Entä jos koskaan ei ole oikea aika rakkaudelle?

Onhan se väistämättäkin feissillä, kun sen portin menin avaamaan. Rakkaus. Tai mikälie. Mahdollisuus, ettei oliskaan elämänsä ainoa ihminen.

Toissaviikkoiset sokkotreffini saivat minut mietteliääksi.

* * *

Se on palannut.

JOS.

Minä jossittelen taas.

Jos se tulisi vastaan. Jos olisi rakkaus. Tai jos olisi se mikälie.

Jos olisi mahdollisuus, ettei oliskaan elämänsä ainoa ihminen.

Jos en olisikaan valmis?

ArcticChallenge2016-016

Oli hieman vaikeaa keksiä kuvitusta tähän kirjoitukseen, mutta tässä vielä lisää upeita tunnelmia Arctic Challenge -kisasta Levillä. Kuva: Arctic Media

 

Tässä minä istun taas. Keittiönpäytäni äärellä. Kesän hulinoitten jälkeen on taas aikaa ajatella. Keittiöfilosofi. Maalausta isolla pensselillä, ja tämä pohdinta menee muuten wayyyyy beyond kaiken yksittäisen: senkin, kuinka nuo sokkotreffini kulkivat ja oliko niillä joku seuraus. Ne ovat yksityisiä, kahden ihmisen välisiä asioita, joita en tule tästedeskään käsittelemään muiden edessä.

Mutta omia ajatuksiani minä selvitän ja isollapa pensselillä maalaankin.

Katsos, minun elämäni on pisteessä, jossa kaiken muun etusijalle on pakko laittaa omien siipien löytäminen ja oma työura. On tutkittava tarkkaan se orastava hieno mahdollisuus, joka isojen menetysten ja romahdusten jälkeen on saatu taas hienoon alkuun. Kaikki muu, ylimääräinen, vie liikaa energiaa, vaatii liikaa likoonpistämistä kerralla. Näistä taustoistahan olet jo blogissani lukenut, ja jos et, tästä ja tästä voit katsoa lisää.

Mutta portti on nyt auki, ja minä mietin: JOS päästäisin jonkun toisen ihmisen elämääni, mitä JOS se olisikin virhe? Entä JOS nyt ei olekaan oikea aika rakkaudelle?

* * *

Ni, tässä kohtaa kaikki meneekin hankalaksi. Entä jos koskaan ei ole oikeaa aikaa rakkaudelle? Onko oikeastaan koskaan oikeaa aikaa millekään? Onko parisuhteessakaan oikeaa aikaa rakastaa?

Ja sitten tulee se vielä vaikeampi kysymys: Mistä tietää, että on oikea aika?

ArcticChallenge2016-329

Kuva: Arctic Media

 

Ei. Älä sano, että luota tunteeseen. Tunteeseen ei voi nyt luottaa. Se vaihtelee joka toinen hetki. Välillä haluan katsoa, kurkistaa, välillä taas tuntuu, etteivät voimat riitä muuhun kuin omaan päivittäiseen taisteluun. JOS kaikki mutkistuukin, jos toinen astuu kuvioon?

Jos sitten menettääkin jotain?

Ja nyt (helvetti, tätä kysymysta yritin vältellä!!): MITÄ RAKKAUS ON? Miksi minä ajattelen, että se on menettämistä?!?

Ja mitä sitten menettää JOS ei annakaan mahdollisuutta rakkaudelle tai sille mikälielle mahdollisuudelle, ettei oliskaan elämänsä ainoa ihminen?

Ni, haluatko, että luettelen vielä lisää päässäni olevia kysymyksiä?

 

ArcticChallenge2016-363

Ei. Siinä emme ole me, minä ja sokkotreffiparini, vaan joku muu ihana toisiinsa rakastunut pari. Näitä minä salaa seurasin kisamme varrella ja pohdin kysymyksiäni… Kuva: Arctic Media

 

Mietitkö sinä juuri nyt näitä asioita? Tiedätkö sinä oikean vastauksen?

 

* * *

Minä muistin juuri, että keväisen Tinder-kokeiluni seurauksena kirjoitin jotain oikeista kysymyksistä ja vastauksista. On pakko nostaa tuo teksti tähän uudelleen. Ihan vain siksi, että voisimme yhdessä pohtia, sillä kysymyksethän eivät kysymällä lopu….

(Tämä sama alla oleva kirjoitus löytyy myös alkuperäisenä täältä.)

 

 

MITÄ TEKISIT JOS EI OLISI OIKEITA KYSYMYKSIÄ, EI OIKEITA VASTAUKSIA?

”Trööt. Väärä vastaus.

Näitä minä olen pelännyt. Odotan, että toinen osapuoli aloittaa keskustelun siksi, että en itse uskalla. En uskalla siksi, että olen saanu koko Tinder-touhuun minut usuttaneelta ystävältä kirjan ”Tinder Nightmares”, jossa kuvataan ihmiskunnan historian järkyttävimmät keskustelunavaukset Tinderissä. Ja jos minä aloittaisin keskustelun, saattaisin juuri tehdä jonkin tuollaisen tuhoontuomitun feministishenkisen avauksen. Jonka olen juuri tehnyt…

Ei. Minä en aloita keskustelua. Sen sijaan googlaan nyt netissä tunteja onko olemassa jotain ohjelmaa, jolla voi kuvasta tunnistaa ihmisen kasvojen perusteella hänen nimensä. Kun en löydä vastausta, käytän lisää tunteja ihmisen etsimiseen Facebookista hänen hyvin perinteisen suomalaisen etunimensä perusteella. 

Minä haluan tietää kuka hän on.

Mutta ei. Minä en aloita keskustelua ja kysy mieheltä suoraan. Mikä sinun nimesi on ja kuka sinä olet?

Ei. En.”

Näin minä kirjoitin eilen blogiini kokemuksestani Tinderissä ja jatkoin antamalla miehelle vinkin:

”Ei ole vääriä kysymyksiä tai oikeita vastauksia. Jos olet minusta kiinnostunut, niin ole sitä rohkeasti ja anna sen näkyä.”

Vaadin äksöniä, niinku!

* * *

Blogin julkaistuani jäin tankkaamaan ääneen tuota ajatustani. Miksi ihmeessä annan Tinderpainajaisten tulla uniini? Miksi annan niiden estää minua kenties löytämästä elämäni rakkautta? Miksi minä kaipaan ohjekirjaa ja etsin oikeita kysymyksiä? Mikä väärissä vastauksissa on väärin?

Tämä menee nyt wayyyy beyond Tinder, olkoon eilinen kirjoitukseni vain konkreettinen ja viihdyttävä esimerkki jollekin suuremmalle, kenties koko ihmiskuntaa koskevalle teemalle.

Oikeat vastaukset. Väärät kysymykset.

Väärät vastaukset. Oikeat kysymykset.

Oikea ja väärä. Yksi kiehtova äärilaita, niistähän olen sinulle paljon kirjoittanut.

Varmuus, sitä minä jäin miettimään. Estääkö se, että minun on aina oltava varma minua toimimasta? Että täytyy tietää? Onko meidät kasvatettu siihen, että uskaltaakseen viitata koulutunnilla on ensin oltava täysin varma oikeasta vastauksesta? Tai että voidakseen yrittää on viilattava insinöörikaaviot loppuun asti ja todistetusti tietää mikä on tulevaisuus?

Mutta toimiiko elämä niin?

Toimimmeko me jos ajattelemme näin? Tartummeko toimeen, kysymmekö selvittääksemme, kohtaammeko toisiamme?

Kuinka kukaan voi olla varma vastauksista jos kaikki odottavat oikeaa kysymystä; jos kukaan ei ehdota vaihtoehtoja, joista etsiä vastausta?

Pelkäänkö minä kysyä kysymyksiä, sillä epäilen niiden olevan vääriä? Mitä tapahtuu jos vastaan väärin, paljastunko?

Mitä minä pelkään?

HERRANJUMALAMITENPALJONKYSYMYKSIÄ!

Varmuus ja epävarmuus.

Kysymykset ja vastaukset.

Oikea ja väärä.

Pelko ja vapaus.

* * *

Tiedätkö mitä minä tajusin eilen julkaistuani blogini? Taidan ottaa kysymykset ja vastaukset liian vakavasti.

Otanko siis elämän liian vakavasti? TUO onkin hyvä kysymys!

Sillä sitähän elämä on lopulta vain on: sarja kysymyksiä ja vastauksia – toinen toistaan parempia ja huonompia, oikeampia ja väärempiä – sekä niiden lomassa tapahtuvaa toimintaa.

Äksöniä, niinku!

* * *

Mitä sinä tekisit juuri nyt jos ei olisi vääriä vastauksia tai oikeita kysymyksiä?

 

Mainokset

Mitä tekisit jos ei olisi oikeita kysymyksiä, ei vääriä vastauksia?

”Trööt. Väärä vastaus.

Näitä minä olen pelännyt. Odotan, että toinen osapuoli aloittaa keskustelun siksi, että en itse uskalla. En uskalla siksi, että olen saanu koko Tinder-touhuun minut usuttaneelta ystävältä kirjan ”Tinder Nightmares”, jossa kuvataan ihmiskunnan historian järkyttävimmät keskustelunavaukset Tinderissä. Ja jos minä aloittaisin keskustelun, saattaisin juuri tehdä jonkin tuollaisen tuhoontuomitun feministishenkisen avauksen. Jonka olen juuri tehnyt…

Ei. Minä en aloita keskustelua. Sen sijaan googlaan nyt netissä tunteja onko olemassa jotain ohjelmaa, jolla voi kuvasta tunnistaa ihmisen kasvojen perusteella hänen nimensä. Kun en löydä vastausta, käytän lisää tunteja ihmisen etsimiseen Facebookista hänen hyvin perinteisen suomalaisen etunimensä perusteella.

Minä haluan tietää kuka hän on.

Mutta ei. Minä en aloita keskustelua ja kysy mieheltä suoraan. Mikä sinun nimesi on ja kuka sinä olet?

Ei. En.”

Näin minä kirjoitin eilen blogiini kokemuksestani Tinderissä ja jatkoin antamalla miehelle vinkin:

”Ei ole vääriä kysymyksiä tai oikeita vastauksia. Jos olet minusta kiinnostunut, niin ole sitä rohkeasti ja anna sen näkyä.”

Vaadin äksöniä, niinku!

* * *

Blogin julkaistuani jäin tankkaamaan ääneen tuota ajatustani. Miksi ihmeessä annan Tinderpainajaisten tulla uniini? Miksi annan niiden estää minua kenties löytämästä elämäni rakkautta? Miksi minä kaipaan ohjekirjaa ja etsin oikeita kysymyksiä? Mikä väärissä vastauksissa on väärin?

Ilmoniemi_Maija_DSC1612_2048px

Tämä menee nyt wayyyy beyond Tinder, olkoon eilinen kirjoitukseni vain konkreettinen ja viihdyttävä esimerkki jollekin suuremmalle, kenties koko ihmiskuntaa koskevalle teemalle.

Oikeat vastaukset. Väärät kysymykset.

Väärät vastaukset. Oikeat kysymykset.

Oikea ja väärä. Yksi kiehtova äärilaita, niistähän olen sinulle paljon kirjoittanut.

Varmuus, sitä minä jäin miettimään. Estääkö se, että minun on aina oltava varma minua toimimasta? Että täytyy tietää? Onko meidät kasvatettu siihen, että uskaltaakseen viitata koulutunnilla on ensin oltava täysin varma oikeasta vastauksesta? Tai että voidakseen yrittää on viilattava insinöörikaaviot loppuun asti ja todistetusti tietää mikä on tulevaisuus?

Mutta toimiiko elämä niin?

Toimimmeko me jos ajattelemme näin? Tartummeko toimeen, kysymmekö selvittääksemme, kohtaammeko toisiamme?

Kuinka kukaan voi olla varma vastauksista jos kaikki odottavat oikeaa kysymystä; jos kukaan ei ehdota vaihtoehtoja, joista etsiä vastausta?

Pelkäänkö minä kysyä kysymyksiä, sillä epäilen niiden olevan vääriä? Mitä tapahtuu jos vastaan väärin, paljastunko?

Mitä minä pelkään?

HERRANJUMALAMITENPALJONKYSYMYKSIÄ!

Ilmoniemi_Maija_DSC1713_2048px

Varmuus ja epävarmuus.

Kysymykset ja vastaukset.

Oikea ja väärä.

Pelko ja vapaus.

* * *

Tiedätkö mitä minä tajusin eilen julkaistuani blogini? Taidan ottaa kysymykset ja vastaukset liian vakavasti.

Otanko siis elämän liian vakavasti? TUO onkin hyvä kysymys!

Sillä sitähän elämä on lopulta vain on: sarja kysymyksiä ja vastauksia – toinen toistaan parempia ja huonompia, oikeampia ja väärempiä – sekä niiden lomassa tapahtuvaa toimintaa.

Äksöniä, niinku!

* * *

Mitä sinä tekisit juuri nyt jos ei olisi vääriä vastauksia tai oikeita kysymyksiä?

Sinun,
Maija

 

Kuvat: Mirkku Merimaa

Blogi Englaniksi täällä.

On vain matka

Tiedätkö mitä minulle on käynyt? Olen alkanut rakastaa matkaa!

Kirjoitin muutama päivä siten elämän kontrolloimattomuudesta ja pohdin mistä tunne turvallisuudesta syntyy. Kerroin, että minulla on nyt monta jännittävää palloa ilmassa, muttei mitään tietoa mihin kukin niistä laskeutuu. Kysyin, kuinka vähän kontrollia on tarpeeksi, jotta voi selvitä järjissään epävarmuudessa.

Vastausta en kysymykseen kontrollista osaa edelleenkään kiteyttää, mutta se pisti minut pohdinnoissani jo uusille urille. Olen nimittäin monta kertaa tämän viikon aikana havahtunut miettimästä sitä, miten hauskaa on varmasti jonain päivän katsoa taaksepäin, takaisin tähän hetkeen, ja hymähtää hyväksyvästi: tuokin tarvittiin, jotta nyt ollaan tässä. Nauraa näille asioille, joita juuri nyt tapahtuu. Sillä nyt tapahtuu jos jonkinlaista.

* * *

Olisipa hauskaa, kun näkisit mitä täällä ”kulissien takana” todella on meneillään. Tietäisit millaisin resurssein ja voimavaroin synnytetään uusia ideoita ja liiketoimintaakin. Näkisit, miten ilmassa lentävät pallot kulkevat kaikki sikin sokin osa pudoten vauhdilla maahan ja osa saaden upean ilmalennon kohti uusia suuntia. Tuntisit, miten operoidaan intohimosta ja ihan puhtaasta sekopäisyydestä käsin. Aistisit hullun uskon, kun koetetaan olemattomalla budjetilla luoda näkyvää jälkeä tai marraskuun uuvuttamilla voimilla löytää ratkaisua eteen tupsahtaneeseen ongelmaan. Kuulisit miltä kuulostaa, kun saadaan yhdessä ihmeitä aikaan. Kokisit, kun omin hartiavoimin annetaan kaikki peliin, vaikka lopputulos on tuntematon.

Tällä viikolla minä olen tajunnut alkaneeni rakastaa matkaa. Olen alkanut rakastaa matkaa, sillä tiedän, että en pääse perille koskaan.

Ei ole paikkaa nimeltä ”perillä”, ei ole hetkeä nimeltä ”toteutunut unelma” ei ole tilaa nimeltä ”täydellinen lopputulos”. On vain matka; polku, tie, virta, joiden varrella syntyy elämän ihme.

Ei ole oikeita vastauksia, on vain polku parhaita mahdollisia kysymksiä. Ei ole turvan tarjoavaa täyttymystä, on vain tie, jota valinnoillamme vaellamme. Ei ole yhtä varmaa suuntaa, on vain virta, joka kuljettaa.

On vain matka, jonka varrella teemme valintoja: kokeilemme, erehdymme, opimme. On vain matka, joka mahdollistaa elämän.

* * *

Olisipa hauska, kun kuulisit sen naurun, jota päivittäin nauretaan hauskoille sattumuksille. Näkisit ne kyyneleet, joita vuodatetaan uusille mahdollisuuksille. Tuntisit sen onnen, joka löytyy äärimmäisen epätoivon hetkellä.

Toivon, että saat itse omassa elämässäsi kokea nuo hetket ja tuntea nämä tunteet.

Toivon, että sinäkin tiedät palavasi näihin hetkiin joskus myöhemmin, hymähtäväsi silloin hyväksyvästi ja toteavasi kiitollisena; onpahan tullut elettyä, tuokin tarvittiin, jotta nyt ollaan tässä.

Toivon, että sinäkin osaat rakastaa matkaa!

Appropoo hullun usko, ja nauru hetken huumassa ja kulissien takainen elämä. Tätä on sekopäinen intohimo, katso video…

 

 

/Ämmä, hiihtäen kohti uutta viikkoa

Vastaus on kysymyksissä

Tällä viikolla minulla on paljon kysymyksiä sinulle.

Ehkä se johtuu siitä, että eräässä muutama päivä sitten käymässäni keskustelussa tajusin, että ehkä minä sittenkin olen tehnyt hieman normaalia enemmän itseni tutkiskelutyötä. Olen joutunut tai saanut (vähän näkökumasta riippuen) tehdä itselleni isoja kysymyksiä. Elämä on siihen pakottanut erilaisten käänteiden kautta, mutta sitten toisaalta taas minä rakastan haastavien kysymysten esittämistä itselleni ja niihin vastausten löytämista.

Keskustelin nimittäin erään ihmisen kanssa, joka sai minut ymmärtämään, että ihan jokainen ihminen ei välttämättä koskaan elämänsä aikana pysähdy pohtimaan omia motiivejaan, toimintaansa tai unelmiaan. Minä olen pitänyt hyvin normaalina sitä, että osaan itse sujuvasti kommunikoida esimerkiksi omat arvoni, toimintaani ohjaavat keskeiset merkitykset tai vahvuuteni. Tiedän, että sinä, kun olet tämän blogini ääreen pääynyt, olet myös varmasti keskivertoa enemmän törmännyt elämän peruskysymysten pohdintaan. Me olemme tehneet paljon töitä ja joutuneet vastaamaan moneen hankalaankin kysymykseen.

Mutta heitäkin on, jotka eivät välttämättä koskaan kysy itseltään kysymyksiä, tutki itseään tai hahmota ajatuksiaan ja toimintaansa.

* * *

”Mistä tässä kaikessa on kysymys, mikä on tekemiseni ja työni tarkoitus sekä olemiseni syvin merkitys?” on kai kysymys, jota itse olen viime aikoina, ehkä jopa kautta kuluneiden vuosien, esittänyt itselleni useimmin. Olen pitkään harmitellut sitä, että tekemiseni tuntuu irralliselta eikä asioiden välillä ole toisiaan yhdistävää systematiikkaa.  Kun olen stressaantuneena näpertänyt pienessä kuvassa, on ollut vaikea hahmottaa. Mutta nyt yhtäkkiä, ihan viimeisten viikkojen elämä onkin alkanut osoittaa, että kaiken keskellä kulkee selvä punainen lanka, joka ydistää irralliset asiat isompaan kuvaan. Hassuja asioita, teemoja jotka alkavat toistuvasti nousta eteeni ja pyörimään keskusteluissa joita käyn. Kohtaamisia, keskusteluja ja kysymyksiä, jotka suurelta osin tiedostamattanikin ohjaavat minua tiettyyn suuntaan.

Tästä näyttää alkavan muodostua myös minun työni, elämäntehtäväni, tarkoitukseni – mitänäitänyton. Kysymykset ovat sen työn keskiössä. Ehkä oikeiden kysymysten kysyminen – ensin itseltäni, sitten sinulta – onkin osa työtäni, sellaista suurempaa agendaa kaiken tekemisen taustalla, jolla voin palvella muita parhaiten? Jotta saisin sinutkin miettimään isompaa kuvaasi? Jotta saisin sinutkin löytämään vastauksia, sillä siksihän kysymyksiähän on esitettävä vain, jotta voisi löytää vastauksen. Vastaus on kysymyksissä.

Siksi kysyn sinulta tänään: Mikä sinulle on kaikista tärkein kysymys juuri nyt? Mistä ja miten löydät siihen vastauksen? Muistathan, että joidenkin vastausten löytäminen vaatii koviakin kysymyksiä ja paljon aikaa. Mutta mitä vaikeampi tie, sitä palkitsevampi lopputulos!

työpöytä

Yksi vastaus voi myös piillä tässä kuvassa… Tältä minun työpöytäni näyttää juuri nyt.

 

Iloa ja isoja vastauksia viikonloppuusi!

/Ämmä

 

Kysymys on löytynyt!

Jotain on tapahtunut! Jotain suurta! Yhden yön aikana!

Minä olen löytänyt kysymyksen!

Kirjoitin sen eilen vähän puolihuolimattomasti blogiini, kunnes tänään aamulla tajusin, että siitähän tässä kaikessa on nyt kyse.

Ja nyt tämä kysymys, ”miten voin palvella parhaiten”; pidä se mielessä, mieti sitä ehkä omallakin kohdallasi, mutta pidä mielessä. Luulen, että tuo kysymys ratkaisee nyt kaiken.

Minä tiedän, että tuo kysymys käänsi minun vireeni oikeaan suuntaan.

Tiedän tuohon kysymykseen nyt jopa vastauksen. Mutta se minun on pakko kertoa sinulle vasta vähän myöhemmin. Luulen, että vastaus alkaa piirtyä tästä eteenpäin blogiini…

Mutta pidä se mielessä. Ja mieti omalta kohdaltasi.

/home/wpcom/public_html/wp-content/blogs.dir/b9e/55593472/files/2015/01/img_9388.jpg

Kuka keksi rakkauden?

Tuossa männä päivänä pohdittiin Jeminan 9 v kanssa, että kuka ihme oikein on keksinyt koulun. No, googlattiin, kun ei tiedetty vastausta, ja törmättiin vastaukset.fi-sivustoon. Siellä voi kysyä ihan mitä tahansa ja saada kysymykseensä (ihan minkä tahansa) vastauksen. Löytyihän se tähänkin sellainen…

kukakeksikoulun

Jaoin kuvan Instagramissa ja Facebookissa. Ihana Tiia, blogissani personal trainerinani tunnettu teroitetun lyijykynän tarkka ajattelija kommentoi kuvaa näin:

kukakeksirakkauden

Ja minä yhtä terävänä penaalin kynänä koitin selvittää vastaukset.fi:stä: Kuka keksi rakkauden?

kukarakkaus

Mutta tähän visaan ei tiennyt vastausta edes vastaukset.fi. Rakkauden alkuperä jäi siis edelleen selvittämättä. Mutta meillä on Tiian kanssa edelleen vahva epäilys; se on varmasti sama tyyppi kuin se, joka keksi koulunkin.

/Maija, isojen mysteerien alkulähteillä

Minun jumalani on joko ruotsinkielinen tai tarjoaa mulle vodkaa…

Tämä on nyt taas näitä juttuja, mutta en voi sille mitään, että tällaisia ”merkkejä” tulee minua vastaan joka puolella – ja minä jotenkin vaan oikeasti uskon niihin! Että kun heittää ajatuksen universumiin, se vastaa. Kuten eilen illalla.

Olin iltapissattamassa Hermannia ja mietin näitä elämän pienä ja isoja ongelmia ja pelkoja. Pää pyöritti jos jonkinlaista kummajaista ja tokaisin vain ääneen (nykyään en enää edes jaksa varmistaa, onko ketään lähellä kuulemassa): ”Voisitko antaa minulle oikeat vastaukset?”

Kävelin rappusia suoraan erään autosillan alle ja näin tämän:

absolut

”Absolut”, Siis ”ehdottomasti” ruotsiksi. Se oli merkki! Että saan vastaukset ”ehdottomasti”! Tai ainakin toivon, että se tarkoitti sitä. Joko minun jumalani tai enkelini on ruotsinkielinen tai sitten se vinkkaa minulle vastaukseksi vodka-merkkiä…

Sanois sitten vaan ei, eikä piilottelis; en taidakaan saada töitä!

En tiedä. Tätäkään ei varmaan saisi sanoa ääneen, sillä tämähän voi paljastua itse asianosaisille – bloginihan voi Google transalatorilla kääntää ruotsiksi ja saada selvää mitä kirjoitan ja ajattelen, Mutta so what! Koska olen jokseenkin turhautunut (niinkun myös vähän yleismaailmallisfilosofiseettiselläkin tasolla), en voi kuin vuodattaa tämän ulos: ei taidakaan tämä tyttö saada töitä Ruotsista, vaikka toisin ajattelin muutama viikko sitten. Olin siinä haastattelussa, tein sen reissun Tukholmaan ja sen jälkeen.. NOTHING! Olen yrittänyt olla yhteydessä tähän potentiaaliseen työnantajaan ja kysyä jatkosta; mehän suunnittelimme jo yhteistä testiprojketiakin! Mutta. NOTHING! Viesteihini ei vastata. En tavoita ketään. Taitaapa siis olla niin, että mieli on muuttunut, ja työtä ei olekaan minulle tarjolla. Siis tätähän en tiedä varmaksi, mutta epäilen. Jäljet johtavat sylttytehtaalle; olen kokenut tämän niin usein aikaisemminkin.

Niin nyt tulee tämä yleismaailmallisfilosofiseettinen osa: MIKSI ON NIIN VAIKEA SANOA EI?! On helpompi olla vastaamatta, olla tavoittamattomissa kuin sanoa simppelisti ”EI”. Ihan face to face. Että ”nyt kuule olenkin harkinnut juttua, ja näyttää, että emme me lähdekään tähän yhteistyöhön.” Ei. On helpompi piileskellä. Vaikka toinen vain haluaisi yksinkertaisen simppelisti kuulla joko ”ein” tai”joon”, jotta pääsisi jatkamaan elämäänsä ilman jatkuvaa epätietoisuutta. Minä arvostan rehellisyyttä. Ja kyky sanoa ”ei” on rohkeinta ja rehellsintä, mitä tiedän. Kerro mulle! Miksi?

häh

/Maija, joka oli silloin, kun asiat alkoivat tapahtua ”näin” ja joka on taas nyt ”näin”, kun ei ymmärrä, mikä tässä maailmassa on vikana.