Hiljaisuus

Hiljaisuus. Olla hiljaa.

Miten se on niin vaikeaa?

Että jos ei ole kovin kummoista sanottavaa, sellaista asiaa, jota on välttämätön tarve jakaa, miksi ei vain voi olla hiljaa?

Voisiko hyväksyä hiljaisuuden, ajatusten äänettömyyden?

Miksi koettaa puristaa edes jonkin äänen, jotta saisi vaiennettua näkymättömyyden? Jotta tulisi esiin, kuuluville, toisten katseille ja korville? Jotta tuntisi, että on olemassa toisille?

Mutta onko silloin olemassa itselle?

Miksi hiljaisuus on kamalaa, vaikkei olisi mitään sanottavaa; sellaista jaettavaa, joka olisi kaikille kasvattavaa? Miksi mieluummin täyttää ilmaa hälyyn, vain oman egonsa hyväilyyn?

Miksi on niin vaikea olla hiljaa, kun voisi vain kuunnella; odottaa, että ajatus on ovella. Kun voisi antaa turhuuksilta tilaa jollekin suuremmalle.

Olisi hetken syrjässä, ei aina kaiken keskellä, vaikka muiden ääni olisi helisevä?

Ehkä maailma ei unohda – kenties avautuu uusi, avara?

.

.

.

Olen valinnut tänä kesänä blogissani kokeilla hiljaisuutta. Olen valinnut nauttia. Olen keskittynyt olemaan, kuulemaan, tuntemaan. Seuraamaan!

Siksi en ole kirjoittanut juuri sanaakaan moneen viikkoon. On ollut vaikeaa, sillä olen toki halunnut ilmoittaa olevani täällä. Olen halunnut kirjoittaa jotain nasevaa ja kovaa, mutta voimat eivät ole riittäneet. Vaikeaa, mutta hyvin tarpeellinen kokemus.

Ja siksi syntyi tämä ajatus.

 

Oletko koskaan miettinyt hiljaisuutta?

Viikonloppuna keskityin nauttimaan ihanien ystävien ja ajatusten seurasta. Kokoonnuimme yhteen Esa Saarisen Pafos-seminaarissa olleiden ihmisten kanssa Mantyharjulle. Kävimme myös Taidekeskus Salmelassa, missä vierähti monta tuntia mielenkiintoisen taiteen luomoissa. Luepa muuten linkin takaa kertomukseni seminaarista, sen kirjoitin kesäkuussa ”Opettaja tuee, jos oppilas on valmis”.

Syötiin, juteltiin, ja nautittiin upeasta auringonlaskusta. Ja tähdenlennoista!

Mainokset

Viikonloppu vanhempien kanssa – kun totuutta ei pääse pakoon

Kaksi kohtausta viikonlopusta vanhempien kanssa.


Vanhempien kanssa veneretkellä.

Isä: On se kumma, että meillä on noin komee nainen, eikä se kenellekään kelpaa.

Äiti: mee sinne Puuma Putkeen (tarkoittaen Mummotunnelia Helsingissä), kyllä sieltä joku löytyy!


Vanhempien kanssa mökillä.

Isä maalaa mökin ulkoseinää, meneillään on remontti, ja äiti haaveilee uudesta lisärakennuksesta tontille. Minä hehkutan tekemiäni täydellisiä vaateostoksia.

Äiti: No, nyt sulla on täydelliset housut ja täydellinen laukku. Enää yksi täydellinen puuttuu.

Minä: ?

Äiti: No, täydellinen mies!

Minä: ?

Äiti: Tai ei sen täydellinen tartte olla, kunhan se on rakennusmestari.

Minä: ?

Äiti: Tai korjausrakentajakin ois ihan hyvä, ei sen tartte olla välttämättä rakennusmestari. (Silmäilee tontille merkityksellisesti.)


 

Kysyivät kotiin lähtiessäni, milloin tulen käymään taas. Sanoin, että en nyt ehkä ihan hetkeen… Näillä neuvoilla elää kyllä hyvin jonkin aikaa 😀

 

Tosin, tätä kaunista maisemaa on kyllä jo nyt ikävä.

Ai ni. Mähän en ole saanut elämässä vielä mitään aikaan. Tällä iällä!

Pora lähestyy päätäni. Paniikki. Rimpuilen lepositeissä pääsemättä karkuun. Korvia särkevä metallinen huuto ja narahdus juuri ennen kuin kylmä terä iskee pääkallooni.

NNNIUUIIUUIUUUIUUIIIIII.

Säpsähdän hereille.

Perkele, naapurit! On sunnuntaiaamu, aivan liian aikaisin.

On sunnuntaiaamu, syntymäpäiväni. Pinnassa on porapainajaisen hiki ja mielessä lattiaharjan varsi, joka sijaitsee tasan seitsemän ja puolen askeleen päässä sängystäni, siivouskaapissa. On ollut aihetta mitata tuo matka, sillä asuntoni yläpuolelle vasta muuttanut nuori ja suloinen pariskunta on porinensa pitänyt minut hereillä monta kertaa. Niin monta, että isku harjan varrella katon kautta heidän onnensa keskelle ei ole ollut kaukana.

Mutta sen sijaan, että ilmoittaisin heille ärsyyntyneestä olemassaolostani, tyydyn taas vain kiroilemaan ääneen.

On sunnuntai, syntymäpäiväni, ja nyt naapuri ujeltaa porallaan aivan liian varhaiseen aikaan. Sitten se tappavan terävä kantapääaskellus, joka hakkaa makuuhuoneeni kattoa, kun naapurin nuorirouva vaeltaa eestaas kai ojennellakseen poranteriä miehelleen, joka poraa seiniä. Ssunnuntaiaamuna. Aivan liiian varhaiseen aikaan! TUMPTUMPTUMP! NNNIUUIIUUIUUUIUUIIIIII.

On sunnuntai, syntymäpäiväni, ja minä täytän ihan liian monta vuotta.

Ihan liian vähän vuosia lähellä neljääkymmentä.

Ja mitä minusta on tullut! Harjanvarsimummo.

–Vittu jos mulla on vielä ensi vuonna tässä kymmenen kissaa kaupan päälle, alkaa vähitellen itseänikin pelottaa…, mutisen vetäen peiton mielenosoituksellisesti korviini.

Peiton alla alkaa naurattaa.


HIHIHIHIHI! No nyt naapurin nuorirouvakin nauraa.

Kuulen kaiken kattoni kautta kunnolla, sillä minun asuntoni on hiirenhiljainen. Täällä olen vain minä, joka makaan pysähtyneenä paikallani.

Tartun kännykkään.

Siellä he ovat, kontaktini sosiaalisessa mediassa. Sunnuntaiaamu on aina vaarallista aikaa. On lauantai-illan juhlat, hehkuvat sunnuntaibrunssit ja perheenkeskeinen aika.

Minun sosiaalisessa kuplassani taotaan rahaa, paistatellaan palkintogaaloissa, kuljetetaan lapsia päiväkoteihin ja upeille ulkomaanmatkoille. On kiire joka paikkaan, tuhat rautaa tulessa. Viuh vauh siellä vipelletään, asetetaan tavoitteita ja saavutetaan suuria. Siellä tiedetään mistä tullaan ja minne tahdotaan, tehdään huimia tuloksia triathlonissa.

On sunnuntaiaamu, aivan liian aikaisin. On sunnuntaiaamu, syntymäpäiväni. On lattiaharjan varsi, joka sijaitsee tasan seitsemän ja puolen askeleen päässä sängystäni. Sen vieressä siivouskaapissa on uusi imurini, jonka sain jo viikkoa ennen syntymäpäivääni lahjaksi vanhemmiltani. Olen siitä ihan taivaissa, sillä tämä – Herra Huuver (Mösjöö Yyveer ranskaksi), olen sen jo nimennyt  – on näppärä peli! Valo ja kaikki!

”Sitten, kun täytän ihan liian vähän vuosia lähellä neljääkymmentä, syntymäpäiväni aamuna mies ja kaksi lasta kasaantuvat sänkyyni kahvin ja kakun kanssa. Lahjaksi ne antavat ison timanttikorun ja lupauksen ulkomaanmatkasta. Ja ruusuja, tietysti!” Ja niin edelleen, kirjoitin päiväkirjaani parikymppisenä.

Hymyilyttää hiljaa: nyt minä makaan sängyssäni ja ajattelen ahdistuneena harjanvartta, jolla tunkeutua naapureiden elämän auvoon sekä innoissani suloista Herra Huuveria, jonka sain viikkoa ennen syntymäpäivääni vanhemmiltani. Enhän edes pidä imuroinnista!

Ai ni. Minä täytän tänään ihan liian monta vuotta. Ihan liian vähän vuosia lähellä neljääkymmentä.

Mitä minä olen muka saanut aikaan tällä iällä?

Tämä ei ole maksettu mainos. Ei, vaan puhdasta (kirjaimellisesti) harjanvarsimummon rakkautta – itseänikin pelottavaa innostusta imurista! Herra Huuverissa on jopa valo!

 

KOPOTIKOPOTIKOPOTI. Makuuuhuoneeni päätyseinä sijaitsee juuri rappukäytävän portaikon vieressä. Pora yläerrassa on hiljentynyt ja naapurit vaeltavat nyt alas rappusia. Lasken heidän askeleensa kuunnellen, miten he ohittavat pääni  ja kuinka askelten ääni vähitellen vaimenee neljä kerrosta alempana.

Nostan pääni tyynystä ja näen miten he astuvat käsi kädessä kiiltävään bemariinsa.

Mitä minulla on?

Pysähtynyt elämä, jossa ei tapahdu juuri mitään. Hiljasuus ja harjanvarsimummo, joka haluaa ärsytyksissään nakuttaa naapurin lattiaan oman kattonsa kautta.

Samalla, kun muut ovat kiitäneet eteenpäin, rakentaneet rahaa, perheitä ja saaneet suuria aikaan, minä olen kohdannut lukemattoman määrän esteitä, pudonnut yhdeltä tuohoisasti. En ole viuhkinut vaihdikkaasti kohti tavoitteita, vaan liehunut tuulessa tietämättömänä. En ole saanut mammonaa, vaan kallein omaisuuteni mahtuu pieneen muovipussiin. On määräaikainen työpaikka vieraalla paikkakunnalla, juurettomuus ja koti-ikävä.

Ai ni. Mähän en oo saanu elämässä vielä mitään aikaan. Tällä iällä!


VIIMEISTEN VUOSIEN AIKANA minut on pysäytetty monta kertaa. Olen ollut paikoissa etäällä, esteiden eristämänä, jossa kaiken mitääntekemättömyyden ja yksinäisyyden keskellä on ollut aikaa pohtia elämää. On ollut hiljaisuutta, jossa kuunnella naapurin ääniä ärsytyksen äärille. On pitänyt pysähtyä ja pureskella. On täytynyt jäsentää, joustaa ja jatkaa – kohdata perspektiivi perusnäkymään.

On ollut pakko olla ääneti, jotta on voinut kuulla. On täytynyt olla tunnoton, jotta on oppinut lopulta tuntemaan. On pitänyt kärvistellä epävarmuudessa, jotta on tajunnut tilapäisyyden.

On pitänyt katso omaa kohellusta kuin ulkopuolisin silmin, jotta on oppinut nauramaan elämälle. On täytynyt hidastua, jotta on ehtinyt pohtia omaa toimintaansa ja sen tarkoituksenmukaisuutta. Tajuta, että vauhdissa ei aina ehdi nähdä. Että vilinässä voi maailma kutistua.


”HITAALLE REFLEKTIOLLE JA maailmankuvan rakentamiselle ei anneta enää aikaa, eikä sitä arvosteta… Ihmisten pitäisi pysähtyä ja opetella ajattelemaan huolellisesti – siinä kaksi tärkeää asiaa. Molemmat ovat nykyään aika hukassa”, luen tietokoneeni näytöltä filosofi Markus Neuvosen ajatusta. Tämä juttu Helsingin Sanomissa pysäyttää (suosittelen lukemaan sen kokonaan täältä). Siinä Neuvonen pohtii, onko nykyelämä kaikessa vauhdissaan ja vaateessa ripeään toimintaan haastanut viisauttamme. Hän kysyy pysähdymmekö riittävästi pohtimaan asioita, elämää ja kohtaamiemme väitteiden todenperäisyyttä.

Ja minä mietin, että kaikessa pysähtyneisyydessäni, aikaansaamattomuudessani ja turhuudessani, olisinko sittenkin voinut saada jotain aikaan?

Ovatko viime vuodet ovat veistäneet minusta viisaan? Kaikessa koetoksessaan rohkean ja voimakkaan, sillä olen joutunut kohtaamaan ja punnitsemaan? Ajattelua ja kolahduksia, joita tarjota toisille?

Ehkä minun saavutukseni tällä iällä onkin tässä muodossa? Jonkun toisen taas jossain toisessa? Jos saavutukseni on viisautta, sitä en olisi en olisi missään muussa elämän muodossa pystynyt saavuttamaan. Olisi ehkä muutoin ollut liian kiire pysähtyä ajattelemaan, pureksimaan, erottaman etäisyyttä.


KOPOTIKOPOTIKOPOTI. Askelten ääni voimistuu kerros kerrokselta. Kliks ja kolinkolin.

TUMPTUMPTUMP!!!

Naapurit ovat palanneet takaisin kotiin. Raskaita kauppakasseja lasketaan yläkerrassani keittiön lattialle.

Minä istun nyt keittiönpöytäni ääressä suoraan naapureideni kauppakassien alla ja katson kissavideota netissä.

Moi et Mösjöö Yyveer! Siis minä ja Herra Huuver. Ranskaks.

 

* * *

Toivon, että oletettu viisauteni näkyy sinulle näissä blogini teksteissä. Kenties se kehityksen kaari, jonka vuodet ovat ajatteluuni viilanneet. Toivottavasti voin näissä tekesteissä ja tekemisissäni jakaa jotain kanssasi.

Tänään suosittelen luettavaksesi esimerkiksi näitä (ja jutun sisälle linkkasin tarkoituksella lisää koko joukon)

Marraskuun mekkala

Unelmien rekkapilotti

Somekuningattaren tulikoe ja muita tarinoita supersankareista 

 

ja katsottavaksesi tämän

/ Ämmäsi, kaikesta huolimatta ja ehkä juuri siitä johtuen

Jotta näkisit notkot, kuulisit kaaren, tajuaisit tarkoituksen

Tasan vuosi sitten joku kummallinen voima sysäsi minut hurjaan henkilökohtaiseen kiirastuleen – juuri, kun edellisestä oli alettu selvitä ja olin työurallani orastavan onnen äärellä. Onnettomuus syyskuussa 2016 oli kirsikka koettelemusteni kakun päällä. Tänään en voi malttaa olla leikkimättä ajatuksella: mitä, jos olisin vuosi sitten syvimmässä laaksossani nähnyt tähän päivään? Millaisen voiman olisin saanut, jos olisin tiennyt mitä nyt tapahtuu?

Olen ollut vähän himmennetyllä liekillä viime viikot. Kun en ole vielä voinut kertoa, millainen muutos tai tarkennus työssäni tapahtuu, ja se kuitenkin on päällimmäisenä omassa mielessäni pyörinyt, en ole oikein osannut kirjoittaa mitään. Mutta tänään voin kertoa ääneen, mikä minua on pitänyt mietteliäänä viimeiset pari viikkoa. Tietyllä tapaa eräänlainen identiteetin tarkennus, josta voin nyt puhua. Työroolini on nyt täsmentynyt ja viimeiset viikot tehtyäni vähän kaikenlaisia hommia toimituksessamme, olen onnellinen voidessani kertoa, että nyt minulle on loppukomennukseni ajaksi ihan selkeä, oma paikka.

Kesän tuurausjakson jälkeen olen saanut hienoimman kunnian työnantajaltani ja vastuulleni radiotyön kuninkuuslajin: pääaamujuontajan paikan. Kollegani Juhanin kanssa tartumme työhön huomenna. Aiemmin sovitun työkomennukseni mukaisesti vuoden loppuun asti ollaan näin, ja sitten taas katsotaan mihin tieni vie.

Tämä ei ole päätepiste, vaan vaihe elämää – yksi niistä tarinoista, joita olen halunnut sinun kanssasi jakaa. Käänteistäni en kerro näiden hehkun hetkien tai peukkusi vuoksi. Teen sen siksi, että näkisit notkot, kuulisit kaaren, tajuaisit tarkoituksen.

Tulevaan ei voi nähdä, en minäkään kyennyt siihen vuosi sitten, vaikka kuinka toivoin. Mutta, kun siellä vihdoin on, on hyvä pysähtyä.

Tänään haluan summata sanomani sinulle:

Ystävä, möyri välillä mudassa, mutta usko aina itseesi ja elämään. Tee töitä tosissaan ja anna parhaasi asiassa joka eniten itseäsi liikuttaa. Etene pala kerrallaan; tiedä, että vain otettu askel kantaa eteenpäin. Etsiydy paikkoihin joissa sinuun uskotaan ja annetaan parhaassasi loistaa. Haparoi ja harhaile, sillä vain eksyneen voi elämä yllättää. Viitsi ja vaivaudu, heittäydy, ei ole muuta tietä. Äläkä ikinä anna epäluuloisten lannistaa.

Hiljenny kuulemaan mitä alamäki haluaa sinulle opettaa. Ja kun menet ylöspäin, nauti hetkestä, ota siitä irti kaikki minkä saat ymmärtäen, ettei mikään ole ikuista. Jaa omastasi ja kokemastasi, vain sillä on merkitystä. Muista, ettei kaikki välttämättä tapahdu tarjoituksella, mutta voit itse löytää tapahtumista tarkoituksen.

Kiitä elämästä, koska vain sillä tavoin se voi olla jokaisen kokemuksen arvoinen. Luota, äläkä koskaan menetä toivoa. Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää.

* * *

Huomisesta eteenpäin klo 6.05-10.00 Savossa 98.1 ja koko maailmassa yle.fi/kuopio. Saatta olla, ettei tänä yönä oikein nukuta… Vähän on outo olo ja aamulla (ihan liian) aikainen herätys.

Tältä näyttää minun työpöytäni, jonka äärelle pääset kanssani huomisaamusta alkaen.

/Äm, joka muisti tämän, muutama vuosi sitten kirjoitetun tekstin tässä samalla. Lue sekin, jos tarvitset uskon sanoja vaikeaan tilanteeseesi. Tällaisen hienon tekstin olen kirjoittanut aikoinaan ”Rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin”

 

Maaliskuun kymmenes ja puoli vuotta

Tiätteks tyypit mikä on hienointa elämässä? Vaikka mitä tapahtuu, aika kulkee aina eteenpäin ja parantaa hirveimmätkin haavat. On vain uskottava, ja välillä tiukasti tungettava läpi harmaan.

Tänään on taas kuun kymmenes. Sä tiedät mitä se minulle näinä aikoina tarkoittaa. Ajanlaskua. Tänään onnettomuudestani on tasan puoli vuotta ja leikkauksestakin jo reilut kolme! Huteraa on vielä meno, mutta taas ollaan yksi kuukausi kauempana kamalimmasta.

Valoa on, kun sitä näkee, muistathan sen, ystäväni!

Kaunista viikonloppua.

/Äm

Elämänlanka

Jokaisessa vaikeassa tilanteessa on aina jotain, joka pitää pinnalla, vaikka maailma meinaisikin painaa pohjalle. Joskus sitä asiaa saa kaivaa ja etsiä, joskus se on aivan ilmeinen. Olennaista tässä asiassa on se, että jollain tavalla se auttaa katsomaan tulevaan, isompaan kuvaan. Se antaa perspektiiviä jostain isommasta, vaikka juuri käsillä olevassa pienessä hetkessä ja sen haasteissa pyöriessä elämä tuntuisi näköalattomalta.

Elämänlanka.

Minä olen valtavan onnekas, sillä vaikka olosuhteitaan elämäntilanteeni onkin nyt synkkä, minulla on tärkeä elämänlanka, joka takaa paremman mielenvireen. Äh, puhutaan suoraan: se on minun pelastajani!

Koska elämä on muutenkin sekaisin, kuuluu tavallaan toimenkuvaankin, että vaikka tänään on sunnuntai, minä olen juuri tehnyt tiukan ja pitkän työpäivän – pidemmän kuin koko sairausloma-aikanani. Tärkeä työprojekti, joka saattaa tulevaisuudessa tarkoittaa minulle paljon. Ja vaikkei tarkoittaisikaan (mitä en tietenkään todella toivo), silläkään ei lopulta ole mitään merkitystä. Väliä juuri nyt on vain sillä, että juuri tämä on asia, joka auttaa minut nyt yli terveyteeni liittyvien vaikeiden ja epätietoisten aikojen yli. Venytin tänään itseni viimeiseen voimaani, mutta en osaa nyt sanoin kuvailla, kuinka paljon kaikki päivän tapahtumat antoivat minulle uskoa tulevaan ja venyttivät perspektiiviäni kohti olennaista.

Mikä sinut auttaa yli vaikean? Mikä on sinun elämänlankasi juuri nyt?

img_3700

Kuvassa on muuten toinen elämänlankani (ei liity yllä kertomaani). Saanko esitellä, Hyvän mielen tekijät! Tämä porukka tuli syyskuussa ensimmäiseen Hyvän mielen lounas -vapaaehtoistapaamiseemme. Tästä jengi on jo hienosti kasvanut pariin kymmeneen vapaaehtoiseen. Se on ihan käsittämättömän hienoa, sillä ensimmäisessä tapaamisessa jännitin tulisiko ketään paikalle. 2.11. Kaivohuoneella järjestämäämme Hyvän mielen lounas -hyväntekeväisyystapahtumaan kaivataan vielä muutamia apukäsiä lisää! Voi kunpa saisimme sinut mukaan!

Jos et muista, mistä tässä oli kyse, katsopa täältä lisää. Kun olet kiinnostunut tulemaan mukaan keskiviikkona 2.11. esimerkiksi tarjoilemaan lounasta vanhuksille, laita minulle viestiä sähköpostiin maija@ilmoniemi.com, niin kerron lisää ja otan ilmoittautumisesi vastaan.

Hyvää tulee, kun hyvää tekee! Olkoon se tämän päivän mottoni.

Suloista sunnuntaita, sankarini!

/Äm

 

Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi kun elin miehen rahoilla

”Kuinka tyhmä voi ihminen olla, että päästää tilanteensa tuollaiseksi?”

Palaute.

Kodin Kuvalehden haastattelun jälkeen ajatuksia on sadellut. Minulta pyydettiin näkemystä naiseen ja rahaan ja juttu tuli ulos eilen.

Koska se kuitenkin kertoo ajatukseni lyhyessä muodossa, ajattelin, että tähän kysymykseen tyhmyydestä minä vastaan kertomalla sen, kuinka ihminen päästi tilanteensa tällaiseksi. Selitysvelvollinen en ole elämästäni kenellekään, mutta koska minulle on annettu riittävä rokeus rehellisyyteen ja kyky kiteyttää kokemuksia toisia koskettavalla tavalla, haluan antaa kokemastani tämän opin sinulle.

* * *

VIISI VUOTTA SITTEN, aika lailla juuri näihin aikoihin, voimani alkoivat hiipua. Oli ollut jo pitkään sairastelua, kaikenlaista kummallista, juoksua sairaaloissa ja haasteita viestintäyritykseni kanssa. Oli suuri ylpeys ja tahto näyttää; tästä firmasta tulee kova juttu ja minusta tiukka bisnesmimmi. Jokin oli kuitenkin vialla ja se vaivasi päätäni. Pitkään aikaan en osannut sanoittaa ongelmaani, mutta jossain vaiheessa aloin lopulta ymmärtää: suurin lastini oli yritys, jota yritin raahata rinnallani. Kovin kipuni olikin yhtäkkiä se, joka kerran oli ollut suurin unelmani.

Seurasi nopeaa toimintaa, pohdintoja ja järjestelyjä. Pari kuukautta myöhemmin päädyin ratkaisuun, jossa siirsin osakkeeni yhtiökumppanille nimellisellä kauppahinnalla – firmalla kun ei suurta arvoa katsottu siinä kohtaa olevan. Toisin kuin usein ajatellaan, aina yrittäjä ei tule rikkaaksi yritysmyynnillä. Olin painanut monta vuotta kohti unelmaani, vähin korvauksin silloinkin, joten säästöjä ei ollut.

Mutta muitakaan vaihtoehtoja en enää nähnyt. Ensimmäistä kertaa elämässäni hyppäsin tyhjään vailla tietoa mitä seuraavaksi tekisin; ehkä onnellisenkin tietämättömänä, että tällaisia tilanteita tulisi vielä tarinassani riittämään.

Jatkoin töitä itsenäisenä yrittäjänä ja aloin saada hyvin työkeikkaa. Sain rahaa ihan ok ja pärjäsin.

 

YRITYKSEN TAAKSEJÄTTÄMISEN JOHDOSTA minussa vapautui erilaisia energioita: yksi niistä suuntautui yllättävään rakkauteen. Niinhän siinä kävi, että ratkastua pätkähdin mieheen, joka oli muuttamassa Ruotsiin oman työnsä takia. Olimme aikeissa kaukosuhteeseen, kunnes hän eräänä kesäpäivänä pudotti pommin ja kysyi minua muuttamaan mukaansa. Viikon verran pohdin töitäni, tulevaisuuttani, rahojani, kaikkea mahdollista, ja päätin lopulta antaa yllättävälle tilanteelle mahdollisuuden.

Minä muuttaisin Ruotsiin!

Ihanaa alkuhuumaa uudessa rakkaudessa ja kotikaupungissa. Rahat riittivät ja tein vielä työkeikkaa Suomeenkin. Onneksi sain nopeasti ensimäisen työpaikkani Ruotsissa. Työ oli osa-aikaista, koulutustani vastaamatonta ja kotoa käsin tehtävää, mutta parempi kuin ei mitään. Olin onnellinen, sillä tämä oli alkuni ruotsalaiseen yhteiskuntaan sulautumisessa.

Siitä se kierre kai kuitenkin sitten vähitellen alkoi. Arjessamme tapahtui joitakin yllättäviä asioita, joissa tein valinnan auttaa miestäni ja viivyttää oman työn etsimistä. Oli minulla muutama oma raha silloin tällöin, mutta muuten elettiin paljon toisen pussilla. Raha oli päivittäinen puristuksen aihe päässäni ja se alkoi myös vaikuttaa suhteeseen.

Minulle tilanne loi valtavan altavastaajan aseman vieläpä kun elettiin maailmassa, jossa perheen toinen osapuoli oli kaikessa tärkein työnsä takia. Minä en ollut meidän kaksikosta niin merkityksellinen ja hyväksyin sen, sillä ajattelin asian olevan väliaikaista ja uskoin suhteemme mahdollisuuksiin. Aloin ajatella myös lastenteon mahdollisuutta, olisihan ollut siihen oivallinen aika, mutta… noh, siihen ei lopulta ollutkaan niin oivallinen monesta eri syystä.

IMG_4174

Mestoilla kotikaupungissani Ruotsissa kesällä 2013 😀

 

PAINUIN PÄIVITTÄIN PIENEMMÄKSI ja pienemmäksi. Elintilani kapeni, sillä en voinut esimerkiksi harrastaa omin rahoin. Uusi maailma, jossa elimme, ei ollut minun. Minulla ei ollut omia ystäviä, ei kannustavia tai ylösnostavia voimia, tukea, koulutustani ja kokemustanivastaamaton osa-aikainen ja vieläpä kotoa tehty. Aloin itsekin taantua, vaikka yritin kaikkeni (olen täälläki jakanut kanssasi esim. kokemuksiani työnhausta Ruotsissa). En kertonut tilanteestani kenellekään. Miehen ollessa usein työmatkoilla minä istuin kotona ja pläräsin Ruotsin työvoimaviranomaisen työtarjouksia. Pohdin Suomeen paluutakin ja vaihtoehtoja järjestää elämämme uudella tavalla. Totesimme kuitenkin haluavamme asua samassa paikassa.

Sitten kävi kuten kävi. Tuli yllättävä ero, monelta osin varmasti tästäkin tilanteesta johtuen, joka romutti kaiken. Tulin takaisin Suomeen nopeasti rahattomana, kodittomana ja työttömänä. Aloin kursia elämää kasaan pienin paloin vanhempieni tukemana.

Paljon tapahtumia ja elettyä elämää, joita päätin rohkeasti jakaa kanssasi tässä blogissakin.

IMG_5568

Lisebergin huvipuistossa Göteborgissa lokakuussa 2013

 

KAIKEN ON TÄYTYNYT TAPAHTUA, jotta voin istua nyt tässä ja kirjoittaa sinulle tänään näin, vastausta kysymykseen siitä kuinka tyhmä ihminen on, kun päästää tilanteensa tällaiseksi.

En minä siihen osaa vastata, sillä en ajattele olevani tai olleeni tyhmä. Ehkä olennaisempi kysymys on se, kuinka viisas ihmisestä tulee, kun antaa itsensä oppia kokemastaan ja kuinka hän voi kokemuksiaan muille esimerkkinä jakaa?

Ehkä joitakin asioita olisin voinut harkita tarkemmin, ehkä en. Jokainen valintani on omani, ei kenekään muun. Uskon, että kussakin elämämme vaiheessa teemme päätökset tilanteen mukaisin resurssein ja kyvyin, tiedoilla ja näkemyksillä, jotka meillä siinä hetkessä on. Ei voi kuin oppia ja yrittää taas olla niiden oppien avulla paras mahdollinen versio itsestään.

Tekemäni päätökset vaikuttavat elämääni edelleen valtavasti. Matkan varrella olen tehnyt uusia tietoisia uraani liittyviä valintoja, jotka ovat tarkoittaneet, että taloudellista kestokykyäni koetellaan varmasti vielä hetken. Mutta, kuten kerroin pari viikkoa sitten, uusimpaan yllätykseen, onnettomuuteen, joka taas haastaa tilanteeni, en ollut osannut varautua. Suurimmalta osin tämäkin hetkellinen kriisini konkretisoituu taloudessa.

 

OLEN HÄVENNYT TILANNETTANI JA ELÄMÄÄNI varmasti tuhansia tunteja oppien lopulta sen, ettei tässä olekaan mitään hävettävää. Hävettävää olisi se, ettei itse kaikesta huolimatta uskoisi mahdollisuuteen nousta ja mennä eteenpäin. Minulle valintani ovat maksaneet paljon ja tulevat vielä maksamaan. Mutta silti uskon, että hienot ajat ovat edessä.

Kokemukseni on muuttanut suhtautumisen rahaan täysin. Ennen raha oli suurin pelkoni, nyt opettelen päivittäin kohtaamaan rahan pelinappulana, asiana, jota kyllä maailmassa on, ja joka kyllä minunkin laariini vielä napsahtaa kunhan teen oikeita asioita. Oikeat asiat ovat itseensä uskominen, mutta myös suunnittelu. Minä olen hakenut neuvoja mm. talosvalmentajalta. Muutos on tapahtunut myös arvoissani: enää raha ei ole minulle jumala, vaan se on tarpeellinen ja hyvä kaveri, kunhan siihen osaa suhtautua oikein ja puhua siitä oikeilla sanoin.

Sitä meidän pitäisi tehdä, naistenkin, että puhuisimme rahasta ja jakaisimme kokemuksiamme.

varjo2

Tämä kuva on eräästä aiemmasta tekstistäni, sopi jotenkin tähän kirjoitukseen.

 

PARISUHTEESTA MINÄ OPIN sen, että suhteen on (kun meillä länsimaissa on mahdollista) perustuttava aina tasapainoon. En puhu tasa-arvostakaan, vaan tasaPAINOSTA monessa eri osa-alueessa. Ja jos rahassa on suuri epätasapaino, että toinen on toisen alla, kontrollissakin (sillä sitäkin toisen rahoilla eläminen voi tarkoittaa), syö tämä aina toisen vapautta. Ja koska elämä on arvaamaton, kun nämä asiat on yhdessä ääneen todettu ja sunniteltu, voi luottaa, että minkä tahansa käänteen tapahtuessa selviää aina omille jaloilleen. Elämässä on toki aina vaiheita, joissa joskus luonnollisesti ollaan enemmän toisen varassa, sehän on luonnollista. Mutta se ei saa olla pysyvä tila.

Enkä ikinä enää anna itseni kenenkään toisen rahojen varaan. Oltuani sinkku kohta kolme vuotta, uuden parisuhteen syntymisen mahdollisuuteen tilanteeni ja kokemukseni vaikuttaa suuresti. En koe olevani vielä valmis, sillä en ole riittävällä tavalla omilla jaloillani. Oma ajatushan tämä vain on, mutta minulle kovin todellinen. En halua, uskalla (mikä ikinä se oikea motiivi onkaan) avautua uudelle, ennen kuin tunnen itseni vahvemmaksi taloudellisesti.

 

EN OLE SELVINNYT ihan vielä. Olen etsinyt omia jalkojani pitkään, juuri nyt aivan kirjaimellisestikin, oi elämän ihanaa ironiaa.

Suurin oppini kaikesta on se, että elämä on arvaamaton, ja siksi meistä jokaisen on varauduttava selviämään aivan yksin. Apua saa pyytää ja sitä tulee ottaa vastaan sekä antaa muille, mutta lopulta me nousemme vain omin voimin.

 

Oletko kokenut jotain vastaavaa kuin minä?  Miten sinä ajattelet rahasta ja parisuhteesta? Mies! Mitä sinä ajattelet?

 

web-reso-2412

Näitä rantoja minä rakastin ja kaipaan kovasti edelleen. Tähän pieneen lounas-ruotsalaiseen kaupunkiin sydämeni jäi ja pidin siellä asumisesta, vaikka harmillisesti elämä siellä ei lopulta onnistuntukaan. Kuva elokuulta 2013.

 

Kirjoituksiani rahasta ja rahattomuudesta löydät täältä lisää.

Rikasta viikonloppua sinulle, ystäväni! Muistathan, että elämä on suurinta rikkautta. Rahaa tarvitaan, ja sen puute tekee onnettomaksi. Mutta mitään ongelmia se ei lopulta ratkaise.

/Äm, joka muistuttaa vielä, että tämäkin kertomus koskettaa vain minua, omia kokemuksiani ja elämääni, ei tarinan muita osapuolia.

 

Ps. sinisten linkkien takana tarinoita tässä lyhyesti nostamieni tapahtumien takaa

Muista tämä!

Tänään minulla on sinulle vain yksi asia.

Tänään tahdon sanoa, että muista tämä. Muista tämä hetki, jossa olet nyt. Muista tämä päivä, tämä viikko. Vertaa sitä viikkoihin sitä ennen. Päiviin, jotka on kuljettu tähän.

Missä sinä olet nyt?

Minä olen tässä.

Miltä sinusta tuntuu juuri nyt?

Uskoisitko jos kertoisin totuuden: minä olen onnellisempi kuin koskaan.

Arvaisitko miksi?

Siksi, että tällä viikolla olen käsinkosketeltavasti tuntenut sen, miten elämä kantaa. Kuinka kaikki asiat, joista uskaltaa unelmoida ja joita kohti jaksaa määrätietoisesti kulkea, ovat mahdollisia. Kuinka elämä antaa oikeat asiat, vaikka välillä siihen ei uskoisi.

Tässä, juuri nyt tässä, tuo kaikki on käsillä. Muun muassa tällaisia asioita, on ollut käsillä minun viikossani.

Miltä sinun viikkosi on näyttänyt? Milllainen sinun viikonlopustasi tulee?

IMG_1653 IMG_1723 IMG_1710 IMG_1661

/Äm, joka lähtee huomenna Lappeenrantaan Jukolan viestiin yllä olevan näköisenä. Ai mitä ja miksi; just wait…

Tältä näyttää intohimo

Onko sinulla jokin asia, jonka puolesta annat kaikkesi, vaikka seinä nousee jatkuvasti vastaan? Silloin todennäköisesti tiedät, mitä intohimo on todellisimmillaan…

Joitakin viikkoja taaksepäin heräsin aamuneljältä lähteäkseni erääseen uuden urani kannalta tärkeää työreissuun. Juttu ei mennytkään ihan putkeen, sillä yön aikana tilaisuus oli peruuntunut viime metreillä. Kukonlaulun aikaan pettymykseni purkautui aika randomisti tälle videolle.

Jos aito ihminen ahdistaa, tätä videota ei kannata edes katsoa. Eihän minun ollut tätä edes tarkoitus julkistaa – kukapa itseään haluaa esitellä haavoittuvimmillaan ja tämän näköisenä julkisesti. Halusin tuolloin vain tallentaa hetken itselleni, jotta muistaisin myöhemmin. Mutta juuri tänään päätin uskaltaa antaa näiden intohimon kasvojen välittää sinulle tärkeän viestin.

”Isot unelmat ja hullut tavoitteet. Sisu ja sinnikkyys. Niistä on puhuttava, mutta erityisesti on annettava konkreettisia esimerkkejä erilaisista poluista, joita isoja haasteita kohdaneet tai niitä itselleen asettaneet ihmiset kulkevat. On näytettävä kuinka kuminauha venyy (ja välillä katkeaa pettymysten ja epäonnistumisten keskellä) sitä käytettäessä, jotta me muut voisimme oppia ja uskaltaa itsekin”, kirjoitin eilen.

Kiitos tuon julkaisemani Emilia Lahden haastattelun tajusin, että heikoimman itseni kautta voisin ehkä antaa sinullekin luvan kohdata niitä tunteita, joita usein pakotamme itsemme ja toisemme piilottamaan.

Ehkä voit kokea niitä mukanani?

Ei intohimo ole kauniita, täydellisiä onnistumisen hetkiä, ne ovat vain kirsikka kakun päällä. Todellinen intohimo on tätä: epätoivon hetkiä, joista noustaan uskon voimalla sekä oivalluksia, joita voi toisten kanssa jakaa. Intohimo on sitä, että lataa sydämensä peliin ja tietää, että se riittää. Sitä, että suurimmankin menetyksen hetkellä uskaltaa päästää irti ja katsoa uteliaana mikä portti seuraavaksi avautuu.

Intohimo on uteliaisuutta tulevaan.

Minä en ole luopunut unelmastani, vaikka märkiä rättejä lentää naamalle lähes päivittäin ja painan työtä palkatta antaakseni näyttöjä kyvykkyydestäni. Ethän sinäkään! Olkoon tämä motivaatiopuheeni sinulle…

Lämmöllä,
Äm, joka asettaa nyt itsensä sen verran alttiiksi, että pyytää kunnioittavaa kommentointia ja suhtautumista ajatuksiini.

Ai ni ja PS, nyt niitä hyviä asioita tapahtuu jopa epäonnistumisiakin enemmän, kiitos sen, etten jää kiinni yhteen vaihtoehtoon… Peukut pystyyn, että pian minulla olisi sinulle hauskoja asioita kerrottavana.

Me kaikki ollaan ihan pihalla!

Tiedätkö. Minä olen ihan pihalla. Kujalla. Dingdong ja whaddup dude?

Kysymysmerkki.

Ei.

KYSYMYSMERKKI isoin kirjaimin ja huutomerkki perässä ja niin edelleen.

Olen ihan pihalla, enkä tiedä mitä elämä on, mitä siitä tulee, osaanko oikeasti mitään tai onko minusta mihinkään. Usein, kun istun alas tapaamiseen jonkun ihmisen kanssa, mietin, mitä ihmettä osaan hänelle sanoa. Entä jos en tiedä tarpeeksi?

Että tässä on niinku tämä feissi ja nämä aivot ja sinä olet siinä ja minun pitäisi vakuuttaa sinut siitä, että olen niinku hyvä tyyppi ja osaan jotain ja kelpaan.

Enkä minä ole yhtään varma pystynko vakuuttamaan sinut. Tai voinko kelvata sinulle.

Ja niin edelleen. Tiedätkö tunteen?

IMG_7627

Miinus TASAN vuosi tästä hetkestä, 15.10.2014 Tornion Kukkolankoski. Vastarannalla Ruotsi ja matka oli kohti Norjan Støtä, uutta kotiani. Huh!

 

Kelailin elämääni taaksepäin muutamissa ajanjaksoissa, sillä minulla on ikävä aikaan, jolloin kaikki oli varmaa ja selvää.

Miinus 1,5 kuukautta tästä hetkestä. Syyskuu 2015.

Ei. Olin pihalla. Minusta tuli taas yrittäjä ja olen ollut ihan kujalla siitä mitä minä oikeastaan teen tai mitä tästä tulee. ”Mitä minä oikeastaan haluan, osaanko minä ja mitä tästä tulee?”, kysyin itseltäni.

Miinus yksi vuosi tästä hetkestä. Lokakuu 2015.

Ei, olin pihalla. Lähdin Norjaan ja olin yhtä kysymysmerkkiä siitä, onko mitään järkeä jättää kaikki ja lähteä kalastajan apulaiseksi hiljaiseen syrjäkylään maailman laidalla. ”Mitä minä oikeastaan haluan, osaanko minä ja mitä tästä tulee?”, kysyin itseltäni.

Miinus kolme vuotta ja kahdeksan kuukautta tästä hetkestä. Helmikuu 2012.

Eiiii. Olin pihalla. Tajusin kuuden bisnesvuoden jälkeen, että olen täysin hukassa ja että on luovuottava unelmastani; yrityksestä, jonka olin rakentanut nollasta ja sitten yhtäkkiä väsynyt ja ajautunut harhapoluille.

”Mitä minä oikeastaan haluan, osaanko minä ja mitä tästä tulee?”

Miinus kuusi vuotta ja jotain kuukausia tästä hetkestä. Joku aika joskus menneisyydessä.

Minulla oli se, mitä nyt  plus kuusi vuotta ja joitain kuukausia tässä hetkessä vuonna 2015  janoan: selvyys siitä minne mennä, mitä tehdä, missä olen hyvä, miksi olen hyvä, ja miksi tämä maailma tarvitsee minua. Minulla oli suunta ja selvä muotti, johon asetuin.

Mitä kysyin silloin itseltäni?

Eiiiiii.

TIEDÄTKÖ, MITÄ TAJUSIN!?!?!?!?

Enhän minä mistään silloinkaan tiennyt! Olin silloinkin ihan pihalla. Kujalla. Whaddup dude ja huutomerkki ja niinedelleen.

Minä tajusin, että enhän minä aidosti, oikeasti, ikinä tai koskaan ole ollut täysin varma tai tiennyt. Saati osannut. Aina on ollut jotain, mikä epäilyttää, mikä notkuu oudosti sijoiltaan ja mikä pelottaa.

Mutta minä en uskaltanut sanoa sitä ääneen itselleni tai muille. Silloin minä koetin rakentaa ihanaa illuusiota siitä, että olen varma joka päivä ja pystyn ihan mihin vaan. Sillä se oli keino tuntea olevansa…

Olevansa. Yksinkertaisesti tuntea olevansa.

Olevansa mitä? En tiedä. Jotain, kai.

NI, ARVAA, MITÄ SITTEN TAJUSIN?!?!?!?

Sori vaan, mutta tajusin sen, että me kaikki ollaan ihan pihalla. Niinku pohjimmiltaan.

Se on tämän koko elämän luonne. Vaikka jonkun pinnalla kimaltelisikin maailman suurin varmuus, ei kukaan meistä voi tietää mitä tapahtuu sillä hetkellä, kun ottaa askeleen johonkin suuntaan, kun tarttuu toimeen, kun kohtaa toisen ihmisen, kun avaa suunsa.

Ja niin edelleen.

* * *

On hyvin pelottavaa tunnustaa ääneen olevansa ihan pihalla. Miksi?

Koska varmuus on vakuuttavaa? Koska vakuuttavuus on kontrollia? Koska kontrolli on voimaa? Koska voima on menestystä?

Vaikka kaikki olisi vain näennäistä: varmus, vakuuttavuus, kontrolli, voima, menestys?

Niinkö?

* * *

Oletko koskaan ajatellut näin:

IMG_5041

Mitä sitä pelkää, vaikka me olemme kaikki inhimillisiä ihmisiä eikä kenelläkään meistä ole toista parempaa tai tarkempaa tietoa siitä mitä huominen tuo tullessaan. Mitä sitä pelkää, vaikka me olemme kaikki inhimillisiä ihmisiä eikä kukaan meistä tiedä mihin pystyy jollei kokeile? Ei kukaan meistä voi toistaan paremmin hallita tapahtumien kulkua. Joka päivä elämässämme on asioita, joita pinnan alla pelkäämme, epäilemme, emme ymmärrä.

Entä jos kyse onkin vain siitä, kuinka oman pihalla olemisensa antaa vaikuttaa elämäänsä ja toimiinsa?

Sillä ajattelepa sitten taas toisaalta:

Mitä enemmän on pihalla, sitä vähemmän käpertyy itsensä erinomaisuuteen. Mitä vähemmän on varma, sitä enemmän kuulee toisia ihmisiä. Mitä vähemmän voi kontrolloida, sitä enemmän saa mahdollisuuksia. Mitä enemmän varmistelee, sitä vähemmän kykenee heittäytymään.

Mitä enemmän on pihalla, sitä enemmän keskittyy etsimään oikeita ovia sisään. Mitä enemmän on pihalla, sitä rehellisempi saa olla.

* * *

Jossain tässä menneen 1,5 kuukauden ja tämän hetken välimaastossa minulle on tapahtunut yksi iso asia. Olen lopettanut taistelemasta pihalla oloani vastaan. Olen hyväksynyt itselleni olevani aina joltain kantilta pihalla ja antanut itselleni luvan tähän. Ja  yhtäkkiä olenkin osannut nähdä kussakin hetkessä olennaisen. Sen yhden asian, johon tarttua ja joka sitten johdattaa seuraavaan. Koska niin pihalla kujalla dingdong wahddupdude kukaan meistä ei ole, etteikö edessä olisi seuraava askel, jonka voi ottaa.

NI, TIEDÄTKÖ MITÄ?!?!?! Olen tajunnut, että mitä rohkeammin me uskaltaisimme myöntää sen, että pihalla oleminen kuuluu elämään, sitä onnellisempia me olisimme.

NI, TIEDÄTKÖ SITTEN MITÄ?!??! Vaikka minä olen ihan pihalla, olen ihan hirveän onnellinen.

Kun saan olla joka päivä rehellinen. Itselleni.

Ja rakentaa maailman maailman joka päivä uudelleen.

Meille kaikille.

Miten pihalla sinä olet? Kujalla? Dingdong ja whaddup dude?

FullSizeRender-3

/Ämmä, joka ikävöi tänään kovasti Norjaan…