Pingon puuskuttaen ylös Vuokatin vaaran mäkihyppytornille johtavia portaita. Aamulenkin rappustreeni. Japanilainen mäkihyppyvalmentaja seisoo tasanteella antaen merkkejä torniin. Käsi sojottaa eteenpäin.
Sojottaa.
Sojottaa.
Tuulee miten sattuu. Ei saa hypätä.
Sitten käsi lopulta nousee, kuuluu suhahdus, ja näen mäkikotkan ponnistavan ilmaliitoon. Katson lukemaa hyppyrin vieressä olevalta näytöltä: kahdeksankymmentäviisipistekuusikymmentäviisi kilometriä tunnissa.
Jotakuinkin siinä kohtaa se sitten iskee. Pysähdyn. Minä olen lähtenyt aamulenkille, törmännyt pahaa aavistamatta näihin japanilaisiin mäkihyppääjiin ja sitten vaan yhtäkkiä… voi helevettiläinen, MIKSI menin lupaamaan?
Paniikki.
Kahdeksankymmentäviisipistekuusikymmentäviisi kilometriä tunnissa Vuokatissa.
Lahdessa se tuntui niin kiehtovalta ja houkuttelevalta; voisipa liitää mäkikotkan lailla. Muistatko, kun olin keväällä Salpausselän kisoissa, kiipesin mäkihyppytorniin ja kirjoitin sinulle näin:
”Huudan innosta. Maailma mäkihyppääjän silmin on kiehtova. Tästähän voisi hypätä! Liuku näyttää houkuttelevalta. Jos tässä nyt joku sanoisi minulle ”et varmaan uskalla…”, niin minä heittäisin saman tien takamukselleni ja lähtisin liukumaan alas.”
No katsos kun nyt ollaan sitten tavallaan tuossa pisteessä… Paitsi, että nyt ei heittäydytä takamukselleen, vaan… voi helevetti…
* * *
Tiedätkö sen tunteen, kun sanot ääneen haluavasi jotain, ja sitten seuraavassa käänteessä huomaat, että olet sen jo saanut.
Koska niin käy AINA!
Minun tapauksessani se on sitten mahdollisuus olla mäkikotka. Niin siinä kävi, että Maailman suurin hiihtoseura haastoi minut hyppäämään Lahden vuoden 2017 maailmanmestaruuskisojen esikisojen yhteydessä ensi helmikuussa Salpausselällä. Siis niinku mäkihyppyä.
Eikä ihan miten tahansa, vaan maailmanmestari, olympiamitalisti ja maailmancupin voittaja Anssi Koivurannan valmennettavana. Siis kelaa, Anssi on minun mäkihyppyvalmentajani! Muuta ei juuri kannata tässä vaiheessa kelata, sillä saattaa alkaa jännittää. Ahdistaakin?
Kuinka monta naista on ylipäänsä ikinä hypännyt hyppyrimäestä?
Mutta sinähän nyt minut tunnet. Minä en kelaile tai ajattele. Sanon vain joo. Aina. Tai tässä keississä ajattelin kyllä ihan vähän: nimittäin Toni Niemistä ja rakkauskirjettä, jonka hänelle kirjoitin 90-luvulla. Sen, jota en sitten koskaan uskaltanut hänelle lähettää, mikä vieläkin kaihertaa mieltäni.
Niin siksikin sanoin joo. Ihan vaan rakkaudentunnustuksena teini-ihastukselleni, kun silloin viime keväänä Salpausselän kisoissa ei mennyt ihan putkeen, siitähän kerroin sinulle blogissani…
Sitä paitsi, kyllähän minä nyt yhdestä mäestä hyppään!
Hyppään?
Näet siinä kun Vuokatin mäkihyppytornin äärellä katsoin viime viikonloppuna japanilaisten lentoa, mielessä kävi sen seitinohuen hetken, että herranisätaivahan, riittääköhän edes kauan sitten kuihtunut rakkauteni Toni Niemiseen auttamaan minut tästä haasteesta.
* * *
Mutta enää ei ole perääntymistä. Sen lisäksi, että sanon aina joo ajattelematta, minä myös teen mitä lupaan. Ja nyt olen luvanut hypätä. On oltava sanojensa mittainen, jos on pokkaa uhota...
Siispä nyt se alkaa, minun mäkihyppyhaasteeni, jolla ei ole vielä nimeä. Minullahan on aina tapana nimetä nämä haasteeni. Kuten viimeksi ”Ämmän Polkasu”, Sampo Kaulasen minulle heittämä haaste polkea polkupyörällä 350 kilometriä kolmessa päivässä Hullun Polkasu -tapahtumassa treenaamatta ja kylmiltään.
En tiedä tunnenko aivan yhtä suurta rakkautta Sampo Kaulasta kohtaan kuin poltteeni Toni Nimiseen oli aikoinaan. Mutta koska rakkaus on tehty levitettävksi ja koska minä saatan jo nyt rakastaa mäkihyppyä ja koska minä selvisin Sampon asettamasta Hullu Polkasu -haasteesta ja koska jokaisella haasteella on aina vastahaaste ja koska minun oli keksittävä mahdollisimman kova vastaisku ja koska minulla on valtava tarve kostaa, totesin, että myös mäkihyppyhaasteeni on tehty levitettäväksi.
Mikä sen hauskempaa kuin liihotella kotkana yhdessä.
Siitä syystä, tattadaa, tässä se on: minun uusi haasteeni ja kostohaasteeni Sampolle!
Tuo japanilaisten mäkihyppääjien tuijottelu tapahtui viime viikonloppuna aivan sattumalta ja arvaamatta Vuokatin reissullani. Eilen istuin suunnitellusti ja tiedostetusti mäkihyppytornin lähtöpuomilla Anssin, siis MINUN mäkihyppyvalmentajani, kanssa ensimmäistä kertaa yhdessä Lahdessa ja virittäydyimme hyppytunnelmaan. Anssi sanoi, ettei hän ole ikinä elämässään istunut niin kauan lähtöpuomilla. Minä sanoin, että minä olen ole ikinä elämässäni ollut näin hullu.
Anssi on sitä mieltä, että tämä onnistuu.
Minä olen sitä mieltä, että tämä onnistuu.
Nähtäväksi jää, onko Sampossa riittävästi miestä ottamaan tämä haaste vastaan. Selvähän se, että minä tämän klaaraan; olenhan Somekuningatar ja reikä päässä syntynyt! Se mistä mäestä ja millä tyylillä hypätään, jää Anssin päätettäväksi vähän myöhemmin, kun hän näkee millaiseen hyppykuntoon päästään. Ja kaikki muukin selviää sitten matkan varrella. Tavoite kuitenkin on lentää mahdollisimman korkealta ja kovaa – tietysti!
Nythän sinun on alettava seurata silmä tarkkana kuinka haaste tästä etenee! Itsekin nimittäin jään mielenkiinnolla seuraamaan mitä seuraavien kuukausien aikana tapahtuu. Aikaa on ensi helmikuuhun asti (mikä kuulostaa nyt ihan hirveän lyhyeltä ajalta!) ja tämä haaste tulee kulkemaan blogissani ja monessa muussa mediassa matkan varrella. Pysyäksesi kärryillä, tule heti tykkäämään MaiLifen Facebook -ryhmästä sekä ala seurata Instagram- sekä Snapchat -tilejäni, molemmat löytyvät nimellä Maija Ilmoniemi.
Mutta jäädään nyt ensin odottamaan Sampon vastausta. Ja koetetaan keksiä haasteelle jokin nimi. Hullun Hyppäsy? Somekuninkaallisten Show? Keksitkö sinä?
Ja mitä veikkaat, uskaltaako Lapin poikha ottaa haasteen vastaan? Onko Sampo mies vai kärphänen?
Mää oon nääs ainakin Mäkikotka! Isolla Ämmällä!
Minä olen sitä mieltä, että nämä sukset ovat aivan liian isot ja painavat…
/Ämmä, joka ei ole nyt just ihan varma onko vapaa vai perinteinen, mutta mäkihyppääjä kuitenki nyt sitten kohta ainakin…
Ps. Liitypä muuten Maailman suurin hiihtoseura -kannattajaklubiin, tästä näin, niin saat tietoa tulevista kisoista ja haasteista
MaiLife 