Jottei enää pelottaisi, että jo luottaisi – miten menneet haamut hyvästellään?

Olen nähnyt unia viime aikoina. Urheilijasta. Kummajainen kaukaisuudesta. Urheilija; tuolla nimellä entinen elämäni nyt kulkee näissä kirjoissa, sillä muuta nimikettä ei enää ole. Ei tunnetta, ei sidettä, vain välinpitämättömyys.

Silti jokin vaivaa.

Miksi mennyt palaa uniini, miksi se pyörii päässäni, kun annan alitajunnan unessa vapaaksi? Siksikö, että kaikki katkesi kuin seinään: iso räjähdys ja sitten hiljaisuus? Ei kysymyksiä, ei vastauksia. Ei liiemmin lausuttu hyvästejä, ei sanottu kiitos ja näkemiin. Ei huudettu vihaa kovaan ääneen, ei huudettu ääneen, ei ääneen… ei ääntäkään!

Viisi vuotta. Yritän työntää menneen pois, mutten tunnu onnistuneen siinä vieläkään. Viiden vuoden jäljeenkään!

Jokin vaivaa.

En jaksaisi enää katsoa noita turhia kuvia eilisestä, ne varjostavat tietäni vieläkin! Miksi en pääse eteenpäin?

Iso räjähdys, äänettömyys, hylkäys; poikki ja pinnon ja seuraavaan. Kaiken kulku nakersi luottamuksen. Kipu jäi jälkeen. Nyt olen kasannut luoton itseen, mutta en uskalla luottaa muihin. Kykenenkö siihen ikinä!

Se vaivaa!

Mikä estää menemästä eteenpäin, kulkemasta sinne, minne tarvitsee? Voiko entinen aika pitää vielä kiinni niin, että se täytyy irrottaa kokonaan?

Miten menneelle heitetään hyvästit, jotta voi jatkaa matkaa – jottei enää pelottaisi, että jo luottaisi? Miten käsitellään kipu, ettei se estä elämää?

Osaatko vastata? Oletko kokenut samaa, että menneisyyden haamut huutavat edelleen, vaikka aika tuntuu jo menneen?

 

Tämä laulu olisi kai pitänyt laulaa jo vuosia sitten. Mutta niin ei käynyt. Ei ollut tilaa, ei tahtoa. Onko se laulettava nyt; edelleen, entiseen? Onko sanottava suoraan kohti kasvoja? Onko se syy, ettei voi luottaa kehenkään – ettei pääse vielä mihinkään?

 

Tässä olen minä, kuusi vuotta sitten; silloin nyt jo menneessä. En haluaisi pyristää tuosta ajasta ajatuksissani eroon, sillä siihen liityy niin paljon kaikkea kaunista ja hyvää, jotka haluan kantaa mukanani tästä ikuisuuteen. Siihen liittyy kiitollisuus, jota ilman en eläisi tällaisena ihmisenä tänään.

 

/Äm, hienoisen herkkänä juuri nyt

Mainokset

Varjoja

Tiedätkö, mitä minä olen tajunnut elettyäni monta kuukautta Pohjoisen kaamoksen keskellä ilman aurinkoa?

Sen, miten outoa on kun maailmassa ei ole varjoja. Pohjois-Norjassa se, ettei aurinko noussut horisontin ylle tarkoitti varjojen kuolemaa. Sanotaan, että kuu tekee ihmiset hulluiksi, mutta minä taidan seota nyt varjoista. Viime päivät olen seissyt suu auki ulkona ja ihmetellyt auringon maahan langettamia kuviota. Sitä, kun valo sihtaa sälekaihtimen kuvan seinälle. Tai kun ulko-oven avatessa kuistin varjo tunkeutuu sisälle taloon. Ja sitä, kuinka pitkä voi olla se ihmisen hahmo, joka seuraa perässä juuri ennen auringon painumista mailleen.

En ole ennen tajunnutkaan miten paljon mielikuvituksellisempaa ja monisävyisempää elämä on kun on varjoja. Oletko sinä koskaan ajatellut?

IMG_9693

Tämä nainen on rautaa!

Tämä juttu nimeltä Hyväksy varjosi, löydä karismasi on mielenkiintoinen! Minulla on ollut suuri kunnia olla Maaretan coachattavana, ja hän on ihana ystävä. Tapasin Maarettaa vain hetki sitten Helsingissä, ja keskustelimme kirjailijan työstä, elämänmuutoksista ja ihmeistä; on ihanaa kun ympärilläni on … Lue loppuun