Viikonloppu vanhempien kanssa – kun totuutta ei pääse pakoon

Kaksi kohtausta viikonlopusta vanhempien kanssa.


Vanhempien kanssa veneretkellä.

Isä: On se kumma, että meillä on noin komee nainen, eikä se kenellekään kelpaa.

Äiti: mee sinne Puuma Putkeen (tarkoittaen Mummotunnelia Helsingissä), kyllä sieltä joku löytyy!


Vanhempien kanssa mökillä.

Isä maalaa mökin ulkoseinää, meneillään on remontti, ja äiti haaveilee uudesta lisärakennuksesta tontille. Minä hehkutan tekemiäni täydellisiä vaateostoksia.

Äiti: No, nyt sulla on täydelliset housut ja täydellinen laukku. Enää yksi täydellinen puuttuu.

Minä: ?

Äiti: No, täydellinen mies!

Minä: ?

Äiti: Tai ei sen täydellinen tartte olla, kunhan se on rakennusmestari.

Minä: ?

Äiti: Tai korjausrakentajakin ois ihan hyvä, ei sen tartte olla välttämättä rakennusmestari. (Silmäilee tontille merkityksellisesti.)


 

Kysyivät kotiin lähtiessäni, milloin tulen käymään taas. Sanoin, että en nyt ehkä ihan hetkeen… Näillä neuvoilla elää kyllä hyvin jonkin aikaa 😀

 

Tosin, tätä kaunista maisemaa on kyllä jo nyt ikävä.

Mainokset

Latu palautti luottamuksen – näin liikkeelle hiihtotreenissä

–Olo on kuin kiinalaishiihtäjällä, huudahdan ehkä vähän liian kovaan ääneen astuessani ladun varteen.

Mielessä keikkuu kuva lehdessä nähkemästäni kiinalaisturistista Lapissa, sukset jalassa. Ilman pipoa, paksu toppatakki päällään ja farkut jalassa hän tönöttää lumen keskellä hätääntynyt ilme kasvoillaan.

Ihan kuin minä nyt! Ymmärrän tuon kiinalaisnaisen hädän, mutta miten minä, Suomessa syntynyt ja kasvanut, siis käytännössä sukset äidinmaidossa jalkoihini saanut ihminen, voin tuntea tällaista pelkoa astuessani suksille ensimmäistä kertaa yli 25 vuoteen.

Se kun on keissini: Nainen, joka on hiihtänyt viimeksi koulussa, on aikeissa opetella hiihtämään taas. Olen ihminen, joka on kolunnut kaikki mahdolliset lajit ja sitten viime vuosina kaikkien jumppien ja pumppien jälkeen on herännyt halu monipuoliseen liikuntaan ja kaipuu ulkoilmaan, lajiin, jossa voi joko urheilla kunnolla tai lähteä kivalle metsäretkelle.


VUOSI KAUPALLA OLEN koettanut aloittaa. Ja nyt ollaan jo pitkällä! Minulla on hiihtovalmentaja ja alla ihkaomat, ammattilaisen kanssa valitut sukset. Oikean tekniikan oppiminen ja sopivat välineet ovat tuntuneet aiemmin liian isoilta esteiltä, ja siksi olen nyt päättänyt tehdä kaiken oikein. Olen päättänyt tarttua ammattilaisten apuun ja ottaa sinutkin mukaan tähän prosessiin oppimaan kanssani.

Se on sitten sivuseikka, että valmentajani on heittänyt tavoitteekseni poimia kuun taivaalta: 1,5 kuukauden päästä aloittamisesta minun tulisi osallistua hiihtokisaan, jossa tavoitteeni on 42 kilometrin matka… Huh. Siihen kun lisää sen sivuseikan, että viimeiset puolitoista vuotta ovat menneet urheilullisesti harakoille, kun edellisessä urheiluhaasteessani (lisää tässä) loukkasin polveni. Vaikka olen jo täysin urheiluvalmiina, eikä polvi estä tätäkään tavoitetta, leikkauksen jäljiltä kaikki kehossani on romahtanut ja kunnon uudelleen rakentaminen vie aikansa.

Tiedät, että olen urheillut useita haasteita (esim. tämän, tämän ja tämän), ja olen tästä haasteesta innoissani! Ei tässä se 42 kilometriä pelota niinkään. Normioloissa se olisi melkein pala kakkua. Hurjinta on, etten tunne nyt vammani jäljiltä kehoani ollenkaan. En tiedä mikä sen kunto on tai pystyykö jalkani vielä tällaiseen. Mielessä on monta pelkoa.


NYT SEISON LADUN varressa. Vihdoin! Sukset ostettuani kelit muuttuivat kamaliksi, enkä ole päässyt lähtemään ensimmäiseen omatoimiseen treeniin. Eikä sää nytkään hyvältä näytä, mutta mentävä on. Mukana kun ovat maailman parhaimmat kirittäjät; omat vanhempani, jotka ovat hiihtäneet koko ikänsä.

Aloittaminen. Liikkeelle lähteminen ja viitsiminen; ne ovat vaikeinta elämässä. Uusi ja tuntematon pelottaa. Entä jos en osaa, en jaksa, en pysty? Entä jos muut nauravat, jospa en onnistukaan tavoitteessani. Uudessa asuinpaikassani Kuopiossa en tunne maastoja, enkä tiedä missä olisi hyvä aloittaa, ettei innostus kaadu heti liian vaikeisiin reitteihin. On myös ihan liian kiire koko ajan ja vaikea mennä mihikään, sillä minulla ei edes ole autoa, jolla hurauttaa helposti ladun varrelle. Olen rakentanut mieleeni monta kynnystä, jotka hidastavat hirveästi.

Siksi liikkeelle lähtemisessä kaikki keinot ovat sallittuja. Lahjonta, pakottaminen tai palkinnon odottaminen. Tai omat vanhemmat.

Olen raahannut sukseni bussilla Kuopiosta Keski-Suomeen, sillä vanhempani tietävät siellä mihin kannattaa mennä. Äitini on jopa aikoinaan opettanut hiihtoa, ja tiedän, että hän jos kuka saa minut liikkeelle ladulla.

Ja sitä paitsi hän jos kuka voi motivoida minut voittoon tulevassa hiihtokisahaasteessani. Onhan hän taustavaikuttajana edellisenkin (ja toistaiseksi ainoassa) hiihtokisamenestyksessäni. Hän näet raahasi minut joskus 80-luvulla Hippo-hiihtoihin ja voitin hopeaa – kisassa, jossa lisäkseni oli yksi osallistuja…


JA 2010-LUVUN loppupuolella minä yritän tarttua suksiin uudelleen. Koetan innostua lajista, johon liittyy niin paljon vaikeita muistoja. Lipsuvat sukset ja koulukaverini Kirsi, joka veti joka kerta mäessä ohi sulavalla vapaalla ja minä olin valmis heittämään sukset syvälle jorpakkoon.

Tällä vuosituhannella äitini on raahannut minut kiertämään suksilla komen kilometrin latua entisen lipeälammen viereen. Suhteellisen ironista. Keli on plussalla ja vettä tihkuttaa. Tähän keliin olisi lähdön voinut katkaista, mutta olen itse päättäväisesti hokenut edellisen illan, että säällä kuin säällä mennään. Ihan on herran haltuun heitetty, hiihdetäänkö reittiä puolikas vai useampi kerta ympäri. Kosketuspintaa minun keississäni kun ei ole, voi olla, että tästä tuli lyhyt reissu. Mutta sen ei sovi antaa hämätä. Tavoitteeksi olen asettanut itselleni hiihtää kymmenen minuuttia.

 

KIINALAISMIELIKUVA PYÖRII MIELESSÄNI, mutta hyvin nopeasti huomaan, että ladulla on kaikenlaisia hiihtäjiä lapsista vanhuksiin. Kukin hiihtää tyylillään, eikä kukaan kyttää toistaan. Paitsi tosin minä kyllä kyttään. Komeitten miesten ohi vilahtavia takamuksia hiihtotrikoissaan, mutta se on sitten ihan toinen tarina. Tuttu sinulle myös tästä urheiluhaasteestani…

Ketään toista ei kiinnosta miltä näytän ja onnistunko vai epäonnistunko minä hiihdossani. Päinvastoin, tunnelma on kovin kannustava. Laturaivosta, josta olen myös lehdistä lukenut, ei näillä main näy tai kuulu mitään. Olen ehtinyt hiihtää vain parisataa metriä kun ohitseni hiihtävä mies huikkaa:

–Wautsi, onko nuo karvapohjat, niillä näyttää kulkevan hyvin!

Huikkaan hänelle vastaukseksi vuolaat kehut uusista suksistani enkä voi olla ihmettelemättä: Tämähän todella kulkee! Latu on tällaisellakin plussakelillä erinomainen, sen jatkuva kunnossapito on ollut kriteeri juuri tämän paikan valinnalle. Netin latukartoista löytää helposti tiedon kunnossa olevista reiteistä.


HIIHTOVALMENTAJANI REETAN OHJEET pyörivät mielessäni, ja yritän kiinnittää huomion joka liikkeeseen, vetoon, työntöön, sauvan iskuun maahan ja suksen potkuun. Metri metriltä liikkeet alkavat tuntua paremmilta ja sujuvammilta. Analysoin liikettäni ja menen eteenpäin.

Kunnes. Tulee mäki. Ihan piikuruinen alasmeno, mutta mäki ja lasku kuitenkin. Eniten minua pelottaa kaatuminen, polvivammani kun aiheutui tippumisesta, ja pelko kaikkea ylhäältä alas tuloa on valtava möykky mielessä – niin iso, etten osaa sitä sanoin selittääkään.

–Jos lasku pelottaa, otat vain sukset pois jalasta, Reetan kannustava kommentti kaikuu mielessäni.

Niinpä otan sukset reippaasti pois ja kävelen mäen alas. Eikä kukaan naura tai kummastele! Ajattele!

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen)

Ja ajattele! Jo kolmannella kierroksella uskallan laskea mäen! Oikea tekniikka auttaa; alas kyykkyyn ja pylly rohkeasi alas tasapainoon jalkojen kanssa.

 

KOLME KILOMETRIÄ ON hiihtäen käsittämättömän lyhyt matka. Olen jo toisella kierroksella, eikä tunnu missään. Olen yllättynyt siitä, miten olemattomaksi luulemani kunto kestää. Se on niin hyvä, että lisään tahtia. Kymmenestä minuutista nostan tavoitetta seuraavaan kymmeneen minuuttiin, sitten minuutit muuttuvat kilometreiksi ja kierroksiksi.

Mikä tunne! Olen taivaissa; voitko kuvitella miltä tuntuu, kun puoleentoista vuoteen ei ole päässyt kunnolla nostamaan sykettä ja testaamaan oman kestävyytensä rajoja? Tätä minä rakastan. Olen sillä tavalla kummallisilla geeneillä kuorrutettu yksilö, etten juuri parempaa tunnetta tiedä kuin hengästyminen ja yläilomoissa hakkaava syke. Olo on taivaallinen.

Ja juuri tuossa hetkessä kiitän, että olen terve, ja saan tehdä tällaista. Miten olinkaan voinut estää itseäni lähtemästä liikkeelle, kun siihen minulla on kaikki mahdollisuus, eikä oikeasti mitään tarvetta tekosyille?

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen)

 

Yks onnellinen hiihtäjä mä vain! Mutta tämä on toki kuherruskuukausi. Veikkaan, että vielä notkojakin nähdään…

 

RULLAATIRULLAATI, LAULESKELEN MIELESSÄNI. Uudet karvapohjat kiitävät ja minä iloitsen. Välillä lipsuu, välillä tökkii, mutta mitä väliä; siitähän sitä oppii. Pikkulapsi vetää vapaalla tyylillä ohi, mutta minä riemuitsen siitä, että pääsen parin mummon edelle.

Neljännellä kierroksella vatsa alkaa kurnia. Se on merkki. Kilpahenkeni työntäisi vielä viidennelle kierrokselle, mutta päätän olla nyt urheilunhimoanikin viisaampi; jos viimeisestä kierroksesta jää huono maku, fiilis jää vaikuttamaan seuraavaan hiihtokertaan. Siksi on hyvä lopettaa korkealle.

12 kilometriä. Punaiset posket. Hikilammikko takin selkämyksessä. Takaisin tullut luottamus kykyihini ja kehooni. Euforia. Sama seuraavana päivänä uudestaan. Siinä ensimmäisen hiihtokertani tulos.

 

Tällä videolla näet, miten koko viikonlopun mittainen treeni vanhempien kanssa purkautui kuvallisen ilmaisun keinoin…

OMA ANALYYSINI ENSIMMÄISISTÄ HIIHDOISTA SEKÄ SEURAAVAT TAVOITTEET:

Tämän viikonlopun kahdella 12 kilometrin hiihtolenkillä tuli testattua hiihdon perustekniikka ja ajettua sitä omaan kehoon. Tärkeää oli saada kokemus, että pystyn hiihtämään ja voin kehittyä siinä. Vuorohiihto sujuu jo hyvin, potkua sukseen löytyy jo kivasti, ja näin vauhtia. Kuntosalilla hiihtolaitteella tehty yläkropan harjoitus auttoi selvästi tasatyönnön tekniikassa ja se sujui aika hyvin jo.

Oma pää haastaa kovempaan vauhtiin kuin 42 kilometrin kisasuoristustani ajatellen on järkevää, ja sen kanssa joudun tekemään töitä. Toisaalta nyt annoin myös itselleni luvan kokeilla kunnon rajoja, jotta tietäisin missä ne kulkevat ja pitkän tauon jälkeen saisin ottaa ilon irti kunnollisista sykkeistä ja hullusta hengästymisestä.

Polvelleni hiihtoliike oli uusi, olenhan joutunut opettelemaan kävelemisenkin aivan uudelleen, ja ensimmäisen päivään lenkin aikana ja sen jälkeen polvi kipuili. Mutta jo toisella lenkillä havahduin siihen, miten vahva uudelleen rakennettu polveni on. Uudet jänteet ovat ehdottomasti vahvemmat, ja sen vaikutuksen todella tuntee!

Huomiota täytyy jatkossa kiinnittää polviin, niissä kun on sellaista naisille normaalia haastetta, että ne kääntyvät hieman sisäänpäin, ja lantiota on avattava enemmän. Vähitellen sitten täytyy myös maaston suhteen lisätä haastetta. Seuraavaksi täytyy oppia jarruttamaan, auraamaan, hyppäämään pois ladulta äkillisissä tilanteissa (se on minulle yksi haasteellisimmista asioista, sillä räjähtävä ja nopea voima ja kyky reagoida nopeasti ovat pitkän polvivammatauon jälkeen kadonneet kehostani). Edellä mainittujen lisäksi painonsiirtoa on treenattava, ja nämä taidot hallitessani voi laduiksi valita haasteellisempiakin maastoja.

 

Voit lukea projektistani lisää täällä. Jutusta löytyvät myös videot suksien valinnasta sekä vuorohiihdon ja tasatyönnön tekniikasta. Tämä projekti jalkautuu Yle Radio Suomeen ja tähän blogiini.

 

Pienet arjen asiat

Näin se on taas yksi viikko ihmiselämää taputtelua vaille vaihtumassa uuteen. Pakko tunnustaa, että vaikka toisaalta on hurjaa, miten viikot vain valuvat vauhdilla, juuri nyt olen tästä ajan kulumisesta kovin tyytyväinen. Odotan marraskuun alkua ja siellä häämöttävää lääkärikäyntiäni sekä sitä, että saisin tietää kuinka polveni hoidon jatko tulee menemään. Nyt joudun elämään elämää päivä kerrallaan voimatta suunnitella juuri mitään, töitäni tai muita menojani. Se pistää välillä pään koetukselle.

On ollut hurjaa huomata miten suuri vaikutus oman fysiikan heikkenemisellä on. Pienetkin arjen asiat ovat hankalia ja ne väsyttävät valtavasti. Mutta samalla juuri ne pienet arjen asiat ovat maailman hienoimpia – sen minä nyt taas ymmärrän.

Vanhempani olivat taas eilen minua auttamassa. Pääsin käymään Ikeassa ja ruokakaupassa, kävimme jopa lounaalla ravintolassa! Ja minä olin pikkulapsi karkkikaupassa; mikä vapauden tunne! Jo pelkästään autossa matkustaminen ja muun liikenteen seuraaminen tuntuu nyt hienoimmalta huvilta. Oli mukavaa viettää aikaa vanhempieni kanssa ja istua rauhassa lounaalla pitkästä aikaa. Olen kovin kiitollinen vanhemmilleni, että he vaivautuvat ajamaan kolme tuntia luokseni ja saman takaisin vain auttaakseen minua. Jos jonkin tämä onnettomuuteni on opettanut, niin sen, kuinka tärkeä oma perhe on.

Tänään pienistä asioista nauttiminen (ja niistä väsyminen) on jatkunut. Valmistin lounaaksi ison (ja hyvän!) kaalilaatikon (kyllä, minä, ihan itse, eikä edes palohälytin alkanyt soida!!), keitin hyvät kahvit, kävin pienellä (minimaalisella) päiväköpöttelyllä sauvoineni kauniissa syyssäässä ja nyt istun sohvalla kauniista kynttilänvalosta nauttien. Nyt tosin väsyttää kuin viimeistä päivää, mutta onneksi tänään on tämän viikon viimeinen päivä.

img_4118

Vanhempani olivat myös hommanneet minulle kuntopyörän, jonka lääkäri määräsi minulle kuntoutukseen!

 

Näillä energioin ensi viikkoon! Vähän nyt kirjoittaminenkin takkuaa, tässsä kaikki tällä erää minusta irtoava

Ikioma lainaperhe

Kyllä sitä varmaan jotain on elämässään kuitenkin tehnyt oikein, kun siitä huolimatta, ettei maailma ole omaa perhettä tarjonnut, on saanut yhden varaperheen ja lainalapsia!

Mikään ei ole tällä viikolla yhtä tärkeää kuin tämä


Minun ihanat Amerikan lapseni! Tänään juhlittiin heistä nuoremman 5-vuotissyntymäpäiviä. On aika hurjan hienoa päästä osaksi toisten perhettä niin, että pääsee mukaan lähimmän suvun kanssa vietettäviä juhlia. Olo on etuoikeutettu!

Niin. Perhettä voi olla niin monin eri tavoin. Se on rikkaus. Ja upeaa, että vanhemmat antavat lapsilleen erilaisten aikuisten mallia.

Näillä hymyin ja lämpimin halauksin jaksaa taas pitkään.

Ai mitkä lapset? Oletko jo lukenut esimerkiksi tämän juttuni Las Vegasin seikkailulta: ”Ei ihmisen kuulu yksin olla.”

/Äm

Pysyttehän aina

   Tuolta se näyttää. Rakkaus. 

Siinä ovat minun vanhempani Rakkauden Saarella. Katsovat maisemaa, josta on tullut minun rakkauteni. Kuuntelevat meren pauhetta ja mustarastaan kujertavaa laulua – kauneinta musiikkia maailmassa.

Rakas uusi kotini. 
Rakkaat vanhempani.

Vaikka paikat ja tilanteet vaihtuvat, on aina jotain pysyvää; nämä kaksi ihmistä. Rakkaus.

Pysyttehän aina. 

Eihän noita vanhempia voi kuin rakastaa!

Heh.

Isä soitti.

Roomasta!

Tämä on todellinen victory! Puhuttiin nääs ensimmäistä kertaa hänen kanssaan Norjaan lähdöstäni. Kyllä. Kymmenen päivää ennen lähtöäni. Ulkoistin alun alkujaan koko hänelle tästä koko jutusta kertomisen äidille. Liikaa pelkoja. Isä kun raukka on niin monet kerrat joutunut repimään pelihousunsa kanssani – taitaa pitää välillä varsinaisena taivaanrannan maalaina.

Mutta nyt se oli sitten Roomassa ja päätti soittaa sieltä minulle kello 8 sunnuntaiaamuna.

Kysyi, että mitä kaikkia tavaroitani he nyt voivat ottaa säilytykseen. Ja kun sitä minä olin juuri pelännyt – että isä ei varmasti suostu ottamaan yhtä ainutta haihattelijatyttönsä tavarakappaletta.

Nyt luulen, että viimeinenkin pelko on raivattu tieltäni. Se kuntosalinpuutepelkokin voitettiin perjantaina, kun sain viestin ja kehotuksen Norjasta tulevalta kollegaltani Teemulta hankkia nyrkkeilyhanskat. Hän on nimittäin pystyttänyt kalastustupaan nyrkkeilysäkin. Joten siellä sitten mäiskitään. Ensi viikolla on hankittava hanskat. Eikun se olikin toiseksi viimeinen pelko. Nimittäin hiusten värjääminenhän se edelleen jännitää. Kutrit kaipaavat raitoja vaikka keskellä tundraa. Mutta onko kampaamoja 100 kilometrin säteellä, the question remains. Tuon pelon kun vielä voittaisi, niin sittenhän se ois menoksi ja matkalle vaan.

No sitten pari tuntia isän soiton jälkeen soitti äiti. Kertoi lukeneensa aamulla Keskisuomalaisesta ”järkyttävän jutun”. Se lähetti sen minulle tekstiviestinä.

suhteeton

Mitään nokkelaa ei irtoa suustani juuri nyt. Eihän näitä vanhempia voi muuta kuin rakastaa!

Tämä on muuten näkymäni nyt. Tuosta savotasta pitäisi alkaa ottaa selvää tänään.

savotta

 

 

Miksi vanhempia pitää miellyttää vaikka on aikuinen?

Isä soittaa.

”Nooooh. Mites siellä työrintamalla, kun se sinun viiden kuukauden mittainen projekti kohta loppuu. Onko löytynyt jo jotain uutta?”

Noin! Ryhti valahtaa lysyyn, kasvot kalpenevat vitivalkoiseksi. Otsaan nousee ärtymyksen ryppy. Salitreenin jälkeinen hyvä pössikseni on tiessään sen siliän tien.

Taas se soittaa siitä. Että olenko jo saanut vakauden ja varmuuden elämääni. Tasaisen tulovirran ja sillai.

”Kyllä nämä asiat etenevät”, tokaisen kireänä kirjakielellä tuntien valtavaa ahdistusta.

”Eihän taas mennä tähän? Ethän taas masenna minua sillä puheellasi elämän realiteeteista?”, ajattelen. ”Raadan täällä perse ruvella unelmani saavuttamiseksi, uskon siihen täysillä, ja olen päättänyt toteuttaa sen. Se ei vaan ehkä ole sinun käsityksesi tasaisesta tulovirrasta ja sillai.”

* * *

Onko sulla tätä samaa? Että vanhempien varjo painaa niskassa, vaikka olet jo vuosikausia, ehkä kymmeniäkin vuosia, asunut poissa kotoa? Vaikka olet perhana aikuinen ja sinulla pitäisi olla ihan oma elämä!

”Sinun pitää nyt ottaa sellainen turvallinen työ”, he sanovat. ”Että pääset nyt jaloillesi ja saat jatkuvuutta elämään.”

Hyvää hyvyyttäänhän se soittaa ja osoittaa välittämistään. Miksi tämä saa minut niin ahdistuneeksi? Koen, että olen tilivelvollinen vanhemmilleni, että minun täytyy vastata heidän odotuksiinsa siitä milaista elämäni tulisi olla.

* * *

Miksi vanhempien sana on niin merkityksellinen vielä aikuisena? Miksi koen, että minun täytyy miellyttää heitä ja ajattelen, että minun pitää ottaa vakituinen tiedottajan paikka jossain virastossa, kun vanhempani katsovat sen olevan vakaa ja turvallinen työ –

”jotta sinä saat nyt vihdoin tuon elämäsi järjestykseen ja löydät jonkun ihan tavallisen jalat maassa olevan miehen ja perustat perheen ja otat virkavapaata sitten kun haluat vähän tuulettaa ajatuksia.”

– kun minä itse en koe, että se on yhtään minun juttuni. Päinvastoin, minulle henkilökohtaisesti se edustaisi henkistä kuolemaa (en tarkoita, että tiedottajan virassa olisi mitään pahaa, mutta minulle se ei vaan ole sopivin työ). Mutta silti ajattelen, että se olisi minulle paras vaihtoehto. Koska vanhempani niin sanovat.

Tiedätkö mistä puhun. Onko sulla tätä? Ja onks tää aina tätä?

aivopallo

Tää kuva on oikeasti jo parin vuoden takaa, mut kun just nyt on ihan just tollanen olo…!

/Maija, rolling in the deep

Lapsuudenkaipuu

Kahvitauko töissä. Kävelin kahvinkeittimeltä työpöytäni ääreen ja katselin maahan. Tajusin että toimistolla on ihan samanlainen matto kuin meidän kotona oli lapsena. En yhtään muista missä ja milloin, mutta muistan leikkineeni tuollaisen maton päällä joskus.

20140331-125845.jpg
Tuli ihan hirveä ikävä lapsuutta. Kotia, vanhempia, sitä että ei ollut murheen murhetta. Tällainen lyhyt, ohimenevä ajatus, että voi kun saisin olla taas huoleton lapsi.

/Maija, toivottaen reipasta alkanutta viikkoa