Elämästä on uskallettava nauttia myös yksin – sinkkuus ei ole sairaus!

”No, onko löytynyt jo joku? Oliko sillä Kanarialla ketään ”pabloa”? Miten sä nyt noin hymyilet, nyt oot kyllä rakastunut!? Mistä sä kuule löytäisit äkkiä miehen, niin ei tarvitsisi matkustaa yksin? Pitäiskö sun nyt alkaa myös miettiä vaihtoehtoa, että tekisit lapsen yksin, kyllä se lapsi tuo merkityksen elämään?”

Muita kysymyksiä en enää keksi. Nuo ovat yhtään kärjistämättä ne, joita minulle aina ensimmäisenä esitetään, kun kohdataan. 

Miksi olet vielä yksin? 

 

VIETIN juuri ihanan loman Kanarialla, Gran Canarian pienessä Arinagan kylässä. Se oli kaukana turistikohteista ja seuranani olivat vain paikalliset ihmiset. Asuin suloisessa majatalossa meren rannalla. Villiinnyin vapaudesta ja iloitsin rauhasta, nautin auringosta ja tuulesta! Sillä kävinkin: kuljin oman tuuleni mukaan ja sinne minne nenä kulloinkin näytti. 

Silti ensimmäisenä reissunikin jälkeen kysyttiin: ”Onko sinulla nyt jo joku?” 

Kuva: Milo’s Surf Travels

 

Tiedän, nuo kysymykset tarkoittavat vain hyvää ja tuohon asiaan on helppoa tarttua; olenhan nainen, joka on ollut yksin jo monta vuotta, ja yksin oleminen siksi ulospäin selvä minua määrittelevä muoto.

Mutta se, minkä joku toinen kokee oikeaksi maailmanjärjestykseksi ei välttämättä ole sitä minulle. Ei ainakaan ainoa asia johon elämäni keskittyy. Minulla on mielessä niin paljon muutakin: toiveita, unelmia, tavoitteita. Niin paljon elettävää elämää ja hyvää, jota voin tehdä yksinkin.

Silti nuo kysymykset saavat minut pohtimaan: Olenko oikea ihminen tällä tavoin ollenkaan? Onko elämän päätavoite vain löytää pari? Onko minulla lupa elää täysipainoista elämää yksinäänkin ja ottaa siitä kaikki irti? 

Eihän sinkkuus ole sairaus! 

 

YKSIN oleminen ja yksinäisyys ovat aivan eri asioita. Tämän ymmärsin ensimmäistä kertaa kunnolla, kun olin puolen vuoden seikkailullani Norjassa; kun muutama vuosi sitten asuin pienessä kalastajakylässä luonnonvoimien armoilla (lue täältä lisää). Vaikka olin aivan yksin, en tuntenut itseäni koskaan yksinäiseksi. Ympärilläni oli jotain itseäni paljon suurempaa, luonto ja sen ääretön turva, jotka saivat minun kokemaan olevani osa, kuuluvani tuohon suureen kokonaisuuteen.

Tämä sama kokemus toistui kauniilla tavalla nyt Kanarialla lenkkeillessäni saaren karuilla aavikkopoluilla, kiivetessä korkealle vuorelle ihailemaan merimaisemaa tai istuessani illan pimeydessä rannassa aaltoja kuunnellen ja tähtiä tuijottaen.

Kuinka vapaa onkaan ihminen, joka uskaltaa olla yksin – miten tasapainoiseksi sielun saa, kun voi olla itsensä kanssa ja hiljaa. Mitä sydämeen kertyykään, kun vain keskittyy elämään!

Kuva: Milo’s Surf Travels

 

MUUALLA maailman eri kolkissa olen ollut välillä kovinkin yksinäinen, ja tulen varmasti vielä tuota tunnetta kokemaan, senhän olen todennut ääneen jo aiemmin. Mutta yksin eläminen tai oleminen eivät tuota yksinäisyyden kokemustani. Sen taustalla on paljon isompia elämänkulkuja, joista vielä eräänä päivänä kirjoitan, sen lupaan! Mutta ennen sitä haluan vain muistuttaa, että elämästä on uskallettava nauttia myös yksin.

Ihmisen on osattava olla yksin. On niin paljon sellaisia, jotka välttelevän yksin jäämistä viimeiseen, ihmisiä, jotka ympäröivät itsensä alati muilla tai keksivät koko ajan jotain tekemistä. Yksin ollessa joutuu kohtaamaan hiljaisuuden, itsensä ja omat ajatuksensa. Yksin ollessa pääsee kohtaamaan itsensä – myös huonoine puolineen. Ja se on pelottavaa, tiedän sen. 

Yksin on opittava olemaan.

 

TOIVOISIN, että jokainen meistä, elämäntilanteestaan riippumatta saisi kokea yksin olemisen kauneuden. Kun osaa olla itsensä kanssa, huomaa, ettei tarvitse toista täyttämään mitään. Tajuaa sen, että toisten ihmisten tehtävä on täydentää kokonaisuutta; ei paikata puuttuvaa tai täyttää tyhjyyttä.   

Jokainen vaihe elämää on ohimenevää. Siksi ajattelen, että kaikista eri aikakausista tulisi nauttia. Tulisi olla lupa nauttia! Mitä on elämä, jos vain etsii ja odottaa jotain tapahtuvaksi? 

Ehkä siitä meidän tulisi toisiltamme kohdatessamme kysyä ensimmäisenä: Olethan varmasti nauttinut elämästäsi?

 

Kuva: Milo’s Surf Travels

 

Huh, näitä Milo’s Surf Travelsin upeita kuvia (heidän majatalossaan asuin ja päädyin myös kuvattavaksi Gran Canarian Barranco de Guayadequen upeissa maisemissa)! Toivon, että ne kiteyttävät sen kauneuden, jonka voi kokea vain yksin.

 

/Ämmänne, jonka hymy hehku tulevat auringosta, hyvästä voinnista ja innostuksesta elämään!

Mainokset

Ystävänpäivä joka päivä – yksinäinenkin voi saada ystäviä

Yksinäisyys ei ole sairaus, eikä se tarkoita välttämättä totaalista syrjäytymistä – yksinäisyydellä on monta erilaista muotoa. Se on monelle tuttu kokemus erilaisissa elämänvaiheissa. Se tunne, johon – niin väitän – voi myös itse vaikuttaa. Kyse on paljon omasta ajattelusta. Ja toiminnasta!

Tuorein lehtihaastatteluni yksinäisyydestäni on tässä. Vaikket ikinä lukisi muita haastattelujani, luethan tämän! Siinä on kyse jostain paljon itseäni suuremmasta.

Klikkaamalla kuvia saat ne suuremmaksi ja tekstin helpommaksi lukea.

 

Vain se voi rakastaa, joka haluaa – näin neljä vuotta sinkkuna käänsi käsitykseni romanttisesta rakkaudesta

ISTUIN HELSINKILÄISESSÄ BAARISSA naisporukkamme pikkujouluissa. Tasan neljä vuotta ja kolme päivää sitten olin tullut varta vasten tuolloisesta kodistani Ruotsista juhlimaan tätä upeaa tilaisuutta. Illan aikana katseeni kiinnittyi useamman kerran viereisessä pöydässä ihan vähän liian päihtyneenä notkuvaan mieheen. Hän tarkkaili humalaisen haukan katseella baaritiskille virtaavia, toinen toistaan kimaltavampia naisia.

Hänen hyökkäysvalmiuttaan henki salpaantuneena seuraten, muistan ajatelleeni suurta kiitollisuutta kokien:

– Onneksi en ole sinkku. En jaksaisi tällaista enää ikinä.

Ja sitten. Tasan kolme päivää vaille neljä vuotta sitten, vain viikko tuon baaripohdintani jälkeen.

Karma is a bitch.

Mieheni ilmoitti, että haluaa erota.

Ero ei ollut sillä tavalla mikään kevyt juttu, ja rakkaus repi rikki. Siitä olen sinulle täällä blogissanikin kertonut, esimerkiksi näin ja näin. Siksi neljä vuotta olen ollut nyt yksin koettaen nousta jaloilleni. Ensimäistä kertaa vasta nyt olen voinut edes ajatella uuden romanttisen rakkauden mahdollisuutta. Onhan se vähän hurjaa, ettei ole tuntenut vuosiin läheisyyttä tai sitä miltä tuntuu, kun toinen välittää aidosti, mutta haavat eivät ole antanee armoa.


NELJÄSSÄ VUODESSA OLEN joutunut hahmottamaan itseni täysin uudelleen pala kerrallaan. Samalla on myös ajatukseni rakkaudesta kääntynyt päälaelleen. Se, mitä nyt rakkaudelta toivon, on muuttanut merkittävästi muotoaan.

Ja tänään, jostain kumman syystä, seuraavat sanat purkautuivat paperille. Jotakuinkin näin haluan sinulle tänään oivallukseni rakkaudesta kiteyttää:

 

”VAIN SE VOI rakastaa, joka haluaa.

Ei rakkautta voi pitää kiinni kunnolla, vaan sen täytyy saada olla. Ei rakkautta voi pakottaa, siihen täytyy uskaltaa luottaa.

Ei rakkaus ole vain hetken huumaa. Se on kaunista kasvua, kun sen antaa.


EI RAKKAUDESSA OLE sääntöjä. Se on tila, joka tapahtuu. Se rakentuu.

Ei rakkaus pelasta, se täydentää. Ei rakkaus ratkaise, se antaa kenties yhden vastauksen; ja kohta taas toisen. Se muuttaa alati muotoaan, mutta ei ole vastaus sielun tyhjyyteen koskaan.

Ei rakkaus täytä. Se tarvitsee tilaa. Ja tila sille täytyy tahtoa antaa. Ei rakkautta tee kukaan toinen. Vain se voi rakastaa, joka seisoo tukevasti omilla jaloillaan.


EI RAKKAUS OLE egoja. Se on yhteinen ymmärrys. Kun kaksi keskeneräistä sielua kohtaavat, tahdot voivat tappaa. On oltava yhtä tunteen tuolla puolen.

Ei rakkaus ole yhden ehtoja. Se on tasapuolinen, ei peli, vaan yhdenvertainen – tässä ja nyt, juuri meitä varten.

Ei rakkaus ole prinsessasatu, sen on tavallisten tovereiden tiimi, se, joka toimii silloinkin, kun yksi putoaa pahimmin. Se ei ole kiiltävää kauneutta, vaan hellintä hyväksyntää; se kestää raadollisimmankin rumuuden ja antaa anteeksi sen.

Ei rakkaus ole vaateita. Se on suurinta annettavaa armoa. Laupeutta, jota voi välittää vain jos ensin sen itselleen suo.


EI RAKKAUS KUOLE, vaikka on yksin. Ei tarvitse pelätä, vaikka on yksin. Ei ole kiirettä, vaikka on yksin. Ei rakkautta tule etsiä. Se löytyy, kun sille avautuu.

Ei rakkautta saa käyttää väärin, ja pahinta on pitää välin. Sillä ehei; ei rakkauden vastakohta ole viha. Rakkauden äärilaidalla istuu välinpitämättömyys. Se, ettei tunne mitään, kylmyys. Ja jos, tyytyy vain totuttuun, vähät välittää, saattaa olla syytä irti päästää.


SILLÄ MUISTA, ettei rakkautta ole vain yhtä ainoaa, yksi voi seurata toistaan. Rakkaudella on aikansa ja paikkansa, eikä se aina ole vain unelma lopun elämän ehtoosta. Ei ehkä tavoitekaan. Joskus rakkaus muuttaa niin muotoaan.

Mutta tärkeintä on, ettei ikinä kyynisty koettelemuksissa. Rakkauden luonne on repiä ja taas rakentua uudestaan. Koetosten tarkoitus on kasvattaa.

Niin; kasvattaa, jotta osaa taas rakastaa.”


NO? NIIN EHKÄ KYSYT nyt näiden koskettavien sanojen jälkeen. Mitä minä mahdollisessa seuraavassa romanttisessa rakkaudessa haluan?

Nämä neljä vuotta ovat tehneet minut rakkaudessa rennon. Olen tullut sinuiksi itseni kanssa. Siksi toivon jonain päivänä päätyväni yhteen tasapainoisen kumppanin kanssa. En vaadi ilotulituksia, vaan sen, että kohtaan ihmisen, jonka kanssa voin olla tasan ja turvassa; kainalossa, jossa saan olla juuri tällainen. Se riittää.

Mitä sinä ajattelet? Ehkä välität tämän tekstin sille, joka näitä asioita juuri nyt pohtii.

 

Olen minä tässä neljän vuoden aikana jotain sentäs kokeillut. Tämän tarinan siitä, kun sinkku lähti sokkotreffeille tunturiin (linkki tuossa) haluan sinun lukevan. Siinä on paljon tärkeää ajateltavaa. Kuva: Arctic Challenge 2016 (ja ei, kuvassa en ole minä).

 

/Äm

Ps. Esim kohdasta ”Blogin parhaimmat” tuolla yläpalkissa löydät lisää ajatuksiani parisuhteesta ja sinkkuudesta.

Yksinäisyydessä tappavinta on tunne tarpeettomuudesta

Kävin eilen ruokakaupassa. Matkalla sinne on kahvila. Kahvilassa istui mies, johon katseeni kummallisesti kiinnittyi. Edessä kuppi, pää alas painuneena ja katse huolestuneena mies istui pöydän ääressä. Hän näpräsi sormiaan keskittyneen näköisenä. Tuntui, kuin ajatukset olisivat leijuneet hänen edessään mustana pilvenä.

Jokin sattui minuun näkemässäni, eikä tämä saa minua edelleenkään rauhaan. Minä tunsin hänen mustan pilvensä. Tunnistin taakan hänen harteillaan.

Tuntui, kuin olisin katsonut itseäni etäisyyden takaa. 


”TUO MIES ON KOVIN YKSIN”, ajattelin. En voi tietää onko todella näin, mutta katsoessani häntä tunnistin hänen silmiensä takaa väsymyksen ja toivottomuuden –sellaiset tunteet, jotka usein omasta peilistänikin paistavat.

Olisin kovin halunnut mennä koskettamaan häntä olalle ja sanoa: ”Minä olen tässä”. Mutta ei. Sellaista ei ole soveliasta tehdä; se ei ole sosiaalisesti sallittua.

Siksi minä päätin kirjoittaa. Sekin on siinä sosiaalisten sääntöjen rajalla. Paine piilottaa heikkoutensa on kova. 

Mutta jos kukaan ei sitä tee, miten maailma voi muuttua?


* * *

Räpsräps, tonktonk, piippiip. Tonk.

On aamu, ja pursuava roskapussi kädessä seison pienen kopperon edessä. Roskakatos.

Meteli. Pieni lautaseinäinen koppero, jonka yläosaa kiertää tiheä kanaverkko, ja kamala kaaoksen ääni.

Avaan oven.

Paniikki. Räpsräps, tonktonk, piippiip.

Lintu.

Se on jäänyt vangiksi. Kopin takaosassa se hakkaa päällään kanaverkon reikää tietäen itsekin ettei pääse siitä ulos. Mutta se ei näe muutakaan reittiä. Sen voimat ovat vaarassa ehtyä, ties kuinka kauan se on koettanut löytää tietä vapauteen. Ja kun voimat loppuvat, se tuupertuu. Kuihtuu. Kuolee… 

”Rakas, tule tänne!” huudan. Hätä sumentaa linnun pään. Mitähän se nyt ajattelee? Ajattelevatko linnut?

* * *

Minä ajattelen. Ratkaisuja. Enhän voi jättää sitä tänne, mutten uloskaan kantaa. Miten voin auttaa? Paniikki. Keksin kiertää ulkoa kopin toiselle puolelle ja säikäytän linnun kohti ovea. Räpsräps, se lehahtaa, ja silmänräpäyksessä se on poissa. Ei se ehdi jäädä kiittämään. Mutta ei se haittaa. Minä haluan vain, että se pääsee ystäviensä luo.

Alan itkeä. Olen ollut vähän herkillä.

(Kirjoitus julkaistu MaiLifessa 14.4.2016, lue se kokonaan täällä.)

* * *


TUON TARINAN KIRJOITIN blogiini TASAN vuosi sitten. Niin, se vähän huvittaakin: samat aiheet seuraavat polullani, ja jostain syystä ne nostavat päätään samoihin vuodenaikoihin.

Kerroin sinulle silloin yksinäisyydestäni ensimmäistä kertaa. Tuo tuska ja kokemus johtivat hienoihin juttuihin. Tähän:


HERKILLÄ JUU, TÄNÄKIN vuonna tähän aikaan. 

Näky kahvilan pöydässä. 

Minä itse peilaantuneena näkemääni.

Kirjoitan tämän kaiken tuon tyypin takia – toivoen, etä tulkintani hänestä on täysin väärä, ettei hän edustaisi sitä iso joukkoa suomalaisista, joka tälläkin hetkellä räpiköi omassa roskiskatoksessaan. 

En ollut aikeissa kirjoittaa omasta yksinäisyydestäni nyt, sillä en tässä elämäntilanteessa halua leimaantua sääliä tai huomiota hakevaksi luuseriksi. Sellainen somemaailma tuntuu nykyisin olevan. Lytätään ennen kuin ajatellaan. Enkä minä halua tulla lytätyksi, ei minussa ole mitään vikaa. Minä olen vain yksinäinen jä kyllästynyt olemaan tarpeeton.

Jos joku leiman minuun isketään, olkoon se äänitorvena olo monelle kaltaiselleni, joka nytkin pyhien aikaan pohtii yksinäisyyttään. Vielä vähemmän minä haluan, että kukaan joutuu tuntemaan tällaista…


NYT, TASAN VUOSI sen jälkeen kun kohtasin roskislinnun, jostain kulmasta katsottuna voisi todeta tilanteeni olevan vieläkin vaikeampi kuin aiemmin.

Loukkaannuin syyskuussa, jouduin liikkumiskyvyttämäksi ja pitkälle saurauslomalle (lue tästä lisää) – ja yksinelävänä, perheettomänä yrittäjänä tilanne on kaikin kulmin kimurantti. 

Viimeiset seitsemän kuukautta olen käytännössä maannut yksin yksiössäni. Vaikka pari siitä olenkin ollut jo paremmassa kunnossa, vaatii polvi vieläkin veronsa, enkä voi tehdä mitään ylimääräistä. Nyt suurimman työn vaatii kova kuntoutus ja töiden löytäminen.

Arkeni koostuu pienistä palikoista. Pääsääntöisesti vietän aikaani tietokoneella. Sairausomani jälkeen minä en palaa tuttuun ja turvalliseen työpaikkaan, jossa minua odotetaan ja tarvitaan, vaan pikkuyrittäjänä kursin kovaa vauhtia kasaan työkeikkoja. Se ei ole helppoa työtä, sillä sairausloman lisäksi vuodet osin poissa markkinoilta tuntuvat työntäneen minut tarpeettomaksi. Yritän tavoittaa ihmisiä ja tarjota heille palvelujani, koettaa tehdä itsestäni tarpeellisen päivittäin eri tavoin. En välttämättä tapaa ketään toista ihmistä päiviin ja pääse inhimilliseen vuorovaikutukseen. Selivytyminen on omalla vastuullani.

Tällaista ei tämä tyttö vielä pitkiin aikoihin teekään. Voit kenties kuvitella, millaisen lisän tarpeettomuuteen tuo se, ettei totutusti pääse edes purkamaan tuntojaan liikkumalla – se kun minulle on kovin tärkeää. Nämä kuvat Rushista viime keväältä. Onneksi silloin sain kokea tämän!


VAMMAUTUMISENI JA SITÄ SEURANNUT aika on ollut kova prosessi, mutta se oivalluttanut minulle sen, mikä yksinäisyydessä on tappavinta.

Se on tunne tarpeettomuudesta.

Yksinäisyydessä tappavinta on tunne tarpeettomuudesta; onnistumisen kokemusten ja posiitivisen palautteen puute.

Jos elämästäni nyt irrottaisi erilleen tämän muutaman kuukauden kestäneen hetken, näyttäisi maailma aika roisilta. Kukaan ei tarvitse minua juuri nyt, ja tämän saan tuta joka päivä.

En puhu tarpeesta selän taputteluille, peukuille tähän kirjoitukseen tai puolihuolimattomille ”Kyllä sua tarvitaan” -kommenteille; etenkään minun kaltaiselle persoonalle sellaiset eivät ole tarpeen. Puhun konkreettisista kohtaamisista, toiminnasta, mahdollisuuksia olla paras itsensa toisten kanssa, onnistua ja saada siitä positiivista palautetta.


MINUN TILANTEENI RATKEAA varmasti vähitellen sen myötä, kun saan riittävästi työkeikkoja ja kokea taas maailman kaipaavan panostani. Toivon, että tämä tapahtuu pian, mutta pelkään, että ei. Miten minun sitten kävisi? 

En voi olla miettimättä taas sitä kuinka moni kaatuu vaikeuksien alla. Mitä pidempään on yksin vailla minkään sorttista positiivista palautetta, sitä matalammaksi mieli käy. Miten jaksavat kaikki muut yksinäiset työttömät tai sairaat?

Kuinka jaksavat pariskunnat, jotka toistensa olemassa olosta huolimatta kokevat olevansa yksin? Olen myös miettinyt usein sitä, miten parisuhteessa olevista moni kokee yksinäisyyttä (minäkin edellisessä suhteessani), ja ymmärtänyt, että ehkä sekin peilautuu tähän: ettei saa todellista tukea toiselta, koe olevansa tälle tarpeellinen ja saavansa onnistumisen kokemuksia yhdessä?

Kaikista eniten mietin sitä, kuinka voisimme mahdollistaa todellisen tarpeellisuuden tunteen toisille?

Joskus kaadutaan, ja sitten koetetaan parhaansa mukan nousta – toivon, että kaikkilla meistä on voimavaroja nousemiseen!


MINÄ EN OLE TÄYDELLINEN, enkä voi koko maailmaa muuttaa. Yksi yritys siihen on ollut olla itse rohkea ja tuottaa tarinoita yksinäisyydestä koettaen avata silmiä sen edessä. Toinen yritykseni yksinäisyyteen rikastavien ratkaisujen löytämiseen on ollut olla mukana Hyvän mielen lounas -tapahtumassa.

Järjestämme 20.4. Hyvän mielen lounaan vanhuksille (muistatko tämän kirjoitukseni viime syksyltä?), jonne voi tulla vielä mukaan vapaaehtoiseksi! Se on yksi tapa saada kuulua joukkoon, jakaa hyvää mieltä ja saada itse onnistumisen ja tapeellisuuden kokemus. Jos haluat siitä lisätietoa ja tulla mukaan, tule Facebookissa tutustumaan tähän Hyvän mielen tekijät -ryhmään.

/Äm, toivoen, että tämä teksti tarjosi sinulle ajattelemisen aihetta

Ei yksinäisyyttä voi arvottaa – miksi yksinäisyys on tabu?

Vain muutamassa päivässä olen huomannut, että yksinäisyys todella puhuttaa yhteiskunnassamme ja on iso ongelma. Pieni teksti ja kutsu onkin nostattanut teissä valtavan määrän ajatuksia: olen saanut upeita viestejä teiltä, kiitos niistä jokaisesta!

Kävin hienon ajatustenvaihdon erään lukijani, Jaken, kanssa. Hänen lähtökohtansa yksinäisyyteen ovat aivan erilaiset kuin minun. Voin tämän jakaa julkisesti, sillä hän on ajatuksensa esittänyt kommentoimalla kaikkien nähtäväksi tässä esittämääni blogikirjoitukseeni.

Tammikuussa kerroin kokemuksestani ystäväperheeni ”au pairina”. Muistat ehkä tämän: Ei ihmisen kuulu yksin olla. Kirjoitin tuolloin muun muassa näin:

Merkittävä kokemus. Intensiivinen jakso elämää. Huomiota vaativat lapset, yhdessä perheen kanssa vietetyt lämpimät hetket ja koetut muistot. Ja nyt Suomi. Hiljaisuus omassa pienessä yksiössä. Seinän takaa kuuluva kolina ja naapurin nauru. Tietokoneen naputtavat näppäimet ja illan hämärässä vähitellen näkymättömiin katoava olohuoneen nurkka, jota tuijotan. Ei ole pikkutötteröä, joka nappaa hihasta ja pyytää leikkiin. Ei ole ruokapöytää, jota siistiä ruokailun jälkeen, ei joulukuusen koristeiden askartelua. Ei ole leikkipuistoa tai kylvyn jälkeen sylissä kylmyyttään tärisevää naperoa, vaan hiljaisuus ja natiseva nojatuoli ja tylsistyminen tekemättömyyden äärellä.

Ja sitten se ohimenevän äkillinen hetki, kun istuu natisevaan nojatuoliin, nappaa kännykän käteen aikeissaan veistää jonkin nasevan päivityksen Instagramiin ja tajuaa, että mitä väliä on sillä, kuinka suosittua blogia kirjoittaa tai mitä työssään saa aikaan tai mitä Instagramiinsa veistelee. Mitä väliä, jos on yksin.

Ei ihmisen kuulu yksin olla. Ihmisen kuuluu olla yhdessä.

Tämä herätti teissä tuolloin paljon keskustelua, ja nyt Jake osallistui siihen. Haluan nostaa käymämme viestinvaihdon sinunkin eteesi, sillä siinä on niin monta tärkeää asiaa, jotka haluan teille kaikille sanoa ääneen juuri nyt

 

jake

 

Minä vastasin näin:

maija1 maija2

 

Ja sitten hän vielä vastasi:

jake2

jake3

 

Rakas ystäväni, luethan jokaisen noista sanoista huolella. On niin monia tapoja olla yksinäinen, monta erilaista lähtökohtaa. Minä näen, että yksinäisyys on tunne, kokemus, eikä sitä voi arvottaa. Itse olen ollut parisuhteessa yksinäisempi kuin koskaan elämässäni sitä ennen tai sen jälkeen – edes nyt. Haluan jakaa tämän keskustelumme, sillä toivon, että sinullakin on mahdollisuus osallistua siihen. Itselleni tällainen keskustelu on kaiken ”avautumiseni” ja edessäni likoon laittamisen palkkio! Tule siis katsomaan ja kommentoimaan niin halutessasi tämän blogikirjoitukseni alle!

Mitä ajatuksia keskustelumme herättää? Miksi yksinäisyys on tabu? Miksi on helpompaa suojautua kuoren alle tai pelätä oman yksinäisyyden tunteen olevan toisen kokemusta merkityksettömämpää?

Tämän ”Rush-tempauksen” teen, sillä oman elämänromahdukseni jälkeen olen ymmärtänyt, että kaikki on mahdollista, kun vain tarttuu toimeen. Teen sen siksi, että minulle on annettu vahva mieli, kyky selvitä ja kenties auttaa toisia. Omasta puolestani en ole huolestunut, mutta monen muun, joilla ei ole voimia nähdä ohi ahdistavan hetken, puolesta minä huolehdin. Se on pieni teko, kovin isoihin en kykene, mutta jos sillä saan vaikka edes Jaken vakuuttuneeksi, että erilaiset yksinäiset voivat olla yhdessä enemmän, olen työni tehnyt.

Jake, kiitän sinua tästä lahjasta, ajatuksestasi, jonka juuri annoit minulle! Se sysäsi nopeasti tähän tärkeään tekstiin ja toivon, että ymmärrät miksi minun oli pakko jakaa se kaikkien ystävieni kanssa.

 

/Äm

 

Ps. Saatuani lukuisia viestejä teiltä, en ole kaikkiin vielä ehtinyt vastata. Teen sen kyllä pian, mutta haluan vastata ajatuksella jokaiselle.

Joutsen ei ole koskaan yksin

Minä olen ollut yksin. Jo vuosia olen kurvaillut maailman äärilaitoja irtaalla, viettänyt lukemattomia tunteja vain omia ajatuksiani kuunnellen, vailla turvallista seuraa. Vaikka välistä kaksin, silti koko ajan yksin. Se on yksinäisyyden kurjin muoto. Yksin kun kaksin.

Ja nyt ypöyksin, irtaalla. 

Minun onneni on meri. Sen ääreen ovat saapuneet joutsenet. Kymmenet ja taas kymmenet joutsenet. Aamuisin pesevät rantavedessä itsensä päivään ja illalla lipuvat kohti auringon unta. Meren rantaan olen kulkenut minä. Sen ääreen hakeutunut turvaan kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja ystäviäni tervehtimään. 

Jos ei olisi merta, ei olisi minuakaan. Sen turvassa kaikki saa paikkansa. Iso asettuu uomiinsa, pieni paikoilleen. Paikoillani olen minäkin, pieni. Jos ei olisi joutsenia, en tulisi minäkään tähän. 

Jos ei olisi merta, olisiko joutsenta? Jos ei olisi minua, olisiko joutsenta?

Onko joutsen koskaan yksin? Vailla seuraa? Ilman toisen turvaa?

Joutsen. Se on saapunut taas rannalle, ja sitä minä olen seurannut. Lukemattomia tunteja tuijottanut joutsenta. 

Ei. Ei joutsenesta puhuta yksikössä. Se on aina kaksin. Ei koskaan yksin. Oletko huomannut?

Joutsenet.

Joutsenia! Niitä minä olen seurannut. Lukemattomia tunteja olen tuijotanut niitä rannalla hiljaa ja hartaasti. Hengittämättä. Ihaillut ja ihmetellyt. Joutsenista minä olen ottanut lukemattomia valokuvia puhelimeni kuvarullalle. Vaivihkaa napannut hetken muistiin ohi kulkiessani ja kotiin tullessani suurentanut ruutua sormin, palannut joutsenten pikseliseen pintaan. 

Pikselinen on minun pintani. Epäselvä ja ja tarkkuus miten sattuu. Suurennettu ruutu. Olen vähän väsynyt. Yksinäisyyteen. Hiljaisuuteen. Tärkeinta maailmassa on uskaltaa viettää välin kivuliaitakin tunteja vain minä seuranaan. Mutta varjo seuraa kulkijaa ja liian paljon on… liian paljon.

On aivan liian paljon aikaan tunnustella. Penkoa omia ajatuksiaan ja saada ne vielä enemmän solmuun. Toiminta on suoraviivaista. Ei liikaa aikaa turhalle. Hiljaisuus on joskus tappavaa. Kun on liian hiljaista ja liian paljon hiljaisuutta on liikaa aikaa kuunnella.

Onko joutsenilla liikaa hiljaisuutta? Mitä ne kuuntelevat silloin? 

Minä voisin kuunnella joutsenia iäisyyden. Kun ne nokkivat itseään aamupesunpuhtaaksi. Kun ne maiskuttavat mutaisen kevätmeren antimia. 

Onko joutsen yksin kun kaksin? Eikö se uskalla olla yksin. Vai onko sen tarinaan kirjoitettu ikiajoiksi ainainen yhteys? Niin kuin meilläkin pitäisi olla. Ihmisillä. Mutta me olemme niin usein yksin. Miksi?

Ei. Joutsen on aina kaksin.

Joutsen ei ole koskaan yksin.

joutsen

Voi sinä! Voi te! Ihanat ihmiset, jotka olette olleet minuun yhteydessä eilisillan ja tämän päivän aikana. Moni paikka trampoliinilla on jo täyttynyt, mutta vielä on tilaa. Tule sinä? Toivoisin erityisesti, että myös eri ikäiset miehet uskaltautuisivat mukaan; monta upeaa leidiä on jo tulossa. Minä toivon mukaani monipuolista porukkaa, eikä iällä, sukupuolella, kansallisuudella tai edes hyppytaidoilla ole mitään väliä.

Arvaa mitä. Vaikka eilen sanoin, etten ole nähnyt joutsenia pitkään aikaan tajusin tänään, että olenhan minä nähnyt lintuja viime aikoina. Itseasiassa ihan valtavasti.

Joutsenia! Niitä on täällä Rakkauden Saaren rannalla valtavat määrät. Löysin tämän pari viikkoa sitten pöytäläätikkoon kirjoittamani tekstinkin äsken. En minä taida koskaan olla ilman lintuja. Enkä yksin.

Kaunista viikonloppua, ystäväni!

/Äm

Yksinäisen joulukalsaridisko ja muita aaton suuria juttuja

Tältäkö on tuntunut, kun herra Bell, tai mikä se nyt olikaan, keksi puhelimen ja maailman ensimmäinen puhelu on soitettu!

Minä soitin tänään Støn ensimmäisen puhelun. Tai ainakin oman ensimmäisen puheluni täältä. On nimittäin iloksemme ilmoitettu, että vuodenvaihteen jälkeen minun pikkuruinen puhelinliittymäni alkaa toimia Støssä. Netcom, se jolla Sonera operoi täällä, on ollut se ainoa jumalanhylkäämä liittymä, joka meidän kylällämme ei ole toiminut. Mutta nyt, pian!

Tai oikeastaan nyt, tänään! Kylällä on viime päivinä juoruttu kenttähavainnoista ja tänään minäkin sain kokeilla toimivaa puhelinta! Ihan yhtäkkiä verkko ilmestyi kännykkääni. Joskin vain noin kahdenkymmenen sekunnin ajaksi, jotta ehdin ilmoittaa äidille, päässeeni puhelimeen, ja sitten yhteys jo katkesi. Mutta ensi vuonna minäkin saan soittaa ehkä puheluita juuri silloin kuin haluan!

Jouluaatto on alkanut kaikilla tavoin erinomaisesti. Näin

paketti4

Tummapaahtoista kahvia. RUISPALA! NAISTENLEHTIIIIIII!!

Sain joulupaketin vanhemmiltani. Ruispalapusseja oli kolme, ja koska minulla on maailman pienin pakastin, vein kaksi pussia tuonne kalastusrakennuksen pakastehuoneeseen. Siellä ne nyt roikkuvat syöttikalojen ja säilössä olevien siimapönttöjen kanssa sulassa sovussa pussissa, jossa lukee isolla minun nimeni. Ettei kukaan vaan nappaisi niitä mukaansa. Vaikka eivät nämä norjalaiset kyllä niitä huolisi. Syövät maailman kamalimpia leipiä täällä!

Nyt on kaikki hyvin. Tai oli siihen asti, kun pääsin naistenlehdessä sivulle, jossa kerrottiin Helsingin erilaisista ihanista kahviloista. Pieni viilto sydämessä. Mutta sitten käänsin sivua, haukkasin ruispalaa ja katsoin ikkunastani aukeavaa merta ja kauniissa lumisateessa kaartavaa kotkaa. Pieni lämpö sydämessä.

Paketissa oli myös pyjama, Suomenlipun värinen. Tänne mukaan ottamani kahdet pyjaman housut – tämänhän sinä haluat tietää – ovat revenneet. Toiset takapuolesta ja toiset sisäreisistä. Ja nyt äiti oli ostanut minulle lahjaksi kaksi numeroa liian suuret pyjaman housut.

?

Olenko minä kuten se kaskelottiherra, josta eilen kerroin? Minä kelasin tulla täältä Norjasta vielä kerran kutemaan sinne tropiikkiin ennen kuin vetäydyn neljänkympin yksinäisyyteen. Tosin kaskelottimaailmassa naiset elävä koko ajan laumassa tropiikissa eiväkä joudu lähtemään lihottamaan itseään Norjaan. No, ehkä se on ihmisillä vähän toisin…

Yhtä kaikki, ruispalat hotkittuani minä pidin päätin kuunnella musiikkia. Ei joululauluja, ei irtoa edelleenkään, mutta niitä kauniita, ihania nostalgisia voimabiisejä, joita olen viime vuoden aikana Spotifyn soittolistalle kerännyt (kiitos vaan luojalle Spotifyn offline-soittotoiminnosta saatan täällä nettijumaltenkin hylkäämässä kyläpahasessa kuunnella soittolistojani). Että jos kuitenkin pieni kyynel tirahtaisi yksinäisen jouluun.

 

 

Aloitin näillä, kahdella minulle tärkeimmällä. Niiden kauneus ja sanoma koskettavat joka kerta. Ja niiden päälle pitää aina laulaa. Eläytyä!

Ikinä ei muuten arvaisi, mikä on viime vuonna eniten kuuntelemani biisi Spotifyn mukaan. Tämä!

 

Kuuntelin sen ja tajusin, että mitäpä tässä nyt nostalgisoida ja surra ihan turhaan. Ei se kyynel tule. Ja sittenhän se repesi: kalsarijouludisko.

kalsaridisko

Näin näköjään vietetään yksin joulua. Joraamalla yksin.

Sitten tajusin, että enhän minä edes ole yksin, ja raahasin Herra Hermannin joramaan kanssani. Kyllä se tykkäsi. Luulisin.

kalsaridisko2

Støssä on satanut lunta eilisen illan ja tämän aamun välillä ihan valtavasti. On niin upean jouluisaa. Jouludiskon jälkeen lähdimme Hermannin kanssa jouluaaton kävelylle.

kalsaridisko3

Kaikki on hyvin. Lumisade tosin yltyy yltymistään. Kohta lähden joulukirkkoon, tuonne tuossa kuvassa. Sitten syön Fazerin sinistä, jota myös sain paketissa. Ja syön leivänpaahtimessa paahdettuja ruispaloja voilla ja juustolla. Sen parempaa jouluateriaa ei voi olla!

Näin näköjään vietetään yksin joulua. Suuria juttuja voi kokea yksinkin.

Rauhaisaa jouluaattoa sinulle oletpa sitten yksin tai yhdessä.