Yksinäisyydestä syntyy helposti kierre, joka johtaa syvemmälle yksinäisyyteen – Mutta se on mahdollista katkaista

Tässä viimeisin kirjoitukseni tämänkertaisista Hidasta elämää -sivuston vieraskynistä.

 

* * *

Yksinäisyydestä syntyy helposti kierre, joka johtaa syvemmälle yksinäisyyteen – Mutta se on mahdollista katkaista
(Julkaistu Hidasta elämää -sivustolla 8.4.2019)

 

Miksi ihmiset kadulla kääntävät katseensa pois, kun kävelen vastaan? Kukaan ei heitä hymyä tai tervehdi toisiaan, ja samalla itse leijun yksinäisenä kaikkien keskellä saamatta kaipaamaani kontaktia kehenkään.

Olen seurannut mielenkiinnolla niin ihmisten käyttäytymistä arjessa kuin julkista keskustelua yksinäisyydestä.

Merkillepantavaa on huolipuhe. Ollaan kauhuissaan ja säikähdetään jos joku kertoo yksinäisyydestään. Järjestetään hankkeita, joissa haetaan helpotusta kärsivälle. Se on toki tärkeää, mutta haluaisin, että maailma ymmärtäisi: yksinäistä ei voi pelastaa.

Ulkopuolisten hätääntyminen ei välttämättä auta yksinäisyydessä taistelevaa, sillä asia on aina yksilön kokemus. Entä jos huolipuheella yksinäisyyteen liittyvää tabua rakennetaankin vain syvemmäksi ja lamaannutetaan yksinäistä yhä enemmän?

Koska olen itse yksinäinen, tiedän, että yksinäinen haluaa tulla kohdatuksi, että moikataan keskellä katua, hymyillään, kysytään mitä kuuluu. Niin pieni jo riittää, ja tämän arjen kohtaamisen tulisi olla jokaisen vastuulla!

Toivon, että yksinäisyydestä poistuisi ulkopuolisen kauhistelun leima ja että yksinäiset puolestaan itse ymmärtäisivät, että asialle voi tehdä jotain; että kyse on paljon omasta mielestä.

Olen tehnyt paljon töitä ymmärtääkseni mitä voin tehdä, jos haluan muutoksen tilanteeseeni. En ole tutkinut asiaa terapiassa, vaan oivaltanut nämä asiat itse, ja siksi tuntuu tärkeältä jakaa yksi suurimmista löydöistäni.

Tiedän, että hylätyksi tulemisen pelko on usein vahvempi kuin se, että näkisi mahdollisuuden saada helpotusta tilanteeseen. Yksinäisyyden möykky tuntuu mahdottomalta ymmärtää ja on helpompi kaivautua syvemmälle yksinäisyyteen kuin tarttua toimeen. Mutta uhriutuminen tai vaikeneminen eivät kannata.

Itselleni olennaista oli oivaltaa, että yksinäisyys on tunne ja tulkinta, joka on syntynyt minussa erilaisten kokemusten seurauksena. Yksinäisyys on minulle totta, tulkinta kasaantuneista kokemuksista, mutta se ei ole todellisuus.

Jos minut on hylätty lapsena, se ei tarkoita, että kaikki hylkäisivät minut. Tai jos olen joutunut sopeutumaan nopeasti vaihtuviin tilanteisiin ja paikkoihin, ei se tarkoita, etten voi rakentaa jonnekin juuria. Tai jos joku toinen on kokenut, että kaverit koulun pihalla syrjivät, sekään ei tarkoita, että kukaan ei koskaan haluaisi olla kaveri.

Yksinäisyydestä muodostuu helposti kokijalleen karu kierre, niin oli varassa käydä minullekin. Ymmärsin, että voin itse muuttaa totuuttani tiedostamalla itseni, kokemukseni ja ajattelumallini. Kokemus vahvistaa totuuttani. Mitä enemmän koen tiettyä toimintaa, sitä vahvemmaksi totuudeksi se rakentuu. Ehkä silloin myös positiiviset kokemukset voisi kasaantua ja muodostua vahvemmaksi totuudeksi?

Yksinäisyyden ratkaisemista ei voi ulkoistaa. Olen itse myös ajatellut, että kenties minun on hyväksyttävä yksinäisyyden olevan tunne, joka seuraa elämässäni aina; vain muuttaen muotoaan ja laatuaan. Mutta sitten minulla on siitä jo parempi ote, eikä se saata epätoivoon, sillä tiedän, että itse voin vaikuttaa.

Kuva Ihana elämys

”Olen yksinäinen, vaikka minulla on paljon seuraa – Tuntuu siltä, ettei minulla ole merkitystä”

Yksinäisyydelle on annettava kasvoja ja ääniä, jotta sitä olisi helpompi ymmärtää. Siksi olen valinnut puhua omasta yksinäisyydestäni julkisesti aina, kun pyydetään. Nyt luvassa on muutaman vieraskynä-kirjoituksen sarja Hidasta elämää -sivustolle, jaan ne sellaisenaan myös täällä MaiLifessa.

Tässä ensimmäinen kirjoitukseni:

 

* * *

Olen yksinäinen, vaikka minulla on paljon seuraa – Tuntuu siltä, ettei minulla ole merkitystä
(Julkaistu 25.3.2019 Hidasta elämää -sivustolla)

 

Minä en kuulu mihinkään. Kuka minua todella tarvitsee? Kuka hoitaa, jos kaadun? Kenen puoleen käännyn silloin, kun haluan jakaa suurimmat iloni?

Kun katsot minua ulkopuolelta, et voi aavistaakaan millaisen surun sisääni kätken. Olen sosiaalinen, upea nainen, monessa mukana ja ympärilläni on paljon ihmisiä. Sopeudun mutkattomasti tilanteeseen kuin tilanteeseen ja olen usein seurueitteni tunnelman ylläpitäjä.

Silti olen yksinäinen. Kun päivän päätteeksi painan kotioven kiinni perässäni, häviän maailmasta.

Tein karun laskelman: kuinka moni tuhansista tuttavistani jäisi kaipaamaan, jos nyt todella häviäisin. Kuinka monen elämään syntyisi peruuttamaton lovi, jos katoaisin tuosta vaan, savuna ilmaan. Tiedätkö, sellaisia ei juuri ole.

Olen työssä käyvä, yksin elävä ja perheetön sinkku. Yksinäisyys on seurannut elämääni sen eri vaiheessa. Välillä vetäydyn tarkoituksella vain itseni seuraan ja nautin ajastani yksin. Saan energiani toisista ihmisistä, mutten jaksa tuntitolkulla jauhaa puhelimessa enkä kaipaa kaveria, jolle koko ajan selittää kuulumisia.

Mutta välillä yksinäisyys on tehnyt minut lohduttoman epätoivoiseksi; miksi kukaan ei tarvitse minua?

Sitähän yksinäisyys on. Tappava tunne ja sisällä kalvava kokemus siitä, ettei ole osa mitään merkityksellistä.

Yksinäisyyttä on ulkopuolisten hyvin vaikea ymmärtää, mutta myös itse kokija on usein tietämätön tunteensa juurista. Kokemuksena yksinäisyys on niin kokonaisvaltainen ja lohduton, että siihen voi olla vaikea tarttua ja analysoida. Kuitenkin juuri tuo pysähtyminen itsensä eteen on ollut minulle ratkaisevin tekijä, jotta olen saanut jonkinlaisen otteen yksinäisyydestäni.

Olen tehnyt paljon töitä ymmärtääkseni, miksi yksinäisyys seuraa minua. Ajatella mitä tajusinkaan: tuon tunteen minussa synnyttääkin juuri sosiaalisuuteni.

Yksinäisyys on tunne ja tulkinta, joka on syntynyt minussa erilaisten kokemusten seurauksena. Juuret kulkevat aina lapsuuteeni, siihen kun ollessani vuoden vanha biologinen isäni hylkäsi minut. Hän lähti pois elämästäni, eikä koskaan palannut siihen. Uusi rakastava isähahmo tuli kyllä elämääni myöhemmin, mutta sitten piti sopeutua uuteen ja hyvin erilaiseen sukuun ja yhteisöön, jossa koin olevani outolintu.

Muutimme lapsuudessani paljon, ja minun täytyi aina löytää uusi paikka. En kuitenkaan koskaan voinut asettua paikalleni täysin, sillä aina oli mahdollista, että lähtö seuraavaan tulisi pian.

Hylkäämisen kokemus ja uuteen sopeutumisen vaatimus alkoivat määrittää elämääni. Opin ajattelemaan, että pitää sopeutua jokaiseen yhteisöön, johon minut laitetaan. Minusta tuli juureton, jolla ei koskaan oikein ollut pysyvää yksikköä ja tämä synnytti tunteen yksinäisyydestä. Olen ollut aina vähän ulkopuolinen ja pelännyt, että kuka tahansa voi hylätä – mutta samalla olen tuntenut valtavan tarpeen mukautua ja miellyttää.

Olen aina etsinyt paikkaa, johon kuulua. Merkitystä, joka tarjoaa minulle tunteen siitä, että kelpaan.

Yksinäisyyteni juurten oivaltaminen on ollut rankkaakin, mutta toisaalta todella huojentavaa. Olen ymmärtänyt, että tunnistettuani tilanteen ja ajatukseni, voin myös tehdä asialle jotain. Usein yksinäisyydestä muodostuu valtava tunnemöykky, jonka ratkaiseminen tuntuu mahdottomalta. Mutta ei niin ole – avaimet ovat omissa käsissäni!

Uskoisitko, että tämä nainen on yksinäinen, kun seuraat hänen elämäänsä ulkopuolelta? En minäkään, mutta niin vain on; yksinäisyys on seurannut elämässäni lapsuudesta lähtien, vaikka olen maailman sosiaalisin ihminen.