Tag Archives: vamma

Arkistojen aarre: Kun vammautuminen onnettomuudessa muuttaa koko elämän

Posted on by

0

Sairastuin yllättäen kolme viikkoa sitten influenssaan. Sen päälle iski vielä bakteeri-infektio, ja olen ollut hyvin kipeänä. Arvatenkaan en ole jaksanut tehdä yhtään mitään, en myöskään kirjoittaa.

Kohta kolme viikkoa olen maannut sängyssä, yksin kotona eristyksissä muista, en ole tavannut ketään ja puhunutkin vain muutaman lauseen. Voimat ovat vähissä ja nyt alkaisi todellakin vähitellen riittää.

Oli pakko hakea vähän perspektiiviä. Kaksi vuotta sitten oli aika paljon hurjemmat ajat ja kirjoitin (vasta matkan alussa, sillä tästä kakusta tuli puolen vuoden mittainen) silloin tämän tekstin. Ja siitäkin selvittiin! Nyt ei toimi pää, enkä kykene asettamaan ajatuksia, mutta juuri tämän haluan tänään sanoa. Ehkä sinäkin saat kirjoituksestani jotain pohdittavaa?

 

Kun vammautuminen onnettomuudessa muuttaa koko elämän
(Julkaistu MaiLifessa 20.10.2016)

 

”Joskus koko elämä mahtuu yhteen päivään. Joskus se on arvaamaton. Se haastaa meitä jatkuvaan muutokseen. Joskus voimme kontrolloida muutoksen itse, joskus meillä ei ole siihen mitään valtaa. Mutta kun muutos tapahtuu, siihen on sopeuduttava, jos aikoo selviytyä.”

Jos eilen, kellon lyödessä 22.13 olisit kysynyt minulta millainen on nyt yksi päivä elämääni, jonka äkkillinen onnettomuus yhtäkkiä käänsi hetkeksi ylösalaisin, olisin kirjoittanut sinulle nämä sanat…

* * *

Kello 7.02

Kolmannella päätän nousta ylös. Ensimmäinen on tapahtunut klo 2.17, toinen klo 5.05.  Herätyskelloa ei näinä aikoina tarvita; kipu polvessa kyllä hoitaa sen homman.

Tökin itseäni hereille. Ylös ei kannata nousta ennen kuin on täysin kontrollissa. Muutoin saattaa unenpöpperössä kaatua. Niinkin on käynyt.

Au.

Köpötän vessaan. Harjaan hampaat ja vilkaisen suihkua. Tänään pitäisi pestä hiukset, mutta… Ei. Operaatio on niin suuri. Jalkaani nyt muutoin kellon ympäri tukeva ortoosi pitäisi ottaa pois. Täytyy varjella polvea, sillä se ei saa heilahtaa sivusuunnassa. Suihkut ovat sekunnin mittaisia, sillä kaatumisen ja virheliikkeiden pelko ei houkuttele jäämään suihkuun laulamaan.

Ei.

Menen suihkuun illalla.

 

Kello 7.10

Aamuissa on jo suloinen rutiini kohta kuuden viikon kokemuksella. Keitän kahvin, paistan kanamunan, voitelen leivän ja asettelen sille kasan vihanneksia. Aamuvitamiinijauhe lasiin ja marjoja pakkasesta sulamaan. Asettelen astiat jakkaralle, jota siirrän kepilläni lattiaa pitkin eteenpäin. Askel. Keppi. Jakkara siirtyy. Askel. Keppi…

Tällai tavarat asetellaan ja sitten niitä siirretään. Kätevää!

 

Kello 8.07

”Unelmien työ valumassa viemäristä alas.” 

Jos nyt kysyt, mikä kuvasarja vilahti ensimmäisenä mielessäni, kun onnettomuuteni tapahtui, näin minä sinulle vastasin.

 

Koko kevään ja kesän olen työstänyt elämäni ehkä tärkeintä projektia. Se suuntaa tulevaisuuteen ja toteutuminen on vielä epävarmaa. Tästä huolimatta olen antanut sille kaikkeni, ilman palkkaa, sillä uskon itseeni. Mutta elämä on pyörähtänyt nyt päälaelleen unelmistani tai tavoitteistani viis. Kaiken on sopeuduttava tähän tilanteeseen.

Avaan läppärini kannen ja suhaan Power Pointiin muutaman ajatuksen. On skarpattava, sillä nyt saattaa olla päivän kirkkain hetki. On jaksettava uskoa itseensä ja tähän mahdollisuuteen.

 

Kello 8.27

Naputan Power Pointia. Epätietoisuutta kestää vielä pari viikkoa. Sitten on seuraava lääkäri, jossa määritellään hoitoni jatko. Nyt kuntoutetaan pienimpiä vammoja leikkauksen tieltä. Se tulee, mutta milloin, en tiedä. Pitkä kuukausien kakku tämä kuitenkin on. Koko tulevaisuus on nyt kiinni polvessa. Yksinyrittäjänä en voi suunnitella tulevaa. En voi luvata kenellekään nyt mitään.

Se on jännä tunne se.

Jännää on myös ajatus siitä, että leikkauksen jälkeen tilanne menee hetkeksi vielä nykyistä heikompaan ja kuntoutus alkaa nollapisteestä uudelleen.

 

”Mielen lujuutta. Sitä, ettei hämäänny eikä herpaannu.”

Jos nyt kysyisit, mitä tämä kaikki vaatii, näin minä vastaisin.

 

Kello 8.40

Koetan keksiä kirjoitettavaa blogiini. En tiedä mitä sanoisin. En halua valittaa tai tehdä itsestäni säälittävää kärsijää, mutten halua esittää selviytyjääkään. Testaan monta ideaa. Ei toimi.

Postaisinko uudelleen vanhan kirjoitukseni, johon sattumalta tänään törmäsin?

Aloitan johdannon: ”Voi pojat, olen kyseenalaistanut elämääni ja tekemiäni valintoja viime pävinä – pelännyt ja itkenyt tulevaa, kysynyt MIKSI. Sitten törmäsin tähän tekstiini. ”Kumpi on hullumpi, se joka hypää, vai se joka jää?”, jossa sanon näin: ”Ohjautuminen peloista käsin vie aina väärälle tielle. Kun kulkee kohti mahdollisuuksia ja luottaen, kaikki onnistuu. Vaikka en tiedä, luotan.” Ja minä jäin pohtimaan, että…”

Ei. Ei toimi. Minä olen ammattikirjoittaja ja itseni ilmaisu on vahvin lajini. En pysty siihen nyt.

 

”En tiedä uskonko itsekään tuohon kirjoittamaani.” 

Niin minä vastaisin, jos sinä nyt kysyisit mitä tuossa hetkessä ajattelen.

Tällainen kuva löytyi tuosta vuosi sitten kirjoittamastani blogitekstistä. Sen löydät täältä.

 

Kello 9.01

Ajatukset katkeavat. Olen jo myöhässä. Virkailijan tunnin mittainen soittoaika alkoi! On soitettava Helsingin kaupungin sosiaalivirastoon. Kyllä. Sossuun. Talous on tiukassa. Olen saanut päätöksen, jonka mukaan yrittäjänä en saa tukea. Jippii. On selvitettävä asiaa. Jos rahaa ei saa, sitten sitä ei saa. Tietyillä mittareilla olen elämäntilaneessani ehkä montaa kuntoutuspotilasta hankalammassa elämäntilanteessa. Yksinelävä yksinyrittäjäsinkku.

 

”Minkään yksittäisen asian ei voi antaa musertaa itseään. Jos joku ovi sulkeutuu, jostain on vain etsittävä uusi.”

Jos nyt kysyisit, millaisen elämänfilosofisen opetuksen olen viime viikkoina saanut tuta ytimiä myöten, näin minä vastaisin.

 

Kello 9.20

Soitan äidilleni ja kerron keskustelusta virkailijan kanssa. Äiti on tärkeä. Hän on läheisin; kuuntelee ja auttaa, vaikka menettää yöunensa takiani. On pakko säännöstellä hänen kuormittamistaan. Siksi pidän monta asiaa itselläni. En jaa niitä kenellekään. En halua, sillä en halua vaikuttaa säälittävältä. Johtaisiko se mihinkään?

 

Kello 9.50

Onnekseni olen saanut yhden ihmisen lisää tukiverkostooni tällä viikolla. Fysiterapeuttini. Olen vihdoin päässyt ensimmäiselle hoitokerralle. Se on valanut minuun paljon uskoa. Nyt rinnallani on ammattilainen, johon voin tukeutua kysymyksissäni. Pienetkin muutokset polvessa pelottavat. Ja kun niitä yksin päässään pyörittää, pelko saattaa kasvaa tarpeettomiin muotoihin.

 

”Elintärkeä.” 

Niin minä sinulle kuvailisin, jos nyt kysyisit mikä toisten ihmisten merkitys on kuntoutujalle.

Teen aamujumpan. Fysipterapeutti on lisännyt aiempaan jumppaohjelmaani liikkeitä. Ne saavat itkun kihoamaan silmilleni. Ajassa 9.50 eka itku. Näitä on viime viikkoina riittänyt.

 

Tämä kuva on Snapchatistani, joka sekin on nyt kovin vähän viime aikoina päivittynyt. Maanantaina kerroin päiväni kohokohdasta: uudesta, mutta kovin rankasta jumppaohjelmasta ja loistavasta hoidosta, jonka sain fysioterapeutiltani.

 

Kello 11.04

”Hirveän hidasta”, vastaisin puolestaan jos nyt kysyisit millaista polvivammaisen tahti on. Turhille asioille ei jää sijaa. Se on aika hienoa! Kaikki epäolennainen täytyy karsia pois. Saa nauttia ruokailusta hitaasti, tuijottaa ikkunasta talven tuloa ja tehdä havaintoja. Asiat on pakko priorisoida tiukkaan järjestykseen.

Minä olen oppinut, että aina kun on pystyasennossa, kannattaa käydä vessassa. Pissattaa, mutta makaan sängyssä. Ei jaksa säätää taas.

 

Kello 11.48

Havahdun kostuviin kainaloihin. Hemmetti. En vielä vaihtanut yöpaitaani, enkä muistanut laittaa deodoranttia. Keho muistuttaa olennaisesta monin muodoin. On noustava ja vaihdettava paita. Housut pysyköön! Pukeudun useimmiten sairaalasta päälleni jääneisiin sairaalahousuihin. Ne ovat hirveän kätevät. Ja pinkit! Naiseuteni on huipussaan.

Pyykkikori pursuaa ja käyttövaatteet ovat loppu. Pesukone on pyykituvassa kolme kerrosta allani. Ei hissiä. Eikä nyt rahaakaan siihen, sillä maksoin minua kyydinneen työkaverin parkkimaksun viimeisistä pyykinpesurahoistani. Pitäisi päästä nostamaan ja rikkomaan rahaa tätä toimenpidettä varten.

 

”Hyvin hankalaa”, vastaisin, jos kysyisit millaista arkeni nyt on.

Kohtuuttoman paljon minulla on viime aikoina ollut kuvia tästä kulmasta. Koetin tallentaa sinulle sairaalahousujeni hienouden.

Yritin myös toista kuvakulmaa, muttei siitä tullut oikein mitään. Mutta housujen hienous on siinä, että lahkeen voi rullata vammautuneesta jalasta ylös asti, jotta saa puettua päälleen myös ortoosia paremmin paikallaan pitävän säärystimen sen alle. Arjen käytännölliset helpotukset saavat minut nyt hymyilemään.

 

Kello 12.13

Ovikello soi. Ei! Olen juuri asettunut takaisin sänkyyn ja ottanut ortoosin pois jalasta. Paikallaan ja hereillä ollessani saan höllentää sen puristusta. Olen avannut Yle areenan. Sorjonen! Kolme päivää aiemmin on alkanut uusi tv-sarja, ja olen katsonut siitä jo yhdeksän jaksoa kymmenestä.

”Heeeeeetkinen, mulla on jalka irti, täytyy laittaa se paikoilleen!”, huudan. Monta minuuttia myöhemmin olen ovella, jonka takana seisoo kaksi huoltomiestä jalkojani kummissaan toljottaen. Kohta pattereiden ilmauspumppu suhisee keittiössä, enkä minä jaksa vaivautua selittämään heille mitään.

En minä jaksa Sorjostakaan enää katsoa. Keskittyminen herpaantuu hyvin helposti. Kaikki katsomaan aloittamani leffat jäävät kesken. Kaikki kirjoittamani tekstit jäävät kesken.

 

”Koko elämäni on nyt jäänyt kesken loukkaantumiseni takia.” 

Niin minä juuri nyt vastaisin huolimatta siitä mitä sinä edes nyt kysyisit.

 

Kello 12.39

Patterimiehet lähtevät ja heilutan heille keppejäni sängystä. Kutsun käsiäni nykyään kepeiksi, se on hirveän hauskaa. Ja kepit tosi kätevät asioiden kurkottelemiseen. Lasken läppärini käsistäni ja katsahadan ikkunalle. Talitintti lehahtaa lepuuttamaan lentoaan lämpömittarini päälle. Tuijotamme toisiamme pitkään.

Talitinttiä tuijotellessa tulee nälkä. Sossään pannulla sekaisin riisiä ja kanaa.

Se on kamalaa.

 

Kello 13.27

Muu maailma viipottaa kiireissään ja minä olen hyödytön. ”Nythän sä voit tehdä kirjoitushommiasi sieltä sängystä!”, he sanovat. Näin minäkin ajattelin, muttei tämä näytäkään menevän niin. Missä voimani ovat? Miksi koko ajan väsyttää? Pelkään, että ihmiset ajattelevat minun olevan laiska paska, kun en jaksakaan tehdä mitään. Hävettää.

Voisiko mieleni vain tehdä tepposiaan, onko laiskuuteni vain ottanut tilanteesta hyödyn ja uskottelee minulle etten jaksa?

 

Kello 13.28

Jos nyt kysyisit mitä ihminen käy läpi kohta kuusi viikkoa loukkaantumisensa jälkeen, kertoisiin itse rakentamastani loukkaantumisen shokkivaiheen kaaresta, jonka jakaisin näin kolmeen vaiheeseen:

1. Myöntäminen itselle että näin on nyt vaan käynyt.

2. Sopeutuminen arjen muuttuneisiin rutiineihin.

3. Omien vähäisten voimien tunnistaminen ja tunnustaminen itselle.

 

”Ottaen askeleen kerrallaan”, vastaisin, jos nyt kysyisit, miten ihminen tällaisen tilanteen voi käsitellä.

 

Kello 13.29

Ihmisen heikkous on paljastunut minulle onnettomuuteni kautta aivan uudella tavalla. Fysioterapeuttini rauhoitteli minua kertoen, että juuri näin kehoni ja mieleni nyt ragoivat. Vaikka vain polvi on rikkoutunut, koko kehoni on väärässä asennossa ja tämä vie fyysisiä voimia moninkertaisesti. Henkinen paineeni on hurja ja sen vaikutus valtava.

 

”Et ole heikko. Olet vain ihan tavallinen ihminen.” 

Näin fysioterapeuttini minulle vastasi, vaikken edes kysynyt häneltä mitään.

Niin. Nyt kun kuitenkin kysyt, että menenkö minä uloskin sairaalahousut jalassa, ni vastaan että en yleensä. Kerran oon menny. Se oli hauskaa. Mutta useimmiten on parempi tässä kohtaa puristaa itsestään irti vaatteenvaihtohalukkuus.

 

Kello 14.34

Kuinka kiitollinen olenkaan syyssäästä! Ihana kirpeä ilma ja auringonpaiste. Olen vapaa! Kepit kädessä köpötän läheiseen puistoon. Jalkaa vihloo, mutta se ei minua estä menemästä ulos.

Normaali elämäni on varsin aktiivista ja toimiva keho tärkeä työssäni. Eniten liikkumiskykyni heikkenemisessä minua harmittaa sen vaikutus päähäni. Luovan työn vaativat ideat syntyvät liikkeessä.

Nytkin vain vähän matkaa köpötettyäni keksin: Kirjoittan blogin päivästäni. Ilman tunnelatauksia suuntaan tai toiseen. Kuvailen vain mitä päivässäni tapahtuu ja millaisia asioita tapahtumat pistävät minut ajattelemaan. Ehkä se voisi avata jollekin toiselle maailmaa, jossa yllättävän fyysisen muutoksen kokenut ihminen elää.

 

Kello 14.35

Ihmisiä on hauska seurata. Heidän reaktionsa saavat minut nauramaan. Minä katson kaikkia vastaantulevia silmiin ja hymyilen. Hassua miten harva uskaltaa katsoa minuun takaisin. Ja niiltä, jotka minut huomioivat, saan osakseni aina myötätuntoisen säälivän katseen. Jos kyseessä on komea mies, HALLELUJA mikä pokausmahdollisuus, mutta oikeastaan toivoisin vain, että olisin kaikkien silmissä ihan normaali.


”Aito kohtaaminen, sitä yksin asunnossaan vankina oleva ihminen kaipaa”

Nyt kun selvästi olit aikeissa siitä kysyä.

 

Kello 14.36

Vastaan kävelee pukuun pukeutunut mies. Tuikkaan hänelle hymyn. Hän kääntää päänsä pois antamatta minulle muuta vastinetta.

 

”Katsoisivatkohan nuo ihmiset silmiini, jos olisin ihan normaali, onko heidän vain vaikea kohdata minua kun olen näin heikko?”

Tuollaisen kysyksen minä itselltäni nyt kysyn. Kysyn minä itseltänikin nyt aika paljon muitakin kysymyksiä. Niille on nyt aikaa.

 

Kello 14.37

Hitaus on hassua. Muutaman sadan metrin kävely vie puoli tuntia. Päätän, että kun saan taas vuoden päästä juosta, kokeilen missä ajassa nopeimmillaan tuon matkan voin kiertää.

 

”Tavoite. Pieni pilkahdus tulevaisuudesta!” 

Tällaisia sitä itselleen rakentaa jotta osaisi nähdä kauemmas.

Olisitko osannut tästä minulta kysyä?

 

Kello 14.38

Onhan se suorastaan musertavaa, että elämäni on nyt pisteessä, jossa vanhat mummot suikivat rollaattoreillaan sulavasti ohitseni kuin kilpajuoksijat.

Mutta yksi iäkäs rouva hidastaakin kohdallani. Hän kysyy mitä minulle on käynyt, ja me sysäydymme pitkään keskusteluun. Hän kertoo polvensa korjausleikkauksesta, joka tehtiin kuukausi ennen miehensä äkillistä menehtymistä. Kyyneleet nousevat hänen silmiinsä. Minun kurkkuani kuristaa.

Ajattelin kävelyni olevan päiväni kohokohta. Ei. Se on tämä kohtaaminen.

 

”Olisinko pysähtynyt puhumaan jos minulla olisi ollut kaksi koipea kunnossa ja kamala kiire?” 

Tämän pamauttaisin sinulle miettimättä, jos nyt kysyisit mitä tuossa hetkessä mietin.

 

Kello 15.16

Kiroan. Kaikki lentää käsistä. Ihan helvetti kaikki. Keitän teetä ja teen vähän hedelmäsalaattia.

Säädän. Säädän ihan koko ajan. Menen makaamaan sänkyyn ja huomaan unohtaneeni tietokoneen laturin. Nousen hakemaan sen.

Menen makaamaan sänkyyn ja huomaan unohtaneeni kännykkäni.

Menen makaamaan sänkyyn ja huomaan… fuck it!

Painan playta Sorjoselle.

 

Kello 16.25

Minä olen onnekas, sillä joskus vielä olen kunnossa taas. Huonomminkin olisi voinut käydä. Mutta kuntoutus on tehtävä kunnolla. Siksi jumppaan pedantisti ja ohjeiden mukaan kolmesti päivässä. Nyt on aika päivän toisen. Tästä ei jousteta.

”Säntillisyyttä”, vastaisin, jos nyt kysyisit mitä loukkaantumiseni minulle on tähän mennessä opettanut. Kärsivällisyyttä.

 

Kello 17.00

Avaan television. Sinkkuillallinen! Tadaa. Mussutan taas omaa kuivaa kanariisimössöäni ja katson, kun sinkku käy kolmella illallisella. Sokkotreffit.

Olenhan minä sitäkin miettinyt. Olisihan tämä miljoona kertaa helpompaa jos en olisi yksin. Jos rinnalla olisi ihminen joka rakastaisi ja jaksaisi jakaa tämän kaiken kanssani. Vain autokyytien saaminen on järjetön säätö, joudun nyt kaikessa tukeutumaan toisiin. Olen pohtinut paljon ihmisten motivaatiota auttaa minua: miksi kukaan auttaisi, enhän ole kenenkään prioriteettilistalla kovin korkealla?

Ja yhtäkkiä mieleeni nousee aivan uusi näkökulma parisuhteeseen, rakkauteen – niiden etsimiseen.

Voisinko minä olla joskus jollekin se henkilö, joka välittää hänestä niin paljon, että haluaa kulkea hänen kanssaan, häntä tukien vaikka hän olisi kyvytön normaaliin elämään?

Ja vielä tärkeämpänä: muistaisinko myös arjessani, silloin kuin kaikki on ihan hyvin, että juuri tämä on se syy, että olemme yhdessä?

Pyyteetön rakkaus.

 

Aini. Mulla on nyt tällainen sänky. Normaalisti nukun sellaisella muutaman askeleen ylös nousevalla parvella, jonne en nyt pääse kapuamaan. Tämä on jotenkin kamala kuva. Kasassa lattialla on lääkkeeni ja jatkojohto. Tuo pötkylä on lakanapakkaus, jota käytän jumpassani aputyynynä. Tuo on aika kamala sänky. Selkään sattuu. Mutta iso pelastus arkeeni.

 

Kello 18.21

Olo alkaa käydä sietämättömäksi. Tämä tapahtuu joka päivä ja monta kertaa. Jalka turpoaa ja kaikki huomioni on taas siinä. Kaikki huomioni on koko ajan siinä!

Palaan työajatuksiin. Elämäni tärkeimpään projektiin. Sitä varten on käytävä läpi pari videota. Monta kertaa päivässä on vain pakotettava itsensä tarttumaan asioihin, vaikka väsyttäisi. Katson videon tyytyväisenä näkemääni.

Saatana, sanon ääneen. Tätä ette minulta vie.

 

”Joskus on vain pakotettava itsensä uskomaan asioihin”, sanoisin nyt kun… no, kysyit sitä tai et.

 

Kello 20.10

Sytytän kynttilöitä olohuoneen pöydälle. Alan kirjoittaa blogitekstiäni päivän mittaan tekemieni muistiinpanojen mukaisesti. Tällainen on ollut päiväni, jonka rytmin yllättävä onnettomuus on nyt muuttanut pitkäksi aikaa.

 

Kello 21.14

Kirjoitan ja koetan kiteyttää. Vaikeaa. Pää on todella pehmeä. Väsynyt. Taas itkettää. Lohduton purkaus tulee silloin tällöin. Nyt on sen aika.

Onhan se selvä, että tässä touhussa mieli mustenee. Kuinka paljon onnettomuuksien ja tapaturmien yhteydessä puhutaan masennuksesta? Miten paljon potilaat saavat tukea mielensä hoitamiseen? Mietin, olenko itse ollut aiemmin masentunut, sillä selvhän se: minä olen nyt välillä masentunut, vaikka sen sanominen ääneen hävettää enemmän kuin mikään muu. Päivät vaativat välillä kovaa kestävyyttä ja mielen lujuutta. Joistakin on vain mentävä läpi keinolla millä hyvänsä.

 

Kello 21.15

”Vajoaminen hetkeksi jonkun pitkään ja turvalliseen halaukseen.” 

Jos nyt kysyisit mitä minä elämäni tässä vaiheessa eniten kaipaan, ei minun tarvitse empiä vastaustani hetkeäkään.

 

Kello 22.13

”Joskus koko elämä mahtuu yhteen päivään. Joskus se on arvaamaton. Se haastaa meitä jatkuvaan muutokseen. Joskus voimme kontrolloida muutoksen itse, joskus meillä ei ole siihen mitään valtaa. Mutta kun muutos tapahtuu, siihen on sopeuduttava, jos aikoo selviytyä.”

Kukaan ei ole kysynyt mitään, mutta minä kirjoitan.

 

Iltajumpalla.

 

Kello 22.23

Sanoinko jo että kärsivällisyys ja pedanttius? Asioiden tärkeysjärjestys? Polvi on ykkösprioriteettini nyt. Päivän kolmas jumppa ja itku takana.

Menen vessaan pesemään hampaat ja katson suihkua. Käännyn pois ja painun sänkyyn.

No, huomenna on uusi päivä.

Onneksi.

 

* * *

Millainen sinun päiväsi on ollut? Oletko koskaan kirjoittanut auki yhtä päivääsi hetki kerrallaan ja pohtinut millaisia ajatuksia ja tuntemuksia arkesi tapahtumien virta sinulle synnyttää? Mitä voisit niistä oppia?

/Äm, joka halusi jakaa tänään jakaa kanssasi nämä tapahtumat.

Arkistojen aarre: Taloudellinen tasapaino on parisuhteessa yhteinen päätös – ja koskee niin naista kuin miestä

Posted on by

0

Ymmärrykseni mukaan Iltalehdelle antamani haastattelu on nyt julkaistu. En ole juttua vielä nähnyt itse, mutta blogissa virta näyttää nyt myös sähköistyneen, joten haluan tervehtiä kaikkia uusia lukijoita. Ihana, että olette täällä!

Elämässäni on nyt meneillään muutoksen vaihe: palasin pari viikkoa sitten Helsinkiin takaisin Kuopiosta, missä olin vajaat puolitoista vuotta työkeikalla. Nyt olen myös uudessa työssä, ja tämä kaikki muutos ja muutto ovat vieneet voimat ja huomioni niin, että blogi on päivittynyt hieman rauhallisemmin viime aikoina.

Iltalehden juttu käsittelee tarinaani ja elämänseikkailuani, jossa vahvassa roolissa on myös talouden teema, se miten nainen ajattelee rahasta. Tämä on minulle tärkeä läheinen, kantapään kautta opittu teema.

Siksi ajattelin nostaa esiin uudellee tämän arkistojeni aarteen, tuoreimman blogitekstini, jossa olen käsitellyt naisen rahat -teemaa. Ja näitähän tästä blogista löytyy muitaki – tervetuloa penkomaan! Ja tule seuraamaan minua somessa. Instagram päivittyy aina aktiivisesti!

 

 

Taloudellinen tasapaino on parisuhteessa yhteinen päätös – ja koskee niin naista kuin miestä

(Julkaistu MaiLifessa 24.7.2018)

 

Nostin viime perjantaina uudelleen esiin sosiaalisessa mediassa minusta Kodin Kuvalehteen kirjoitetun jutun, jossa kerron tarinaani siitä kuinka minulle kävi, kun päädyin elämään parisuhteessani miehen rahoilla ja kohtasin lopulta yllättävän eron; ja kuinka tämä kokemus auttoi minut hyvin konkreettisesti ymmärtämään miten tärkeää on, että naisella on parisuhteessa omat rahat.

Palasin tuohon juttuun juuri perjantaina siksi, että luin iltapäivälehdesttä jutun, jossa laulaja Marita Taavitsainen kertoi, kuinka hänen vasta päättyneessä avioliitossaan mies vastasi kaikesta taloudesta. Jopa Taavitsaisaisen pankkitunnukset olivat miehen hallussa.

”Eron jälkeen ei ole edes omia pankkitunnuksia”, luki lehden lööpissä isoin kirjaimin.

Ja kuinkas sitten kävikään? No, Taavitsaiselle ei ehkä ihan yhtä huonosti kuin minulle. Minulla kun eron jälkeen ei ollut omaa rahaa juuri lainkaan. Siksi tiedän hyvin tarkkaan kokemuksesta, mistä puhun.

”SYDÄMENI SAI osuman. Voi, kunpa otsikot tämän sijaan kertoisivat siitä, kuinka naiset ottavat oman taloutensa haltuun. Itse olen kokenut tuon kummallisen kääntöpuolen (paitsi, että minulla kyllä oli sentään omat pankkitunukset) ja siksi ole halunnut siitä muillekin muistuttaa”, kirjoitin somenostojeni yhteyteen.

Naisella täytyy olla omat rahat ja tuntuma talouteensa. Tämän ajatuksen takana aion seistä maailman tappiin asti. Sen verran syvä ja mullistava kokemukseni kohta jo viiden vuoden takaisen eromme jälkeen on ollut. Täältä voit lukea tarinani ”Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi kun elin miehen rahoilla”taustaksi.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Ja tässä Kodin Kuvalehdessä lokakuuss 2016 ilmestynyt juttu.

 

PERJANTAISTA SOMENOSTOANI ja kirjoitustani luettiin sekä tykättiin ja kommentoitiin suhteellisen paljon. Kävin useammankin keskustelun aiheesta, ja ne jäivät pyörimään päähäni. Erityisesti minua jäivät pohdituttamaan pari erityistä kommenttia.

”Oma kokemukseni on että toimivassa parisuhteessa on yhteiset rahat ja naisen rahat. Yhteisistä rahoista hoidetaan talousmenot, investoidaan, käydään ulkona syömässä ja matkustellaan. Naisen rahoilla nainen voi ostaa jotain kivaa itselleen. Jos miehellä sattuu kuitenkin olemaan ”omaa jemmahyvää”, se on tarkoitettu naisen lahjoihin”, kommentoi eräs mies.

Veikkaan ja toivon, että tuo kommentti on osin vitsillä kirjoitettu, mutta jos ei, niin tuolla pariskunnalla on kyllä aika paljon puhuttavaa.

Se, että naisella täytyy olla omat rahat ei ole mitenkään mieheltä pois.

Eikä se, että miehellä on rahaa, tarkoita automaattisesti, että ne ovat naisen.

Tai toisinpäin.

KYSE ON mielestäni taloudellisesta tasapainosta parisuhteessa. Tasapaino tarkoittaa, että raha- ja talousasiat ovat tasa-arvoisesti molempien osapuolien vastuulla – vähintäänkin niin, että kummallakin on ymmärrys yhteisistä, omista sekä toisen rahoista ja että jonkinlainen pohjakassa kummallakin on yllätysten varalle. Täysin ymmärrettävää on, että usein toisella osapuolella on enemmän ymmärrystä taloudenpidosta ja jopa suuremoi vastuu raha-asioista. Mutta kumpikaan ei saa olla altavastaaja.

Ja taloudellinen tasapaino on yhteinen päätös parisuhteessa. Rahasta on puhuttava heti suhteen alussa, sovittava siihen säännöt ja ymmärrettävä, että molemmilla on vastuu tasapainon ylläpitämisestä, ja valta omiin rahoihinsa, jos sellaiset päätetään yhteisesti pitää. Kukinhan luo omat sääntönsä, ja jollekin voi toimia sekin, että päävastuullinen talouden ylläpidosta ja perhee elättämisestä on vain toinen suhteen osapuolista.

Vain silloin jokin asia voi ylipäänsä toimia, jos on päätetty ottaa asiasta omistajuus; keskusteltu ja luotu pelisäännöt. Silloin voidaan myös soveltaa tilanteissa, joissa joustoa tarvitaan.

JA TÄSTÄ pääsemmekin erääseen toiseen kommentoijaan, jonka ajatus pysäytti minut miettimään pitkäksi aikaa.

”Onko sitten väärin, että mies on vastuussa taloudesta ja nainen elää hänen turvaamana?”, hän kysyi ja kertoi oman tarinansa menneisyydestä, jossa hän oli ottanut uuden suunnan uralleen, opiskelleen ja etsineen uusia töitä, millä välin mies oli ollut päävastuullinen tienaaja perheessä.

Toistan itseäni: Vain silloin jokin asia voi ylipäänsä toimia, jos on päätetty ottaa asiasta omistajuus; keskusteltu ja luotu pelisäännöt. Silloin voidaan myös soveltaa tilanteissa, joissa joustoa tarvitaan.

Sillä joustoa tarvitaan. Se lienee parisuhteen peruslogiikka. Se lienee tasapainon peruselementti.

Taloudellista tasapainoa ei olisi ilman epätasapainoa – toistensa äärilaidat määrittävät kokonaisuuden. (Äärilaidoistahan olen sinulle usein kirjoittanut, muistatko esimerkiksi tämän tarinani ”Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää”? Kun yhteinen keskustelu on käyty, asiat ymmärretään samalla tavoin ja on luotu pelisäännöt, parisuhde kestää hetkellisen heilunnan suuntaan ja toiseen.

Sitä vartenhan ihmiset toisiinsa sitoutuvat pitkällä tähtäimellä: että ollaan toisen tukena. Silloin nähdään isompaan kuvaan ja ymmärretään, että hetken epätasapaino on toisen hetken tasapaino ja kolmannessa hetkessä osat voivat myös kääntyä.

Minun tapauksessani ei näin ollut. Tämän ymmärrän nyt jällikäteen hyvin tarkkaan. Ei oltu sitouduttu riittävästi, saati käyty keskustelua tilanteesta. Kuka ties eroakaan ei olisi tullut, elleivät säännöt olleet selvät – ja kumpikin sitoutunut toiseensa.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

TALOUDELLINEN TASAPAINO on asia, johon meidän pitäisi kiinnitää huomiomme, kun puhutaan rahasta parisuhteessa. Taloudelinen tasapaino kulkee molempiin suuntiin, on parisuhteessa yhteinen päätös ja molempien vastuulla. Tässä maailmassa vain nyt vielä tuntuu, että erityisen paljon rahasta ja parisuhteen taloudesta puhuessa täytyy voimistaa naisten osaamista ja ymmärrystä rahasta; autta naisia ottamaan ote omasta taloudenpidosta.

Minä olen nyt jossain alkuvaiheessa tuota matkaa nyt koettuani aika kovan koulun.

/Ämmänne, kiittäen kaikista kommenteistanne, ne ovat suuria lahjoja, ja pistävät aina pohtimaan.

Talouttani horjutti vielä tässä eron jälkeen esimerkiksi vammani yrittäjäaikana. Siitä taustaksi lisää tässä kirjoituksessani ”Putosin pienyrittäjän kuolettavaan kierteeseen”.

Taloudellinen tasapaino on parisuhteessa yhteinen päätös – ja koskee niin naista kuin miestä

Posted on by

1

Nostin viime perjantaina uudelleen esiin sosiaalisessa mediassa minusta Kodin Kuvalehteen kirjoitetun jutun, jossa kerron tarinaani siitä kuinka minulle kävi, kun päädyin elämään parisuhteessani miehen rahoilla ja kohtasin lopulta yllättävän eron; ja kuinka tämä kokemus auttoi minut hyvin konkreettisesti ymmärtämään miten tärkeää on, että naisella on parisuhteessa omat rahat.

Palasin tuohon juttuun juuri perjantaina siksi, että luin iltapäivälehdesttä jutun, jossa laulaja Marita Taavitsainen kertoi, kuinka hänen vasta päättyneessä avioliitossaan mies vastasi kaikesta taloudesta. Jopa Taavitsaisaisen pankkitunnukset olivat miehen hallussa.

”Eron jälkeen ei ole edes omia pankkitunnuksia”, luki lehden lööpissä isoin kirjaimin.

Ja kuinkas sitten kävikään? No, Taavitsaiselle ei ehkä ihan yhtä huonosti kuin minulle. Minulla kun eron jälkeen ei ollut omaa rahaa juuri lainkaan. Siksi tiedän hyvin tarkkaan kokemuksesta, mistä puhun.

”SYDÄMENI SAI osuman. Voi, kunpa otsikot tämän sijaan kertoisivat siitä, kuinka naiset ottavat oman taloutensa haltuun. Itse olen kokenut tuon kummallisen kääntöpuolen (paitsi, että minulla kyllä oli sentään omat pankkitunukset) ja siksi ole halunnut siitä muillekin muistuttaa”, kirjoitin somenostojeni yhteyteen.

Naisella täytyy olla omat rahat ja tuntuma talouteensa. Tämän ajatuksen takana aion seistä maailman tappiin asti. Sen verran syvä ja mullistava kokemukseni kohta jo viiden vuoden takaisen eromme jälkeen on ollut. Täältä voit lukea tarinani ”Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi kun elin miehen rahoilla” taustaksi.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Ja tässä Kodin Kuvalehdessä lokakuuss 2016 ilmestynyt juttu.

 

PERJANTAISTA SOMENOSTOANI ja kirjoitustani luettiin sekä tykättiin ja kommentoitiin suhteellisen paljon. Kävin useammankin keskustelun aiheesta, ja ne jäivät pyörimään päähäni. Erityisesti minua jäivät pohdituttamaan pari erityistä kommenttia.

”Oma kokemukseni on että toimivassa parisuhteessa on yhteiset rahat ja naisen rahat. Yhteisistä rahoista hoidetaan talousmenot, investoidaan, käydään ulkona syömässä ja matkustellaan. Naisen rahoilla nainen voi ostaa jotain kivaa itselleen. Jos miehellä sattuu kuitenkin olemaan ”omaa jemmahyvää”, se on tarkoitettu naisen lahjoihin”, kommentoi eräs mies.

Veikkaan ja toivon, että tuo kommentti on osin vitsillä kirjoitettu, mutta jos ei, niin tuolla pariskunnalla on kyllä aika paljon puhuttavaa.

Se, että naisella täytyy olla omat rahat ei ole mitenkään mieheltä pois.

Eikä se, että miehellä on rahaa, tarkoita automaattisesti, että ne ovat naisen.

Tai toisinpäin.

KYSE ON mielestäni taloudellisesta tasapainosta parisuhteessa. Tasapaino tarkoittaa, että raha- ja talousasiat ovat tasa-arvoisesti molempien osapuolien vastuulla – vähintäänkin niin, että kummallakin on ymmärrys yhteisistä, omista sekä toisen rahoista ja että jonkinlainen pohjakassa kummallakin on yllätysten varalle. Täysin ymmärrettävää on, että usein toisella osapuolella on enemmän ymmärrystä taloudenpidosta ja jopa suuremoi vastuu raha-asioista. Mutta kumpikaan ei saa olla altavastaaja.

Ja taloudellinen tasapaino on yhteinen päätös parisuhteessa. Rahasta on puhuttava heti suhteen alussa, sovittava siihen säännöt ja ymmärrettävä, että molemmilla on vastuu tasapainon ylläpitämisestä, ja valta omiin rahoihinsa, jos sellaiset päätetään yhteisesti pitää. Kukinhan luo omat sääntönsä, ja jollekin voi toimia sekin, että päävastuullinen talouden ylläpidosta ja perhee elättämisestä on vain toinen suhteen osapuolista.

Vain silloin jokin asia voi ylipäänsä toimia, jos on päätetty ottaa asiasta omistajuus; keskusteltu ja luotu pelisäännöt. Silloin voidaan myös soveltaa tilanteissa, joissa joustoa tarvitaan.

JA TÄSTÄ pääsemmekin erääseen toiseen kommentoijaan, jonka ajatus pysäytti minut miettimään pitkäksi aikaa.

”Onko sitten väärin, että mies on vastuussa taloudesta ja nainen elää hänen turvaamana?”, hän kysyi ja kertoi oman tarinansa menneisyydestä, jossa hän oli ottanut uuden suunnan uralleen, opiskelleen ja etsineen uusia töitä, millä välin mies oli ollut päävastuullinen tienaaja perheessä.

Toistan itseäni: Vain silloin jokin asia voi ylipäänsä toimia, jos on päätetty ottaa asiasta omistajuus; keskusteltu ja luotu pelisäännöt. Silloin voidaan myös soveltaa tilanteissa, joissa joustoa tarvitaan.

Sillä joustoa tarvitaan. Se lienee parisuhteen peruslogiikka. Se lienee tasapainon peruselementti.

Taloudellista tasapainoa ei olisi ilman epätasapainoa – toistensa äärilaidat määrittävät kokonaisuuden. (Äärilaidoistahan olen sinulle usein kirjoittanut, muistatko esimerkiksi tämän tarinani ”Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää”? Kun yhteinen keskustelu on käyty, asiat ymmärretään samalla tavoin ja on luotu pelisäännöt, parisuhde kestää hetkellisen heilunnan suuntaan ja toiseen.

Sitä vartenhan ihmiset toisiinsa sitoutuvat pitkällä tähtäimellä: että ollaan toisen tukena. Silloin nähdään isompaan kuvaan ja ymmärretään, että hetken epätasapaino on toisen hetken tasapaino ja kolmannessa hetkessä osat voivat myös kääntyä.

Minun tapauksessani ei näin ollut. Tämän ymmärrän nyt jällikäteen hyvin tarkkaan. Ei oltu sitouduttu riittävästi, saati käyty keskustelua tilanteesta. Kuka ties eroakaan ei olisi tullut, elleivät säännöt olleet selvät – ja kumpikin sitoutunut toiseensa.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)


TALOUDELLINEN TASAPAINO on asia, johon meidän pitäisi kiinnitää huomiomme, kun puhutaan rahasta parisuhteessa. Taloudelinen tasapaino kulkee molempiin suuntiin, on parisuhteessa yhteinen päätös ja molempien vastuulla. Tässä maailmassa vain nyt vielä tuntuu, että erityisen paljon rahasta ja parisuhteen taloudesta puhuessa täytyy voimistaa naisten osaamista ja ymmärrystä rahasta; autta naisia ottamaan ote omasta taloudenpidosta.

Minä olen nyt jossain alkuvaiheessa tuota matkaa nyt koettuani aika kovan koulun.

/Ämmänne, kiittäen kaikista kommenteistanne, ne ovat suuria lahjoja, ja pistävät aina pohtimaan.

Talouttani horjutti vielä tässä eron jälkeen esimerkiksi vammani yrittäjäaikana. Siitä taustaksi lisää tässä kirjoituksessani ”Putosin pienyrittäjän kuolettavaan kierteeseen”.

Arkistojen aarre: ”Kun vammautuminen onnettomuudessa muuttaa koko elämän”

Posted on by

0

Tämän päivän sanoja ovat bronkiitti ja perspektiivi. Kesäflunssa muuttui keuhkoputkentulehdukseksi, siis bronkiitiksi, ja nyt hevoskuurilla antibiootteja koetetaan saada tauti kuriin ja välttää keuhkokuume.

Ja se perspektiivi: Vaikka edellinen sairaslomani ja sängyssä makaaminen kesti yli puoli vuotta, silti mieli meinaa mustua jo nyt, vaikka sängyssä on maattu vasta puolitoista viikkoa. Mutta niinhän sen pitääkin olla; ei yksi kärsimys ole toista vähempiarvoinen, vaikka joskus, tai jollain toisella ihmisellä, on ollut huonomminkin. Perspektiivi mielessä pitäen ajatus palasi tänään tähän kirjoitukseeni. Sen kirjoitin vasta tuon matkan alussa, onneksi en silloin tiennyt, mitä edessä olisi…

 

Kun vammautuminen onnettomuudessa muuttaa koko elämän
(Julkaistu MaiLifessa 20.10.2016)

 

”Joskus koko elämä mahtuu yhteen päivään. Joskus se on arvaamaton. Se haastaa meitä jatkuvaan muutokseen. Joskus voimme kontrolloida muutoksen itse, joskus meillä ei ole siihen mitään valtaa. Mutta kun muutos tapahtuu, siihen on sopeuduttava, jos aikoo selviytyä.”

Jos eilen, kellon lyödessä 22.13 olisit kysynyt minulta millainen on nyt yksi päivä elämääni, jonka äkkillinen onnettomuus yhtäkkiä käänsi hetkeksi ylösalaisin, olisin kirjoittanut sinulle nämä sanat…

* * *

Kello 7.02

Kolmannella päätän nousta ylös. Ensimmäinen on tapahtunut klo 2.17, toinen klo 5.05.  Herätyskelloa ei näinä aikoina tarvita; kipu polvessa kyllä hoitaa sen homman.

Tökin itseäni hereille. Ylös ei kannata nousta ennen kuin on täysin kontrollissa. Muutoin saattaa unenpöpperössä kaatua. Niinkin on käynyt.

Au.

Köpötän vessaan. Harjaan hampaat ja vilkaisen suihkua. Tänään pitäisi pestä hiukset, mutta… Ei. Operaatio on niin suuri. Jalkaani nyt muutoin kellon ympäri tukeva ortoosi pitäisi ottaa pois. Täytyy varjella polvea, sillä se ei saa heilahtaa sivusuunnassa. Suihkut ovat sekunnin mittaisia, sillä kaatumisen ja virheliikkeiden pelko ei houkuttele jäämään suihkuun laulamaan.

Ei.

Menen suihkuun illalla.

 

Kello 7.10

Aamuissa on jo suloinen rutiini kohta kuuden viikon kokemuksella. Keitän kahvin, paistan kanamunan, voitelen leivän ja asettelen sille kasan vihanneksia. Aamuvitamiinijauhe lasiin ja marjoja pakkasesta sulamaan. Asettelen astiat jakkaralle, jota siirrän kepilläni lattiaa pitkin eteenpäin. Askel. Keppi. Jakkara siirtyy. Askel. Keppi…

Tällai tavarat asetellaan ja sitten niitä siirretään. Kätevää!

 

Kello 8.07

”Unelmien työ valumassa viemäristä alas.” 

Jos nyt kysyt, mikä kuvasarja vilahti ensimmäisenä mielessäni, kun onnettomuuteni tapahtui, näin minä sinulle vastasin.

 

Koko kevään ja kesän olen työstänyt elämäni ehkä tärkeintä projektia. Se suuntaa tulevaisuuteen ja toteutuminen on vielä epävarmaa. Tästä huolimatta olen antanut sille kaikkeni, ilman palkkaa, sillä uskon itseeni. Mutta elämä on pyörähtänyt nyt päälaelleen unelmistani tai tavoitteistani viis. Kaiken on sopeuduttava tähän tilanteeseen.

Avaan läppärini kannen ja suhaan Power Pointiin muutaman ajatuksen. On skarpattava, sillä nyt saattaa olla päivän kirkkain hetki. On jaksettava uskoa itseensä ja tähän mahdollisuuteen.

 

Kello 8.27

Naputan Power Pointia. Epätietoisuutta kestää vielä pari viikkoa. Sitten on seuraava lääkäri, jossa määritellään hoitoni jatko. Nyt kuntoutetaan pienimpiä vammoja leikkauksen tieltä. Se tulee, mutta milloin, en tiedä. Pitkä kuukausien kakku tämä kuitenkin on. Koko tulevaisuus on nyt kiinni polvessa. Yksinyrittäjänä en voi suunnitella tulevaa. En voi luvata kenellekään nyt mitään.

Se on jännä tunne se.

Jännää on myös ajatus siitä, että leikkauksen jälkeen tilanne menee hetkeksi vielä nykyistä heikompaan ja kuntoutus alkaa nollapisteestä uudelleen.

 

”Mielen lujuutta. Sitä, ettei hämäänny eikä herpaannu.”

Jos nyt kysyisit, mitä tämä kaikki vaatii, näin minä vastaisin.

 

Kello 8.40

Koetan keksiä kirjoitettavaa blogiini. En tiedä mitä sanoisin. En halua valittaa tai tehdä itsestäni säälittävää kärsijää, mutten halua esittää selviytyjääkään. Testaan monta ideaa. Ei toimi.

Postaisinko uudelleen vanhan kirjoitukseni, johon sattumalta tänään törmäsin?

Aloitan johdannon: ”Voi pojat, olen kyseenalaistanut elämääni ja tekemiäni valintoja viime pävinä – pelännyt ja itkenyt tulevaa, kysynyt MIKSI. Sitten törmäsin tähän tekstiini. ”Kumpi on hullumpi, se joka hypää, vai se joka jää?”, jossa sanon näin: ”Ohjautuminen peloista käsin vie aina väärälle tielle. Kun kulkee kohti mahdollisuuksia ja luottaen, kaikki onnistuu. Vaikka en tiedä, luotan.” Ja minä jäin pohtimaan, että…”

Ei. Ei toimi. Minä olen ammattikirjoittaja ja itseni ilmaisu on vahvin lajini. En pysty siihen nyt.

 

”En tiedä uskonko itsekään tuohon kirjoittamaani.” 

Niin minä vastaisin, jos sinä nyt kysyisit mitä tuossa hetkessä ajattelen.

 

Tällainen kuva löytyi tuosta vuosi sitten kirjoittamastani blogitekstistä. Sen löydät täältä.

 

Kello 9.01

Ajatukset katkeavat. Olen jo myöhässä. Virkailijan tunnin mittainen soittoaika alkoi! On soitettava Helsingin kaupungin sosiaalivirastoon. Kyllä. Sossuun. Talous on tiukassa. Olen saanut päätöksen, jonka mukaan yrittäjänä en saa tukea. Jippii. On selvitettävä asiaa. Jos rahaa ei saa, sitten sitä ei saa. Tietyillä mittareilla olen elämäntilaneessani ehkä montaa kuntoutuspotilasta hankalammassa elämäntilanteessa. Yksinelävä yksinyrittäjäsinkku.

 

”Minkään yksittäisen asian ei voi antaa musertaa itseään. Jos joku ovi sulkeutuu, jostain on vain etsittävä uusi.”

Jos nyt kysyisit, millaisen elämänfilosofisen opetuksen olen viime viikkoina saanut tuta ytimiä myöten, näin minä vastaisin.

 

Kello 9.20

Soitan äidilleni ja kerron keskustelusta virkailijan kanssa. Äiti on tärkeä. Hän on läheisin; kuuntelee ja auttaa, vaikka menettää yöunensa takiani. On pakko säännöstellä hänen kuormittamistaan. Siksi pidän monta asiaa itselläni. En jaa niitä kenellekään. En halua, sillä en halua vaikuttaa säälittävältä. Johtaisiko se mihinkään?

 

Kello 9.50

Onnekseni olen saanut yhden ihmisen lisää tukiverkostooni tällä viikolla. Fysiterapeuttini. Olen vihdoin päässyt ensimmäiselle hoitokerralle. Se on valanut minuun paljon uskoa. Nyt rinnallani on ammattilainen, johon voin tukeutua kysymyksissäni. Pienetkin muutokset polvessa pelottavat. Ja kun niitä yksin päässään pyörittää, pelko saattaa kasvaa tarpeettomiin muotoihin.

 

”Elintärkeä.” 

Niin minä sinulle kuvailisin, jos nyt kysyisit mikä toisten ihmisten merkitys on kuntoutujalle.

Teen aamujumpan. Fysipterapeutti on lisännyt aiempaan jumppaohjelmaani liikkeitä. Ne saavat itkun kihoamaan silmilleni. Ajassa 9.50 eka itku. Näitä on viime viikkoina riittänyt.

 

Tämä kuva on Snapchatistani, joka sekin on nyt kovin vähän viime aikoina päivittynyt. Maanantaina kerroin päiväni kohokohdasta: uudesta, mutta kovin rankasta jumppaohjelmasta ja loistavasta hoidosta, jonka sain fysioterapeutiltani.

 

Kello 11.04

”Hirveän hidasta”, vastaisin puolestaan jos nyt kysyisit millaista polvivammaisen tahti on. Turhille asioille ei jää sijaa. Se on aika hienoa! Kaikki epäolennainen täytyy karsia pois. Saa nauttia ruokailusta hitaasti, tuijottaa ikkunasta talven tuloa ja tehdä havaintoja. Asiat on pakko priorisoida tiukkaan järjestykseen.

Minä olen oppinut, että aina kun on pystyasennossa, kannattaa käydä vessassa. Pissattaa, mutta makaan sängyssä. Ei jaksa säätää taas.

 

Kello 11.48

Havahdun kostuviin kainaloihin. Hemmetti. En vielä vaihtanut yöpaitaani, enkä muistanut laittaa deodoranttia. Keho muistuttaa olennaisesta monin muodoin. On noustava ja vaihdettava paita. Housut pysyköön! Pukeudun useimmiten sairaalasta päälleni jääneisiin sairaalahousuihin. Ne ovat hirveän kätevät. Ja pinkit! Naiseuteni on huipussaan.

Pyykkikori pursuaa ja käyttövaatteet ovat loppu. Pesukone on pyykituvassa kolme kerrosta allani. Ei hissiä. Eikä nyt rahaakaan siihen, sillä maksoin minua kyydinneen työkaverin parkkimaksun viimeisistä pyykinpesurahoistani. Pitäisi päästä nostamaan ja rikkomaan rahaa tätä toimenpidettä varten.

 

”Hyvin hankalaa”, vastaisin, jos kysyisit millaista arkeni nyt on.

Kohtuuttoman paljon minulla on viime aikoina ollut kuvia tästä kulmasta. Koetin tallentaa sinulle sairaalahousujeni hienouden.

Yritin myös toista kuvakulmaa, muttei siitä tullut oikein mitään. Mutta housujen hienous on siinä, että lahkeen voi rullata vammautuneesta jalasta ylös asti, jotta saa puettua päälleen myös ortoosia paremmin paikallaan pitävän säärystimen sen alle. Arjen käytännölliset helpotukset saavat minut nyt hymyilemään.

 

Kello 12.13

Ovikello soi. Ei! Olen juuri asettunut takaisin sänkyyn ja ottanut ortoosin pois jalasta. Paikallaan ja hereillä ollessani saan höllentää sen puristusta. Olen avannut Yle areenan. Sorjonen! Kolme päivää aiemmin on alkanut uusi tv-sarja, ja olen katsonut siitä jo yhdeksän jaksoa kymmenestä.

”Heeeeeetkinen, mulla on jalka irti, täytyy laittaa se paikoilleen!”, huudan. Monta minuuttia myöhemmin olen ovella, jonka takana seisoo kaksi huoltomiestä jalkojani kummissaan toljottaen. Kohta pattereiden ilmauspumppu suhisee keittiössä, enkä minä jaksa vaivautua selittämään heille mitään.

En minä jaksa Sorjostakaan enää katsoa. Keskittyminen herpaantuu hyvin helposti. Kaikki katsomaan aloittamani leffat jäävät kesken. Kaikki kirjoittamani tekstit jäävät kesken.

 

”Koko elämäni on nyt jäänyt kesken loukkaantumiseni takia.” 

Niin minä juuri nyt vastaisin huolimatta siitä mitä sinä edes nyt kysyisit.

 

Kello 12.39

Patterimiehet lähtevät ja heilutan heille keppejäni sängystä. Kutsun käsiäni nykyään kepeiksi, se on hirveän hauskaa. Ja kepit tosi kätevät asioiden kurkottelemiseen. Lasken läppärini käsistäni ja katsahadan ikkunalle. Talitintti lehahtaa lepuuttamaan lentoaan lämpömittarini päälle. Tuijotamme toisiamme pitkään.

Talitinttiä tuijotellessa tulee nälkä. Sossään pannulla sekaisin riisiä ja kanaa.

Se on kamalaa.

Kello 13.27

Muu maailma viipottaa kiireissään ja minä olen hyödytön. ”Nythän sä voit tehdä kirjoitushommiasi sieltä sängystä!”, he sanovat. Näin minäkin ajattelin, muttei tämä näytäkään menevän niin. Missä voimani ovat? Miksi koko ajan väsyttää? Pelkään, että ihmiset ajattelevat minun olevan laiska paska, kun en jaksakaan tehdä mitään. Hävettää.

Voisiko mieleni vain tehdä tepposiaan, onko laiskuuteni vain ottanut tilanteesta hyödyn ja uskottelee minulle etten jaksa?

 

Kello 13.28

Jos nyt kysyisit mitä ihminen käy läpi kohta kuusi viikkoa loukkaantumisensa jälkeen, kertoisiin itse rakentamastani loukkaantumisen shokkivaiheen kaaresta, jonka jakaisin näin kolmeen vaiheeseen:

1. Myöntäminen itselle että näin on nyt vaan käynyt.

2. Sopeutuminen arjen muuttuneisiin rutiineihin.

3. Omien vähäisten voimien tunnistaminen ja tunnustaminen itselle.

 

”Ottaen askeleen kerrallaan”, vastaisin, jos nyt kysyisit, miten ihminen tällaisen tilanteen voi käsitellä.

 

Kello 13.29

Ihmisen heikkous on paljastunut minulle onnettomuuteni kautta aivan uudella tavalla. Fysioterapeuttini rauhoitteli minua kertoen, että juuri näin kehoni ja mieleni nyt ragoivat. Vaikka vain polvi on rikkoutunut, koko kehoni on väärässä asennossa ja tämä vie fyysisiä voimia moninkertaisesti. Henkinen paineeni on hurja ja sen vaikutus valtava.

 

”Et ole heikko. Olet vain ihan tavallinen ihminen.” 

Näin fysioterapeuttini minulle vastasi, vaikken edes kysynyt häneltä mitään.

Niin. Nyt kun kuitenkin kysyt, että menenkö minä uloskin sairaalahousut jalassa, ni vastaan että en yleensä. Kerran oon menny. Se oli hauskaa. Mutta useimmiten on parempi tässä kohtaa puristaa itsestään irti vaatteenvaihtohalukkuus.

 

Kello 14.34

Kuinka kiitollinen olenkaan syyssäästä! Ihana kirpeä ilma ja auringonpaiste. Olen vapaa! Kepit kädessä köpötän läheiseen puistoon. Jalkaa vihloo, mutta se ei minua estä menemästä ulos.

Normaali elämäni on varsin aktiivista ja toimiva keho tärkeä työssäni. Eniten liikkumiskykyni heikkenemisessä minua harmittaa sen vaikutus päähäni. Luovan työn vaativat ideat syntyvät liikkeessä.

Nytkin vain vähän matkaa köpötettyäni keksin: Kirjoittan blogin päivästäni. Ilman tunnelatauksia suuntaan tai toiseen. Kuvailen vain mitä päivässäni tapahtuu ja millaisia asioita tapahtumat pistävät minut ajattelemaan. Ehkä se voisi avata jollekin toiselle maailmaa, jossa yllättävän fyysisen muutoksen kokenut ihminen elää.

 

Kello 14.35

Ihmisiä on hauska seurata. Heidän reaktionsa saavat minut nauramaan. Minä katson kaikkia vastaantulevia silmiin ja hymyilen. Hassua miten harva uskaltaa katsoa minuun takaisin. Ja niiltä, jotka minut huomioivat, saan osakseni aina myötätuntoisen säälivän katseen. Jos kyseessä on komea mies, HALLELUJA mikä pokausmahdollisuus, mutta oikeastaan toivoisin vain, että olisin kaikkien silmissä ihan normaali.


”Aito kohtaaminen, sitä yksin asunnossaan vankina oleva ihminen kaipaa”

Nyt kun selvästi olit aikeissa siitä kysyä.

 

Kello 14.36

Vastaan kävelee pukuun pukeutunut mies. Tuikkaan hänelle hymyn. Hän kääntää päänsä pois antamatta minulle muuta vastinetta.

 

”Katsoisivatkohan nuo ihmiset silmiini, jos olisin ihan normaali, onko heidän vain vaikea kohdata minua kun olen näin heikko?”

Tuollaisen kysyksen minä itselltäni nyt kysyn. Kysyn minä itseltänikin nyt aika paljon muitakin kysymyksiä. Niille on nyt aikaa.

 

Kello 14.37

Hitaus on hassua. Muutaman sadan metrin kävely vie puoli tuntia. Päätän, että kun saan taas vuoden päästä juosta, kokeilen missä ajassa nopeimmillaan tuon matkan voin kiertää.

 

”Tavoite. Pieni pilkahdus tulevaisuudesta!” 

Tällaisia sitä itselleen rakentaa jotta osaisi nähdä kauemmas.

Olisitko osannut tästä minulta kysyä?

 

Kello 14.38

Onhan se suorastaan musertavaa, että elämäni on nyt pisteessä, jossa vanhat mummot suikivat rollaattoreillaan sulavasti ohitseni kuin kilpajuoksijat.

Mutta yksi iäkäs rouva hidastaakin kohdallani. Hän kysyy mitä minulle on käynyt, ja me sysäydymme pitkään keskusteluun. Hän kertoo polvensa korjausleikkauksesta, joka tehtiin kuukausi ennen miehensä äkillistä menehtymistä. Kyyneleet nousevat hänen silmiinsä. Minun kurkkuani kuristaa.

Ajattelin kävelyni olevan päiväni kohokohta. Ei. Se on tämä kohtaaminen.

 

”Olisinko pysähtynyt puhumaan jos minulla olisi ollut kaksi koipea kunnossa ja kamala kiire?” 

Tämän pamauttaisin sinulle miettimättä, jos nyt kysyisit mitä tuossa hetkessä mietin.

Kello 15.16

Kiroan. Kaikki lentää käsistä. Ihan helvetti kaikki. Keitän teetä ja teen vähän hedelmäsalaattia.

Säädän. Säädän ihan koko ajan. Menen makaamaan sänkyyn ja huomaan unohtaneeni tietokoneen laturin. Nousen hakemaan sen.

Menen makaamaan sänkyyn ja huomaan unohtaneeni kännykkäni.

Menen makaamaan sänkyyn ja huomaan… fuck it!

Painan playta Sorjoselle.

 

Kello 16.25

Minä olen onnekas, sillä joskus vielä olen kunnossa taas. Huonomminkin olisi voinut käydä. Mutta kuntoutus on tehtävä kunnolla. Siksi jumppaan pedantisti ja ohjeiden mukaan kolmesti päivässä. Nyt on aika päivän toisen. Tästä ei jousteta.

”Säntillisyyttä”, vastaisin, jos nyt kysyisit mitä loukkaantumiseni minulle on tähän mennessä opettanut. Kärsivällisyyttä.

 

Kello 17.00

Avaan television. Sinkkuillallinen! Tadaa. Mussutan taas omaa kuivaa kanariisimössöäni ja katson, kun sinkku käy kolmella illallisella. Sokkotreffit.

Olenhan minä sitäkin miettinyt. Olisihan tämä miljoona kertaa helpompaa jos en olisi yksin. Jos rinnalla olisi ihminen joka rakastaisi ja jaksaisi jakaa tämän kaiken kanssani. Vain autokyytien saaminen on järjetön säätö, joudun nyt kaikessa tukeutumaan toisiin. Olen pohtinut paljon ihmisten motivaatiota auttaa minua: miksi kukaan auttaisi, enhän ole kenenkään prioriteettilistalla kovin korkealla?

Ja yhtäkkiä mieleeni nousee aivan uusi näkökulma parisuhteeseen, rakkauteen – niiden etsimiseen.

Voisinko minä olla joskus jollekin se henkilö, joka välittää hänestä niin paljon, että haluaa kulkea hänen kanssaan, häntä tukien vaikka hän olisi kyvytön normaaliin elämään?

Ja vielä tärkeämpänä: muistaisinko myös arjessani, silloin kuin kaikki on ihan hyvin, että juuri tämä on se syy, että olemme yhdessä?

Pyyteetön rakkaus.

Aini. Mulla on nyt tällainen sänky. Normaalisti nukun sellaisella muutaman askeleen ylös nousevalla parvella, jonne en nyt pääse kapuamaan. Tämä on jotenkin kamala kuva. Kasassa lattialla on lääkkeeni ja jatkojohto. Tuo pötkylä on lakanapakkaus, jota käytän jumpassani aputyynynä. Tuo on aika kamala sänky. Selkään sattuu. Mutta iso pelastus arkeeni.

 

Kello 18.21

Olo alkaa käydä sietämättömäksi. Tämä tapahtuu joka päivä ja monta kertaa. Jalka turpoaa ja kaikki huomioni on taas siinä. Kaikki huomioni on koko ajan siinä!

Palaan työajatuksiin. Elämäni tärkeimpään projektiin. Sitä varten on käytävä läpi pari videota. Monta kertaa päivässä on vain pakotettava itsensä tarttumaan asioihin, vaikka väsyttäisi. Katson videon tyytyväisenä näkemääni.

Saatana, sanon ääneen. Tätä ette minulta vie.

 

”Joskus on vain pakotettava itsensä uskomaan asioihin”, sanoisin nyt kun… no, kysyit sitä tai et.

 

Kello 20.10

Sytytän kynttilöitä olohuoneen pöydälle. Alan kirjoittaa blogitekstiäni päivän mittaan tekemieni muistiinpanojen mukaisesti. Tällainen on ollut päiväni, jonka rytmin yllättävä onnettomuus on nyt muuttanut pitkäksi aikaa.

 

Kello 21.14

Kirjoitan ja koetan kiteyttää. Vaikeaa. Pää on todella pehmeä. Väsynyt. Taas itkettää. Lohduton purkaus tulee silloin tällöin. Nyt on sen aika.

Onhan se selvä, että tässä touhussa mieli mustenee. Kuinka paljon onnettomuuksien ja tapaturmien yhteydessä puhutaan masennuksesta? Miten paljon potilaat saavat tukea mielensä hoitamiseen? Mietin, olenko itse ollut aiemmin masentunut, sillä selvhän se: minä olen nyt välillä masentunut, vaikka sen sanominen ääneen hävettää enemmän kuin mikään muu. Päivät vaativat välillä kovaa kestävyyttä ja mielen lujuutta. Joistakin on vain mentävä läpi keinolla millä hyvänsä.

 

Kello 21.15

”Vajoaminen hetkeksi jonkun pitkään ja turvalliseen halaukseen.” 

Jos nyt kysyisit mitä minä elämäni tässä vaiheessa eniten kaipaan, ei minun tarvitse empiä vastaustani hetkeäkään.

 

Kello 22.13

”Joskus koko elämä mahtuu yhteen päivään. Joskus se on arvaamaton. Se haastaa meitä jatkuvaan muutokseen. Joskus voimme kontrolloida muutoksen itse, joskus meillä ei ole siihen mitään valtaa. Mutta kun muutos tapahtuu, siihen on sopeuduttava, jos aikoo selviytyä.”

Kukaan ei ole kysynyt mitään, mutta minä kirjoitan.

Iltajumpalla.

 

Kello 22.23

Sanoinko jo että kärsivällisyys ja pedanttius? Asioiden tärkeysjärjestys? Polvi on ykkösprioriteettini nyt. Päivän kolmas jumppa ja itku takana.

Menen vessaan pesemään hampaat ja katson suihkua. Käännyn pois ja painun sänkyyn.

No, huomenna on uusi päivä.

Onneksi.

 

* * *

Millainen sinun päiväsi on ollut? Oletko koskaan kirjoittanut auki yhtä päivääsi hetki kerrallaan ja pohtinut millaisia ajatuksia ja tuntemuksia arkesi tapahtumien virta sinulle synnyttää? Mitä voisit niistä oppia?

/Äm, joka halusi jakaa tänään jakaa kanssasi nämä tapahtumat.

Välineurheilu ei ole väärin – parhaat polkujuoksukengät varmistavat juoksun laadun ja turvallisuuden

Posted on by

0

Vammani myötä olen alkanut arvostaa jalkojani aivan uudella tavalla ja huolehtia niiden hyvinvoinnista paremmin kuin koskaan aiemmin. Siksi erityisesti nyt, kun lähden ensimmäisiä kertoja treenaamaan alustalta hyvin vaihtelevaan maastoon, halusin satsata kenkiin todenteolla. En ole valmis ottamaan minkäänlaista riskiä sen suhteen, että huonolaatuisten tai poluille sopimattomien kenkien takia juoksun laatu kärsisi tai minulle sattuisi uusia vammoja.

On tärkeää, että kengät tukevat askelta ja soveltuvat maastoon. Erityisesti minun tapauksessani, kun luotto omaan juoksuaskeleeseen on polvileikkauksen ja sen kuntoutuksen johdosta vielä hutera, tarvitsen kengän johon voin luottaa ja jonka tiedän myös omalta osaltaan suojaavan minua mahdollisilta havereilta.

TAVALLAAN JÄNNÄÄ, ETTÄ näinkin aktiivinen ja paljon eri lajeja treenannut harrasteurheilija kuin itsekin olen, vasta nyt massiivisesta ja koko elämän mullistaneesta polvivammasta (lue lisää esim. tästä, tästä ja tästä) urheilukuntoon kuntouduttuani olen tajunnut varusteiden merkityksen urheiluun. Välineurheilu ei ole väärin! Toivon, että sinun ei tarvitsisi tätä asiaa tajuta vasta ison ureheiluvamman koettuasi, vaan muistaisit ilman kolhujakin satsata tärkeimpiin treenivarusteisiin.

Äärettömyyksiin ei tietenkään tarvitse mennä, ja juuri polkujuoksun aloittaminen on esimerkiksi hiihtoon (joka oli edellinen urheiluhaasteeni, katso tästä lisää) verrattuna paljon helpompaa, sillä varustemielessä kynnys aloittamiseen on matalammalla. Hiihdon aloittamista minäkin olin siirtänyt vuosikaupalla siksi, että hyvät varusteet vaativat vähän rahaa, mutta polkujuoksun voi aloittaa paljon huokeamman hinnan panostuksilla. Juoksuun sopivat ihan perus juoksuvaatteet, eikä siihen tarvita mitään erityisiä välineitä.

Tärkein ovat kengät.

Ja kyllä, olenhan minä ne jo nimennyt; ne ovat Sarvat. Sukseni olivat Karviset (karvapohjistaan johtuen nimetty). Jotenkin tämä karva- ja sarva-, toisiinsa niin kivasti rimmaava teema jatkuu välinevalinnoissani näissä urehiluhaasteissani.

 

SUURIN ONGELMA UREHILUKENKIEN valinnassa on minulle ollut aiemmin usein se, että jotenkin päädyn valitsemaan liian pienet kengät. Siksi nyt halusin kääntyä asiantuntijan puoleen, joka tietää mikä on olennaista kengissä. Valinnakseni päätyivät nämä Sarva Xero 4 W -malliset nastakengät. Minulle merkkinä ne ovat aivan uusi tuttavuus, ja siksi olenkin nyt mielenkiinnolla muutaman lenkin verran päässyt perehtymään näihin kenkiin.

Tutkimme myös kahta muuta mallia kumipohjaisista nappulakengistä.

Vasemmalla nastakengät ja kaksi oikeanpuoleista hieman erilaisia vaihtoehtoja kumipojaisista nappulakengistä.

 

Erityisesti polkujuoksussa keskeistä on se, että kenkä istuu jalkaan oikein. Poluilla jalat liikkuvat kengässä erilaisia esteitä ylitettäessä paljon enemmän kuin päällystetyllä tiellä. Kengät eivät saa hangata eivätkä painaa ja niiden tulee istua hyvin ja napakasti jalkaholvin kohdalta.

Nämä valitsemani kengät ovat suomalaiset, mikä on minulle tärkeä, myös ideologinen, kriteeri. Eipä sellainenkaan ole aiemmin tullut mieleeni, että suomalaisessa metsässä on omat erityispiirteensä, ja ainahan se on parempi, jos kenkien suunnittelun lähtökohta on juuri suomalainen metsä ja soveltuvuus sen ainutlaatuisille poluille.

Kengät täytyykin myös valita maaston mukaan ja mitä paremmin niiden valinnassa osaa arvioida tulevien reittiensä olosuhteet ja maaston muodot, sen paremmin kengät voi itselleen valita. Nyt päädyimme nastoihin, sillä aloittaessani juoksun metsissä on vielä paljon lunta ja jäätä eivätkä nappulapohjaiset kengät ole riittävät. Näillä voin juosta läpi kesänkin, mutta vähän kutkuttaa jo se, että pääsisi kokeilemaan ja vertailemaan nappulapohjaisten tuntumaa ja sopivuutta juoksuuni. Mutta liikaa en itsekään halua hifistellä, perushyvät kengät, joihin voin luottaa on kriteeristöni tärkein kohta.

ON SELVÄÄ, ETTÄ oikealla kenkävalinnalla juoksusta saa myös paljon enemmän irti. Kun satsaa kenkään, voi myös luottaa siihen, että jalka pitää ja kantaa. Itselläni on vielä vamman ja pitkän jalan käyttämättömyyden jäljiltä oikeat linjaukset hukassa, eikä askel ole ja tämä kenkä auttaa minua myös tukemaan askeleen linjausta. Ihmeitä se toki ei tee, ja valppaana täytyy olla koko ajan. Omassa juoksutreenissäni joudun keskittymään valtavasti siihen, että astun oikealla tavalla.

Tuntuma ensimmäisten testien jälkeen kenkiin tähän on erinomainen. Ensimmäisellä lenkillä tutkimme ja testasimme kenkiä Hannun kanssa tarkemmin, esimerkiksi niiden pitoa jäällä, joka oli kyllä ensiluokkaista ja sai ymmärtämään sen, miksi tavallinen lenkkikenkä ei suinkaan sovi poluille. Luulenpa, että tässä matkan varrella tulee vielä lisää ajatuksia myös kengistä ja varusteista, ja treenin edetessä kerron varmasti vielä niistä lisää.

Täällä Pohjois-Savon metsissä pääsee vielä näin huhtikuussakin kokeilemaan miten kivasti kengät toimivat, kun uppoaa lumihankeen.

Jos et muuten jo tätä juttua kuullut ”Näin liikkeelle polkujuoksussa huippusuunnistaja Hannu Airilan vinkeillä”  niin kuuntelepa se ja pääset mukaan ensimmäiseen treeniimme Hannun kanssa ja kuulet lisää hänen ajatuksiaan polkujuoksukengistä ja ensimmäisistä juoksutreeneistä.

Niin, ja tästä polkujuoksuhaasteestani lisää löydät täältä: ”Tule kanssani polkujuoksutreeniin huippuvalmennuksessa – matkalla Tahko Trailiin”

 

Juoksu jatkukoon!

 

Lähteet: Hannu Airilan haastattelu

Pelon voi voittaa vain, kun uskaltaa pelätä – vamma jätti valtavan trauman

Posted on by

0

Siinä mäen laella nyt seison. Sauvat tönöttävät tiukasti maassa edessäni jarruna, jotta ne estäisivät eteenpäinliun. Vartalo takakenossa, jotten lähtisi luisuun.

Siinä mäen laella nyt seison ja taistelen toivottomuudessa. Taistelen koko maailmaa ja itseäni vastaan, enkä voi ymmärtää miksi en pysty tähän. Mäki edessäni tekee pari kurvia, sitten häviää mutkan taa, enkä tiedä, mitä sen takaa löytyy. Ehkä mäki jatkuukin siellä yhtäkkiä jyrkemäpänä, enkä voikaan enää pysäyttää vauhtia. Ja mitä sitten käy?

En voi itseni antaa suksien lipua kohti kurveja. En pysty, se on minulle liikaa. Olen lähtenyt lähes 23 kilometrin hiihtolenkille, ja nyt ollaan vastaa kolmannella kilometrillä.

Koko keho tärisee pelosta. Ajattele! Ihminen, joka on pystynyt vaikka mihin ja jolta odotetaan rohkeutta suoriutua hurjimmistakin koetoksista, seisookin nyt pienen mäen nyppylällä keskellä kauhua. Häpeä painaa mieltä. Tunne muuttuu vihaksi, ja sitten riittämättömyyden ja heikkouden tunteeksi. Enhän minä voi olla tällaisessa tilanteessa! Miksi en voi antaa mennä, ja laskea rohkeasti? Minä, joka olen hypännyt mäkihypynkin ja pienen ikäni lasketellut mustimmatkin rinteet.

ON KAMMOTTAVAA HUOMATA, ettei pää anna periksi, vaikka kuinka yritän. Se on iskenyt lukon koko kehoon. Olen opettelemassa hiihtämään, nyt suksilla viidettä kertaa 25 vuoden tauon jälkeen. Ihan nollasta koetan valmistaututua maratonhiihtokisaan, 42 kilometin matkaan, joka odottaa vain parin viikon päässä.

Tällaiset ovat olleet tapanani; itseni haastaminen erilaisissa suorituksissa, kanttini kestävyyden testaaminen ja opeistani sinulle kertominen. Olet kenties jo lukenut esimerkiksi, kun hyppäsin mäkihypyn, millainen oli haaste, jossa poljin pyörällä 24 tuntia  ja 305 kilometriä putkeen  tai kuullut tarinani poljin 350 kilometriä Lapista Norjaan – vain muutaman seikkailun mainitakseni.

Edellisen kerran hurjan urheiluhaasteen edessä olen pudonnut (lue lisää tästä). Alastulo parin metrin korkuiselta seinältä estejuoksukisassa on päätynyt epäonnisesti, ja polveni räsähtänyt rikki pahasti. Ensin pienempien vammojen kuntoutusta kuukausia ja sitten reilun vuoden takainen leikkaus. Nyt puolentoista vuoden jälkeen kuntoutus on edelleen käynnissä.

Olen ajatellut, että polven kuntoutus on kovaa hommaa, ja toivonut vihdoin olevani koko vammaprosessini viime metreillä. Mutta ei; joka kerta pysähtyessäni sitä pohtimaan tämä pirulainen yllättää minut kokonaisvaltaisuudellaan.

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen.)

Upea maisema oli matkalla Jyväskylästä Laukaan Peurunkaan. Onneksi peloiltani pääsin myös nauttimaan niistä.

 

SIINÄ MÄEN LAELLA nyt seison ja yhtäkkiä vammani syvät vaikutukset konkretisoituivat ensimmäistä kertaa pelottavalla tavalla. Vaikka fyysisesti olen kuntoutunut jo niin hyvin, että voin ottaa vastaan ensimmäisen isomman urheiluhaasteen, huomaankin, ettei pääni olekaan kuntoutunut samaan tahtiin. Pelkään valtavasti putoamista ja kaatumista. Pelkään, että jalkani rikkoutuu uudelleen. Pelkään, että joudun takaisin siihen hirveään prosessiin, jonka olen käynyt jo kertaalleen läpi. En luota vielä kehooni, en tiedä miten se käyttäytyy ja pelkään valtavasti kaatumista. Putoaminen korkealta ja polven posahtaminen palasiksi, on jäänyt mieleen valtavana mustana möykkynä.

Ja siinä mäen laella nyt seison. Edelleen. Mieli hakkaa pelon kuvia. Järjellä kuvailtuna kuulostaisi kenties kummalliselta. Mutta tämä on totta minulle nyt. Pelkoni.

Vasten omaa tahtoani joudun ottaamaan sukset jalasta, kun en muuta voi. Tallustan mäkeä alas räkäitku poskea pitkin valuen. Epätoivo viiltää ja usko tulevaan horjuu.

Tämä on se hetki, jossa mieli haluaisi vain todeta: ”no, ehkä tästä ei enää tulekaan mitään, ehkä ne päivät on jo eletty ja minun aika tyytyä kehoni ja mieleni rajallisuuteen”.  Ajatus saattaisi sumentua siihen, etten pääse alas, että pelko ottaa vallan, vaikka minun pitäisikin keskittyä siihen, että jossain edessä on varmasti joku mäki, jonka uskallan laskea. Tuo mäki ei ole tämä, ja minun on se vain hyväksyttävä. Taistelemalla en pääse mihinkään. On hyväksyttävä, että pelkoni on tässä ja että se on todellinen, ja löydettävä tie sen ohi.

On otettava sukset jalasta, annettava itselle armo, ja käveltävä mäki alas. Elämän nöyryyttävin piste, häpeällisin hetki, ja silti niin inhimillinen.

Miten on niin vaikeaa vain uskaltaa pelätä? Miksi tuota tunnetta vastaan taistelee viimeiseen asti, eikä uskalla hyväksyä ja tunnustaa sitä ääneen?

SIINÄ MÄEN LAELLA nyt seison. Taas. Nyt edessä on uudet kurvit, jotka ohjautuvat mutkan taa. Olen päättänyt, että näköpiirin ulottumattomiin mäkiin en tänään astu, mutta ottanut haasteekseni nyt uskaltautua mäkiin, joiden . Sitten soitan valmentajalleni ja pyydän hänen apuaan. Yhdessä voimme vahvistaa turvan tunnettani. Vähitellen saan luottamusta, ja ehkä jo ens kerralla uskallan kovempiin mäkiin.

On opeteltava luottamaan. On opeteltava hyväksymään. On opeteltava pelkäämään. Sillä ajattele; pelon voi voittaa vain, kun uskaltaa pelätä, kun uskaltaa hyväksyä, että pelkää.

Siinä ladun varrella minä ymmärrän. Suurinta rohkeutta on uskaltaa pelätä. Lähes 23 kilometriä on ollut aikaa antaa itselleen armo ja hyväksyä. Ja minä selvisin! Perille tullessa on helppo hymyillä.

Ja miettiä sitä, että kahden viikon päästä tämän suorituksen päälle olisi vielä hiihdettävä lähes toinen samanmoinen…

Näin, pienin askelein mennään. Tällainen mäki ei onneksi enää pelota.

Äitini oli taas mukana hiihtolenkilläni. Tästähän tulee jo ihan tapa! Luitko jo tämän tekstini?

Tähän fiilikseen päättyi kuitenkin onnekseni viikonlopun hiihtoputki. Mahtavaa hommaa. Ainakin näin jälkikäteen ajateltuna.

Mut hei; koko viikonlopun aikana kilometrejä kertyi hiihtäen jo yli 40. Se on se suurin rohkeus, kun tämänkin haasteen yli minut kantaa.

 

Kuolemanpelko on lohduton hätkähdys elämän häilyväisyyden äärellä

Posted on by

0

Ulkona on hämärää. Tunnelmallinen sunnuntai-iltapäivän syyssade. Tiedätkö, sellainen, joka tasaisessa rännien ropinassaan rauhoittaa mielen. Sen sorttinen, että keho vetäytyy vain lepäämään ja mieli kehottaa antautumaan raukealle huokaukselle. Ehkä sytytän kynttilän, himmennän valoja entisestään ja kuuntelen vielä hetken hiljaa.

Uunissa paistuu pannukakku. Kohta mummon tekemää omenahilloa ja lusikallinen vaniljajäätelöä sen päälle. Haistelen makuuhuoneeseen kiemurtelevaa houkuttelevaa tuoksua. Makaan sängyllä kirjaa lukien. Tekee mieli kirjoittaa, kuvata kaunista maisemaa ja raukeaa tunnelmaa.

Sitten se tulee. Ihan yhtäkkiä, pitkästä aikaa, jostain hiljaisuuden keskeltä.

Väristys iholla, joka läpäisee koko kehon. Polttava puristus kaulalla, joka saa hengen salpaantumaan. Ihan yhtäkkiä, arvaamatta, ilman mitään syytä se tulee. Niin se tuli silloinkin. Ensimmäistä kertaa vuosi sitten. Luulin, että se oli jo mennyt pois.

Haluan kirjoittaa kaunista kuvausta, nokkelia sanoja sinulle, mutta vielä voimakkaammin tulee nyt tarve kuvata tämä tunne. Nyt juuri. Ensimmäistä kertaa ikinä kenellekään toiselle.

LOUKKAANNUIN VUOSI SITTEN äkkilisessä onnettomuudessa. Päivälleen tänään makasin sairaalassa huolissani tulevasta. Ihmismieli on sellainen, että se tuntee tarvetta isojen elämänmullistusten kohdalla muistella. Nostalgisoida, kun katsoo ajan taa.

Niin minäkin tänään. Nyt, kun siitä on vuosi.

En halua romantisoida tai ylidramatisoida onnettomuuttani. Maailman ja monen muun mittakaavassa se on pieni, mutta minun, pikkuruisen ihmisen elämässä järistys. Tipuin korkealta, mutta onneksi vain jalalleni. Putoaminen niskalle ei ollut kaukana ja silloin olisi voinut käydä huonomminkin. Jossittelu on turhaa, mutta joinain hetkinä siltäkään ei voi välttyä.

Onnettomuudessani oli monta ikävää lieveilmiötä, jotka mullistivat arkeni. Pitkä prosessi, joka painoi minut sängyn pohjalle, yksin hiljaisuuteen ja toivottomuuteen. Olen siitä kertonut sinulle paljon.

Ambulanssissa matkalla sairaalaan vuosi sitten. Näin kerroin tuolloin epäonnisesta urheilusuorituksestani.

 

MUTTA ON YKSI ASIA, josta en ole aiemmin puhunut. Asia, jota en osannut odottaa kohtaavani, seikka, jota en edelleenkään osaa sanoin selittää enkä järjellä ymmärtää.

Se väristys iholla, joka läpäisee koko kehon. Polttava puristus kaulalla, joka saa hengen salpaantumaan. Se, joka tulee ihan yhtäkkiä, arvaamatta, ilman mitään syytä.

Kuolemanpelko.

Onnettomuuteni myötä kohtasin tuon oudon tunteen. Sillä hetkellä, kun se iskee, ei pelkää kuolevansa, vaan pelkää sitä hetkeä, jolloin kuolee. Tiedätkö, mitä tarkoitan?

Sille tunteelle ei ole sanoja. Se tulee hiljaisuudessa ja hetkellä, jolloin ei oikeastaan ole mitään hätää. En tiedä, kuinka moni on sen tunteen kokenut, mutta epäilen, että ainakin jotkut. Epäilen vain, sillä harvoin siitä kukaan mitään puhuu ääneen. Siitä on vaikea puhua, sillä se on niin primitiivinen pelko ja kuristava kauhu – lohduton hätkähdys elämän häilyväisyyden äärellä.

Se ei jää päälle, vaan aivan yhtä nopasti ja arvaamatta kuin se tuleekin, lähtee se pois. Sitten kaikki jatkuu normaalisti. Siihen pelkoon ei jää kiinni, ja arjessa tuo tunne on vain kaukaunen muisto. Minäkin jatkan kirjan lukemista, pohdin blogin kirjoittamista, kellun syyssateen lempeässä raukeudessa. Pannukakku on valmista nautittavaksi.

Olen kuvaillut muutamaan otteeseen blogissani sitä, millaisia muutoksia onnettomuuteni toi arkeeni. Esimerkiksi tällä tavoin kerroin elämästäni vuosi sitten lokakuussa.

 

 

EN TIEDÄ MIKSI se tänään taas tuli. Pitkästä aikaa ja arvaamatta. En ymmärtänyt, miksi se tuli ensimmäistä kertaa elämässäni loukkaantumiseni jälkeen. Silloin tällöin se on iskenyt viimeisen vuoden aikana, mutta unohtunut myös saman tien.

Ehkä syy sen ilmaantumiselle oli siinä, että olin paikoilleen pakotettuna ja kokenut jotain elämänvoimaani niin syvästi järkyttävää. Sellaista en ollut aiemmin koskaan tuntenut, sillä elämän vauhti ja kiireet peittivät alleen liian pysäyttävät pohdinnat. Ja kun yhtäkkiä oli aikaa, oli hiljaisuus, kokemus elämän hauraudesta ja pelko siitä hetkestä, jolloin kuolee.

Ei minulla ole suuria sanoja tai koskettavaa kiteytystä elämästä, hetkeen heittäytymisestä, nöyryydestä ja kiitollisuudesta, johon kuolemanpelon hetki pakottaa. Ei sen hetkellä mieti sellaisia. Jää vain horjahtanut olo ja suuri ihmetys; miksi koin tuon tunteen ja mistä se syntyi?

Ehkä nyt on kirjoitettava yrityksenä ymmärtää itsekin paremmin. Vakuutuksena, ettei ole mitään hätää. Pohdintana, että lopulta on tärkeää kokea tämäkin tunne, vaikka sen synnyn mekanismia ja tarkoitusta ei voikaan käsittää.

Oletko sinä kokenut vastaavaa?

/Äm

Kuun kymmenes ja yksitoista kuukautta

Posted on by

0

Kuun kymmenes!

Huomasitko, että missasin edellisen? Siis heinäkuun kymmenennen, polven muistopäivän! Oikeastaan en missannut sitä, mutta tuolloin en vaan jaksanut nostaa asiaa sen suuremmin esille. Ja se on hyvä merkki se. Ehkä polvi ei kohta enää hallitse koko elämääni, kun en jaksa sen rikkomisen kuukausipäivää säännöllisesti ”juhlia”.

Mutta tästä kuun kymmenennen muistopäivästä on tavallaan tullut sellainen sopiva pysähtymishetki katsoa aikaa taaksepäin, ja mikä tärkeintä, luoda katse eteenpäin.

Polven osalta eteenpäin katsominen on tosin aika vaikeaa. Edelleen on suuri mysteeri, miten ja missä tahdissa keho kuntoutuu. Edelleen opettelen ymmärtämään kuinka kropalle on annettava sen oma tahti. Oikealla kuntoutuksella voin edesauttaa sen kunnon edistymistä, mutta kehoa on kuunneltava nyt erityisen tarkalla korvalla. Nnyt mieltä haastaa tietysti se, että töiden ja aamuherätysten ohella vähäiset voimat vetäisivät usein vain sänkyyn. Pidin tarkoituksela parin viikon tauon, ja nyt olen taas käynnistellyt kuntoutusrumbaa.

Ehkä jossain vaiheessa myöhemmin ymmärrän vieläkin paremmin mitä nämä kuluneet yksitoista kuukautta ovat minulle opettaneet: lisää läksyjä periksiantamattomuudesta, siitä miten joskus itsensä joutuu kaikin keinoin puskemaan tekemään töitä ja hallitsemaan mielensä hirjumisen hetkellä. Sillä helppoa tämä kuntoutus ei ole. Se on tasapainottelua pitkäjänteisen työnteon ja malttamattomuuden välillä. Sieltä välimaastosta täytyy löytää oikea treenimotivaatio, tapa kuntouttaa järkevästi niin, ettei riko itseään vaan pystyy kehittymään lineaarisesti takaisin kuntoon.

 

Tänään kävin treenaamassa, mutta ohjelmassa oli polven sijaan nyt enemmän yläkroppaa. Sen on vahvistuttava paljon, sillä aiemmat kuukaudet on keskitytty vain polven jumppauttamiseen.

 

Vaikka nytkin taas tuntuu, ettei tästä polvesta ikinä tule kunnon kalua, niin ehkä sekin aika vielä koittaa, että kehoni tuntuu normaalilta. Viime aikojen isot kehitykset olen kokenut siinä, että polvi tuntuu suoristuvan nyt jo paremmin. Sen jäykkyys on yllättänyt minut totaalisesti; siis se, miten ihmeen pitkään vamma ja leikkauksen jäljet sen liikkuvuutta rajoittavat. Ja koska polvi ei suoristu edelleenkään täysin, en voi kävellä täysin normaalisti tasapainoisessa asennossa. Tämä taas rasittaa muuta kehoa paljon.

Nyt, kuun kymmenentenä ja yksitoista kuukautta onnettomuudestani sen jäljet ovat alkaneet näkyä kehossani myös hieman kummallisilla, minulle entuudestaan oudoilla tavoilla. Tällaisia asioita en yleensä käsittele, eikä niillä sinällään ole merkitystä, mutta olen myös huomannut ylimääräisten nesteiden ja vähemmästä treenistä jouhtuen hitaammaksi käyneestä aineenvaihdunnasta johtuva lieveilmiöt. Muhkuroita alkaa muodostua kehoon. Sen lisäksi, että vammautunut jalka on vielä huomattavasti lihaksettomampi kuin vasen, on siihen alkanut ilmestyä selluliittiä. Sitä jotenkin kummasti olen viime päivinä hätkähtänyt.

Tai sitten se on vain tämä ikä. En ole perhana enää mikään eilisen teeren tyttö minäkään 😀

Tällaisin ajatuksin kuun kymmenentenä, yksitoista kuukautta onnettomuudesta. Tajunta virtaa taas.

/Äm

Kiitoksia keholle ja työniloa

Posted on by

0

Elämäni kahdella pääosa-alueella menee vähän päinvastaisin tuntein: töissä on huippua ja innostavaa, mutta polven kuntoutuksen kanssa olen vähän turhautunut.

Polven kuntoutuminen tuntuu nyt vaan viikosta toiseen junnaavan paikallaan, enkä koe merkittävää kehitystä juuri tapahtuneen. Nämä ovat varmasti ankarimpia aikoja, kun pää ei enää jaksaisi toistaa samoja polvipumppauksia, vaan haluaisi jo liikkua kokonaisvaltaisemmin. Mutta silti polven ehdoilla kuljetaan.

Olen ollut aika ankara itselleni treenissä, ja kun kehitystä ei tapahdu, huomaan, että vihastun ja moitin kroppaani. Siksi joka kerta kun olen tullut treenaamasta, joudun tietoisesti keskittymään kiittämään kehoani, vaikka mieli haluaisikin kirota sen alimpaan maakerrokseen. Vaikka kehtiys ei ehkä nyt tunnukaan, on varmaa, että kuntoutus kulkee eteenpäin, ja oma mielenihän ratkaiseen paljon sen kulkua.

 

Suorat radiolähetykset kentältä ovat ihan suosikkejani. Ensimmäisen kerran, kun lähdin yksin lähetysautolla keikalle jännitti, mutta nyt tämäkin sujuu hienosti. Niin sitä vaan kehittyy! Tässä keikalla viime viikolla – minä ja lähetysauto Toivo.

 

Mutta sitten työt! Tällä viikolla siirryin aamujuontajaksi ja huomaan, että sen rytmi sopii minulle. Vaikka joudunkin herämään jo neljän aikaan aamulla, tykkään kovasti siitä, että pääsen kotiin jo aikaisin, ja illalla ehtii vielä (pienten päiväunien jälkeen) vaikka mitä. Aamut ovat kivoja, niissä on aivan omaa erityistä tunnelmaa radiostudiossa (ja kentällä, missä olen myös tällä viikolla jo ehtinyt pyöriä) ja olen hyvillä mielin hommissa.

Tänään tajusin konkreettisesti sen, mikä työskentelyssä juuri täällä Kuopiossa ja maakunnassa on. Täällä saan tehdä töitä aitojen ja oikeiden aiheiden ja ihmisten parissa. Siis, etttä työ ei ole sellaista ”hölöhölö”-radiovirran tuottamista, vaan saa kertoa tarinoita ihan oikeasta suomalaisesta elämästä. Se on ihan valtavan upeaa ja minulle hieno kokemus elämässä!

Kanankoiven kuntoutusta

Posted on by

0

Voi näitä minun kanankoipiani! Tässä radiotyön ohella hoidan toista päätyötäni: polven kuntoutusta. Koipi ei päästä minua helpolla, ja töitä on tehtävä paljon. Tässä vaiheessa, kun leikkauksestakin on jo seitsemän kuukautta luulisi, että olisi jo paljon piemmällä.

Mutta ei. Juuri nyt tuntuu, ettei jalka ole taas kehittynyt mihinkään pitkiin aikoihin.

Siitäkin huolimatta, että olen kävellyt, polkenut kuntopyörää, tehnyt kuntosalilla treeniohjelmani ja käynyt vesijuoksemassa taas säntillisesti pienen muutosta aiheutuneen tauon jälkeen.

Näyttää, ettei oikeaan, vammautuneeseen jalkaani ole tullut lihaksia vielä ollenkaan, ja kinttu todella näyttää kanan jalalta. Toisestakin jalasta lihakset ovat yhdeksän kuukauden vamman jälkeen surkastuneet paljon. Nyt harmittaa, kun kehitys tuntuu polkevan paikoillaan. Heikkojen lihasten lisäksi polvi on todella jäykkä ja jää aina jumiin pidempään polvi koukussa istuessani. Sitä saa ”sulatella” suoraksi pitkään (eikä polvi vielä suoristukaan kunnolla – tähän meinaa jo mennä hermo).

Yritin ottaa kuvan koivistani deonstroidakseni niiden lihaksetonta tilaa ja epätasaisuutta. Oikea jalka on paljon vasenta ohuempi ja heikompi. Se jaksaa ihmetyttää päivittääin ja toivon vaan, että jossain vaiheessa pian alkaisi edes jotain tuloksia näkyä.

 

Tänään olin taas uimassa. Siitä on kyllä tullut uusi suosikkini. Vähitellen, kun alkaa oppia oikean vesijuoksutekniikan, menosta tulee koko ajan hauskempaa ja tehokkaampaa. Harjoituksia on vaan jatkettava säntillisen maltillisen. Ehkäpä tästä kanankoivesta vielä joku päivä jalka tulee. Joskus ensi vuonna sitten… vielä puoli vuotta ainakin menee, että jalka on paremmassa kunnossa.

/Äm, painuen raukeana nukkumaan uinnin, saunan ja maittavan päivällisen jäljiltä