Voisiko minusta tulla kaupunginjohtaja?

Se on tämä tyttö nyt hakenut Kuopion uudeksi kaupunginjohtajaksi. Kävin Kuopion kaupunginhallituksen puheenjohtaja Antti Kivelän työhaastattelusssa. Kivelä arvioi cv:ni ja antoi tuomionsa.

Aukesiko paikka Savon suurnaisena selviää tästä…

 

Onhan se jo uusia duuneja alettava haarukoida, kun tämän nykyisen komennuksen loppu häämöttää vuoden vaihteessa.

Sellainen show tänään.

Iloa iltaan!

/Äm

Mainokset

Savolainen, tuo eliölajeista omaleimaisin – luontodokumenttini savolaisista

Olen tänne Savoon tullessani tutustunut työssäni savolaisuuteen. Projektina oli kesän aikana pohtia, voiko tällainen ”junan tuoma” etelän vetelä muuntua savolaiseksi.

Pääsin tapaamaan mielenkiintoisia ihmisiä ja heidän kanssaan leikkimielisesti tutustumaan savolaisuuteen, ja täällä blogissanikin olen noista jutuista jakanut sinulle.

Tänään oli vihdoin aika koota yhteen oppini. Syntyi tällainen luontodokumentti (nämähän ovat jo tuttuja aiemminkin, teinhän esimerkiksi tämän Hiihtäjä-videon Lahden MM-kisojen aikaan)…

 

Pidempi, radiossa tänään esitetty versio on kuultavissa nyt myös Yle Areenassa, kas tässä

https://areena.yle.fi/1-4233485

 

Naurua tiistai-iltaasi!

/Äm

Harvinainen kurkistus hautaustoimiston arkeen – nyt videolla

Tänään julkaistiin eilisestä työharjoittelustani tehty video. Katso tästä, miten kävi, kun menin töihin hautaustoimistoon. Tällaista et varmasti ihan joka päivä näe…

Radiojuontajan (päänsisäinen) aamushow – työn arki radiostudiossa

KELLO 13.09

”katse eteen ja suupielet ylöspäin
teen vastoinkäymisistä voimaa
katse eteen ja suupielet ylöspäin
antaa tulla, kestän kyllä,
periks en tuu antamaan”

Maassa on ketsuppia ja sinappia ja linnunsulkia.

Elastinen pärähtää soimaan kännykkäni kuulokkeista. Kuljen kohti kotia ja alan itkeä. Olen kuullut tämän kappaleen kymmeniä kertoja, mutta nyt, ensimmäistä kertaa ikinä, se saa minut vollottamaan. Mieli palaa aamuun, tähän samaan paikkaan kahdeksan tuntia aiemmin…



KELLO 4.45

Kaksi aamuyön juhlijaa, mies ja nainen, hoipertelevat kadulla. Heidän iloisen huumaava kesäiltansa on vaihtunut nyt sumeaan aamunsarastukseen ja makkaraperunoihin. Mies yrittää maanitella maassa makaavaa naista nousemaan ylös. Makkaraperunat lojuvat naisen vierellä asfaltilla styroksisessa rasiassa. Pieni höyryinen henkäys tunkee ulos rasian raosta.

Nainen nousee vaivalloisesti ylös ja lähtee kulkemaan kohti miestä – huomaa kohta makkaraperunoiden jääneen jälkeensä ja palaa niiden luo. Kulkee eestaas monta kertaa. Perunoilta miehelle ja takaisin. Yrittää tarttua joka kerta rasiaan, onnistumatta.

Kello on 4.45 ja minä kuljen töihin. Nuo kaksi matkaavat kai nukkumaan.

Erilaisia ovat elämänvirrrat, hymähdän mielessäni.


KELLO 4.58

Avaan toimituksen oven. Työvuoroni alkaa viideltä, suora radion aamulähetys kesäisin taas puoli seitsemältä. Aamuisin meitä on täällä kolme; uutisjuontaja sekä minä tulemme viideltä ja juontoparini vähän ennen lähetyksen alkua.

Minulla on puolitoista tuntia aikaa hahmottaa maailman kulku ja jäsentää sen tapahtumat pian eetterissä sanoitettaviksi tarinoiksi. Herätessäni ennen aamuneljää tämä tuntuu aina mahdottomalta. Silloin ei kannata vielä ajatella mitään. On vain nykäistävä kuppi kahvia ja napattava pala leipää. Hengitettävä itsensä hereille.

Sitä teen nytkin. Hengitän ja käynnistän radiostudion tietokoneet. Olen päättänyt, että studio on rauhan tyyssija. Siellä kaikki tehdään rauhassa, harkituin liikkein ja läsnäoloon keskittyen.

Tänään rauhallinen ote on erityisen tarpeen sillä jään ensimmäistä kertaa yksin studioon. Juontoparini kurvaa lähetysautollamme tekemään osan lähetyksestämme suorana kentältä. Minä olen vastuussa, ja lähetyksen siirtäminen studion ulkopuolelle jännittää. Muistanko oikeat nappulat?


KELLO 5.23

”mul ei ollu mitään muut ku mahdollisuus
ja tieto siitä että mitä tahdon voin saavuttaa
koval duunil asiat vaan onnistuu
kokeillaan ja sit taas noustaan jos kaadutaan”

Muistanko ylipäänsä mistä tässä työssä on kyse? Viimeisestä pestistäni radiossa on kulunut vuosia.

Olen ollut aiemminkin radiossa, mutta tehnyt viime vuodet media-alan sekatöitä freelancer-yrittäjänä – sitten saanut kesän korvalla tämän upean mahdollisuuden radiojuontajana. Jos jotain osaan, niin puhua, olen ajatellut, mutta aloittaessani tässä studiossa olen nopeasti huomannut, että tässä työssä ei suinkaan ole kyse vain supliikista ja suloisesti supisevasta suusta. Erityisesti täällä, missä päivän lähetykset tehdään yhdessä Helsingin valtakunnallisen studion kanssa.

Hallittavaa ja muistettavaa on paljon ja sen päälle pitäisi vielä osata puhua järkeviä.


KELLO 5.34

Nyt mikään ei vielä tunnu järkevältä. Muutama viikko takana ja olen vielä alussa. Vie aikansa ennen kuin tekniikka asettuu alitajuntaan ja lähetyksen ohjaaminen sujuu luontevasti.

Olo on välillä kovin riittämätön. Kantavatko minun juttuni? Alkukankeudet raastavat uskoa itseen, mutta riittämättömyyden tunteesta tässä työssä ei pääse myöhemmälläkään uralla eroon. Se seuraa mukana ja vaivaa kokeneitakin ammattilaisia, tehdäänhän nyt julkista ja itsestä ammentavaa työtä yleisön edessä.


KELLO 5.35

Käyn aamun lehtien, netin ja sosiaalisen median kimppuun. Aamulähetyksen luonteeseen kuuluu, että puheenaiheet ovat tuoreita, eikä suurinta osaa asioista voi suunnitella etukäteen. On vielä vajaa tunti aikaa ennen showta pohtia päälinjoja. Varsinaiset jutut syntyvät lähetyksen kuluessa tilanteeseen ja hetkeen tarttuen.

Jotta voi tarttua hetkeen, on oltava läsnä – kuin elämäntaito-oppaiden peruskamaa. Sitä tämä työ on. Läsnäoloa ja hetkeen tarttumista.

Nyt jo ymmärtänet, miksi studion on oltava ehdoton rauhan tyyssija.

Tyyssijani ja aamujeni näkymä

 

KELLO 6.29

Sanoinko rauha? Puhuinko tyyssijasta?

Rauhat ja tyyssijat, my ass. Uutisjuontaja astuu studioon ja on aika kääntää lähetys Pasilan studion valtakunnallisesta ohjelmasta Kuopion ”pöytään”. Tämä on jännittävin hetki: lähetyksen haltuunotto ja aamun ensisävelet. Tuntuu kuin jännitys mäiskisi rauhan tyyssijaani puukolla riekaleiksi.

Nappuloita, uutistunnaria, äänipöydän liukuja…. Ja hyvät huomenet, ne olen parina aamuna unohtanut kokonaan, kun tekniikkaan keskittyminen on vienyt kaiken huomioni. Nyt keskitän fokuksen alkuspiikkiin ja unohdan tietysti painaa uutisten tunnusmusiikin päälle – se pärähtää soimaan kovaäänisesti juuri kun uutisjuontaja alkaa puhumaan, eikä kuulija saa mistään mitään selvää.

Eka moka lähetyksen ensimmäisellä minuutilla!


KELLO 6.30.15

Hengitä syvään, huudan itselleni mielessäni, jottei paniikki sais valtaa.

Kuin tehostaakseni onnistumista piirrän mielikuvissa eteeni kuvan aivoistani, joissa äskeinen moka heiluu mustana pallerona. Kuvittelen siihen sormeni, jotka nappaava kiinni mustasta mokasta ja ottavat sen irti aivoistani. Ja sitten mokaaallero räjähtää taivaan tuuliin.

Ni, jos kysyt mitä viime viikkoina olen oppinut, ni vastaan, että tämän: Irrottamaan menneet virheet itsestäni ja menemään eteenpäin. Antaamaan mokien virrata ohi takertumatta niihin. Ei ole muuta tietä. On tehtävä virheitä ja opittava. Yritän muistaa elämäntaito-oppaat ja kiitän itseäni siitä missä onnistuin, sen sijaan että sortuisin torumaan virheistä.

Homma rullaa eteenpäin ja jos joku onkin jotain huomannut, ei hän enää kohta sitä muista. Radiossa sitä kutsutaan lähetysvirraksi; jutut, musiikki ja uutiset soljuvat toistensa perään virtana, ja meillä juontajilla yhtä juttua kertoessa katse on jo seuraavassa.

Eteenpäin!


KELLO 7.20

”hanskat ei tipahda
periks ei anneta
ne sanoo: et pysty, et voi, ei kannata
mun korvissa se kaikki kuulostaa haasteelt
ne saa luun kurkkuunsa, kun tulosta taas teen
jatkan jaksan vaikka väkisin
jos ois helppoo, kaikki tekis niin”

Minuutti on pitkä aika. Senkin minä olen oppinut viime viikkoina. Ja kolme minuuttia se vasta pitkä aika onkin. Tulee hirveä pissähätä ja on juostava vessaan. On biisin verran aikaa. Joskus aiemmin elämässäni minuutit ovat tuntuneet minusta todella nopeilta, mutta nyt niiden aikana ehtii vessan, keksimään aiheen puheeseen, vastaamaan nettisivujen lähetysikkunaan tulleisiin viesteihin…

Ehtii siinä myös vertailla itseään muihin. Välillä epävarmuus astuu kehiin. Mietin juontopariani. Hän on kokenut, osaa tämän homman, tietää mistä puhua. Minä en tunnu osaavan juuri nyt mitään.

”Ei ole oikeita tai vääriä juttuja”, on parini minua ohjeistanut. Minä olen varma, että on paljon vääriä asioita ja tiedän puhuvani niitä juuri nyt. Mietin pitäisikö minun kopioida, kokeilla toista tyyliä. En kuitenkaan osaa enkä halua esittää mitään. On oltava vain oma itsensä ja ammennettava siitä mitä on. On uskottava rohkeasti että juuri minä riitän. Ja tapani tehdä on ihan yhtä oikea kuin jonkun toisenkin.

Vai onko? Mitä kuulijat sanovat?


KELLO 7.32

Rakastan tätä hommaa – tiedän jopa, että parhaimmillani olen tällaisessa työssä. Mutta samalla pelkään enemmän kuin hetkeen.

Rakkaus ja pelko, jännä ristiriita. Toistensa äärilaidat (niistä olen niin monesti sinulle kirjoittanut, kuten tässä).

Tässä rakkaus, tuolla pelko. Ja yhtäkkiä: tässä pelko, tuolla rakkaus.

Ja pelkoni syy? Rakkaus. Se, että haluan olla täydellinen ja tuottaa parasta jälkeä, jotta rakkauteni näkyisi. Oma rimani on valtavan korkealla ja eniten tunnen pettäväni itseni, kun en juuri nyt pysty täyttämään omia odotuksiani kuuljoille tarjottavasta täydellisestä tarinasta.


KELLO 7.40

”murehtiminen ei takas eilistä tuo
ja huominenkin tulee vaan jos selvitään tänään
mun pahin vastukseni kattoo peilistä mua
se haastaa ja aina pyrkii mun pään kääntämään”

Nyt olen jäänyt studioon yksin. Vedän kuulokkeet korviin ja mikrofonini liun ulos. Suusta tulee jotain, mutten tiedä mitä.

Jokaisella puolella tunnilla ohjelmaan on puheelle mitoitettu oma aikansa, joka näkyy laskurissa tietokoneen ruudussa. Jäljellä olevaa puheaikaa ilmoittavat sekunnit rullaavat kohti nollaa hitaasti, ja on kaivettava koko päänsä ympäri, että ne saa käytettyä järkevästi; siis siten, että puhe on mielenkiintoista eikä vain ajan haaskaamista.

Sanottavaa on keksittävä, vaikka pää löisi tyhjää (ja sitä se tekee aika usein kokeneemmallakin konkarilla). Aika ajoin aiheet löytyvät vasta edellisen biisin aikana ihan viime hetkillä. Silloin on uskallettava heittäytyä sekä luotettava, että idea kantaa ja sille saa toimivan tarinankaaren.


KELLO 7.42

Otan kuulokkeet pois päästä. Äskeiset, koko maailmalle lausumanin sanat hävettävät. Tuntuu, että ne ovat menneet nappuloitten ja liukujen kanssa sekaisin. Minä haluan vajota maan uumeniin. Tuleeko tästä ikinä mitään? Vai pitäisikö vain heittää hanskat tiskiin ja antaa periksi?

Juonnan biisin sisään ja astun studion lasisen oven ulkopuolelle.

”Perkele”, tokaisen ja palaan takaisin. Perkeleet eivät saa studioon astua, mutta joskus ne on pakko purkaa rauhan tyyssijan ulkopuolelle.

Uutisjuontaja katsahtaa minuun tietokoneensa takaa muttei tee manauksestani numeroa. Enpä taida olla ainoa maailmassa, joka on kärsinyt aloitusvaikeuksista tässä studiossa.

Hengitän syvään. On vain laskettava omaa rimaa. On annettava armoa ja uskottava, että taso palautuu aikanaan, kunhan tekniikka tulee tutuksi.

KELLO 7.59.20

Taas! Jälleen kerran olen unohtaa sen hiton aikamerkin!

Viittä sekuntia ennen tasatuntia Helsingin studiosta aikamerkki alkaa ilmottaa uutislähetyksen lähestymisestä. Musiikki on hiljennettävä alta pois, väännettävä liukuja, paineltava nappeja ja siirrettävä lähetys hetkeksi valtakunnan uutisiin Pasilaan.

Minun tehtäväni on seurata kellosta, että vaihto tapahtuu ajallaan, ja kello meinaa välillä unohtua. Nyt kaikki kuitenkin kulkee sujuvasti oikeassa tahdissa, ja siirto tapahtuu täydellisesti.

Kipaisen studion lasioville tuulettamaan. Rauhaa tyyssijassani ei rikota edes onnistumisen tunteilla ja juhliakin saa vain studion ulkopuolella. Kuten mokiin, onnistumiseenkaan ei jäädä kiinni, vaan katsotaan jo eteenpäin – se on virran luonne.


KELLO 8.12

”mus on voima, jota en voi vaimentaa…”

Minä olen tosin onnistunut vaimentamaan koko radiokanavan. Mitään ei kuulu mistään. Pitkään aikaan. Olen edelleen yksin studiossa.

Ennen kuin ehdin panikoitua, piirrän taas mielikuvissani eteen aivoni. Musta mokapallero pois ja ongelmanratkaisuun. Yksi äänipöydän liuku on jäänyt alas, ja nostaessani sen ylös musiikki alkaa soida. Tadaa!


KELLO 8.55

”woo-oo-oou-ah
woo-oo-oou-ah
woo-oo-oou-aaaah
woo-oo-oou”

Kahdeksan jälkeen iskee aina armoton väsymys, ja päässä ei soi Elastisestakaan kuin kappaleen c-osa. Aikainen aamuherätys luo juttuun ihan omat raaminsa. Banaania naamaan ja homma luistaa omalla painollaan.

Omalla painollaan? Huomaatko! Flow! Onnistun vetämään pari mieletöntä juontoa ja hätkähdän taas onnistumisen tunteesta. Minä rakastan tätä! Uutiset, juonnot, siirrot, napit – kaikki sujuu.

Woo-oo-oou-aaaah (studion ovien ulkopuolella, tietysti)!

Suorat lähetyspätkätkin kentältä on hoidettu onnistuneesti, juontoparini astelee jo takaisin studioon ja minä tiedän olevani turvassa.


KELLO 9.05

Turva, se se on. Vaikka päänsisäinen kaaos onkin välillä hurja, tiedän olevani turvassa. Juontoparini auttaa ja ohjaa minua varmoin ottein kun olen vielä alussa. Hän ei arvostele tai kyseenalaista, vaan kannattelee. Missään vaiheessa en pelkää jääväni yksin.

Mieleni palaa työpaikkaani norjalaisessa kalastajakylässä; sieltä kerroin sinulle kokemuksia uuden työn aloittamisesta ja tiimin voimasta (tuo tarina täällä). Sitä tämäkin on; tiimityötä. Turvallista yhteispeliä, ja vaikka lähetyksessä vitsaillaan ja naljaillaankin toiselle, ei häntä missään vaiheessa puoteta tai tyrmätä.

Nyt soi radiossa biisi ja valitsemme sen aikana aiheen. Vähän riskillä, tietämättä täysin mihin aihe tulee puheissamme johtamaan, tartumme siihen ja päätämme nopeasti suuntaviivat dialogiin. Toinen alustaa, toinen jatkaa omilla näkemyksillään ja sitten taas palauttaa pallon aloittajalle höystettäväksi ja sitä rataa. Nautimme rennosta puheen ja ajattelun virrasta, ja se kuuluu varmasti myös yleisöllemme. Tässä on tämän työn suola!

Yhteispeli toimii koko ajan paremmin sitä mukaa kun tutustumme paremmin. On tärkeää, että tiimi tuntee toisensa elämäntarinoineen, ja tapoineen sekä heikkouksine ja vahvuuksineen. Siksi mekin käytämme aikaa kahvipöytäkeskusteluissa studion ulkopuolella, lähetyksen jälkeen, kun se aamukymmeneltä loppuu.


KELLO 9.15

Kohta ollaan jo siellä, studion ulkopuolella, lähetyksen jälkeen. Olo on upea. Homma rullaa. Tiedän handlaavani homman, kun puoli kymmeneltä uutisjuontaja astuu sisään.

Tuntuu kuin olisin taas ihan oma itseni.


KELLO 9.39

Lähetysikkunan keskusteluun on tullut palaute.

Palaute sekä lämmitti että sai minut ajattelemaan: ehkä kuulijan rima ei olekaan niin korkealla kuin omani ja olenkin onnistunut työssäni oikein kelvosti.

 

Tiäks, jos hirveä määrä tapahtuu radiokuuntelijoiden korvien kuulemattomissa, niin vielä enemmän tapahtuu (aloittavan) juontajan päässä. Kaikenlaista hölinää pyörii ihan siellä oman pään sopukoissa, jonne kukaan muu ei näe. Suurin osa siitä ihan turhaa. Mutta se kaikki on koettava ja käsiteltävä, ja mentävä eteenpäin. On opittava ja huomattava, että pystyy, vaikka välillä horjuttaa.


KELLO 9.59

”Lähetysvirta radiossa ei lopu ikinä. Ohjelma ei pääty, vaan sen eri osat seuraavat toisiaan rullaten eteenpäin”, on juontoparini minua ohjeistanut miettiessäni kuinka lähetykseni lopettaa.

Virtaa. Sitä tämä on. On aika siirtää oma juontovuoro eteenpäin ja lähetys jatkettavaksi seuraavan käsiin.

On myös aika MaiLifelle tyypillisen elämänopetuksen:

Virtaa. Sitähän on koko elämä. Asioita, tapahtumia ja kokemuksia, jotka rullaavat eteenpäin. Eri osia – onnistumisia ja epäonnistumisia – jotka seuraavat toisiaan. Tunteita, joihin ei liiaksi kannata kiinnittyä, sillä yhtä seuraa kohta virrassa seuraava.

Loput sä osaat kyllä lukea rivien välistä.


KELLO 13.08.45

Seuraavan aamun suuntaviivat on suunniteltu ja työpäiväni on päättynyt. Painan korviini kännykän kuulokkeet ja laitan musiikin soimaan.


KELLO 13.09

”katse eteen ja suupielet ylöspäin
teen vastoinkäymisistä voimaa
katse eteen ja suupielet ylöspäin
antaa tulla, kestän kyllä,
periks en tuu antamaan”

Onnenkyyneleet. Ne nimeomaan. Valtava onnentunne iskee kehoon, kun astelen kotiin. Mä rakastan tätä juttua! Nimeomaan siksi, että pääsen haastamaan itseäni, oppimaan uutta ja huomaamaan että pärjään.

Sehän on just sitä elämänvirtaa!


KELLO 13.10

Kävelen kohti kotia. Kadun varressa lepää styroksinen rasia. Varis nakertaa sen kulmaa. Maassa on ketsuppia ja sinappia ja linnunsulkia. Aamuyön juhlijoiden eväät ovat sittenkin jääneet matkalle.

 

Maija Ilmoniemi muutti Helsingistä Kuopioon töihin Yleisradion Yle Suomi -maakuntaradioon ja kirjoittaa omia oivalluksiaan elämästä tässä MaiLife-blogissa. Seuraa Twitterissä ja Instagramissa @maijailmoniemi

 

Tällaista se on – työni, josta on tuntunut aiemmin jonkun kumman syyn takia hieman pelottavaltakin kirjoittaa. Mutta nyt, kuin tein niin monta oivallusta elämästä, oli pakko jakaa kanssasi yksi työpäiväni viime viikolta. Tänään, julkaistessani tämän tekstin vedin muuten ihan kaikista parhaimman aamun yhdessä juontoparini kanssa. Mikä flow! Tuntuu, että alkukankeudet alkavat olla selätetyt.

/Äm

Lainaukset Elastisen kappaleesta ”Eteen ja ylös”

Välitäthän, kun välität yksinäisestä

Vähän salakavalasti ja suunnittelemattakin yksinäisyys on noussut tänä vuonna blogini yhdeksi isoimmista teemoista,  Olen viimekin päivinä käsitellyt aihetta taas ehkä uudenlaisestakin näkökulmasta. Vaikka aihe on minullekin vaikea ja aiheuttaa paljon surua, olen kovin onnellinen, että olen saanut mahdollisuuksia kiteyttää sitä eri tavoin sinunkin tarkasteltavaksesi.

Yksinäisyys saattaa koskettaa sinua läheltä, tai sitten aihe on täysin vieras. Olipa tapaus mikä tahansa, minulle tärkeää on avata silmiä ja tuoda uusia ajatuksia ja käyttää siihen omia parhaimpia lahjojani. On ollut hienoa voida olla tekemässä konkreettisia tekoja yksinäisyyden tutummaksi tekemiseen ja jopa ehkäisemiseen – luithan myös kertomukseni Hyvän mielen lounaaltamme?

Alkavalla viikolla yksinäisyys puhuttaa valtakunnan medioita myöten: Keskiviikkona Ylen A2-illassa teema on esillä isosti. Minun tuli tehtyä keväällä niin hieno ja iso satsaus tähän Rush trampoliinikeskuksen tempaukseen ja videoreportaasiini yksinäisyydestä, että nostan sen uudelleen katsottavaksesi. Tällä videolla kerron oman yksinäisyystarinani, vien sinut mukanani Rush trampoliinikeskuksessa keväällä järjestämääni yksinäisyystempaukseen (tähän) sekä Helsinki Mission toiminnanjohtaja Olli Valtosen juttusille.

Toivon, että tämä tavoittaa kaikki kiinnostuneet katsojat, jotka sitä eivät ole vielä nähneet. Välitäthän sitä eteenpäin, kun välität.

 

Kun vammautuminen onnettomuudessa muuttaa koko elämän

”Joskus koko elämä mahtuu yhteen päivään. Joskus se on arvaamaton. Se haastaa meitä jatkuvaan muutokseen. Joskus voimme kontrolloida muutoksen itse, joskus meillä ei ole siihen mitään valtaa. Mutta kun muutos tapahtuu, siihen on sopeuduttava, jos aikoo selviytyä.”

Jos eilen, kellon lyödessä 22.13 olisit kysynyt minulta millainen on nyt yksi päivä elämääni, jonka äkkillinen onnettomuus yhtäkkiä käänsi hetkeksi ylösalaisin, olisin kirjoittanut sinulle nämä sanat…

* * *

Kello 7.02

Kolmannella päätän nousta ylös. Ensimmäinen on tapahtunut klo 2.17, toinen klo 5.05.  Herätyskelloa ei näinä aikoina tarvita; kipu polvessa kyllä hoitaa sen homman.

Tökin itseäni hereille. Ylös ei kannata nousta ennen kuin on täysin kontrollissa. Muutoin saattaa unenpöpperössä kaatua. Niinkin on käynyt.

Au.

Köpötän vessaan. Harjaan hampaat ja vilkaisen suihkua. Tänään pitäisi pestä hiukset, mutta… Ei. Operaatio on niin suuri. Jalkaani nyt muutoin kellon ympäri tukeva ortoosi pitäisi ottaa pois. Täytyy varjella polvea, sillä se ei saa heilahtaa sivusuunnassa. Suihkut ovat sekunnin mittaisia, sillä kaatumisen ja virheliikkeiden pelko ei houkuttele jäämään suihkuun laulamaan.

Ei.

Menen suihkuun illalla.

 

Kello 7.10

Aamuissa on jo suloinen rutiini kohta kuuden viikon kokemuksella. Keitän kahvin, paistan kanamunan, voitelen leivän ja asettelen sille kasan vihanneksia. Aamuvitamiinijauhe lasiin ja marjoja pakkasesta sulamaan. Asettelen astiat jakkaralle, jota siirrän kepilläni lattiaa pitkin eteenpäin. Askel. Keppi. Jakkara siirtyy. Askel. Keppi…

img_3761

Tällai tavarat asetellaan ja sitten niitä siirretään. Kätevää!

 

Kello 8.07

”Unelmien työ valumassa viemäristä alas.” 

Jos nyt kysyt, mikä kuvasarja vilahti ensimmäisenä mielessäni, kun onnettomuuteni tapahtui, näin minä sinulle vastasin.

 

Koko kevään ja kesän olen työstänyt elämäni ehkä tärkeintä projektia. Se suuntaa tulevaisuuteen ja toteutuminen on vielä epävarmaa. Tästä huolimatta olen antanut sille kaikkeni, ilman palkkaa, sillä uskon itseeni. Mutta elämä on pyörähtänyt nyt päälaelleen unelmistani tai tavoitteistani viis. Kaiken on sopeuduttava tähän tilanteeseen.

Avaan läppärini kannen ja suhaan Power Pointiin muutaman ajatuksen. On skarpattava, sillä nyt saattaa olla päivän kirkkain hetki. On jaksettava uskoa itseensä ja tähän mahdollisuuteen.

 

Kello 8.27

Naputan Power Pointia. Epätietoisuutta kestää vielä pari viikkoa. Sitten on seuraava lääkäri, jossa määritellään hoitoni jatko. Nyt kuntoutetaan pienimpiä vammoja leikkauksen tieltä. Se tulee, mutta milloin, en tiedä. Pitkä kuukausien kakku tämä kuitenkin on. Koko tulevaisuus on nyt kiinni polvessa. Yksinyrittäjänä en voi suunnitella tulevaa. En voi luvata kenellekään nyt mitään.

Se on jännä tunne se.

Jännää on myös ajatus siitä, että leikkauksen jälkeen tilanne menee hetkeksi vielä nykyistä heikompaan ja kuntoutus alkaa nollapisteestä uudelleen.

 

”Mielen lujuutta. Sitä, ettei hämäänny eikä herpaannu.”

Jos nyt kysyisit, mitä tämä kaikki vaatii, näin minä vastaisin.

 

Kello 8.40

Koetan keksiä kirjoitettavaa blogiini. En tiedä mitä sanoisin. En halua valittaa tai tehdä itsestäni säälittävää kärsijää, mutten halua esittää selviytyjääkään. Testaan monta ideaa. Ei toimi.

Postaisinko uudelleen vanhan kirjoitukseni, johon sattumalta tänään törmäsin?

Aloitan johdannon: ”Voi pojat, olen kyseenalaistanut elämääni ja tekemiäni valintoja viime pävinä – pelännyt ja itkenyt tulevaa, kysynyt MIKSI. Sitten törmäsin tähän tekstiini. ”Kumpi on hullumpi, se joka hypää, vai se joka jää?”, jossa sanon näin: ”Ohjautuminen peloista käsin vie aina väärälle tielle. Kun kulkee kohti mahdollisuuksia ja luottaen, kaikki onnistuu. Vaikka en tiedä, luotan.” Ja minä jäin pohtimaan, että…”

Ei. Ei toimi. Minä olen ammattikirjoittaja ja itseni ilmaisu on vahvin lajini. En pysty siihen nyt.

 

”En tiedä uskonko itsekään tuohon kirjoittamaani.” 

Niin minä vastaisin, jos sinä nyt kysyisit mitä tuossa hetkessä ajattelen.

 

11938914_10153307864209457_1398686571_n

Tällainen kuva löytyi tuosta vuosi sitten kirjoittamastani blogitekstistä. Sen löydät täältä.

 

Kello 9.01

Ajatukset katkeavat. Olen jo myöhässä. Virkailijan tunnin mittainen soittoaika alkoi! On soitettava Helsingin kaupungin sosiaalivirastoon. Kyllä. Sossuun. Talous on tiukassa. Olen saanut päätöksen, jonka mukaan yrittäjänä en saa tukea. Jippii. On selvitettävä asiaa. Jos rahaa ei saa, sitten sitä ei saa. Tietyillä mittareilla olen elämäntilaneessani ehkä montaa kuntoutuspotilasta hankalammassa elämäntilanteessa. Yksinelävä yksinyrittäjäsinkku.

 

”Minkään yksittäisen asian ei voi antaa musertaa itseään. Jos joku ovi sulkeutuu, jostain on vain etsittävä uusi.”

Jos nyt kysyisit, millaisen elämänfilosofisen opetuksen olen viime viikkoina saanut tuta ytimiä myöten, näin minä vastaisin.

 

Kello 9.20

Soitan äidilleni ja kerron keskustelusta virkailijan kanssa. Äiti on tärkeä. Hän on läheisin; kuuntelee ja auttaa, vaikka menettää yöunensa takiani. On pakko säännöstellä hänen kuormittamistaan. Siksi pidän monta asiaa itselläni. En jaa niitä kenellekään. En halua, sillä en halua vaikuttaa säälittävältä. Johtaisiko se mihinkään?

 

Kello 9.50

Onnekseni olen saanut yhden ihmisen lisää tukiverkostooni tällä viikolla. Fysiterapeuttini. Olen vihdoin päässyt ensimmäiselle hoitokerralle. Se on valanut minuun paljon uskoa. Nyt rinnallani on ammattilainen, johon voin tukeutua kysymyksissäni. Pienetkin muutokset polvessa pelottavat. Ja kun niitä yksin päässään pyörittää, pelko saattaa kasvaa tarpeettomiin muotoihin.

 

”Elintärkeä.” 

Niin minä sinulle kuvailisin, jos nyt kysyisit mikä toisten ihmisten merkitys on kuntoutujalle.

Teen aamujumpan. Fysipterapeutti on lisännyt aiempaan jumppaohjelmaani liikkeitä. Ne saavat itkun kihoamaan silmilleni. Ajassa 9.50 eka itku. Näitä on viime viikkoina riittänyt.

img_4130

Tämä kuva on Snapchatistani, joka sekin on nyt kovin vähän viime aikoina päivittynyt. Maanantaina kerroin päiväni kohokohdasta: uudesta, mutta kovin rankasta jumppaohjelmasta ja loistavasta hoidosta, jonka sain fysioterapeutiltani.

 

Kello 11.04

”Hirveän hidasta”, vastaisin puolestaan jos nyt kysyisit millaista polvivammaisen tahti on. Turhille asioille ei jää sijaa. Se on aika hienoa! Kaikki epäolennainen täytyy karsia pois. Saa nauttia ruokailusta hitaasti, tuijottaa ikkunasta talven tuloa ja tehdä havaintoja. Asiat on pakko priorisoida tiukkaan järjestykseen.

Minä olen oppinut, että aina kun on pystyasennossa, kannattaa käydä vessassa. Pissattaa, mutta makaan sängyssä. Ei jaksa säätää taas.

 

Kello 11.48

Havahdun kostuviin kainaloihin. Hemmetti. En vielä vaihtanut yöpaitaani, enkä muistanut laittaa deodoranttia. Keho muistuttaa olennaisesta monin muodoin. On noustava ja vaihdettava paita. Housut pysyköön! Pukeudun useimmiten sairaalasta päälleni jääneisiin sairaalahousuihin. Ne ovat hirveän kätevät. Ja pinkit! Naiseuteni on huipussaan.

Pyykkikori pursuaa ja käyttövaatteet ovat loppu. Pesukone on pyykituvassa kolme kerrosta allani. Ei hissiä. Eikä nyt rahaakaan siihen, sillä maksoin minua kyydinneen työkaverin parkkimaksun viimeisistä pyykinpesurahoistani. Pitäisi päästä nostamaan ja rikkomaan rahaa tätä toimenpidettä varten.

 

”Hyvin hankalaa”, vastaisin, jos kysyisit millaista arkeni nyt on.

img_4192

Kohtuuttoman paljon minulla on viime aikoina ollut kuvia tästä kulmasta. Koetin tallentaa sinulle sairaalahousujeni hienouden.

img_4193

Yritin myös toista kuvakulmaa, muttei siitä tullut oikein mitään. Mutta housujen hienous on siinä, että lahkeen voi rullata vammautuneesta jalasta ylös asti, jotta saa puettua päälleen myös ortoosia paremmin paikallaan pitävän säärystimen sen alle. Arjen käytännölliset helpotukset saavat minut nyt hymyilemään.

 

Kello 12.13

Ovikello soi. Ei! Olen juuri asettunut takaisin sänkyyn ja ottanut ortoosin pois jalasta. Paikallaan ja hereillä ollessani saan höllentää sen puristusta. Olen avannut Yle areenan. Sorjonen! Kolme päivää aiemmin on alkanut uusi tv-sarja, ja olen katsonut siitä jo yhdeksän jaksoa kymmenestä.

”Heeeeeetkinen, mulla on jalka irti, täytyy laittaa se paikoilleen!”, huudan. Monta minuuttia myöhemmin olen ovella, jonka takana seisoo kaksi huoltomiestä jalkojani kummissaan toljottaen. Kohta pattereiden ilmauspumppu suhisee keittiössä, enkä minä jaksa vaivautua selittämään heille mitään.

En minä jaksa Sorjostakaan enää katsoa. Keskittyminen herpaantuu hyvin helposti. Kaikki katsomaan aloittamani leffat jäävät kesken. Kaikki kirjoittamani tekstit jäävät kesken.

 

”Koko elämäni on nyt jäänyt kesken loukkaantumiseni takia.” 

Niin minä juuri nyt vastaisin huolimatta siitä mitä sinä edes nyt kysyisit.

 

Kello 12.39

Patterimiehet lähtevät ja heilutan heille keppejäni sängystä. Kutsun käsiäni nykyään kepeiksi, se on hirveän hauskaa. Ja kepit tosi kätevät asioiden kurkottelemiseen. Lasken läppärini käsistäni ja katsahadan ikkunalle. Talitintti lehahtaa lepuuttamaan lentoaan lämpömittarini päälle. Tuijotamme toisiamme pitkään.

Talitinttiä tuijotellessa tulee nälkä. Sossään pannulla sekaisin riisiä ja kanaa.

Se on kamalaa.

img_4191

 

 

Kello 13.27

Muu maailma viipottaa kiireissään ja minä olen hyödytön. ”Nythän sä voit tehdä kirjoitushommiasi sieltä sängystä!”, he sanovat. Näin minäkin ajattelin, muttei tämä näytäkään menevän niin. Missä voimani ovat? Miksi koko ajan väsyttää? Pelkään, että ihmiset ajattelevat minun olevan laiska paska, kun en jaksakaan tehdä mitään. Hävettää.

Voisiko mieleni vain tehdä tepposiaan, onko laiskuuteni vain ottanut tilanteesta hyödyn ja uskottelee minulle etten jaksa?

 

Kello 13.28

Jos nyt kysyisit mitä ihminen käy läpi kohta kuusi viikkoa loukkaantumisensa jälkeen, kertoisiin itse rakentamastani loukkaantumisen shokkivaiheen kaaresta, jonka jakaisin näin kolmeen vaiheeseen:

1. Myöntäminen itselle että näin on nyt vaan käynyt.

2. Sopeutuminen arjen muuttuneisiin rutiineihin.

3. Omien vähäisten voimien tunnistaminen ja tunnustaminen itselle.

 

”Ottaen askeleen kerrallaan”, vastaisin, jos nyt kysyisit, miten ihminen tällaisen tilanteen voi käsitellä.

 

Kello 13.29

Ihmisen heikkous on paljastunut minulle onnettomuuteni kautta aivan uudella tavalla. Fysioterapeuttini rauhoitteli minua kertoen, että juuri näin kehoni ja mieleni nyt ragoivat. Vaikka vain polvi on rikkoutunut, koko kehoni on väärässä asennossa ja tämä vie fyysisiä voimia moninkertaisesti. Henkinen paineeni on hurja ja sen vaikutus valtava.

 

”Et ole heikko. Olet vain ihan tavallinen ihminen.” 

Näin fysioterapeuttini minulle vastasi, vaikken edes kysynyt häneltä mitään.

img_4163

Niin. Nyt kun kuitenkin kysyt, että menenlö minä uloskin sairaalahousut jalassa, ni vastaan että en yleensä. Kerran oon menny. Se oli hauskaa. Mutta useimmiten on parempi tässä kohtaa puristaa itsestään irti vaatteenvaihtohalukkuus.

 

Kello 14.34

Kuinka kiitollinen olenkaan syyssäästä! Ihana kirpeä ilma ja auringonpaiste. Olen vapaa! Kepit kädessä köpötän läheiseen puistoon. Jalkaa vihloo, mutta se ei minua estä menemästä ulos.

Normaali elämäni on varsin aktiivista ja toimiva keho tärkeä työssäni. Eniten liikkumiskykyni heikkenemisessä minua harmittaa sen vaikutus päähäni. Luovan työn vaativat ideat syntyvät liikkeessä.

Nytkin vain vähän matkaa köpötettyäni keksin: Kirjoittan blogin päivästäni. Ilman tunnelatauksia suuntaan tai toiseen. Kuvailen vain mitä päivässäni tapahtuu ja millaisia asioita tapahtumat pistävät minut ajattelemaan. Ehkä se voisi avata jollekin toiselle maailmaa, jossa yllättävän fyysisen muutoksen kokenut ihminen elää.

 

Kello 14.35

Ihmisiä on hauska seurata. Heidän reaktionsa saavat minut nauramaan. Minä katson kaikkia vastaantulevia silmiin ja hymyilen. Hassua miten harva uskaltaa katsoa minuun takaisin. Ja niiltä, jotka minut huomioivat, saan osakseni aina myötätuntoisen säälivän katseen. Jos kyseessä on komea mies, HALLELUJA mikä pokausmahdollisuus, mutta oikeastaan toivoisin vain, että olisin kaikkien silmissä ihan normaali.


”Aito kohtaaminen, sitä yksin asunnossaan vankina oleva ihminen kaipaa”

Nyt kun selvästi olit aikeissa siitä kysyä.

 

Kello 14.36

Vastaan kävelee pukuun pukeutunut mies. Tuikkaan hänelle hymyn. Hän kääntää päänsä pois antamatta minulle muuta vastinetta.

 

”Katsoisivatkohan nuo ihmiset silmiini, jos olisin ihan normaali, onko heidän vain vaikea kohdata minua kun olen näin heikko?”

Tuollaisen kysyksen minä itselltäni nyt kysyn. Kysyn minä itseltänikin nyt aika paljon muitakin kysymyksiä. Niille on nyt aikaa.

 

Kello 14.37

Hitaus on hassua. Muutaman sadan metrin kävely vie puoli tuntia. Päätän, että kun saan taas vuoden päästä juosta, kokeilen missä ajassa nopeimmillaan tuon matkan voin kiertää.

 

”Tavoite. Pieni pilkahdus tulevaisuudesta!” 

Tällaisia sitä itselleen rakentaa jotta osaisi nähdä kauemmas.

Olisitko osannut tästä minulta kysyä?

 

Kello 14.38

Onhan se suorastaan musertavaa, että elämäni on nyt pisteessä, jossa vanhat mummot suikivat rollaattoreillaan sulavasti ohitseni kuin kilpajuoksijat.

Mutta yksi iäkäs rouva hidastaakin kohdallani. Hän kysyy mitä minulle on käynyt, ja me sysäydymme pitkään keskusteluun. Hän kertoo polvensa korjausleikkauksesta, joka tehtiin kuukausi ennen miehensä äkillistä menehtymistä. Kyyneleet nousevat hänen silmiinsä. Minun kurkkuani kuristaa.

Ajattelin kävelyni olevan päiväni kohokohta. Ei. Se on tämä kohtaaminen.

 

”Olisinko pysähtynyt puhumaan jos minulla olisi ollut kaksi koipea kunnossa ja kamala kiire?” 

Tämän pamauttaisin sinulle miettimättä, jos nyt kysyisit mitä tuossa hetkessä mietin.

img_4185

 

Kello 15.16

Kiroan. Kaikki lentää käsistä. Ihan helvetti kaikki. Keitän teetä ja teen vähän hedelmäsalaattia.

Säädän. Säädän ihan koko ajan. Menen makaamaan sänkyyn ja huomaan unohtaneeni tietokoneen laturin. Nousen hakemaan sen.

Menen makaamaan sänkyyn ja huomaan unohtaneeni kännykkäni.

Menen makaamaan sänkyyn ja huomaan… fuck it!

Painan playta Sorjoselle.

 

Kello 16.25

Minä olen onnekas, sillä joskus vielä olen kunnossa taas. Huonomminkin olisi voinut käydä. Mutta kuntoutus on tehtävä kunnolla. Siksi jumppaan pedantisti ja ohjeiden mukaan kolmesti päivässä. Nyt on aika päivän toisen. Tästä ei jousteta.

”Säntillisyyttä”, vastaisin, jos nyt kysyisit mitä loukkaantumiseni minulle on tähän mennessä opettanut. Kärsivällisyyttä.

 

Kello 17.00

Avaan television. Sinkkuillallinen! Tadaa. Mussutan taas omaa kuivaa kanariisimössöäni ja katson, kun sinkku käy kolmella illallisella. Sokkotreffit.

Olenhan minä sitäkin miettinyt. Olisihan tämä miljoona kertaa helpompaa jos en olisi yksin. Jos rinnalla olisi ihminen joka rakastaisi ja jaksaisi jakaa tämän kaiken kanssani. Vain autokyytien saaminen on järjetön säätö, joudun nyt kaikessa tukeutumaan toisiin. Olen pohtinut paljon ihmisten motivaatiota auttaa minua: miksi kukaan auttaisi, enhän ole kenenkään prioriteettilistalla kovin korkealla?

Ja yhtäkkiä mieleeni nousee aivan uusi näkökulma parisuhteeseen, rakkauteen – niiden etsimiseen.

Voisinko minä olla joskus jollekin se henkilö, joka välittää hänestä niin paljon, että haluaa kulkea hänen kanssaan, häntä tukien vaikka hän olisi kyvytön normaaliin elämään?

Ja vielä tärkeämpänä: muistaisinko myös arjessani, silloin kuin kaikki on ihan hyvin, että juuri tämä on se syy, että olemme yhdessä?

Pyyteetön rakkaus.

img_4188

Aini. Mulla on nyt tällainen sänky. Normaalisti nukun sellaisella muutaman askeleen ylös nousevalla parvella, jonne en nyt pääse kapuamaan. Tämä on jotenkin kamala kuva. Kasassa lattialla on lääkkeeni ja jatkojohto. Tuo pötkylä on lakanapakkaus, jota käytän jumpassani aputyynynä. Tuo on aika kamala sänky. Selkään sattuu. Mutta iso pelastus arkeeni.

 

Kello 18.21

Olo alkaa käydä sietämättömäksi. Tämä tapahtuu joka päivä ja monta kertaa. Jalka turpoaa ja kaikki huomioni on taas siinä. Kaikki huomioni on koko ajan siinä!

Palaan työajatuksiin. Elämäni tärkeimpään projektiin. Sitä varten on käytävä läpi pari videota. Monta kertaa päivässä on vain pakotettava itsensä tarttumaan asioihin, vaikka väsyttäisi. Katson videon tyytyväisenä näkemääni.

Saatana, sanon ääneen. Tätä ette minulta vie.

 

”Joskus on vain pakotettava itsensä uskomaan asioihin”, sanoisin nyt kun… no, kysyit sitä tai et.

 

Kello 20.10

Sytytän kynttilöitä olohuoneen pöydälle. Alan kirjoittaa blogitekstiäni päivän mittaan tekemieni muistiinpanojen mukaisesti. Tällainen on ollut päiväni, jonka rytmin yllättävä onnettomuus on nyt muuttanut pitkäksi aikaa.

 

Kello 21.14

Kirjoitan ja koetan kiteyttää. Vaikeaa. Pää on todella pehmeä. Väsynyt. Taas itkettää. Lohduton purkaus tulee silloin tällöin. Nyt on sen aika.

Onhan se selvä, että tässä touhussa mieli mustenee. Kuinka paljon onnettomuuksien ja tapaturmien yhteydessä puhutaan masennuksesta? Miten paljon potilaat saavat tukea mielensä hoitamiseen? Mietin, olenko itse ollut aiemmin masentunut, sillä selvhän se: minä olen nyt välillä masentunut, vaikka sen sanominen ääneen hävettää enemmän kuin mikään muu. Päivät vaativat välillä kovaa kestävyyttä ja mielen lujuutta. Joistakin on vain mentävä läpi keinolla millä hyvänsä.

 

Kello 21.15

”Vajoaminen hetkeksi jonkun pitkään ja turvalliseen halaukseen.” 

Jos nyt kysyisit mitä minä elämäni tässä vaiheessa eniten kaipaan, ei minun tarvitse empiä vastaustani hetkeäkään.

 

Kello 22.13

”Joskus koko elämä mahtuu yhteen päivään. Joskus se on arvaamaton. Se haastaa meitä jatkuvaan muutokseen. Joskus voimme kontrolloida muutoksen itse, joskus meillä ei ole siihen mitään valtaa. Mutta kun muutos tapahtuu, siihen on sopeuduttava, jos aikoo selviytyä.”

Kukaan ei ole kysynyt mitään, mutta minä kirjoitan.

img_4190

Iltajumpalla

 

Kello 22.23

Sanoinko jo että kärsivällisyys ja pedanttius? Asioiden tärkeysjärjestys? Polvi on ykkösprioriteettini nyt. Päivän kolmas jumppa ja itku takana.

Menen vessaan pesemään hampaat ja katson suihkua. Käännyn pois ja painun sänkyyn.

No, huomenna on uusi päivä.

Onneksi.

 

* * *

Millainen sinun päiväsi on ollut? Oletko koskaan kirjoittanut auki yhtä päivääsi hetki kerrallaan ja pohtinut millaisia ajatuksia ja tuntemuksia arkesi tapahtumien virta sinulle synnyttää? Mitä voisit niistä oppia?

/Äm, joka halusi jakaa tänään jakaa kanssasi nämä tapahtumat.

Isäni merimies ja muita yksinäisiä

Hienot pari päivää takana yksinäisyys-aiheelle. Valtakunnan media Yleä myöten on tarttunut reportaasiini ja välittänyt viestiä omille yleisöilleen: viimeksi tänään minua haastateltiin Radio Suomen lähetyksessä. Ja näitkö jo tämän Metropoli.netin jutun?

Aihe on tärkeä ja siksi toivon sille suurinta mahdollista huomiota; minua saa edelleen haastatella mihin tahansa tästä teemasta. Mutta yhtä hienoa kuin suuret massat, ehkä jopa hienompaa, ovat yksittäiset kohtaamiset teidän kanssanne. Viestinne ja tapaamiset upeiden tyyppien kanssa, joita yksinäisyyden eteen tekemäni työ on poikinut, saavat minut hymyilemään ja puhkumaan intoa.

Tänään tapasin ihanaa Emilia Åbergia, johon tutustuin jo keväällä Rushin yksinäisyystempaukseni jälkeen. Tämä tehopakkaus on myös yksinäisten asialla ja järjesti kesällä upean hyväntekeväisyyslounaan vanhuksille. Tutustupa hänen blogiinsa, jonka nimi on Isäni merimies! Se yksi kauneimmista blogeista, joita olen koskaan lukenut. Ja luulenpa myös, että Emilia tulee sinulle vielä pian hyvin tutuksi…

IMG_3466 (1)

 

Näin ylität mediakynnyksen – moninkertaisesti!

Sitä lähtee viikoksi maailman äärilaitaan kaukaisimmalle suolle ajatellen voivansa olla edes hetken pois mediasta… Ni ei onnistu. Eilen kävi Lapin Kansa haastattelemassa ja tänään YLE kuvaamassa televisiojuttua sekä jututtamassa radioon.

Talkoot suolla ovat valloittaneet minun pikku talkoolaisen lisäksi koko Suomen median, enkä kyllä yhtään ihmettele miksi.

Nämähän nimittäin eivät ole mitkä tahansa talkoot, vaan suocrossfit-treenileiri.

IMG_0878

Minulla on ollut tällä viikolla suuri ilo tutustua Olliin, Metsähallituksen Lapin luontopalveluiden kenttäpäällikköön. Hän on työnjohtajamme täällä suolla ja ihan valtavan osaava ja hauska mies. Hän on jo ehtinyt opettaa minulle monta mielenkiintoista asiaa Martimoaavasta ja suon elämästä.

Aiemmin tänä talvenä Ollilla oli kinkkinen tehtävä. Hänen oli määrä haalia kasaan kahdeksi viikoksi talkoolaisia kunnostamaan Martimoaavan soidensuojelualueen retkeilyreittiä. Ei maailman helpoin homma: Talkootyössä on oma vähän nahkean kulunut leimansa, talkookahvittelijoiden sijaan paikalle suolle olisi saatava kovasta fyysisestä työstä selviytyvä porukka ja ajankohtakin juuri ennen kesälomia oli haasteellinen. Tenkkapoo ja töttöröö ja supervoimat käyttöön: ahkerana crossfit-treenarina Olli tajusi erään treeninsä jälkeen, että työ suolla on kuin crossfit-treeni – arjen crossfitia parhaimmillaan. Niinpä hän lompsi töihin ja kirjoitti:

”Martimoaavalle etsitään vapaaehtoisia nauttimaan pohjoisen keväästä ja tekemään konkreettisia tekoja soidensuojelun ja retkeilyn edistämiseksi. Nyt sinulla on mahdollisuus lähteä rangerin matkaan – tarjolla on arjen crossfittiä kovakuntoisille sekä kesäksi rantakuntoon haluaville!

Hyvän treenin tapaan joka päivä alkulämmittelynä kävellään tai maastopyöräillään työkohteelle 6 km. Matka taittuu upeassa suoluonnossa pääosin pitkostettua reittiä pitkin. Päivä urakoidaan vanhojen pitkospuiden purkamisen ja uuden rakentamisen parissa. Loppuverryttelynä palataan takaisin samaa reittiä.” 

Tämän tekstin minä satuin huomaamaan pari kuukautta sitten YLEn uutisesta. Ja nyt olen täällä, kolmatta päivää Martimoaavalla!

Olli julkaisi talkooilmoituksen ja se alkoi elää omaa elämäänsä. Mediat tarttuivat siihen (siis talkooilmoitukseen!), kirjoittivat siitä juttuja ja me talkoolaiset innostuimme mahdollisuudesta trendikkääseen suocrossfitiin! Hetkessä paikat olivat täynnä ja monta tyyppia odottamassa varasijoilla.

IMG_0875

Olli kertoo Ylelle kuinka pitkospuita tehdään

 

Olen puhunut sinulle aiemminkin tenkkapoosta, töttörööstä ja supervoimista (katso tämä postaukseni, tuo tarjous on muuten edelleen voimassa!) – siis siitä kuinka haasteellisessa tilanteessa ratkaisu löytyy aina jostain ennalta-arvaamattomalta äärilaidalta. Että luovien ideoiden syntyminen ja onnistuneet lopputulokset vaativat näkökulman vaihtamista ja totuttujen asioiden päälaelleen kääntämistä.

Tänään Ylen haastattelussa suolla seisoessani tajusin että nämä talkoot ovat aivan huippuesimerkki näkökulman vaihtamisesta ja siitä kuinka saada markkinoitua oma asiansa. Ajattele nyt; arjen crossfit-treeniviikko suolla on saanut liikutettua ihmisiä niin että jopa valtakunnan suurimpien medioiden toimittajat vaeltavat pitkän matkan suolla päästäkseen tekemään talkoista juttua.

Näkökulmia kääntämällä saa ihmeitä aikaan! Millaisen yllättävän yhteyden sinä voisit omalle jutullesi saada aikaan? Mitkä kaksi kentis irrallaan olevaa juttua vosit yhdistää ja saada muut oivaltamaan: ”näinhän se on, minun on päästävä näkemään ja kokemaan tuo asia!”?

IMG_0880

Vasara ja viiden tuuman naula. Näitä minä rakastan.

 

Minä olen muuten vaihtanut tänään näkökulmaa noin viisisataa kertaa. Nimittäin naulaamiseen. Välillä rakastani sitä ja välillä vihaan. Juuri nyt tiukan suotreenipäivän, ihanan Simojoen lohirannan Eeva-emännän taikoman illallisen ja saunan (JA SAUNAKALJAN!!) jälkeen minä rakastan naulaamista enkä malta odottaa, että pääsen sen pariin taas aamulla. Pitkospuuta on taas syntynyt valtavan innokkaan talkooporukkamme voimin jopa niin, että taidamme joutua jo huomenna vähän himmailemaan tahtia, että jää pitkospuunrakennushommia myös ensi viikolla tänne tulevalle porukalle. Tämä on koukuttava hommaa. Ja naulaaminen… niin… kivaa.

Ja vaikka mediapakolaisuuteni ei nyt oikein onnistunut, niin tällä on oikeastaan positiivinen vaikutus minuun: nyt voin huoletta keskittyä suolla tekemään työtäni ja kunnostamaan sitä kaikkien retkeilijöiden käyttöön, sillä tiedän, että Lapin Kansa ja YLE tekevät raportointityöt nyt minun puolestani. Linkkaan sinullekin jutut (niitä on tulossa aika monta) heti, kun saan tiedon niiden ilmestymisestä.

IMG_0827

Eilen juttelemassa Lapin Kansalle

 

/Äm, joka on ihan valtavan onnellinen että pääsi näihin talkoisiin mukaan.

Rakelin kuplassa: Elämä ilman lapsia ja parisuhdetta

Jos et eilen nähnyt, niin tässä on tämä: Yle TV2:n Kioski ja Rakelin kuplassa. Ohjelma löytyy myös Yle Areenasta, mutta tämä Youtube-versio avautuu myös ulkomailla.

Millaisia ajatuksia aihe sinussa herättää?

Yle Kioski ja sinkkuus-teema ensi viikolla!

Voiko lapseton sinkku olla onnellinen vai vaaditaanko todelliseen täyttymykseen puoliso ja perhe? Kuvasimme tänään aamupäivällä Yle TV2:n Kioski-ohjelmaa, jossa pohdimme Rakel Liekin kanssa sinkkuuden syvintä olemusta.

Paljon pysäyttäviä ajatuksia ja kiinnostavia kokemuksia on luvassa ensi viikolla tiistaina 16.2. klo 19.30. Tulethan silloin mukaan TV2:lle!

 

rakel

Valtakunnan virallinen Sinkku-Ämmä… 😀