Yhteiskunta syrjii yksinelävää, mutta uhriutuminen se vasta perseestä onkin – näin sinäkin otat vastuun rahastasi, sinkku

Miksi yhteiskunta kurittaa yksineläviä, kysyy Iltalehdessä viikonloppuna julkaistu artikkeli. Sinkuilla menee yhteiskunnassa muita huonommin, ja minulta pyydettiin haastattelua juttuun, sillä olen jo monta kertaa aiemmin toiminut äänenä näille aiheille.

Iltalehden jutussa on monta mielenkiintoista kulmaa, joihin voisin tarttua jatkokäsittelyn aiheena. En kuitenkaan toivo, että tämä keskustelu jää helpon harmittelun, syyttelyiden ja uhriutumisen tasolle. Siksi haluan pohtia tänään sitä, miten voimme omilla toimillamme vaikuttaa taloudelliseen pärjäämiseemme – ovatpa yhteiskunnan yleiset raamit mitkä tahansa.

Koen tärkeäksi avata tarinaani, jotta se voi toimia esimerkkinä ja muistutuksena siitä, miten kenelle tahansa saattaa yllättäen käydä huonosti. Koska sinkkuus, raha ja menetykset ovat monelle vaikea aihe, tunnen olevani myös vastuussa ja velvollinen puhumaan rohkeasti ääneen.  Jos olet nyt ajautunut ensimmäistä kertaa blogiini, voit taustaksi lukea tämän aiemmin kirjoittamani tekstin.

Tässä koko Iltalehden juttu kuvina, klikkaa niitä erilliseen ikkunaan, niin voit suurentaa ja lukea jutun helpommin.

Juttu löytyy nettiversiona täältä, mutta voidaksesi lukea sen kokonaan, on sinun ladattava Iltalehden mobiilisovellus.

 

ON TOTTA, ETTÄ yhteiskunnan rakenne syrjii yksin eläviä, ja tärkeää, että näitä rakenteellisia epäkohtia avataan. Yksin elävien (niin yksinäisten kuin yksin- tai yhteishuoltajuudessa elävien sinkkujen) tilanne on huono, kuten Iltalehden juttu ansiokkaasti konkreettisin esimerkein näyttää. Yhteiskunnan rakennetta on tältä osin ehdottomasti muutettava.

Suurimpia haasteita ovat mm. sinkkujen asumiskustannukset.  Ratkaisuja voisivat olla esimerkiksi jonkinlainen yksinelävien tukijärjestelmä tai kevennetty veroratkaisu. Erityisen tärkeitä ovat myös yksinhuoltajien tuet –  yksin elävät lasten vanhemmat kun ovat meitä lapsettomiakin vaikeammassa tilanteessa. Haaste ovat myös asenteet, joilla yksineläviin suhtaudutaan.

Mutta vaikka yhteiskunta syrjii ja rakenteet ovat haastavat, pahin virhe on se, että uhriutuu. Suomalainen perisynti tuntuu olevan, että olemme tottuneet tukeutumaan yhteiskuntaan; ajattelemme, että se kantaa kaiken vastuun. Ja kun näin ei tapahdu, on helppo jäädä vain valittamaan.

Yhteiskunnan raastavista raameista huolimatta yksilön tasolla tilanteeseen voi vaikuttaa. Sinkulla on myös vastuu omasta elämästään ja yksin eläväkin voi pärjätä taloudellisesti, ainakin yrittää sitä. Mutta  on osattava tehdä asioita oikein ja viisaita valintoja – sekä haluttava myös antaa muutokselle mahdollisuus.


MITEN SINKKU VOI tulla taloudellisesti toimeen ja mitä minun kannattaisi nyt tehdä, kysyin eilen varallisuusvalmentaja Terhi Majasalmelta.

Hän kertoi minulle yksinkertaisen kaavan:

  1. pyri kasvattamaan sitä, mikä luo toisille arvoa ja mistä he ovat sinulle valmiita maksamaan,
  2. säästä,
  3. hanki vararahasto
  4. ja tämän jälkeen aloita tuottavan varallisuuden hankkiminen

Sinkku voi siis pärjätä taloudellisesti hyvin simppelein ohjein: hankkimalla ensin vararahaston ja alkamalla sitten kerryttää omaa varallisuuttaan.


HAAVEILEN TALOUDELLISESTA RIIPPUMATTOMUUDESTA. Tämän toiveen toteuttaminen on ollut näihin päiviin asti mahdotonta, sillä elämäni on muutamien vuosien ajan ollut sitkuttelua nihkeästi kädestä suuhun.

Olen käynyt myös sossun luukulla, ja omasta kokemuksestani käsin tiedostan tarkkaan, että jollekin tekstini näkökulma on mahdoton: aina ei voi edes pientä penniä laittaa säästöön. Mutta KUN ylimääräistä on, kannattaa se laittaa poikimaan.

Nyt olen vihdoin uudessa tilanteessa. Palkastani jää hieman ylimääräistä, ja on mahdollista alkaa laittaa rahaa sivuun säästöön.


KUN JUTTELIN VARALLISUUSVALMENTAJAN kanssa, tajusin yhtäkkiä, että vaikka yhtään fyysistä rahalappusta minulla ei ole vielä ollut varallisuutta kartuttamassa, vaurastumiseni polulla olen kuitenkin tehnyt jo ison työn. Se kulminoituu tuohon ohjeiden ensimmäiseen kohtaan: olen kasvattanut omaa, niin kutsuttua ansaintakykyäni.

Iltalehden jutussa sanotaan, että olen nyt saanut töitä ”vain” seitsemäksi kuukaudeksi ja vieläpä ”satojen kilometrien päästä kotoa”. Olen siis muuttanut työn perässä Helsingistä Kuopioon ja uhrannut paljon muusta elämästäni (jos et tiedä mistä on kyse, lue tämä ja tämä). Olen kuitenkin tehnyt valintani hyvin tietoisesti ja tarkoituksella, eikä tämä ei ole minulle mikään ”vain seitsemän kuukautta”, vaan tavoittellista osaamiseni kartuttamista ja markkina-arvoni nostamista – siis keskeinen osa vaurastumisstrategiaani.

Ajattele! Jo se, että kehittää itseään ja vahvistaa osaamistaan on varallisuuden kartuttamista; kun on enemmän kannuksia, voi esimerkiksi nostaa palkkatoivettaan tai yrittäjänä hinnoitteluaan.

Ja tämä puolestaan kasvattaa varahastoa, siis noin kuuden kuukauden kiinteitä kuluja vastaava määrää rahaa, joka laitetaan sivuun. Kun tällainen vararahasto on kasassa, on hyvä hetki alkaa sijoittaa ja kerryttää varallisuutta.


KAIKKI ALKAA PIENISTÄ palasista, ja vaatii myös vähän viitseliäisyyttä. On aloitettava, jotta voi päästä liikkeelle.

On puhuttava, jotta asioista tulisi arkipäivää mahdollisimman monille. On pohdittava, että voi hahmottaa mikä sopii itselle. On kerrottava, jotta ymmärrettäisiin uhriutumisen ja toimeen tarttumisen ero. Minäkin olen nyt tarpeeksi jakanut päiviteltävää ja pysäyttävää tarinaani. On aika keskittää ”avoin rohkeuteni” omaan toimintaan ja siihen muiden kannustamiseen. Esimerkiksi itselleni nämä eivät ole olleet ollenkaan helppoja, vaikka ehkä jollekin toiselle ihan arkipäivää.  Ehkä tämä motivoi jotain kaltaistani pohtimaan mitä voisi oman taloudellisen hyvinvointinsa eteen tehdä.

Kannattaisi, sillä tämä on yksi keino ottaa elämä omiin käsiinsä, ja varmistaa, että yhteiskunnan raaka raami ei runtele. Kukapa meistä haluaa olla yhteiskunnasta riippuvainen.

/Äm

Mainokset

Putosin pienyrittäjän kuolettavaan kierteeseen

Mietin pitkään kirjoittaisinko lainkaan siitä mitä täällä kulissien takana tapahtuu nyt. Olisiko vain parempi näyttää reipasta naamaa ja osoittaa että kaikki menee hyvin pienistä kolhuista huolimatta?

Paljastuminen pelottaa, mutta sitten totesin, ettei piilottelu ole blogini arvo.

Blogini perustuu inhimilliseen ihmiseen kiiltokuvien takapuolelta. Ja juuri tänään minä olen ehkä inhimillisimmilläni kuin aikoihin.

 

VIIME PÄIVINÄ ELÄMÄNI on pyörinyt oikean jalkani ympärillä. Loukkasin polveni ristisiteet onnettomuudessa pari viikkoa sitten.

Tiukkia päiviä takana, vaikka oikeastaan nyt vähän naurattaa. Juuri eilen sosiaalisen median palvelu LinkedIn onnitteli minua vuosipäivästäni yrittäjänä. Käynnistin toiminimiyritykseni tasan vuosi sitten.

Olen yksin elävä helsinkiläisnainen ja yksinyrittäjä uuden urani alkuvaiheilla oleva yksinyrittäjä. Koko elanto on kiinni omassa pärstässä. Elämä kulkee vielä vuosi uuden startin jälkeen ja aiemmista seikkailuistani johtuen (lisää esim. täällä, täällä ja täällä) kädestä suuhun. Isompien työtavoitteiden konkretisoituminen kassavirraksi vaatii aikaa ja yrittäjän takapuolen on revettävä kovaan sekä korvauksettomaan myyntityöhön. Sitä on yrittäjyys, ja minä nautin… noh, ainakin joka toisesta sekunnista. Mutta tämä on minulle nyt oikea tapa elää ja työllistyä.

Olen painanut kuluneen vuoden hurjaa tahtia. Vihdoin kesällä tiukkojen aikojen jälkeen elämä alkoi näyttää paljon positiivisemmalta. Aloin saada hyviä ja minua innostavia työkeikkoja.

Ja sitten. Pommi. Polvi.

img_3738

Pari viikkoa ennen onnettomuuttani suunnittelin työsyksyäni ja kokosin keittiöni seinälle suunnitelman. X-factor-sarake oli tarkoitettu yllättäville esiintuleville mahdollisuuksille. Nyt postit-lapulle on kirjoitettava kissan korkuisin kirjaimin ”polvi”, varsinainen x-factor!

 

Elämävalintojeni johdosta olen loukkautumisessani joutunut turvautumaan kalliiden yksityislääkäreiden sijaan julkiseen terveydenhoitoon. Kohta pari viikkoa olen maannut neljän seinän sisällä lähes liikuntakyvyttömänä. Eilen pääsin vihdoin odetetulle ortopedin vastaanotolle. Mutta erikoistumisvaiheessa oleva lääkäri ei kyennytkään tekemään lopullista päätöstä leikkauksen tarpeesta ja asiani siirtyy taas viikolla eteenpäin. Tarvitaan kokeneempaa ortopedia. Leikkaus on yhteiskunnalle kallis, joten päätöstä punnitaan. Minä pelkään, etten pääse operaatioon ja joudun elämään loppuelämäni heikolla raajalla.

Kello tikittää. Ratkaisujen siirtyessä minä menetän joka sekunti palan turvaani. Moni työkeikka on kaatunut. Lääkärin kirjoittamasta parin kuukauden sairauslomasta ei juuri hyötyä ole; sairauspäiväraha Kelalta on verovähennuksineen vajaa 20 euroa. En minä voi enkä haluakaan maata laakereillani montaa kuukautta. Epätietoisuus aiheuttaa päänvaivaa ja riippuvuus ystävien avusta tekee tiukkaa.

 

ELÄMINEN YKSIN JA KÄDESTÄ SUUHUN tarkoittaa, että kaikesta on täytynyt säästää. Leikkurin alla on kaikki ylimääräinen. Ja ylimääräistä ovat olleet muun muassa vakuutukset. Koska ei ole ollut mahdollista laittaa rahaa kalliisiin vakuutuksiin, työttömyys- tai eläketurviin (pakollisia lukuunottamatta), olen pudonnut nyt aikamoiseen kuoppaan.

Viime päivinä minulle on konkretisoitunut yksi pienyrittäjän kuolettava kierre: kun ei ole taloudellista puskuria, ei voi satsata ja kun ei ole satsannut, ei ole taloudellista puskuria! Yksikään vakuutus ei tietenkään poista tapaturmien tai elämänmuutosten mahdollisuutta, mutta keskellä tätä kaaosta voin sanoa, että kyllä tieto varmasta ja nopeasta hoitoonpääsystä sekä taloudellisesta selviytymisestäni toisivat mielenrauhaa, joka heijastuisi sitten tekemisiini ja eteenpäin menemiseen.

Ni, rautalangasta väännettynä; nyt on vähän tenkkapoo siitä, miten minun seuraavien kuukausien aikana käy.

img_3725

Tällainen on meno just nyt.

 

VOISIN KIRJOITTAA TÄSTÄ jonkin poliittisen kannanotonkin. Ajatellen, että yhteiskuntarakenteiden muuttuessa itsensä työllistävien pienyrittäjien joukko kasvaa koko ajan ja yhä useamman suomalaisen käydessä läpi tällaisia asioita tulevaisuudessa olisi juuri nyt ehkä kovin tarpeellista pohtia pienyrittäjien turvaa isommassakin kuvassa. Mutta toimikoon tämä kertomuksena siitä miten asiat täällä ruohonjuuritasolla voivat olla. Pienessä kuvassa voin puhutella teitä nyt näin.

Sinulle, hyvä pienyrittäjäkollegani, haluan sanoa: vaikka nyt tuntuu, että on kuolematon, perehdy silti kaikkiin vakuutus- ja turvamahdollisuuksiin. Kilpailuta yhtiöitä ja hanki itsellesi kunnon vakuutukset. Älä säikähdä niiden hintaa, raha niiden maksamiseen tulee kyllä, siihen on luotettava.

Sinun on arvostettava itseäsi ja elämääsi: et halua olla minun tilanteessani!

Ja sinulle, joka elät aivan erilaista elämää kuin minä ja luet nyt kirjoitukseni, haluan sanoa: tällaistakin elämä voi olla.

14429186_10154299520299457_1066420257_n

Tällai tuossa männä yönä Snapchatissa. Tilanteeni on pieni roska maailman murheiden joukossa, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että minun maailmani on nyt vähän sekaisin.

 

INHIMILLISYYDEN LISÄKSI BLOGINI perustuu myös voittamiseen. Vaikeuksien selättämiseen, eteenpäin menemiseen. Selviytymiseen. Siksikin tämä tarina on jaettava. Ei minua tarvitse sääliä. Minä selviän aina ja mistä tahansa, se on jo tähän mennessä elämäni käänteissä huomattu. Kaikki on väliaikaista. Polvi paranee, rahaa tulee heti kun pääsen taas aloilleni keikkojani myymään ja mieli kirkastuu.

Ne teistä, jotka ovat seuranneet minua pidempään tai tuntevat minua paremmin tietävät, että minussa on aika paljon virtaa. Meissä pienissä yrittäjissä usein on! Jännä ajatus, että kuinka paljon enemmän hyvää voisinkaan tähän yhteiskuntaan tuottaa, jos olisi jokin parempi malli, joka auttaisi minua jatkossa ajautumasta tähän pieniyrittäjän kuolettavaan kierteeseen. Ehkä me vielä keksimme sen.

Mutta hei! Koska yrittäjä kääntää aina kaiken potentiaaliseksi bisnekseksi, nyt otetaan kaikki hyöty polvesta irti. Vakuutusyhiöt, kun haluatte kaltaiseni sanavalmiin ja yleisöt hurmaavan äänitörven viestintäänne, täällä ollaan, käytettävissänne. Voitaisiin yhdessä myydä vähän vakuutuksia yrittäjille tarinani avulla! Ja mä oon tosissani, mulla on jo ajatus ja se joka tekee parhaan tarjouksen saa ideani käyttöönsä! Call me maybe!

Toiveikasta torstai-iltaa, toverit!

/Äm, joka vielä loppukevennyksenä kertoo, että nyt vihoittelee ilkeästi myös vasen polveni; siinä kun on parinkymmenen vuoden takainen, operoimaton (!) eturistisidevamma, ja joka on nyt alkaa sanomaan sopimuksensa irti, kun on joutunut kantamaan suurimman vastuun olemisestani viime viikkoina. Ehkäpä kohta operoidaankin molemmat polvet – se on toi Mister Murphy, kun tässä terveisiään minulle lähettelee 😀

Suomalainen yksinäisyys on hirveä hätä – reportaasini yksinäisyydestä

En ole pitkään aikaan nähnyt lintuja. Siis sillä erityisellä tavalla, kun ne tuppaavat ilmestymään minulle erityisen merkityksellisillä hetkillä…

 * * *

Tiesitkö, että yksinäisyys on kolme kertaa suurempi terveysongelma kuin ylipaino. Lähes 400 000 suomalaista ilmoittaa yksinäisyyden elämänsä suurimmaksi ongelmaksi. Muistatko kun minäkin kerroin keväällä surustani ja päätin järjestää muille ystäviä kaipaaville hauskan hetken trampoliinipuistossa?

Tuo tempaus sysäsi minut tutkimaan tarkemmin suomalaista yksinäisyyttä. Syntyi tämä reportaasi. Yksinäisyydestä on uskallettava puhua ja ongelman lyöminen vaatii tekoja, toimintaa ja kohtaamista. Tässä videoinsertissa otan sinut mukaan Rush trampoliinipuistoon sekä vierailulle Helsinki Missioon, yksinäisten asialla olevaan järjestöön, tutkimaan suomalaista yksinäisyysongelmaa.

Suomalainen yksinäisyys on hirveä hätä, mutta mitä me voisimme ongelmalle tehdä? Millaiset ovat rohkeat ratkaisut, joita yksinäisyyden selättäminen vaatii?

Mitä sinä olet mieltä?

Tämä reportaasi on tuotettu hyväntekeväisyyshengessä, ja kiitän suuresti Rush Helsinkiä, Helsinki Missiota sekä upeaa tuotantotiimiäni hienosta yhteistyöstä tärkeällä asialla! Ja erityiskiitos teille, ystävät, jotka tulitte kanssani Rushiin jakamaan ainutlaatuisen hetken. Jimmyn sanoin: Tuntematon ihminen on ystävä, jota et vielä tunne. ❤

Jaathan tätä videota, kun välität! Henkilökohtaisesti on todettava, että tämä on hienoin asia, jonka olen ehkä koskaan tehnyt. Toivon, että sinäkin saat tästä paljon ajateltavaa!

* * *

Niin. Et ikinä usko mitä juuri äsken kirjoittaessani tätä postausta tapahtui! Kirjoittamiseni lomassa käänsin katseeni ikkunaan ja sen eteen lensi lintu! Pitkän aikaa lintu räpytti ilmassa ja tuijotti minua vilahtaen sitten matkoihinsa. Kylmät väreet! En itseekään uskoisi tätä todeksi ellen olisi saanut napattua tätä kuva tapahtuneesta

IMG_3413

Muistatko, kun kirjoitin kohtaamisestani linnun kanssa aikaisemmin tänä keväänä näin? Tuo pieni tapahtuma johti lopulta tämän nyt sinun kanssani jakamani hienon reportaasin lähteille…

KUTSUNI YKSINÄISELLE: TAPETAAN YKSINÄISYYSHÄTÄ YHDESSÄ
(teksti julkaistu 14.4.2016)

Roskapussi on suurin viholliseni. Jokinlainen lamaannukseni mittari kai. Asuntoni haisee, enkä uskalla enää avata lavuaarin alakaappia, sillä räjähtäisi eteeni, mutta silti minä en saa roskia vietyä ovesta ulos.

Pienistä asioista voi muodostua isoja kynnyksiä. Siksi minun on illalla nostettava tuoli ulko-oven eteen ja asetettava pussi sille. Näin aamulla ulos lähtiessäni en voi astua sen yli, vaan minun on pakko tarttua toimeen. Kulkea kymmenen ekstra-askelta roskakatokselle.

* * * 

Räpsräps, tonktonk, piippiip. Tonk. 

On aamu, ja pursuava pussi kädessä seison pienen kopperon edessä. Meteli. Pieni lautaseinäinen koppero, jonka yläosaa kiertää tiheä kanaverkko, ja kamala kaaoksen ääni.

Avaan oven. 

Paniikki. Räpsräps, tonktonk, piippiip. 

Lintu.

Se on jäänyt vangiksi. Kopin takaosassa se hakkaa päällään kanaverkon reikää tietäen itsekin ettei pääse siitä ulos. Mutta se ei näe muutakaan reittiä. Sen voimat ovat vaarassa ehtyä, ties kuinka kauan se on koettanut löytää tietä vapauteen. Ja kun voimat loppuvat, se tuupertuu. Kuihtuu. Kuolee… 

”Rakas, tule tänne!” huudan. Hätä sumentaa linnun pään. Mitähän se nyt ajattelee? Ajattelevatko linnut? 

* * *

Minä ajattelen. Ratkaisuja. Enhän voi jättää sitä tänne, mutten uloskaan kantaa. Miten voin auttaa? Paniikki. Keksin kiertää ulkoa kopin toiselle puolelle ja säikäytän linnun kohti ovea. Räpsräps se lehahtaa, ja silmänräpäyksessä se on poissa. Ei se ehdi jäädä kiittämään. Mutta ei se haittaa. Minä haluan vain, että se pääsee ystäviensä luo.

* * *

Alan itkeä. Olen ollut vähän herkillä.

NIIN. HERKILLÄ. Kierrellyt ja kaarrellut. Koettanut väistellä ja vetäytyä, jottei tarvitse puhua ja avata sielunsa syvimpiä. Jottei tarvitse kertoa mitä todella on meneillään – se hävettää.

Sinä, joka tunnet minut jo, tiedät, että olen sinua rohkaistakseni jakanut paljon omia vaikeita kokemuksiani. Pitkään aikaan en ole kuitenkaan kokenut turvalliseksi päästää sinua kulissien taa. Jos olisikin ollut sanoja, ne olisivat liian latistavia. En halua valittaa, ruokkia maailmaa surullisin sävelin, vaan tarjota kokemuksestani kumpuavia rikastuttavia ratkaisuja.

Viime viikkoina minä en tuntenut ratkaisuja. Syvältä kaivaa lohduton yksinäisyys.

MINÄ OLEN YKSIN. Olen perheetön ja parisuhteeton, mutta myös vailla muita yhteisöjä: yksinyrittäjänä hiljaisessa työtilanteessa ja ilman työkavereita sekä vuosia Suomesta poissa vailla syviä ystävyyksiä. Vanhemmat asuvat etäällä, eikä heihin voi alati turvautua.

Yksinäinen  polku jo vuosia. Moni vaiheistani on tietoisia valintojani, mutta silti elämä on yllättänyt karuudellaan. Se on ollut minulle selviytymistaistelua ja alati eteen asettuvien ongelmien ratkaisua. Nyt suurin häkki on hätä. Yksinäisyyshätä.

Yksinäisyys on kuulumattomuutta, ulkopuolisuutta, yhteisöttömyyttä. Tilanne, jossa kukaan ei tarvitse, eikä itse tunne olevansa osa mitään. Lohduttomuutta ja suunnattomuutta, itseään ruokkiva kierrekin; mitä enemmän on yksin, sitä vaikeampaa on löytää toisten ihmisten luo. Yksinäisyys lamaannuttaa. Pienistä asioista tulee isoja ja vahvinkin mieli saattaa sammua – niin on ollut minulle vaarassa käydä tänä keväänä.

Räps. Tonk. Piip.

OLEN KOETTANUT KURKOTTAA ULOS, pyytää apuakin, mutta yllättynyt vastakaiun vähäisyydestä. Kenties kiireen keskellä moni ei ehdi pysähtymään toisen ihmisen edessä. Silloin saattavat silmät sulkeutua hänen avunpyynnöilleen.

Ja silti vain pieni sana tai kosketus saattaisi muuttaa toisen hädän helpotukseksi. Vapaudeksi.

Pitkään aikaan en ole kohdannut lintuja. Niillä on ollut minulle tärkeä merkitys. Linnun näyttäytyminen on aina tarkoittanut jotain: suuria oivalluksia, toimintaa.

puuttuvat sanat

Siunattu olkoon pursuava roskapussini, joka johdatti minut tänä aamuna linnun luo. Siinä hetkessä viime aikoina puuttuneet sanat löysivät muodon, ja ymmärsin mitä minun täytyy sanoa:

Hei yksinäinen, minä, toinen samanlainen, olen täällä, ja haluan tappaa yksinäisyyshädän kanssasi!

Siksi päätin kutsua itsensä yksinäiseksi kokevia ihmisiä viettämään hauskaa hetkeä ja heittäytymään kanssani hurjaan kokemukseen. Varasin meille 15 paikkaa Rush-trampoliinikeskuksesta Helsingistä keskiviikkona 27.4. klo 18-19.30, ja kuka tahansa voi ilmoittautua mukaani – free of charge, minä tarjoan! Haluan inspiroitua kanssasi ja kenties inspiroida sinua. Tämä voi olla meille mahdollisuus luoda yhteistä uskoa elämään, ystävystyä!

Loput on meistä kiinni. Vietetään hauska parituntinen tai perustetaan säännöllisesti tapaava ”yksinäisyydentappokerho”.

Oletko mukana?

Toivon, että sinä välität tämän viestini eteenpäin. Kenties joku sellainen, jonka et edes oleta olevan yksin, tarvitsee juuri tätä. Tai sitten itse tarvitset juuri tätä. Haluan korostaa, että tämä ei ole sinkkutapahtuma, vaan kenelle tahansa itsensä yksinäiseksi kokevaksi. Yksinäisyys voi olla monenlaista, eikä sitä voi arvottaa. Meistä moni voi kokea olevansa yksin, vaikka saattaisi näyttää, että ympärillä on paljon ihmisiä.

* * *

Rushin trampoliini-illan jälkeen kirjoitin myös oivalluksistani ja tunnelmistani. Sen kirjoituksen, ”Yksinäisyydentappokone – aika välittää ja kohdata” löydät tämän linkin takaa.

Onko elämän tärkein tavoiteltava tähtäin lapsi ja perinteinen parisuhde?

Raskaana oleva nainen on yksi kauneimmista muodoista, jonka tiedän. Täydellinen kehon kurvi ja onnellisuuden odotus, jota tuo figuuri huokuu.

Kokonainen nainen.

* * *

Seison kuntosalini ahtaassa pukuhuoneessa. Aiemmin aamulla olemme tehneet intensiivisen tv-haastattelun Ylen Kioski-ohjelmaan, puhuneet toimittaja Rakel Liekin kanssa sinkkuudesta ja lapsettomuudesta.

Ja nyt seison pukuhuoneessa. Minä, lapseton sinkku kolmenkympin pahemmalla puolella. Pää pyörii ajatuksia ja tulin niitä purkamaan. Pää pyörii ja ympärilläni hyörii: kymmenkunta raskaana olevaa naista valmistautumassa mammajumppatunnille.

Kymmenkunta täydellistä muotoa.

Hymähdän kohtalolle. Kuntosalin synttäriviikko ja ekstraohjelmaa; mammajumppaa täällä ei normaalisti ole. Mutta nyt, kun se on, minä olen tässä: muotojen keskellä ahtaassa pukuhuoneessa, päivänä, jona pohdin parittomuutta enemmän kuin aikoihin.

Katson tulevia äitejä ympärilläni: ”Miltä minä näyttäisin, jos minulla olisi raskausvatsa?”, jään itselleni kiinni ajattelemasta. ”Olisinko sitten täydellinen muoto? Kokonainen nainen? Voisinko vasta sitten tietää mitä on olla rakkaudesta täysi?”

Lapsi ja lapsettomuus, parisuhde ja… suhteettomuus?

Ympärilläni keinuu kauniita, eri kokoisia vauvavatsoja – toinen toistaan lähempänä tai kauempana päätepistettään. Vilkaisen niistä yhtä ja siirrän katseeni seuraavaan. Seuraavaan. Keskustelu Rakelin kanssa rullaa mielessäni.

Onko lapsi todella hienointa mitä elämässä voi olla? Parisuhde tärkein tavoiteltava tähtäin? Voiko täydellisen rakkauden tietää vasta kun on perinteinen parisuhde ja oma lapsi? Millainen on täydellisen naisen muoto?

IMG_8031

”Ei ihmisen kuulu yksin olla”, kirjoitin sinulle taannoin kokemuksestani lapsiperhe-elämästä, jota minulla oli taannoin siunattu mahdollisuus kokea Las Vegasissa. Voit lukea jutun tästä, sillä edelleen ajattelen, ettei meitä ole tehty yksinolemiseen.

 

Tuijotan itseäni peilistä. Vertaan omaa lättänää mahaani vierelläni seisovaan kumpuun. Mittailen muotojamme. Sitähän me aina teemme erilaisista asioista. Vertailemme. Rakennamme normeja siitä miten pitäisi olla – mikä on tavoiteltavaa ja oikein. Surkuttelemme niitä, jotka eivät pääse perille.

Ja siinä kuntosalini ahtaassa pukuhuoneessa kauniiden kumpujen pyöriessä ympärilläni minä, lapseton sinkku kolemkympin pahemmalla puolella, mietin: entä jos minä olen tyytyväinen näin? Onko täydeksi tullakseni odotettava päämäärää, jota ei ehkä ole minulle olemassakaan? Entä jos en haluakaan lapsia tai sitoumuksia? Entä jos tämä onkin hienointa mitä elämässä voi olla, sillä jo huomenna kaikki saattaa olla toisin?

Olisiko minulla lupa olla näin? Annanko itselleni luvan siihen?

Annatko sinä?

Entäpä, jos täydellinen rakkaus onkin tätä? Entä, jos tätäkin olisi täydellinen muoto?

* * *

Ajatukset viikon takaisen haastattelun jälkeen rullasivat näin yhdessä pienessä hetkessä. Monta muutakin kulmaa keskustelimme, ja tänään klo 19.30  Yle TV2:n Kioskin Rakelin kuplassa -ohjelmassa lisää ajatuksia parisuhteesta, parittomuudesta, lapsista ja lapsettomuudesta. Toivottavasti tulet mukaan! Ohjelma on muuten nähtävssä myös Yle Areenassa ja Youtubessa.

Keskustelu alkakoon!

/Äm

MaiLife Vieraskynä: ”Köyhyys on ikuista, rahattomuus väliaikaista”

Sunnuntainen kirjoitukseni köyhyydestä ”Saanko avata silmäsi, hyvätuloinen? Tällaista(kin) on köyhyys” on liikuttanut teitä ja levinnyt somessa ahkeraan. Kiitos kommenteistanne ja yhteydenotoistanne, ne ovat lämmittäneet sydäntäni.

Aihe ei ollut minulle mitenkään helppo. Sunnuntaina muutama tunti jutun julkaisun jälkeen iski joku kummallinen pelko, ja olin jo aikeissa vetää koko kirjoituksen pois – ensimmäistä kertää koko bloggaamishistoriassani! Kuinka kirjoitukseni vaikuttaisi julkiseen kuvaan minusta, entäpä jos minua ei oteta vakavasti sen jälkeen kun olen tunnustanut olevani köyhä? Olinko mennyt liian pitkälle ja avannut liikaa itsestäni? Mutta en sitä tehnyt, vaikka vielä maanantai meni kauhunsekaisissa tunnelmissa.

Pelkäämisen sijaan päätin kuitenkin tarttua siihen kuinka innostuneita te olitte jakamaan kanssani ajatuksianne köyhyydestä. Tartuin myös ympärilläni olevaan tukiverkostoon ja pyysin hyvältä ystävältäni, varallisuusvalmentaja Terhi Majasalmelta vieraskynä-blogia aiheesta. Terhin kanssahan starttasimme yhteisen projektin aiemmin keväällä, jossa hän auttaa minua tutkimaan sitä kuinka voisin vaurastua ja ratkaista taloudelliset haasteeni.

Ja tässä se nyt on, asiantuntijan ajatus siitä mitä köyhyys on ja mitä sille voisi tehdä. Millaisia ajatuksia tämä sinussa herättää?

terhijamä

Terhi ja minä aiemmin keväällä

 

Köyhyys on ikuista, rahattomuus väliaikaista

Maija on kirjoittanut blogissaan omasta taloudellisesta tilanteestaan hyvin avoimesti. Luin hänen sunnuntaisen kirjoituksensa ja se pisti jälleen ajattelemaan, miten Suomessa puhutaan rahasta ja rahattomuudesta. Suomessa puhutaan usein köyhyydestä ja jopa kiistelläänkin siitä, kuka on ihan oikeasti köyhä. Mutta mistä meidän oikeasti pitäisi puhua on rahattomuus. Ymmärrämme nimittäin huonosti eron köyhyyden (poor) ja rahattomuuden (broke) välillä.

Köyhyys on korvien välissä eli se on mielentila. Köyhyys koetaan mielessä. Ihminen voi kokea olevansa köyhä, vaikka olisi työpaikka ja säännölliset tulot. Se on siis kokemus omasta tilanteesta, mutta ei välttämättä totuus. Rahattomuus taas näkyy rahapussissa ja tilillä. Varakaskin ihminen voi olla rahaton, jos omaisuus ei tuota tuloja tai se on huonosti realisoitavissa.

Sanat köyhä tai köyhyys ovat hyvin latautuneita ja käyttäisinkin näitä hyvin säästeliäästi. Köyhyys koetaan usein pysyväksi eikä siitä tunnu olevan helppoa ulospääsyä. Lisäksi se leimaa helposti. Ihmiset ottavat köyhyyden helposti osaksi identiteettiään. Köyhyys kuuluu puheesta. Sanoilla, joilla itsestämme puhumme, on valtava merkitys. Oma puheemme näkyy siinä, kuinka itseämme kohtelemme ja esimerkiksi siinä, mitä tavoitteita kohti uskallamme ponnistaa.

Monen suomalaisen ongelma on rahattomuus ja kykenemättömyys hallita ja kasvattaa omia kassavirtojaan. Hyvin usealla suomalaisella on juuri nyt kassavirtakriisi eli menot ovat suuremmat kuin tulot. Oman talouden hyvä hoito ei ole koskaan tulojen vaan menojen funktio. Niin kauan kun meille ei ole rahataitoja, niin kauan meillä on haasteita oman taloutemme kanssa. Lisärahalla ongelmaa ei ratkaista vaan paremmalla ja älykkäämmällä taloudenpidolla.

Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että hyvinä aikoina säästetään ja huonoina säädellään kuluja. Monet kuitenkin elävät hyvinä aikoina kuin viimeistä päivää eli kuluttavat kaiken ansaitsemansa ja huonoina uskovat pitävän elintasonsa samalla tasolla hyvinvointivaltion avulla. Jos maanviljelijä toimisi näin ja söisi koko sadon eikä ottaisi yhtään siemenperunaa talteen, hänellä ei olisi satoa seuraavana vuonna. Jos me emme ota osaa tuloistamme talteen, meille käy samalla tavalla.

Hyvinvointiyhteiskunnan tulisi olla ponnahduslauta eikä railo, johon ihminen putoaa. Sen tulisi tukea ja opastaa ihmisiä ottamaan vastuun omasta taloudestaan sekä ainakin ohjata ihmiset tahojen luokse, jotka myös opettavat rahataitoja, jos tätä ei yhteiskunnan taholta pystytä tarjoamaan. Lähtökohtaisesti ajatus pitäisi olla, että ihmisen tulisi pärjätä taloudellisesti omillaan ja tuet ovat hetkellisiä. Jos ihminen putoaa railoon, hyvinvointiyhteiskunta on epäonnistunut tehtävässään.

Vastuuta omasta mielestä ja ajattelusta ei voi kuitenkaan ulkoistaa. Hyvinvointiyhteiskuntakaan ei voi auttaa, jos oma ajattelu ei tue oman talouden hyvää hoitoa. Jos ajattelee omassa mielessään, että itse ei voi vaikuttaa mitenkään tilanteeseen, on varma, että mitään edistystä ei myöskään tapahdu. Raha-asioihin voi vaikuttaa, mutta niistä ei voi päättää.

Rahattomuus on kuitenkin oikea ongelma, eikä itsekseen katoa. Kuitenkin tähän ongelmaan on suhteellisen helppo tarttua. Ensinnäkin se on helposti mitattavissa. ”Kuinka paljon rahaa tarvitaan?” Toiseksi voimme heti tehdä listan ideoista, kuinka sitä saadaan lisää. ”Mistä saan lisää rahaa eli tuloja?” Tämän jälkeen voimme valita parhaimmat ideat ja tehdä konkreettisia tekoja rahattomuuden poistamiseksi. Rahattomuus vie valtavasti energiaa. Meillä on kuitenkin mahdollisuus valita, käytämmekö aikaamme rahaongelmiin vai siihen, ettei kovin pahoja rahaongelmia koskaan tulisikaan.

Voimme tehdä paljon sen eteen, ettemme joutuisi koskaan rahattomaksi. Kuitenkin tätä ei voi täysin päättää. Jos kuitenkin käy ikävästi ja rahattomuus iskee, on hyvä muistuttaa itselleen, että se on väliaikainen tila, josta pääsee pois tekemällä oikeansuuntaisia tekoja.

Lopuksi haluan muistuttaa, että menestys on samalla lailla mielentila kuin köyhyyskin. Jokainen kokee sen erilaisena omassa mielessään. Meillä voi olla ulkoisia menestyksen mittareita, mutta omaa identiteettiä ei kannata niiden varaan rakentaa, koska ne voivat olla minä hetkenä hyvänsä mennyttä. Ihmiset ajattelevat hyvin usein, että elämässä aikaansaavilla ei ole koskaan ollut mitään haasteita ja, että hyvät asiat vain ilmestyvät hopeatarjottimella eteen. Näin ei kuitenkaan ole. Jokaisella on omat haasteensa selätettävänä jossakin elämänsä aikana. Ja rahattomuus saattaa olla yksi niistä.

Maijalle nostan hattua erityisesti siitä, että hän on avoimesti kertonut, missä tilanteessa hän nyt on ja mistä lähdetään liikkeelle. Kun tilanne muuttuu paremmaksi, myös muut näkevät, että asiat voivat muuttua. Se antaa rohkeutta ja uskoa monille kohdata oma rahattomuus rehellisesti ilman häpeää ja tunnelatausta. Vain tietämällä mistä lähdetään liikkeelle, voi tehdä parempia päätöksiä tulevaisuuteen.

-Terhi Majasalmi
www.vaurasnainen.fi

 

 

 

 

Carpe diem my ass!

”Pitäisikö sun nyt vaan vihdoin asettua aloillesi ja lopettaa tuo eri suuntiin heiluminen? Mitä sä noilla tempauksillasi oikein yrität todistaa, nehän osoittavat vain että sä olet ihan hukassa ja epävarma etkä osaa rauhoittua?”

Tällaista palautetta viime päivinä. Noin niinku kiteytettynä. Menin hölmö taas ottamaan yhden haasteen vastaan ja sehän ei näytä kaikkia miellyttävän. Sinällään koko elämäni viime vuosina ei näytä kaikkia miellyttävän; on ollut yhtäkkistä putkesta pois hyppäämistä, firman lopettamista, rakkauden perässä Ruotsiin muuttoa lyhyen seurusteun jälkeen, eronneena ja romahtaneena takaisin Suomeen tuloa, nopeita impulsseja, haasteita, heittäytymisiä, Norjaan kalastajan apulaiseksi lähtemistä, sieltä suunniteltua aiemmin takaisin Suomeen tuloa rahatta, koditta ja mitä muita näitä puutteita nyt on, taas uutta nollapistettä, työnhakua, bloggaamista elämän isoista ja pienistä asioista, itsen alttiiksi laittamista edessänne, uutta työtä, Somekuningatar-projektia, uusia haasteita. 345 kilometriä Norjaan.

On menty tunteella, impulsiivisesti, älyttömiin mahdollisuuksiin tarttuen, sydäntä kuunnellen. On heittäydytty.

* * *

Carpe diem! Sitähän meille toitotetaan nykyään joka puolelta. Tartu hetkeen ja elä tässä ja nyt, paasaavat elämäntaito-oppaat ja konsultit. Ole rohkea, ota riskejä! Tämä hetki on tärkein! Elä! Jokainen päivä voi olla viimeinen! Elä! Huutomerkki!

Entä jos tuo yllä esittämäni on nyt sitä hemmetin hetkeen tarttumista ihan käytännössä?

Se on nimittäin se hetki, kun joku todella tarttuu hetkeen, kun alkaa: ”Pitäisikö sun nyt vaan vihdoin asettua aloillesi… Mitä sä noilla tempauksillasi oikein yrität todistaa…?” 

Carpe diem my ass, sanon minä!

* * *

Johan se nyt on hemmetti: yhteiskunnassa, joka paasaa carpediemiään joka jeeran tuutista, sillä hetkellä, kun joku sitten hetkeen oikeasti tarttuu, siitä tuleekin kiellettyä. Onko carpe diem vain yksi suuri huijaus, josta on ihan ok lukea elämäntaito-oppaista laiturinnokassa turvallisesti unelmoiden tai postailla nättejä mietelauselmia Facebookiin, mutta kun toimii ja kokeilee mihin elämä vie, saakin otsaansa tuhoon tuomitun, eksyneen harhailijan leiman?

En minä ole valintojani ja yllä esitettyjä asioita tehdessäni tai minulle haasteita heitettäessä miettinyt sen suuremmin yhtään mitään. Olen vain tarttunut minulle mielenkiintoisiin asioihin ja kokeillut. Ja olen kovin pahoillani jos se on jollekin osoitus siitä kuinka hukassa olen elämässäni.

Ja sitä paitsi, onko hukassa oleminen nyt niin hirveää? Miksi ei saisi olla hukassa? Siksikö, että se on pelottavaa muiden mielestä?

”Entä jos kaikki toimisivat kuten sinä? Missä tämä yhteiskunta sitten olisi?”, minulta kysyttiin. Pakko sanoa, että en tiedä. En osaa vastata. Muuta kuin sen, että varmasti tässä yhteiskunnassa olisi enemmän elämästään nauttivia ja hymyileviä ihmisiä.

* * *

Kirjoitin taannoin keskustelusta, jonka kävin erään tuttavani kanssa. Okei, haukkaan itseäni vähän nilkasta nyt esittämällä mietelauseen, mutta teen sen silti – omapahan on nillkkani.

Tuttavani esitti minulle tämän ajatuksen:

levottomuus

Ja minä rupesin ajattelemaan: entäpä jos toiset meistä ovatkin hieman levottomampia, tarttuvat suuremmalla frekvenssillä hetkeen, haluavat kokeilla, erehtyä, tehdä asioita, tarttua hetkeen kaikkilla raajoillaan, liikkua pois sijoiltaan? Entäpä jos se on juuri se rauha, jonka se joku meitä täällä ohjaileva voima on meihin, kaltaisiini ihmisiin asettanut. Entäpä jos se on ihan ok ja juuri oikea tapa näille ihmisille. Ja ehkäpä nämä ihmiset ovat se jokin yhteiskuntaa pois paikoiltaan tökkivä voima, jonka olemassaolo on tärkeää.

Ja ehkä niille toisille ihmisille joku toinen tapa on oikeampi. Ehkä nämä ihmiset ovat se jokin yhteiskuntaa rauhoittava voima, jonka olemassaolo on tärkeää.

Ehkäpä meitä erilaisia ihmisiä tarvitaan – jotta rauha ja levottomuus voisivat muodostaa välilleen tasapainon?

Entäpä jos juuri noin on hyvä? Entäpä jos vaan antaisi niiden toisten elää elämäänsä omalla tavallaan ja keskittyisi siihen kuinka itse haluaa oman elämänsä elää?

Siksi minäkin annan sinun lukea elämäntaito-oppaita laiturinnokassa. Annan sinun olla lukematta niitä ollenkaan. Annan sinulle oikeuden päättää kuinka tartut hetkeen tai olet tarttumatta, kuinka löydät oman paikkasi rauhan ja levottomuuden välimaastosta. Ja annan sinun seurata omaa tarinaani jos niin haluat. Tai olla seuraamatta sitä. Tämä on minun tapani elää.

Ja tällä hetkellä aika mahtava tapa elää se onkin. Voi miten hieno päivä tänään, ja kuinka hienoja juttuja tapahtuu niin polkuhaasteessani kuin muutenkin. Pyörät pyörii ja kovaa. Niistä kuulet tulevina päivinä lisää, sillä nyt keskitytään suhteellisen paljon vain tekemiseen ja hetkeen tarttumiseen. Yhtään en tiedä, mitä luvassa on.

Tänään minä toivon, että meistä jokainen saa polkea juuri niin kovaa ja juuri niihin suuntiin kuin itse haluaa. Tai olla polkematta.

Nainen, luonto ja seikkailu – tästähän tässä on juuri parhaimmillaan kyse. Meitä ympäröivän luonnon ja ihmisluonnon seikkailuista. Ei vain hurjista repäisyistä tai näyttämisen riemusta. Kun heittäydyn seikkailuun ja otan haasteen vastaan, tutkin samalla ihmismieltä; kuinka me, sinä ja minä, käyttäydymme kun itse tai joku toinen rikkoo rajojaan, henkisiä tai fyysisiä. Näitä tarinoita haluan kanssasi jakaa: seikkailuja ja oivalluksia. Minusta ja sinusta. Ehkä pysähdyt ajattelemaan jotain? Tästä syystä minä näitä juttuja teen. Ei se ole se seikkailu, vaan se, että saan jakaa nämä hetket ja kokemukset kanssasi!

Tiesitkö, minä tykkään sinusta!

/Äm niinku Ämmä

 

 

 

 

Manifestini työstä ja aikuisuudesta

Nyt on näköjään sellainen aika elämässä, että kaikki mitä näen ympärilläni kirvoittaa minussa paljon ajatuksia. Kuten eilinen elokuva (lue lisää ”Arkiston helmi: Kaurismäkeläinen eat, pray, love) ja nyt tämä Hesarin juttu, jossa tutkimusprofessori Kiti Müller sanoo luovan ongelmanratkaisukyvyn jäävän työpaikoilla ”tavoitehakuisen ajatustehtailun” jalkoihin. Että aivot tarvitsevat aikaa ja lepoa voidakseen tuottaa uusia ideoita. Upeaa! Tätä samaa minä olen miettinyt paljon. Ja siitä syystä nakutin tämän tekstin näillä peruuntunutta työhaastattelua varten lakkaamilla punaisilla kynsilläni (lue lisää ”Haastattelu peruttu ja kynnetkin on jo lakattu” -postauksestani). Se on aika pitkä, mutta se on vähän niinkuin minun manifestini; kaikki mitä minä ajattelen ja mistä olen kiinnostunut; se, miten minä haluaisin muuttaa maailman.

* * *

Minulla on ollut paljon aikaa ajatella viimeisen vuoden aikana. Liikaakin. Etsiä merkitystä, syytä kaikelle. Syytä elämälle. Pohtia sitä, mikä minua vaivaa maailmassa kaikista eniten – mistä tässä kaikessa on oikeastaan kysymys. Miksi en innostu elämästäni? Miksi tämä maailma ei toimi?

Olin asiantuntijayrityksen omistaja ja johtaja. Tehtäväni oli auttaa asiakkaitani kehittämään viestintäänsä strategisesti. Tavoittelimme yhdessä rahaa, menestystä ja valtaa, myyvempää sanomaa! Istuin satoja tunteja erilaisissa ideointityöpajoissa erilaisten ihmisten kanssa – ja tunsin hakkaavani päätäni seinään. Kun katsoin työyhteisöämme, tuntui, että meiltä puuttui jotain. Jokin energia esti meitä kehittymästä. Ja kun katsoin asiakasyrityksiäni, tuntui, että niistäkin puuttui jotain.

Stressienergia oli käsin kosketeltava. Näplättiin kännykkää, vilkuiltiin tietokonetta. Ei keskitytty olennaiseen – siihen hetkeen, jossa olimme luomassa uutta, rakentamassa tulevaisuuden menestystä. Tuntui, että edellytykset tarvittavalle luovuudelle olivat kadonneet.

Miksi? Koska oli niin kiire! Koska ei ollut aikaa istua työpajassa, johon pomo oli määrännyt tulemaan. Koska me olimme niin valtavan ahdistuneita kukin oman paineemme alla. Mielessämme raksutti jo huomisen aikataulu, ensi vuoden budjetti. Tulos, joka piti tehdä.

Koska koko ajan meidän päähämme tungetaan uusia asioita – on omaksuttava uutta tietoa valtavaa vauhtia. Ja koko ajan meidän täytyy tunkea ulos tavaraa päästämme – täytyy tuottaa uutta tietoa armottomalla vauhdilla. Meidän on oltava tuottavia, jotta menestymme.

Me suoritamme. Meillä on päämäärä, tavoitteet ja selkeä suunta. Istumme tietokonepäätteillämme ja kuormitamme aivojamme. Teemme suurimman osan ajasta työtä noin yhdellä kuudesosalla koko kehostamme; päällämme. Olemme menettäneet yhteyden kehoomme ja tunteisiimme. Nousemme ylös tuolista vain hakeaksemme kahvia automaatista. Tiuskimme työtoverillemme, kun hän tulee häiritsemään kysymyksillään. Ja samalla pyöritämme itsemme syvemmälle väsymykseen, ilottomuuteen ja haluttomuuteen. Olemme vakavia, ahdistuneita, juoksemme ympyrää. Emme näe ympärillemme, koska meillä on kiire. Emme hahmota vaihtoehtojen kirjoa, emme kykene havaitsemaan uusia mahdollisia tapoja ajatella. Emme kykene nauramaan.

Miten voimme olla tuottavia, jos olemme aivan lukossa. Miten voimme olla luovia, jos päämme ovat jumissa?

Tietotyön yhteiskunta elää sen yksilöistä – heidän osaamisestaan, hyvinvoinnistaan ja jaksamisestaan. Tietotyön yhteiskunta elää luovuudesta ja innovointikyvykkyydestä. Ja tietotyön yhteiskunnan suurin paradoksi on, että se tunkee itse tärkeintä pääomaansa yhä syvemmälle ahdingon viemäriin tarjoamalla uskomuksen aikuisuuden ja työn vakavuudesta. Syöttämällä totuudeksi sen, että on vain tungettava eteenpäin, omaksuttava uutta, tuotettava uutta. Työn kaaoksessa emme pääse ilmaisemaan todellista minäämme.

Mistä tässä kaikessa on todella kyse, kysyin? Ymmärsin, että nyt oli tosi kyseessä; että ei vain minusta, vaan koko maailmasta oli hävinnyt ilo ja leikkimielisyys. Olemme ajautuneet pois leikistä! Heittäytymisestä. Hulluttelusta. Naurusta, laulusta, pallon potkimisesta. Yhteiskunta tunkee meidät aikuisuuden muottiin, jossa leikkimielisyydellä ei ole sijaa. Leikki ei ole aikuisten hommaa, niin meille sanotaan. Me olemme vakavia! Me olemme aikuisia!

Ymmärsin, että leikki ja leikkimielisyys on luonnollinen tarve, sisäänrakennettu ihmiseen. Järkeilyn ja loputtoman aivojen ylikuormittamisen sijaan on laskeuduttava alas kehoon ja toimittava sen impulssien mukaan. Antaa voiman valua sisimmästä ja tuottaa uusia yhdistelmiä ajatteluun. Sillä se kirvoittaa luovuuden. Se yhdistää meidät kehoomme, sisäiseen luovuutemme lähteeseen, se yhdistää meidät muihin. Se saa meidät voimaan hyvin. Onnistumaan! Sillä näin ei voi jatkua. Muuten vakavoimme itsemme kohta hautaan. Leikki vapauttaa ja tekee vapaaksi. Leikki voi mullistaa työn!

 * * *

/Maija, ylpeänä jokaisesta kirjoittamastaan sanasta

web-reso-2751