Arkistojen aarre: ”Saukko nimeltä Anu – kun ihminen kohtaa villieläimen”

Näin aamulla jutun suomalaisesta Seposta ja hänen saukkoystävästään. Tämä sai minut kaipaamaan omaa kaveriani. Muistatko sinä saukon nimeltä Anu? Kirjoitin puolitoista vuotta sitten Norjassa tämän tekstin ja kuvasin saukosta videon. Minulla oli suuri onni kohdata Norjassa tämä upea uusi ystävä, mutta myös samalla oppia luontoasiantuntijoilta tärkeitä oppeja ihmisen ja luonnon yhteydestä sekä kunnioituksesta. Näin muistutin eräältä valasasiantuntijalta oppimastani…

Mitähän Anulle mahtaa kuulua nyt?

* * *

Saukko nimeltä Anu – kun ihminen kohtaa villieläimen

(Julkaistu MaiLifessa 19.11.2014)

Eilen minä vihdoin tapasin sen. Anun! Saukon nimeltä Anu. Joo. Suomalaiset ovat nimenneet sen… Anu oli ilmestynyt koukutustuville viime kesänä. Nälkiintyneenä, huonokuntoisena ja oikeaa takajalkaansa linkuttaen se oli tullut pyytäämän kalaa. Ja koko kalastusrakennuksen väki rakastui tähän saukkovanhukseen saman tien. Nyt Anu on pysynyt piilossa pitkään, koko minun täälläoloaikani, kunnes taas toissapäivänä se vilahti ovesta sisään.

Anu on vanha. Se tulee syömään kalaa koukutustuville. Ehkä se ei pysty enää saalistamaan riittävästi ruokaa omin voimin. Ja koska me kaikki olemme siihen niin rakastuneita, me syötämme sitä. Siksi siitä on tullut niin kesy.

IMG_7406

IMG_7404

Sitten eilen! Kuin tilauksesta Anu ilmestyi pakkashuoneen ovelle samalla sekunnilla kun olin vienyt valmiin siimapöntön säilytykseen ja aloittamassa tauon. Aivan kuin se olisi tiennyt, että juuri sillä hetkellä minulla oli aikaa kohdata se ensimmäistä kertaa.

Ja kuinka ollakaan, minulla sattui olemaan kädessä videokamera. Olimme työkaverini Teemun kanssa ottaneet sen mukaan kuvataksemme miltä kylmiössä näyttää. Ja sitten Anu oli yhtäkkiä siinä, ja saimme sen ikuistettua videolle. Tuolle tuossa tämän blogin lopussa. Kuin taikaiskusta paikalle sattui myös kalastaja Odd, ja hän heitti virvelinsä satama-altaaseen. Me ongimme Anulle kalaa.

IMG_7419 IMG_7418 IMG_7414

Minä en ole koskaan nähnyt saukkoa eläessäni. No. Sinähän tiedät minut. Sekosin kohtaamisesta. Ihan kuin pikkulapsi olisi nähnyt joulupukin ojentamassa lahjapakettia. Niinhän me ihmiset teemme, kun pääsemme näkemään tällaisen luonnon ihmeen. Sehän on selvä.

Tämä suloinen kohtaaminen Anun kanssa muistutti minua erään valasasiantuntijan kanssa käymästäni keskustelusta. Hassua, sillä juttelimme tästä aiheesta juuri päivää ennen Anun tapaamista. Siis siitä, miten ihminen usein käyttäytyy kun pääsee näkemään villieläimen lähietäisyydeltä. Ihan kuten minä, kun näin Anun. Ryntäsin heti sen luokse ja lähelle sen kummempaa ajattelematta.

Anu on kesy ja päästää lähelleen, mutta senkin kanssa on tärkeää olla hyvin tarkkana. Ihmisestä villieläimen läheisyys on mahtavaa, mutta eläimestä välttämättä ei, ja siksi meidän on muistettava kunnioittaa sen reviiriä. Kohtaaminen villin luontokappaleen kanssa on aina tapahduttava eläintä ja sen elintottumuksia kunnioittaen. Aivan kuten Anu – se tulee meidän tuvillemme syömään. Ei moikkaamaan meitä, vaikka me tärkeät ja innokkaat ihmiset niin ajattelemme. Ja meidän on annettava sen tehdä omat juttunsa. Villi eläin ei ole objekti. Anua kunnioittaen me myös kuvasimme nämä kuvat ja videot.

IMG_7410

Ajattelepa esimerkiksi näitä valaita, joita täällä Støssä liikkuu. Täällä järjestettävillä valassafareilla ollaan todella tarkkoja valaiden tarkkailuista; elämys ei saa koskaan olla tärkein juttu, vaan eläimen kunnioitus. Sääntönä Norjassa on, että 50 metriä lähemmäs valaita ei saa mennä edes uimalla. Kalastusaluksetkin pyrkivät välttämään lähikontaktia valaiden kanssa.

Utelias, liian lähelle tuleva ihminen saattaa häiritä valaiden ruokailua jopa tuhoisalla tavalla. Valaat saalistavat siten, että pari valasta kerrallaan hyökkää parveen ja ottaa sillit yksitellen. Sillä välin muut valaat vahtivat ja pitävät silliparven kasassa. Kun ihminen on liian lähellä, valaat varovat, eivätkä saa kunnolla muodostettua saalistusryhmää. Jos sattuu paikalle saalistushetkellä, on tärkeää, ettei saalistusryhmitystä hajoiteta menemällä sekaan. Ymmärtämättömyyksissään ihminen saattaa aiheuttaa suuret tuhot. Esimerkiksi jos valaat stressaantuvat ja joutuvat menemään kauemmaksi pois ruokapaikalta, voi käydä huonosti.

Siksi on tärkeää, että me innokkaat, vilpittömässä ihastuspuuskassa villin eläimen luokse säntäävät ihmiset muistamme tämän: On ihan ookoo ihailla ja innostua, mutta aina eläimen ehdoilla! Tällä videolla näet millainen innostus repesi, kun kohtasimme Anun…

Ikävä

Tänään se tuli. Ikävä. Kova ikävä Norjaan putkahti sukkelasti päälle, kun näin tämän videon, joka on kuvattu vuorella, joka kohosi lähes takapihallani Støssä.

Täällä minäkin kävin sieniretkellä. Muistatko, kun kerroin sinulle marraskuisesta arktisesta sieniretkestämme? Näihin kuviin palasin tänään, ja… niin, haluan takaisin Norjaan.

IMG_6650 IMG_6655 10744602_712347642197536_1010653605_n 10752039_712347972197503_1868582879_n IMG_6698 10736185_712348395530794_2145461537_n sieniretki

Ehkä pääsen sinne nopeammin kuin kuvittelenkaan.

When Master of Social Sciences became a fisherman’s helper

Warm stink of fish. Straight to my face. Warm and humid, eye-hurting, burning smell of dead fish. Yucky! Can smell kill one? I think here it could. In a fishing hut.

It’s seven in the morning and I’ve just walked through a silent, ice-cold fishing building and opened the door to my fishing hut. It’s been over-heated during the night. We’re standing right above, sea and the cold water breezes cold air through the paper thin walls, windows and floors. That’s why we turn the heaters to max every night. And that’s why the one coming in first in the morning is the one how has to face the smell; struggle to survive the possible death. Yes. I’m definite. Smell can kill. Through your eyes!

It’s Sunday. November 2014. Father’s day in Northern Europe. Nobody’s here today except for me. Well, if you don’t count in the yucky mackerel souls, the bites I’m supposed to start hooking to a line. There’s a big bucket of hooks and fishing line waiting for me. The line’s 500 meters long and has 400 hooks attached to it. I’m about to put fish bites to hooks and the line to a bucket. That’s what a line hooker does.

See, that’s what I am now; line hooker. Or fisherman’s hooker, like a friend of mine translated my new position.

Oh, you’ll get it if you do…

stamppi

Now, this is a line bucket.

vessanpönttö

And this is a toilet seat. This was waiting for me on my desk couple weeks earlier when I paid my first visit to my new office. It was my new colleagues welcoming me to work. I thought it was a lot fun. Well, poo-jokes, they’re always fun, right?!

syöttilaatikko

Before I start to work, I take out a bucket from a freezer. It’s not your typical home freezer, it’s a whole big room. From another freezer I take out the bites, those there above. And then I lift them here on my desk. One empty bucket and another that comes straight out of sea. To floor I toss a bite bin. And voilá, I’m ready.

työpöytä

I put the radio on. It’s Radio Bø, the only radio station one can listen to in this god-forsaken little hut. See, the thing with Radio Bø is that it has a playlist of probably seven songs. And those seven god-forsaken songs this radio station plays over and over again. And I: I have to listen to the seven songs for 10 hours.

Off comes Prince’s Purple Rain! Yes! No surprise!

IMG_7809

I take out the line from the bucket on my right side. I run it trough my hands and put an icy mackerel bite in a hook. I carefully twist the line and place it and the bite to the bucket on my left side.

Smooth operator. Me. And on the radio.

This goes on over and over again. Until up comes a broken hook. That needs to be changed to new one. Smooth operating stops also when ever there’s something stuck in hook: starfish, fish skin (oh that’s a lot of work to take off), you name it… But the point is simple and clear: clean the line that’s been to sea, put a new bite in a hook and place the line nicely to the other bucket.

pöntöt

alkupänttö

500 meters. 400 hooks. And the next bucket!

Oh yeah, it’s sound so easy. But let me tell ya: NO. IT’S NOT.

IMG_7813

teemunpyllykuva

”Keep down, don’t lift up, don’t let the line rest in your hands, let it flow.” These are the words of my teacher Lauri that keep clinging in my head. It has started to go somewhat well already. But in the beginning this was pure hell. It took me four hours to finish one bucket!

Now I’m at the speed of 2 hours 15 minutes. Something happened to me couple days earlier and it all clicked. If feel like I’m getting this now.

IMG_7811

Speed is what this is all about; that you could finish a bucket as quick as possible (because you get paid according to the amount of buckets you’ve cleared). But what the speed is like, that’s a whole another question. It’s not speedy speed, it’s tranquility.

”Tranquility is speed”, I summarize the first life-philosophical thought line hooking has teached me by now. I’m quite sure this work will teach me a bunch other important, life-philosophical learnings.

But the tranquility: this is a skill demanding kind of art, a mind game. Lauri has said that it’s not about physical endurance. What’s needed is endurance between one’s ears, resilience, icy-cold nerves. This job demands one controls their mind. When ever facing a problem with the line, there’s no use in getting nervous. Ya gotta take it easy, line hooker!

Tranquilty is speed.

But I’m telling ya, this also needs a steely ass. Standing 10 hours on your feet requires some endurance of your buttocks no matter the mind game.

kalastusrakennus2 kaytävä

This place is whole another world. There are actually many smaller worlds next to one another in this building. We’re working in Bua 2, hut number two. There three of us: me, Lauri and Teemu. Teemu is as new to this place as I am and my most important colleague. In the other huts of this building, there are other teams working. We all have our own designated fishermen for who we are hooking for.

bua2

Today, I’m hooking in good pace. Operating smooth with the line as in comes the boss. Fritz, a 75-year-old fisherman. As always, Fritz is minding his own (and sometimes quite odd) business, lifting up buckets, arranging new hooks to their places; making them ready for me! You know, in this place, there’s no need to fawn over each other. Not me over my boss or him over me. Fritz sits down, takes a cup of coffee and lights his cigarette. He sits on his chair quietly for a while, then raises up, comes to peek me working behind my back, sighs approvingly and sits back to his chair.

He is quiet. He says nothing. It’s kinda good, because when ever he starts talking, I understand nothing. When my boss talks, it’s one of those moments you have to shake your head afraid some wire is permanently broken inside, ’cause you just don’t get anything. As for someone from Finland trying to speak norweigian, I think I’m doing pretty good but when it comes to the boss…

That’s why it’s good he’s silent and I’m silent.

You know, one actually does not need words here. There’s a magical atmosphere and connection. If I’d to be very life-philosophical I would say: ”In the fishing hut, we’re all brothers and sisters, the same family”. But that’s a little too grandeur to say even for me…

The cigarette has been smoked, coffee drunk. Off goes Fritz, as quietly as he’s entered the room. This is how it works. He’s not the only one dropping quietly in and silently sitting down just to observe. This is what everyone here does. There’s no need to talk all the time and explain one’s existence or achievements. The silent connection in this fishing hut talks more powerfully than some pointless babble.

fritz

Along with Fritz we have another fisherman as boss: Tom. They have their own boats but they always go out to sea together. Fritz is getting old and the sea is ruthless to everyone, even for the younger. So off goes Tom on his boat called Straumen and straight after him Fritz on his Elias. That’s how their nightly fishing trips go. I think it’s very sympathetic.

The day before, BY-THE-WAY, Tom popped THE question:

”When will you go to to sea with me?”

”How brave are you”, added Fritz to that.

And then Fritz said something else I just did not get, of course, besides that somehow it involved the word ”mus” which means ”mouse”. But figuring from the never ending laughter attack they got of this conversation of theirs, I’m figuring it might have meant something else too.

I understand Tom’s norweigian a little better but now I’m blown off. Did I really get this right? Me? On fishing trip? ”Mus”… Only after couple of weeks here and still a rookie in this village, I could go! They don’t usually like to take people with them, but now me! Yay!

elias

Besides mice and bravery, weather is the most important topic everybody talks about at this end of the world. You can compare this conversation to your average workplace’s talk behind the backs: you know, which boss has been with which assistant. I mean, weather’s the biggest gossip and all kinds of rumors spread around. You can never be sure if the storm will end tomorrow or the day after. Everyone’s got their own truth. That’s why I’ve decided to listen only my fishermen. Now they have told there will be a storm coming which means they will not go fishing and there’s no work for me either.

By now I already know, rumors will start to flow again; when will we get back to work? And then one morning you just stick your nose out the door and see weather’s good again and you run straight back to work. That’s how it goes here. Not much predictability.

* * *

But right now I’m hooking. Smoothly. When you once get the rhythm to your system, you don’t have to think about it. Perfect flow in which everything falls into their place, and you move harmonically to the rythm. I’m not actively thinking about anything, things just come and go. It’s kind of like meditation.

IMG_7822

In Norway line hookers job is even less valued than is the job of janitor’s.

”Aren’t you waisting the valuable Master of Social Sciences degree? Or your history as an entrepreneur and communications professional”, someone asked me before I moved here.

”No”, I replied.

I know there’s some greater thing to this that will be revealed to me later. This is what I’ve asked for. The chance to do something completely else, and get to live life outside my bubble. This is what I value even more than the degrees on paper.

I’m not saying this is is not icky. This is. Me, who is used to work in cool offices doing clean work is now putting dead fish on hook. But right now, I’m not afraid of my career being completely destroyed. I know this is one of the most important experiences in my life.

fritz vahtii

And even if a shitty job in someone’s eyes, who cares, I’m working with the best team I’ve ever worked with. I think many small boss could learn a great deal of this.

I mean, here we are, each standing beside our bucket. As the line flows and we hook the bites, we talk about big and small things, work, our histories and future. Sometimes we’re silent. Listen to Radio Bø and the seven songs. We learn from each other, develop our work methods, challenge our brain – this work is creative problem solving at it’s best.

We’re all equal here. We help each other, we listen to watch other. To be honest, this is all very new to me; that you can work this way. We don’t compete against one another, we compete together. Help one another to reach their goals and get better ourselves at the same time.

sushi

And BTW here your colleagues make you sushi. Straight outta your own sea.

puoliväli

I’m right about in the middle of my second bucket. While hooking, I’ve been planning this very blog post and because my distracted thoughts I’m leaving a little behind time-wise. My mackerel bites have melt. And when bites melt, they become a mash that almost makes you throw up.

I mean, think about… a placenta! Now!

ällömönjä

That’s how it is when bites melt.

syötit2

This is how it should be, a little icy, easier to hook.

It’s the crayfish, that orange thing which is some zooplankton species of crayfish, calanus finmarchicus, that attracts the fish. Did you know that? The mackerel is actually subsidiary in this whole thing. The poor thing has just happened to eat a canalus finmarchius and when it’s fished to be a fish bite, the most important thing, canalus finmarchius, comes inside it’s stomach.

So the mackerel only is subsidiary! That’s what we all are. Only subsidiary creatures to something greater. Now THIS is the second life-philosophical learning line hooking has taught me.

”We all are subsidiary creatures to something greater.” 

suomalaiset

This all is passing. After us this  world might not exist anymore. Norweigians don’t want to do this work so the line hookers have to be found from other countries. And if we don’t want to come here longer, there might not be anyone doing this. The other important thing is to find new young fishermen to continue fishing. But it’s getting harder to find these people. Other things and more efficient fishing methods interest the young more.

Of that I’m really sad for, but this trend is hard to change – if even impossible. At the very same time I feel myself very privileged to experience this all. I ordered something totally different of life, accidentally ended up here, and I got to experience a world of which I didn’t know a thing earlier.

IMG_7212

I just want everyone to experience this. Show you the miracles one can find when stepping out of one’s little bubble;  the belief that my reality is the only right one, the only approved one, the only possible one.

In this world, in this beauty of the nature my own bubble was crushed. There’s so much more to life, so many different ways
of living, of being.

”One is not more real or right than the other.”  

Sorry, I can’t stop this. This is the third life-philosophical thought. Maybe the most important ever.

todellisuus

I swirl my line, take off the old bites stuck in the hooks, change hooks. After every hundredth comes a small green rope. By now I’ve learned this is called a ”stone rope” but I have no idea so far what that actually means. One learns one thing at a time. A learning after another piles up on the previous one. That’s important in line hooking; you can’t learn all at once.

I have a game: as I hook my lines, I learn one new thing bucket by bucket. I want every bucket to be finished few minutes faster than the previous one. That’s how I am. Competitive, willing to challenge myself. In this work those are good qualities. So are the butt muscles.

Tranquility is speed, I have to repeat to myself over and over again. The technique has to be flawless in order to be faster.

 

minäjateemu

Purple rain! Only the fourth time today! Only one thing can be worse than this, and it is when Lauri starts to sing along the Purple Rain. He loves Bø. And Prince. I don’t.

I love carbs.

I’ve taken a brake and starting a new bucket. For a competitor like me line hooking is a game which is hard to stop. But brakes are very important. You got to remember to eat in between every bucket even if not hungry. Well that’s been easy to me. My body is screaming for carbs. The night before I woke up to my body aching. The day before I finished four buckets all together. 1 600 hooks. 2 kilometers of line. With preparations and cleaning it takes 2,5 hours to finish one bucket. And I took an hour walk with my dog too..

I’m just trying to justify the amount of chocolate I eat every day.

kalasiimassa

The biggest occupational accidents that take place at this office are caused by slimy bites on the floor or a hook ending up to various places. Like beneath your fingernail. Damn it hurts. But thank god for redfish! There’s antiseptic fluid in it’s eye and when one gets injured we just pop the redfish’s eye and put the finger in it.

These kinds of things I learn every day!

IMG_7827

The second bucket of the day is already finished without problems. Aching from the previous day’s work, I decide to call it a day.  I lift my bucket on wheelbarrow and roll it to the freezer to wait for Fritz. Sometime in the evening he comes and takes along the buckets and goes off to sea. Because of his age, Fritz fishes with six four-hundreds (proffs slang, ya know!). Tom usually takes about 10 three-hunders and a couple of 400’s. We hook new bucket as they use them.

This is how it goes. Round a circle.

karräys pakastin

I wash all my equipment, clean the hut and turn off the coffee maker. I mark the buckets I’ve completed today on a list an turn off Radio Bø. I guess I’ve gotten used to it, haven’t noticed the radio in hours.

I turn off the lights and make sure that the heater is properly on. While closing the door I come think: is there anything we could do to this smell?

On the other hand. In how many work places is it possible to fart without noticing?! Here it is… I guess there’s a good, reverse side to everything.

Yeah. There’s a good, reverse side to everything. Let that be the fourth life-philosophical.

* * *

I worked as a line hooker in Stø, Vesterålen in Norway from October 2014 to Februaty 2015. Line fishing is a form of fishing and a great craft work which is unfortunately a passing tradition on the coast of Norway. 

I’m a blogger, writer, speaker and a communications professional  now located in Finland. A woman, the (human)nature and an adventure is the theme I research in my work. Exposing myself to different adventures and new worlds I explore the nature around us and the human nature sharing my experiences of different kinds of ways people live around the globe. 

Have an adventure for me? I’m more than happy to hear of it and join the ride, because I’m looking for a summer adventure right now, read more here!

 

The same blog post in Finnish here

8438 Stø

Kaksi viikkoa me olemme tutustuneet toisiimme. En tiedä kumpi on enemmän sekaisin toisesta, mutta veikkaan että se olen kuitenkin minä. Olet saanut pääni pyörimään.

Niin te saatte. Kaltaisesi.

Uskotko rakkauteen ensi silmäyksellä? Minä en. Tai en ennen tätä. Mutta nyt olen valmis kyseenalaistamaan. Olet ehkä kauneinta, mitä olen koskaan nähnyt.

Ja pahanhajuisinta, mitä ikinä haistanut. Se teissä aina jotenkin vähän on…

Karun komea. Vestoksellinen. Hurmaava. Huumaava. Ah, näitä keksisin loputtomiin. Sitä keksii, kun on johonkin niin ihastunut. Ensimmäinen ilta ja maagiset revontulet veivät jalkani alta lopullisesti. Lumihuippuiset vuoret ja korvia huumaava kaatosade. Kotkan äänetön lento, pimeässä sulvasti hiipivän ketun askeleet. Hylje, joka kurkisti salaa veden pinnan alta. Auringonlasku aallonmurtajalla ja kaipuu halata jotain pitkään ja hartaasti.

Sinä näytät minulle mitä on rauha. Teet taikoja; saat ajatukseni samalla pysähtymään ja täysin sekaisin. Vaikka olen minäkin yrittänyt. Koettanut sekoittaa sinun rytmiäsi. Tuoda omat tapani ja maailman luoksesi. Nopeasti olet osoittanut, ettei se kannata. Nyt toimitaan sinun tavallasi. Taidat haluta, että minä opin jotain maailmastasi?

Olen kärsimätön. Haluaisin tuntea sinut heti. Kokonaan ja läpikotaisin. Jokaiseen pienimpäänkin sopukkaan tahtoisin ja käsittää mistä sinussa on kyse. Sovimmeko toisillemme? Vai onko paikkani jonkun toisen luona?

Haluaisin kertoa sinusta kaikille. Kaiken ja heti, sillä olen sinusta niin ylpeä. Toivon, että muutkin saisivat kokea sen mitä on ääretön yhteys. Miten olemme yhtä tässä luonnossa, näiden tähtien ja ihmeiden alla. Että hekin tajuaisivat, että tällaista se todellinen rakkaus on, vaikka tämä kaikki kuulostaakin ihan halvalta iskelmäsanoitukselta: 

”Sytytä liekki mun sydämeen ja anna sen roihuta ikuisen tulen lailla.” Janiinedelleen.

Yök.

Ja silti haluan vain palaa. Vaeltaa noilla vuorilla. Tuntea vapauden. Päästä sisään noihin taloihin. Kuulla tarinat. Astua näihin laivoihin. Nähdä meren ihmeet. Kokea, nähdä, seikkailla. Tuntea!

Tiedän, että aika kanssasi ei ole vain tanssia kukkakedolla. Olet oikukas, sen huomaan. Hiljainen, oikea tuppisuu. Haluat harmoniaa, tarjoat tasapainoa. Kunnes sitten räjähdät ja näytät myrskyn merkit. Sinä määrität tahdin. Sinun luontosi ohjaa meidän elämämme. Minä, tulisielu, joudun kanssasi vielä äärirajoille – sellaisille alueille, joita en tiennyt olevan olemassakaan. Saat minut joskus kiehuvan raivon partaalle. Uuvutat minut uneliaisuudellasi tai uppiniskaisuudellasi. Mutta rakkauden vastakohta ei ole viha, vaan välinpitämättömyys. Ja me emme pidä toisiamme välin. Ehkä tämä on väliaikaista, kaikkihan on lopulta, mutta sen arvoa ei kukaan ota pois. Sen jälkiä ei kukaan ota pois. 

Vaikka olet ristiiriitainen, yhtä aikaa oikukas ja järkkymätön, leikkisä ja vakava, tiedän, että voin luottaa sinuun. Voin luottaa, että annat minulle juuri sen mikä on minulle hyvää. Sen mitä tarvitsen. Näytät minulle suuret seikkailut!

Minä olen nyt sinun. Kohtelethan minua hyvin!

Stø.

 (Yök. En kirjoita enää koskaan rakkauskirjettä. Nyt ehkä ymmärrän miksi en lähettänyt 90-luvulla sitä yhtä kirjettä mäkihyppääjä Toni Niemiselle, vaikka olin ihan ylirakastunut.)

* * *

Hei tervetuloa Støhön! Vihdoin olen saanut kasaan sen verran kuvia ja kokemuksia, että voin näyttää sinulle mistä tässä paikassa on ikuisessa tulessa palavan rakkauden lisäksi kyse!

Sto1

IMG_6502

Minun kotimökkini on tuon viimeisimmän vasemmalla olevan valkoisen rakennuksen jälkeen oleva viherkattoinen punainen mökkerö.

 

Stø, minun uusi kotini, on pieni kalastajakylä Pohjois-Norjassa, Vesterålenin saaristossa. Suomeen kun vertaa, se on noin Kilpisjärven korkeudella. Mutta ilmasto on aivan toinen. Golfvirta lämmittää, ja pakkasta saati lunta ei näillä nurkilla juuri näy. Kovimmillaan pakkanen yltyy −10 asteeseen. Täällä ei hiihdetä, mutta onneksi olemme jo suunnitelleet vapaalaskukurssia Lyngeniin. Se on vähän pohjoisemmassa.

Vaikka vapaalasku saattaa kuulostaa hullulta, se ei yhtään extremeä verrattuna niihin elämyksiin, joita Stø tarjoaa. Ehkä kaikista extremeimpää on työni, siimankoukuttaminen, josta kerron sinulle paljon enemmän kunnes pääsemme joskus töihin myrskyn jäljiltä. Mutta tuossa on pieni maistiainen. Se on ensimmäinen koukuttamani siimakoukku. Evö. Siis pala haisevaa ja sisäelimistä limaista makrillia koukussa. Yök. Samppanjapissis on pistänyt blingblingbilemekkonsa naulaan.

IMG_7823

Stø itsessään on piskuinen, noin 200 asukkaan paikka, mutta sen vieressä on lähes katkeamaton ketju muita pieniä kyliä. Kylät ovat muodotuneet pääkartanosta lohkaistuista tonteista ja niille rakennetuista taloista. Siksi kyliä täällä on paljon enemmän kuin Suomessa. Støn on muodostunut Falchin kartanon maille.

kartano

Norjan paikannimivirastolla on ollut suhteellisen vikkelät päivät, kun on näitä lähialueen kyliä nimennyt. Støn lisäksi huudeilta löytyy ainakin Bø, Klo, Å, Mo…

IMG_6476 IMG_6556

Tämä kylä elää merestä: kalasta ja siimakalastusperinteestä. Käsityöstä, joka on katoavaa kansanperinnettä. Tätä ylläpitämään kylään tulee vuosittain siimankoukuttajia ympäri maailmaa; yllättäen lähes eniten Suomesta. Koukuttajia tänne pitäisi saada jatkuvana virtana, he kun tuppaavat tulemaan ja menemään. Samoin nuoria kalastajia, jotka varmistaisivat tämän perinteen säilymisen tuleville sukupolville.

IMG_6545 IMG_6536

IMG_6547

Kylä on meinannut kuolla jo kertaalleen. 1980-luvun alussa turska hävisi yhtäkkiä ja kalatehdas meni konkurssiin. Sitten tehtaan nykyinen omistaja Klo osti konkurssipesän ja investoi – turskakin palasi pari huonon vuoden jälkeen. Kylään perustettiin myös valassafari, jonka ansiosta vanhoja kalastajien majoitustiloja kunnostettiin myös koukutajien ja kalastajien käyttöon. Leirintäaluekin tuli.

IMG_8158

Kaikkein suurin pelastus kylälle oli vuonna 2000, kun Støhön saapuivat ensimmäiset siimankoukuttatajat ulkomailta. Ja nyt meitä täällä pyörii, yksi jopa Iranista asti!

IMG_6553

Onneksi niin, sillä investointien, valassafareiden ja kalatuspoppoon ansioista edelleen kylän raittia hallitsevat kalastuslaivat, kalastusrakennus koukutustupineen ja piskuinen kalastustehdas. Ei massatuotantoa, vaan suloista käsityötä.

tehdas

Kalatehdas

Ja suloisia käsityöläisiä! Heitä kulkee kaikkialla (silloin kun kulkee). Hiljaisia kalastajia, jotka tulla tupsahtavat koukutustuvalle juomaan kahvia ja polttamaan tupakan. Ovat hetken hiljaa, kurkistavat olan takaa kun koukuttaja tekee työtä, ja häviävät yhtä hiljaisena kuin paikalle ovat tulleet. Tehtaan työntekijöitä, jotka ripustavat kalaa kuivamaan kuivatustelineelle tai ajavat trukilla ympäriinsä.

tehtaantyö

Kalatehtaan pojat laittavat kalaa kuivumaan kalankuivatustelineeseen.

IMG_6495

IMG_8160

Ja hollantilainen, joka pitää naapurissani sisustuskauppaa…

Se, että joku pitää täällä sisustuskauppaa on kumallista sinällään, sillä Støssä ei ole edes ruokakauppaa. Lähin kylä palveluineen on parinkymmenen kilometrin ajomatkan päässä. Sieltä Myrestä me yhdessä haemme ruoat. Yhdessä täällä tehdään aika paljon. Syödään illallisia, hengaillaan jonkun kotona, katsotaan leffaa. Tai puretaan sepelivuoria. Ja seurataan netistä sekunti sekuntilla kun Mannen-vuori etelämpänä meinaa romahtaa.

IMG_6580

Støtäkin vartioivat vuoret. Toivon, että ne eivät romahda. Toivon myös, että sen lähempää tuttavuutta en joudu tekemään suoraan takapihaltani kohoavan vuoren kanssa. Sen päällä sijaitsee nimittäin Naton tutka-asema, jota paikalliset kutsuvat Nato-toppeniksi. Sitä ei tietenkään saisi kuvata, mutta arvaa vaan kuinka monta kuvaa minulla siitä jo on!

norjanlippu

Tässä olen kuvannut sinulle ”Norjan viirin”… Taustalla saattaa näkyä erään poliittisen ja sotilaallisen liitoutuman pallon mallinen tutka-asema.

IMG_6474

Tämä taas on kotka. Sitä saa kuvata!

kotka2

Støtä vartio myös kotka. Siihen minä olen ihastunut! Sataa tai paistaa, se kököttää kukkulallaan, jonka minä näen suoraan keittiön ikkunastani. Oikeastaan, näen koko kylän keittiön ikkunastani. Niin pikkuruinen tämä paikka on, että täällä ei ole edes kadunnimiä.

Minulla on postilaatikko, ja osoitteeni on Maija Ilmoniemi, 8438 Stø, Norge. Maailman suloisin osoite! Nyt kun tiedät osoitteeni, muista, että minulle saa aina lähettää tummapaahtoista kahvia tai rakkauskirjeitä!

postilaatikko

Kotka kököttää vuorellaan, vaikka viime aikoina on vain satanut. Kutsun Støn sateita painepesurisateiksi. Ne ovat käsittämättömiä. Tuollaista vedenpainetta en ole nähnyt aiemmin kuin isäni painepesurissa mökillä. Syksyt ovat täällä epävakaata aikaa. Kalastetaan koljaa, mutta pitkät myrskyputket pysätyttävät koko kylän tasaisin väliajoin. Kuten nyt. Nyt ei mennä merelle. Mennään ehkä riekkometsälle. Tai pidetään syystalkoita.

Tai ollaan turvassa kodin lämmössä. Kylän asukkaat näyttävät viihtyvän paljon sisätiloissa, eikä heihin ainakaan vielä kahden viikon oleskelulla ole päässyt tutustumaan. Paitsi naapurin käsityösisustuskaupan hollantilaiseen, joka ensitapaamisellamme ilman sen kummempia tervehdyksiä tai kiinnostusta minua kohtaan meni suoraan asiaan: haukkui koirani aivan liian laihaksi ja aivan liian energiseksi. Hänen mielestään minun pitäisi päästää se vapaaksi tuonne vuorille. Minä halusin kysyä, lähteekö naapurin käsityösisustuskaupan hollantilainen sitten itse etsimään koiraa, kun se karkaa jonkun metsäneläimen perässä Narvikiin  asti. Narvik on kaukana.

En kysynyt. Hillitsin.

Hillitsin siihen asti, kunnes naapurin käsityösisustuskaupan hollantilainen kysyi: ”Minkä rotujen sekoitus tuo sinun koirasi on?”

???

Minä, jonka koira on valioyksilö, hienosta kennelistä kalliilla rahalla ostettu täydellinen Parson Russellin terrieri päätin, etten mene ikinä naapurin hollantilaisen käsityösisustuskauppaan. Vaikka siellä käsityösisustuskaupassa on kahvilakin, mikä näillä kulmilla on suhteellisen outo näky.

hikkuna

Tällä tavalla minun 1000 euroa maksanut valioyksilö (stn mikään sekarotuinen!) odottaa minua koti-ikkunalla. Se on ihana.

IMG_6530

 

Naapurin käsityöläissisustuskaupan sijaan minä vietän mieluummin aikaani yhdeksän kilometrin päässä Asvon kirpputorilla. Sielläkin on kahvila. Ja sieltä saa maailman parasta kakkua, Verdens besteä, toiselta nimeltään Kvæfjordkakaa. Siitä kakusta on tehty kirjakin… Ja kaikki täällä muuten on aina maailman parasta. Mihin tahansa meneekin, mainostetaan sitä maailman parhaaana. Maailman parhaalta kirpputorilta ostin myös maailman kukonpyllykahvikuppini, josta nyt ryystän kotonani maailman paskinta kahvia (se on ainoa huono puoli Norjassa) – silloin kun en ole Asvossa, josta saa myös maailman paskinta kahvia.

kukonpylly

Ajattelin, uskaitaisinko kysyä saisiko täältä stevialla ja kaiken maailman viherjauheilla maustettua raakasuklaakakkua, mutta luulen, että minut naurettaisiin pystyyn. Tänne eivät trendimaailman ja samppanjapissisten hömpötykset yletä. Täällä ukkokööri istuu kirpputorikahvilassa puhumassa viimeaikaisista kala- ja metsastysaaliista ja ryystää aivan liian laihaa kahvia ja syövät ihan pikkuisen jo kovettunutta pullaa. Mutta se on kuitenkin Verdens beste -kakkua! Ja niin on hyvä. Niin kovin hyvä!

IMG_7851

Tässä kirpputorikahvilassa me käymme!

IMG_7850

Se on second hand!

Naapurin käsityösisustuskaupan hollantilaisen lisäksi tällä on kuulemma monta mielenkiintoista persoonaa. Heihin toivon tutustuvani myöehmmin paremmin. Naapurin käsityösisustuskaupan hollantilaiseen en koe tarvetta tutustua sen enempää. Ainakaan ennen kuin se oppii käyttäytymään. Hänen lisäkseen tätä pientä eräretkeilijää ihmetyttää se, että ihmiset viettävät täällä niin paljon aikaa sisällä, vaikka koko tämän paikan hienous hyppää silmille saman tien, kun astuu ovesta ulos. Ehkä tähänkin voi joskus kyllästyä?

IMG_8068 IMG_8052 IMG_6568

Mutta minä aion käyttää nyt kaiken aikani tutustumalla tähän uskomattomaan luontoon. Ihan heti Nato-toppenin alapuolelta lähtee maailman hienoin (katso, osaan jo Norjan stailin!) vaellusreitti, Dronningruta. Se, jonka Peltsi Erätulilla-ohjelmassa kulki ja hyppäsi ohjelman viime sekunneilla kylmään tunturijärveen. Alasti. Se on piirtynyt verkkokalvoilleni. Aion tehdä saman. Ja kuvata sen videolle. Vaikka vihaan kylmää vettä yli kaiken. Mutta tämä paikka pistää kaltaiseni yllytyshullun ylittämään vielä monta rajaa. Kuten sen vapaalaskun. Sen teen! Puuterilumet kutsuvat!

IMG_6507

Muitakin elämiä täällä on nähty kuin kotka. Mutta ei vielä tätä, josta tuolla tienposkessa varoittavat. Mikä lie tundrakauris… No hyvä tietää, niin osaa olla varuillaan.

Ennen puuterilumia aloitetaan kuitenkin syksyn ja koljan jälkeen turskan pyynti. Arktinen turska tulee tänne seudulle kudulle tammikuussa ja viipyy huhtikuuhun. Ja sitten huhtikuun jälkeen alkavat valassafarit. Kaikenlaista täällä on meneillään. Eiköhän tässä ainakin yksi vuosi hurahda.

Olihan tässä jo yhdelle kertaa. Säästetään nyt jotain toiseenkin blogiin.

/Ämmä, joka ymmärtää kyllä, jos luettuasi olet sitä mieltä, että myrskyn todellakin pitäisi loppua ja minun päästä oikeisiin töihin, sillä itsekin on sitä mieltä, että nyt on kyllä ollut liian paljon aikaa kirjoitella rakkausrunoja sun muita…

Jylhät vuoret ja turkoosi meri käyvät nukkumaan

Oi mikä päivä. Ollaan ajettu 400 kilometriä Vesterålenin maakunnasta Lofooteille ja takaisin. Upea reissu, upeita maisemia; kerron sinulle niistä lisää huomenna.

Kävin äsken Hermannin kanssa kävelemässä pimeällä ja hiljaisella aallonmurtajalla. Myrsky kovenee ja tuuli yltyy. Katsotaan millaiseksi seuraavat päivät muodostuvat. Kalastajat eivät ole lähdössä merelle vielä päiviin. Nyt on onneksi aikaa vähän hengähtää, sillä tajusin tänään kuinka väsynyt olen. Ihan puhki ja poikki viimeisten viikkojen tolkuttomasta härdellistä ja muutoksesta. Tekisi mieli vain nukua, eikä oikein ajatus kulje – olo on hyvin raukea.

lofootit

Tämä kotimatkalla auton ikkunasta bongattu maisema kiteyttää fiilikseni nyt. Katso nyt miten upeaa! Sininen hetki; se sellainen lyhyt, ohikiitävä rauhan ja levollisuuden hetki, jolloin luonto alkaa käydä nukkumaan. Vaikka tuo käsittämättömän turkoosi meri myrskyää, nuo jylhät ja jykevät vuoret seisovat tukevasti paikoillaan. Se on yksinkertaisesti upeaa.

Hyvää yötä!