Yksinäinen ei ole olennainen osa mitään merkityksellistä

Viime viikonloppuna tuli kummallinen raja vastaan: enää ei oikein jaksaisi ottaa kuraa niskaan, jota sinne tuntuu tasaisesti satelevan. Työni on välillä vähän rankka laji, ja palautetta tulee paljon – Suomessa kun ollaan, haukut kantautuvat kovaa korviin, eikä positiivista palautetta yhtä aktiivisesti jaeta. Kommentointi on usein kovin kärkästä, ja vaikka julkisessa työssä tuokin kuuluu asiaan, sattuu se välillä syvälle sieluun, olenhan vain ihminen.

Jostakin syystä nyt sain taas aimo kasan ilkeää palautetta, ja jäin pyörimään ahdistuksissani tähän ajatukseen: Kuinka paljon minun on kestettävä negatiivista kommentointia olemassaolostani, tavastani tehdä työtä ja itsestäni ihmisenä!


JÄIN ihmettelemään, miksi oikeastaan aivan turhat mielipiteet saavat minut niin surulliseksi. Lopulta vastaus oli hyvin selvä. Havahduin, ettei minulla ole arjessani lähdettä, joka antaisi pyyteettömästi ja vailla vastinetta kaunista palautetta. Ilkeät kommentit satuttavat, sillä en saa niiden vastineeksi ikinä kokea, että joku todella tarvitsee minua, välittää ja on tukenani kaikissa tilanteissa.

Minä en ole olennainen osa mitään merkityksellistä, kauhistuin!

Sellaistahan yksinäinen kaipaa; tukea ja huolenpitoa. Lempeästi hyväksyvää kosketusta ja sitä, että hänet otetaan mukaan, että hänellä on oma, tärkeä paikka. Moni itsensä yksinäiseksi tuntevan kokee, ettei kuulu mihinkään, ettei kukaan ole tukena, eikä kukaan tarvitse.

Sillä sitä yksinäisyys on, tunne. Yksilön henkilökohtainen kokemus siitä, että kukaan ei kutsu mukaan, ettei ole olennainen osa.


KUN aikani pyörittelin tätä ajatusta mielessäni, tajusin jotain olennaista yksinäisyydestä.

Ei yksinäisyyden kokemus lopu kokonaan edes sillä, että saa positiivista palautetta, että joku tulee ”randomisti” kehumaan. Yksinäinen kaipaa pyyteetöntä hyväksyntää, jonka hän pystyy ottamaan aidosti vastaan vain silloin, kun itse kokee todella kuuluvansa.

Siksi positiivistakin palautetta tärkeämpää yksinäiselle on saada kokemus paikasta, joka on vain häntä varten. Sellainen tunne, että kuuluu johonkin kokonaisuuteen, jossa hänen ollessa poissa koko tuo kokonaisuus on vajaa.

Sen yksinäinen haluaa täyttää. Sen minä haluaisin täyttää! Olla osa ja merkityksellinen.


”SILLÄ ei ihmisen kuulu yksin olla. Ihmisen kuuluu kuulua ja olla osa. Ihmisen kuuluu rakastaa ja tulla rakastetuksi. Eikä ole suurempaa rakkautta kuin perhe ja läheiset.

Sillä se on se pontti.

Jaettu rakkaus. Mikä siunaus on saada kokea se.”

Muistatko, kun kirjoitin näin muutama vuosi sitten palattuani Amerikasta, jossa vietin monta viikkoa ystäväväperheeni ”au pairina” (lue juttu tästä)? Tuo oli valtavan tärkeä kokemus minulle, perheettömälle sinkulle. Sain olla osa oikeaa perheyhteisöä, jossa minulla oli oma paikkani. Tuolloin tajusin, että ei ihmisen kuulu olla yksin.

Näinen rakkaitten pikkunaperoitten kanssa sain viettää aikaa Amerikassa.

 

Tuo teksti ja kokemus palautuivat mieleeni sunnuntai-iltana. Olin ahdistunut ajatuksistani ja ilkeistä viesteistä, kunnes sunnuntai-iltana tuli aika lähteä ravintolaan syömään. Eräs toinen ystäväperheeni, jonka elämässä olen ollut mukana muun muassa lapsia hoitaen, oli kutsunut minut sinne juhlimaan tyttärensä syntymäpäivää. Muut verisukulaisia keskenään ja minä, ulkopuolinen, sain olla mukana tuossa joukossa. He halusivat juuri minut mukaansa!

Yhtäkkiä koko ajatusketjuni ja ahdistukseni pysähtyi:

Minullehan on tarjoutunut valtava onni, että saan kuulua peräti kahteen perheeseeen, jotka ovat antaneet minulle oman paikan. Sen paikan vain minä voin täyttää, ja vaikken ole heidän arjessaan koko ajan läsnä, silloin kun olemme yhdessä, yhteinen yhtälömme on täysi. Ehkä hekin saavat jotain siitä?

 

Tähän tekstiin törmäsin sunnuntaina ravintolassa, jossa vietimme synttärijuhlia.

 

TÄMÄN tunteen haluaisin tarjota monelle muulle kaltaiselleni yksinäisyyttä kokevalle, perheettömälle; että pääsisi osaksi jotain toista perhettä ja yhteisöä, että voisi kokea olevansa osa jotain merkityksellistä.

Helppo sanoa, mutta käytännössä mahdotonta, ajattelee moni teistä nyt. Mistä yksinäinen yhtäkkiä tällaisen paikan löytäisi?

Taikasauvaa ei olekaan. Mutta olennaista on se, että ovi olisi auki molempiin suuntiin. Siis, että me yksinäiset muistaisimme, että on paljon itsestämme kiinni. Että uhriudummeko, vai sanommeko ääneen sen mitä kaipaamme? Voisihan sitä vaikka ihan ääneen tarjoutua hoitamaan jonkun perheen lapsia tai kaveriksi vanhukselle? Voisitko?

Ja toisaalta: Toivoisin, että yhä useampi perhe uskaltaa päästää elämäänsä myös ihmisiä, jotka eivät siihen suoraan verisiteellä kuulu. Voin kertoa omasta kokemuksesta, että se on sanoinkuvaamattoman tärkeää ja hienoa ihmiselle, joka muuten jäisi hyvin yksin. Oletko sinä ajatellut, että tällainen olisi mahdollista?


ITSELLENI tuo syntymäpäiväillallinen oli tärkeä muistutus siitä, että ehkä minun ei olekaan syytä uhriutua yksinäisyydessäni, vaan mennä näille paikoille, näihin perheisiin yhä useammin? Että ehkä minun tulisi kurkottautua itse ulos.

Sillä tiedän, että nuo ovet ovat aina auki.

/Äm

Mainokset

Surullisista sävelistä rikastuttavia ratkaisuja

Minä olen ollut aika herkillä. Todella monta blogi-postausta olen hahmotellut, mutten pystynyt julkaisemaan yhtään. Sille on syynsä, jonka avaan sinulle vielä kunhan vain saan aseteltua sanani oikein. Olen päättänyt, etten enää (jos sitä joskus olen tehnyt) halua ruokkia maailmaa surullisin sävelin, vaan tarjota kokemuksestani kumpuavia rikastuttavia ratkaisuja. Viime aikoina surua on kuitenkin ollut ratkaisuja enemmän. Sille on syynsä, jonka jaan kunhan löydän oikeat sanat.

Aika herkillä minä olen ollut. Tänään olen kai saavuttanut jonkin kulminaatiopisteen, sillä tuntuu, että moni asia saa minut itkun partaalle. Aamulla jaoin jo MaiLifen Facebook-ryhmässä tämän tarinan, ja kirjoitin:

 

 

Tuo tarina ei jätä minua rauhaan. Sanoja ei ole nyt minulla paljon, mutta nämä pystyn nyt sinulle kirjoittamaan:

Tärkein asia elämässä ovat läheiset, perhe, ystävät. Usko minua, sen tajuaa silloin, kun elää aikaa, jossa ei ole ketään, joka tarvitsee. Muistathan tänään kiittää rakkaimmistasi! Ja muistathan, että vieressäsi bussissa tai kaupan kassajonossa saattaa olla joku sellainen, jolla ei ole ketään, johon turvautua. Mitä hänelle voisit sanoa?

* * *

Viime aikoina on tuntunut helpommalta jakaa blogissa vanhoja kirjoittamiani juttuja – tarinoita, joiden ääreen olen sinun toivonut palaavan uudelleen niiden tärkeän sanoman takia.

Tänään, koska muita sanoja ei ole, haluan jakaa kanssasi uudelleen yhden kovin tuoreen tekstini. Jos tätä kirjoittaessani olisin tiennyt mitä seuraavat kuukaudet tuovat tullessaan, en tiedä olisinko ollut valmis kulkemaan tätä polkua.

Ja ne puuttuvat sanat – ne tulevat pian. Ne vain tarvitsevat oikean muodon, jotta surullisista sävelistä muodostuu rikastavia ratkaisuja.

* * *

Ei ihmisen kuulu olla yksin

(julkaistu MaiLifessa 25.1.2016)

Olen ollut viime päivinä surullinen. Masentunutkin, vaikken haluaisikaan liittää tuota sanaa itseni yhteyteen, sen verran rankka ilmaisu se on. Pää on pyörällä, sillä tulin vasta takaisin Amerikasta, jossa vietin toista kuukautta ystäväperheeni au pairina.

Niin, au pairina aikuisiällä. Niinkin voi tapahtua.

Mutta se ei ole se pointti, vaan se on, että takasin tultuani mikään ei ole oikein tuntunut olevan ennallaan tai paikallaan.

Monenlaisista syistä johtuen olen ihan aikuinen nainen, mutten ole omaa perhettä saanut. Enkä ehkä koskaan tule saamaankaan, siihenkin on jo myönnyttävä. Mutta sekään ei ole se pointti, vaan se on, että reissun jälkeen elämä niin kuin ennen ei ole tuntunut elämältä. Amerikassa sain ensimmäistä kertaa aikuisiälläni kokea millaista perhe-elämä on.

Sen, kun on lapsia ja puoliso ja käydään kaupassa ja nahistellaan ja halataan.

* * *

Merkittävä kokemus. Intensiivinen jakso elämää. Huomiota vaativat lapset, yhdessä perheen kanssa vietetyt lämpimät hetket ja koetut muistot. Ja nyt Suomi. Hiljaisuus omassa pienessä yksiössä. Seinän takaa kuuluva kolina ja naapurin nauru. Tietokoneen naputtavat näppäimet ja illan hämärässä vähitellen näkymättömiin katoava olohuoneen nurkka, jota tuijotan. Ei ole pikkutötteröä, joka nappaa hihasta ja pyytää leikkiin. Ei ole ruokapöytää, jota siistiä ruokailun jälkeen, ei joulukuusen koristeiden askartelua. Ei ole leikkipuistoa tai kylvyn jälkeen sylissä kylmyyttään tärisevää naperoa, vaan hiljaisuus ja natiseva nojatuoli ja tylsistyminen tekemättömyyden äärellä.

Ja sitten se ohimenevän äkillinen hetki, kun istuu natisevaan nojatuoliin, nappaa kännykän käteen aikeissaan veistää jonkin nasevan päivityksen Instagramiin ja tajuaa, että mitä väliä on sillä, kuinka suosittua blogia kirjoittaa tai mitä työssään saa aikaan tai mitä Instagramiinsa veistelee. Mitä väliä, jos on yksin.

Ei ihmisen kuulu yksin olla. Ihmisen kuuluu olla yhdessä.

IMG_8992

Tätä näkymää minä kaipaan: tötteröitäni laittamassa hillovoileipiä Las Vegasin -kotimme keittiössä.

 

Tiedän. Ruuhkavuodet, kiukuttelevat lapset, nalkuttava puoliso, zero alone-time. Että onhan meillä yksinolijoilla helppoa, kun saamme mennä miten huvittaa. Että kääntöpuoli se on kaikella. Mutta se ei olekaan se pointti. Vaan se on, että minä haluan vain varmistaa muistathan kaiken kiireen ja mekastuksen keskellä pysähtyä kiittämään siitä, ettet ole yksin.

Sillä ei ihmisen kuulu yksin olla. Ihmisen kuuluu kuulua ja olla osa. Ihmisen kuuluu rakastaa ja tulla rakastetuksi. Eikä ole suurempaa rakkautta kuin perhe ja läheiset.

Minä olen tänään kiitollinen siitä, että olen saanut olla osa yhtä upeaa perhettä, sen elämää ja kokea tuon rakkauden. Olla osa ja kuulua.

Sillä se on se pontti.

Jaettu rakkaus. Mikä siunaus on saada kokea se.

Sen minä tajusin tänään. Ihan vain ohimenevän yhtäkkiä, kun tartuin kännykkääni aikeissa veistää jonkin nasevan päivityksen Instagramiin.

insta

Tämän nasevan Instagram-päivityksen minä laitoin tänään. Tapasin perheen äitiä lounaalla (no okei, muistelimme maanantain kunniaksi matkaa keskipäivän drinkkien kera…), ja jotenkin kai palasin takaisin siihen tunteeseen, jonka Amerikassa koin, sillä sitten tämä blogiini nyt piirtynyt ajatus vain iski.

Minähän olen addikti…!

Facebookissa on viime päivinä levinnyt tiuhaan tahtiin Helsingin Sanomien juttu riippuvuuksista. Minäkin klikkasin linkin auki ja aloin lukea Jani Kaaron pohdintaa siitä kuinka addiktiot syntyvät vääränlaisen sosiaalisen ympäristön kuihduttaman mielen seurauksena – korvikkeena ”hengen köyhyydelle”.

Juttua lukiessani hiki alkoi puskea pintaan ja virrata pitkin ohimoitani…

kylmähiki

Siinä kerrottiin rotilla tehdyista huumekokeista eri ympäristöissä: ”…jos rotat saavat elää luontaista ja lajityypillistä elämää omassa sosiaalisessa yhteisössään ne eivät a) osoita kiinnostusta päihteisiin ja b) eivät addiktoidu odotetulla tavalla huumeisiin, jotka toisessa kontekstissa olisivat niille erittäin addiktoivia…” Ja sitten sovelletaan rottakokeen oppeja ihmisiin: ”Erilaiset addiktiot ovat ihmisten tapa sopeutua juurettomuuteen; elämään vailla oman sosiaalisen ryhmä lohtua. Riippuvuus ei ole pelkästään yksilön mielihyvän tavoittelua tai pakoa todellisuudesta, vaan pyrkimys löytää jokin korvike sille sosiaaliselle yhteisölle, joka häneltä on otettu pois tai jota hän ei koskaan saanut.”

Ja sitten se iski tajuntaani: minähän olen addikti!

addikti

Minä olen ollut addikti ja riippuvuuteni syntyi turvaksi juurettomuudessani. Minun riippuvuuteni ei ollut mikään aine, vaan toinen ihminen. Ruotsissa menetin oman sosiaalisen ympäristön; sen tärkeän oman elinpiirin töineen ja tekemisineen, johon olin kotimaassani tottunut. Ja kun tuo ympäristö hävisi minulta, enkä pystynyt yrityksistäni huolimatta rakentamaan samanlaista tilalle, suuntasin tarpeeni kuulua johonkin sekä tulla nähdyksi ja kuulluksi toiseen ihmiseen. Halusin rakentaa tästä pikkuyhteisöstämme oman turvapaikkani, oman kotini, mutta tulinkin siitä riippuvaiseksi. Tämä aihe on sen verran arka ja yksityinen, että tämä on nyt kaikki, mitä haluan asiasta sanoa. Enkä usko kirjoittavani siitä jatkosskaan paljon tämän enempää – mutta jaan tämän pienen ajatuksen, sillä olen oivalluksestani ylpeä ja toivon, että se voisi auttaa jotain muutakin ihmistä hahmottamaan omaa elämäänsä. Kaltaiselleni ”itsenäiselle naiselle” kun tällaisen puolen löytäminen itsestään ja sen tunnustaminen on aika vaikeaa.

Vaikean asiasta tekee myös se, että riippuvuudesta on usein vaikea päästä irti. Kuten Hesarin jutussa todetaan: ”Tämä ”kodin” tunne on tärkeä syy siinä, miksi addiktioista luopuminen on monille niin vaikeaa; siinä ihminen joutuu hylkäämään elämäntavan ja yhteisön, jonka hän on tuntenut omakseen… Miten hän koskaan pärjäisi sen ulkopuolella?”

Mutta tiedättekö; kyllä hän pärjää! Koska hän on hemmetin fiksu muija, ja vielä fiksumpi kaiken tämän jälkeen!

fiksumuija

/Maija, stronger than yesterday!