Epäluottamus eristää ihmiset toisistaan – tarina komeasta argentiinalaisesta

Kävelen pitkin mallorcalaista rantakatua omiin ajatuksiini syventyneenä. Naputan samalla kiivaasti kännykän muistioon mieleeni juuri pälkähtänyttä ajatusta, olenhan vetäytynyt reissuun kirjoittamaan isoa urakkaa valmiimmaksi, ja tekstinpalaset tunkevat tajuntaani nyt kaikkialla. Kirjoitustyö on matkani päätarkoitus, ja päivissäni on jo selkeä rytmi: herättyäni suuntaan aamulenkille ja sitten palaan takaisin vuokraamalleni yksityisasunnolle kirjoittamaan koko päiväksi. Tänä aamuna olen päättänyt kuitenkin tehdä toisin ja lähteä rantaan ottamaan aurinkoa hetkeksi ennen päivän töitä.

Luoja paratkoon sitä saksankielistä juhlatunnelmaa, joka jo aamukymmeneltä kohoaa silmieni eteen kipittäessäni kovaa vauhtia ohi saksalaisturistien kansoittaman aurinkorannan. Aamuisilla lenkeilläni olen löytänyt pienen paikallisten suosiman, rauhallisen yksityisrannan pienen kävelymatkan päästä, mutta sinne pitää kulkea ohi kaiken tämän hulluuden. 

Päänsisäinen luova kaaokseni sekä aamuauringon ja viinan marinoimat turistit; kaikki tässä yhdessä hetkessä kokemani maailmat sekoittuvat kummallisella tavalla päässäni ja tuntuu lähinnä, että olisin saksalaisten kanssa jalkapallo-ottelussa. Tiedätkö sen kummallisen mölinän, joka syntyy joukkuettaan kannattavista mieskatsojista jalkapallopelissä? Se kaikuu kovaa korvissani nyt.

Siksi suorastaan hätkähdän, kun joku suhauttaa polkupyörällään vierelleni.

”Huh, minun piti oikein ottaa rivakampi tahti tuolla turistien ja autojen lomassa, kun yritin saada sinut kiinni”, tuntematon mies sanoo espanjaa särähtelevällä englannillaan.

”Niin, taidan olla aika nopea kävelijä”, tuumaan hänelle ihmetellen tuota täyttä katkosta maailmaan, jossa juuri olen kulkenut saksalaisten jalkapallokenttien kautta. Kuka ihme tämä mies on ja kuinka pitkään hän on kävelyäni jo seurannut?

Hän pyytää lupaa saada pyöräillä vierelläni, kysyy minne olen matkalla. Nyökkään hänelle hyväksyvästi, ja kerron yksitysrannasta, jolle olen menossa. Samaan hengenvetoon tajuan pahoitella omaa poissaolevuuttani ja kerron, että menen nyt muissa maailmoissa, sillä olen tarkoituksella vetäytynyt yksinoloon.

”Aah, Suomi! Minä olen Argentiinasta kotoisin”, mies sanoo huomattavan huojentuneena kun kerron, etten ole saksalainen.

”Miksi haluat olla yksin?” hän kysyy.

 

TOISEN yksityisyyteen ei tungeta, kaikuu suomalainen mantra päässäni. Mutta täällä espanjalaisella rannalla, argentiinalaisen pyöräillessä vieressä, tuota yksityisyyttä ei tunneta.

Kerron olevani toimittaja ja kirjoitushommissa tällä matkalla. Sitä en kuitenkaan argentiinalaiselle tunnusta, että toivoisin hänen jättävän minut rauhaan. Mitä ihmettä hän haluaa? Ja miksi kaikesta tästä ihmisvirrasta hän on päättänyt lähteä juuri minun perääni?

Juttelen niitä näitä osoittamatta isompaa kiinnostusta häneen, sellainen on ennenkin pelastanut kuumottavista tilanteista.

Huojennukseni on tienristeys. Saavumme kujalle, josta erkanee tie rannalle. Hänen pyöräilymatkansa päätepiste jatkuu toiseen suuntaan risteyksestä, ja hyvästelemme.

”Oli hauska tavata, nähdään taas”, huikkaan hänelle kevyesti ja olen valmiina sujahtamaan taas kirjailijamaailmaani, mieleni suojiin turvallisen rauhalliseen paikkaan, jossa saan olla poissa kenenkään katseilta.

Nyt tuon rauhan kuitenkin rikkoo sinne pilkahtava kummallinen ajatus: Olisipa ehkä ollutkin hauskaa vielä jatkaa matkaa argentiinalaisen kanssa, miksi halusin hänestä nopeasti eroon? Ehkä eristäytyneisyyteni olisi vielä hetken pidempään kestänyt keskustelua hänen kanssaan.

 

KULJEN muutaman metrin, kun takaani kuuluu pyrönjarrujen kitinä.

”Sallisitko, jos kävelisin kanssasi vielä hetken”, argentiinalainen kysyy kauniisti. Hän on kääntynyt kannoillaan ja lähtenyt perääni uudelleen.

Itsehän jatkoa tilasin, hymähdän mielessäni, ja annan hänelle taas luvan. Hän hyppää pois pyörän selästä ja alkaa taluttaa kulkupeliään.

Hän kysyy mistä kirjoitan kirjaa, ja kerron, että se on tarina, joka pohjaa omiin kokemuksiini elämässä.

”Olet noin nuori, kuinka sinulla voi olla niin paljon jo nyt elettyä elämää, että siitä saa ihan kirjan?”, hän ihmettelee.

Kerron olevani jo 37-vuotias, mutta kai tähänkin ikääni nähden ehtinyt aika paljon kokea, jotta kirjoittaa kannattaa.

”Mutta uskon kyllä, että meillä kaikilla on tarina, jossa riittää aineksia muille jaettavaksi”, jatkan ja katsahdan häntä.

Hän pysähtyy, selvästi pohtien asiaa, ja alkaa kertoa omaa tarinaansa siitä, kuinka Argentiinasta lähdettyään on reissannut ympäri maailmaa asettuen nyt Mallorcalle. Se on kiehtova tarina, ja hän… no, onhan hän nyt ihan syötävän komea.

 

OLEMME saapuneet rannalle, ja ehtineet jo jutella hyvän tovin, mutta argentiinalainen tuntuu toivovan keskustelullemme vielä jatkoa. Hän katsahtaa minua, ja sanoo taas kysyvän näköisenä:

”Taidat nyt haluta takaisin omaan rauhaasi?”

 

Mallorcan Arenalissa näyttää tältä.

 

Minulla on kaksi vaihtoehtoa. Voin pyytää häntä jäämään vielä seuraani tai kauniisti kehottaa tässä vaiheessa poistumaan.

Vaikka mihin suuntaan aivoni ajattelurattaat haluaisinkaan kääntää, en voi välttyä miettimästä, mitä tuo mies haluaa. Hän on maailman kohtelian, kiinnostavin ja rauhallisin, mutta silti minä pelkään mitä hän saattaisikaan minulle tehdä tai minulta haluta, jos sallisin hänelle vielä seuraani.

”Kyllä, jos et pahastu, niin jatkaisin päivää nyt yksin, sillä tämä kirjoitusprosessi tunkee läpi kaikkialta, vastaan hänelle totuudemukaisesti, ja jatkan:

”Ehkä näemme vielä uudelleen”.

Näin hyvästelemme jo toistamiseen. Alan kävellä kohti rannan toista laitaa, suojaan ja mahdollisimman kauas hänestä. Näen miten argentiinalainen raahaa polkupyöräänsä pitkiä betonirappusia ylös mäenrinnettä, ja minua hymyilyttää, sillä onhan tuo näkymä suhteellisen suloinen. Huomaan miten hän pysähtyy rappusten yläpäähän ja jää pitkäksi aikaa sinne tuijottamaan rantaa. Tunnen poraavan katseen myös selässäni, ja hyvin hitaasti, jotain kammottavaa käännettä peläten, alan riisua vaatteitani niiden alle pukemieni bikinien päältä.

Asetan pyyhkeen maahan ja tartun kirjaan, jonka olen rantalukemisekseni ottanut mukaan. Kirja tarjoaa minulle turvallisen keinon päästä pois tilanteesta omaan rauhaani. Syvennyn siihen hetkeksi, ja kun nostan pääni seuraavan kerran, huomaan, että argentiinalainen on laskeutunut takaisin alas rappusia ja istuu nyt rantalaiturilla.

Työnnän pääni takaisin kirjaan ja vannotan itseni pysymään täällä niin pitkään, että mies lähtee pois. Ehkä hän odottaisi ikuisuuden vain päästäkseen takaisin seuraani? Pääni hakkaa kaikenlaisia kauhukertomuksia siitä, miten yksin matkustava nainen on vuosien jälkeen ajautunut luurankona rantaan kaiken kokemansa kauhun jäljiltä.

Seuraavan kerran, kun nostan pääni kirjasta, argentiinalaista ei enää näy.

Tässä minun salainen, ihana rantani.

 

TOISEN yksityisyyteen ei tungeta. Tämä mantra tarkoittaa, että muille on annettava oma tila, niin minun muille kuin muiden minulle, eikä sinne saa mennä omilla muka tärkeillä asioillaan sorkkimaan. Eikä, luoja paratkoon, ainakaan keskeyttää ihmistä silloin, kun hän näyttää vetäytyneen omaan rauhaansa.

Tätä mantraa olen miettinyt läpikotaisin nyt tavattuani argentiinalaisen. Olen pohtinut pääni puhki pelkoa; sitä itselleni tuttua asetelmaa, jossa aina tällaisessa tilanteessa valitsen paeta. Vain varmuuden vuoksiko valitsen epäillä toisesta pahinta ja työntää hänet syrjään, jotta säästyisin?

Miltä haluan säästyä? Mistä pelkoni kumpuaa?

Olen miettinyt luottamusta toisiin ihmisiin. Miksi aina ajattelen ensimmäisenä, että he haluavat minulle jotain pahaa? Pohdin luottamusta itseeni: uskallanko todella avautua toiselle ja antaa palan itsestäni?

Miksi nyt suljin mahdollisuuden pois, monta kertaa? Vetosin kirjailijan kiireisiini; perustelin päätöstäni vetäytyä tarpeeseellani olla yksin ja ajatella. Ne ovat täysin totta, ja kirjoittaminen tärkein prioriteetti reissullani, mutta olisinko kuitenkin vielä pienen hetken vielä voinut toimia toisin ja päästää argentiinalaisen hetkeksi pidempään elämääni, jotta voisin kuulla hänen tarinaansa vielä syvempään. Ehkä hän ei olisikaan nylkenyt minua luurangoksi Välimeren vietäväksi.

Kannattaako aina ajatella pahinta toisesta?

 

YKSINÄISYYTTÄ koskevissa tutkimuksissa on tultu yhteen erityiseen tulokseen: Yksinäiseksi itsensä kokevat tuntevat suurempaa luottamuspuolaa toisia ihmisiä kohtaan. Muut ihmiset näyttäytyvät yksinäiselle uhakana, ja tämä estää toisten lähelle päästämisen ja heihin tutustumisen.

Olen itse aina ollut tällainen: lähtökohtaisesti pelkään toisten ihmisten tarkoitusperiä, sitä, mitä muut minusta haluavat.

On jännä, että esimerkiksi olen itse ylipäänsä onnistunut olemaan kahdessa pidemmässä parisuhteessa, sillä minun on luottamuksen takia hyvin vaikea päästää ihmisiä lähelleni. Tämähän on suorastaan ristiriitaista: toisaalta olen maailman helposti lähestyttävin ihminen, joka tulee toimeen kaikkien kanssa – kirjoitankin syvimmistä tuntemuksistani muille hyvin avoimesti.

Mutta siellä, kaiken keskellä, kulkee tarkka raja, sellainen, joka eristää tiukimman yksityisyyden ja syvimmät tunteet ulkopuolisilta, estää sellaisen läheisen, ihminen ihmiselle -tutustumisen. Sen rajan rakentaa pelko siitä, että toinen satuttaa ja haluaa vain hyötyä sekä saatuaan haluamansa hylkää.

Tuo pelon raja eristää minut muista, tukahduttaa aidon yhteyden mahdollisuuden ja syvempien suhteiden syntymisen.

ON tunnustettava kaksi asiaa. Ensinnäkin, juuri nyt, palatessani mielessäni eiliseen kohtaamiseen, harmittaa vietävästi, etten kutsunut argentiinalaista sittenkin seuraani pidemmäksi aikaa. Se olisi voinut avata minulle aivan uuden maailman, tätäkin tekstiä isompia ajatuksia, mutta jotka nyt päätin sulkea pois, sillä toisen yksityisyyteen ei tungeta. Ja se, että suljin itseni häneltä, tarkoitti nyt, että  minun epäluottamukseni eristi meidät ihmisinä toisistamme.

Toiseksi, tämän tekstin kirjoittaminen nolottaa, sillä kuva minustahan on sellainen, että heittäydyn aina kaikkeen ja annan palaa. Sitä kuvaahan minun tulisi ylläpitää ja kertoa seikkailuista, joihin komean argentiinalaisen kanssa sysäydyin, eikö niin?

Mutta ei. Nyt minä kirjoitan tätä sinulle, ja totean: Ihmisellä voi olla isoja ajatusten lukkoja suhteessa luottamukseen. Näihin omiin rajoihini on perehdyttävä, mietittävä mistä ne syntyvät ja mitkä on niiden syyt. Ja erityisesti: voisiko asialle tehdä jotain, jotta saisi takaisin luottamuksen? Sillä enhän minäkään toivo, että lopun elämääni annan pelkojeni rakentamien rajojen eristää minut toisista ihmisistä.

Mutta vaikka tuo eilinen vain pieni hetki se lopulta oli, ajatella, minkälaisen ajatuksen tuo kohtaaminen argentiinalaisen kanssa saattoikaan synnyttää!

 

Tämä leveä hymy siitä syystä, komealle argentiinalaiselle. Ja ehkä vähän siitäkin, etten ainakaan tällä kertaa päätynyt luurangoksi Välimereen. Ja ihan ehdottomasti siksi, että jo viikon oltuani, ja voimaannuttuani itse tästä tekstistäni, olen nyt menossa ensimmäistä kertaa ulos illalliselle tällä reissualla. Ja ehkä hymy vähän siitäkin, että huomisen aamuni ajattelin aloittaa taas omalla yksityisellä rannallani… Katsotaan, kuinka sitten käy!

/Äm

Yksinäisyydestä syntyy helposti kierre, joka johtaa syvemmälle yksinäisyyteen – Mutta se on mahdollista katkaista

Tässä viimeisin kirjoitukseni tämänkertaisista Hidasta elämää -sivuston vieraskynistä.

 

* * *

Yksinäisyydestä syntyy helposti kierre, joka johtaa syvemmälle yksinäisyyteen – Mutta se on mahdollista katkaista
(Julkaistu Hidasta elämää -sivustolla 8.4.2019)

 

Miksi ihmiset kadulla kääntävät katseensa pois, kun kävelen vastaan? Kukaan ei heitä hymyä tai tervehdi toisiaan, ja samalla itse leijun yksinäisenä kaikkien keskellä saamatta kaipaamaani kontaktia kehenkään.

Olen seurannut mielenkiinnolla niin ihmisten käyttäytymistä arjessa kuin julkista keskustelua yksinäisyydestä.

Merkillepantavaa on huolipuhe. Ollaan kauhuissaan ja säikähdetään jos joku kertoo yksinäisyydestään. Järjestetään hankkeita, joissa haetaan helpotusta kärsivälle. Se on toki tärkeää, mutta haluaisin, että maailma ymmärtäisi: yksinäistä ei voi pelastaa.

Ulkopuolisten hätääntyminen ei välttämättä auta yksinäisyydessä taistelevaa, sillä asia on aina yksilön kokemus. Entä jos huolipuheella yksinäisyyteen liittyvää tabua rakennetaankin vain syvemmäksi ja lamaannutetaan yksinäistä yhä enemmän?

Koska olen itse yksinäinen, tiedän, että yksinäinen haluaa tulla kohdatuksi, että moikataan keskellä katua, hymyillään, kysytään mitä kuuluu. Niin pieni jo riittää, ja tämän arjen kohtaamisen tulisi olla jokaisen vastuulla!

Toivon, että yksinäisyydestä poistuisi ulkopuolisen kauhistelun leima ja että yksinäiset puolestaan itse ymmärtäisivät, että asialle voi tehdä jotain; että kyse on paljon omasta mielestä.

Olen tehnyt paljon töitä ymmärtääkseni mitä voin tehdä, jos haluan muutoksen tilanteeseeni. En ole tutkinut asiaa terapiassa, vaan oivaltanut nämä asiat itse, ja siksi tuntuu tärkeältä jakaa yksi suurimmista löydöistäni.

Tiedän, että hylätyksi tulemisen pelko on usein vahvempi kuin se, että näkisi mahdollisuuden saada helpotusta tilanteeseen. Yksinäisyyden möykky tuntuu mahdottomalta ymmärtää ja on helpompi kaivautua syvemmälle yksinäisyyteen kuin tarttua toimeen. Mutta uhriutuminen tai vaikeneminen eivät kannata.

Itselleni olennaista oli oivaltaa, että yksinäisyys on tunne ja tulkinta, joka on syntynyt minussa erilaisten kokemusten seurauksena. Yksinäisyys on minulle totta, tulkinta kasaantuneista kokemuksista, mutta se ei ole todellisuus.

Jos minut on hylätty lapsena, se ei tarkoita, että kaikki hylkäisivät minut. Tai jos olen joutunut sopeutumaan nopeasti vaihtuviin tilanteisiin ja paikkoihin, ei se tarkoita, etten voi rakentaa jonnekin juuria. Tai jos joku toinen on kokenut, että kaverit koulun pihalla syrjivät, sekään ei tarkoita, että kukaan ei koskaan haluaisi olla kaveri.

Yksinäisyydestä muodostuu helposti kokijalleen karu kierre, niin oli varassa käydä minullekin. Ymmärsin, että voin itse muuttaa totuuttani tiedostamalla itseni, kokemukseni ja ajattelumallini. Kokemus vahvistaa totuuttani. Mitä enemmän koen tiettyä toimintaa, sitä vahvemmaksi totuudeksi se rakentuu. Ehkä silloin myös positiiviset kokemukset voisi kasaantua ja muodostua vahvemmaksi totuudeksi?

Yksinäisyyden ratkaisemista ei voi ulkoistaa. Olen itse myös ajatellut, että kenties minun on hyväksyttävä yksinäisyyden olevan tunne, joka seuraa elämässäni aina; vain muuttaen muotoaan ja laatuaan. Mutta sitten minulla on siitä jo parempi ote, eikä se saata epätoivoon, sillä tiedän, että itse voin vaikuttaa.

Kuva Ihana elämys

Olen sinkku koska pelkään itseäni – Miksi annamme mielen vankiloiden hallita elämäämme?

ULKOPUOLINEN katse on hurja; se tuntuu näkevän itseäni tarkemmin, miksi elän elämääni kuten elän. Sinkkuuteni saa jatkuvasti arvioita ihmisiltä, jotka tietävät paremmin: 

”Olet yksin siksi, koska olet nirso ja liian valikoiva. Tavoittelet jotain, mitä et voi saada”, ne kuuluvat ykskantaan.   

Olen aika raakileena tämän asian kanssa, mutta päättänyt kuitenkin jakaa julkisesti ajatukseni aidoimmillaan ja tuoreimmillaan, jotta muutkin voisivat tehdä esimerkkini kautta löytöjä itseen.

Vaikka altistan omat ajatukseni muiden eteen, itsetuntoni parisuhteeseen liittyvissä kysymyksissä on kuitenkin melko heikko, ja siksi tällaiset kommentit raastavat usein syvältä. 

En oikeastaan enää jaksa yhtään ihmettelyjä tai viisaita tietäjiä, jotka kertovat sinkkuuteni syyt ja jakelevat anteliaasti kärkkäitä neuvojaan. Sen sijaan haluan jakaa suuren oivalluksen, jonka olen tehnyt. Haluan keskustella kanssasi mielen vankiloista – siitä, kuinka kummallisia ajattelun lukkoja ihminen itselleen rakentaa ja antaa niiden ohjata elämäänsä.


EI. En ole nirso, enkä tavoittele kuuta taivaalta; enhän luoja paratkoon viiteen vuoteen ole edes antanut mahdollisuuksia parisuhteelle. En ole treffaillut, en ole etsinyt. Olen vain koettanut parantua.

Olen kirjoittanut jo niin monta kertaa elämästä, jota elin, kun viimeksi olen ollut parisuhteessa. Siksi kertaan tarinan vain lyhyesti ja voit lukea lisää siitä tämän tekstin lopusta löytyvistä linkeistä.

Edellisessä suhteessani asuimme Ruotsissa, ja toisen elämä määritti arkemme tahdin, sillä hänen työnsä takia muutimme Suomesta. Minä jäin syrjään, yksinäiseksi koettaen rakentaa omaa elämää uuteen maahan. 

Mutta sitä en ole kertonut, mitä minulle tapahtui tuon kaiken keskellä. En siksi, että on hävettänyt, en siitä syystä, että muutuin kaiken keskellä itsellenikin tuntemattomaksi.

Minusta tuli tuossa suhteessa kaikkien vaikeuksien alla nalkuttava, roikkuva ja riiippuva – läheisriippuvainen, arvioisin näin jälkikäteen. Kaikki ilo imeytyi minusta pois, hymy karisi huuliltani. Katsoessani peiliin, näin hirviön, jota vihasin itsekin. Mutten osannut tehdä sille mitään, enkä saanut sitä pois itsestäni, olosuhteet ja osaamattomuutemme voittaa vaikeudet kiinnittivät sen minuun yhä tiukemmin.

Kaikki tämä oli osallisena siinä, että suhde päättyi eroon, vaikka sille paljon muitakin itsestäni riippumattomia syitä oli. 

Viiimeiset vuodet eron jälkeen olen rakentanut itsetuntoani uudelleen, elämääni alusta ja nollasta. Olen toipunut, vahvistunut ja tehnyt valtavan määrän töitä.

Mutta parisuhteelle en ole antanut minkäänlaista mahdollisuutta. 

Kuva: Matti Myller

 

PITKÄÄN olen ajatellut, että jaloilleen pääseminen vie aikaa, että olen vielä niin heikko, etten pysty aloittamaan uutta. Mutta yhtäkkiä havahduin; entä jos kyse ei olekaan enää toipumisesta, paranemisesta?

Entä jos olen vanginnut itseni omaan mieleeni?

Olen sinkku siksi, että pelkään itseäni, oivalsin. 

Viimeisimmäksi jääneen parisuhteeni huonoon kokemukseeni pohjaten ajattelen, että jos olen parisuhteessa, vaarana on, että ajaudun riippuvaksi jälleen. Että minusta tulee kamala ja huutava akka, hirviö, jota en missään maailman tilanteessa halua olla itselleni enkä kenellekään muulle. Pelkään valuvani taas samaan kaavaan ja että minusta tulee samanlainen kuin aiemmassa suhteessani. En usko itseeni parisuhteen kontekstissa.

Tämä mielikuva kahlitsee minua. En näe muuta totuutta.

Kuvani parisuhteesta ja itsessäni siinä on värittynyt mustaksi synkän kokemukseni seurauksena. Lukkiutunut ajatukseni itsestäni kahlitsee ja hallitsee niin voimakkaasti, että suljen kaiken parisuhteen mahdollisuuden pois. Vaikka saattaisinhan myös yllättyä positiivisesti itsestäni?


SYY sinkkuuteeni olen minä itse.

Syy sinkkuuteeni on, että pelkään itseäni.

Tuon pelon rakennan aivan itse, joka päivä uudelleen. Asioita on sattunut ja tapahtunut, ja muutkin ihmiset niiden kulkuun vaikuttaneet, mutta itse olen valinnut lukita itseni pelkoon sen sijaan, että näkisin mahdollisuuden.

Mitä pidempään annan tämän pelon rajoittaa elämääni, sitä syvemmälle itseni itseni ajan pelkoon – yksinäisyyteenkin. Sitä kauemmaksi itseni etäännytän hyvästä, joka voisi tulla.

Mitä kauemmin olen tämän pelon antanut lukita minut mieleni vankilaan, sitä varmempi olen juuri tänään, että on vain yksi ratkaisu, jolla voin päästä eteepäin – jos eteepäin haluan mennä.

Päätös. On itse tehtävä päätös siitä haluanko luopua pelostani vai jatkanko elämääni sen kanssa.


AJATELLA, millaisia mielen vankiloita ihminen itselleen rakentaa ja kuinka paljon hyvää ne voivat estää tulemasta! Tämä pätee niin moneen muuhunkin asiaan kuin vain parisuhteeseen.

Oletko sinä rakentanut itsellesi jonkin mielen vankilan? Millainen se on? Voisitko tehdä päätöksen luopua siitä?

 

Kuva: Matti Myller

 

Linkkejä aiemmin kirjoittamaani/minusta kirjoitettuun:

Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi, kun elin miehen rahoilla
Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää
Rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin – näin selvisin, vaikka mieleni romahti
”Mies jätti – nyt olen rahaton ja asunnoton” – Joululoma päättyi shokkiin, kun Maijan mies kertoi haluavansa erota

Ja luithan jo tämän uusimman vieraskynäni Hidasta elämää -sivustolle!
Olin parisuhteessa yksinäisempi kuin koskaan – Toinen ihminen ei voi poistaa tarvetta yksinäisyyden takana

”Olin parisuhteessa yksinäisempi kuin koskaan” – Toinen ihminen ei voi poistaa tarvetta yksinäisyyden taustalla

”Etsi nyt se mies, kyllä toi sun yksinäisyyshöpötys loppuu sitten.” Kamalin saamani kommentti viime päivinä.

Ensiksikin, ethän ikinä kutsu yksinäisyyttä höpötykseksi, sillä se on kokijalleen karua totta. Ja toiseksi, kokemusta on; kukaan toinen ihminen, puoliso tai ystävä, ei poista yksinäisyyttä.

Tätä asiaa en ole uskaltanut aiemmin sanoa ääneen, mutta nyt sanon, sillä siihen kytkeytyy tärkeä oppi, jonka haluan jakaa kanssasi. Julkaisen tuoreimman vieraskynä-kirjoitukseni myös tänne MaiLifeen.

 

 

”Olin parisuhteessa yksinäisempi kuin koskaan” – Toinen ihminen ei voi poistaa tarvetta yksinäisyyden taustalla

(Julkaistu Hidasta elämää -sivustolla 2.4.2019)

 

Kuva on painunut syvälle mieleeni. Jännällä tavalla näen sen nyt ulkopuolisen silmin, aivan kuin leijuisin itseni ympärillä. Istuin lattialla, oli pimeä syksyinen ilta. Mies oli lähtenyt viikon työreissulle, ja minä olin yksin keskellä hiljaisuutta itkemässä.

Ruotsiin muutimme miehen työn takia. Minulla ei ollut siellä kunnollista työtä eikä työyhteisöä, vain osa-aikaista hanttihommaa. Olin lähtenyt tukemaan häntä, ja otin askeleen taaksepäin omalla urallani. Ystäviä ei vieraassa maassa ja pienellä paikkakunnalla tuosta vaan saanutkaan. Mieheni reissasi matkoilla ja oli paljon kiinni työssään.

Tunne painaa edelleen. Kun hän tuli kotiin reissultaan, latasin kaiken ahdinkoni häneen. Tarvitsin huomiota, hyväksyntää ja ymmärrystä: Etkö tajua, mitä sinun vuoksesi koen! Olen yksin ja odotan, että tulisit takaisin ja täyttäisit hiljaisuuteni. Muistan hänen lasittuneet, lautasen kokoiset silmänsä. Näin, ettei hän ymmärrä.

Olimme vierekkäin, yhdessä, mutta hän ei nähnyt minua, vaikka yritti varmasti. Välillä meillä oli hyvin hauskaa, mutta jollain syvemmällä tasolla emme koskaan kohdanneet. Minun tehtäväni on ymmärtää ja tukea häntä, mutten saanut samaa takaisin. Olimme epätasapainossa vailla yhteyttä. Olin yksinäisempi kuin ikinä elämässäni aiemmin – yksin, vaikka kaksin, tyhjä ja hukassa. Hän oli kumppanini, muttei osannut tarjota minulle turvaa, jota tarvitsin.

Vaikka olen kokenut yksinäisyyttä monessa eri elämäntilanteessa ja sittemmin päättänyt puhua kaikesta rohkeasti ääneen, tämän kertominen on hyvin vaikeaa.

Tuossa vaiheessa elämää halusin peittää kaiken. Oli näytettävä, että onnistun, että tuo suhde toimii erityisessä olosuhteessakin. En halunnut kertoa, että olin epäonnistunut. Lopulta tuli raastava ero.

Yksinäisyyttä on vaikea käsittää. Ulkopuolelta on helppo sanoa, että mene ulos ja hanki kavereita tai parisuhde, niin et ole enää yksin.

Mutta tiedän kokemuksesta, että kukaan toinen ei poista yksinäisyyttä, ei sitä tyhjyyttä ja syvempää tarvetta, joka aina on yksinäisyyden tunteen taustalla.Minä toivoin mieheni täyttävän tarpeeni ja itseni. Mutta eihän se niin mene. Toisen ihmisten tehtävä on täydentää kokonaisuutta; ei paikata puuttuvaa tai täyttää tyhjyyttä.

Yksinäisyys parisuhteessa oli minulle merkittävä kokemus. Olen kokenut yksinäisyyttä paljon myös eron jälkeen ja sitä ennen, ja tämän kaiken keskellä oivaltanut jotain hyvin tärkeää: yksinäisyyteni ei ole kenenkään toisen syy, eikä sitä voi kukaan toinen tuosta vain poistaa. Niin ihanaa kuin olisi omalla kohdallanikin syyttää yksinäisyydestään siitä, että on tehnyt vääriä valintoja parisuhteissa tai ettei ole onnistunut muodostamaan pysyviä ystävyyssuhteita, kyse ei ole lopulta vain siitä.

Yksinäisyyteni on tunne ja tulkinta, joka on syntynyt minussa erilaisten kokemusten seurauksena. Ajattelumalli, joka on muuttunut minulle todeksi. Yksinäisyys on minulle totta, tulkinta kasaantuneista kokemuksista, mutta se ei ole todellisuus. Tämä ollut huojentavaa ymmärtää, sillä nyt tiedän, että voin tehdä asialle jotakin.

 

Vaikka elämä oli välillä vaikeaa, on niin ikävä tätä Ruotsin kotini maisemaa! Siinä me, jotka hyppäsimme rohkeaan seikkailuun, mutta upposimme vaikeaan kuiluun. Elämä kasvattaa, se opettaa, sen siivet kantaa. Mikään ei mennyt kuten piti, ja sitten kuitenkin lopulta kaikki kääntyi juuri oikein; erityisesti tänään ymmärrän tämän hyvin konkreettisesti. Varbergiin on kuitenkin kova ikävä, sillä rakastin tuota paikkaa paljon.

”Olen yksinäinen, vaikka minulla on paljon seuraa – Tuntuu siltä, ettei minulla ole merkitystä”

Yksinäisyydelle on annettava kasvoja ja ääniä, jotta sitä olisi helpompi ymmärtää. Siksi olen valinnut puhua omasta yksinäisyydestäni julkisesti aina, kun pyydetään. Nyt luvassa on muutaman vieraskynä-kirjoituksen sarja Hidasta elämää -sivustolle, jaan ne sellaisenaan myös täällä MaiLifessa.

Tässä ensimmäinen kirjoitukseni:

 

* * *

Olen yksinäinen, vaikka minulla on paljon seuraa – Tuntuu siltä, ettei minulla ole merkitystä
(Julkaistu 25.3.2019 Hidasta elämää -sivustolla)

 

Minä en kuulu mihinkään. Kuka minua todella tarvitsee? Kuka hoitaa, jos kaadun? Kenen puoleen käännyn silloin, kun haluan jakaa suurimmat iloni?

Kun katsot minua ulkopuolelta, et voi aavistaakaan millaisen surun sisääni kätken. Olen sosiaalinen, upea nainen, monessa mukana ja ympärilläni on paljon ihmisiä. Sopeudun mutkattomasti tilanteeseen kuin tilanteeseen ja olen usein seurueitteni tunnelman ylläpitäjä.

Silti olen yksinäinen. Kun päivän päätteeksi painan kotioven kiinni perässäni, häviän maailmasta.

Tein karun laskelman: kuinka moni tuhansista tuttavistani jäisi kaipaamaan, jos nyt todella häviäisin. Kuinka monen elämään syntyisi peruuttamaton lovi, jos katoaisin tuosta vaan, savuna ilmaan. Tiedätkö, sellaisia ei juuri ole.

Olen työssä käyvä, yksin elävä ja perheetön sinkku. Yksinäisyys on seurannut elämääni sen eri vaiheessa. Välillä vetäydyn tarkoituksella vain itseni seuraan ja nautin ajastani yksin. Saan energiani toisista ihmisistä, mutten jaksa tuntitolkulla jauhaa puhelimessa enkä kaipaa kaveria, jolle koko ajan selittää kuulumisia.

Mutta välillä yksinäisyys on tehnyt minut lohduttoman epätoivoiseksi; miksi kukaan ei tarvitse minua?

Sitähän yksinäisyys on. Tappava tunne ja sisällä kalvava kokemus siitä, ettei ole osa mitään merkityksellistä.

Yksinäisyyttä on ulkopuolisten hyvin vaikea ymmärtää, mutta myös itse kokija on usein tietämätön tunteensa juurista. Kokemuksena yksinäisyys on niin kokonaisvaltainen ja lohduton, että siihen voi olla vaikea tarttua ja analysoida. Kuitenkin juuri tuo pysähtyminen itsensä eteen on ollut minulle ratkaisevin tekijä, jotta olen saanut jonkinlaisen otteen yksinäisyydestäni.

Olen tehnyt paljon töitä ymmärtääkseni, miksi yksinäisyys seuraa minua. Ajatella mitä tajusinkaan: tuon tunteen minussa synnyttääkin juuri sosiaalisuuteni.

Yksinäisyys on tunne ja tulkinta, joka on syntynyt minussa erilaisten kokemusten seurauksena. Juuret kulkevat aina lapsuuteeni, siihen kun ollessani vuoden vanha biologinen isäni hylkäsi minut. Hän lähti pois elämästäni, eikä koskaan palannut siihen. Uusi rakastava isähahmo tuli kyllä elämääni myöhemmin, mutta sitten piti sopeutua uuteen ja hyvin erilaiseen sukuun ja yhteisöön, jossa koin olevani outolintu.

Muutimme lapsuudessani paljon, ja minun täytyi aina löytää uusi paikka. En kuitenkaan koskaan voinut asettua paikalleni täysin, sillä aina oli mahdollista, että lähtö seuraavaan tulisi pian.

Hylkäämisen kokemus ja uuteen sopeutumisen vaatimus alkoivat määrittää elämääni. Opin ajattelemaan, että pitää sopeutua jokaiseen yhteisöön, johon minut laitetaan. Minusta tuli juureton, jolla ei koskaan oikein ollut pysyvää yksikköä ja tämä synnytti tunteen yksinäisyydestä. Olen ollut aina vähän ulkopuolinen ja pelännyt, että kuka tahansa voi hylätä – mutta samalla olen tuntenut valtavan tarpeen mukautua ja miellyttää.

Olen aina etsinyt paikkaa, johon kuulua. Merkitystä, joka tarjoaa minulle tunteen siitä, että kelpaan.

Yksinäisyyteni juurten oivaltaminen on ollut rankkaakin, mutta toisaalta todella huojentavaa. Olen ymmärtänyt, että tunnistettuani tilanteen ja ajatukseni, voin myös tehdä asialle jotain. Usein yksinäisyydestä muodostuu valtava tunnemöykky, jonka ratkaiseminen tuntuu mahdottomalta. Mutta ei niin ole – avaimet ovat omissa käsissäni!

Uskoisitko, että tämä nainen on yksinäinen, kun seuraat hänen elämäänsä ulkopuolelta? En minäkään, mutta niin vain on; yksinäisyys on seurannut elämässäni lapsuudesta lähtien, vaikka olen maailman sosiaalisin ihminen.

Elämästä on uskallettava nauttia myös yksin – sinkkuus ei ole sairaus!

”No, onko löytynyt jo joku? Oliko sillä Kanarialla ketään ”pabloa”? Miten sä nyt noin hymyilet, nyt oot kyllä rakastunut!? Mistä sä kuule löytäisit äkkiä miehen, niin ei tarvitsisi matkustaa yksin? Pitäiskö sun nyt alkaa myös miettiä vaihtoehtoa, että tekisit lapsen yksin, kyllä se lapsi tuo merkityksen elämään?”

Muita kysymyksiä en enää keksi. Nuo ovat yhtään kärjistämättä ne, joita minulle aina ensimmäisenä esitetään, kun kohdataan. 

Miksi olet vielä yksin? 

 

VIETIN juuri ihanan loman Kanarialla, Gran Canarian pienessä Arinagan kylässä. Se oli kaukana turistikohteista ja seuranani olivat vain paikalliset ihmiset. Asuin suloisessa majatalossa meren rannalla. Villiinnyin vapaudesta ja iloitsin rauhasta, nautin auringosta ja tuulesta! Sillä kävinkin: kuljin oman tuuleni mukaan ja sinne minne nenä kulloinkin näytti. 

Silti ensimmäisenä reissunikin jälkeen kysyttiin: ”Onko sinulla nyt jo joku?” 

Kuva: Milo’s Surf Travels

 

Tiedän, nuo kysymykset tarkoittavat vain hyvää ja tuohon asiaan on helppoa tarttua; olenhan nainen, joka on ollut yksin jo monta vuotta, ja yksin oleminen siksi ulospäin selvä minua määrittelevä muoto.

Mutta se, minkä joku toinen kokee oikeaksi maailmanjärjestykseksi ei välttämättä ole sitä minulle. Ei ainakaan ainoa asia johon elämäni keskittyy. Minulla on mielessä niin paljon muutakin: toiveita, unelmia, tavoitteita. Niin paljon elettävää elämää ja hyvää, jota voin tehdä yksinkin.

Silti nuo kysymykset saavat minut pohtimaan: Olenko oikea ihminen tällä tavoin ollenkaan? Onko elämän päätavoite vain löytää pari? Onko minulla lupa elää täysipainoista elämää yksinäänkin ja ottaa siitä kaikki irti? 

Eihän sinkkuus ole sairaus! 

 

YKSIN oleminen ja yksinäisyys ovat aivan eri asioita. Tämän ymmärsin ensimmäistä kertaa kunnolla, kun olin puolen vuoden seikkailullani Norjassa; kun muutama vuosi sitten asuin pienessä kalastajakylässä luonnonvoimien armoilla (lue täältä lisää). Vaikka olin aivan yksin, en tuntenut itseäni koskaan yksinäiseksi. Ympärilläni oli jotain itseäni paljon suurempaa, luonto ja sen ääretön turva, jotka saivat minun kokemaan olevani osa, kuuluvani tuohon suureen kokonaisuuteen.

Tämä sama kokemus toistui kauniilla tavalla nyt Kanarialla lenkkeillessäni saaren karuilla aavikkopoluilla, kiivetessä korkealle vuorelle ihailemaan merimaisemaa tai istuessani illan pimeydessä rannassa aaltoja kuunnellen ja tähtiä tuijottaen.

Kuinka vapaa onkaan ihminen, joka uskaltaa olla yksin – miten tasapainoiseksi sielun saa, kun voi olla itsensä kanssa ja hiljaa. Mitä sydämeen kertyykään, kun vain keskittyy elämään!

Kuva: Milo’s Surf Travels

 

MUUALLA maailman eri kolkissa olen ollut välillä kovinkin yksinäinen, ja tulen varmasti vielä tuota tunnetta kokemaan, senhän olen todennut ääneen jo aiemmin. Mutta yksin eläminen tai oleminen eivät tuota yksinäisyyden kokemustani. Sen taustalla on paljon isompia elämänkulkuja, joista vielä eräänä päivänä kirjoitan, sen lupaan! Mutta ennen sitä haluan vain muistuttaa, että elämästä on uskallettava nauttia myös yksin.

Ihmisen on osattava olla yksin. On niin paljon sellaisia, jotka välttelevän yksin jäämistä viimeiseen, ihmisiä, jotka ympäröivät itsensä alati muilla tai keksivät koko ajan jotain tekemistä. Yksin ollessa joutuu kohtaamaan hiljaisuuden, itsensä ja omat ajatuksensa. Yksin ollessa pääsee kohtaamaan itsensä – myös huonoine puolineen. Ja se on pelottavaa, tiedän sen. 

Yksin on opittava olemaan.

 

TOIVOISIN, että jokainen meistä, elämäntilanteestaan riippumatta saisi kokea yksin olemisen kauneuden. Kun osaa olla itsensä kanssa, huomaa, ettei tarvitse toista täyttämään mitään. Tajuaa sen, että toisten ihmisten tehtävä on täydentää kokonaisuutta; ei paikata puuttuvaa tai täyttää tyhjyyttä.   

Jokainen vaihe elämää on ohimenevää. Siksi ajattelen, että kaikista eri aikakausista tulisi nauttia. Tulisi olla lupa nauttia! Mitä on elämä, jos vain etsii ja odottaa jotain tapahtuvaksi? 

Ehkä siitä meidän tulisi toisiltamme kohdatessamme kysyä ensimmäisenä: Olethan varmasti nauttinut elämästäsi?

 

Kuva: Milo’s Surf Travels

 

Huh, näitä Milo’s Surf Travelsin upeita kuvia (heidän majatalossaan asuin ja päädyin myös kuvattavaksi Gran Canarian Barranco de Guayadequen upeissa maisemissa)! Toivon, että ne kiteyttävät sen kauneuden, jonka voi kokea vain yksin.

 

/Ämmänne, jonka hymy hehku tulevat auringosta, hyvästä voinnista ja innostuksesta elämään!

Ystävänpäivä joka päivä – yksinäinenkin voi saada ystäviä

Yksinäisyys ei ole sairaus, eikä se tarkoita välttämättä totaalista syrjäytymistä – yksinäisyydellä on monta erilaista muotoa. Se on monelle tuttu kokemus erilaisissa elämänvaiheissa. Se tunne, johon – niin väitän – voi myös itse vaikuttaa. Kyse on paljon omasta ajattelusta. Ja toiminnasta!

Tuorein lehtihaastatteluni yksinäisyydestäni on tässä. Vaikket ikinä lukisi muita haastattelujani, luethan tämän! Siinä on kyse jostain paljon itseäni suuremmasta.

Klikkaamalla kuvia saat ne suuremmaksi ja tekstin helpommaksi lukea.

 

Vain se voi rakastaa, joka haluaa – näin neljä vuotta sinkkuna käänsi käsitykseni romanttisesta rakkaudesta

ISTUIN HELSINKILÄISESSÄ BAARISSA naisporukkamme pikkujouluissa. Tasan neljä vuotta ja kolme päivää sitten olin tullut varta vasten tuolloisesta kodistani Ruotsista juhlimaan tätä upeaa tilaisuutta. Illan aikana katseeni kiinnittyi useamman kerran viereisessä pöydässä ihan vähän liian päihtyneenä notkuvaan mieheen. Hän tarkkaili humalaisen haukan katseella baaritiskille virtaavia, toinen toistaan kimaltavampia naisia.

Hänen hyökkäysvalmiuttaan henki salpaantuneena seuraten, muistan ajatelleeni suurta kiitollisuutta kokien:

– Onneksi en ole sinkku. En jaksaisi tällaista enää ikinä.

Ja sitten. Tasan kolme päivää vaille neljä vuotta sitten, vain viikko tuon baaripohdintani jälkeen.

Karma is a bitch.

Mieheni ilmoitti, että haluaa erota.

Ero ei ollut sillä tavalla mikään kevyt juttu, ja rakkaus repi rikki. Siitä olen sinulle täällä blogissanikin kertonut, esimerkiksi näin ja näin. Siksi neljä vuotta olen ollut nyt yksin koettaen nousta jaloilleni. Ensimäistä kertaa vasta nyt olen voinut edes ajatella uuden romanttisen rakkauden mahdollisuutta. Onhan se vähän hurjaa, ettei ole tuntenut vuosiin läheisyyttä tai sitä miltä tuntuu, kun toinen välittää aidosti, mutta haavat eivät ole antanee armoa.


NELJÄSSÄ VUODESSA OLEN joutunut hahmottamaan itseni täysin uudelleen pala kerrallaan. Samalla on myös ajatukseni rakkaudesta kääntynyt päälaelleen. Se, mitä nyt rakkaudelta toivon, on muuttanut merkittävästi muotoaan.

Ja tänään, jostain kumman syystä, seuraavat sanat purkautuivat paperille. Jotakuinkin näin haluan sinulle tänään oivallukseni rakkaudesta kiteyttää:

 

”VAIN SE VOI rakastaa, joka haluaa.

Ei rakkautta voi pitää kiinni kunnolla, vaan sen täytyy saada olla. Ei rakkautta voi pakottaa, siihen täytyy uskaltaa luottaa.

Ei rakkaus ole vain hetken huumaa. Se on kaunista kasvua, kun sen antaa.


EI RAKKAUDESSA OLE sääntöjä. Se on tila, joka tapahtuu. Se rakentuu.

Ei rakkaus pelasta, se täydentää. Ei rakkaus ratkaise, se antaa kenties yhden vastauksen; ja kohta taas toisen. Se muuttaa alati muotoaan, mutta ei ole vastaus sielun tyhjyyteen koskaan.

Ei rakkaus täytä. Se tarvitsee tilaa. Ja tila sille täytyy tahtoa antaa. Ei rakkautta tee kukaan toinen. Vain se voi rakastaa, joka seisoo tukevasti omilla jaloillaan.


EI RAKKAUS OLE egoja. Se on yhteinen ymmärrys. Kun kaksi keskeneräistä sielua kohtaavat, tahdot voivat tappaa. On oltava yhtä tunteen tuolla puolen.

Ei rakkaus ole yhden ehtoja. Se on tasapuolinen, ei peli, vaan yhdenvertainen – tässä ja nyt, juuri meitä varten.

Ei rakkaus ole prinsessasatu, sen on tavallisten tovereiden tiimi, se, joka toimii silloinkin, kun yksi putoaa pahimmin. Se ei ole kiiltävää kauneutta, vaan hellintä hyväksyntää; se kestää raadollisimmankin rumuuden ja antaa anteeksi sen.

Ei rakkaus ole vaateita. Se on suurinta annettavaa armoa. Laupeutta, jota voi välittää vain jos ensin sen itselleen suo.


EI RAKKAUS KUOLE, vaikka on yksin. Ei tarvitse pelätä, vaikka on yksin. Ei ole kiirettä, vaikka on yksin. Ei rakkautta tule etsiä. Se löytyy, kun sille avautuu.

Ei rakkautta saa käyttää väärin, ja pahinta on pitää välin. Sillä ehei; ei rakkauden vastakohta ole viha. Rakkauden äärilaidalla istuu välinpitämättömyys. Se, ettei tunne mitään, kylmyys. Ja jos, tyytyy vain totuttuun, vähät välittää, saattaa olla syytä irti päästää.


SILLÄ MUISTA, ettei rakkautta ole vain yhtä ainoaa, yksi voi seurata toistaan. Rakkaudella on aikansa ja paikkansa, eikä se aina ole vain unelma lopun elämän ehtoosta. Ei ehkä tavoitekaan. Joskus rakkaus muuttaa niin muotoaan.

Mutta tärkeintä on, ettei ikinä kyynisty koettelemuksissa. Rakkauden luonne on repiä ja taas rakentua uudestaan. Koetosten tarkoitus on kasvattaa.

Niin; kasvattaa, jotta osaa taas rakastaa.”


NO? NIIN EHKÄ KYSYT nyt näiden koskettavien sanojen jälkeen. Mitä minä mahdollisessa seuraavassa romanttisessa rakkaudessa haluan?

Nämä neljä vuotta ovat tehneet minut rakkaudessa rennon. Olen tullut sinuiksi itseni kanssa. Siksi toivon jonain päivänä päätyväni yhteen tasapainoisen kumppanin kanssa. En vaadi ilotulituksia, vaan sen, että kohtaan ihmisen, jonka kanssa voin olla tasan ja turvassa; kainalossa, jossa saan olla juuri tällainen. Se riittää.

Mitä sinä ajattelet? Ehkä välität tämän tekstin sille, joka näitä asioita juuri nyt pohtii.

 

Olen minä tässä neljän vuoden aikana jotain sentäs kokeillut. Tämän tarinan siitä, kun sinkku lähti sokkotreffeille tunturiin (linkki tuossa) haluan sinun lukevan. Siinä on paljon tärkeää ajateltavaa. Kuva: Arctic Challenge 2016 (ja ei, kuvassa en ole minä).

 

/Äm

Ps. Esim kohdasta ”Blogin parhaimmat” tuolla yläpalkissa löydät lisää ajatuksiani parisuhteesta ja sinkkuudesta.

Yksinäisyydessä tappavinta on tunne tarpeettomuudesta

Kävin eilen ruokakaupassa. Matkalla sinne on kahvila. Kahvilassa istui mies, johon katseeni kummallisesti kiinnittyi. Edessä kuppi, pää alas painuneena ja katse huolestuneena mies istui pöydän ääressä. Hän näpräsi sormiaan keskittyneen näköisenä. Tuntui, kuin ajatukset olisivat leijuneet hänen edessään mustana pilvenä.

Jokin sattui minuun näkemässäni, eikä tämä saa minua edelleenkään rauhaan. Minä tunsin hänen mustan pilvensä. Tunnistin taakan hänen harteillaan.

Tuntui, kuin olisin katsonut itseäni etäisyyden takaa. 


”TUO MIES ON KOVIN YKSIN”, ajattelin. En voi tietää onko todella näin, mutta katsoessani häntä tunnistin hänen silmiensä takaa väsymyksen ja toivottomuuden –sellaiset tunteet, jotka usein omasta peilistänikin paistavat.

Olisin kovin halunnut mennä koskettamaan häntä olalle ja sanoa: ”Minä olen tässä”. Mutta ei. Sellaista ei ole soveliasta tehdä; se ei ole sosiaalisesti sallittua.

Siksi minä päätin kirjoittaa. Sekin on siinä sosiaalisten sääntöjen rajalla. Paine piilottaa heikkoutensa on kova. 

Mutta jos kukaan ei sitä tee, miten maailma voi muuttua?


* * *

Räpsräps, tonktonk, piippiip. Tonk.

On aamu, ja pursuava roskapussi kädessä seison pienen kopperon edessä. Roskakatos.

Meteli. Pieni lautaseinäinen koppero, jonka yläosaa kiertää tiheä kanaverkko, ja kamala kaaoksen ääni.

Avaan oven.

Paniikki. Räpsräps, tonktonk, piippiip.

Lintu.

Se on jäänyt vangiksi. Kopin takaosassa se hakkaa päällään kanaverkon reikää tietäen itsekin ettei pääse siitä ulos. Mutta se ei näe muutakaan reittiä. Sen voimat ovat vaarassa ehtyä, ties kuinka kauan se on koettanut löytää tietä vapauteen. Ja kun voimat loppuvat, se tuupertuu. Kuihtuu. Kuolee… 

”Rakas, tule tänne!” huudan. Hätä sumentaa linnun pään. Mitähän se nyt ajattelee? Ajattelevatko linnut?

* * *

Minä ajattelen. Ratkaisuja. Enhän voi jättää sitä tänne, mutten uloskaan kantaa. Miten voin auttaa? Paniikki. Keksin kiertää ulkoa kopin toiselle puolelle ja säikäytän linnun kohti ovea. Räpsräps, se lehahtaa, ja silmänräpäyksessä se on poissa. Ei se ehdi jäädä kiittämään. Mutta ei se haittaa. Minä haluan vain, että se pääsee ystäviensä luo.

Alan itkeä. Olen ollut vähän herkillä.

(Kirjoitus julkaistu MaiLifessa 14.4.2016, lue se kokonaan täällä.)

* * *


TUON TARINAN KIRJOITIN blogiini TASAN vuosi sitten. Niin, se vähän huvittaakin: samat aiheet seuraavat polullani, ja jostain syystä ne nostavat päätään samoihin vuodenaikoihin.

Kerroin sinulle silloin yksinäisyydestäni ensimmäistä kertaa. Tuo tuska ja kokemus johtivat hienoihin juttuihin. Tähän:


HERKILLÄ JUU, TÄNÄKIN vuonna tähän aikaan. 

Näky kahvilan pöydässä. 

Minä itse peilaantuneena näkemääni.

Kirjoitan tämän kaiken tuon tyypin takia – toivoen, etä tulkintani hänestä on täysin väärä, ettei hän edustaisi sitä iso joukkoa suomalaisista, joka tälläkin hetkellä räpiköi omassa roskiskatoksessaan. 

En ollut aikeissa kirjoittaa omasta yksinäisyydestäni nyt, sillä en tässä elämäntilanteessa halua leimaantua sääliä tai huomiota hakevaksi luuseriksi. Sellainen somemaailma tuntuu nykyisin olevan. Lytätään ennen kuin ajatellaan. Enkä minä halua tulla lytätyksi, ei minussa ole mitään vikaa. Minä olen vain yksinäinen jä kyllästynyt olemaan tarpeeton.

Jos joku leiman minuun isketään, olkoon se äänitorvena olo monelle kaltaiselleni, joka nytkin pyhien aikaan pohtii yksinäisyyttään. Vielä vähemmän minä haluan, että kukaan joutuu tuntemaan tällaista…


NYT, TASAN VUOSI sen jälkeen kun kohtasin roskislinnun, jostain kulmasta katsottuna voisi todeta tilanteeni olevan vieläkin vaikeampi kuin aiemmin.

Loukkaannuin syyskuussa, jouduin liikkumiskyvyttämäksi ja pitkälle saurauslomalle (lue tästä lisää) – ja yksinelävänä, perheettomänä yrittäjänä tilanne on kaikin kulmin kimurantti. 

Viimeiset seitsemän kuukautta olen käytännössä maannut yksin yksiössäni. Vaikka pari siitä olenkin ollut jo paremmassa kunnossa, vaatii polvi vieläkin veronsa, enkä voi tehdä mitään ylimääräistä. Nyt suurimman työn vaatii kova kuntoutus ja töiden löytäminen.

Arkeni koostuu pienistä palikoista. Pääsääntöisesti vietän aikaani tietokoneella. Sairausomani jälkeen minä en palaa tuttuun ja turvalliseen työpaikkaan, jossa minua odotetaan ja tarvitaan, vaan pikkuyrittäjänä kursin kovaa vauhtia kasaan työkeikkoja. Se ei ole helppoa työtä, sillä sairausloman lisäksi vuodet osin poissa markkinoilta tuntuvat työntäneen minut tarpeettomaksi. Yritän tavoittaa ihmisiä ja tarjota heille palvelujani, koettaa tehdä itsestäni tarpeellisen päivittäin eri tavoin. En välttämättä tapaa ketään toista ihmistä päiviin ja pääse inhimilliseen vuorovaikutukseen. Selivytyminen on omalla vastuullani.

Tällaista ei tämä tyttö vielä pitkiin aikoihin teekään. Voit kenties kuvitella, millaisen lisän tarpeettomuuteen tuo se, ettei totutusti pääse edes purkamaan tuntojaan liikkumalla – se kun minulle on kovin tärkeää. Nämä kuvat Rushista viime keväältä. Onneksi silloin sain kokea tämän!


VAMMAUTUMISENI JA SITÄ SEURANNUT aika on ollut kova prosessi, mutta se oivalluttanut minulle sen, mikä yksinäisyydessä on tappavinta.

Se on tunne tarpeettomuudesta.

Yksinäisyydessä tappavinta on tunne tarpeettomuudesta; onnistumisen kokemusten ja posiitivisen palautteen puute.

Jos elämästäni nyt irrottaisi erilleen tämän muutaman kuukauden kestäneen hetken, näyttäisi maailma aika roisilta. Kukaan ei tarvitse minua juuri nyt, ja tämän saan tuta joka päivä.

En puhu tarpeesta selän taputteluille, peukuille tähän kirjoitukseen tai puolihuolimattomille ”Kyllä sua tarvitaan” -kommenteille; etenkään minun kaltaiselle persoonalle sellaiset eivät ole tarpeen. Puhun konkreettisista kohtaamisista, toiminnasta, mahdollisuuksia olla paras itsensa toisten kanssa, onnistua ja saada siitä positiivista palautetta.


MINUN TILANTEENI RATKEAA varmasti vähitellen sen myötä, kun saan riittävästi työkeikkoja ja kokea taas maailman kaipaavan panostani. Toivon, että tämä tapahtuu pian, mutta pelkään, että ei. Miten minun sitten kävisi? 

En voi olla miettimättä taas sitä kuinka moni kaatuu vaikeuksien alla. Mitä pidempään on yksin vailla minkään sorttista positiivista palautetta, sitä matalammaksi mieli käy. Miten jaksavat kaikki muut yksinäiset työttömät tai sairaat?

Kuinka jaksavat pariskunnat, jotka toistensa olemassa olosta huolimatta kokevat olevansa yksin? Olen myös miettinyt usein sitä, miten parisuhteessa olevista moni kokee yksinäisyyttä (minäkin edellisessä suhteessani), ja ymmärtänyt, että ehkä sekin peilautuu tähän: ettei saa todellista tukea toiselta, koe olevansa tälle tarpeellinen ja saavansa onnistumisen kokemuksia yhdessä?

Kaikista eniten mietin sitä, kuinka voisimme mahdollistaa todellisen tarpeellisuuden tunteen toisille?

Joskus kaadutaan, ja sitten koetetaan parhaansa mukan nousta – toivon, että kaikkilla meistä on voimavaroja nousemiseen!


MINÄ EN OLE TÄYDELLINEN, enkä voi koko maailmaa muuttaa. Yksi yritys siihen on ollut olla itse rohkea ja tuottaa tarinoita yksinäisyydestä koettaen avata silmiä sen edessä. Toinen yritykseni yksinäisyyteen rikastavien ratkaisujen löytämiseen on ollut olla mukana Hyvän mielen lounas -tapahtumassa.

Järjestämme 20.4. Hyvän mielen lounaan vanhuksille (muistatko tämän kirjoitukseni viime syksyltä?), jonne voi tulla vielä mukaan vapaaehtoiseksi! Se on yksi tapa saada kuulua joukkoon, jakaa hyvää mieltä ja saada itse onnistumisen ja tapeellisuuden kokemus. Jos haluat siitä lisätietoa ja tulla mukaan, tule Facebookissa tutustumaan tähän Hyvän mielen tekijät -ryhmään.

/Äm, toivoen, että tämä teksti tarjosi sinulle ajattelemisen aihetta

Ei yksinäisyyttä voi arvottaa – miksi yksinäisyys on tabu?

Vain muutamassa päivässä olen huomannut, että yksinäisyys todella puhuttaa yhteiskunnassamme ja on iso ongelma. Pieni teksti ja kutsu onkin nostattanut teissä valtavan määrän ajatuksia: olen saanut upeita viestejä teiltä, kiitos niistä jokaisesta!

Kävin hienon ajatustenvaihdon erään lukijani, Jaken, kanssa. Hänen lähtökohtansa yksinäisyyteen ovat aivan erilaiset kuin minun. Voin tämän jakaa julkisesti, sillä hän on ajatuksensa esittänyt kommentoimalla kaikkien nähtäväksi tässä esittämääni blogikirjoitukseeni.

Tammikuussa kerroin kokemuksestani ystäväperheeni ”au pairina”. Muistat ehkä tämän: Ei ihmisen kuulu yksin olla. Kirjoitin tuolloin muun muassa näin:

Merkittävä kokemus. Intensiivinen jakso elämää. Huomiota vaativat lapset, yhdessä perheen kanssa vietetyt lämpimät hetket ja koetut muistot. Ja nyt Suomi. Hiljaisuus omassa pienessä yksiössä. Seinän takaa kuuluva kolina ja naapurin nauru. Tietokoneen naputtavat näppäimet ja illan hämärässä vähitellen näkymättömiin katoava olohuoneen nurkka, jota tuijotan. Ei ole pikkutötteröä, joka nappaa hihasta ja pyytää leikkiin. Ei ole ruokapöytää, jota siistiä ruokailun jälkeen, ei joulukuusen koristeiden askartelua. Ei ole leikkipuistoa tai kylvyn jälkeen sylissä kylmyyttään tärisevää naperoa, vaan hiljaisuus ja natiseva nojatuoli ja tylsistyminen tekemättömyyden äärellä.

Ja sitten se ohimenevän äkillinen hetki, kun istuu natisevaan nojatuoliin, nappaa kännykän käteen aikeissaan veistää jonkin nasevan päivityksen Instagramiin ja tajuaa, että mitä väliä on sillä, kuinka suosittua blogia kirjoittaa tai mitä työssään saa aikaan tai mitä Instagramiinsa veistelee. Mitä väliä, jos on yksin.

Ei ihmisen kuulu yksin olla. Ihmisen kuuluu olla yhdessä.

Tämä herätti teissä tuolloin paljon keskustelua, ja nyt Jake osallistui siihen. Haluan nostaa käymämme viestinvaihdon sinunkin eteesi, sillä siinä on niin monta tärkeää asiaa, jotka haluan teille kaikille sanoa ääneen juuri nyt

 

jake

 

Minä vastasin näin:

maija1 maija2

 

Ja sitten hän vielä vastasi:

jake2

jake3

 

Rakas ystäväni, luethan jokaisen noista sanoista huolella. On niin monia tapoja olla yksinäinen, monta erilaista lähtökohtaa. Minä näen, että yksinäisyys on tunne, kokemus, eikä sitä voi arvottaa. Itse olen ollut parisuhteessa yksinäisempi kuin koskaan elämässäni sitä ennen tai sen jälkeen – edes nyt. Haluan jakaa tämän keskustelumme, sillä toivon, että sinullakin on mahdollisuus osallistua siihen. Itselleni tällainen keskustelu on kaiken ”avautumiseni” ja edessäni likoon laittamisen palkkio! Tule siis katsomaan ja kommentoimaan niin halutessasi tämän blogikirjoitukseni alle!

Mitä ajatuksia keskustelumme herättää? Miksi yksinäisyys on tabu? Miksi on helpompaa suojautua kuoren alle tai pelätä oman yksinäisyyden tunteen olevan toisen kokemusta merkityksettömämpää?

Tämän ”Rush-tempauksen” teen, sillä oman elämänromahdukseni jälkeen olen ymmärtänyt, että kaikki on mahdollista, kun vain tarttuu toimeen. Teen sen siksi, että minulle on annettu vahva mieli, kyky selvitä ja kenties auttaa toisia. Omasta puolestani en ole huolestunut, mutta monen muun, joilla ei ole voimia nähdä ohi ahdistavan hetken, puolesta minä huolehdin. Se on pieni teko, kovin isoihin en kykene, mutta jos sillä saan vaikka edes Jaken vakuuttuneeksi, että erilaiset yksinäiset voivat olla yhdessä enemmän, olen työni tehnyt.

Jake, kiitän sinua tästä lahjasta, ajatuksestasi, jonka juuri annoit minulle! Se sysäsi nopeasti tähän tärkeään tekstiin ja toivon, että ymmärrät miksi minun oli pakko jakaa se kaikkien ystävieni kanssa.

 

/Äm

 

Ps. Saatuani lukuisia viestejä teiltä, en ole kaikkiin vielä ehtinyt vastata. Teen sen kyllä pian, mutta haluan vastata ajatuksella jokaiselle.