Kutsuni yksinäiselle: tapetaan yksinäisyyshätä yhdessä!

Roskapussi on suurin viholliseni. Jokinlainen lamaannukseni mittari kai. Asuntoni haisee, enkä uskalla enää avata lavuaarin alakaappia, sillä se räjähtäisi eteeni, mutta silti minä en saa roskia vietyä ovesta ulos.

Pienistä asioista voi muodostua isoja kynnyksiä. Siksi minun on illalla nostettava tuoli ulko-oven eteen ja asetettava pussi sille. Näin aamulla ulos lähtiessäni en voi astua sen yli, vaan minun on pakko tarttua toimeen. Kulkea kymmenen ekstra-askelta roskakatokselle.

* * * 

Räpsräps, tonktonk, piippiip. Tonk.

On aamu, ja pursuava pussi kädessä seison pienen kopperon edessä. Meteli. Pieni lautaseinäinen koppero, jonka yläosaa kiertää tiheä kanaverkko, ja kamala kaaoksen ääni.

Avaan oven.

Paniikki. Räpsräps, tonktonk, piippiip. 

Lintu.

Se on jäänyt vangiksi. Kopin takaosassa se hakkaa päällään kanaverkon reikää tietäen itsekin ettei pääse siitä ulos. Mutta se ei näe muutakaan reittiä. Sen voimat ovat vaarassa ehtyä, ties kuinka kauan se on koettanut löytää tietä vapauteen. Ja kun voimat loppuvat, se tuupertuu. Kuihtuu. Kuolee… 

”Rakas, tule tänne!” huudan. Hätä sumentaa linnun pään. Mitähän se nyt ajattelee? Ajattelevatko linnut? 

* * *

Minä ajattelen. Ratkaisuja. Enhän voi jättää sitä tänne, mutten uloskaan kantaa. Miten voin auttaa? Paniikki. Keksin kiertää ulkoa kopin toiselle puolelle ja säikäytän linnun kohti ovea. Räpsräps se lehahtaa, ja silmänräpäyksessä se on poissa. Ei se ehdi jäädä kiittämään. Mutta ei se haittaa. Minä haluan vain, että se pääsee ystäviensä luo.

* * *

Alan itkeä. Olen ollut vähän herkillä.

uusipäivä

Niin. Herkillä. Kierrellyt ja kaarrellut. Koettanut väistellä ja vetäytyä, jottei tarvitse puhua ja avata sielunsa syvimpiä. Jottei tarvitse kertoa mitä todella on meneillään – se hävettää.

Sinä, joka tunnet minut jo, tiedät, että olen sinua rohkaistakseni jakanut paljon omia vaikeita kokemuksiani. Pitkään aikaan en ole kuitenkaan kokenut turvalliseksi päästää sinua kulissien taa. Jos olisikin ollut sanoja, ne olisivat liian latistavia. En halua valittaa, ruokkia maailmaa surullisin sävelin, vaan tarjota kokemuksestani kumpuavia rikastuttavia ratkaisuja.

Viime viikkoina minä en tuntenut ratkaisuja. Syvältä kaivaa lohduton yksinäisyys.

img_9229

Minä olen yksin. Olen perheetön ja parisuhteeton, mutta myös vailla muita yhteisöjä: yksinyrittäjänä hiljaisessa työtilanteessa ja ilman työkavereita sekä vuosia Suomesta poissa vailla syviä ystävyyksiä. Vanhemmat asuvat etäällä, eikä heihin voi alati turvautua.

Yksinäinen  polku jo vuosia. Moni vaiheistani on tietoisia valintojani, mutta silti elämä on yllättänyt karuudellaan. Se on ollut minulle selviytymistaistelua ja alati eteen asettuvien ongelmien ratkaisua. Nyt suurin häkki on hätä. Yksinäisyyshätä.

Yksinäisyys on kuulumattomuutta, ulkopuolisuutta, yhteisöttömyyttä. Tilanne, jossa kukaan ei tarvitse, eikä itse tunne olevansa osa mitään. Lohduttomuutta ja suunnattomuutta, itseään ruokkiva kierrekin; mitä enemmän on yksin, sitä vaikeampaa on löytää toisten ihmisten luo. Yksinäisyys lamaannuttaa. Pienistä asioista tulee isoja ja vahvinkin mieli saattaa sammua – niin on ollut minulle vaarassa käydä tänä keväänä.

Räps. Tonk. Piip.

Olen koettanut kurkottaa ulos, pyytää apuakin, mutta yllättynyt vastakaiun vähäisyydestä. Kenties kiireen keskellä moni ei ehdi pysähtymään toisen ihmisen edessä. Silloin saattavat silmät sulkeutua hänen avunpyynnöilleen.

Ja silti vain pieni sana tai kosketus saattaisi muuttaa toisen hädän helpotukseksi. Vapaudeksi.

puuttuvat sanat

Pitkään aikaan en ole kohdannut lintuja. Niillä on ollut minulle tärkeä merkitys. Linnun näyttäytyminen on aina tarkoittanut jotain: suuria oivalluksia, toimintaa.

Siunattu olkoon pursuava roskapussini, joka johdatti minut tänä aamuna linnun luo. Siinä hetkessä viime aikoina puuttuneet sanat löysivät muodon, ja ymmärsin mitä minun täytyy sanoa:

Hei yksinäinen, minä, toinen samanlainen, olen täällä, ja haluan tappaa yksinäisyyshädän kanssasi!

Siksi päätin kutsua itsensä yksinäiseksi kokevia ihmisiä viettämään hauskaa hetkeä ja heittäytymään kanssani hurjaan kokemukseen. Varasin meille 15 paikkaa Rush-trampoliinikeskuksesta Helsingistä keskiviikkona 27.4. klo 18-19.30, ja kuka tahansa voi ilmoittautua mukaani – free of charge, minä tarjoan! Haluan inspiroitua kanssasi ja kenties inspiroida sinua. Tämä voi olla meille mahdollisuus luoda yhteistä uskoa elämään, ystävystyä!

Loput on meistä kiinni. Vietetään hauska parituntinen tai perustetaan säännöllisesti tapaava ”yksinäisyydentappokerho”.

Oletko mukana?

Toivon, että sinä välität tämän viestini eteenpäin. Kenties joku sellainen, jonka et edes oleta olevan yksin, tarvitsee juuri tätä. Tai sitten itse tarvitset juuri tätä. Haluan korostaa, että tämä ei ole sinkkutapahtuma, vaan kenelle tahansa itsensä yksinäiseksi kokevaksi. Yksinäisyys voi olla monenlaista, eikä sitä voi arvottaa. Meistä moni voi kokea olevansa yksin, vaikka saattaisi näyttää, että ympärillä on paljon ihmisiä.

rush

TÄLTÄ näyttää Rushissa! Tästä voit katsoa lisää mihin olet tulossa mukaan, heittäydytkö?

 

Kun haluat mukaan, laita minulle sähköpostia maija@ilmoniemi.com, tarjoan tämän mahdollisuuden ensimmäiselle 15 ilmottautuneelle.

Tiäkkö, mä tykkään susta!

/Äm

Tämä idea on lähtenyt puhtaasti omasta kokemuksestani ja kun kuulin, että uusi hurja Rush-puisto avataan vain muutamien päivien päästä, halusin tietysti päästä sinne! Ja sitten vielä sattui niin, että puiston väki innostui tarjoamaan meille tämän elämyksen.

Äläkä pelästy tuota pomppimisasiaa; mukaan voi tulla kuka tahansa ikään, sukupuoleen, ulkonäköön, rotuun yms katsomatta. Pomppia saa kukin omalla tavallaan. Tai olla pomppimatta.

Mainokset

Ei ihmisen kuulu yksin olla

Olen ollut viime päivinä surullinen. Masentunutkin, vaikken haluaisikaan liittää tuota sanaa itseni yhteyteen, sen verran rankka ilmaisu se on. Pää on pyörällä, sillä tulin vasta takaisin Amerikasta, jossa vietin toista kuukautta ystäväperheeni au pairina.

Niin, au pairina aikuisiällä. Niinkin voi tapahtua.

Mutta se ei ole se pointti, vaan se on, että takasin tultuani mikään ei ole oikein tuntunut olevan ennallaan tai paikallaan.

Monenlaisista syistä johtuen olen ihan aikuinen nainen, mutten ole omaa perhettä saanut. Enkä ehkä koskaan tule saamaankaan, siihenkin on jo myönnyttävä. Mutta sekään ei ole se pointti, vaan se on, että reissun jälkeen elämä niin kuin ennen ei ole tuntunut elämältä. Amerikassa sain ensimmäistä kertaa aikuisiälläni kokea millaista perhe-elämä on.

Sen, kun on lapsia ja puoliso ja käydään kaupassa ja nahistellaan ja halataan.

* * *

Merkittävä kokemus. Intensiivinen jakso elämää. Huomiota vaativat lapset, yhdessä perheen kanssa vietetyt lämpimät hetket ja koetut muistot. Ja nyt Suomi. Hiljaisuus omassa pienessä yksiössä. Seinän takaa kuuluva kolina ja naapurin nauru. Tietokoneen naputtavat näppäimet ja illan hämärässä vähitellen näkymättömiin katoava olohuoneen nurkka, jota tuijotan. Ei ole pikkutötteröä, joka nappaa hihasta ja pyytää leikkiin. Ei ole ruokapöytää, jota siistiä ruokailun jälkeen, ei joulukuusen koristeiden askartelua. Ei ole leikkipuistoa tai kylvyn jälkeen sylissä kylmyyttään tärisevää naperoa, vaan hiljaisuus ja natiseva nojatuoli ja tylsistyminen tekemättömyyden äärellä.

Ja sitten se ohimenevän äkillinen hetki, kun istuu natisevaan nojatuoliin, nappaa kännykän käteen aikeissaan veistää jonkin nasevan päivityksen Instagramiin ja tajuaa, että mitä väliä on sillä, kuinka suosittua blogia kirjoittaa tai mitä työssään saa aikaan tai mitä Instagramiinsa veistelee. Mitä väliä, jos on yksin.

Ei ihmisen kuulu yksin olla. Ihmisen kuuluu olla yhdessä.

tötteröt

Tätä näkymää minä kaipaan: tötteröitäni laittamassa hillovoileipiä Las Vegasin -kotimme keittiössä.

 

Tiedän. Ruuhkavuodet, kiukuttelevat lapset, nalkuttava puoliso, zero alone-time. Että onhan meillä yksinolijoilla helppoa, kun saamme mennä miten huvittaa. Että kääntöpuoli se on kaikella. Mutta se ei olekaan se pointti. Vaan se on, että minä haluan vain varmistaa muistathan kaiken kiireen ja mekastuksen keskellä pysähtyä kiittämään siitä, ettet ole yksin.

Sillä ei ihmisen kuulu yksin olla. Ihmisen kuuluu kuulua ja olla osa. Ihmisen kuuluu rakastaa ja tulla rakastetuksi. Eikä ole suurempaa rakkautta kuin perhe ja läheiset.

Minä olen tänään kiitollinen siitä, että olen saanut olla osa yhtä upeaa perhettä, sen elämää ja kokea tuon rakkauden. Olla osa ja kuulua.

Sillä se on se pontti.

Jaettu rakkaus. Mikä siunaus on saada kokea se.

Sen minä tajusin tänään. Ihan vain ohimenevän yhtäkkiä, kun tartuin kännykkääni aikeissa veistää jonkin nasevan päivityksen Instagramiin.

insta

Tämän nasevan Instagram-päivityksen minä laitoin tänään. Tapasin perheen äitiä lounaalla (no okei, muistelimme maanantain kunniaksi matkaa keskipäivän drinkkien kera…), ja jotenkin kai palasin takaisin siihen tunteeseen, jonka Amerikassa koin, sillä sitten tämä blogiini nyt piirtynyt ajatus vain iski.

 

/Ämmä, kysyen mihin perheeseen voisi seuraavaksi tulla au pairiksi

Rakastanko itseäni?

Törmäsin eilen nettiartikkeliin, jossa parisuhdekouluttaja Marianne Stolbow puhuu ehjän parisuhteen tärkeimmästä edellytyksestä; siitä kuinka toista ei voi rakastaa, jos ei ensin rakasta itseään. ”Itseään rakastava ihminen ei äyski tai öykkäröi muille. Hänen ei tarvitse osoittaa muille mitään, koska hän pitää itsestään sellaisena kuin on. Hänen ei tarvitse korostaa egoaan, tehdä itseään näkyväksi tai alistaa muita. Hänessä on rakkautta, joka hehkuu ulospäin ja tekee muidenkin olon ympärillä tyytyväiseksi. – – Itseään rakastava ihminen ei tarvitse toista rakastamaan itseään ehjäksi. Hän ei vaadi ketään täyttämään tyhjyyksiään tai säti toista epävarmuuttaan.”, Stolbow sanoo ja harmittelee, että suomalaisessa kulttuurissa terve itsensä rakastaminen sotketaan liian usein omahyväisyyteen tai jopa narsismiin.

osho

Tämä juttu palautti mieleeni juuri lukemani kirjan Rakkaus, Vapaus ja yksinolo, jossa Osho käsittelee itsensä rakastamista ihmissuhteiden yhtenä ulottuvuutena. Lienee Stolbowkin tämän kirjan lukenut, niin tutuilta hänen ajatuksensa kuulostivat. Oshon kirjassa oli paljon asioita, joista en ehkä ollut aivan samaa mieltä, mutta hänen perusajatuksensa ihmissuhteiden kolmesta ulottuvuudesta (rakkaus, vapaus ja yksinolo) kolahtivat minuun kovasti. Tein valtavia ivalluksia ja löytöjä itsestäni lukiessani kirjaa.

Itsensä rakastamisesta Osho sanoo näin: ”Itseään rakastava ihminen huomaa, ettei hänellä ole egoa. Vain silloin, kun yrität rakastaa muita rakastamatta itseäsi, egosi nousee esiin. – – Käännä valosi ensi itseäsi kohti, tule ensin valoksi itsellesi. Anna valon karkoittaa sisäinen pimeytesi ja voimattomuutesi. Anna rakkauden muovata itseäsi niin, että olet täynnä sisäistä voimaa, henkistä vahvuutta.”

oshorakkaus

Minä työstän tällä hetkellä näitä kaikkia ihmissuhteiden perusulottuvuuksia, ja erityisesti itseni rakastaminen on oman elämänmuutokseni myötä noussut minulle todella isoksi kysymykseksi. Nyt kun olen joutunut luopumaan kaikesta, joka ennen määritti minut (työ, yrittäjyys, elämä Suomessa, tietty oma vapaus, sosiaaliset ympyrät), olen huomannut, että minulla on aivan valtava tarve pönkittää egoani ja tehdä itseni nähdyksi ja kuulluksi (varsinkin puolisolleni), koska en koe saavani riittävästi huomiota; olenhan vain pääsääntöisesti tekemisissä yhden ihmisen kanssa, kun ennen olin tottunut siihen, että ympärilläni on valtavasti ihmisiä, joilta saan huomiota. Olen kiinnittänyt oman arvoni huomioon, jonka muilta saan. Sätin toista, koska en koe saavani häneltä riittävästi huomiota ja olen marttyyri, koska ”minä olen joutunut luopumaan omasta elämästäni”. Välillä on uskomatonta ajatella, miten siitä vapaasta naisesta, joka ennen Ruotsiin muuttoa olin, on nyt tullutkin näin riippuvainen. Tai sitten riippuvuuteni on vain muuttanut muotoaan; tuntuu, että ennen täytin tyhjyyteni, rakkaudettomuuteni ja yksinolon pelkoni työllä ja sosiaalisilla ympyröillä ja nykyisessä elämän tilanteessani haen täytyymystä toisesta ihmisestä.

20130828-144630.jpg

Oshon mukaan itsensä rakastamiseen liittyy vahvasti yksinolo ja uskallus kohdata itsensä (kolmantena elementtinä vapaus, jota käsittelen myöhemmin erikseen, se on iso juttu!). ”Kuka haluaisi nähdä oman rumuutensa? Kuka tahtoisi kaivautua syvälle oman pimeytensä syövereihin? – – Tämän vuoksi ihmiset etsivät jatkuvasti seuraa. He eivät pysty olemaan itsensä kanssa.”Ihmisen tulisi olla juurtunut itseensä, sillä vain oman itsen kautta tavoittaa olemassaolon syvimmät ulottuvuudet. – – Kun olet onnellinen, voit jakaa onnestasi; kun et ole onnellinen, miten voisit jakaa? Jakaaksesi sinulla tätyy olla jotain, mistä antaa.

Minä joutunut entisestä irti pääsetettyäni ja Ruotsiin muutettuani kohtaamaan itseni aivan uudella tavalla. Tämä on ollut elämäni vaikein vuosi, ja on ollut kamala kohdata nämä omat rumat puolet. Mutta tiedän, että tämä on ollut minulle tarpeen, että elämä on juuri tämän koettelemuksen ja yksinolon minulle antanut, jotta oppisin rakastamaan itseäni. Vaikka en ehkä ihan tällaisessa laajuudessa sitä muille toivokaan tapahtuvaksi, toivon kuitenkin, että myös moni muu pysähtyisi tämän asian äärelle – minulla ainakin oli ennen aivan liian kiire, jotta olisin voinut näin pysähtyä.

rakkauspatsas

Kursivoidut lainaukset: http://www.iltasanomat.fi ja Osho: Rakkaus, vapaus ja yksinolo

Kohtalon keskisormi

Edelleen sairaana. Olen nukkunut kellon ympäri. Voimaton olo, en pysty syömään mitään. Kirjoittamisesta tai minkään muun tekemisestä ei tule mitään. En jaksa ajatella, tuntuu että aivot heittävät aina ajatusten välissä yhden ison kierroksen tyhjää. Kylläpä tällaisina hetkinä sitä osaa olla kiitollinen terveydestään.

aamiainen

Taistelin puolet tästä leivästä ja mustikkakeitosta suuhuni yhdistyksi aamiaiseksi ja lounaaksi (ja epäilen, että tämä jäänee illalliseksi myös). Ja tietysti juuri tänä viikonlopuna mies on jollain hemmetin (kyllä, nyt juuri ei riitä ymmärrys näille menoille yhtään) joukkueen hengenkohotusmelontareissulla. Tosi jees! Vähän tuntuu, että nyt kohtalo oikein tahallaan näyttelee keskisormea. Voit kuvitella, että tässä olotilassa yksin kotona oleminen ilman ketään tuttua, joka voi tulla avuksi tarvittaessa… No, en jaksa edes valittaa. Se hyöty kai tässä sairaudessa on.

Yksinäisyydestä

Niin, arki lähtee käyntiin kovaa vauhtia. Olen yksin kotona pitkän päivän miehen ollessa pelireisuulla. Tällaista se arki on; lukemattomia yksinäisiä tunteja. Yksin olemista. Jännä ajatella, että siitä ei ole pitkäkään aika, kun en muuta kaivannut kuin hetkeä, jolloin saisin olla yksin. Hengittää rauhassa ja pohtia omia ajatuksiani. Yrittäjänä olin aina kaiken keskipisteessä; välillä tuntui, ettei mikään toiminut ilman minua, enkä saanut hetkeään rauhaa.

Ja nyt: MINÄ PELKÄÄN YKSIN OLEMISTA. Pelkään olla yksin omien ajatusteni kanssa. Tunnen välillä aivan lohdutonta yksinäisyyttä ja sitten koitan takertua siihen ainoaan ihmiseen, joka on lähelläni. Vaadin hänen huomiotaan, enkä kestä, kun taas jättää minut yksin kotiin mennessään töihinsä. Tätäkö on läheisriippuvuus?

varjo

Ajattelin, että ratkaisu tähän olisi se, että saisin edes yhden ystävän täältä Ruotsista. Nyt sellaista ei ole. Mutta ei. Minulle kaikista keskeisintä juuri nyt on se, että opin olemaan itseni kanssa. Aidosti. Vaikka maailma kaatuisi ympärilläni, minun on pystyttävä seisomaan omilla jaloillani. On opeteltava sietämään yksin olemista ja tuikkattava turpaan valheelliselle yksinäisyyden tunteelle; tämä on minulle nyt tärkein asia, jotta voin saavuttaa tavoitteeni tulla onnellisimmaksi ihmiseksi jonka tunnen.

varjo2

Rakkaus, vapaus, yksinolo

”Opetuksessani tärkeintä on rakkaus. Rakkaus, joka vie totuuden itsensä äärelle, voi syntyä ainoastaan tietoisuudesta käsin – ei kehosta, vaan kaikkein sisimmästä olemuksesta käsin. Halu kumpuaa kehosta; rakkaus syntyy tietoisuudesta. Mutta ihmiset eivät tunne tietoisuuttaan, ja tämä väärinkäsitys jatkuu jatkumistaan – he erehtyvät luulemaan halua rakkaudeksi. Rakkaus ja meditaatio ovat kuin kaksi siipeä, jotka tasapainottavat toisiaan. Rakkauden ja meditaation tilassa voit kasvaa ja tulla eheäksi, kokonaiseksi.” – Osho

Mitä puhuinkaan eilen oikean energian hehkumisen merkityksesta! Eilen innostusenergioissani, kulkiessani tapaamisesta toiseen törmäsin (kirjaimellisesti epähuomiossani kävelin päin näyteikkunaa) minulle aivan tuntemattomaan kirjakauppaan Helsingin Alppilassa. Sen nimi ei antanut minulle muuta vaihtoehtoa kuin kävellä sisään: Tiedostamo!

Minulla on ”ekankirjan” taktiikka: menen kirjakauppaan, ja ostan sieltä ensimmäisenä käteeni tarttuvan kirjan. Se toimii aina ja niin tälläkin kertaa.

Ensimmäisenä silmiini osui Oshon kirja ”Rakkaus, vapaus ja yksinolo”. Se kertoo rakkaudesta ja ihmissuhteiden kolmesta ulottuvuudesta. Tämä on minulle hyvin ajankohtainen aihe. Olen viimeisen vuoden tutustunut rakkauteen aivan uudella tavalla; niin rakkauteen itseäni kohtaan kuin toiseen ihmiseen. Ja näissä minulla on vielä paljon työnsarkaa. Siksi näköjään universimi vei minut Tiedostamoon ja ohjasi minut ostamaan tämän kirjan. Juu, olen vähän hörhö! Mutta ylpeä siitä.

Luettuni kirjan kerron sen herättämistä ajatuksista lisää.

tiedostamo

Tähän ikkunaan törmäsin

osho

Ja tämä kirja tarttui ensimmäisenä käteeni