Etpä uskokaan, miten vaikeaa oli aikoinaan julkaista tämä kuva.
Koko tarinan tämän kuvan taustalla voit lukea tästä kirjoituksestani ”Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää”
Siinä olen… noh, kai sen siitä näkee: aika rikki. Sen astisen elämäni vaikkeimmat vuodet olivat juuri kulminoituneet eroon ja koko maailmani romahdukseen. Mutta halusin ottaa tämän kuvan herkällä hetkellä ja jukaisin sen lopulta tässä kirjoituksessani: ”Kun mieli romahtaa”.
Tuon kuvan otosta alkoivat vieläkin hurjemmat vuodet, joista nyt viides on päättynyt. On uusi vuosi. 2019!
Tässä minä olen vain viikko sitten.
Näiden kuvien välissä on viisi vuotta.
Noihin vuosiin en nyt enää mene sen syvemmälle, sillä olen päättänyt, että on aika jättää ne taakseen. Näiltä blogini sivuilta pääset kyllä lukemaan polkuni opetuksia – ja niin toivonkin sinun tekevän, sillä monet niistä ovat hyvin viisaita tekstejä!
Mutta siiretäänpä katse tuohon jälkimmäiseen kuvaan. Mitä sinä näet?
Olen itse tuijotellut näitä kuvia viime päivät ja pohtinut, mitä itsessäni näen. Mitä oikeastaan näiden vuosien aikana on tapahtunut? Olen miettinyt, mikä on ollut kaikista hurjinta – pelottavinta.
Ja yhtäkkiä tajusin: Vaikka viimeiset vuodet ovat olleet välillä käsittämättömän kovia, en lopulta olekaan eniten pelännyt pimeyttä tai vaikeita hetkiä; ne on vain täytynyt kohdata, kun ei ole ollut vaihtoehtoja. Voisi ajatella, että hurjinta on ollut lipua synkkyyteen, menettää voimansa ja vaipua toivottomuuteen. Mutta tiedätkö, eniten minua on säikäyttänyt ymmärtää miten vahva ihminen on ja kuinka kuinka paljon voimaa sekä valoa ihmisen sisältä löytyy.
Se on pelottavaa siksi, että kun tuon voiman tunnistaa ja löytää, tajuaa automaattisesti, että sitä on myös käytettävä. On hurjaa havaita olevansa täynnä hehkua, jota voi hyödyntää hyvään, kun oikeastaan olisi vain helpompi pyöriä pimeydessä, uhriutua ja valittaa. Silloin ei tarvitsisi tehdä mitään.
Olen pohtinut tätä teemaa viimeiset päivät ja oivaltanut jotain hyvin tärkeää, sellaista, joka koskee myös sinua:
Emme me itsessämme eniten pimeyttä pelkää, vaan valoa. Emme hätkähdä heikkoutta, vaan voimaa, vahvuutta. Sitä, joka laittaa katsomaan toista suoraan silmiin, lausumaan lempeän sanan – toimimaan, kun tarvitaan.
Eikä pimeytensä pelko ole suurin synti, vaan se, ettei valjasta valoaan voimaksi maailmaan.
Törmäsin tähän asiaan konkreettisesti tällä viikolla, kun Twitterissäni pyysin ihmisiä ilmiantamaan jonkun tyypin, joka on omilla hyvillä teoillaan iloa ja positiivisuutta muidenkin elämään.
Vastauksia alkoi yllättäen sadella valtava määrä ja jäin ihmettelemään miksi tuollainen pieni ajatus sai ihmiset liikkeelle.
Ihmiset haluavat sanoa toisistaan ja toisilleen hyvää, mutta usein siihen tarvitaan joku sysäys, lupa, joka tähän tekoon annetaan.
Ja nyt tullaan kaikista olennaisimpaan. Vaikka sen luvan lopulta voi antaa vain itselleen, välillä tarvitaan toisia, jotka näyttävät suuntaa. Sellaisia, jotka antavat luvan, näyttävät mallia. Toivon, että omalta osaltani voin olla sellainen. Sillä, perhana vieköön, minulla on siihen voimaa!
Ei näissä kuvissa lopulta ole mitään eroa. Se sama valo on tuolla sisällä. Mutta tuolloin, viisi vuotta sitten, en tuntenut sitä, en ollut siihen kosketuksessa, sillä elämäni pakotti minut ensin tutustumaan heikkouteeni.
Nämä vuodet vain ovat vapauttaneet valoni. On täytynyt menettää kaikki itsessään ja ympärillään, käydä syvimmässä synkkyydessä ja pahimassa pimeydessä; on täytynyt uskaltaa olla heikko. Se on ollut raastava tie, enkä sellaista toivo toisille.
Mutta rohkeuden tarttua omaan voimaansa ja valaista toistenkin tietä; sen minä toivon kaikille. Sinullekin!
Se on uusi vuosi nyt, ystävät! Nyt on aika loistaa!
Lämmöllä, Äm
MaiLife 