Miks mun pitää aina keksiä näitä hässäköitä, kun joka kerta tulee tämä päivää ennen paniikki?

Rakas päiväkirja,

Tänään päällimmäisenä mielessä on huominen. Ahdistaa. Miksi mun pitää aina keksiä kaikenlaisia aivoituksia ja hässäköitä? Aina näitä repäisyjä ja haasteita keksiessä on ihan innoissaan ja kaikki tuntuu tosi hauskalta ja järkevältä, mutta sitten kun tulee se liikkeelle lähtemisen aika, se kun niitä hässäköitä täytyy oikeasti alkaa toteuttaa, iskee tämä kamala ahdistus, päivää ennen paniikki. Olisi vaan niin paljon helpompi jättää asiat tekemättä ja vetäytyä viime hetkellä.

Huomenna alkaa tanssikurssini. Sain idean että haluan uuden harrastuksen ja sitten päädyin paritanssiin ja helvetti vielä kuuluttamaan ääneen julkisesti, että haastan jonkun miehen tanssiparikseni. Voi vittu. Miksi? Miksi pitää tehdä tällaista? Mitä järkeä!?

No, tiedän kyllä vastauksen jo ihan heti, mutta miksi tämä tunne tulee aina ja joka kerta ennen näitä haasteita? Tiedän, että tästä tulee ihan sairaan hauskaa ja hyvä proggis, mutta jännittää ihan kamalasti. Jostain syystä aina ennen kuin pitää oikeasti lähteä liikkeelle, tuleekin se, ettei mitenkään viitsisi vaivautua. Vaikka tiedän niin paljon kaikkia heittäytymisiä tehneenä, että nämä kannattaa, ja itsensä haastaminen ja uuden oppiminen on parasta mitä voi olla, mutta siltikin olisi vaan kivempi nyt sanoa, että en pääsekään.

Huomenna menen tutustumaan kurssiin yksin, mutta olen jo mielessäni tehnyt päätöksen siitä, kenet otan parikseni. Sellainen nimittäin ilmaantui ja löytyi. Mutta nyt en jotenkin uskalla sanoa hänelle, että no tule mukaan ja katsotaan mitä tästä syntyy. Pelottaa joku asia, en oikein edes tiedä mikä, mutta jotenkin mieli pyrkii näkemään paljon pidemmälle ja pelkää, että tästä seuraa jotain pahaa. Mutta herranjumala mitä ihmeen pahaa tällaisesta voi seurata? Se, että pari jättää kurssin kesken tai että minä päätän, ettei homma toimikaan ja lopetan tanssin, sekö? Onko se sitten niin kamalaa? Miksi sen antaisi estää edes yrittämisen?

Joo-o, tiedän kaiken kokemuksestanikin ihan loogisesti, mutta silti. Ei vaan viitsisi vaivautua. Mitä sitten saa, jos ei kokeilekaan? On ollut niin paljon tylsää ja yksinäistä aikaa ja kaikki vanhat tutut liikuntaharrastukset kyllästyttävät. Tähän samaanko sitten jään ja ahdistun siitä, kun ei ole tekemistä ja iloa elämässä?

Tämä muuten toimii! On tosi helpottavaa kirjoittaa näitä ajatuksia näin auki. Saa perspektiiviä ja tajuaa, että omat ajatukset on aikamoisia ankeuttajia. Huomaa myös, että miten laiska ja pelkuri sitä voisikaan olla jos… jos ei olisi. Onhan se aika kummaa, että vaikka olisi kuinka rohkea ja innokas heittäytyjä, aina tulee se päivä, siis just tämä päivä ennen toimintaa!

Ajatella: kolme vuotta sitten kun menetin koko liikkumiskykyni, en olisi mitään muuta halunnutkaan kuin sen, että mulla olisi kaksi jalkaa joilla voisi tehdä vaikka mitä. Niin jos olisin tuolloin tiennyt ajatukseni tänään, mitä olisin itselleni sanonut?

No voi hyvää päivää sentään! Tietysti mun pitää tunkea itseni tästä sohvalta ja aloittaa se, mistä olen jo saanut itseni innostumaan. On suorastaan loukkaus sitä itseäni kohtaan, joka olin kolme vuotta sitten, että edes punnitsen tällaisia asioita.

Noni. Mä laitan nyt myös sille miehelle viestin. Aion uskaltaa. Ja aion sanoa sille suoraan, että jännittää, kun en tiedä miten tässä käy.

(Tuo oli muuten aika hyvä ja avaava kysymys pohtia, mitä tästä tilanteesta olisi ajatellut vuosia aikaisemmin vaikeassa tilanteessa, täytyy pistää mieleen ja käyttää myöhemminkin!

Jännityksellä, Äm

Ps.

Tänään on muuten mun ja Sairaalahousujen vuosipäivä. Kyllä, tasan kolme vuotta sitten onnettomuuden jälkeen mut lähetettiin kotiin nämä housut jalassa kun mitkään housut mahtuneet ei mahtuneet mun jalkaan – koska polvi. Juhlittiin yhteisiä vuosiamme asianmukaisin menoin: laitoin housut pesukoneeseen ja lähdin kuntosalille. Edelleen nukun lähes joka yö nämä jalassa, ja kyllä esim. kaikki päivät, jolloin en lähde kotoa mihinkään, vietän nää jalassa. Ne on vaan niin mukavat, kun ei purista ja matsku on hengittävää. Kolme vuotta! On muuten meikäläisen viime vuosien ylläpitämistä suhteista tämä pisin. Mitä se sitten kertoo musta?

 

* * *

Kirjoitatko sinä päiväkirjaa? Ottaisitko haasteen vastaan ja tallentaisit ensi viikkosi päiväkirjan kansiin muistoksi itsellesi?

Minä kirjoitan tämän viikon ajan noloimmatkin ajatukseni päivittäin päiväkirjaan, jonka teen (tietty!) julkisesti tänne blogiini. Kokeilen kirjoittaa arjen tapahtumista ja suodattamattomista ajatuksistani päiväkirjalle, mitä en ole tehnyt vuosikausiin – bloginikin kun on viime vuosina keskittynyt enemmän niihin hieman tarkemmin harkittuihin teksteihin ja näkökulmiin elämästä sekä kokemuksistani.

Tämä siksi(kin), että sitten lauantaina radiolähetyksessäni järjestetään Päiväkirjaklubi ja puhutaan päiväkirjan kirjoittamisesta jakaen tietysti kaikki kamalimmatkin päiväkirjasalaisuudet.

Katsotaan nyt sitten miten tämän kanssa oikein käy.

Vaivaudu vähän! Matkalla toivottuun on viitsittävä tarttua toimeen

Voi luoja varjele, miten vaikeaa se joka kerta on: Toimeen tarttuminen. Niin monet kerrat olen halunnut jotain, toivonut muutosta tai ahdistunut jostain epäkohdasta.

On se vaan kumma, miten mieli käpertyy helpommin sohvan kulmaan, vetää peiton korvilleen ja nappaa Netflixin auki kuin että tekisi päätöksen toimia. Itselläni konkreettisesti tämä on viime aikoina näkynyt esimerkiksi blogini kirjoittamisessa. Olen ihan hirveästi halunnut saada täällä jotain aikaan, mutta niin ne päivät vain kulkevat ohi silmien eikä yhtään tekstiä synny, kun en saa aikaiseksi. En vain yksinkertaisesti ota aikaa kirjoittamiselle ja tee sitä. Ja sitten minä ahdistun, kun mitään ei tapahdu, eikä tuloksia synny.

Jännä homma.


Joskus aikoinaan, kun koettelin kehoani ja mieltäni ensimmäisiä kertoja ja lähdin 350 kilometrin ja kolmen päivän pyöräretkelle, kirjoitin:

”Tarvitaan vain uskoa ja uskallusta. Tarvitaan sitä että viitsii. Kokeilee. Lähtee. Tarttuu haasteeseen. Ei pelkää epäonnistumista. Ei pelkää. Näkee mahdollisuudet. Näkee voimansa.

Tärkeintä on, että viitsii. On niin helppoa sanoa, ettei pysty tai kykene tai voi, kun tuntematon pelottaa. Kun ei ole aivan varma. Kun toiset kuiskivat vieressä, että onkohan tuossa nyt järkeä.

Kun ei vaan viitsi yrittää ja kokeilla.

On niin paljon helpompaa jättää tekemättä.

Vaikka saattaakin olla, että matkan varrella löytyy uusi supersankari. Saattaa olla, että matkan varrella itsestä paljastuu Supersankari.”

Tämä ajatus on pyörinyt mielessäni viime päivinä.


Voi LUOJA VARJELE, kuinka yllättynyt olen taas kerran teistä, rakkaat ystäväni – kerrassaan kiitollinen olen juuri nyt.

Olen saanut uskomattoman määrän viestejä mentoria kaipaavilta; niin monta ihmistä, joka viitsi ja vaivautui lähestymään, vaikkeivät edes tiedä voisinko juuri heidän pyyntöönsä tarttua, on kirjoittanut minulle viime päivien aikana. Tarjosin apuani viime viikolla, mutten voinut uskoa kuinka moni todella itsestään minulle ilmoitti!

Ja koska niin moni kaipaa apua, ajattelin, että jaan matkan varrella muutamia vinkkejä ja mentoroinnin itsessäni herättämiä ajatuksia kaikille kiinnostuneille. Siis ajatuksia erityisesti siitä, mitä tapahtuu muutoksen matkalla, kun kulkee matkalla toivottuun. 


Olen itse pohtinut viime vuosina paljon juuri tuota viitsimisen ja vaivautumisen ajatusta. Kerta toisensa jälkeen olen itsekin joutunut kampeamaan valtavan korkean kynnyksen yli, joka estää minua lähtemästä ja kokeilemasta.

Kaikesta vaikeinta on viitsiä; vaivautua, ja kaivautua läpi oman laiskuuden, pelkojen. 

Siksi ensimmäinen ajatukseni matkalla toivottuun on:

Tartu, kun on tilaisuus. Viitsi nähdä vähän vaivaa ja nappaa mahdollisuudesta kiinni, kun sellainen on edessäsi – etenkin, jos sitä sinulle tarjottimella työnnetään. Älä mieti liikaa, vaan toimi; senkin uhalla että jokin menee mönkään. Toimeentarttujan roolia ei kukaan toinen puolestasi pelaa, mutta kun vain itse vaivautuu ottamaan otteen, ensimmäisen askeleen, alkaa tapahtua.

Ajattelen, että ensimmäinen askel matkalla toivottuun on viitsiä. Yksinkertaisesti vain vaivautua vähän, ja antaa itselleen mahdollisuus välittämättä seurauksista tai pelkäämättä tuloksia.

Yhtä aikaa ihan järkyttävän helppoa ja kamalan vaikeaa. Mutta kuinka monta mahdollisuutta sitä menettääkään, jos ei edes vaivaudu?

Kuvassa pääsiäistunnelmiani. Kävin korkkaamassa mökkikauden.

 

Ps. Pidän hakua mentorointiin auki vielä viikonlopun, joten viestejä tulemaan vielä vaan!

Vasten tuntematonta

Vuosi sitten hyppäsin elämäni ensimmäisen mäkihyppyni ja kirjoitin sinulle päänsisäisestä taistostani. ”Kun nössöstä tehdään mäkihyppääjä”, otsikoin blogitekstini.

Viime viikolla opettellessani laskeutumaan rappusia uudelleen ensimmäistä kertaa vammautumiseni jälkeen aivan alusta, hätkähdin: päässä pyöri yllättäen täysin sama mekkala kuin mäkihyppypuomilla.

”Valtava hiljainen taisto, jossa käydään läpi syntymä ja kuolema, järki ja järjettömyys, kolmen ja neljänkympin välimaasto ja viidenkympin kriisi. Pelko ja Ressukat. Mietin vielä pitkään hypyn jälkeen miksi pää ei meinaa antaa periksi lähtötelineellä. En vain saanut itseäni liikkeelle, vaikka hurjempiakin laskuja on periaatteessa laskettelusuksin aikoinaan tehty. Sen on oltava se yksi pieni lisäelementti. Hyppyri. Tieto siitä, että nyt hypätään mäkihyppy. Kun pää sanoo, että ollaan tekemässä jotain uutta ja edessä on jotain, minkä kulkua ei ole koskaan elämässään aiemmin todentanut”, kirjoitin tuolloin.

Ja nyt vuosi mäkihypystäni, ollessani aivan toisenlaisen haasteen äärellä portaikossa hataran polven varassa, koen samat pelot taas uudelleen. Entä jos jalka ei kannakaan? Entä jos lipsahdan, kaadun ja satutan itseni uudelleen? Entäs jos en menisikään,  vaan tukeutuisin edelleen tuttuihin keppeihin?

 

”TÄMÄ ON HAASTEIDEN kiehtovin osuus. Se hetki, kun pääsee tutustumaan oman päänsä sisältöön ja mekkalaan. Siihen kuinka pää toimii tilanteessa, jossa täytyy puskea itsensä äärirajalle ja pois mukavuusalueelta. Mitä enemmän mietin, sitä vauhdikkaammin haluan kääntyä takaisin”, ensimmäinen mäkihyppyni sai minut pohtimaan.

Viime viikolla, elettyäni kuukausia rikkinäisen jalan kanssa, huomasin, että sen suojelemisesta oli tullut mukavuusalueeni. Jouduin ensimmäistä porrastreeniäni tehdessä todella tiukille itseni kanssa. En tiennyt voinko luottaa jalkani kestävyyteen, ja tuo pelko piti minut pitkään portaiden päässä. En uskaltanut yrittää.

 

”JA SITTEN JOSSAIN vaiheessa on vain käännettävä hullun huuto päässä pois, ja annettava mennä jos ei aio luovuttaa”, kirjoitin vuosi sitten.

Täsmälleen saman voisin kirjoittaa tänään.

Ymmärsin, että minkä tahansa tasoisen haasteen edessä onkaan, kyse on aina samoista peloista ja ratkaisuista: kun tietää, että on vasten tuntematonta ja joutuu päättämään, että on vain luotettava jollei aio luovuttaa.

 

”EI. KORJAAN. Tämä on se haasteiden kiehtovin osuus: kun saa päänsä off-asentoon, hiljentää mekkalan, päästää irti, ja huomaa suoriutuvansa helposti. Kun tajuaa, että suuri osa mekkalasta on aivan turhaa”, kirjailin suurimman oivallukseni vuoden takaisessa tekstissäni.

Ehkä elämässä vaikeinta ei olekaan lähteminen, vaan se, ettei ennalta voi tietää mihin päätyy? Ehkä pelottavinta ei ole hyppääminen, vaan se, kun ei tiedä, mihin laskeutuu?

Siksi joskus on vain viitsittävä. Nähtävä vaivaa ottaakseen ensimmäisen askeleen. Käänettävä nappulaa päässään. Lähdettävä ja luotettava.

img_4023

Minä ja portaat joskus lokakuussa, kun en vielä tiennytkään haasteista, joita tulen kohtaamaan kuukausien päästä harjoitellessani kulkemaan portaita ilman kyynärsauvoja.

 

Korvien välisiä supersankareita ja hillitöntä treeni-intoa

Sellainen suhteellisen tyhjä olohan tässä on nyt viime päivät ollut. Missä tahansa arjesta poikkeavassa kuplassa ihminen käy, vie sieltä pois tuleminen usein oman aikansa. Tuntuu, että on jäänyt johonkin välimaastoon, ja vähän taistelee sitä vastaan, että joutuisi sieltä pois.

Hauskaa, että piditte toissapäiväisestä matkakertomuksestani! Olen saanut siitä paljon mukavaa palautetta. Selväähän se, että halusin viedä teidät mukanani tuolle matkalle. Niin monta asiaa jäi kertomatta, mutta luulen, että ne nousevat esiin vielä tulevissa kirjoituksissani.

Muissa somekanavissani jaoinkin jo tämän kuvan, tuotakoon se nyt vielä tänne

1513924_10153208292694457_697306534040074046_n

 

Tämä oli varmasti tärkein oppini koko matkalla (senhän jo toissapäiväiseen blogiinikin kirjoitin). Se, miten sitä usein niin kovasti vähättelee omia voimiaan ja kykyjään. Minullekin moni teistä ennen matkalle lähtöäni sanoi, ettei itse ikinä pystyisi tällaiseen suoritukseen. Mutta en minä ole sen kummempi tyyppi kuin kukaan muu – aivan varmasti moni teistäkin olisi tähän kyennyt.

Jostain syystä on vaan niin paljon helpompi ajatella, ettei pysty. Niinhän minäkin pelkäsin. Olin rakentanut erilaisia skenaarioita mielessäni sille kuinka joutuisin nielemään ylpeyteni jos pyöräilymatkani tyssäisi voimieni loppumiseen. Mutta niin ei käynyt.

Varmasti puolet onnistumistani oli kiinni korvieni välistä; siitä miten suhtauduin haasteeseeni ja hetkiin, jolloin tuntui, etten enää jaksa. Minä en antanut noille ajatuksille valtaa, vaan päin vastoin ajattelin, että nyt painetaan kahta kovempaa jotta päästään nopeammin maaliin. Niin, erityisesti lauantain vastatuulipäivänä tuo oli suurin ajatus mielessäni: mitä kovemmin jaksaa painaa, sitä nopeammin on perillä.

Toki kuntoni yllätti minut. Se osoittautui erinomaiseksi. Sitähän minä olenkin tässä viime päivät ihmetellyt: löytyykö minusta todella näin paljon sisua ja kuntoa? Luulen, että olen päästänyt itseni vähän liian helpolla aiemmin. Siitä syystä olenkin tänään jo tiuhaan tahtiin vaihtanut viestiä personal trainerini Tiian kanssa. Yksi isoimmista jutuista minussa, jonka tämä Hullun Polkasu sai aikaan oli hinku saada heti jokin uusi fyysinen haaste. On pakko tunnustaa, että minä nautin siitä, kun pääsee äärirajoille. Siksipä nyt pyysin Tiia rakentamaan avukseni sellaisen viikkotreeniohjelman, jolla saan pidettyä tämän kuntoni yllä nyt seuraavaa haastetta odotellessa. Haluan rakentaa ohjelman ammattilaisen kanssa, jotta siitä tulisi oikeanlainen – tavoitteellinen mutta järkevä, sellainen, joka kehittää minua eteenpäin, mutta on ”terveellinen”. Ylilyöntejä ei saa tulla, sellaisiin saattaisin itse tietämättömänä sortua. Lepo on myös tärkeää muistaa.

Jokin uusi kipinä, se reissulla syttyi. Olo on mitä mainioin. Siitäkin olen yllättynyt, ettei mihinkään paikkaan ole koskenut reissun aikana tai sen jälkeen ja lihakset voivat hyvin. Niin hyvin, että olen jo päässyt kunnolla treenaamaan. Eilen jo pyörälenkkiä ja pitkää kävelyä, tänään reipas tunnin juoksulenkki ja sen päälle 45 minuutin vatsatreeni kuntosalilla (ja kyllä, kuntosalirakkauteni oli paikalla, mutta lähti noin kaksi minuuttia saapumiseni jälkeen, joten en ehtinyt tunnustaa vielä palavaa rakkauttani…). Nam. 😀

Varsinaista tajunnanvirtaa tänään. Nyt taidan kellahtaa nojatuoliin lepuuttamaan jalkoja.

Kuulemisiin, rakkaat!

/Ämmä