En minä ole sinkkuna nirso, vaan pelkään – mies, voisitko rakastua liian itsenäiseen naiseen?

Sinkkunaiset valittavat, kun ei löydy sopivaa miestä. Mediassa puhutaan isoin otsikoin ”parisuhdemarkkinoiden kohtaamattomuudesta” (herraisävarjele!). Miehet ihmettelevät naisten nirsoutta ja syyttävät siitä, ettemme jaksa tehdä töitä parisuhteen eteen, kun arjen astuessa alttarille isot prinsessaunelmamme kolhiutuvat. Naiset nyrpistävät nokkaansa näille arvioille.

Helsingin uutiset kirjoitti mielenkiintoisen jutun sinkkujen odotuksista ja pyysi siihen ajatuksia minulta, kovaa vauhtia keski-ikäivstyvältä kaupunkilaissinkulta. Onneksi minua halutaan haastatella tasaisin väliajoin näistä teemoista, jotta tulee itsekin asiaa ajateltua. On nimittäin pakko tunnustaa, että muutoin tämä mahdollisen uuden parisuhteen löytyminen jäisi aika vähälle pohdinnalle.

Sille on selvä syy.

Katsos, en minä nimittäin ole nirso, vaan minä pelkään. Kovin kauhuni on astua parisuhdemarkkinoille, joilla kysyntä ja tarjonta eivät kuulemma kohtaa. Tästä syystä minä olen vielä sinkku…

 

* * *

 

ON JÄNNEÄ, MITEN ihmistä ulkopuolelta määritellään. Minäkin saan kuulla jatkuvasti olevan liian sitä, liian tätä: liian menevä, liian reipas, liian iloinen, liian herkkä, liian vahva, liian heikko, liian valikoiva, liian nirso, liian itsepäinen – ja parisuhdemielessä ehdottomasti liian itsenäinen.

Olen elämäniloinen ja itsevarma kaupunkilaisnainen. Kolmen ja neljänkympin välimaastoon kasvettua elämä on opettanut oman osansa parisuhteista. Viimeinen suhde antoi ja otti paljon, ja sen haavoja kannan mukanani edelleen. Sen päättymisestä selvittyäni ymmärsin, että yksi asia on minulle parisuhteessa yli muiden; ikinä en enää luovuttaisi omaa itsenäisyyttäni toisen käsiin. (Lukiessasi tämän kirjoituksen, ymmärrät ehkä paremmin.)

Jos blogini on sinulle entuudestaan tuttu, tiedät varmasti, mitä itsenäisyys minulle tarkoittaa. Jos et, saat näiltä sivuilta kyllä siihen vastauksen. Kuljen omia polkujani. Haparoin hetkittäin ja voitan välillä. Tiedän kuka olen ja mistä olen vajaaa. Itsenäisyys ei tarkoita minulle, että huudan barrikaadeilla naisten asiaa tai vihaa miehiä; ei, olenhan kertounut esimerkiksi näin ihailustani suomalaista miestä kohtaan. Liiemmin itseänäisyys ei ole sitä ettenkö tarvitse toista. Päinvastoin, vaikka nautin myös yksinolosta, olen minäkin yksinäinen vailla puoliskoa. Mutta itsenäinen nainen selviydytyy elämässä tarvittaessa myös omin päin.

Persoonani takia minuun on helppo ihastua ja ihailla etäältä, mutta elämäntyylini moni kokee pelottavaksi ja parisuhteeseen liian vauhdikkaaksi. Seikkailujani seuratessasi olet saattanut kauhistellen ajatella, että tällainen elämä juuri vaatisi jonkun toisen rauhoittamaan. Voin kertoa, ettei niin tule käymään, vaikka minulla olisi mies ja monta lasta. Vapauteni on voimani ja sen on sovittava suhteeseen.

Mutta minä minä pelkään, että kysyntää tälle tarjonnalle ei ole.

Yhteiskunta antaa naisen olla koko ajan itsenäisempi ja vahvempi, mutta muuttuuko miehen mieli samaan tahtiin? Kuinka itsenäinen nainen saa olla voidakseen tulla valituksi?

 

img_4639

 

ITSENÄINENKIN NAINEN TOIVOO kohtaavansa vertaisensa, vaikka vääräleukaisimmat vääntävätkin siitä viivan kiittämättömän vanhanpiian valituksiin. Onpa sitten prinsessa tai prinssi, kaikkihan kaltaistansa kaipaavat; onhan parisuhteen perustuttava yhteiselle vireelle, joka voi tarjota elementit suhteen kestävyydelle.

Itsenäinen nainen haluaa rentoa rakkautta, sillä hän ymmärtää, että elämä tuo ryppyjä otsaan ja jarruja rattaisiin muutenkin. Hän tulee vastaan monta mutkaa ja tietää milloin tehdä töitä, mutta odottaa samaa myös puolisoltaan. Hän tahtoo tasapainoista tukipilaria, ei pelastettavaa pikkupoikaa, tallattavaa tossukkaa tai hallitsevaa perheenpäätä. Hän kaipaa kestävää kumppanuutta ja tiimiä tiukkoihin tilantesiin. Hän myös arvostaa itseään niin, että on mieluummin yksin kuin soveltumattomassa suhteessa.

Kulkisiko kukaan tällaisen naisen kanssa?

img_4617

Nämä hauskat kuvat viime kesältä.

 

ON HELPOMPI OLLA yksin kuin asettua alttiiksi ja kokeilla. Minä annan oman itsenäisyyden menettämisen pelkoni ohjata elämääni, enkä uskalla altistua löytämään. Pelko suojelee minua potentiaalisilta pettymyksiltä ja kivuliailta kolhuilta. Jollekin toiselle pelko pukeutuu tiukkoihin ulkonäkökriteereihin, kolmannelle kenties uskomukseen jatkuvasta torjutuksi tulosta, neljännelle naputuksiin nirsoudesta.

Ehkä pelkoni ovat vain oman mieleni rakennelmaa, eivätkä totta lainkaan. Ehkä myös muiden oletukset erilaisista esteistä parisuhteen muodostumiseen kumoutuisivat, jos uskaliaasti murrettaisiin niitä, keskusteltaisiin ja kohdattaisiin ennakkoluulottomasti – ja annettaisiin itsemmekin yllättyä? Ehkä on turhaa syyttää tai epäillä toista, ehkä vain täytyy työntää omat pelkonsa pois.

Ja ehkä minäkään en ole ”liian”, vaan ihan vaan tavallinen nainen, joka toivoo joskus voittavansa rakkaudessa? Mitä sinä olet mieltä?

/Ämmäsi, isojen äärellä, mutta varmasti aika monen muunkin sinkkunaisen puolesta puhuen

 

* * *

Minä en ole koskaan osannut suhtautua parisuhteeseen etsimisenä. Pitkä, kahdeksan vuotta jatkunut nuoruuden suhde ja muutaman sinkkuvuoden jälkeinen edellinen pari vuotta jatkunut suhteeni tulivat eteeni.

Se on minun prinsessaunelmani; ettei tarvitse tehdä deittailusta tavoitteellista työtä, vaan että kumppani löytyisi esimerkiksi yhteisen tekemisen tai töiden kautta. Viime vuonna kokeilin kuitenkin deittailun saralla kahta asiaa, joista muodostui hienoja kokemuksia. Menin Tinderiin ja kävin sokkotreffeillä Lapin tunturissa. Juttelin myös Ylen Kioski-ohjelmassa sinkkuudesta

 Ja katsoa Kioskin ohjelman tästä

Itsenäisestä naisesta tähän blogiin on kirjaantunut monta tarinaa, mutta esimerkiksi Kodin Kuvalehden haastattelussa puhuin naisen itsenäisestä taloudesta näin

”Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi, kun elin miehen rahoilla”

Syksyllä urheiluvamma ja sitä seurannut neljän kuukauden sairausloma sysäsivät taas nämä parisuhdeasiat pinon alimmiaseksi. Katostaan toimiiko ”prinsessamenetelmäni” edelleen, vai ryhdytäänkö tänä vuonna tosi hommiin. Sitähän me jäämme nyt seuraamaan…

Mainokset

Mitä tekisit jos ei olisi oikeita kysymyksiä, ei vääriä vastauksia?

”Trööt. Väärä vastaus.

Näitä minä olen pelännyt. Odotan, että toinen osapuoli aloittaa keskustelun siksi, että en itse uskalla. En uskalla siksi, että olen saanu koko Tinder-touhuun minut usuttaneelta ystävältä kirjan ”Tinder Nightmares”, jossa kuvataan ihmiskunnan historian järkyttävimmät keskustelunavaukset Tinderissä. Ja jos minä aloittaisin keskustelun, saattaisin juuri tehdä jonkin tuollaisen tuhoontuomitun feministishenkisen avauksen. Jonka olen juuri tehnyt…

Ei. Minä en aloita keskustelua. Sen sijaan googlaan nyt netissä tunteja onko olemassa jotain ohjelmaa, jolla voi kuvasta tunnistaa ihmisen kasvojen perusteella hänen nimensä. Kun en löydä vastausta, käytän lisää tunteja ihmisen etsimiseen Facebookista hänen hyvin perinteisen suomalaisen etunimensä perusteella.

Minä haluan tietää kuka hän on.

Mutta ei. Minä en aloita keskustelua ja kysy mieheltä suoraan. Mikä sinun nimesi on ja kuka sinä olet?

Ei. En.”

Näin minä kirjoitin eilen blogiini kokemuksestani Tinderissä ja jatkoin antamalla miehelle vinkin:

”Ei ole vääriä kysymyksiä tai oikeita vastauksia. Jos olet minusta kiinnostunut, niin ole sitä rohkeasti ja anna sen näkyä.”

Vaadin äksöniä, niinku!

* * *

Blogin julkaistuani jäin tankkaamaan ääneen tuota ajatustani. Miksi ihmeessä annan Tinderpainajaisten tulla uniini? Miksi annan niiden estää minua kenties löytämästä elämäni rakkautta? Miksi minä kaipaan ohjekirjaa ja etsin oikeita kysymyksiä? Mikä väärissä vastauksissa on väärin?

Ilmoniemi_Maija_DSC1612_2048px

Tämä menee nyt wayyyy beyond Tinder, olkoon eilinen kirjoitukseni vain konkreettinen ja viihdyttävä esimerkki jollekin suuremmalle, kenties koko ihmiskuntaa koskevalle teemalle.

Oikeat vastaukset. Väärät kysymykset.

Väärät vastaukset. Oikeat kysymykset.

Oikea ja väärä. Yksi kiehtova äärilaita, niistähän olen sinulle paljon kirjoittanut.

Varmuus, sitä minä jäin miettimään. Estääkö se, että minun on aina oltava varma minua toimimasta? Että täytyy tietää? Onko meidät kasvatettu siihen, että uskaltaakseen viitata koulutunnilla on ensin oltava täysin varma oikeasta vastauksesta? Tai että voidakseen yrittää on viilattava insinöörikaaviot loppuun asti ja todistetusti tietää mikä on tulevaisuus?

Mutta toimiiko elämä niin?

Toimimmeko me jos ajattelemme näin? Tartummeko toimeen, kysymmekö selvittääksemme, kohtaammeko toisiamme?

Kuinka kukaan voi olla varma vastauksista jos kaikki odottavat oikeaa kysymystä; jos kukaan ei ehdota vaihtoehtoja, joista etsiä vastausta?

Pelkäänkö minä kysyä kysymyksiä, sillä epäilen niiden olevan vääriä? Mitä tapahtuu jos vastaan väärin, paljastunko?

Mitä minä pelkään?

HERRANJUMALAMITENPALJONKYSYMYKSIÄ!

Ilmoniemi_Maija_DSC1713_2048px

Varmuus ja epävarmuus.

Kysymykset ja vastaukset.

Oikea ja väärä.

Pelko ja vapaus.

* * *

Tiedätkö mitä minä tajusin eilen julkaistuani blogini? Taidan ottaa kysymykset ja vastaukset liian vakavasti.

Otanko siis elämän liian vakavasti? TUO onkin hyvä kysymys!

Sillä sitähän elämä on lopulta vain on: sarja kysymyksiä ja vastauksia – toinen toistaan parempia ja huonompia, oikeampia ja väärempiä – sekä niiden lomassa tapahtuvaa toimintaa.

Äksöniä, niinku!

* * *

Mitä sinä tekisit juuri nyt jos ei olisi vääriä vastauksia tai oikeita kysymyksiä?

Sinun,
Maija

 

Kuvat: Mirkku Merimaa

Blogi Englaniksi täällä.

Voidakseen ottaa kohtalon käsiinsä on ensin opittava kellumaan

Mikä oli ensimmäinen keskusetelu, jonka sinä kävit tänä vuonna? Muistatko mikä oli ensimmäinen lause, jonka kuulit?

”Nyt sun on aika ottaa kohtalo omiin käsiin.”

Se oli ensimmäinen lause, jonka minä kuulin. Keskustelu kohtalosta ja siihen tarttumisesta oli ensimmäinen, jonka minä kävin vuonna 2016. Kyllä, se kenties viittasi myös uskaliaaseen aseleeseeni mennä täällä Amerikassa Tinder-deittisovellukseen, mutta myös muihin asioihin elämässäni.

”Nyt sun on aika ottaa kohtalo omiin käsiin.”

* * *

Olen miettinyt tuota lausetta monta päivää:

Voiko kohtalon ottaa omiin käsiinsä? Mitä se tarkoittaa? Miten minä, ihminen, joka on kellunut viimeiset vuodet virran mukana ja kulkenut sinne minne vesi on kuljettanut, voisin yhtäkkiä voida tai osata tarttua elämäni kulkuun? Olenko antanut kohtaloni jonkun muun ohjaukseen? Olenko siis kelluessani heittänyt hukkaan mahdollisuuteni tarttua kohtalooni?

IMG_8352

Täällä Amerikassa on muuten jatkettu seikkailuja perheen kanssa tavalliseen malliin. Tässä tyttöjen ja heidän isänsä sekä nannyn kiipeilytaidonnäyte.

IMG_8367

Ja tässä me pikkutyttöt pizzansyontitaidonnäytteen äärellä… 22 tuuman pizza käsittelyssä.

 

Kellua. Tuo sana ei jätä minua rauhaan. Joskus niin käy. Kun vain pysähtyy jonkun omituisen, mutta merkitykselliseltä tuntuvan sanan ääreen, eikä saa rauhaa. Tuntuu, että jokin ajatus puskee ulos, muttei saa sitä synnytettyä.

Kellua.

Minä kellun.

Minä olen kellunut.

IMG_8449

Tässä kuvassa minä en kellu, vaan olen El Loco -vuoristoradassa Las Vegasin Circus Circus -hotellissa, tässä juuri 90 asteen pudotuksessa, kuvasta katsottuna takarivissä oikealla. http://www.adventuredome.com/elloco/

 

Joskus on käytettävä kaikki keinot selvittääkseen itseään vaivaavan asian. Minä keksin vain yhden keinon edetä: Wikipedia. Tavallaan kovin hölmö ajatus, mutta minun on pakko pakko selvittää, kuinka verbi ”kellua” siellä määritellään.

Nakutan sanan Wikipedian hakuun ja luen ääneen tavaten:

Kellua, siis ”pysyä veden pinnalla nosteen ansiosta” ja ”määräytyä markkinoilla”.
Substantiivit ”kellunta”, vebit ”kelluttaa”.

Siis noste, se on avainsana, ymmärrän, ja etenen lukemaan tuon sanan määritelmän:

Noste, siis ”nesteessä esiintyvä voima, joka nostaa kappaletta ylöspäin
ja voi saada sen kellumaan.
Kuvaannollisesti noste tarkoittaa kasvua ja nousujohteisuutta.”

Voima? Klikkaus avainsanaan ja eteenpäin Wikipediassa:

Voima, siis ”vuorovaikutus, joka aiheuttaa kiihtyvyyden tai
tai paikallaan pysymisen ” ja
”ihmisen vahvuus, tarmo sekä energia.

Kasvu?

Siis ”eliön kehittyminen ja suuremmaksi tuleminen ajan myötä” ja
”jonkin mitattavan arvon lisääntyminen”.

Suuremmaksi?

Suuri, ”adjektiivi, siis komparatiivi suurempi, superlatiivi suurin;
vaikutukseltaan tai merkittävyydeltään suuri, huomattava.
Siis komparatiivi huomattavampi, superlatiivi huomattavin;
tärkeä, erityisesti merkille pantava.
Kookas, mittava, laaja sekä tilavuudeltaan tai ulkomitoiltaan suuri.”

* * *

Kellua.

Noste.

Voima.

Kasvu.

Nousujohteisuus.

Suuri.

Suuremmaksi!

* * *

Kellua!

Voisiko ollakin niin, että juuri kyky kellua onkin se askel, joka minun on täytynyt ottaa ennen kuin voin toimia ja tarttua taas kiinni elämääni?

Ja sitten oivallan:

Kasvu on suuremmaksi tuloa ajan myötä, mutta sitä ei ole ilman kelluntaa. Suuremmaksi ei voi tulla jollei heittäydy nosteen vietäväksi, antaudu voimalle, sille vuorovaikutukselle, joka nostaa ylöspäin ja aiheuttaa kiihtyvyyden. Voimalle, joka tarkoittaa vahvuutta, tarmoa ja energiaa. On kelluttava, jotta voi määräytyä markkinoilla. On kelluttava, jotta voi ymmärtää kuinka noste kantaa.

Voidakseen ottaa kohtalon omiin käsiinsä on ensin opittava kellumaan.

IMG_8372

Bellagio-hotellin suihkulähdeshow. Jos et jo ehtinyt, katso video aiemmasta postauksestani!

IMG_8294 IMG_8375

Tiedätkö, mikä on tärkein asia, jonka oppii kelluessaan?

Perspektiivi.

Kun kelluu, pääsee irti lukoista, kahleista ja kapeasta ajattelusta. On pakko, sillä kelluessa ei voi muuta kuin tuntea virran. On antauduttava nosteelle ja voimalle – löydettävä ne sitten itsestään. Kelluessa joutuu laskemaan kädestään kaikki suunnitelmat ja budjettivihot. Oppii sujahtamaan sulavasti ohi tyvenen ja tyrskyjen. Ymmärtää mitä on, kun täytyy keskittyä hetkeen ja minkä palkinnon saa, kun näkee kulkemansa reitin jälkikäteen. Kelluminen opettaa kuinka mennään eteenpäin.

Ja kun on riittävästi kellunut, on tarpeeksi suuri. Silloin on antanut nosteen voiman kantaa, ja on valmis toimimaan.

Kun kelluu, on vapaa. Ja kun on vapaa, on valmis. Ja kun on valmis, voi tehdä ihan mitä vaan. Kunhan tekee. Kunhan tarttuu toimeen. On astuttava kehiin ja otettava omistajuus siitä mitä on, mitä haluaa. Se on kohtalon omiin käsiin ottamista.

IMG_8353

Tiedätkö, miten käy, kun ihminen uskaltautuu viimeinkin kokeilemaan Tinderiä? No. Jotenkin näin. Näin ovat päivät täällä kulkeneet….

IMG_8362

Vuosi 2016 on kohtalon vuosi. Se jää mieleen ja historiaan aikana, jolloin tapahtui ihmeitä – suurimpia mitä tähän mennessä on nähty. Niin olen päättänyt. Ja koska nyt otan kohtaloni omiin käsiini, tiedän, että näin tulee käymään.

Rakas ystäväni; vaikka vielä ei olla Amerikan seikkailuni päätöksessä, uskon, että tämä on koko reissun keskeisimmistä löydöksistäni ja tarkoituksista. Tänään haluan sanoa sinullle näin:

Päästä irti, hyvä ihminen, ota rennommin. Älä rajoita itse itseäsi tarkoituksella, vaan anna itsellesi vapaus. Älä nyherrä pienellä pläntillä, vaan uskalla antaa itsellesi laajempaa liekaa nähdä. Näkeminen ja kokeminen ovat polku kohtalon saamiseen omiin käsiinsä. Vasta silloin voi ylipäänsä ymmärtää, mitä kohtalo tarkoittaa. Vasta sitten voi tietää, mikä on tärkeää ja olennaista – sillä se voi olla jotain yllättävää, jotain, mitä omassa ympyrässään ei olisi ymmärtänytkään. 

Anna palaa. Heittäydy virtaan ja usko, että vastaus on soljuvassa vedessä. Kellu, ystäväni, kellu! Voidakseen ottaa kohtalon omiin käsiinsä on ensin opittava kellumaan.

IMG_8506

/Ämmä, valmiina koukkaamaan kohtalon kouriinsa

Rohkeus on rajojen määrittämistä

Tänään oli hauska päivä Suunnolla. Onpa upea pöhinä ja mahtava posse tuon vantaalaisen yrityksen seinien sisällä! Minulla oli ilo päästä puhumaan tänään rohkeudesta Suunto Experience Dayssa.

sed2

sed

Ennen minun esitystäni tilaisuuden paneelikeskustelussa mukana oli myös mm. huippuhiihtäjä Aino-Kaisa Saarinen

 

Eilen viimeistellessäni puheenvuoroani jäin pitkäksi aikaa pohtimaan ja määrittelemään sitä mitä rohkeus oikeastaan minulle tarkoittaa sekä mikä siinä on minulle kaikista olennaisinta. Taas kerran. Minua moni on kutsunut rohkeaksi. Toki se lämmittää mieltä, mutta itse en edelleenkään oikein osaa ajatella asiaa niin. En minä mikään rohkea ole, jännitän ihan samalla tavoin kuin kaikki muutkin muutosta ja uusia asioita.

En ajattele, että reissuni Ruotsiin, Norjaan tai viimeaikaiset seikkailuni olisivat olleet erityisen rohkeita tekoja. Ne ovat olleet minulle, kaikesta epätietoisuudestaan ja jännittävyydestään huolimatta, aivan luonnollisia palasia elämääni – minulle soveltuvia tapoja toimia ja olla.

Miksi yhdelle valtavan rohkea teko onkin toiselle ihan pikku pala kakkua? Miksi rohkeutta ei oikeastaan voi arvottaa?

Ja sitten yhtäkkiä eilen pystyin kiteyttämään oman määritelmäni rohkeudesta: minulle rohkeus tarkoittaa ensisijaisesti rajojen asettamista. Se ei ole rajojen rikkomista, vaan rajojen määrittämistä. Kun asettaa oman rohkeutensa rajat, on vapaa toimimaan. Kun tietää rajansa, niiden puitteissa ja sisällä mikä tahansa on mahdollista. Kun tuntee rajat, voi turvallisesti yrittää, erehtyä ja onnistua.

Rohkeus on vapautta toimia itse asettamiensa rajojen sisällä. Rohkeus on turvallisuutta, jonka nämä rajat antavat. Rohkeus on vapautta tehdä ihan mitä tahansa.

courage

Näin kiteytin asian tämän päivän puheenvuorossani.

 

 

Mitkä ovat sinun rohkeutesi rajat?

 

Raha, vapaus ja seikkailu

Sinähän tiedät: tämä blogi kertoo seikkailusta. Tai oikeastaan seikkailuista – monikossa. Olemme aloittaneet mielen sisäisistä seikkailuista, tehneet repäisyjä ja irtiottoja ja hypänneet hurjiin fyysisiin haasteisiin. Me. Niin minä ajattelen. Että sinä olet kulkenut mukanani nuo kaikki seikkailut, vaikket fyysisesti olekaan ollut välttämättä läsnä.

Puhkun intoa. Uusi seikkailu on taas alkamassa. Tai onhan se jo oikeastaan alkanut. Kerron siitä sinulle askel kerrallaan, sitä mukaa, kun palaset muuttuvat julkisiksi. Yksi matka, joka starttaa tästä päivästä, koskee rahaa. Ehkä muistat kuinka olen kirjoittanut sinulle jo useamman kerran tästä aiheesta. Siitä, kun Samppanjapissiksestä tuli köyhä. Tai ajatuksistani naisen taloudellisesta riippumattomuudesta.

Moni sanoo, että raha ei tuo onnea. Mutta usko, minä tiedän: paskat köyhä onnellinen ole. Kukaan meistä ei elä pelkällä rakaudella tai pyhällä hengellä, vaikka niitäkin minä olen koettanut.

terhijamä

Eilen taas kerran puhuin blogissani rahasta. Viittasin unelmaani tehdä blogistani työ. Appropoo. Tänään juonittelukumppaninani oli Suomen Vauras Nainen, varallisuusvalmentaja Terhi Majasalmi, joka tekee minustakin kohta vauraan.

Muistatko, kun Terhi kävi vieraanamme HelsinkiReal-ohjelmassa. Jos et ole vielä Terhin ajatuksia kuullut, katso tämä sillä välin kun paljastan sinulle lisää!

Nyt me aloitamme Terhin kanssa jotain, johon otan sinutkin mukaan. Me alamme puhua rahasta.

Me alamme puhua vapaudesta.

Me lähdemme seikkailulle.

Tervetuloa mukaan!

/Äm, pian Vauras Nainen

Vapaus

Huomenta! Näin pitäisi voida aloittaa jokainen päivä. Parin tunnin aamulenkki Hermannin kanssa metsässä raikkaassa, jo vähän syksyltä tuoksuvassa ilmassa. Niin. Tuulet ovat kääntyneet. Ja se minun outo, hyvää enteilevä oloni vain kasvaa.

Olen nyt muutamia päiviä, ehkä jopa viikkoja, ihmetellyt uutta tunnetta, joka on yhtäkkiä noussut jostain syvältä.

Vapaus.

Jokin aika sitten silmieni eteen lävähti ymmärrys siitä, että hittovie, minähän olen vapaa. Voin tehdä mitä haluan, voin mennä minne haluan, voin elää kuten haluan. Ei sillä tavalla mitenkään itsekkäässä mielessä, että nyt minä haistatan pitkät kaikelle ja kaikille ja olen muista piittaamatta oman elämäni herra, vaan yksinkertaisesti niin, että hei, kappas, tässä mä oon, vapaa.

Vapaa.

Niin. Vapaa.

Aika hieno tunne.

Tuulet ovat kääntyneet.

Tätä biisiä kuuntelin kulkiessani.

/Maija, undoing

 

Forgive and be free!

En voinut olla muokkaamatta ihan vain vähän tätä Mirkku Merimaan minusta ottamaa järisyttävää promokuvaa lisäämällä siihen ajatuksen eiliseltä. Tiedän, että mestarikuvaajan työtä ei saa kopeloida (olen oikeasti pyörryksissä näistä kuvista), mutta tuo teksti vain istuu siihen niin hyvin. Miten sattuikin, että sain nämä kuvat (katso myö toinen eilisestä blogistani) juuri kun kirjoitin tällaisesta aika perustavaa laatua naisen elämän peruskysymyksiä koskettavasta aiheesta, joka on minulle merkittävä paalu. Nämä Mirkun ”Maija maailmanlopun tunnelmissa” nimellä nimeämät kuvat ovat juuri oikeat tähän aiheeseen.

”Forgive and be free” olkoon voimalauseeni nyt.

20140714-131859-47939308.jpg

Kiitos viesteistänne eiliseen kirjoitukseeni. Kiitos on vähin mitä voin sanoa. Ja pienin mitä voin pyytää, on se, että välitä milloin tahansa näitä tekstejäni sellaiselle ihmiselle, jonka uskot niitä tarvitsevan. Heikkouden keskellä ihmiset yhdistyvät. Ja juuri sitä minä haluan! Että me ihmiset pidämme yhtä, ja uskallamme puhua ääneen vaikeistakin asioista!

Moni sanoi minulle eilen, että vielä joskus minulle joskus selviää se, miksi elämässäni kaikki on tapahtunut niin kuin on. Mutta tiedättekö, minä tiedän sen jo, ainakin osin. Juuri siksi, että  nyt voin kirjoittaa näistä ajatuksista ja kokemuksista teille, kaikki on tapahtunut. Tiedän näiden olevan asioita, joita moni miettii, mutta ei rohkene sanoa ääneen – ja jää aivan turhaan yksin näiden ajatusten kanssa. Vaikka minä kuinka kamppailen sen kanssa mitä uskallan itsestäni paljastaa, niin tämä teidän palautteenne, tieto siitä, että moni lukija siellä saa itselleen omaan tilanteeseen tukea ja ajatuksia, ja nämä keskustelut, joita tekstini saavat aikaan – se on se!

Eilen antaessani anteeksi, en vain päästänyt itseäni vapaaksi menneisyyden kivusta, vaan myös turhasta pelosta koskien tulevaisuutta. Tänään on kevyt olla. Olen vapaa!

/Ämmä, joka kaivautuu vielä hetkeksti takaisin sänkyyn lukemaan kirjaa

 

Miksi raahaan exääni mukanani – miten päästä vapaaksi?

Viime viikot olen rukoillut vain yhtä asiaa: että joku tulisi ja ottaisi ohjat, auttaisi minut eteenpäin. Olen ollut voimaton. Mielessä pyörivät menneisyyden haamut. En voi käsittää miten ne ja hän voivat hallita minua edelleen. On mennyt jo niin kovin hyvin. Mutta sitten taas kaikki räjähti päin pläsiä.

* * *

Päädyin taas eilen sinne; puistonpenkilleni Töölön Humallahden rantaan, jossa kirjoitin taannoisen blogini. Se on kai jonkinlainen voimapaikkani, ranta, jossa tunnen olevani vapaa. Siellä oli ennen kotini, ja voin sanoa rehellisesti näiden todistajien läsnäollessa, että ikävä tuohon kotiin on suunnaton. En voi olla ajattelematta miksi ylipäänsä lähdin Ruotsiin, vaikka jo silloin minua vaivasi kuinka erilaisista taustoista poikaystäväni kanssa tulimme ja pohdin olisiko meistä rakentamaan yhteinen tulevaisuus. Huuma vei mennessään, ja päätin uskoa, että on.

* * *

Olen itselleni vihainen. Olen hänelle vihainen. Sysimustat ajatukset tunkevat taas päähäni. Miksi?

Luen Hesarista jutun sokeasta papista, joka on julmasti pahoinpidelty julkisessa bussissa. Hän sanoo: ”Annan pahantekijälle anteeksi. Se on ainoa keino päästä hänestä henkisesti eroon. Muuten raahaisin häntä mukanani aina”.

Ei ole tullut ketään pelastamaan, ei. Tässä olen edelleen. Tungen sysimustia ajatuksia exän päälle vielä vähän lisää – jos se vaikka helpottaisi. En voi käsittää miten voin olla tällaisessa tilanteessa. On kai niin, että kukaan toinen ei voi minua auttaa. Siksi on tartuttava siihen mitä on. Ja se mitä on, on tämä hetki.

Ilmoniemi_Maija_DSC1713_2048px

Kävellessäni eilen Humallahden rannasta kotia kohti puistot olivat täynnä piknikeväitään maistelevia ja kuohuviinejään siemailevia helsinkiläisiä. Minua harmitti, etten aiemmin päivällä ostanut itselleni pikkolopulloa kesän kunniaksi. Mutta koira tarvitsi punkkilääkettä ja minun piti jättää pikkolo ostamatta. Tällaista elämäni juuri nyt on kaiken tapahtuneen jälkeen: mitään ylimääräistä ei voi tehdä sillä rahaa ei liiemmin ole. Tähän on tultu, mutta niinhän ne sanovat, että saat sen mistä luovut. Minä olen nyt joutunut luopumaan lähestulkoon kaikesta, itsestänikin, joten tiedossa on tähän sanontaan uskoen aika paljon. Minä saan siis vielä kaiken!

Mutta ennen sitä on tehtävä pieniä päivittäisiä valintoja, jotka suuntaavat polkuni eteenpäin. Juuri pienet päivittäiset valinnat ovat niitä, joihin ihminen pystyy, vaikka horisonttia ei olisikaan näkyvissä. Ne ovat niitä asioita arjessa, joihin tarttui tai jättää tarttumatta. Ja eilen valinta oli punkkilääke kuohuviinin sijaan.

Pahoinpidellyn papin sanat kaikuvat korvissani. Voisiko valintani tänään olla mennestä ja kivusta irti päästäminen?

Niin: miksi pidän enää kivusta kiinni? Miksi raahaisin exääni enää mukanani? Miksi antaisin hänen vaikuttaa minuun? Minähän vain haluan vain mennä eteenpäin.

* * *

Tuuli on lämmin, huomasin eilen istuessani puistonpenkilläni. Kesä tulee aina jotenkin yllättäen ja juuri tämä tuuli saa minut joka kerta yllättymään; se ei palele, eihän sellaista tuulta ole Suomessa! Oikeastaan, se ei tunnu iholla juuri miltään. On vain kevyen hento kosketus, kun se pyyhkäisee ohitseni.

Viime päivinä minua on koskettanut syvästi kirjeenvaihto, jota olen käynyt erään lukijani kanssa. Tiedät kyllä kuka olet, ja haluan kiittää sinua näistä mullistavista ajatuksista! Ilman sinua tätäkään oivallusta ja blogikirjoitusta ei olisi syntynyt.

Elämme hyvin samankaltaisessa tilanteessa ja keskustelumme auttoi minua ymmärtäämään: millään mitä exäni nykyään tekee, ajattelee tai kokee, ei ole merkitystä minun kannaltani. Se ei muuta mitään, mitä on tapahtunut, eikä se muuta mitään, mitä minun elämässäni tulee tapahtumaan tulevaisuudessa. Väliä on vain sillä, miltä minusta tuntuu, mitä minä ajattelen ja mitä minä haluan. Hänen elämänsä, tekemisensä tai mielipiteensä eivät määritä minua. Tämä kipu ei määritä minua.

Tajusin, että pelkään eniten kokemusteni haavoittaneen minua pysyvästi siten, etten uskalla päästää ketään enää lähelleni. Kyynistynyt olen, se on totta. Pelkään että en enää uskalla rakastaa ja heittäytyä, etenkään antaa kenenkään toisen rakastaa minua, sillä pelkään, että hänkin kohta hylkää.

Mitä jos tämä olikin parasta mitä tulen ikinä saamaan? Onko minun kuitenkin turvallisempi tyytyä ajatukseen, että olen lopun elämääni yksin? Pitääkö minun vain hyväksyä se, että on helpompi elää päästämättä ketään enää lähelleen? Että välttyisi tulemasta enää koskaan satutetuksi?

* * *

Eilen valitsin punkkilääkeen koiralleni. Pieni valinta. Tänään minulla on edessäni valinta – anteeksianto. Se on ainoa, joka minulla on. Pieni valinta. Uskon, että pelkoni ja kysymykseni ratkeavat, kun vain uskallan päästää irti menneestä, tästä ”pahantekijästä”, joka minua vielä hallitsee. On annettava anteeksi, hyväksyttävä, että en saa koskaan vastauksia. On päästettävä vapaaksi. On pakko hyväksyä yhteinen elämämme. On pakko hyväksyä hänet ja se, etten minä voi muuttaa häntä tai sitä mitä minulle tapahtui. On vain annettava mennä. On pakko hyväksyä tämä tilanne ja antaa anteeksi hänelle ja itselleni. Hyväksyä se, ettei hän ehkä koskaan osaa pyytää minulta anteeksi.

* * *

Saat anteeksi. Saan anteeksi. Olet vapaa.

Olen vapaa!

Ilmoniemi_Maija_DSC1612_2048px

/Maija

 

 

Vapaus käteen jää!

Huomenta ihqut! Vai onko se ihqt? Ilman UUta? Jännä fiilis tänään. Vähän niin kuin uusi elämä alussa. Kevyt, mutta jännittävä olo. Olen kuunnellut tänään jo pariin otteeseen Haloo Helsingin Vapaus käteen jää -biisiä. Se on varmasti sinullekin tuttu jos suomalaista radiota kuuntelet. Mutta miten tarkkaan olet pysähtynyt kuuntelemaan sen sanoja ja tarinaa? Minä olen kuunnellut tätä biisiä tiuhaan viimeisinä aikoina; jotenkin sen sanoma kiteyttää niin paljon tästä minun elämänkeissistäni. Että kun elämässä menettää kaiken, niin mikä jää jäljelle? Vapaus. Kun lähtee koti, rahat, rakkaus, kotimaa, terveys, mieli, niin ei ole enää mitään menetettävää. On vaan vapaus.

 

Ja vapaus on meillä kaikilla, vaikka ei olisikaan käynyt ihan yhtä pohjalla kuin vaikka minä. Jos jotain voisin toivoa sinulle tänään, se olisi se, että miettisit, mitä menetettävää sinulla oikeastaan on. Jos painit jonkin ison päätöksen tai uuden suunnan kanssa, miksi et vain rohkeasti kokeilisi tarttua toimeen? Koska minun mielestäni on aivan turhaa odottaa siihen, että elämä pakottaisi tekemään unelmista totta! Meillä kaikilla on siihen mahdollisuus juuri nyt. Ei tarvitsemenettää kaikkea, jotta voisi uskaltaa. Saatko kiinni mitä ajan takaa? Minä nimittäin olen nyt huomannut tekeväni kaikki päätökset elämässäni ajattelemalla ”Mitä menetettävää minulla on, miksi en voisi tehdä näin?”

Minulla on edessä jännä päivä. Illalla menen UIT:hen ensin Ilosofian oppitunti -esitykseen ja sen jälkeen hyppään itse lavalle ottamaan vastaan minulle heitetyn haasteen; testaamaan millaista näyttelijän työ on oikeasti. Jännittää. Ei mitään hajua mitä tuleman pitää. Mutta onneksi ei ole mitään menetettävää! 🙂

/Ämmä, vapaa kuin taivaan lintu

Yrittäjä meni palkkatöihin

Minähän siis menin tällä viikolla töihin. Aloitin eräässä mielenkiintoisessa projektissa, josta kerron lisää myöhemmin; olennaisinta tässä vaiheessa on tietää, että työpaikkani on Aleksanterin teatterilla, ja olen ihan sekaisin onnesta, että saan työskennellä tällaisessa ympäristössä. 🙂 Viikko töitä on nyt takana. On tunnustettava, että tämä ei ollut ihan helppo nakki minulle. Minähän olen yrittäjä! Ja nyt menin ensimmäistä kertaa palkkatöihin sitten, huh, vuosiin.

Sunnuntai-iltana ennen nukkumaan menoa pääni pyöri ajatuksia. Kirjoitin ne ylös dokumentoidakseni fiilikseni, jotta muistaisin myöhemminkin miltä työhön meno tuntui. En ajatellut bloggaavani niistä, mutta nyt onnistuneen viikon jälkeen ajattelin, että what the heck, antaa mennä!

* * *

”Pelkään uutta rytmiä. Pelkään miten sovitan elämän työhön. Koiran. Pelkään että menetän vapauteni. Pelkään että uuvun. En osaa ajatella työrytmiä. Mitä työ pitää sisällään? Miten onnistun. Ehdinkö urheilla? Millainen arjestani muodostuu? Jaksanko herätä aamuisin? Myynkö sieluni asialle, joka ei ole oikeasti minun juttuni? Pelkään sitoutua! Pelkään että minua rajoitetaan. Haluan mennä ja tulla vapaasti, ja pelkään että se ei ole mahdollista. Kaikki mietityttää! Ja pelottaa.”,

kirjoitin

* * *

Pelkäsin, että toisen palvelukseen meneminen syö vapauteni. Miksi ihminen rakentaa mielessään tällaisia uskomuksia ja pelkoja, jotka eivät ole edes totta? Tällä viikolla totesin, että työni on joustavaa ja itsenäistä, kukaan ei hengitä niskaani, saan tehdä juuri ne valinnat, jotka tuntuvat minusta parhaimmilta, ympärilläni on mahtavia ihmisiä sekä teen selkeää projektia, jolla on alku ja loppu muutaman kuukauden päästä. Oikeastaan tämän lähemmäksi yrittäjyyden parhaita puolia ei voi päästä! Ei tämä poikkea juuri mitenkään aiemmasta tavastani tehdä työtä; varsinkin, kun voin myös tehdä sen rinnalla toista työtä, jota minulle tarjottiin. Juu, siitäkin myöhemmin lisää!

yrittäjä2

/Maija, joka piti tänään etätyöpäivän ja kävi aamun alkajaisiksi kuntosalilla ja kokkaili lounaaksi munakkaan (täydellistä bloggarikamaa) – vapaana kuin taivaan lintu!

Ps. Seuraa huomenna Instagramiani @maijailmoniemi ja blogiani tarkkaan, sillä aamupäivällä on h-hetki; glamourkuvaukseni Niinan, Mirkun ja Kristan kanssa, ja postailen tiuhaan tahtiin kuvia ja ajatuksia kuvausten lomassa!