Aviciin tarina muistuttaa, ettei kukaan voi määrittää toisen rajoja – tähän sinunkin pitäisi herätä

En liene ainoa, jonka sai pysähtymään tieto musiikkinero Aviciin menehtymisestä. Itse kavahdin myös siitä syystä, että olin ehtinyt juuri katsoa Aviciista, siis muusikko ja säveltäjä Tim Bergling kertovan dokumentin Netflixista.

Dokumentti kertoo Timin elämästä Aviciina, mutta minulle yhdeksi sen keskeisimmistä teemoista nousi yksi pieni sana: ”Ei”. Katsottuani dokumentin ja heti sen perään kuultuani artistin menehtymisestä, aloin pohtia rajojen asettamista ja niiden kunnioittamista.


EI OLE VARMASTI ketään, joka ei viimeisten vuosien aikana olisi törmännyt Timiin. Kuollessaan 28-vuotiaasta Tim-nimisestä kaverista tuskin kovin moni oli kuullut, ja vaikkei hänen artistinimensäkään ei ole tuttu, vähintään yhden kappaleen on jokainen kuulleet tältä ruotsalaiselta konemusiikin säveltäjältä – niin suosittu hän oli.

Timin nousu maailmansuosioon tapahtui alle kaksikymmpisenä ja oli nopea. Hän rakasti musiikkia ja kaikki muu oli hänelle toissijaista. Keikkoja kertyi nopeasti päätähuimaava määrä, ja koska vauhti oli kovaa, vähitellen matkalla vastaan alkoivat nousta erilaiset terveydelliset ongelmat. Kohtasipa Tim myös yhä useammin kysymyksen siitä, onko jatkuva kiertäminen keikoilla maailman ympäri kaiken arvoista. Dokumentissa hän herää useamman kerran pohtimaan, miksi ei enää sytykään musiikista samoin kuin uransa alussa.

Haimatulehdus, paniikkikohtaukset ja umpisuolen puhkeaminen kaatoivat miehen sairaalan sänkyyn useaan kertaan kiertueiden varrella. Dokumentissa katsoja päästetään näkemään päätöksenteon hetkiä, joissa Timin täytyy päättää peruuko hän keikkansa vai ei. Hänen ympärillään kuhistaan: eikö nuori mies ymmärrä, että hänen täytyisi olla kiitollinen nopeasti huippukorkeuksiin nousseesta urastaan ja suorittaa velvollisuutensa ja vastuunsa fanejaan kohtaan.

On hurjaa nähdä, kuinka usein Tim joutuu taistelemaan siitä, että saa perua keikan, koska ei kykene sitä soittamaan.

Tämä auringonlasku on kuvattu taannoisella Madeiran matkallani.

 

OMAT RAJAT PALJASTUVAT usein hyvin yllättävästi, pitkän päänsisäisen, tiedostamattomankin prosessin tuloksena; silloin, kun jokin pieni havainto autttaa ne lopulta hahmottumaan konkreettisesti.

Hyvin koskettava on hetki dokumentissa, jossa Tim keikkabussissaan kertoo lukeneensa Karl Jungin kirjaa ja löytäneensä siitä itsensä ja vastauksen siihen, mikä häntä oli eniten elämässään ahdistanut. Hän sanoo tajunneensa olevansa Jungin määritelmien mukainen introvertti, ihminen, joka ei halua paistatella muiden edessä, vaan vain tehdä omaa juttuaan rauhassa.

Loisto nuoren miehen kasvoilla on pysäyttävä, kun hän oivataa, että hänessä ei olekaan mitään vikaa, vaikkei hän haluakaan olla tähti toisten edessä – sitä kun hän on koko uransa ihmetellyt.

Niinpä hän päättää lopettaa keikkailun ja keskittyä jatkossa vain musiikin säveltämiseen. Hän painaa symbolisesti julkaisu-nappia ja lähettää jäähyväistekstinsä Twitteriin.

Managerit, promootiopäälliköt ja muu hänen ympärillään pyörivä väki yrittää vielä viimeiseen pyörtää miehen pään. He muistuttelevat Timille kovaan ääneen, että lopettaessaan hän saattaisi menettää paljon rahaa ja vierellään olevia ystäviä. Mutta kun katsoo Timin kasvoja tuolla hetkellä, tajuaa, ettei hän välittänyt rahasta tai hännystelijöistä.

Raja oli asetettu, ”ei” sanottu – nyt sitä ei voisi enää kukaan toinen kyseenalaistaa ja perua.


TIM KÄVI DOKUMENTIN mukaan viimeisinä vuosinaan läpi isoa itsetutkskelun prosessia, ja oivallus introverttiyestä sekä omista rajoista oli hänelle hyvin merkityksellinen.

Moni meistä tunnistaa tämän saman: Kun on isossa itsensä hahmottamisen prsessissa ja tekee merkittäviä oivalluksia, mutta muut eivät olekaan kehittyneet samoin tai samaa tahtia, ristiriita itsen ja toisten välillä saattaa olla suuri.

Esimerkiksi Tim kehittyi ja kasvoi ihmisenä paljon, mutta muut hänen ympärillään eivät olleet samassa prosessissa mukana. Näin ollen he eivät tuntunee ymmärtävän mistä on kyse.Ha  katsoivat maailmaa vielä ”vanhan Timin” linssien läpi, mutta mies itse olikin jo paljon pidemmällä. Hänen rajansa olivat paljon selvemmät ja hän ymmärsi nyt itsestään huomattavasti enemmän. Mutta kukaan toinen ei hänen ympärillään ei pystynyt tähän näkemään – olihan hänen totuttu olevan toisenlainen, ja odotukset häntä kohtaan olivat entisen kaltaiset.

Kaikkea tätä Avicii-hahmosta oppimaani peilaten tuntuu kovin kohtuuttomalta, että hän menehtyi vain vähän aikaa sen jälkeen, kun oli oivaltanut omat rajansa ja alkanut toimia niiden mukaan muiden ajatuksista viis. Timin kuolinsyytä ei ole kerrottu julkisuuteen, enkä minäkän väitä sen johtuvan yllä esitetyistä asioista. Nämä ovat havaintoja dokumentista, jotka saivat minut pysähtymään ja oivaltamaan jotain suurta.


TÄRKEIN ASIA, JONKA tajusin dokumentin katsottuani, oli tämä:

Jos lähelläni on ihminen, joka tosissaan ja vakavissaan sanoo ”ei”, minun täytyy kunnioittaa ja tukea häntä. Vaikka itse hyötyisin hänen tekemisistään jollain tavalla, ja hänen kieltäytymisensä tarkoittaisi menetystä minullekin, ei ole mitään niin tärkeää kuin kunnioitus toista kohtaan. Meidän on pidettävä huolta toisistamme, se on vastuumme.

Todellisen rajan tunnistaminen toisessa ei ole vaikeaa. Sen tuntee. Sen näkee hänestä. Siksi on oltava korvat tarkkana, kohdattava ihmiset. Koko ajan.

Ja sinä, joka nyt olet uupunut, ihan siinä rajalla, muista, että sinun oikeutesi on sanoa ei. Kukaan toinen ei rakenna sinun rajojasi! Kukaan toinen ei aseta sinun arvojasi. Kukaan toinen ei taivuta sinun tahtoasi.

Mainokset

Äkkipikainen pelko tuhoaa maailman

”Linjani on olla ottamatta kantaa isoihin kriiseihin ja poliittisiin tapahtumiin. Mutta nyt kaksi sanaa koskien Pariisia. Netissä leviää käsittämätön määrä rakkautta ja myötätuntoa tapahtuneesta mielettömyydestä. Mutta samalla myös valtava määrä vihaa ja äkkipikaisuuksissaan sekä pelon ohjautumina tehtyjä kannanottoja – vihapuheita ihan järkeviltäkin tahoilta. Olen ollut melko järkyttynyt niitä lukiessani. Rakkaat ystävät: Vihaa ei nujerreta vihalla! Muistattehan maltin kirjoituksissanne. Hengitetään hetki ja otetaan pieni etäisyys ennen kuin ruokitaan vääriä asenteita roiskimalla ajattelemattomia kommentteja. Somen voima olkoon nyt rakkaudessa. On meidän käsissämme miten tätä maailmaa muutetaan.” 

Näin kirjoitin sanasta sanaa aamulla Facebook-sivuilleni.

Ja laitoin sydämen perään.

Sitten lähdin ulos kävelylle kauniiseen marraskuun auringonpaisteeseen, ja jokin ajatus alkoi purkautua minusta ulos.

Niin, minä en edelleenkään ota kantaa terrori-iskuihin tai maailman kriiseihin, en edes vaihtamalla Facebookiin profiilikuvaani rauhanmerkikisi. Minun tapani on ottaa kantaa… niin, ehkä juuri sillä tavoin, kuin toivoisin sinunkin ottavan. Astumalla askeleen taaksepäin, piirun verran kohti isompaa kuvaa. Siitä kuvasta syntyi tämä pieni ajatus.

* * *

Tämä ei ole kannanotto vain Pariisin tapahtumiin, jos ollenkaan. Tämä on kannanotto johonkin paljon suurempaan; ihmisyyteen, asenteisiin ja erityisesti vastuuseen. Siihen miten muuttunut maailma pakottaa meidät ihmiset muuttumaan ja tarkastelemaan toimintaamme. Niihin asioihin, jotka ovat mietityttäneet minua paljon viime aikoina.

Olen lukenut tänään(kin) eteeni piirtyviä sanoja sosiaalisessa mediassa ja ollut hyvin huolestunut siitä tajunnanvirrasta, jota olen monelta niin kutstusti järkeväksi katsoneeltani taholta lukenut.

Turhautuminen, viha ja pelko purkautuvat nyt hurjalla tavalla. Sanomme äkkipikaistuksissamme asioita, joita saatamme myöhemmin jopa katua. Suomessa, näinä aikoina, isossa kuvassa, ei pitäisi olla varaa tällaiseen. Siksi minä olen huolissani siitä, muistammeko me hengittää. Muistammeko me, että tarvitsemme nyt, ehkä enemmän kuin koskaan, malttia ja tarkkaa harkintaa siitä kuinka sanojamme käytämme? Sanoissa on valtava voima.

* * *

Sosiaalinen aika ja sosiaalinen media mahdollistavat sananvapautemme mahtavalla tavalla. Mutta samallla ne alleviivaavat jokaisen omaa vastuuta – asiaa, jossa meillä myös Suomessa olisi nyt paljon tekemistä. Muistammeko, että olemme jokainen itse vastuussa siitä millainen oma elämämme on ja millainen tästä maailmasta rakentuu? Muistammeko, että jokainen meistä vastaa ensin itsestään, eikä vastuuta voi siirtää kenellekään toiselle, vaikka se välillä helpottavaa olisikin?

Me järkevät ihmiset olemme vastuussa myös siitä millaisia asenteita netissä toisinnamme ja millä tavoin sosiaalisessa mediassa reagoimme. Sosiaalinen aika muuttaa ensisijaisesti yksilöiden ja organisaatioiden toimintalogiikkaa – kyse ei ole vain erilaisista hauskoista sosiaalisen median kanavista, joissa voimme nopeasti jakaa elämäämme ja ajatuksiamme. Kun minun, pienen ihmisen, sanani voikin olla yhtäkkiä miljoonien edessä, minulle asettuu valtava vastuu siitä, millaista ajattelua ja toimintaa heijastan maailmaan, millaisen jäljen jätän. Haluanko sen olevan äkkipikaisen tuhoavaa vai harkitun rakastavaa?

En sano, että kaikesta pitäisi olla samaa mieltä eikä kaikkea hyväksyä, mutta minä sanon, että malttia me tarvitsemme juuri nyt! Tarvitsemme oman toiminnan krittistä tarkastelua, sillä jokainen pienikin teko jää tänä päivänä niin helposti elämään.

Toivon sinun, rakas ystäväni, miettivän hetken. Miettivän aina vähän isompaa kuvaa, kuin vain sitä pientä värityskirjan kulmaa, jota värität ja josta käsin sitten äkkipikaistuksissasi roiskaiset. Yksi askel taaksepäin, pieni piiru isompaan kuvaan. Sillä kaiken tämän me voimme nytkin kääntää positiiviseksi energiaksi. Vihan kääntöpuolella on rakkaus, joka on vihaakin valtavampi voima. Siitä kiitän tänäänkin.

Tämä mielessä pitäen; hengitä, ystäväni, hengitä, ennen kuin ilmaiset mielesi, sillä äkkipikainen pelko tuhoaa maailman. Äkkipikainen pelko muuttuu tarpeettomaksi vihaksi ja tarpeeton viha muuttuu tuhoavaksi todellisudeksi.

Rakkautta ja malttia, ystävät!

joutsen

Tämän joutsenen aamupesua seurasin kävelylläni ja pohdin sanoja, jotka nyt piirtyivät täksi pieneksi ilmaisuksi, yhdeksi palaksi yhteistä todellisuuttamme.

 

/Ämmä, joka on jokaisen näistä kirjoittamistaan sanoista oppinut itse oman kantapään kautta. Ja sydän perään.