Arkistojen aarre: ”Me kaikki ollaan ihan pihalla!”

Pelko. Epävarmuus. Menettäminen. Jatkuvaa ongelmanratkaisua. Supervoimat? Luottamus. Kesätävyys. Vahvin usko itseen. Tunteiden vuoristorata. Turvattomuus. Pihalla. Dingdong.

Sekin on ihan ok. Vahvin usko. Uudet reitit. Ihmiset. Kaikki kulkee oikein. Luottamus. Usko. Minä olen tässä.

* * *

Nämä sanat olen saanut tänään paperille. En mitään muuta. On vaikeaa blogata. Epävarmuus, elämän ydin on taas kiinni pinnassa, ja silloin nousee eteen muureja. Siksi kaivauduin blogissani puolen vuoden taakse, ja löysin tärkeän ajatuksen.

Mitä enemmän on pihalla, sitä vähemmän käpertyy itsensä erinomaisuuteen. Mitä vähemmän on varma, sitä enemmän kuulee toisia ihmisiä. Mitä vähemmän voi kontrolloida, sitä enemmän saa mahdollisuuksia. Mitä enemmän varmistelee, sitä vähemmän kykenee heittäytymään.

Mitä enemmän on pihalla, sitä enemmän keskittyy etsimään oikeita ovia sisään. Mitä enemmän on pihalla, sitä rehellisempi saa olla.

IMG_5041

Taisteletko sinä juuri nyt epävarmuuden kanssa? Ei tietoa tulevasta tai vaikea päättää uskaltaako ottaa jonkin askeleen? Pelottaa, on turvaton olo? Ehkä sinun kannattaa lukea tämä blogini viime syksyltä. Itse sain taas oman perspektiivini takaisin.

Me kaikki ollaan ihan pihalla!

Uskoa viikkoosi, ystäväni!

/Äm

Mainokset

Mitä vähemmän, sitä enemmän

Helmikuun viimeinen. Karkauspäivä. Sain äidiltäni tekstiviestin

kohde

 

Jostain syystä minulle ei kuitenkaan tullut mieleen tänään kosia jotain kohdetta hametta saadakseni, vaan muistin tämän, viime syksynä sinulle tekemäni kuva.

IMG_5041

En oikein tiedä mistä tuo mieleen putkahti, mutta joka päivä niin merkityksellinen ja tärkeä ajatus. Ehkä sinullekin tänään?

Ja jos olet sinkkusnainen, muista, tänään on karkauspäivä, ja voit kosia jotain kohdetta. Tai sitten mennä kauppaan ostamaan mekkosi itse. Your choise 😀

/Ämmä

 

Mitä tekisit jos ei olisi oikeita kysymyksiä, ei vääriä vastauksia?

”Trööt. Väärä vastaus.

Näitä minä olen pelännyt. Odotan, että toinen osapuoli aloittaa keskustelun siksi, että en itse uskalla. En uskalla siksi, että olen saanu koko Tinder-touhuun minut usuttaneelta ystävältä kirjan ”Tinder Nightmares”, jossa kuvataan ihmiskunnan historian järkyttävimmät keskustelunavaukset Tinderissä. Ja jos minä aloittaisin keskustelun, saattaisin juuri tehdä jonkin tuollaisen tuhoontuomitun feministishenkisen avauksen. Jonka olen juuri tehnyt…

Ei. Minä en aloita keskustelua. Sen sijaan googlaan nyt netissä tunteja onko olemassa jotain ohjelmaa, jolla voi kuvasta tunnistaa ihmisen kasvojen perusteella hänen nimensä. Kun en löydä vastausta, käytän lisää tunteja ihmisen etsimiseen Facebookista hänen hyvin perinteisen suomalaisen etunimensä perusteella.

Minä haluan tietää kuka hän on.

Mutta ei. Minä en aloita keskustelua ja kysy mieheltä suoraan. Mikä sinun nimesi on ja kuka sinä olet?

Ei. En.”

Näin minä kirjoitin eilen blogiini kokemuksestani Tinderissä ja jatkoin antamalla miehelle vinkin:

”Ei ole vääriä kysymyksiä tai oikeita vastauksia. Jos olet minusta kiinnostunut, niin ole sitä rohkeasti ja anna sen näkyä.”

Vaadin äksöniä, niinku!

* * *

Blogin julkaistuani jäin tankkaamaan ääneen tuota ajatustani. Miksi ihmeessä annan Tinderpainajaisten tulla uniini? Miksi annan niiden estää minua kenties löytämästä elämäni rakkautta? Miksi minä kaipaan ohjekirjaa ja etsin oikeita kysymyksiä? Mikä väärissä vastauksissa on väärin?

Ilmoniemi_Maija_DSC1612_2048px

Tämä menee nyt wayyyy beyond Tinder, olkoon eilinen kirjoitukseni vain konkreettinen ja viihdyttävä esimerkki jollekin suuremmalle, kenties koko ihmiskuntaa koskevalle teemalle.

Oikeat vastaukset. Väärät kysymykset.

Väärät vastaukset. Oikeat kysymykset.

Oikea ja väärä. Yksi kiehtova äärilaita, niistähän olen sinulle paljon kirjoittanut.

Varmuus, sitä minä jäin miettimään. Estääkö se, että minun on aina oltava varma minua toimimasta? Että täytyy tietää? Onko meidät kasvatettu siihen, että uskaltaakseen viitata koulutunnilla on ensin oltava täysin varma oikeasta vastauksesta? Tai että voidakseen yrittää on viilattava insinöörikaaviot loppuun asti ja todistetusti tietää mikä on tulevaisuus?

Mutta toimiiko elämä niin?

Toimimmeko me jos ajattelemme näin? Tartummeko toimeen, kysymmekö selvittääksemme, kohtaammeko toisiamme?

Kuinka kukaan voi olla varma vastauksista jos kaikki odottavat oikeaa kysymystä; jos kukaan ei ehdota vaihtoehtoja, joista etsiä vastausta?

Pelkäänkö minä kysyä kysymyksiä, sillä epäilen niiden olevan vääriä? Mitä tapahtuu jos vastaan väärin, paljastunko?

Mitä minä pelkään?

HERRANJUMALAMITENPALJONKYSYMYKSIÄ!

Ilmoniemi_Maija_DSC1713_2048px

Varmuus ja epävarmuus.

Kysymykset ja vastaukset.

Oikea ja väärä.

Pelko ja vapaus.

* * *

Tiedätkö mitä minä tajusin eilen julkaistuani blogini? Taidan ottaa kysymykset ja vastaukset liian vakavasti.

Otanko siis elämän liian vakavasti? TUO onkin hyvä kysymys!

Sillä sitähän elämä on lopulta vain on: sarja kysymyksiä ja vastauksia – toinen toistaan parempia ja huonompia, oikeampia ja väärempiä – sekä niiden lomassa tapahtuvaa toimintaa.

Äksöniä, niinku!

* * *

Mitä sinä tekisit juuri nyt jos ei olisi vääriä vastauksia tai oikeita kysymyksiä?

Sinun,
Maija

 

Kuvat: Mirkku Merimaa

Blogi Englaniksi täällä.

Me kaikki ollaan ihan pihalla!

Tiedätkö. Minä olen ihan pihalla. Kujalla. Dingdong ja whaddup dude?

Kysymysmerkki.

Ei.

KYSYMYSMERKKI isoin kirjaimin ja huutomerkki perässä ja niin edelleen.

Olen ihan pihalla, enkä tiedä mitä elämä on, mitä siitä tulee, osaanko oikeasti mitään tai onko minusta mihinkään. Usein, kun istun alas tapaamiseen jonkun ihmisen kanssa, mietin, mitä ihmettä osaan hänelle sanoa. Entä jos en tiedä tarpeeksi?

Että tässä on niinku tämä feissi ja nämä aivot ja sinä olet siinä ja minun pitäisi vakuuttaa sinut siitä, että olen niinku hyvä tyyppi ja osaan jotain ja kelpaan.

Enkä minä ole yhtään varma pystynko vakuuttamaan sinut. Tai voinko kelvata sinulle.

Ja niin edelleen. Tiedätkö tunteen?

IMG_7627

Miinus TASAN vuosi tästä hetkestä, 15.10.2014 Tornion Kukkolankoski. Vastarannalla Ruotsi ja matka oli kohti Norjan Støtä, uutta kotiani. Huh!

 

Kelailin elämääni taaksepäin muutamissa ajanjaksoissa, sillä minulla on ikävä aikaan, jolloin kaikki oli varmaa ja selvää.

Miinus 1,5 kuukautta tästä hetkestä. Syyskuu 2015.

Ei. Olin pihalla. Minusta tuli taas yrittäjä ja olen ollut ihan kujalla siitä mitä minä oikeastaan teen tai mitä tästä tulee. ”Mitä minä oikeastaan haluan, osaanko minä ja mitä tästä tulee?”, kysyin itseltäni.

Miinus yksi vuosi tästä hetkestä. Lokakuu 2015.

Ei, olin pihalla. Lähdin Norjaan ja olin yhtä kysymysmerkkiä siitä, onko mitään järkeä jättää kaikki ja lähteä kalastajan apulaiseksi hiljaiseen syrjäkylään maailman laidalla. ”Mitä minä oikeastaan haluan, osaanko minä ja mitä tästä tulee?”, kysyin itseltäni.

Miinus kolme vuotta ja kahdeksan kuukautta tästä hetkestä. Helmikuu 2012.

Eiiii. Olin pihalla. Tajusin kuuden bisnesvuoden jälkeen, että olen täysin hukassa ja että on luovuottava unelmastani; yrityksestä, jonka olin rakentanut nollasta ja sitten yhtäkkiä väsynyt ja ajautunut harhapoluille.

”Mitä minä oikeastaan haluan, osaanko minä ja mitä tästä tulee?”

Miinus kuusi vuotta ja jotain kuukausia tästä hetkestä. Joku aika joskus menneisyydessä.

Minulla oli se, mitä nyt  plus kuusi vuotta ja joitain kuukausia tässä hetkessä vuonna 2015  janoan: selvyys siitä minne mennä, mitä tehdä, missä olen hyvä, miksi olen hyvä, ja miksi tämä maailma tarvitsee minua. Minulla oli suunta ja selvä muotti, johon asetuin.

Mitä kysyin silloin itseltäni?

Eiiiiii.

TIEDÄTKÖ, MITÄ TAJUSIN!?!?!?!?

Enhän minä mistään silloinkaan tiennyt! Olin silloinkin ihan pihalla. Kujalla. Whaddup dude ja huutomerkki ja niinedelleen.

Minä tajusin, että enhän minä aidosti, oikeasti, ikinä tai koskaan ole ollut täysin varma tai tiennyt. Saati osannut. Aina on ollut jotain, mikä epäilyttää, mikä notkuu oudosti sijoiltaan ja mikä pelottaa.

Mutta minä en uskaltanut sanoa sitä ääneen itselleni tai muille. Silloin minä koetin rakentaa ihanaa illuusiota siitä, että olen varma joka päivä ja pystyn ihan mihin vaan. Sillä se oli keino tuntea olevansa…

Olevansa. Yksinkertaisesti tuntea olevansa.

Olevansa mitä? En tiedä. Jotain, kai.

NI, ARVAA, MITÄ SITTEN TAJUSIN?!?!?!?

Sori vaan, mutta tajusin sen, että me kaikki ollaan ihan pihalla. Niinku pohjimmiltaan.

Se on tämän koko elämän luonne. Vaikka jonkun pinnalla kimaltelisikin maailman suurin varmuus, ei kukaan meistä voi tietää mitä tapahtuu sillä hetkellä, kun ottaa askeleen johonkin suuntaan, kun tarttuu toimeen, kun kohtaa toisen ihmisen, kun avaa suunsa.

Ja niin edelleen.

* * *

On hyvin pelottavaa tunnustaa ääneen olevansa ihan pihalla. Miksi?

Koska varmuus on vakuuttavaa? Koska vakuuttavuus on kontrollia? Koska kontrolli on voimaa? Koska voima on menestystä?

Vaikka kaikki olisi vain näennäistä: varmus, vakuuttavuus, kontrolli, voima, menestys?

Niinkö?

* * *

Oletko koskaan ajatellut näin:

IMG_5041

Mitä sitä pelkää, vaikka me olemme kaikki inhimillisiä ihmisiä eikä kenelläkään meistä ole toista parempaa tai tarkempaa tietoa siitä mitä huominen tuo tullessaan. Mitä sitä pelkää, vaikka me olemme kaikki inhimillisiä ihmisiä eikä kukaan meistä tiedä mihin pystyy jollei kokeile? Ei kukaan meistä voi toistaan paremmin hallita tapahtumien kulkua. Joka päivä elämässämme on asioita, joita pinnan alla pelkäämme, epäilemme, emme ymmärrä.

Entä jos kyse onkin vain siitä, kuinka oman pihalla olemisensa antaa vaikuttaa elämäänsä ja toimiinsa?

Sillä ajattelepa sitten taas toisaalta:

Mitä enemmän on pihalla, sitä vähemmän käpertyy itsensä erinomaisuuteen. Mitä vähemmän on varma, sitä enemmän kuulee toisia ihmisiä. Mitä vähemmän voi kontrolloida, sitä enemmän saa mahdollisuuksia. Mitä enemmän varmistelee, sitä vähemmän kykenee heittäytymään.

Mitä enemmän on pihalla, sitä enemmän keskittyy etsimään oikeita ovia sisään. Mitä enemmän on pihalla, sitä rehellisempi saa olla.

* * *

Jossain tässä menneen 1,5 kuukauden ja tämän hetken välimaastossa minulle on tapahtunut yksi iso asia. Olen lopettanut taistelemasta pihalla oloani vastaan. Olen hyväksynyt itselleni olevani aina joltain kantilta pihalla ja antanut itselleni luvan tähän. Ja  yhtäkkiä olenkin osannut nähdä kussakin hetkessä olennaisen. Sen yhden asian, johon tarttua ja joka sitten johdattaa seuraavaan. Koska niin pihalla kujalla dingdong wahddupdude kukaan meistä ei ole, etteikö edessä olisi seuraava askel, jonka voi ottaa.

NI, TIEDÄTKÖ MITÄ?!?!?! Olen tajunnut, että mitä rohkeammin me uskaltaisimme myöntää sen, että pihalla oleminen kuuluu elämään, sitä onnellisempia me olisimme.

NI, TIEDÄTKÖ SITTEN MITÄ?!??! Vaikka minä olen ihan pihalla, olen ihan hirveän onnellinen.

Kun saan olla joka päivä rehellinen. Itselleni.

Ja rakentaa maailman maailman joka päivä uudelleen.

Meille kaikille.

Miten pihalla sinä olet? Kujalla? Dingdong ja whaddup dude?

FullSizeRender-3

/Ämmä, joka ikävöi tänään kovasti Norjaan…

Aurinko

Tätä tää on nyt ollut koko päivän

syksyaurinko

Auringon paistetta. Aamulla näin tuon ja sitten se vaan ei ole lakannut. Aurinko paistaa taivaalla, mielessä, kehossa, kohdassa, jossa lukee ”tulevaisuus”… missä ikinä se nyt voikaan paistaa, kun on ihan sillä tavalla hyvä ja luottavainen mieli. Aika laajalle ne säteet ulottuvat.

Päällimmäisenä tunteena tänään on varmuus.

Mitäpä sitä sen kummemmin tänään erittelemään. Nautitaan vain!

Aurinkoista viikonloppua sinulle, rakas blogiystäväni!