Joutsen ei ole koskaan yksin

Minä olen ollut yksin. Jo vuosia olen kurvaillut maailman äärilaitoja irtaalla, viettänyt lukemattomia tunteja vain omia ajatuksiani kuunnellen, vailla turvallista seuraa. Vaikka välistä kaksin, silti koko ajan yksin. Se on yksinäisyyden kurjin muoto. Yksin kun kaksin.

Ja nyt ypöyksin, irtaalla. 

Minun onneni on meri. Sen ääreen ovat saapuneet joutsenet. Kymmenet ja taas kymmenet joutsenet. Aamuisin pesevät rantavedessä itsensä päivään ja illalla lipuvat kohti auringon unta. Meren rantaan olen kulkenut minä. Sen ääreen hakeutunut turvaan kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja ystäviäni tervehtimään. 

Jos ei olisi merta, ei olisi minuakaan. Sen turvassa kaikki saa paikkansa. Iso asettuu uomiinsa, pieni paikoilleen. Paikoillani olen minäkin, pieni. Jos ei olisi joutsenia, en tulisi minäkään tähän. 

Jos ei olisi merta, olisiko joutsenta? Jos ei olisi minua, olisiko joutsenta?

Onko joutsen koskaan yksin? Vailla seuraa? Ilman toisen turvaa?

Joutsen. Se on saapunut taas rannalle, ja sitä minä olen seurannut. Lukemattomia tunteja tuijottanut joutsenta. 

Ei. Ei joutsenesta puhuta yksikössä. Se on aina kaksin. Ei koskaan yksin. Oletko huomannut?

Joutsenet.

Joutsenia! Niitä minä olen seurannut. Lukemattomia tunteja olen tuijotanut niitä rannalla hiljaa ja hartaasti. Hengittämättä. Ihaillut ja ihmetellyt. Joutsenista minä olen ottanut lukemattomia valokuvia puhelimeni kuvarullalle. Vaivihkaa napannut hetken muistiin ohi kulkiessani ja kotiin tullessani suurentanut ruutua sormin, palannut joutsenten pikseliseen pintaan. 

Pikselinen on minun pintani. Epäselvä ja ja tarkkuus miten sattuu. Suurennettu ruutu. Olen vähän väsynyt. Yksinäisyyteen. Hiljaisuuteen. Tärkeinta maailmassa on uskaltaa viettää välin kivuliaitakin tunteja vain minä seuranaan. Mutta varjo seuraa kulkijaa ja liian paljon on… liian paljon.

On aivan liian paljon aikaan tunnustella. Penkoa omia ajatuksiaan ja saada ne vielä enemmän solmuun. Toiminta on suoraviivaista. Ei liikaa aikaa turhalle. Hiljaisuus on joskus tappavaa. Kun on liian hiljaista ja liian paljon hiljaisuutta on liikaa aikaa kuunnella.

Onko joutsenilla liikaa hiljaisuutta? Mitä ne kuuntelevat silloin? 

Minä voisin kuunnella joutsenia iäisyyden. Kun ne nokkivat itseään aamupesunpuhtaaksi. Kun ne maiskuttavat mutaisen kevätmeren antimia. 

Onko joutsen yksin kun kaksin? Eikö se uskalla olla yksin. Vai onko sen tarinaan kirjoitettu ikiajoiksi ainainen yhteys? Niin kuin meilläkin pitäisi olla. Ihmisillä. Mutta me olemme niin usein yksin. Miksi?

Ei. Joutsen on aina kaksin.

Joutsen ei ole koskaan yksin.

joutsen

Voi sinä! Voi te! Ihanat ihmiset, jotka olette olleet minuun yhteydessä eilisillan ja tämän päivän aikana. Moni paikka trampoliinilla on jo täyttynyt, mutta vielä on tilaa. Tule sinä? Toivoisin erityisesti, että myös eri ikäiset miehet uskaltautuisivat mukaan; monta upeaa leidiä on jo tulossa. Minä toivon mukaani monipuolista porukkaa, eikä iällä, sukupuolella, kansallisuudella tai edes hyppytaidoilla ole mitään väliä.

Arvaa mitä. Vaikka eilen sanoin, etten ole nähnyt joutsenia pitkään aikaan tajusin tänään, että olenhan minä nähnyt lintuja viime aikoina. Itseasiassa ihan valtavasti.

Joutsenia! Niitä on täällä Rakkauden Saaren rannalla valtavat määrät. Löysin tämän pari viikkoa sitten pöytäläätikkoon kirjoittamani tekstinkin äsken. En minä taida koskaan olla ilman lintuja. Enkä yksin.

Kaunista viikonloppua, ystäväni!

/Äm

Yksinäisen joulukalsaridisko ja muita aaton suuria juttuja

Tältäkö on tuntunut, kun herra Bell, tai mikä se nyt olikaan, keksi puhelimen ja maailman ensimmäinen puhelu on soitettu!

Minä soitin tänään Støn ensimmäisen puhelun. Tai ainakin oman ensimmäisen puheluni täältä. On nimittäin iloksemme ilmoitettu, että vuodenvaihteen jälkeen minun pikkuruinen puhelinliittymäni alkaa toimia Støssä. Netcom, se jolla Sonera operoi täällä, on ollut se ainoa jumalanhylkäämä liittymä, joka meidän kylällämme ei ole toiminut. Mutta nyt, pian!

Tai oikeastaan nyt, tänään! Kylällä on viime päivinä juoruttu kenttähavainnoista ja tänään minäkin sain kokeilla toimivaa puhelinta! Ihan yhtäkkiä verkko ilmestyi kännykkääni. Joskin vain noin kahdenkymmenen sekunnin ajaksi, jotta ehdin ilmoittaa äidille, päässeeni puhelimeen, ja sitten yhteys jo katkesi. Mutta ensi vuonna minäkin saan soittaa ehkä puheluita juuri silloin kuin haluan!

Jouluaatto on alkanut kaikilla tavoin erinomaisesti. Näin

paketti4

Tummapaahtoista kahvia. RUISPALA! NAISTENLEHTIIIIIII!!

Sain joulupaketin vanhemmiltani. Ruispalapusseja oli kolme, ja koska minulla on maailman pienin pakastin, vein kaksi pussia tuonne kalastusrakennuksen pakastehuoneeseen. Siellä ne nyt roikkuvat syöttikalojen ja säilössä olevien siimapönttöjen kanssa sulassa sovussa pussissa, jossa lukee isolla minun nimeni. Ettei kukaan vaan nappaisi niitä mukaansa. Vaikka eivät nämä norjalaiset kyllä niitä huolisi. Syövät maailman kamalimpia leipiä täällä!

Nyt on kaikki hyvin. Tai oli siihen asti, kun pääsin naistenlehdessä sivulle, jossa kerrottiin Helsingin erilaisista ihanista kahviloista. Pieni viilto sydämessä. Mutta sitten käänsin sivua, haukkasin ruispalaa ja katsoin ikkunastani aukeavaa merta ja kauniissa lumisateessa kaartavaa kotkaa. Pieni lämpö sydämessä.

Paketissa oli myös pyjama, Suomenlipun värinen. Tänne mukaan ottamani kahdet pyjaman housut – tämänhän sinä haluat tietää – ovat revenneet. Toiset takapuolesta ja toiset sisäreisistä. Ja nyt äiti oli ostanut minulle lahjaksi kaksi numeroa liian suuret pyjaman housut.

?

Olenko minä kuten se kaskelottiherra, josta eilen kerroin? Minä kelasin tulla täältä Norjasta vielä kerran kutemaan sinne tropiikkiin ennen kuin vetäydyn neljänkympin yksinäisyyteen. Tosin kaskelottimaailmassa naiset elävä koko ajan laumassa tropiikissa eiväkä joudu lähtemään lihottamaan itseään Norjaan. No, ehkä se on ihmisillä vähän toisin…

Yhtä kaikki, ruispalat hotkittuani minä pidin päätin kuunnella musiikkia. Ei joululauluja, ei irtoa edelleenkään, mutta niitä kauniita, ihania nostalgisia voimabiisejä, joita olen viime vuoden aikana Spotifyn soittolistalle kerännyt (kiitos vaan luojalle Spotifyn offline-soittotoiminnosta saatan täällä nettijumaltenkin hylkäämässä kyläpahasessa kuunnella soittolistojani). Että jos kuitenkin pieni kyynel tirahtaisi yksinäisen jouluun.

 

 

Aloitin näillä, kahdella minulle tärkeimmällä. Niiden kauneus ja sanoma koskettavat joka kerta. Ja niiden päälle pitää aina laulaa. Eläytyä!

Ikinä ei muuten arvaisi, mikä on viime vuonna eniten kuuntelemani biisi Spotifyn mukaan. Tämä!

 

Kuuntelin sen ja tajusin, että mitäpä tässä nyt nostalgisoida ja surra ihan turhaan. Ei se kyynel tule. Ja sittenhän se repesi: kalsarijouludisko.

kalsaridisko

Näin näköjään vietetään yksin joulua. Joraamalla yksin.

Sitten tajusin, että enhän minä edes ole yksin, ja raahasin Herra Hermannin joramaan kanssani. Kyllä se tykkäsi. Luulisin.

kalsaridisko2

Støssä on satanut lunta eilisen illan ja tämän aamun välillä ihan valtavasti. On niin upean jouluisaa. Jouludiskon jälkeen lähdimme Hermannin kanssa jouluaaton kävelylle.

kalsaridisko3

Kaikki on hyvin. Lumisade tosin yltyy yltymistään. Kohta lähden joulukirkkoon, tuonne tuossa kuvassa. Sitten syön Fazerin sinistä, jota myös sain paketissa. Ja syön leivänpaahtimessa paahdettuja ruispaloja voilla ja juustolla. Sen parempaa jouluateriaa ei voi olla!

Näin näköjään vietetään yksin joulua. Suuria juttuja voi kokea yksinkin.

Rauhaisaa jouluaattoa sinulle oletpa sitten yksin tai yhdessä.