Tiedätkö. Minä olen ihan pihalla. Kujalla. Dingdong ja whaddup dude?

Kysymysmerkki.

Ei.

KYSYMYSMERKKI isoin kirjaimin ja huutomerkki perässä ja niin edelleen.

Olen ihan pihalla, enkä tiedä mitä elämä on, mitä siitä tulee, osaanko oikeasti mitään tai onko minusta mihinkään. Usein, kun istun alas tapaamiseen jonkun ihmisen kanssa, mietin, mitä ihmettä osaan hänelle sanoa. Entä jos en tiedä tarpeeksi?

Että tässä on niinku tämä feissi ja nämä aivot ja sinä olet siinä ja minun pitäisi vakuuttaa sinut siitä, että olen niinku hyvä tyyppi ja osaan jotain ja kelpaan.

Enkä minä ole yhtään varma pystynko vakuuttamaan sinut. Tai voinko kelvata sinulle.

Ja niin edelleen. Tiedätkö tunteen?

Miinus TASAN vuosi tästä hetkestä, 15.10.2014 Tornion Kukkolankoski. Vastarannalla Ruotsi ja matka oli kohti Norjan Støtä, uutta kotiani. Huh!

Kelailin elämääni taaksepäin muutamissa ajanjaksoissa, sillä minulla on ikävä aikaan, jolloin kaikki oli varmaa ja selvää.

Miinus 1,5 kuukautta tästä hetkestä. Syyskuu 2015.

Ei. Olin pihalla. Minusta tuli taas yrittäjä ja olen ollut ihan kujalla siitä mitä minä oikeastaan teen tai mitä tästä tulee. ”Mitä minä oikeastaan haluan, osaanko minä ja mitä tästä tulee?”, kysyin itseltäni.

Miinus yksi vuosi tästä hetkestä. Lokakuu 2015.

Ei, olin pihalla. Lähdin Norjaan ja olin yhtä kysymysmerkkiä siitä, onko mitään järkeä jättää kaikki ja lähteä kalastajan apulaiseksi hiljaiseen syrjäkylään maailman laidalla. ”Mitä minä oikeastaan haluan, osaanko minä ja mitä tästä tulee?”, kysyin itseltäni.

Miinus kolme vuotta ja kahdeksan kuukautta tästä hetkestä. Helmikuu 2012.

Eiiii. Olin pihalla. Tajusin kuuden bisnesvuoden jälkeen, että olen täysin hukassa ja että on luovuottava unelmastani; yrityksestä, jonka olin rakentanut nollasta ja sitten yhtäkkiä väsynyt ja ajautunut harhapoluille.

”Mitä minä oikeastaan haluan, osaanko minä ja mitä tästä tulee?”

Miinus kuusi vuotta ja jotain kuukausia tästä hetkestä. Joku aika joskus menneisyydessä.

Minulla oli se, mitä nyt  plus kuusi vuotta ja joitain kuukausia tässä hetkessä vuonna 2015  janoan: selvyys siitä minne mennä, mitä tehdä, missä olen hyvä, miksi olen hyvä, ja miksi tämä maailma tarvitsee minua. Minulla oli suunta ja selvä muotti, johon asetuin.

Mitä kysyin silloin itseltäni?

Eiiiiii.

TIEDÄTKÖ, MITÄ TAJUSIN!?!?!?!?

Enhän minä mistään silloinkaan tiennyt! Olin silloinkin ihan pihalla. Kujalla. Whaddup dude ja huutomerkki ja niinedelleen.

Minä tajusin, että enhän minä aidosti, oikeasti, ikinä tai koskaan ole ollut täysin varma tai tiennyt. Saati osannut. Aina on ollut jotain, mikä epäilyttää, mikä notkuu oudosti sijoiltaan ja mikä pelottaa.

Mutta minä en uskaltanut sanoa sitä ääneen itselleni tai muille. Silloin minä koetin rakentaa ihanaa illuusiota siitä, että olen varma joka päivä ja pystyn ihan mihin vaan. Sillä se oli keino tuntea olevansa…

Olevansa. Yksinkertaisesti tuntea olevansa.

Olevansa mitä? En tiedä. Jotain, kai.

NI, ARVAA, MITÄ SITTEN TAJUSIN?!?!?!?

Sori vaan, mutta tajusin sen, että me kaikki ollaan ihan pihalla. Niinku pohjimmiltaan.

Se on tämän koko elämän luonne. Vaikka jonkun pinnalla kimaltelisikin maailman suurin varmuus, ei kukaan meistä voi tietää mitä tapahtuu sillä hetkellä, kun ottaa askeleen johonkin suuntaan, kun tarttuu toimeen, kun kohtaa toisen ihmisen, kun avaa suunsa.

Ja niin edelleen.

* * *

On hyvin pelottavaa tunnustaa ääneen olevansa ihan pihalla. Miksi?

Koska varmuus on vakuuttavaa? Koska vakuuttavuus on kontrollia? Koska kontrolli on voimaa? Koska voima on menestystä?

Vaikka kaikki olisi vain näennäistä: varmus, vakuuttavuus, kontrolli, voima, menestys?

Niinkö?

* * *

Oletko koskaan ajatellut näin:

Mitä sitä pelkää, vaikka me olemme kaikki inhimillisiä ihmisiä eikä kenelläkään meistä ole toista parempaa tai tarkempaa tietoa siitä mitä huominen tuo tullessaan. Mitä sitä pelkää, vaikka me olemme kaikki inhimillisiä ihmisiä eikä kukaan meistä tiedä mihin pystyy jollei kokeile? Ei kukaan meistä voi toistaan paremmin hallita tapahtumien kulkua. Joka päivä elämässämme on asioita, joita pinnan alla pelkäämme, epäilemme, emme ymmärrä.

Entä jos kyse onkin vain siitä, kuinka oman pihalla olemisensa antaa vaikuttaa elämäänsä ja toimiinsa?

Sillä ajattelepa sitten taas toisaalta:

Mitä enemmän on pihalla, sitä vähemmän käpertyy itsensä erinomaisuuteen. Mitä vähemmän on varma, sitä enemmän kuulee toisia ihmisiä. Mitä vähemmän voi kontrolloida, sitä enemmän saa mahdollisuuksia. Mitä enemmän varmistelee, sitä vähemmän kykenee heittäytymään.

Mitä enemmän on pihalla, sitä enemmän keskittyy etsimään oikeita ovia sisään. Mitä enemmän on pihalla, sitä rehellisempi saa olla.

* * *

Jossain tässä menneen 1,5 kuukauden ja tämän hetken välimaastossa minulle on tapahtunut yksi iso asia. Olen lopettanut taistelemasta pihalla oloani vastaan. Olen hyväksynyt itselleni olevani aina joltain kantilta pihalla ja antanut itselleni luvan tähän. Ja  yhtäkkiä olenkin osannut nähdä kussakin hetkessä olennaisen. Sen yhden asian, johon tarttua ja joka sitten johdattaa seuraavaan. Koska niin pihalla kujalla dingdong wahddupdude kukaan meistä ei ole, etteikö edessä olisi seuraava askel, jonka voi ottaa.

NI, TIEDÄTKÖ MITÄ?!?!?! Olen tajunnut, että mitä rohkeammin me uskaltaisimme myöntää sen, että pihalla oleminen kuuluu elämään, sitä onnellisempia me olisimme.

NI, TIEDÄTKÖ SITTEN MITÄ?!??! Vaikka minä olen ihan pihalla, olen ihan hirveän onnellinen.

Kun saan olla joka päivä rehellinen. Itselleni.

Ja rakentaa maailman maailman joka päivä uudelleen.

Meille kaikille.

Miten pihalla sinä olet? Kujalla? Dingdong ja whaddup dude?

/Ämmä, joka ikävöi tänään kovasti Norjaan…