ISTUN villasukat jalassa mallorcalaisen talon terassilla ja siemailen kylmää cavaa. Juoman joukossa kelluu mansikka, jonka pinta poreilee pirteästi cavan kuplien kiinnittyessä siihen. Tuuli puhaltaa kauniisti viilentäen iltapäivän auringon paahteessa koko ajan kuumenevaa sijaani terassin sinisellä sohvalla. Tuijotan talven puristuksessa valkoisen kalpeaksi muuttuneita sääriäni. Katse kiinnittyy villasukkiini: Kummallista, miten villasukat eivät suinkaan hiosta kehoa lisää, vaan viilentävät jalkojani.
Olo on raukea ja kiireisten päivien jälkeen kulman takaa kaiken pysäyttänyt loman alku väsyttää. Koko kulkenut kevät tuntuu kohinana kehossa, rytminä, joka vihdoin on vaihtumassa hetkeksi kiivaasta rummutuksesta kevyen leppoisaan. Vaikka olisi paljon tehtävää ja nähtävää, juuri nyt tämä yhden naisen kokonaisuus haluaa vain olla juuri tässä näin; vailla mitään pakkoa tai kiirettä mennä mihinkään.
Käsillä on se hetki, kun on siirtymävaiheessa: menossa myllerryksestä uuteen moodiin. Käsillä on se hetki, kun maistelee jotain uutta asetelmaa niin ruumiissaan kuin sielussaan.
Käsillä on valtavan varmuuden hetki, jos kaiken ihan atomeiksi juuri nyt kiteytän.
MENNYT kevät on ollut hurja, täynnä tapahtumia ja liikettä. Niin paljon kaikkea, että en ole itse oikein meinannut perässä pysyä, enkä sinuakaan siellä pitää.
Nyt on jo aamupäivä, ja tulin hetki sitten aamulenkiltä. Upea, turkoosi meri ja sen takana siintävät vuoret saavat sieluni lepäämään, rauhoittumaan.
Olen tullut pariksi viikoksi Mallorcalle lomalle ja kirjoittamaan. Kevät, kaikessa kohinassaan, on nimittäin tuonut minulle jotain aivan uutta, uuden osan identiteettiini, jota nyt vähitellen mielessäni maistelen.
Kirjailija. Ihan virallinen ja oikea, sellainen minusta on tullut.
Allekirjoitin kustannussopimuksen Kustannusosakeyhtiö Otavan kanssa, ja kirjani, josta kerron myöhemmin enemmän, julkaistaan syksyllä 2020.
Jännää, miten luonnolliselta kaikki tuntuu. Kun sain tiedon, että kirjani halutaan julkaista, en suinkaan hyppinyt tasajalkaa onnestaa, vaan nyökkäsin kevyesti ja totesin mielessäni:
”Näinhän tämän kaiken piti mennä.”
TIEDÄTKÖ tuon tunteen? Sen, kun iso työ on tehty ja vahva usko itseen on vienyt minua eteenpäin, ja sitten kaiken konkretisoituessa vain tietää, että kaikki on näin oikein – juuri tähän olen tähdännyt ja näin, juuri nyt ja tässä hetkessä kaikki sitten vain saa loppuhuipennuksen.
Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa kirjan, tiennyt, että se on luonteva ja tarvittava askel elämässäni, mutta olen joutunut odottamaan oikeaa hetkeä sen toteutumiselle – on täytynyt löytää oikea näkökulma, kerätä riittävästi omaa näkemystä ja kokemusta ja käydä läpi tämä kirjaimellisesti kova helvetti, jonka aalloissa olen viime vuodet joutunut pyörimään. Olen tiennyt sisimmässäni, ettei ennen tätä kevättä ole ollut oikea aika.
Mutta sitten, jossain kohtaa kaikki vaan asettuu oikealla tavalla paikoilleen. Sitä tapaa oikeat ihmiset, saa tarvittavan peilin ajatuksilleen, ja mikä tärkeintä: Löytää ne, jotka todella uskovat ja haluavat tukea näissä tavoitteissa ja unelmissa.
Ja sitten tulee se hetki, aalto, joka syöksyy valtavan varmuuden siitä, että juuri näin kaiken on pitänyt mennä ja että ”mitäpä ihmeellistä tässäkään nyt sitten on” – siis se fiilis, miten oikealta kaikki voikaan tuntua!
Sinulle haluan vain tänään toivoa uskoa siihen, että oikeat asiat tapahtuvat kyllä, kun niiden aika on. Kaikki unelmat eivät suinkaan toteudu, mutta mistään ei kannata mustasukkaisesti pitää kiinni. Kyllä sitä syvimmällä sisällään tietää sen, minkä unelman on tarkoitus kantaa; ne ovat niitä asioita, joihin antaa ihan kaikkensa ja joiden eteen on valmis näkemään valtavasti vaivaa.
Ehkä se valtava varmuus liittyykin tiettyihin tärkeimpiin unelmiin koko ajan. Ehkä, jos varmuutta ei koe lainkaan, sellaiset asiat eivät ole tärkeitä unelmia edes alkujaan? Näitä unelmia testataan matkan varrella koko ajan, mutta jokin niissä oikeissa ja kaikista tärkeimmissä asioissa pitää koko ajan kiinni siten, ettei ole valmis luovuttamaan. Erilaisia polkuja unelman toteutumiselle varmasti täytyy tutkia, sillä polku ei ole millään tavoin suora.
Mutta ne oikeat asiat tapahtuvat, ja kun ne tapahtuvat sitä vain nyökkää hiljaa itsekseen ja hymyilee: Tuntee valtavan varmuuden; se, niin uskon, on kaiken kovan työn paras palkinto.
VALTAVAAN varmuuteen ei suinkaan voi jäädä kellumaan, mutta se ohjaa minua koko ajan eteenpäin. Paljon on työtä vielä tehtävänä. Nyt minä siis sitten kirjoitan Mallorcalla kuin mikäkin kunnon kirjailija konsanaan. Sain täältä lainakseni asunnon tuttaviltani, jotka lähtivät Mallorcan kodistaan lomalle Suomeen.
Koko matkani päätarkoitus on kirjoittaa kirjaa, mutta toivon, että pääsen myös vähän katselemaan maisemia kävelyetäisyyden takaakin. Parille päivälle suunnittelen jotain reissua, mutta oikeastaan tämäkin jo riittää. Toivon todella, että saan nyt suhteellisen paljon kirjoitettua, ja kirjan hyvin liikkeelle. Olen sitä toki jo paljon kirjoittanut, ja blogini ystävänä ilahdut varmasti siitä tiedosta, että täältäkin tuttuja asioita se tulee käsittelemään. Mutta tästä kaikesta lisää myöhemmin.
Oi ihanuutta, oi autuutta! Lämpimiä tuulia ja valtavan varmuuden aaltoja sinulle ystäväni!
❤ Äm
MaiLife 