Kohta olisi tarjolla riksa-ajeluita vanhuksille! Aloitin tänään vapaaehtoisena riksakuskina, ja kunhan tämän vekottimen saan haltuuni, kevät taittuu hyvinvointia ja piristystä vanhuksille jakaen.
Kuopion kaupunki on lähtenyt mukaan Pyöräliiton Pyörällä kaiken ikää -hankkeeseen ja tarjoaa vapaaehtoisille pyöräluotseille kolme riksaa, jotta voimme lähteä viemään vanhuksia palvelutalosta pyöräretkelle. Hankkeessa halutaan antaa ikäihmisille mahdollisuus iloisiin elämyksiin, ja tämä tuntui minusta juuri oikeanlaiselta – olenhan jo aiemminkin ollut mukana vanhuksille suunnatussa hyväntekemis- ja vapaaehtoistyössä-
Kouluttajamme, Pyöräliiton Mira Kokko opasti meitä riksapyörän ajoon.
Ja Miran kyytiin uskaltautui pari kyytiläistäkin. Itse tyydyin vielä tällä erää vain käsilaukun kuskaamiseen…
Ensimmäisessä koulutuksessa pääsimme kokeilemaan riksapyörää, ja täytyy sanoa, että muutamia kertoja joutuu ajamista opettelemaan, että se on mukavaa menoa sitten lopulta kyytiläisille. Millaista kyytiä sitten luvassa on ja millaisia kyytiläisiä mukaani hyppää, kerron varmasti vielä kunhan pääsen työtä ihan kunnolla kokeilemaan.
Oletko sinä ajatellut joskus tehdä hyväntekeväisyys- ja vapaaehtoistyötä? Sinäkin voit vaikka tällaista työtä päästä myös tekemään! Vapaaehtoisia pyöräluotseja toimii 30 paikkakunnalla ympäri Suomen.!
Katsopa muuten tältä videolta, millaisia ajatuksia Helsingissä järjestämämme Hyvän mielen lounas -tapahtumat synnyttivät viime keväänä. Ehkä tämä inspiroi sinuakin mukaan vapaaehtistyöhön!
/Äm, muistuttaen, että hyvää syntyy, kun hyvää tehdään!
Ajattele, että suurin osa ihmisistä pelkää vanhenemisessa eniten yksinäisyyttä. Siksi joka kerta, erityisesti kun näen ja kuulen näitä vieraidemme tarinoita, ymmärrän miten tärkeää on tarttua toimeen ja tehdä pieniäkin tekoja lähimmäisille. Kuka tahansa meistä voi saada paljon aikaan, kun vaan haluaa. Olkoon tämä tarina osoitus siitä.
Itsenäisyyspäivän alla saimme taas ilon piristää ikäihmisten arkea ja järjestimme jo kuudennen Hyvän mielen tapahtuman. Tältä Helsingin Cafe Caruselissa näytti. Videon on tehnyt Vaasan, joka kokosi oman vapaaehtoistensa porukan mukaan vapaaehtoisiksi…
Kävin eilen ruokakaupassa. Matkalla sinne on kahvila. Kahvilassa istui mies, johon katseeni kummallisesti kiinnittyi. Edessä kuppi, pää alas painuneena ja katse huolestuneena mies istui pöydän ääressä. Hän näpräsi sormiaan keskittyneen näköisenä. Tuntui, kuin ajatukset olisivat leijuneet hänen edessään mustana pilvenä.
Jokin sattui minuun näkemässäni, eikä tämä saa minua edelleenkään rauhaan. Minä tunsin hänen mustan pilvensä. Tunnistin taakan hänen harteillaan.
Tuntui, kuin olisin katsonut itseäni etäisyyden takaa.
”TUO MIES ON KOVIN YKSIN”,ajattelin. En voi tietää onko todella näin, mutta katsoessani häntä tunnistin hänen silmiensä takaa väsymyksen ja toivottomuuden –sellaiset tunteet, jotka usein omasta peilistänikin paistavat.
Olisin kovin halunnut mennä koskettamaan häntä olalle ja sanoa: ”Minä olen tässä”. Mutta ei. Sellaista ei ole soveliasta tehdä; se ei ole sosiaalisesti sallittua.
Siksi minä päätin kirjoittaa. Sekin on siinä sosiaalisten sääntöjen rajalla. Paine piilottaa heikkoutensa on kova.
Mutta jos kukaan ei sitä tee, miten maailma voi muuttua?
* * *
Räpsräps, tonktonk, piippiip. Tonk.
On aamu, ja pursuava roskapussi kädessä seison pienen kopperon edessä. Roskakatos.
Meteli. Pieni lautaseinäinen koppero, jonka yläosaa kiertää tiheä kanaverkko, ja kamala kaaoksen ääni.
Avaan oven.
Paniikki. Räpsräps, tonktonk, piippiip.
Lintu.
Se on jäänyt vangiksi. Kopin takaosassa se hakkaa päällään kanaverkon reikää tietäen itsekin ettei pääse siitä ulos. Mutta se ei näe muutakaan reittiä. Sen voimat ovat vaarassa ehtyä, ties kuinka kauan se on koettanut löytää tietä vapauteen. Ja kun voimat loppuvat, se tuupertuu. Kuihtuu. Kuolee…
”Rakas, tule tänne!” huudan. Hätä sumentaa linnun pään. Mitähän se nyt ajattelee? Ajattelevatko linnut?
* * *
Minä ajattelen. Ratkaisuja. Enhän voi jättää sitä tänne, mutten uloskaan kantaa. Miten voin auttaa? Paniikki. Keksin kiertää ulkoa kopin toiselle puolelle ja säikäytän linnun kohti ovea. Räpsräps, se lehahtaa, ja silmänräpäyksessä se on poissa. Ei se ehdi jäädä kiittämään. Mutta ei se haittaa. Minä haluan vain, että se pääsee ystäviensä luo.
Alan itkeä. Olen ollut vähän herkillä.
(Kirjoitus julkaistu MaiLifessa 14.4.2016, lue se kokonaan täällä.)
* * *
TUON TARINAN KIRJOITIN blogiini TASAN vuosi sitten. Niin, se vähän huvittaakin: samat aiheet seuraavat polullani, ja jostain syystä ne nostavat päätään samoihin vuodenaikoihin.
Kerroin sinulle silloin yksinäisyydestäni ensimmäistä kertaa. Tuo tuska ja kokemus johtivat hienoihin juttuihin. Tähän:
HERKILLÄ JUU, TÄNÄKIN vuonna tähän aikaan.
Näky kahvilan pöydässä.
Minä itse peilaantuneena näkemääni.
Kirjoitan tämän kaiken tuon tyypin takia – toivoen, etä tulkintani hänestä on täysin väärä, ettei hän edustaisi sitä iso joukkoa suomalaisista, joka tälläkin hetkellä räpiköi omassa roskiskatoksessaan.
En ollut aikeissa kirjoittaa omasta yksinäisyydestäni nyt, sillä en tässä elämäntilanteessa halua leimaantua sääliä tai huomiota hakevaksi luuseriksi. Sellainen somemaailma tuntuu nykyisin olevan. Lytätään ennen kuin ajatellaan. Enkä minä halua tulla lytätyksi, ei minussa ole mitään vikaa. Minä olen vain yksinäinen jä kyllästynyt olemaan tarpeeton.
Jos joku leiman minuun isketään, olkoon se äänitorvena olo monelle kaltaiselleni, joka nytkin pyhien aikaan pohtii yksinäisyyttään. Vielä vähemmän minä haluan, että kukaan joutuu tuntemaan tällaista…
NYT, TASAN VUOSI sen jälkeen kun kohtasin roskislinnun, jostain kulmasta katsottuna voisi todeta tilanteeni olevan vieläkin vaikeampi kuin aiemmin.
Loukkaannuin syyskuussa, jouduin liikkumiskyvyttämäksi ja pitkälle saurauslomalle (lue tästä lisää) – ja yksinelävänä, perheettomänä yrittäjänä tilanne on kaikin kulmin kimurantti.
Viimeiset seitsemän kuukautta olen käytännössä maannut yksin yksiössäni. Vaikka pari siitä olenkin ollut jo paremmassa kunnossa, vaatii polvi vieläkin veronsa, enkä voi tehdä mitään ylimääräistä. Nyt suurimman työn vaatii kova kuntoutus ja töiden löytäminen.
Arkeni koostuu pienistä palikoista. Pääsääntöisesti vietän aikaani tietokoneella. Sairausomani jälkeen minä en palaa tuttuun ja turvalliseen työpaikkaan, jossa minua odotetaan ja tarvitaan, vaan pikkuyrittäjänä kursin kovaa vauhtia kasaan työkeikkoja. Se ei ole helppoa työtä, sillä sairausloman lisäksi vuodet osin poissa markkinoilta tuntuvat työntäneen minut tarpeettomaksi. Yritän tavoittaa ihmisiä ja tarjota heille palvelujani, koettaa tehdä itsestäni tarpeellisen päivittäin eri tavoin. En välttämättä tapaa ketään toista ihmistä päiviin ja pääse inhimilliseen vuorovaikutukseen. Selivytyminen on omalla vastuullani.
Tällaista ei tämä tyttö vielä pitkiin aikoihin teekään. Voit kenties kuvitella, millaisen lisän tarpeettomuuteen tuo se, ettei totutusti pääse edes purkamaan tuntojaan liikkumalla – se kun minulle on kovin tärkeää. Nämä kuvat Rushista viime keväältä. Onneksi silloin sain kokea tämän!
VAMMAUTUMISENI JA SITÄ SEURANNUT aika on ollut kova prosessi, mutta se oivalluttanut minulle sen, mikä yksinäisyydessä on tappavinta.
Se on tunne tarpeettomuudesta.
Yksinäisyydessä tappavinta on tunne tarpeettomuudesta; onnistumisen kokemusten ja posiitivisen palautteen puute.
Jos elämästäni nyt irrottaisi erilleen tämän muutaman kuukauden kestäneen hetken, näyttäisi maailma aika roisilta. Kukaan ei tarvitse minua juuri nyt, ja tämän saan tuta joka päivä.
En puhu tarpeesta selän taputteluille, peukuille tähän kirjoitukseen tai puolihuolimattomille ”Kyllä sua tarvitaan” -kommenteille; etenkään minun kaltaiselle persoonalle sellaiset eivät ole tarpeen. Puhun konkreettisista kohtaamisista, toiminnasta, mahdollisuuksia olla paras itsensa toisten kanssa, onnistua ja saada siitä positiivista palautetta.
MINUN TILANTEENI RATKEAA varmasti vähitellen sen myötä, kun saan riittävästi työkeikkoja ja kokea taas maailman kaipaavan panostani. Toivon, että tämä tapahtuu pian, mutta pelkään, että ei. Miten minun sitten kävisi?
En voi olla miettimättä taas sitä kuinka moni kaatuu vaikeuksien alla. Mitä pidempään on yksin vailla minkään sorttista positiivista palautetta, sitä matalammaksi mieli käy. Miten jaksavat kaikki muut yksinäiset työttömät tai sairaat?
Kuinka jaksavat pariskunnat, jotka toistensa olemassa olosta huolimatta kokevat olevansa yksin? Olen myös miettinyt usein sitä, miten parisuhteessa olevista moni kokee yksinäisyyttä (minäkin edellisessä suhteessani), ja ymmärtänyt, että ehkä sekin peilautuu tähän: ettei saa todellista tukea toiselta, koe olevansa tälle tarpeellinen ja saavansa onnistumisen kokemuksia yhdessä?
Kaikista eniten mietin sitä, kuinka voisimme mahdollistaa todellisen tarpeellisuuden tunteen toisille?
Joskus kaadutaan, ja sitten koetetaan parhaansa mukan nousta – toivon, että kaikkilla meistä on voimavaroja nousemiseen!
MINÄ EN OLE TÄYDELLINEN, enkä voi koko maailmaa muuttaa. Yksi yritys siihen on ollut olla itse rohkea ja tuottaa tarinoita yksinäisyydestä koettaen avata silmiä sen edessä. Toinen yritykseni yksinäisyyteen rikastavien ratkaisujen löytämiseen on ollut olla mukana Hyvän mielen lounas -tapahtumassa.
Järjestämme 20.4. Hyvän mielen lounaan vanhuksille (muistatko tämän kirjoitukseni viime syksyltä?), jonne voi tulla vielä mukaan vapaaehtoiseksi! Se on yksi tapa saada kuulua joukkoon, jakaa hyvää mieltä ja saada itse onnistumisen ja tapeellisuuden kokemus. Jos haluat siitä lisätietoa ja tulla mukaan, tule Facebookissa tutustumaan tähän Hyvän mielen tekijät -ryhmään.
/Äm, toivoen, että tämä teksti tarjosi sinulle ajattelemisen aihetta
Päässä keinuu. Kirjaimellisesti. Oikeastaan tuntuu, että koko kroppa hyllyy vinksin vonksin ja miten sattuu.
Terveiset Tallinnasta! Kävin siellä hermolomalla rakkaiden ystävieni kanssa. Lauttamatka tuntuu edelleen päässä ja kehossa, siksi keinuttaa. Hassua miten erityisesti näin keppihyypiönä elellessä kaikki jalkapohjien alla tapahtuvat muutokset tuntuvat ylikorostetun paljon. Kun laahaa jalkoja hitaasti pitkin maata, tuntee jo omassa kotonaankin pienetkin kohoumat lattialautojen alla, saati sitten, kun syksyisen meren velloessa köpöttää eteenpäin pitkin laivan ikkunatonta käytävää.
Outoa.
Mutta päässä keinuu kyllä ihan yhtä lailla tämäniltiasen kenraaliharjoituksenkin takia. H-hetkeen, Hyvän mielen lounas -hyväntekeväisyystapahtumaan on nimittäin vain viisi päivää, ja tänään toistakymmentä vapaaehtoistamme kokoontui kanssamme Kaivohuoneelle käymään ensi viikon lounaamme kuviot läpi.
Kaikki alkaa nyt konkretisoitua, vaikka en edelleenkään villeimmissä kuvitelmissanikaan osaa ajatella, miltä tämä paikka näyttää keskiviikkona 2.11, kun paikalle saapuu lähes 200 lounasvierasta. Hullua. Olemme kovin onnekkaita, sillä olemme vapaaehtoisten lisäksi saaneet mukaan hienot yhteistyökumppanit ja rahoittajat.
Sanoinko jo että hullua?
Hullun hienoa. Ja hyvää!
Mutta hullun hienoa ja hyvää syntyy, kun tehdään hyvää. Mikä upea kokemus onkaan järjestää tällaista hyväntekeväisyys- ja vapaaehtoistapahtumaa.
Hullua oli myös tuo ylläoleva. Hienoudesta en ole aivan varma. Mutta siihen on tultu, että minu piti kärrätä pyörätuolilla Tallinnan lautalta terminaaliin. Kasvattaa luonnetta, sillä meinasi olla kaltaiselleni liikkuvalle ja itsenäiseen toimintaan tottuneelle naiselle vähän tiukka paikka joutua myöntämään, ettei jaksa kävellä pitkin pitkää terminaalisiltaa.
Tiesitkö muuten, että Tallinkin laiturista Tallinnan terminaaliin on 660 metriä? Se ihan vaan tiedoksi, jos polvivammaisena aiot maahan…
Ja sekin vaan tiedoksi, että tämä polvivammainen hyväntekijä on nyt kovin väsynyt. On aika painua iltajumpalle ja unten maille.
Tosi vaikuttava päivä! Teatteri Elolla oli tänään pari vanhustentalokeikkaa. Kävimme esittämässä runoja, näytelmäkatkelman ja lauluja ihanille vanhuksille – materiaalia heidän nuoruudestaan. Täytyy sanoa, että vanhat ihmiset ovat jotenkin tosi suora ja rehellinen yleisö – he kyllä kertovat mitä mieltä ovat. Onneksi meidän yleisömme piti tänään ”Vahva nainen” -esityksistämme. Hienoin palkinto oli se hetki, kun näki yleisön silmien syttyvän; he kenties muistivat tai tunsivat jotain menneestä, tunnistivat runojamme ja lausuivat niitä ääneen kanssamme, nauroivat Papin perhe -näytelmän Maijulle, jota minä esitin sekä lauloivat ääneen kanssamme lapsuuden lauluja.
Oli ihana huomata miten paljon pienellä vaivalla voi antaa saaden samalla itselleen jotain todella tärkeää ja suurta. Olin aika väsynyt mennessäni keikalle, mutta kaikki häiritsevät ajatukset ja väsymys katosivat saman tien kun kohtasimme yleisömme. Taiteella on valtava voima. Heille se oli mukava piristyshetki arjen keskellä ja meille esiintyjinä tärkeä kokemus siitä mitä antaminen ja vastaanottaminen parhaillaan on. Nyt olo on otenkin sellainen raukean energinen ja innostunut.
Myös yksi tärkeä ajatus heräsi mielessäni. En ole oikeastaan koskaan käynyt vanhainkodissa, sillä omat isovanhempani ovat asuneet ja asuvat omissa kodeissaan. Tajusin, kuinka vähän oikeastaan tulee oltua tekemisissä vanhojen kanssa. He ovat valtavan siistejä tyyppejä ja tuli kaipuu olla enemmän tekemisissä vanhusten kanssa; kuulla heidän tarinoitaan, jutella heidän elämästään ja kokemuksistaan. Saada peiliä omaan elämäänsä ja pohtia mikä elämissämme on samaa ja mikä erilaista. Olla lähellä ja aistia ihmisten välinen yhteys, iästä huolimatta. Onneksi sain viettää tämän päivän heidän kanssaan!
MaiLife 