Kaksi viikkoa me olemme tutustuneet toisiimme. En tiedä kumpi on enemmän sekaisin toisesta, mutta veikkaan että se olen kuitenkin minä. Olet saanut pääni pyörimään.

Niin te saatte. Kaltaisesi.

Uskotko rakkauteen ensi silmäyksellä? Minä en. Tai en ennen tätä. Mutta nyt olen valmis kyseenalaistamaan. Olet ehkä kauneinta, mitä olen koskaan nähnyt.

Ja pahanhajuisinta, mitä ikinä haistanut. Se teissä aina jotenkin vähän on…

Karun komea. Vestoksellinen. Hurmaava. Huumaava. Ah, näitä keksisin loputtomiin. Sitä keksii, kun on johonkin niin ihastunut. Ensimmäinen ilta ja maagiset revontulet veivät jalkani alta lopullisesti. Lumihuippuiset vuoret ja korvia huumaava kaatosade. Kotkan äänetön lento, pimeässä sulvasti hiipivän ketun askeleet. Hylje, joka kurkisti salaa veden pinnan alta. Auringonlasku aallonmurtajalla ja kaipuu halata jotain pitkään ja hartaasti.

Sinä näytät minulle mitä on rauha. Teet taikoja; saat ajatukseni samalla pysähtymään ja täysin sekaisin. Vaikka olen minäkin yrittänyt. Koettanut sekoittaa sinun rytmiäsi. Tuoda omat tapani ja maailman luoksesi. Nopeasti olet osoittanut, ettei se kannata. Nyt toimitaan sinun tavallasi. Taidat haluta, että minä opin jotain maailmastasi?

Olen kärsimätön. Haluaisin tuntea sinut heti. Kokonaan ja läpikotaisin. Jokaiseen pienimpäänkin sopukkaan tahtoisin ja käsittää mistä sinussa on kyse. Sovimmeko toisillemme? Vai onko paikkani jonkun toisen luona?

Haluaisin kertoa sinusta kaikille. Kaiken ja heti, sillä olen sinusta niin ylpeä. Toivon, että muutkin saisivat kokea sen mitä on ääretön yhteys. Miten olemme yhtä tässä luonnossa, näiden tähtien ja ihmeiden alla. Että hekin tajuaisivat, että tällaista se todellinen rakkaus on, vaikka tämä kaikki kuulostaakin ihan halvalta iskelmäsanoitukselta: 

”Sytytä liekki mun sydämeen ja anna sen roihuta ikuisen tulen lailla.” Janiinedelleen.

Yök.

Ja silti haluan vain palaa. Vaeltaa noilla vuorilla. Tuntea vapauden. Päästä sisään noihin taloihin. Kuulla tarinat. Astua näihin laivoihin. Nähdä meren ihmeet. Kokea, nähdä, seikkailla. Tuntea!

Tiedän, että aika kanssasi ei ole vain tanssia kukkakedolla. Olet oikukas, sen huomaan. Hiljainen, oikea tuppisuu. Haluat harmoniaa, tarjoat tasapainoa. Kunnes sitten räjähdät ja näytät myrskyn merkit. Sinä määrität tahdin. Sinun luontosi ohjaa meidän elämämme. Minä, tulisielu, joudun kanssasi vielä äärirajoille – sellaisille alueille, joita en tiennyt olevan olemassakaan. Saat minut joskus kiehuvan raivon partaalle. Uuvutat minut uneliaisuudellasi tai uppiniskaisuudellasi. Mutta rakkauden vastakohta ei ole viha, vaan välinpitämättömyys. Ja me emme pidä toisiamme välin. Ehkä tämä on väliaikaista, kaikkihan on lopulta, mutta sen arvoa ei kukaan ota pois. Sen jälkiä ei kukaan ota pois. 

Vaikka olet ristiiriitainen, yhtä aikaa oikukas ja järkkymätön, leikkisä ja vakava, tiedän, että voin luottaa sinuun. Voin luottaa, että annat minulle juuri sen mikä on minulle hyvää. Sen mitä tarvitsen. Näytät minulle suuret seikkailut!

Minä olen nyt sinun. Kohtelethan minua hyvin!

Stø.

 (Yök. En kirjoita enää koskaan rakkauskirjettä. Nyt ehkä ymmärrän miksi en lähettänyt 90-luvulla sitä yhtä kirjettä mäkihyppääjä Toni Niemiselle, vaikka olin ihan ylirakastunut.)

* * *

Hei tervetuloa Støhön! Vihdoin olen saanut kasaan sen verran kuvia ja kokemuksia, että voin näyttää sinulle mistä tässä paikassa on ikuisessa tulessa palavan rakkauden lisäksi kyse!

Minun kotimökkini on tuon viimeisimmän vasemmalla olevan valkoisen rakennuksen jälkeen oleva viherkattoinen punainen mökkerö.

Stø, minun uusi kotini, on pieni kalastajakylä Pohjois-Norjassa, Vesterålenin saaristossa. Suomeen kun vertaa, se on noin Kilpisjärven korkeudella. Mutta ilmasto on aivan toinen. Golfvirta lämmittää, ja pakkasta saati lunta ei näillä nurkilla juuri näy. Kovimmillaan pakkanen yltyy −10 asteeseen. Täällä ei hiihdetä, mutta onneksi olemme jo suunnitelleet vapaalaskukurssia Lyngeniin. Se on vähän pohjoisemmassa.

Vaikka vapaalasku saattaa kuulostaa hullulta, se ei yhtään extremeä verrattuna niihin elämyksiin, joita Stø tarjoaa. Ehkä kaikista extremeimpää on työni, siimankoukuttaminen, josta kerron sinulle paljon enemmän kunnes pääsemme joskus töihin myrskyn jäljiltä. Mutta tuossa on pieni maistiainen. Se on ensimmäinen koukuttamani siimakoukku. Evö. Siis pala haisevaa ja sisäelimistä limaista makrillia koukussa. Yök. Samppanjapissis on pistänyt blingblingbilemekkonsa naulaan.

Stø itsessään on piskuinen, noin 200 asukkaan paikka, mutta sen vieressä on lähes katkeamaton ketju muita pieniä kyliä. Kylät ovat muodotuneet pääkartanosta lohkaistuista tonteista ja niille rakennetuista taloista. Siksi kyliä täällä on paljon enemmän kuin Suomessa. Støn on muodostunut Falchin kartanon maille.

Norjan paikannimivirastolla on ollut suhteellisen vikkelät päivät, kun on näitä lähialueen kyliä nimennyt. Støn lisäksi huudeilta löytyy ainakin Bø, Klo, Å, Mo…

Tämä kylä elää merestä: kalasta ja siimakalastusperinteestä. Käsityöstä, joka on katoavaa kansanperinnettä. Tätä ylläpitämään kylään tulee vuosittain siimankoukuttajia ympäri maailmaa; yllättäen lähes eniten Suomesta. Koukuttajia tänne pitäisi saada jatkuvana virtana, he kun tuppaavat tulemaan ja menemään. Samoin nuoria kalastajia, jotka varmistaisivat tämän perinteen säilymisen tuleville sukupolville.

Kylä on meinannut kuolla jo kertaalleen. 1980-luvun alussa turska hävisi yhtäkkiä ja kalatehdas meni konkurssiin. Sitten tehtaan nykyinen omistaja Klo osti konkurssipesän ja investoi – turskakin palasi pari huonon vuoden jälkeen. Kylään perustettiin myös valassafari, jonka ansiosta vanhoja kalastajien majoitustiloja kunnostettiin myös koukutajien ja kalastajien käyttöon. Leirintäaluekin tuli.

Kaikkein suurin pelastus kylälle oli vuonna 2000, kun Støhön saapuivat ensimmäiset siimankoukuttatajat ulkomailta. Ja nyt meitä täällä pyörii, yksi jopa Iranista asti!

Onneksi niin, sillä investointien, valassafareiden ja kalatuspoppoon ansioista edelleen kylän raittia hallitsevat kalastuslaivat, kalastusrakennus koukutustupineen ja piskuinen kalastustehdas. Ei massatuotantoa, vaan suloista käsityötä.

Kalatehdas

Ja suloisia käsityöläisiä! Heitä kulkee kaikkialla (silloin kun kulkee). Hiljaisia kalastajia, jotka tulla tupsahtavat koukutustuvalle juomaan kahvia ja polttamaan tupakan. Ovat hetken hiljaa, kurkistavat olan takaa kun koukuttaja tekee työtä, ja häviävät yhtä hiljaisena kuin paikalle ovat tulleet. Tehtaan työntekijöitä, jotka ripustavat kalaa kuivamaan kuivatustelineelle tai ajavat trukilla ympäriinsä.

Kalatehtaan pojat laittavat kalaa kuivumaan kalankuivatustelineeseen.

Ja hollantilainen, joka pitää naapurissani sisustuskauppaa…

Se, että joku pitää täällä sisustuskauppaa on kumallista sinällään, sillä Støssä ei ole edes ruokakauppaa. Lähin kylä palveluineen on parinkymmenen kilometrin ajomatkan päässä. Sieltä Myrestä me yhdessä haemme ruoat. Yhdessä täällä tehdään aika paljon. Syödään illallisia, hengaillaan jonkun kotona, katsotaan leffaa. Tai puretaan sepelivuoria. Ja seurataan netistä sekunti sekuntilla kun Mannen-vuori etelämpänä meinaa romahtaa.

Støtäkin vartioivat vuoret. Toivon, että ne eivät romahda. Toivon myös, että sen lähempää tuttavuutta en joudu tekemään suoraan takapihaltani kohoavan vuoren kanssa. Sen päällä sijaitsee nimittäin Naton tutka-asema, jota paikalliset kutsuvat Nato-toppeniksi. Sitä ei tietenkään saisi kuvata, mutta arvaa vaan kuinka monta kuvaa minulla siitä jo on!

Tässä olen kuvannut sinulle ”Norjan viirin”… Taustalla saattaa näkyä erään poliittisen ja sotilaallisen liitoutuman pallon mallinen tutka-asema.

Tämä taas on kotka. Sitä saa kuvata!

Støtä vartio myös kotka. Siihen minä olen ihastunut! Sataa tai paistaa, se kököttää kukkulallaan, jonka minä näen suoraan keittiön ikkunastani. Oikeastaan, näen koko kylän keittiön ikkunastani. Niin pikkuruinen tämä paikka on, että täällä ei ole edes kadunnimiä.

Minulla on postilaatikko, ja osoitteeni on Maija Ilmoniemi, 8438 Stø, Norge. Maailman suloisin osoite! Nyt kun tiedät osoitteeni, muista, että minulle saa aina lähettää tummapaahtoista kahvia tai rakkauskirjeitä!

Kotka kököttää vuorellaan, vaikka viime aikoina on vain satanut. Kutsun Støn sateita painepesurisateiksi. Ne ovat käsittämättömiä. Tuollaista vedenpainetta en ole nähnyt aiemmin kuin isäni painepesurissa mökillä. Syksyt ovat täällä epävakaata aikaa. Kalastetaan koljaa, mutta pitkät myrskyputket pysätyttävät koko kylän tasaisin väliajoin. Kuten nyt. Nyt ei mennä merelle. Mennään ehkä riekkometsälle. Tai pidetään syystalkoita.

Tai ollaan turvassa kodin lämmössä. Kylän asukkaat näyttävät viihtyvän paljon sisätiloissa, eikä heihin ainakaan vielä kahden viikon oleskelulla ole päässyt tutustumaan. Paitsi naapurin käsityösisustuskaupan hollantilaiseen, joka ensitapaamisellamme ilman sen kummempia tervehdyksiä tai kiinnostusta minua kohtaan meni suoraan asiaan: haukkui koirani aivan liian laihaksi ja aivan liian energiseksi. Hänen mielestään minun pitäisi päästää se vapaaksi tuonne vuorille. Minä halusin kysyä, lähteekö naapurin käsityösisustuskaupan hollantilainen sitten itse etsimään koiraa, kun se karkaa jonkun metsäneläimen perässä Narvikiin  asti. Narvik on kaukana.

En kysynyt. Hillitsin.

Hillitsin siihen asti, kunnes naapurin käsityösisustuskaupan hollantilainen kysyi: ”Minkä rotujen sekoitus tuo sinun koirasi on?”

???

Minä, jonka koira on valioyksilö, hienosta kennelistä kalliilla rahalla ostettu täydellinen Parson Russellin terrieri päätin, etten mene ikinä naapurin hollantilaisen käsityösisustuskauppaan. Vaikka siellä käsityösisustuskaupassa on kahvilakin, mikä näillä kulmilla on suhteellisen outo näky.

Tällä tavalla minun 1000 euroa maksanut valioyksilö (stn mikään sekarotuinen!) odottaa minua koti-ikkunalla. Se on ihana.

Naapurin käsityöläissisustuskaupan sijaan minä vietän mieluummin aikaani yhdeksän kilometrin päässä Asvon kirpputorilla. Sielläkin on kahvila. Ja sieltä saa maailman parasta kakkua, Verdens besteä, toiselta nimeltään Kvæfjordkakaa. Siitä kakusta on tehty kirjakin… Ja kaikki täällä muuten on aina maailman parasta. Mihin tahansa meneekin, mainostetaan sitä maailman parhaaana. Maailman parhaalta kirpputorilta ostin myös maailman kukonpyllykahvikuppini, josta nyt ryystän kotonani maailman paskinta kahvia (se on ainoa huono puoli Norjassa) – silloin kun en ole Asvossa, josta saa myös maailman paskinta kahvia.

Ajattelin, uskaitaisinko kysyä saisiko täältä stevialla ja kaiken maailman viherjauheilla maustettua raakasuklaakakkua, mutta luulen, että minut naurettaisiin pystyyn. Tänne eivät trendimaailman ja samppanjapissisten hömpötykset yletä. Täällä ukkokööri istuu kirpputorikahvilassa puhumassa viimeaikaisista kala- ja metsastysaaliista ja ryystää aivan liian laihaa kahvia ja syövät ihan pikkuisen jo kovettunutta pullaa. Mutta se on kuitenkin Verdens beste -kakkua! Ja niin on hyvä. Niin kovin hyvä!

Tässä kirpputorikahvilassa me käymme!

Se on second hand!

Naapurin käsityösisustuskaupan hollantilaisen lisäksi tällä on kuulemma monta mielenkiintoista persoonaa. Heihin toivon tutustuvani myöehmmin paremmin. Naapurin käsityösisustuskaupan hollantilaiseen en koe tarvetta tutustua sen enempää. Ainakaan ennen kuin se oppii käyttäytymään. Hänen lisäkseen tätä pientä eräretkeilijää ihmetyttää se, että ihmiset viettävät täällä niin paljon aikaa sisällä, vaikka koko tämän paikan hienous hyppää silmille saman tien, kun astuu ovesta ulos. Ehkä tähänkin voi joskus kyllästyä?

Mutta minä aion käyttää nyt kaiken aikani tutustumalla tähän uskomattomaan luontoon. Ihan heti Nato-toppenin alapuolelta lähtee maailman hienoin (katso, osaan jo Norjan stailin!) vaellusreitti, Dronningruta. Se, jonka Peltsi Erätulilla-ohjelmassa kulki ja hyppäsi ohjelman viime sekunneilla kylmään tunturijärveen. Alasti. Se on piirtynyt verkkokalvoilleni. Aion tehdä saman. Ja kuvata sen videolle. Vaikka vihaan kylmää vettä yli kaiken. Mutta tämä paikka pistää kaltaiseni yllytyshullun ylittämään vielä monta rajaa. Kuten sen vapaalaskun. Sen teen! Puuterilumet kutsuvat!

Muitakin elämiä täällä on nähty kuin kotka. Mutta ei vielä tätä, josta tuolla tienposkessa varoittavat. Mikä lie tundrakauris… No hyvä tietää, niin osaa olla varuillaan.

Ennen puuterilumia aloitetaan kuitenkin syksyn ja koljan jälkeen turskan pyynti. Arktinen turska tulee tänne seudulle kudulle tammikuussa ja viipyy huhtikuuhun. Ja sitten huhtikuun jälkeen alkavat valassafarit. Kaikenlaista täällä on meneillään. Eiköhän tässä ainakin yksi vuosi hurahda.

Olihan tässä jo yhdelle kertaa. Säästetään nyt jotain toiseenkin blogiin.

/Ämmä, joka ymmärtää kyllä, jos luettuasi olet sitä mieltä, että myrskyn todellakin pitäisi loppua ja minun päästä oikeisiin töihin, sillä itsekin on sitä mieltä, että nyt on kyllä ollut liian paljon aikaa kirjoitella rakkausrunoja sun muita…