Arkistojen aarre: Taloudellinen tasapaino on parisuhteessa yhteinen päätös – ja koskee niin naista kuin miestä

Ymmärrykseni mukaan Iltalehdelle antamani haastattelu on nyt julkaistu. En ole juttua vielä nähnyt itse, mutta blogissa virta näyttää nyt myös sähköistyneen, joten haluan tervehtiä kaikkia uusia lukijoita. Ihana, että olette täällä!

Elämässäni on nyt meneillään muutoksen vaihe: palasin pari viikkoa sitten Helsinkiin takaisin Kuopiosta, missä olin vajaat puolitoista vuotta työkeikalla. Nyt olen myös uudessa työssä, ja tämä kaikki muutos ja muutto ovat vieneet voimat ja huomioni niin, että blogi on päivittynyt hieman rauhallisemmin viime aikoina.

Iltalehden juttu käsittelee tarinaani ja elämänseikkailuani, jossa vahvassa roolissa on myös talouden teema, se miten nainen ajattelee rahasta. Tämä on minulle tärkeä läheinen, kantapään kautta opittu teema.

Siksi ajattelin nostaa esiin uudellee tämän arkistojeni aarteen, tuoreimman blogitekstini, jossa olen käsitellyt naisen rahat -teemaa. Ja näitähän tästä blogista löytyy muitaki – tervetuloa penkomaan! Ja tule seuraamaan minua somessa. Instagram päivittyy aina aktiivisesti!

 

 

Taloudellinen tasapaino on parisuhteessa yhteinen päätös – ja koskee niin naista kuin miestä

(Julkaistu MaiLifessa 24.7.2018)

 

Nostin viime perjantaina uudelleen esiin sosiaalisessa mediassa minusta Kodin Kuvalehteen kirjoitetun jutun, jossa kerron tarinaani siitä kuinka minulle kävi, kun päädyin elämään parisuhteessani miehen rahoilla ja kohtasin lopulta yllättävän eron; ja kuinka tämä kokemus auttoi minut hyvin konkreettisesti ymmärtämään miten tärkeää on, että naisella on parisuhteessa omat rahat.

Palasin tuohon juttuun juuri perjantaina siksi, että luin iltapäivälehdesttä jutun, jossa laulaja Marita Taavitsainen kertoi, kuinka hänen vasta päättyneessä avioliitossaan mies vastasi kaikesta taloudesta. Jopa Taavitsaisaisen pankkitunnukset olivat miehen hallussa.

”Eron jälkeen ei ole edes omia pankkitunnuksia”, luki lehden lööpissä isoin kirjaimin.

Ja kuinkas sitten kävikään? No, Taavitsaiselle ei ehkä ihan yhtä huonosti kuin minulle. Minulla kun eron jälkeen ei ollut omaa rahaa juuri lainkaan. Siksi tiedän hyvin tarkkaan kokemuksesta, mistä puhun.


”SYDÄMENI SAI osuman. Voi, kunpa otsikot tämän sijaan kertoisivat siitä, kuinka naiset ottavat oman taloutensa haltuun. Itse olen kokenut tuon kummallisen kääntöpuolen (paitsi, että minulla kyllä oli sentään omat pankkitunukset) ja siksi ole halunnut siitä muillekin muistuttaa”, kirjoitin somenostojeni yhteyteen.

Naisella täytyy olla omat rahat ja tuntuma talouteensa. Tämän ajatuksen takana aion seistä maailman tappiin asti. Sen verran syvä ja mullistava kokemukseni kohta jo viiden vuoden takaisen eromme jälkeen on ollut. Täältä voit lukea tarinani ”Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi kun elin miehen rahoilla”taustaksi.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Ja tässä Kodin Kuvalehdessä lokakuuss 2016 ilmestynyt juttu.

 

PERJANTAISTA SOMENOSTOANI ja kirjoitustani luettiin sekä tykättiin ja kommentoitiin suhteellisen paljon. Kävin useammankin keskustelun aiheesta, ja ne jäivät pyörimään päähäni. Erityisesti minua jäivät pohdituttamaan pari erityistä kommenttia.

”Oma kokemukseni on että toimivassa parisuhteessa on yhteiset rahat ja naisen rahat. Yhteisistä rahoista hoidetaan talousmenot, investoidaan, käydään ulkona syömässä ja matkustellaan. Naisen rahoilla nainen voi ostaa jotain kivaa itselleen. Jos miehellä sattuu kuitenkin olemaan ”omaa jemmahyvää”, se on tarkoitettu naisen lahjoihin”, kommentoi eräs mies.

Veikkaan ja toivon, että tuo kommentti on osin vitsillä kirjoitettu, mutta jos ei, niin tuolla pariskunnalla on kyllä aika paljon puhuttavaa.

Se, että naisella täytyy olla omat rahat ei ole mitenkään mieheltä pois.

Eikä se, että miehellä on rahaa, tarkoita automaattisesti, että ne ovat naisen.

Tai toisinpäin.


KYSE ON mielestäni taloudellisesta tasapainosta parisuhteessa. Tasapaino tarkoittaa, että raha- ja talousasiat ovat tasa-arvoisesti molempien osapuolien vastuulla – vähintäänkin niin, että kummallakin on ymmärrys yhteisistä, omista sekä toisen rahoista ja että jonkinlainen pohjakassa kummallakin on yllätysten varalle. Täysin ymmärrettävää on, että usein toisella osapuolella on enemmän ymmärrystä taloudenpidosta ja jopa suuremoi vastuu raha-asioista. Mutta kumpikaan ei saa olla altavastaaja.

Ja taloudellinen tasapaino on yhteinen päätös parisuhteessa. Rahasta on puhuttava heti suhteen alussa, sovittava siihen säännöt ja ymmärrettävä, että molemmilla on vastuu tasapainon ylläpitämisestä, ja valta omiin rahoihinsa, jos sellaiset päätetään yhteisesti pitää. Kukinhan luo omat sääntönsä, ja jollekin voi toimia sekin, että päävastuullinen talouden ylläpidosta ja perhee elättämisestä on vain toinen suhteen osapuolista.

Vain silloin jokin asia voi ylipäänsä toimia, jos on päätetty ottaa asiasta omistajuus; keskusteltu ja luotu pelisäännöt. Silloin voidaan myös soveltaa tilanteissa, joissa joustoa tarvitaan.


JA TÄSTÄ pääsemmekin erääseen toiseen kommentoijaan, jonka ajatus pysäytti minut miettimään pitkäksi aikaa.

”Onko sitten väärin, että mies on vastuussa taloudesta ja nainen elää hänen turvaamana?”, hän kysyi ja kertoi oman tarinansa menneisyydestä, jossa hän oli ottanut uuden suunnan uralleen, opiskelleen ja etsineen uusia töitä, millä välin mies oli ollut päävastuullinen tienaaja perheessä.

Toistan itseäni: Vain silloin jokin asia voi ylipäänsä toimia, jos on päätetty ottaa asiasta omistajuus; keskusteltu ja luotu pelisäännöt. Silloin voidaan myös soveltaa tilanteissa, joissa joustoa tarvitaan.

Sillä joustoa tarvitaan. Se lienee parisuhteen peruslogiikka. Se lienee tasapainon peruselementti.

Taloudellista tasapainoa ei olisi ilman epätasapainoa – toistensa äärilaidat määrittävät kokonaisuuden. (Äärilaidoistahan olen sinulle usein kirjoittanut, muistatko esimerkiksi tämän tarinani ”Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää”? Kun yhteinen keskustelu on käyty, asiat ymmärretään samalla tavoin ja on luotu pelisäännöt, parisuhde kestää hetkellisen heilunnan suuntaan ja toiseen.

Sitä vartenhan ihmiset toisiinsa sitoutuvat pitkällä tähtäimellä: että ollaan toisen tukena. Silloin nähdään isompaan kuvaan ja ymmärretään, että hetken epätasapaino on toisen hetken tasapaino ja kolmannessa hetkessä osat voivat myös kääntyä.

Minun tapauksessani ei näin ollut. Tämän ymmärrän nyt jällikäteen hyvin tarkkaan. Ei oltu sitouduttu riittävästi, saati käyty keskustelua tilanteesta. Kuka ties eroakaan ei olisi tullut, elleivät säännöt olleet selvät – ja kumpikin sitoutunut toiseensa.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

TALOUDELLINEN TASAPAINO on asia, johon meidän pitäisi kiinnitää huomiomme, kun puhutaan rahasta parisuhteessa. Taloudelinen tasapaino kulkee molempiin suuntiin, on parisuhteessa yhteinen päätös ja molempien vastuulla. Tässä maailmassa vain nyt vielä tuntuu, että erityisen paljon rahasta ja parisuhteen taloudesta puhuessa täytyy voimistaa naisten osaamista ja ymmärrystä rahasta; autta naisia ottamaan ote omasta taloudenpidosta.

Minä olen nyt jossain alkuvaiheessa tuota matkaa nyt koettuani aika kovan koulun.

/Ämmänne, kiittäen kaikista kommenteistanne, ne ovat suuria lahjoja, ja pistävät aina pohtimaan.

Talouttani horjutti vielä tässä eron jälkeen esimerkiksi vammani yrittäjäaikana. Siitä taustaksi lisää tässä kirjoituksessani ”Putosin pienyrittäjän kuolettavaan kierteeseen”.
Mainokset

Taloudellinen tasapaino on parisuhteessa yhteinen päätös – ja koskee niin naista kuin miestä

Nostin viime perjantaina uudelleen esiin sosiaalisessa mediassa minusta Kodin Kuvalehteen kirjoitetun jutun, jossa kerron tarinaani siitä kuinka minulle kävi, kun päädyin elämään parisuhteessani miehen rahoilla ja kohtasin lopulta yllättävän eron; ja kuinka tämä kokemus auttoi minut hyvin konkreettisesti ymmärtämään miten tärkeää on, että naisella on parisuhteessa omat rahat.

Palasin tuohon juttuun juuri perjantaina siksi, että luin iltapäivälehdesttä jutun, jossa laulaja Marita Taavitsainen kertoi, kuinka hänen vasta päättyneessä avioliitossaan mies vastasi kaikesta taloudesta. Jopa Taavitsaisaisen pankkitunnukset olivat miehen hallussa.

”Eron jälkeen ei ole edes omia pankkitunnuksia”, luki lehden lööpissä isoin kirjaimin.

Ja kuinkas sitten kävikään? No, Taavitsaiselle ei ehkä ihan yhtä huonosti kuin minulle. Minulla kun eron jälkeen ei ollut omaa rahaa juuri lainkaan. Siksi tiedän hyvin tarkkaan kokemuksesta, mistä puhun.


”SYDÄMENI SAI osuman. Voi, kunpa otsikot tämän sijaan kertoisivat siitä, kuinka naiset ottavat oman taloutensa haltuun. Itse olen kokenut tuon kummallisen kääntöpuolen (paitsi, että minulla kyllä oli sentään omat pankkitunukset) ja siksi ole halunnut siitä muillekin muistuttaa”, kirjoitin somenostojeni yhteyteen.

Naisella täytyy olla omat rahat ja tuntuma talouteensa. Tämän ajatuksen takana aion seistä maailman tappiin asti. Sen verran syvä ja mullistava kokemukseni kohta jo viiden vuoden takaisen eromme jälkeen on ollut. Täältä voit lukea tarinani ”Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi kun elin miehen rahoilla” taustaksi.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Ja tässä Kodin Kuvalehdessä lokakuuss 2016 ilmestynyt juttu.

 

PERJANTAISTA SOMENOSTOANI ja kirjoitustani luettiin sekä tykättiin ja kommentoitiin suhteellisen paljon. Kävin useammankin keskustelun aiheesta, ja ne jäivät pyörimään päähäni. Erityisesti minua jäivät pohdituttamaan pari erityistä kommenttia.

”Oma kokemukseni on että toimivassa parisuhteessa on yhteiset rahat ja naisen rahat. Yhteisistä rahoista hoidetaan talousmenot, investoidaan, käydään ulkona syömässä ja matkustellaan. Naisen rahoilla nainen voi ostaa jotain kivaa itselleen. Jos miehellä sattuu kuitenkin olemaan ”omaa jemmahyvää”, se on tarkoitettu naisen lahjoihin”, kommentoi eräs mies.

Veikkaan ja toivon, että tuo kommentti on osin vitsillä kirjoitettu, mutta jos ei, niin tuolla pariskunnalla on kyllä aika paljon puhuttavaa.

Se, että naisella täytyy olla omat rahat ei ole mitenkään mieheltä pois.

Eikä se, että miehellä on rahaa, tarkoita automaattisesti, että ne ovat naisen.

Tai toisinpäin.


KYSE ON mielestäni taloudellisesta tasapainosta parisuhteessa. Tasapaino tarkoittaa, että raha- ja talousasiat ovat tasa-arvoisesti molempien osapuolien vastuulla – vähintäänkin niin, että kummallakin on ymmärrys yhteisistä, omista sekä toisen rahoista ja että jonkinlainen pohjakassa kummallakin on yllätysten varalle. Täysin ymmärrettävää on, että usein toisella osapuolella on enemmän ymmärrystä taloudenpidosta ja jopa suuremoi vastuu raha-asioista. Mutta kumpikaan ei saa olla altavastaaja.

Ja taloudellinen tasapaino on yhteinen päätös parisuhteessa. Rahasta on puhuttava heti suhteen alussa, sovittava siihen säännöt ja ymmärrettävä, että molemmilla on vastuu tasapainon ylläpitämisestä, ja valta omiin rahoihinsa, jos sellaiset päätetään yhteisesti pitää. Kukinhan luo omat sääntönsä, ja jollekin voi toimia sekin, että päävastuullinen talouden ylläpidosta ja perhee elättämisestä on vain toinen suhteen osapuolista.

Vain silloin jokin asia voi ylipäänsä toimia, jos on päätetty ottaa asiasta omistajuus; keskusteltu ja luotu pelisäännöt. Silloin voidaan myös soveltaa tilanteissa, joissa joustoa tarvitaan.


JA TÄSTÄ pääsemmekin erääseen toiseen kommentoijaan, jonka ajatus pysäytti minut miettimään pitkäksi aikaa.

”Onko sitten väärin, että mies on vastuussa taloudesta ja nainen elää hänen turvaamana?”, hän kysyi ja kertoi oman tarinansa menneisyydestä, jossa hän oli ottanut uuden suunnan uralleen, opiskelleen ja etsineen uusia töitä, millä välin mies oli ollut päävastuullinen tienaaja perheessä.

Toistan itseäni: Vain silloin jokin asia voi ylipäänsä toimia, jos on päätetty ottaa asiasta omistajuus; keskusteltu ja luotu pelisäännöt. Silloin voidaan myös soveltaa tilanteissa, joissa joustoa tarvitaan.

Sillä joustoa tarvitaan. Se lienee parisuhteen peruslogiikka. Se lienee tasapainon peruselementti.

Taloudellista tasapainoa ei olisi ilman epätasapainoa – toistensa äärilaidat määrittävät kokonaisuuden. (Äärilaidoistahan olen sinulle usein kirjoittanut, muistatko esimerkiksi tämän tarinani ”Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää”? Kun yhteinen keskustelu on käyty, asiat ymmärretään samalla tavoin ja on luotu pelisäännöt, parisuhde kestää hetkellisen heilunnan suuntaan ja toiseen.

Sitä vartenhan ihmiset toisiinsa sitoutuvat pitkällä tähtäimellä: että ollaan toisen tukena. Silloin nähdään isompaan kuvaan ja ymmärretään, että hetken epätasapaino on toisen hetken tasapaino ja kolmannessa hetkessä osat voivat myös kääntyä.

Minun tapauksessani ei näin ollut. Tämän ymmärrän nyt jällikäteen hyvin tarkkaan. Ei oltu sitouduttu riittävästi, saati käyty keskustelua tilanteesta. Kuka ties eroakaan ei olisi tullut, elleivät säännöt olleet selvät – ja kumpikin sitoutunut toiseensa.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)


TALOUDELLINEN TASAPAINO
 on asia, johon meidän pitäisi kiinnitää huomiomme, kun puhutaan rahasta parisuhteessa. Taloudelinen tasapaino kulkee molempiin suuntiin, on parisuhteessa yhteinen päätös ja molempien vastuulla. Tässä maailmassa vain nyt vielä tuntuu, että erityisen paljon rahasta ja parisuhteen taloudesta puhuessa täytyy voimistaa naisten osaamista ja ymmärrystä rahasta; autta naisia ottamaan ote omasta taloudenpidosta.

Minä olen nyt jossain alkuvaiheessa tuota matkaa nyt koettuani aika kovan koulun.

/Ämmänne, kiittäen kaikista kommenteistanne, ne ovat suuria lahjoja, ja pistävät aina pohtimaan.

Talouttani horjutti vielä tässä eron jälkeen esimerkiksi vammani yrittäjäaikana. Siitä taustaksi lisää tässä kirjoituksessani ”Putosin pienyrittäjän kuolettavaan kierteeseen”.

Näin saan asiakkaan ostamaan – Mika D. Rubanovitschin vinkit suomalaiselle intohimoyrittäjälle

Ohhoh, vapun puserrus tuottaa nyt tuloksia. Tässä uusin Youtube-videoni, jonka tekemiseen keskityin tänä vappuna siman juomisen sijaan.

Tämä olikin sitten vähän hurjempi harjoitus: pyysin nimittäin yhtä Suomen kovimmista myynnin ammattilaisista, Mika ”Ruba” Rubanovitschia katsomaan ja arvioimaan toissaviikkoisen videoni, tämän, jolla kerron kuinka pikkuyrittäjänä myyn palveluitani. Aika hurjaa on altistaa itsensä tällaiselle moukarille, mutta vain siten voi kehittyä; siksi haluan jakaa ajatukset myös sinun kanssasi.

Tällä uusimmalla videolla syvennämme jo esittämiäni ajatuksia ja pohdimme Ruban kanssa muun muassa sitä mitkä ovat kaltaisteni pienten suomalaisten ”intohimoyrittäjien” myynnin haasteet ja kuinka me pärjäämme kilpailussa isompien kanssa.

Tämä video on tarkoitettu kaikille itsensä myymisestä tai yrittäjänä työllistämisestä kiinnostuneille. Itsensä yrittäjänä työllistävien määrä kasvaa kiihtyvää vauhtia. Moni asiantuntija ja osaaja siirtyy itsenäiseksi ”artistiksi” tekemään työtään. Ja kun näin käy, on myös osattava myydä – tai kuten tällä videolla todetaan, saada asiakas ostamaan!

Haluatko tällaisia juttuja lisää? Kerro minulle, mikä aihe sinua kiinnostaa ja minä teen siitä videon! 

/Äm

Näin myyn itseäni – vinkit henkilöbrändiä, asiantuntijuutta ja osaamista myyvälle yrittäjälle

Se on kuulkaa sil’viissiin, että toukokuun alussa minä vietän 10-vuotis yrittäjäjuhlaani. Ensimmäisen yritykseni Paraply meni kaupparekisteriin 1.5.2007. Olin aika nuori yrittäjä, vain 25-vuotias perustaessani tuon asiantuntijafirman, joka parhaimmillaan työllisti viisi ihmistä. Kerrotaanpa siitä vaikka vähän enemmän sitten juhlapäivänä…

Mutta tänään haluan kertoa muutaman sanan myymisestä – se kun mielessäni on pävittäin, etkä sinäkään ole aiheeta voinut välttyä.

Ehkä eniten vuoteni yrittäjänä ovat opettaneet minulle myynnistä. Olen myynyt asiantuntijapalveluita, osaamista ja henkilöbrändiä. Nyt hetken aikaa poissa markkinoilta oltuani olen muokkautunut myös ammatillisesti hieman uudella tavalla ja olen monelta osin uuden alussa. Se asettaa haasteensa myymiselle.

Viime viikkoina olen pohtinut paljon ja syvällisesti omaa brändiäni. Yksi suurimmista haasteistani on kehittää sen ns. haluttavuutta ja löytää olemassa oleva tarve palveluilleni. Tarkastellessani myyntiprosessiani ja sen haasteita syntyi tämä video jaettavaksi kaikkien kiinnostuneiden kanssa.

Minun kaltaisiani itsensä työllistäviä yrittäjiä tulee markkinoille koko ajan. Yrittäjä myy koko ajan, ja tämä saattaa tulla esimerkiksi asiantuntijatyöstä yrittäjäksi lähtevälle joskus yllätyksenäkin. Toivon todella, että suurelle osalle yrittäjistä töitä on helposti tarjolla ja tarvetta palveluille ei tarvitsisi koko ajan olla etsimässä. Mutta jokaiselle yrittäjälle tulee jossain vaiheessa hetki, jolloin töitä on vähemmän. Silloin on olennaista, että myyntiasenne on sisäistetty ja myyntityö on ollut jatkuvaa ja systemaattista.

Toivon, että videosta on hyötyä esimerkkinä ja ajatusten tarjoajana kaltaisilleni itsensä työllistäville ja henkilöbrändiä myyville yrittäjille. Jos olet yrittäjä, katso ja ime ideoita; kerron tässä tekemieni toimivien oivallusten lisäksi avoimesti esim. omasta hinnoittelustani ja henkilökohtaisista haasteistani myynnissä. Jos et ole yrittäjä, katso, ja voit ymmärtää palan enemmän siitä millaista kovaa duunia täällä yrittäjäkulissien takana tehdään.

 

Tälläst tänään, suunnataanpa sitten kohti huomista. Hyvää yötä, ystävät!

/Äm

Yksinäisyydessä tappavinta on tunne tarpeettomuudesta

Kävin eilen ruokakaupassa. Matkalla sinne on kahvila. Kahvilassa istui mies, johon katseeni kummallisesti kiinnittyi. Edessä kuppi, pää alas painuneena ja katse huolestuneena mies istui pöydän ääressä. Hän näpräsi sormiaan keskittyneen näköisenä. Tuntui, kuin ajatukset olisivat leijuneet hänen edessään mustana pilvenä.

Jokin sattui minuun näkemässäni, eikä tämä saa minua edelleenkään rauhaan. Minä tunsin hänen mustan pilvensä. Tunnistin taakan hänen harteillaan.

Tuntui, kuin olisin katsonut itseäni etäisyyden takaa. 


”TUO MIES ON KOVIN YKSIN”, ajattelin. En voi tietää onko todella näin, mutta katsoessani häntä tunnistin hänen silmiensä takaa väsymyksen ja toivottomuuden –sellaiset tunteet, jotka usein omasta peilistänikin paistavat.

Olisin kovin halunnut mennä koskettamaan häntä olalle ja sanoa: ”Minä olen tässä”. Mutta ei. Sellaista ei ole soveliasta tehdä; se ei ole sosiaalisesti sallittua.

Siksi minä päätin kirjoittaa. Sekin on siinä sosiaalisten sääntöjen rajalla. Paine piilottaa heikkoutensa on kova. 

Mutta jos kukaan ei sitä tee, miten maailma voi muuttua?


* * *

Räpsräps, tonktonk, piippiip. Tonk.

On aamu, ja pursuava roskapussi kädessä seison pienen kopperon edessä. Roskakatos.

Meteli. Pieni lautaseinäinen koppero, jonka yläosaa kiertää tiheä kanaverkko, ja kamala kaaoksen ääni.

Avaan oven.

Paniikki. Räpsräps, tonktonk, piippiip.

Lintu.

Se on jäänyt vangiksi. Kopin takaosassa se hakkaa päällään kanaverkon reikää tietäen itsekin ettei pääse siitä ulos. Mutta se ei näe muutakaan reittiä. Sen voimat ovat vaarassa ehtyä, ties kuinka kauan se on koettanut löytää tietä vapauteen. Ja kun voimat loppuvat, se tuupertuu. Kuihtuu. Kuolee… 

”Rakas, tule tänne!” huudan. Hätä sumentaa linnun pään. Mitähän se nyt ajattelee? Ajattelevatko linnut?

* * *

Minä ajattelen. Ratkaisuja. Enhän voi jättää sitä tänne, mutten uloskaan kantaa. Miten voin auttaa? Paniikki. Keksin kiertää ulkoa kopin toiselle puolelle ja säikäytän linnun kohti ovea. Räpsräps, se lehahtaa, ja silmänräpäyksessä se on poissa. Ei se ehdi jäädä kiittämään. Mutta ei se haittaa. Minä haluan vain, että se pääsee ystäviensä luo.

Alan itkeä. Olen ollut vähän herkillä.

(Kirjoitus julkaistu MaiLifessa 14.4.2016, lue se kokonaan täällä.)

* * *


TUON TARINAN KIRJOITIN blogiini TASAN vuosi sitten. Niin, se vähän huvittaakin: samat aiheet seuraavat polullani, ja jostain syystä ne nostavat päätään samoihin vuodenaikoihin.

Kerroin sinulle silloin yksinäisyydestäni ensimmäistä kertaa. Tuo tuska ja kokemus johtivat hienoihin juttuihin. Tähän:


HERKILLÄ JUU, TÄNÄKIN vuonna tähän aikaan. 

Näky kahvilan pöydässä. 

Minä itse peilaantuneena näkemääni.

Kirjoitan tämän kaiken tuon tyypin takia – toivoen, etä tulkintani hänestä on täysin väärä, ettei hän edustaisi sitä iso joukkoa suomalaisista, joka tälläkin hetkellä räpiköi omassa roskiskatoksessaan. 

En ollut aikeissa kirjoittaa omasta yksinäisyydestäni nyt, sillä en tässä elämäntilanteessa halua leimaantua sääliä tai huomiota hakevaksi luuseriksi. Sellainen somemaailma tuntuu nykyisin olevan. Lytätään ennen kuin ajatellaan. Enkä minä halua tulla lytätyksi, ei minussa ole mitään vikaa. Minä olen vain yksinäinen jä kyllästynyt olemaan tarpeeton.

Jos joku leiman minuun isketään, olkoon se äänitorvena olo monelle kaltaiselleni, joka nytkin pyhien aikaan pohtii yksinäisyyttään. Vielä vähemmän minä haluan, että kukaan joutuu tuntemaan tällaista…


NYT, TASAN VUOSI sen jälkeen kun kohtasin roskislinnun, jostain kulmasta katsottuna voisi todeta tilanteeni olevan vieläkin vaikeampi kuin aiemmin.

Loukkaannuin syyskuussa, jouduin liikkumiskyvyttämäksi ja pitkälle saurauslomalle (lue tästä lisää) – ja yksinelävänä, perheettomänä yrittäjänä tilanne on kaikin kulmin kimurantti. 

Viimeiset seitsemän kuukautta olen käytännössä maannut yksin yksiössäni. Vaikka pari siitä olenkin ollut jo paremmassa kunnossa, vaatii polvi vieläkin veronsa, enkä voi tehdä mitään ylimääräistä. Nyt suurimman työn vaatii kova kuntoutus ja töiden löytäminen.

Arkeni koostuu pienistä palikoista. Pääsääntöisesti vietän aikaani tietokoneella. Sairausomani jälkeen minä en palaa tuttuun ja turvalliseen työpaikkaan, jossa minua odotetaan ja tarvitaan, vaan pikkuyrittäjänä kursin kovaa vauhtia kasaan työkeikkoja. Se ei ole helppoa työtä, sillä sairausloman lisäksi vuodet osin poissa markkinoilta tuntuvat työntäneen minut tarpeettomaksi. Yritän tavoittaa ihmisiä ja tarjota heille palvelujani, koettaa tehdä itsestäni tarpeellisen päivittäin eri tavoin. En välttämättä tapaa ketään toista ihmistä päiviin ja pääse inhimilliseen vuorovaikutukseen. Selivytyminen on omalla vastuullani.

Tällaista ei tämä tyttö vielä pitkiin aikoihin teekään. Voit kenties kuvitella, millaisen lisän tarpeettomuuteen tuo se, ettei totutusti pääse edes purkamaan tuntojaan liikkumalla – se kun minulle on kovin tärkeää. Nämä kuvat Rushista viime keväältä. Onneksi silloin sain kokea tämän!


VAMMAUTUMISENI JA SITÄ SEURANNUT aika on ollut kova prosessi, mutta se oivalluttanut minulle sen, mikä yksinäisyydessä on tappavinta.

Se on tunne tarpeettomuudesta.

Yksinäisyydessä tappavinta on tunne tarpeettomuudesta; onnistumisen kokemusten ja posiitivisen palautteen puute.

Jos elämästäni nyt irrottaisi erilleen tämän muutaman kuukauden kestäneen hetken, näyttäisi maailma aika roisilta. Kukaan ei tarvitse minua juuri nyt, ja tämän saan tuta joka päivä.

En puhu tarpeesta selän taputteluille, peukuille tähän kirjoitukseen tai puolihuolimattomille ”Kyllä sua tarvitaan” -kommenteille; etenkään minun kaltaiselle persoonalle sellaiset eivät ole tarpeen. Puhun konkreettisista kohtaamisista, toiminnasta, mahdollisuuksia olla paras itsensa toisten kanssa, onnistua ja saada siitä positiivista palautetta.


MINUN TILANTEENI RATKEAA varmasti vähitellen sen myötä, kun saan riittävästi työkeikkoja ja kokea taas maailman kaipaavan panostani. Toivon, että tämä tapahtuu pian, mutta pelkään, että ei. Miten minun sitten kävisi? 

En voi olla miettimättä taas sitä kuinka moni kaatuu vaikeuksien alla. Mitä pidempään on yksin vailla minkään sorttista positiivista palautetta, sitä matalammaksi mieli käy. Miten jaksavat kaikki muut yksinäiset työttömät tai sairaat?

Kuinka jaksavat pariskunnat, jotka toistensa olemassa olosta huolimatta kokevat olevansa yksin? Olen myös miettinyt usein sitä, miten parisuhteessa olevista moni kokee yksinäisyyttä (minäkin edellisessä suhteessani), ja ymmärtänyt, että ehkä sekin peilautuu tähän: ettei saa todellista tukea toiselta, koe olevansa tälle tarpeellinen ja saavansa onnistumisen kokemuksia yhdessä?

Kaikista eniten mietin sitä, kuinka voisimme mahdollistaa todellisen tarpeellisuuden tunteen toisille?

Joskus kaadutaan, ja sitten koetetaan parhaansa mukan nousta – toivon, että kaikkilla meistä on voimavaroja nousemiseen!


MINÄ EN OLE TÄYDELLINEN, enkä voi koko maailmaa muuttaa. Yksi yritys siihen on ollut olla itse rohkea ja tuottaa tarinoita yksinäisyydestä koettaen avata silmiä sen edessä. Toinen yritykseni yksinäisyyteen rikastavien ratkaisujen löytämiseen on ollut olla mukana Hyvän mielen lounas -tapahtumassa.

Järjestämme 20.4. Hyvän mielen lounaan vanhuksille (muistatko tämän kirjoitukseni viime syksyltä?), jonne voi tulla vielä mukaan vapaaehtoiseksi! Se on yksi tapa saada kuulua joukkoon, jakaa hyvää mieltä ja saada itse onnistumisen ja tapeellisuuden kokemus. Jos haluat siitä lisätietoa ja tulla mukaan, tule Facebookissa tutustumaan tähän Hyvän mielen tekijät -ryhmään.

/Äm, toivoen, että tämä teksti tarjosi sinulle ajattelemisen aihetta

Ei perkelettä tai kuokka-Jussia – periksiantamattomuus on ulostuloja itsestä matkalla maaliin

Olen miettinyt paljon maanantaina julkaisemiani ohjeita tarinankerronnasta tuskailen samalla sitä, etten löydä kirjoitettavaa blogiini. Haluaisin kertoa täällä tarinoita, joilla voisi olla merkitystä jollekin. Haluaisin viedä sinut maailmoihin, joihin et ehkä ole päässyt kurkistamaan – ottaa sinut kanssani kokemaan.

Mutta ei. Koska polvivammani estää nyt erilaisiin kokemuksiin heittäytymisen, en saa aiheita tarinoilleni. En voi lähteä sokkotreffeille tunturille, pyöräillä vuorokautta putkeen tai osallistua pitkospuutalkoisiin suomaisemissa (jonne todella haluaisin juuri nyt mennä!).

Tuska on ollut viime viikkojen vallitseva tunne. Minä ponnistan nyt pitkän sairauslomani pohjilta takaisin työelämään, mutta asiat eivät etene niin nopeasti kuin haluaisin. Täytyy viritellä kaikki käyntiin uudelleen, sillä poissaolo markkinoilta on painanut minut monien mielessä unholaan.

Kokemus! Siinähän se on, tajusin eilen.

”Mitä samaistuttavaa on tässä hetkessä ja kokemuksessani juuri nyt?”, pysähdyin kysymään itseltäni, ja päätin puhua kertoa sinulle tarinan periksiantamattomuudesta…

* * *

AAMUNI ALKAVAT AINA samoin. Kännykän herätyskello soi. Minä tökkään sen sormellani hiljaiseksi, vedän peiton korviini, ja painan rähmäiset silmäni tiukasti takaisin kiinni.

Makaan kohmeisena kyljelläni ja räpyttelen silmiäni. Hamuilen kännykkää käteeni uudelleen ja tökkään sormeni Facebookin kuvakkeelle. Sitten Instagram. Sitten Twitter. Sähköposti… ei, siellä ei ole kuitenkaan mitään. En minä edes näe mitään. Rähmäinen lima vetää silmät umpeen.

Tuhisen ja tsemppaan itseäni nousemaan. Sytytän lampun, ja silmiä kirvelee. Oion kankeaa ja kipeää polveani. Se on mielessä koko ajan. Aamusta iltaan. 

Lopulta löydän itseni pesemässä silmiä rähmästä ja hampaita yön tunkiosta. Keitän kahvin ja paistan kananmunan. Keittön pöydällä on tietokoneeni, ja istun sen ääreen. Selailen ja surffaan. Kananmuna maistuu palaneelta kumilta, mutta kahvin tumma maku miellyttää. Tätä hetkeä en päivästäni vaihtaisi.

Näköjään myös kuvaan itseäni ruudussa… Juttupulan lisäksi kuvapula 😀

 

TUIJOTAN RUUTUA. On aika alkaa luoda. Joka päivä minä teen sitä.  Luon itseni uudelleen. Kerta toisensa jälkeen koetan löytää uusia kulmia itseeni ja maailmaan – tehdä itseni sille tarpeelliseksi.

Se on työni nyt. Työni on olla periksiantamaton.

Nyt naputan kolmea käsikirjoitusta yhtä aikaa: videotyöhakemus, myyntivideo ja seuraavan videoblogini tarina. Sormet hakkaavat näppäimistöä napakasti.

Nyt ne rullaavat jo hiirimattoa. Selaan kuvia itsestäni. En osaa enää ajatella, että ihminen ruudulla olen minä. Se on joku ulkopuolinen, josta tuotan ulostuloja erilaisissa konteksteissa. Tuon ihmisen takia minä olen päättänyt olla periksiantamaton. 

Viimeistään vammaisvuoteellani olen tehnyt päätöksen monen itseäni etsivän vuoden jälkeen; on uskallettava olla se, joka on. On olemassa tarve, johon se asettuu, ja sen minä löydän, vaikka se vielä veisi aikaa.

Havahdun siihen, että voimani valahtavat. Työ on temmannut mukaansa, ja jossain välissä olen nauttinut lounaankin. Nyt pää ei tunnu enää tuottavan tajuntaa. Laitan herätyskellon soimaan 15 minuutin päähän, asetun makaamaan sängylle, ja painan silmät kiinni.

Suloinen päiväuni ei tule.

Ehkä olisi aika päivän polvikuntoutuksen? Sitä en lyö laimin, sillä se on tieni pelastukseen. Konkkaan koivellani kuntosalille. Se kipuilee nyt kovasti. Kehitys kulkee vuoristorataa. Puolessa välissä treeniä iskee huimaus ja paha olo. Oksettaa ja jalat alla muuttuvat hyllyväksi makaroniksi. Yllättävä voimattomuuden puuska alkaa itkettää, ihan tuosta noin vaan. Annathan minun jaksaa!

Tämä on yksi periksiantamattomuuteni muoto; kova polvikuntoutus. Se auttaa minua luomaan itseni uudelleen päivä toisensa jälkeen.


MITÄ TAPAHTUISI, JOS 
antaisi periksi? 
Istun taas tietokoneen ääressä. Kummallinen heikko hetki on päätynyt roiskeeksi wc:n posliinille. Ruokamyrkytyskö?

Ulkopuolinen maailma yrittää horjuttaa. Kaikessa karuudessaan se on kovin kiehtovaa. Kuinka tämän haasteen hallitsen? Mietin seitsemän kuukauden takaista polvionnettomuuttani: Kun polveni pamahti rikki, kaiken kauhuni keskellä minä oikeastaan olin kovin innoissani. Nyt saisin uuden seikkailun!

Koko tämän matkan olen antanut itseni oppia. Minusta, ympäristöstäni, tunteistani. Olen heittäytynyt mielen seikkailuun sen sijaan, että olisin antanut tilanteen lannistaa loputtomiin. Välillä onnistun, välillä en. Välillä itkettää, mutten enää en jää siihen kiinni.

Sillä tavoin ihminen luo itsensä ja mahdollisuutensa uudelleen. Ei hätkähdä heikkouden hetkistä, vaan tietää, että on jotain, mitä nyt ei näe. Tuntee, että on tartuttava siihen mitä nyt on, jotta näkemätön voi avautua.


YKSI ASIA ON MINULLE
vielä näkemätön: eräs yhteydenotto. Sitä minä odotan, puhelua hetkenä minä hyvänsä, jonka mahdollinen myöntävä vastaus antaisi minulle työtä ja toivoa. Tehdyn myytityön saldo on yhtä kuittausta vailla viimeistelty. Vastaus voi olla vielä mikä tahansa!

Sen merkitys on suurempi kuin sanoin osaan kertoa. Kun on ollut kovin hiljaista, pienikin askel vie suuresti eteenpäin. Minä tahtoisin talsia nyt reippain askelein. Olla siellä missä sinäkin, en täällä kammiossani.

Tuon näkymän pidän mielessäni, ja tartun tekemään uutta ulostuloa itsestäni taholle, jonka toivon kiinnostuvan taidoistani. En voi olla pysähtymättä aika ajoin miettimään: mitä muut ajattelevat, kun tuotan kerta toisensa jälkeen heidänkin nähtävilleen tarinoita itsestäni. Kyllästyvätkö jo?

Sitä on työnhaku tai palveluitten myynti kaltaiselleni itseni työllistävälle yrittäjälle. Se on minun periksiantamattomuuteni muoto juuri nyt. On hyödynnettävä kanavia, jotka hallussani on, on saatettava sanaa maailmalle. On tuotava taitonsa tehokkaasti esiin, sillä kukaan ei niitä kammiostani kaivele.

Vaikka sitä välillä toivonkin. Odotan ihmettä. Että joku auttaisi. Kovin moni ihmisistä tai tahoista, joihin otan yhteyttä tarjotakseni palvelustani tai kysyäkseni apua, ei vastaa minulle. Sitä kummastelen, mutten jää asiaan kiinni. Heillä on kai syynsä siihen, enkä minä voi pakottaa. On muistettava tämä tunteeni ja toimittava itse tulevaisuudessa toisin. Tämän painan syvään mieleeni. Periksiantamattomuus on paras opettaja.

Kävin tällä viikolla tekemässä myös vähän musiikkia.


TUIJOTAN NÄPPÄIMISTÖLLÄ LEPÄÄVIÄ 
sormiani, niiden kynsinauhoja, jotka ovat halkeilleet periksiantamattomuuteni perukoilla. Olen viimeisten päivien aikana tehnyt ison työn. Rakentanut kolme päivää videota, jolla autan toisia tarinankerronnassa. Tehty työ ei johda suoraan mihinkään tai maksa minulle palkkaa. Olen lopputulokseen kovin tyytyväinen. Mutta videota on katsonut kunnolla vain kourallinen ihmisiä, ja minä mietin mikä järki. Miksi annan itsestäni näin paljon saamatta suoraa vastinetta?

Mutta mahdollisuus voikin olla juuri siinä, että tarttuu asioihin, jotka tuntuvat oikeilta. Tämä saattaa olla kulma, jolla pääsen eteenpäin. Ja jos ei ole, ainakin olen kokeillut ja oppinut itse paljon. Se avaa portteja jossain, minne en nyt vielä kykene näkemään. Matka maaliin vaatii koko joukon erilaisia ulostuloja, epäonnistuneitakin.

Minä näen nyt iltahämärään kääntyneen päivääni. Pohdin periksiantamattomuutta. Mitä se on?

”Ei periksiantamattomuus ole perkelettä ja kuokka-Jussia – ei pään seinään hakkaamista, vaan kyky luoda itsensä uudelleen. Se on voima, jolla mahdollisuus avautuu. Se on rohkeus rakentua muuttuvassa hetkessä, mieli, joka ei tartu yhteen totuuteen ja osaa päästää irti. Se on energia saada itsensä kokeilemaan, innostus laittaa itsensä toimimaan. Se on myös uskallus antaa asioille aikaa. Periksiantamattomuus on erilaisia ulostuloja itsestä, joista joku johtaa lopulta maaliin.”

Näin päätän kiteyttää kokemuksen blogiin. Sillä sitä se on – periksiantamattomuus.

Katson näppäimistöllä tahtiaan hidastavia sormiani. On aika antaa olla. On aika rauhoittua ja antaa ajatusten tasaantua.

Asetan aamuksi herätyksen kelloon. Huomenna minä avaan taas rähmäiset silmäni uuteen päivään. Huomenna minä luon itseni taas uudelleen.

Jokainen on korvauksen arvoinen – ammattilaiselle tulee maksaa rahaa

Nyt on sanottava tämä, koska asia on pyörinyt viime aikoina paljon päässä. Haluan vain sanoa sen pois mielestäni, en olla ikävä kellekään.

Olen kovin kiitollinen, miten osaamistani arvostetaan! 6 kuukauden mittainen sairauslomani päättyi vasta. Onnettomuus oli iso pala pikkuyrittäjälle. Olen viime vuodet taistellut isojen haasteiden kanssa, ja ollut taloudellisesti vaikeassa tilanteessa samalla kun rakentanut itseni ammatillisesti uudelleen. Olen tehnyt lukemattomia tunteja töitä korvauksetta vain jotta oppisin paremmaksi ja voisin näyttää, mitä osaan.

Viime aikoina olen aloittanut alusta taas saman rumban kuin niin monta kertaa aiemminkin; pohtinut pääni puhki miten myydä palveluksiani ja mistä saada rakastamani kaltaisia töitä. 

Moni taho on lähestynyt minua ja tarjonnut töitä – mutta ilman rahallista korvausta, siis pyytänyt palvelustani ilmaiseksi. Niin paljon kuin kaikkia haluaisin auttaa, tällainen on mahdotonta. Koska olen osaava ammattilainen, on työstäni myös voitava saada rahaa.

Nyt toivon vain yhtä asiaa: että saisin tälle keväälle ja kesälle vielä muutamia työkeikkoja lisää. Juontokeikkoja, spiikkauksia, videohommia, radiojuttuja – sellaisia, joista saan myös kelpo korvauksen. Olenhan sen arvoinen. Jokainen meistä on!

Tänään mä olin näin: kuntouttamassa koipeani, jotta voisin palvella teitä vieläkin paremmin

 Äm

Ps. Te, jotka kenties olette apuani ilmaiseksi pyytäneet, kiitos: nämä kokemukset opettavat minulle paljon omien rajojen vetämisestä. Autan teitä mielelläni, mutta nyt on saatava omat jalat paremmin alle.

Ekstrakilsoja kontaten kohti maalia

Viime päivät olen täällä nyt pyöriskellyt omien ajatusteni, pulmien ja päätösten keskellä. Tyylilleni ominaisia kiteytettyjä ja mukaansatempaavia kertomuksia ei ole paljon ollut tarjolla, sillä ajatukset ovat nyt niin katkonaisia ja päätöstenteon tuottama väsymys välillä aikamoinen. Toivotaan, että lähiaikoina saan kirjoitettua haluamallani tavalla kokemukseni Hyvän mielen lunas -hyväntekeväisyystapahtumassa – haluan kovasti jakaa tuon päivän kanssasi.

Mutta katsopa nyt tuota!

img_4412

40 minuuttia, 7,37 yksikköä jotain pituutta (en tiedä millä mittareilla tämä fillari operoi) ja 147 kaloria! Päivän kovin veto.

Asiat etenevät aina, vaikka juuri nyt minusta tuntuukin, että kohta mennään tästä taas monta askelta taaksepäin. Yhdeksän viikon epätietoisuuden ja säädön jälkeen päätin ottaa ohjat omiin käsiini, jotta olisi kohta kaksi kovaa koipea taas alla. Reilun viikon takaisen lääkärikäyntini turhauttamana päätin ottaa polvestani toisen mielipiteen, ja eilen tein päätöksen: parin viikon päästä tie viekin nyt Diacorin sairaalaan leikkaukseen. Jännä nähdä milloin sen jälkeen seuraavan kerran pääsen näihin lukemiin.

Kerroin sinulle aiemmin pienyrittäjän kuolettavasta kierteestä (tässä), johon vammautumiseni myötä putosin, ja siksi viime päivät ovat vaatiineet paljon rohkeiden päätösten tekemistä. Vakuutuksettomana yrittäjänä tämä on nyt investointi tulevaisuuteeni; julkisella puolella kun en olisi vielä leikkaukseen päässyt ja se olisi tietysti taloudellisesti vähän vähemmän lompakkoani verottanut. Mutta samalla kello tikittää koko ajan ja täytyyhän minun, parhaassa työiässä olven ihmisen päästä taas täyteen työkuntoon, eikä joutua makaamaan sairaslomalla turhan panttina. Omaa terveyttä ei voi euroissa mitata, ja minä luotan itseeni ja tulevaan.

Kuntoutukseni jatkuu leikkaukseen asti fillarointineen ja muine jumppineen. Koetan tässä vielä parin viikon aikana tehdä pyöräilyenkat. 24 tuntiin en nyt lupaa päästä (et muuten usko, millainen ilme välähti lääkärin kasvoille, kun hänen kysyessään urheilutottumuksistani ja tavoitteistani kerroin hänelle viimekesäisestä 24 tunnin pyöräilyhaasteestani… (olethan muuten jo lukenut tästä tämän jutun ja katsonut videon?) en ole itsekään ihan pitäisikö olla huolissaan itsestään…)

Mutta kuulkaas ystävät, sen minä haluan vain tänään sanoa, että joskus sitä kuljetaan pari kertaa lähtöruudun kautta ja kontataan monta extrakilsaa, mutta siellä se maali lopulta häämöttää – muistathan sinäkin sen tänään!

Miten sinun asiasi etenevät kohti viikonloppua?

/Äm, jonka polvea kyllä nyt vihloo urheilusuorituksen jäljiltä aika kovasti

Voiko yhteen lääkärin diagnoosiin luottaa?

Se voima, jolla polvivammani on vaikuttanut elämääni, on yllättänyt minut suuresti. Käsittämätöntä, kuinka yhden tärkeäksi yksi raaja osoittautuu hetkenä, jolloin se on käyttökelvoton. Ristisiteiden napsahtamisen jäljiltä turvotus ei edelleenkään neljän viikon jälkeen ole laskenut ja polvi kipuilee välillä kovastikin. Sen lisäksi, että liikkuminen on vaikeaa ja arjen rutiinit ovat hetkellisesti täysin ylösalaisin, jatkuva tulehdustila ja huonosti nukutut yöt uuvuttavat valtavasti.

En oikein sanoin osaa kuvalla miten voimani ovat nyt poissa. Tämä vaikuttaa myös ajattelutyön tekemiseen, kirjoittamiseenikin. On hurjaa tunnustaa itselleen, että ei pysty yhdellä kertaa kovin isoihin koetoksiin. Lepoa on oltava oltava päiväohjelmassa suuri määrä. Lisäksi suorastaan ärsyttää se, että koko pieni maailmani pyörii nyt suurelta osin yhden raajan ympärillä – kun en enää jaksaisi ihmisiä tavatessani keskustella vain polvestani ja siitä, kuinka tähän on päädytty, vaan ihan normaaleja asioita. (Ja siitä puheenollen, tässä lisää tapahtuneesta ja tässä tilanteestani nyt.)

 

OLEN JÄRJESTELLYT VIIME PÄIVINÄ erilaisia käytännön asioita, joista yksi tärkeimmistä on hoitoni jatko. Tilanteenihan on se, että viime viikolla pääsin julkisessa terveydenhuollossa pienien pompottelujen, kahden ja puolen viikon odottamisen jälkeen asiantuntevan ortopedin tutkittavaksi. Hän vakuutti minut osaamisellaan ja diagnoosillaan, vaikka olinkin tiukkana omien etujeni toteutumisessa (ja jopa kysyin suoraan vaikuttavatko julkisen sektorin säästötarpeet hänen päätökseensä).

Ortopedi määritti hoidokseni sivusiteen ja eturistisiteen kuntoutuksen marraskuun alkuun asti (tästä kirjoitushetkestä kuukauden ja tapaturmapäivästä kahden kuukauden päähän). Hän sanoi, että eturistisidettä ei voi leikata (mikäli se ylipäänsä on tarpeen) ennen sivusiteen kuntouttamista, sillä leikkaus vahingoittaisi sivusidetta vain enemmän. Siksi kuljen nyt polveani tukeva ortoosi jalassa ja minulle on kirjoitettu lähete fysioterapiaan. Sitten marraskuussa arvioitaisiin tilanne ja leikkauksen tarpeellisuus.

Tällä ajatuksella olen nyt päiväni kulkenut ja koettanut saada elämäni rytmiä siihen sopeutumaan.

 

HUOLIHAN SE TÄSSÄ pienen ihmisen maailmassa kuitenkin painaa; kun ei ole kokenut vastaavaa aiemmin eikä tiedä kuinka tässä vaiheessa vammaa asioiden pitäisi olla. Kun ei ole suoraa puhelinyhteyttä omaan nimettyyn lääkäriin, ei voi kysyä vastauksia ja huojennusta huoliinsa (vai voisinko, tätäkään en itseasiassa tiedä?). Oman terveyden ollessa kyseessä, etenkin jos tilanteeseen liittyy vielä perusturvallisuuteen ja taloudelliseen selviytymiseen liittyviä asioita, sitä nyt vaan on aika herkillä ja huolissaan. Minulla erityisesti jokainen hukkaan heitetty päivä on pois toimeentulostani; yrittäjänä kun kukaan toinen ei töitäni tee (tällaisen tarinan pienyrittäjän kuolettavasta kierteestä kerroin sinulle taannoin).

Tänään minun mieleni sitten vähän sekoittui.

Olin yhteydessä erääseen fysioterapeuttiin hakeutuakseni hänen hoitoonsa. Juttelimme hänen kanssaan lääkärin määräämän hoidon aloittamisesta (jonka luoja paratkoon voi aloittaa vasta kun turvotus joskus laskeutuu…). Asiantunteva ja kokenut fysioterapeutti ihmetteli hieman diagnoosiani, sillä muita hänen kuntoutuspotilaitaan vastaavassa tilanteessa on leikattu heti tapaturman jälkeen sivusiteen rikkoutumisesta huolimatta.

Fysioterapeutti ei tietenkään ota kantaa lääkärin päätökseen, ja tekee ilman muuta työnsä sen mukaisesti, enkä minäkään nyt lääkärini ammattitaitoa kyseenalaista, mutta huolen valtaamassa tilanteessa jäin pohtimaan: mihin ihmisen pitäisi luottaa? Tapahtuuko usein niin, että yksi lääkäri tekee yhdenlaisen päätöksen ja toinen toisenlaisen? Ja onko ylipäänsä yhtä oikeaa vastausta? Millä perustein lääkärit tekevät diagnoosinsa? Kun tiedot ovat ristiriitaisia, pitäisikö minun hakea toinen mielipide? Kannattaako diagnoosiaan kyseenalaistaa, auttaisiko se mitään?

Kaikenlaista. Kysymyksiä!

Oletko sinä ollut vastaavassa tilanteessa?

img_3893

/Äm, vähän kalpea mimmi voitonmerkkejä heilutellen

Polvipalapeli – syntymäpäivälahjaksi suuri seikkailu

Olen ottanut viime päivinä vähän aikalisää ja hiljentynyt tarkoituksella myös somessa. Se tekee joskus hyvää, etenkin kun edessä on elämän iso palapeli.

Jos et ole viime viikkoina blogiani lukenut, tasan kolme viikkoa sitten urheiluonnettomuudessa loukkasin polveni. Pääsin tällä viikolla uudelleen ortopedille ja onnekseni sain hoitoa vihdoin erinomaiselta asiantuntijalta. Kirjoitan tmän blogin nyt siksikin, että voin antaa tilanteen tiedoksi teille yhdellä kertaa, olette kyselleet siitä paljon viime päivinä.

Polven vammat osoittautuivatkin nyt vähän ensin arveltua isommiksi: jo diagnosoitujen eturistisiteen ja sivusiteen repeämien lisäki muutkin polven tukisiteet ovat vammautuneet. Tälli on ollut iso. Ristisiteiden vammat syntyvät äkillisestä ja kovasta, polveen kohdistuvasta väännöstä, ja näin minulle kävi pudotessani Tough Viking -kisan esteeltä parin metrin korkeudesta oikealle jalalleni. Onneksi nämä muut siteet kuntoutuvat isompien kolhujen ohella kuntoutuksella, eivätkä ole pettäneet eturistisiteen lailla.

Vain mittasuhteita antaakseni on kerrottava, että paljon isommalta säästyttiin onneksi täpärästi. Hiuskarvan varassa on ollut, että muutkin siteet olisivat revenneet ja tämä olisi tarkoittanut, että kirurgin olisi pitänyt rakentaa koko polven tukisiteistä uudelleen. Se olisi ollut kahdeksan tunnin leikkaus ja kuntoutus olisi kestänyt 1,5 vuotta. Olen siis kovin onnekas. Ja kiitollinen. Nyt edessä siintävä mahdollinen leikkaus on kestoltaan noin 45 minuutin luokkaa ja kuntoutuminen vie 9 kuukautta.

MUTTA EI MENNÄ VIELÄ niin pitkälle, nyt elämää eletään paloissa. Ensin on saatava parannettua sivuside kuntouttamalla, sitä ei leikata. Siksi elän seuraavat viisi viikkoa yötä päivää ortoosi, siis jalkaani kiinnitettävä tuki, tukemassa jalkaani. Polvi ei saa liikahtaa milliäkään sivusuunnassa. Tuen saa ottaa pois vain suihkussa ja silloin pitää olla hyvin tarkka liikkeeissään. Koska tälli on ollut iso, polvi on edelleen kovin turvonnut, vaikka onnettomuudesta on jo kolme viikkoa. Turvotusta on saatava laskemaan, jotta polvea voisi taivuttaa ja suoristaa, nyt se on vielä ihan tönkkö ja liikeradat pienet. Ensin joudun jumppaamaan kotona itsekseni jalkaa suoristavia ja koukistavia liikkeeitä ja sitten hakeutumaan fysioterapeutin hoitoon, kun turvotus antaa myöten ja mahdollistaa tehokkaamman hoidon.

Nyt jalkaa täytyy kuntoutuksen lisäksi koettaa käyttää mahdollisimman normaalisti. Sille täytyy yrittää varata ja kävellä turvotuksen ja kivun sallimissa rajoissa. Kepeillä kuljen, sillä meno on hataraa. Periaatteessa voisi olla mahdollista päästä niistäkin eroon viiden viikon kuntoutuksen aikana. Tämän kuntoutusjakson jälkeen sivusiteen pitäisi olla siinä kunnossa, että voidaan arvioida jatko ja mahdollinen leikkaus. Jos olen onnekas, eturistiside saattaa kuntoutua riittäväksi tällä hoidolla ja olen kunnossa jo tänä vuonna. Mutta koska urheilen aktiivisesti ja se on osa työtäni, suurella todennäköisyydellä polveni ei ole riittävässä kunnossa täyteen työskentelyyn tapeitteni mukaan. Etusiristisidevammat ovat sellaisia, että ns. penkkiurheilija voi hyvinkin selvitä elämänsä ilman leikkausta, polvii jää heikoimmaksi ja löysemmäksi.

Minulla itsellä on vanha, leikkaamaton eturistisiteen vamma kouluajaoilta vasemmassa polvessani ja se on vaivannut elämääni ja menoani aina, vaikka keho on toki oppinut vammaa kompensoimaan (ja vasen polvi raukkahan se nyt kovilla onkin, kun joutuu tekemään suuren työn). Mutta tätä taustaa vasten olen itse realistisen skeptinen suhtautumisessani polven paranemiseen ilman leikkausta. Jos leikkaus tulee, siitä kuntoutuminen polven täyteen voimaan kestää noin 9 kuukautta. Tässä vaiheessa en vielä tiedä sitäkään, milloin leikkaus tehtäisiin. Sitä on ilmeisesti mahdollista myös siirtää vähän tarpeen ja työaikataulujeni mukaan, mutta tietysti asian haluaisin hoitaa mahdollisimman pian. Hassu ajatus on toki se, että nyt koetetaan jopa päästä kepeistä eroon ja sitten kohta leikkauksen johdosta palataan tähän samaan, hetkeksi vähän heikompaankin tilanteeseen.

Se spekuloinnista. Tilanne on tämä. Toki osa minusta ihmettelee välillä, miksi minä olen saanut näin haasteellisen polun tallattavakseni? Mutta menetys tuo mukanaan aina mahdollisuuden ja siitä tämä sisälläni asuva hullu masokisti on ihan innoissaan; tämä tilanne käännetään nyt kaikilla tavoin hyödyksi!

Nyt tärkein työni terveyteni kannalta on hoitaa kuntoutus hyvin. Ja palapeliä nyt pelataan; kuinka seuraavien aikojen osat asettuvat paikoilleen, selviää toivottavasti pian. Selvähän se, että järjestelyjä vaaditaan monella taholla. Mutta onneksi pää pelaa ja pääsen kenties kuntoutuksen avulla pian kävelemäänkin paremmin. Vielä kivut ovat kuitenkin kovat ja liikkuminen hankalaa. Olen vielä hetken hyvin rajoitettu kotiin ja tarvitsen apua arjen asioiden järjestelyyn.

img_3906

Ilman teitä en olisi mitään! Enkä missään. Tällainen ylläri minulle järjestettiin tänään. Juhlajoukot iskivät sattumalta juuri kun olin tullut pihalle haukkaamaan raitista ilmaa. Ja kyllä, sain lahjaksi piimää!

img_3925

AI NI! TILANNE ON MYÖS SE, että minulla on tänään syntymäpäivä!

On tämä elämä melko mieletön messu. Eikä kulunut vuosi pettänyt, vaan soi suuria seikkailuja. Olen päässyt tekemään käsittämättömän upeita juttuja. Mielettömiä mahdollisuuksia on edessä mm. uralla, osa niistä vielä salaisuuksiakin, joista toivon voivani pian teille kertoa, vaikka muuttunut tilanne niiden toteutumista nyt horjuttaa. Mutta elämä muokkautuu muutosten mukana ja juuri siinä sen mahdollisuus makaa!

Tänään, näiden vuosien (onneksi aika vähäisten) tuomalla viisaudella haluan vain sanoa: muistahtan, ystäväni, että kukaan meistä ei kontrolloi elämää. Mihinkään asiaan ei kannata kiinnittää itseään liikaa; mitä monipuolisempia kortteja on kädessä, sitä paremmin mullistukset muuttuvat mahdollisuuksiksi. Ja just siks kantsii vaan elää. Täysii. Kurkkii nurkkien taa ja antaa palaa. Ja kukaan ei ole minulta vienyt pois henkisiä piuhojani – enkä muuten niistä luovutamassa!

Jonain synttärinä toivon vielä lahjaksi timanttikorua, mutta nyt riittävät tärkeimmät: terveys, työ ja te, rakkaat ystävät! Kiitos onnentoivotuksistanne ja avustanne, ne ovat minulle tärkeitä! Ja niitä tulen vielä tarvitsemaan paljon.

Ihan ensimmäisenä voisit vinkata minulle parhaasta polvifysioterapeutista, jos sellaisen tiedät – tai olet itse. Vaikka suojattomana yrittäjänä talous on nyt koetuksella, kuntoutuksesta ei ole varaa säästää. On löydettävä oikeat ratkaisut saada paras apu. Siksi kuulen mielelläni suosituksia ja olen valmis yheistyölle erilaisissa ratkaisuissa. Niin hurjalta kun tämä saattaa osalle teistä kuulostaa, ihmiselle, jonka ammatti on oma keho, sen muutokset on hyödynnettävä. Siksi minä pohdin palapelissäni muun muassa keinoja löytää työni nyt polvestani, sen olemassa oloa ja vammaa kun ei nyt oikein voi kieltääkään.

Elämää ei voi kieltää! Minkä seikkailun sainkaan uudelle alkavalle vuodelle elämässäni! Ja sinulle toivotan sinulle nyt polveilevaa päivää, ystäväni!

img_3930

/Äm, joka, noh, kuvasta päätellen on kuitenkin ihan entisellään…

 

Mitä on tapahtunut, katso nämä postaukseni:

”Auttaminen on vapaaehtoinen valinta – Tough Viking 2016”
”Putosin pienyrittäjän kuolettavaan kierteeseen”