Näin saan asiakkaan ostamaan – Mika D. Rubanovitschin vinkit suomalaiselle intohimoyrittäjälle

Ohhoh, vapun puserrus tuottaa nyt tuloksia. Tässä uusin Youtube-videoni, jonka tekemiseen keskityin tänä vappuna siman juomisen sijaan.

Tämä olikin sitten vähän hurjempi harjoitus: pyysin nimittäin yhtä Suomen kovimmista myynnin ammattilaisista, Mika ”Ruba” Rubanovitschia katsomaan ja arvioimaan toissaviikkoisen videoni, tämän, jolla kerron kuinka pikkuyrittäjänä myyn palveluitani. Aika hurjaa on altistaa itsensä tällaiselle moukarille, mutta vain siten voi kehittyä; siksi haluan jakaa ajatukset myös sinun kanssasi.

Tällä uusimmalla videolla syvennämme jo esittämiäni ajatuksia ja pohdimme Ruban kanssa muun muassa sitä mitkä ovat kaltaisteni pienten suomalaisten ”intohimoyrittäjien” myynnin haasteet ja kuinka me pärjäämme kilpailussa isompien kanssa.

Tämä video on tarkoitettu kaikille itsensä myymisestä tai yrittäjänä työllistämisestä kiinnostuneille. Itsensä yrittäjänä työllistävien määrä kasvaa kiihtyvää vauhtia. Moni asiantuntija ja osaaja siirtyy itsenäiseksi ”artistiksi” tekemään työtään. Ja kun näin käy, on myös osattava myydä – tai kuten tällä videolla todetaan, saada asiakas ostamaan!

Haluatko tällaisia juttuja lisää? Kerro minulle, mikä aihe sinua kiinnostaa ja minä teen siitä videon! 

/Äm

Mainokset

Näin myyn itseäni – vinkit henkilöbrändiä, asiantuntijuutta ja osaamista myyvälle yrittäjälle

Se on kuulkaa sil’viissiin, että toukokuun alussa minä vietän 10-vuotis yrittäjäjuhlaani. Ensimmäisen yritykseni Paraply meni kaupparekisteriin 1.5.2007. Olin aika nuori yrittäjä, vain 25-vuotias perustaessani tuon asiantuntijafirman, joka parhaimmillaan työllisti viisi ihmistä. Kerrotaanpa siitä vaikka vähän enemmän sitten juhlapäivänä…

Mutta tänään haluan kertoa muutaman sanan myymisestä – se kun mielessäni on pävittäin, etkä sinäkään ole aiheeta voinut välttyä.

Ehkä eniten vuoteni yrittäjänä ovat opettaneet minulle myynnistä. Olen myynyt asiantuntijapalveluita, osaamista ja henkilöbrändiä. Nyt hetken aikaa poissa markkinoilta oltuani olen muokkautunut myös ammatillisesti hieman uudella tavalla ja olen monelta osin uuden alussa. Se asettaa haasteensa myymiselle.

Viime viikkoina olen pohtinut paljon ja syvällisesti omaa brändiäni. Yksi suurimmista haasteistani on kehittää sen ns. haluttavuutta ja löytää olemassa oleva tarve palveluilleni. Tarkastellessani myyntiprosessiani ja sen haasteita syntyi tämä video jaettavaksi kaikkien kiinnostuneiden kanssa.

Minun kaltaisiani itsensä työllistäviä yrittäjiä tulee markkinoille koko ajan. Yrittäjä myy koko ajan, ja tämä saattaa tulla esimerkiksi asiantuntijatyöstä yrittäjäksi lähtevälle joskus yllätyksenäkin. Toivon todella, että suurelle osalle yrittäjistä töitä on helposti tarjolla ja tarvetta palveluille ei tarvitsisi koko ajan olla etsimässä. Mutta jokaiselle yrittäjälle tulee jossain vaiheessa hetki, jolloin töitä on vähemmän. Silloin on olennaista, että myyntiasenne on sisäistetty ja myyntityö on ollut jatkuvaa ja systemaattista.

Toivon, että videosta on hyötyä esimerkkinä ja ajatusten tarjoajana kaltaisilleni itsensä työllistäville ja henkilöbrändiä myyville yrittäjille. Jos olet yrittäjä, katso ja ime ideoita; kerron tässä tekemieni toimivien oivallusten lisäksi avoimesti esim. omasta hinnoittelustani ja henkilökohtaisista haasteistani myynnissä. Jos et ole yrittäjä, katso, ja voit ymmärtää palan enemmän siitä millaista kovaa duunia täällä yrittäjäkulissien takana tehdään.

 

Tälläst tänään, suunnataanpa sitten kohti huomista. Hyvää yötä, ystävät!

/Äm

Jokainen on korvauksen arvoinen – ammattilaiselle tulee maksaa rahaa

Nyt on sanottava tämä, koska asia on pyörinyt viime aikoina paljon päässä. Haluan vain sanoa sen pois mielestäni, en olla ikävä kellekään.

Olen kovin kiitollinen, miten osaamistani arvostetaan! 6 kuukauden mittainen sairauslomani päättyi vasta. Onnettomuus oli iso pala pikkuyrittäjälle. Olen viime vuodet taistellut isojen haasteiden kanssa, ja ollut taloudellisesti vaikeassa tilanteessa samalla kun rakentanut itseni ammatillisesti uudelleen. Olen tehnyt lukemattomia tunteja töitä korvauksetta vain jotta oppisin paremmaksi ja voisin näyttää, mitä osaan.

Viime aikoina olen aloittanut alusta taas saman rumban kuin niin monta kertaa aiemminkin; pohtinut pääni puhki miten myydä palveluksiani ja mistä saada rakastamani kaltaisia töitä. 

Moni taho on lähestynyt minua ja tarjonnut töitä – mutta ilman rahallista korvausta, siis pyytänyt palvelustani ilmaiseksi. Niin paljon kuin kaikkia haluaisin auttaa, tällainen on mahdotonta. Koska olen osaava ammattilainen, on työstäni myös voitava saada rahaa.

Nyt toivon vain yhtä asiaa: että saisin tälle keväälle ja kesälle vielä muutamia työkeikkoja lisää. Juontokeikkoja, spiikkauksia, videohommia, radiojuttuja – sellaisia, joista saan myös kelpo korvauksen. Olenhan sen arvoinen. Jokainen meistä on!

Tänään mä olin näin: kuntouttamassa koipeani, jotta voisin palvella teitä vieläkin paremmin

 Äm

Ps. Te, jotka kenties olette apuani ilmaiseksi pyytäneet, kiitos: nämä kokemukset opettavat minulle paljon omien rajojen vetämisestä. Autan teitä mielelläni, mutta nyt on saatava omat jalat paremmin alle.

Seikkailu nimeltä yrittäjyys

Hassua tämä elämä. Viimeiset kaksi kuukautta erityisesti. Syyskuussa palasin rakkaan harrastuksen pariin ja minusta tuli taas yrittäjä. Samalla polveni napsahti, mikä pakotti minut siirtämään kaikki fyysiset suoritteet ja seikkailut hetkeksi sivuun. Sitten tuli vielä keuhkoputkentulehdus, ja syksyn melskeessä on täytynyt keskittyä vain työn tekemiseen.

Hassua tämä elämä. Viimeisen kahden kuukauden aikana en ole voinut tarjota sinulle suuria seikkailuja. Se on harmittanut. Kävely- ja mäkihyppyhaasteiden treenit ovat viivästyneet. On tuntunut, ettei ole oikein mitään sanottavaa.
Mitä tapahtuu silloin kun ei seikkaile? 
Hassua tämä elämä ja se kuinka erilaisista perspektiiveistä me sitä katsomme. Harmittelin eräälle tuttavalleni tilannetta; kuinka minusta tuntuu lähes kuin pettäisin sinut kun en voikaan jatkuvasti tarjoilla suuria seikkailuja. 

”Mutta sinähän olet juuri aloittanut yrittäjänä – sehän on ihan valtavan hurja seikkailu”, tuttavani sanoi.

Niin. Hassua. En ole itse osannut ajatella asiaa tuolla tavoin. Minulle yrittäminen ja yrityksen perustaminen ovat jotenkin niin tavanomaista ja normaalia, etten ole osannut ajatella sen pääsevän monelle ihmiselle suurten seikkailujen listalle.

Ja sitten palikat napsahtivat paikoilleen. Olen viikkoina useaan otteeseen ihmetellyt miksi yrittäjyys ja oman yrityksen rakentaminen vetävät minua niin kovasti puoleensa. Suorastaan parina päivänä hakannut päätä seinään ja miettinyt enkö voisi päästä yhtään helpommalla. Mutta yrittäminen kaikkinen hyvine ja huonoine puolineen on jatkuvaa seikkailua, uuden löytämistä ja uteliasta tutkimista. Siksihän minä tätä rakastan. Siksi tämä on minulle paras tapa työllistyä. Yrittäjänä kaikki on mahdollista ja koko maailma on auki.

  
Olin eilen Entrepreneur of the year -gaalassa juhlistamassa suomalaista yrittäjyyttä Helsingin Oopperatalossa (kuvassa ystäväni Maritan kanssa). Oli hieno ja hauska ilta, mutta tänään väsyttää. Ei jaksa Samppanjapissis enää ihan samaan malliin juhlia kuin vuosia sitten… Mutta onneksi yrittäjälläkin on vapaapäiviä, olkoon tänään sellainen!
Levätkää tekin, rakkaat!

/Ämmä, joka iloiten ilmoittaa, että uudet yrittäjyysseikkailut ovat alkaneet ja kerron niistä sinulle pian tarkemmin

Mässäilyjuttuja ja jargoninjauhantaa

PekkaSivonen

Jotenkin tämä Helsingin Sanomien juttu sai minut tänään innostumaan. Tai en tiedä onko ”innostua” oikea sana, mutta siis jotenkin se ruokki intoani alkaa paasata minulle rakkaasta ja tärkeästä teemasta – puheista ja toiminnasta.

No okei. Ihmisethän saadaan lukemaan näitä juttuja, kun kirjoitetaan tällaisia otsikoita: ”Pekka menetti konkurssissa miljoonansa, perheensä ja perheensä ja niinedelleenliibalaaba”. Mutta miksi tällaisia otsikoita halutaan lukea? Miksi halutaan mällätä menneisyydellä ja menetyksillä ja murheella ja epäonnistumisella? Erityisesti yrittäjyyskeksustelussa mediassa on vain kaksi suuntaa: joko hurja menestys tai valtava epäonnistuminen tai ihan herkullisimmillaan ne molemmat yhdessä.

Kun tämän jutun lukee, huomaa, että Pekalle jäi jäljelle epäonnistumisistaan käteen aika paljon muutakin kuin ”aavelaiva”. Esimerkiksi ajatuksia Suomen ”kollektiivisesta narkolepsiasta” sekä ihmisistä, joilla on ”korkeampi kellotaajuus” ja kyky tehdä asioita eikä vain puhua. Mutta näihin ajatuksiin jutussa ei juuri loppukaneettia enempää tartuta, vaikka juuri NÄITÄ tarinoita meidän pitäisi lukea enemmän lehdissä: MITEN korkeampaa kellotaajuutta synnytetään, MITEN tehdään muutos, MITEN uskalletaan toimia, MITEN päästään liikkeelle “lähtötelineestä”? Niinku ihan konkreettisesti. Tällä miehellä olisi paljon kerrottavaa, mutta nyt keskitytään toistamaan sitä samaa vanhaa tarinaa siitä miten epäonnistuttiin, mentiin syvälle, menetettiin kaikki ja sitten noustiin.

Tarkoitukseni ei ole kritisoida haastattelun Pekkaa. Meitä epäonnistumisistaan kertovia ihmisiä tarvitaan; enhän itsekään olisi tässä jos en olisi vetänyt kunnolla ränniin. Mutta nyt vaan kiinnitän tarkalla korvalla huomiota siihen, miten näitä mässäilyjuttuja kirjoitetaan, vaikka niin paljon mielenkiintoisempaa ja tarpeellisempaa juuri nyt olisi lukea niistä käytännön asioista, joita kovia kokeneet tyypit ovat oppineet kokemuksistaan ja voisivat jakaa muille. Ihan kaikkien ei välttämättä ehkä tarvitsisi joutua näin äärirajoille. Ja erityisesti nyt, kun elämme vaikeassa tilanteessa ja Suomi tarvitsisi malliesimerkkejä TEOISTA, joilla tämä maa nostetaan ylös suosta.

On niin helppo puhua ja päivitellä, mutta toiminta tuntuu olevan kovin vaikeaa. Siis, että ei osata tai uskalleta toimia eikä edes kertoa kuinka voitaisiin toimia. Jos jotain voisin toivoa, olisi se konkreettista toimintaa ihan jokaiselta meistä: tiedonvälitystä ja tarinoita siitä miten mennään eteenpäin, miten tulevaisuus tehdään juuri tässä ja nyt, eikä mässäilyä menneessä tai jargoninjauhantaa vailla todellista tekemistä.

En tiiä. Saitko kiinni ajatuksesta tämän tajunnanvirran keskellä?

/Ämmä ja UGH.

 

Kumpi on hullumpi: se joka hyppää vai se joka jää?

Siinä se sitten tuli. Itku. Pitkästä aikaa. Olin juuri sanonut sen…

Astun bussiin ja istun ikkunapaikalle. Samanaikaisesti Spotifyn soittolistallani alkaa soimaan Christina Acquileran Beautiful-kappale

Everyday is so wonderful
Then suddenly
It’s hard to breathe
Now and then I get insecure…

Katson puhelimeni näyttöä. Messenger väläyttää viestiä tuntemattomalta blogini lukijalta. Kuinka osuva hetki! Nappaan näytöstä nopean kuvakaappauksen.

Ja siinä se sitten tulee. Itku. Pitkästä aikaa. Tyhjä olo ja puhdistus. Kiitollisuus ja varmuus.

Oikea tie.

11940174_10153310332839457_112913757_n

Kesä on ollut upea, mutta myös rankka. On tapahtunut paljon, on ollut mielenkiintoista tekemistä ja töitä. Mutta aika ajoin on tuntunut vaikealta hengittää.

Miksi?

* * *

Neljä vuotta sitten, jotankuinkin näihin aikoihin vuodesta, alkoi tuntui oudolta. Olin yrittäjä  viestintäbisneksessä; vastuullani oli muutaman ihmisen työt ja alla valtava määrä kilometrejä kohti isoa unelmaa. Sitten aivan yhäkkiä törmäsin siihen ensimmäistä kertaa:

Miksi?

* * *

”Myönnetään. Tämä on se oksettavan klisheinen ”ja sitten yhtenä aamuna vaan heräsin eikä mikään ollut kuin ennen” -tarina. Sellainen kaurismäkeläinen Eat, pray, love: Hollywoodin elokuvaversio miinus päähenkilön matkat Italiaan, Intiaan ja Indonesiaan. Ja miinus se tulisenkiihkeä rakkaus, huh, Javier Bardemin Felipeen. Tässä versiossa itseä etsitään kotitorpassa härmässä ja ne kolme ”iitä”, joihin päähenkilö lähtee matkalle ovat ilo, innostus ja intohimo. Ja koska pääosaan ei saatu ketään Bardemin kaltaista, rakkaus tässä elokuvassa on löydettävä itsestä.”

Näin kirjoitin ensimmäiseen blogiini, jonka aloitin keväällä 2012. Olin oivaltanut, etten enää syttynyt asioista, joita tein työkseni. Olin kadottanut iloni, inspiraationi ja innostukseni. Päätin hypätä ja luopua. Suljin oven ja totesin, ettei tuo työ sellaisenaan ja sisällöltään enää minua innostanut.

Aloin kirjoittaa blogia. Se oli minulle kovin poikkeuksellista. Yhtäkkiä kerroin elämästäni avoimesti ja rehellisesti kaikkien nähden; olenhan aina ollut enemmänkin yksinäinen susi, tyttö ja nainen jolla on ollut paljon harrastuksia, tekemistä ja valtavasti ihmisiä ympärillä, mutta jota vain harva (jos kukaan) on todella tuntenut. En ole ruotinut elämääni ja tunteitani tyttöjen kesken tai jauhanut tunteja puhelimessa (enkä sitä edelleenkään tee), vaan setvinyt omat ajatukseni itse.

Ja yhtäkkiä avauduinkin isojen joukkojen edessä.

Miksi?

 

11938914_10153307864209457_1398686571_n

Kirjoitin sinulle taannoin muutoksesta. Muistatko tämän: ”Minun lintuni sinulle”? Sinähän tiedät, että muutoksen mylly on ollut minulle kova. Vain viimeisen vuoden aikana olen ehtinyt Norjaan ja takaisin, sitä edeltävistä ajoista puhumattakaan. Tämä monen vuoden matka on antanut paljon. Se on vaatinut paljon; olen joutunut luopumaan kaikesta – itsestänikin. Ei ole ollut enää menetettävää ja siksi mahdollisuus tarttua erilaisiin tilaisuuksiin – epäonnistumisia pelkäämättä. On voinut testata ja katsoa mikä tuntuu parhaalta sekä tarkistaa suuntaa ja luoda uutta nahkaa.

Viime keväänä palatessani Norjasta ”jotain ihan muuta”-seikkailultani aloin etsiessäni taas enemmän koulutustani vastaavia töitä. Ja sitten toukokuussa minulle tarjoutui työmahdollisuus; minä päätin tarttua siihen ja katsoa mitä syntyy.

Vasta joitakin viikkoja sitten tajusin miksi oloni on ollut viime aikoina välillä outo. Se on ollut sitä siksi, että tänä kesänä olen joutuut tekemään tuttavuutta aivan uuden ihmisen kanssa. Itseni. Olen tajunnut, että minä todella olen muuttunut. Ihan käytännön arjessa, työn kontekstissa, olen kohdannut kasvotusten uuden minäni. Se on vieras versio minusta, joka on noussut esiin viimeisten vuosien isojen elämän myllerrysten johdosta. Sellainen tyyppi, joka on pistänyt minut vasten isoja totuuksia ja kysymyksiä. Se on vahvempi, kauniinpi ja aidompi versio minusta. Se, jossa nyt asuvatkin ne ilo, inspiraatio ja innostus, jotka kadotin kokonaan lähes neljä vuotta sitten.

Ja nyt katson peilistä silmiin uutta minua.

* * *

Tämä kesä on ollut minulle iso testi. Se on laittanut minut kohtaamaan arvoni, uskomukseni ja uskoni – uskallanko pysyä sillä tiellä, jonka tunnen olevan oikea. Uskallanko luottaa siihen, että tämän uuden versioni siivet kantavat ja vievät oikeaan suuntaan? Koko kulkemani matkan yksi suurimmista opeista on ollut kyky oppia sanomaan ei, luoda rajat.

* * *

”Minun on irtisanouduttava”,

olen sanonut hetkeä ennen bussiin istumista, Christina Acquileraa ja viestiä tuntemattomalta. Täysi yhteisymmärrys. Yhteistyötä jatketaan kenties myöhemmin toisessa muodossa. Näin on hyvä. Kaikille. Kiitollisuus upeasta ja työntäyteisestä yhteisestä ajasta sekä valtava usko toisen tekemiseen. Hyvä ystävyys, joka jää jälkeen. Minun paikkani on jossain muualla, sillä työ tällaisenaan on liiaksi sitä, johon jo kerran menetin intohimoni. Sen olen kesän aikana ymmärtänyt.

Ja sitten iskee se tyhjä olo, joka tulee aina isojen päätösten ääneen sanomisen jälkeen.

Mitä seuraavaksi?

* * *

Elämä on toisiaan seuraavia vaiheita. Joskus vaiheet ovat lyhyempiä, joskus pidempiä. Minulla oli ennen vain putki. Sen päähän kuvittelin tavoitteni ja täyttymykseni. Nyt tuo ajattelu ei enää palvele minua ja siksi sallin itselleni nyt etenemisen pienissä pätkissä, vaikka vain neljän kuukauden – jotta olisin totuudellinen itselleni ja muille. Se on tärkeä osa uutta minua.

Koko kesän olen työnteon ohessa opetellut tuntemaan tätä uutta ihmistä. Sillä on ollut minulle paljon asiaa. Se ihminen palaa toisista ihmisistä. Se haluaa auttaa ja inspiroida. Se haluaa seikkailla ja koetella äärirajojaan. Se haluaa hymyillä toisille ja napata heitä kädestä. Se haluaa kohdata ihmiset, ei välikäsiä, ei rooleja, ei rakennelmia. Se ei ohjaudu maineesta, rahasta tai egosta. Se haluaa palvella toisia parhaiten sillä mitä se on parhaimmillaan. Se haluaa olla rehellinen. Se selviää ihan mistä vaan, putoaa aina jaloilleen. Sen suurin voima on sen henkinen vahvuus ja koskettavat sanat. Se ottaa tosissaan mutta ei vakavasti. Se haluaa saada toisetkin nauramaan! Se haluaa olla yhdenlainen esimerkki, ja antaa toisen olla toisenlainen. Se tietää, että yksikin kosketus riittää – sillä jonkun maailman muuttamiseen ei tarvita kuin pieni silmänräpäys. Se ei tiedä, mutta luottaa. Se haluaa olla niin hullu ja höperö kuin vain voi. Ja seikkailla niin paljon kuin mahtaa! Se haluaa olla ihminen. Ihmiselle!

Se haluaa uskoa, että intohimolla tehdään ihmeitä.

* * *

Muutos ei tapahdu lukemalla kirjoja,  unelmoimalla tai suunnittelemalla eikä suinkaan yhdessä yössä. Se tapahtuu tekemällä ja toimimalla, erilaisissa kohtaamisissa toisten ihmisten kanssa. Tänä kesänä minulle tapahtui eräs hyvin suuri asia. En tiedä oliko sen viimeisin piste fyysinen ja henkinen itseni voittaminen polkupyörähaasteessani, joka lopulta sai oivaltamaan: vihdoin minä ohjaudun mahdollisuuksista käsin, en peloista – edes raha, tai sen puute, ei saa minua enää suunniltaan. Ehkä pelkoni jäivät jonnekin Suomen ja Norjan Lapin rajalle. Mutta yksi on varmaa; ymmärsin, että ohjautuminen peloista käsin vie aina väärälle tielle. Kun kulkee kohti mahdollisuuksia ja luottaen, kaikki onnistuu.

Vaikka en tiedä, luotan.

_DS34972_netti

Blogini on ollut muutosprosessini yllättävin tuotos. Mutta siksi juuri kaikista aidoin ja koskettavin, sillä se on noussut oikeasta paikasta. Se teki minusta rehellisen ja aidon. Pitkään aikaan en ymmärtänyt miksi, mutta ja vähitellen on alkanut käydä selväksi että suurin lahjani on kyky koskettaa ja kertoa tarinoita – kohta toivottavasti myös enemmän muiden ihmisten kuin vain itseni kautta.

Sitä minun on jollain tavoin aika tehdä nyt myös työkseni – Somekuningatar on kortti, joka on vielä käännettävä. Siksi on aika suunnan tarkistuksen. Siksi olen irtisanoutunut ja hyppään vielä kerran. Uusi alku, tavallaan. Toisaalta se on vain suurten ja opettavaisten tapahtumien jatkumo. Muutoksen ensimmäinen ja nyt julkaistavissa oleva askel on se, että minä perustan nyt yrityksen. Syyskuusta lähtien olen ”itsenäinen artisti”. Näin voin ottaa askeleen oikeaan suuntaan. Se mitä tulen tekemään paljastuu varmasti pian ja osissa – rehellisyyden nimissä on sanottava etten edes itse vielä täysin tiedä, mutta sitähän tämä yrittäjyys on.

* * *

Astun bussista ulos. Aurinko paistaa. On huojentunut, mutta tyhjä olo. Niinhän se aina on – kun peilistä katsoo uusi minä.

Ja mitä tämän kirjoituksen otsikkoon tulee: minusta kumpikaan ei ole toistaan hullumpi tai järkevämpi. Hullu on se, joka ei kuuntele omia tunteitaan. Joskus ne kehottavat jäämään, joskus hyppäämään. Minun on vielä kerran aika hypätä… Ja hei: jos juuri sinä tarvitset minua juuri nyt (niinku työmielessä), anna kuulua itsestäsi!

No matter what we do 
No matter what we say 
We’re the song inside the tune 
Full of beautiful mistakes

And everywhere we go
The sun will always shine 
And tomorrow we might awake
On the other side

/Ämmä, kysyen myös sinulta: oletko sinä viime aikoina tutustunut johonkin uuteen puoleen itsessäsi? Kenties kokonaiseen uuteen ihmiseen? Mitä sillä on sinulle asiaa?

 

 

 

 

 

Saanko avata silmäsi, hyvätuloinen? Tällaista(kin) on köyhyys

Kello 14.40. Juhannusaatto kaupungissa. Olen arponut ja arponut: lähdenkö ystäväni luokse juhannuksen viettoon? On ruokaa, juomaa, ihanaa seuraa ja hauskanpitoa minulle, joka en ole voinut reissata sukulaisteni perinteiseen juhannusjuhlaan Keski-Suomeen. Matkustaminen maksaa, eikä minulla ole siihen rahaa. Suunitelmana on ollut kaivautua yksin kotiin, valitella viimeaikaisia kiireitä ja väsymystä sekä tarvetta levätä. Ja sitten syödä riisiä ja jauhelihaa suolalla maustettuna pyjamassa keittiönpöydän ääressä nököttäen. Yksin. Turvassa. Nauttia yksi Lidlin olut. Euro ja neljä senttiä.

Mutta sitten rakkain ystäväni soittaa ja pyytää tulemaan.

Ei minulla olisi rahaa. Yhteiset eväät ystävällä, niihin menee parikymmentä euroa. Se vielä menettelisi, mutta sitten iskee pelko: entäpä jos he haluavat, että lähden heidän kanssaan kaupungille? Baariin? Olen laskenut ja laskenut, miettinyt. Uskallanko lähteä? En halua sanoa ei. Mutta pitäisi sanoa ei, sillä rahaa ei ole. Kahvittelut, lounaat, illalliset, matkat, kaikki sellainen, jonka moni tuttavistani katsoo olevan aivan normaalia elämää, on minulle utopiaa. Siksi minä istun kotonani ja kirjoitan blogiani. Onneksi on mielikuvitus, se on minun arkeni selviytymiskeino.

Vedän päälle verkkarit ja lenkkarit. Päätän kävellä tunnin lenkin ystäväni luokse. Ehkä siinä matkalla hikoaa riittävästi ja voi sanoa, että ihan vaan käymään tulin, en minä baariin voi lähteä kun on vaan hikiset verkkarit.

Päättelyketju. Täydellinen! Näin voin välttyä nolaamasta itseni. Sillä sitä tämä elämä on päivästä toiseen. Kun ei kukaan oikeasti voi ymmärtää. Kukaan ei tajua, millaista on, kun ei ole rahaa.

* * *

Kello 03.10. Nojaan helsinkiläisen nakkikioskin seinään ja syön kanahampurilaista. Jokainen puraisu sattuu, ja voin tuntea, miten lompakko laukussani hehkuu tulikuumana. Tuijotan taksijonon keltaisena hohkaavia hattuja. On kaksi vaihtoehtoa. Vaihtoehto on kävellä kotiin. Monta kilometriä. Tähän aikaan? Onko se turvallista? Pari viikkoa sitten oltuani eräässä asiakastilaisuudessa ja jouduttuani edustamaan vielä jatkoille kaupunkiin, valitsin kävellä. Taksi maksaa aivan liikaa. Se on sellaista ylellisyyttä, jota en voi kuvitellakaan tällä hetkellä.

Alkaa sataa. Tuijotan taksia. On mentävä.

Jututan taksissa kuljettajaa yrittäen unohtaa mitä on meneillään. Budjettini totaalinen romahdus – se tässä on meneillään. Budjettiin ei ole laskettu tätä kyytiä saati niitä paria juomaa, jotka olen kaupungilla nauttinut.

Kello 9.55. Morkkis. Ei krapula alkoholijuomista, vaan rahasta. Tiedän, etten uskalla viikkoon mennä katsomaan pankkitiliäni. Tiedän, että nyt syödään kaurapuuroa. Se on valinta, jonka olen joutunut tekemään, jotta saatan viettää hetken ystävieni kanssa ihan normaalilla tavalla. Normaalia elämää.

Sillä minussa ei ole mitään normaalia. Ainakaan jos rahasta on puhe.

* * *

Minulla on yksi unelma. Ne ovat aika pieniä nykyisin. Unelmani on se, että vielä jonain päivänä voisin tilata paperisen Helsingin Sanomat -lehden aamukahvipöytääni – olen sen verran perinteinen, vaikka ”Somekuningatar”. Haluan hypistellä paperia käsissäni ja lukea uutiset kääntämällä lehden kulmaa sormillani. Mutta koska siihen ei ole varaa, avasin taas tänään aamulla Helsingin Sanomien nettilehden. Siitä voi lukea maksutta vain viisi juttua viikossa, joten on oltava tarkka mitkä jutut valitsee.

Mutta nyt on hyvin selvää mitä luen. Hyvinvoivat eivät ymmärrä Anun ja Tuomaksen arkea otsikko julistaa. Puhutaan köyhyydestä ja siitä kuinka köyhän arki on jatkuvaa sinnittelyä ja sumplimista, mikä taas on hyvätuloisille aivan vierasta. Köyhiä arvostellaan. Ei voi olla köyhä jos on varaa ostaa tupakkaa kuten lehtijutun perheellä. Kuka arvottaa sen, mitä köyhyys on?

Mitä köyhyys sitten oikeasti on, kuka sen sanoo? Mitä me siitä tiedämme ja ymmärrämme? Miten hyvinvoivat ihmiset suhtautuvat köyhiin?, Helsingin Sanomat kysyy.

Luettuani jutun twiittasin

köyhä

Minähän olen kirjoittanut tästä aiheesta jo pariin otteeseen aiemminkin. Viime syksynä kerroin sinulle köyhyyden myöntämisen häpeällisyydestä kirjoittaen ”Kun Samppanjapissiksestä tuli köyhä – tällaista on köyhyys”  tai nyt keväälllä työttömyydestäni ja siitä kuinka tuosta samaisesta Samppanjapissiksestä tuli perustulon kannattaja. Toivoin, että mikäli et ole niitä aiemmin lukenut, tartut myös niihin, sillä ne taustoittavat tätä tarinaa ja minun köyhyyttäni.

Tilanne ei ota minun kohdallani vieläkään täysin suuntaa parempaan, vaikka olosuhteet ovatkin vaihtuneet – olen nyt palkkatöissä, mutta edelleen tulorankkauksessa minut luetellaan yhteiskunnan köyhimpien joukkoon. Pinta saattaa näyttää paremmalta, mutta edelleen sama rahapeikko haastaa elämääni. Mutta koska johonkin korkeampaan johdatukseen uskova hörhö kun olen, luulen, että tämä polku on asetettu kohdalleni juuri siitä syystä, että voin valottaa omani tarinani kautta sitä, millaisin eri muodoin köyhyys voi ilmetä kun niitä eri muotoja nyt näytän tässä pääsevän kokemaan.

Sitä kuinka paljon tililleni virtaa kuussa rahaa, ei ole tarpeen tässä avata. Minulle työn arvo on muutakin kuin pelkkä rahapalkka: se on ammatillista kehittymistä, tarpeellisia suhteita sekä muita aineettomia hyötyjä. Ja ylipäänsä arvostan, että saan tehdä työtä – vaihtoehtona kun olisi edelleen maata sohvalla odottamassa.

Raha ei itsessään ole minulle motivaattori tai itseisarvo. Minulle tärkeämpää on toteuttaa intohimojani ja kehittyä jatkuvasti työssäni. Ja niitä todella saan nyt tehdä päivittäin.

Mutta intohimolla ja kehittymishalulla ei laskuja makseta. Tosiasia on, että olen köyhä. Ja tosiasia on, että en enää haluaisi olla köyhä. Kyllä minä haluaisin tulla hyvin toimeen.

Ylimääräistä, ”vapaasti käytettävää rahaa” ei ole. Kaikki menee mikä tulee. Minun kunnia-asiani ja onneni on, ettei minulla ole yhtään velkaa!

Mutta virheisiin ei ole varaa. Ei pienimpäänkään. Valitettavasti nyt minulle esimerkiksi aika ystävieni kanssa kulutushyödykkeita nauttien on virhe. Jos sairastuisin pahasti tai jokin keskeinen laite menisi rikki, siinähän olisin. Muutin uuteen asuntooni Norjasta paluun jälkeen neljä kuukautta sitten, eikä minulla edelleenkään ole huonekaluja, sillä niiden ostaminen (edes kirpputorilta) on mahdottomuus.

En kuluta. En osta vaatteita, en viihde-elektroniikkaa, en ylellisyyksiä. En osta aina ruokaakaan. Lidlin kassalla itken välillä verta. En minä osaa tätä tämän paremmin selittää. Mutta en myöskään valita. Kerron vain arjestani.

elämä2

”Köyhän elämä on kovaa. Eikä sitä yhtään helpota, että ihmiset ympärillä kiistelevät siitä, kenen pitäisi saada yhteiskunnan tukea ja ovatko köyhät vain laiskoja.”, Hesarin jutussa sanotaan.

”Yhteiskunnallisen keskustelun, poliittisten päätösten ja myös arkielämämme kannalta on olennaista ymmärtää, miten suuri on etäisyys valtaväestön ja sivuun joutuneiden välillä”, se jatkuu.

En oikeastaan tiedä miksi aloin tätä tarinaa tänään kirjoittaa, teksti vain alkoi soljua ulos hs.fi:n avattuani. Ehkä koin, että minulla on velvollisuus osallistua keskusteluun ja antaa esimerkki niille, jotka eivät voi omasta arjestaan käsin ymmärtää. Kenties haluan kertoa myös, että kaikki köyhät eivät todellakaan ole välttämättä laiskoja. Että köyhiä voi olla monenlaisia ja erilaisista syistä. Ehkä voin tuoda näkökulmaa yhteiskunnalliseen keskusteluun?

Monesta Hesarin jutun väitteestä en tunnista itseäni. Minä yritän taistella sitä vastaan, että niukkuudessa eläminen veisi kykyni toimia tai satsata koulutukseen ja työhön. En halua tulla katkeraksi tai vihaiseksi vaikka katson vierelläni olevia ihmisiä, jotka ostavat uuden Louis Vuittonin viikottain. Arvostan ja rakastan työtä ja haluan tehdä sitä, vaikka hetkellisesti minä, korkeasti koulutettu Valtiotieteiden maisteri, joutuisinkin joustamaan jostain. Kyse on siitä mitä arvostaa. Mutta myös itseään ja osaamistaan on arvostettava, siksi minunkin tilanteeni on oltava vain hetkellinen ja meneekin koko ajan kohti parempaa. Minun voimani on yrittäjähenkisyyteni ja täysi usko itseeni. Jos jotain, tuon jälkimmäisen koko tämä prosessi on minussa herättänyt henkiin. Siksi olen kiitollinen jokaisesta kärsimyksen päivästä, jonka ehkä olen joutunut kokemaan.

Mutta tällaistakin on. Tällaisiakin kuplia on.

Köyhä joutuu menemään niillä raamein, jotka yhteiskunta asettaa. Kiitän luojaa, että olen tilanteessani yksin, eikä minulla ole perhettä tai lapsia elätettävänä. Sillä minun juttunihan on ihan ”peanuts” verrattuna moneen. Minä selviän, vaikka kitkutellen. Joka kuukausi maksan vuokrani ja laskuni. Sitten syön mitä syön ja harrastan mitä ilmaiseksi voin. Onneksi tämä on vain ohikiitävää!

Mutta esimerkiksi pienyritysten tuki ja perustulo – ne voisivat jo tehdä minun tilanteestani helpomman. Jälleen kerran tajuan, miten paljon kannatan perustulon testaamista.

intohimo

Heinäkuussa budjettini menee sekaisin. Sitä minä jännitän. Olen lähdössä puolentoista viikon päästä Lappiin ja sieltä polkemaan polkupyörällä Norjaan. Sain haasteen, jossa minun pitää polkea 345 kilometriä Hullun Polkasu -tapahtumassa. Jos olen aivan rehellinen, minulle hulluinta tässä ei ole se polkeminen. Hulluinta on, että olen valmis laittamaan viimeiset rahani (ja vähän ylikin) siihen, että voin lähteä. Että voin matkustaa ja majoittua tuolla reissulla. Siihen minulla oikeasti ei olisi varaa. Mutta tiedätkö mitä; uskon juttuuni (siis tähän blogiini ja näihin minulle tuleviin haasteisiin) niin paljon, että tiedän tämän olevan oikea sijoitus. Ihanilta yhteistyökumppaneilta saan onneksi matkalle tarvittavat varusteet, joten niihin ei ole tarpeen sijoittaa. Jos olisi, en voisi edes lähteä.

Ehkä minä omistankin oman Hullun Polkasuni, sen Ämmän Polkasun, meille köyhille. Kiitos Helsingin Sanomille, että kirjoititte köyhyydestä. Kiitos sinulle, joka luit tämän jutun ja ehkä sait jotain ajateltavaa, oletpa sitten hyvätuloinen tai köyhä. En osoita sormella, vaan haluan vain näyttää maailmaa sen eri kulmista, ihan pienen ihmisen tasolta, sillä joskus se on juuri se, mitä tarvitaan.

Mitä sinä ajattelet köyhyydestä? Ymmärrätkö sitä? Onko köyhyys itse valittua vai olostuhteiden pakko? Miten sinä suhtaudut köyhiin? Oletko koskaan ajatellut, että voisit itse joskus olla rahaton? Miltä se tuntuisi?

/Äm, at your service

(Tämä kirjoitus kertoo vain minun henkilökohtaisesta tilanteestani ja koskee vain minua, ei muita osapuolia.)

Tässähän taitaa syntyä firma…

firma2

Loppuvuodesta kävin tällaisen Facebook-keskustelun. ”Ei mua Helsinki nyt kiinnosta”, julistin tuolloin Timolle. Norjan komennus tuntui silloin olevan vielä kovin kesken. Ja sitten tänään, muutama kuukausi tuosta keskustelusta, istun saman tyypin kanssa helsinkiläisessä kahvilassa ja huomaan perustavani hänen coachauksessaan omaa yritystä. Mitä opimme tästä? Nopeat ovat ihmisen mielenliikkeet. Tai jotain…

Mutta nyt sitä mennään, ihan pian syntyy jotain uutta ja hurjaa ja minä taidan kohta tituleerata itseäni taas yrittäjäksi. Somekuningattaren lisäksi, tietysti 🙂 Aijjaij, kun on niin kutkuttavan kamalaa tehdä tällaisia mystisiä päivityksiä blogiini. Mutta onneksi sinä jaksat vielä hetken odottaa. Tuossa on muuten Timo. Ja tuossa muuten taisi syntyä yksi firma.

firma

Onhan tämä nyt vaan kerrassaan ihan hurjan jännää mahdollisuuksien aikaa minulle. Päiväni koostuvat erilaisista juonitteluista eri ihmisten ja organisaatioiden kanssa. Juonimme, pistämme toteutukseen ja katsomme mitä syntyy. Kirjoitan sinulle pian aivan tarkkaan mitä kaikkea on tapahtunut ja tulee tästedes tapahtumaan. Mutta se on sanottava, että tästä oikeasti alkaa aika jännittävä matka, jonka lopputulemasta minulla ei ole nyt mitään tietoa.  Jotenkin tuntuu ihan siltä, kuin nämä sanat olisin kirjoittanut jo joskus aiemmin… Varmaa on vain se, että itsensä likoon pistämistä ja heittäytymistä sekä toisin tekemistä vaaditaan tästä(kin) eteenpäin ja paljon. On kaksi suuntaa, joihin voi mennä: menestys tai floppi.

Mutta näin voi toimia se, jolla ei ole mitään menetettävää. Minä olen sen verran onnekas, että kuulun tuohon joukkoon ihmisiä, joka voi tehdä ihan mitä vaan. Mites sä, onko sulla jotain menetettävää?

Pusipusi!

/Ämmä

Akateeminen yrittäjä, millaista apua kaipaat?

Kävin tänään aamukahvilla Viola Strandbergin ja Anna Martelan luona Kenno Helsingissä. Nämä naiset ovat vuoden päivät pyörittäneet yhdessä Elina-yhtiökumppaninsa kanssa etnografista tutkimustoimistoa, joka tuottaa asiakasdataa yrityksille ja organisaatioille. 



Puhuimme paljon heidän toiminnastaan, mutta yksi aihe erityisesti jäi minun mieleeni pyörimään: akateeminen yrittäjyys ja asiantuntijuuden brändääminen. 

Teidänkin joukossanne on varmasti asiantuntijayrityäjiä akateemisella koulutustaustalla.

Nyt minua kiinnostaa. Jos olet akateeminen yrittäjä, millaista apua ja tukea tarvitsisit yrittäjyyteen? Mitkä ovat mieltäsi askarruttavia kysymyksiä joihin et ole saanut vastauksia yrittäjyyskursseilta?



Millaista apua hankkisit toimintasi kehittämiseen jos ei tarvitsisi huolehtia rahasta?

/Äm, jolla päässä tänään tällaista

Vastauksia kaivataan: Kuka yrittäjä kiinnostaa?

Kysyin teiltä perjantaina apua. Kuka yrittäjä sinua kiinnostaa? Kenen tarinan haluaisit kuulla? Heitä ajatus, kaipaan niitä edelleen!

* * * *

Kun tuossa aikaisemmin syksyllä kysyin teiltä, ihanat blogiystäväni (erityisesti te yrittäjähenkiset), peloistanne yrityksen perustamiseen liittyen, suurin osa teistä vastasi: Eniten yrittäjyydessä pelottaa talous; se, kuinka yrittäjä pystyy elättämään itsensä yrityksellään. Se pelottaa minuakin nyt kun käynnistän taas uutta yritystoimintaa. Siitä kerroin teille aikaisemmin tässä postauksessani. Pelottaa kuinka selviän, vaikka intoa on ihan hirveästi!

Nyt tarvitsen taas apuanne! Haluan nimittäin kysyä teiltä uuden kysymyksen: Kenen yrittäjän haluaisit jakavan tarinansa siitä, miten hän on pystynyt elättämään itsensä yrityksellään? Kuka olisi mielestäsi mielenkiintoinen yrittäjä, jonka kokemuksia yrittäjänä pärjäämisestä haluaisit kuulla?

Voin ylpeänä paljastaa, että tämä kysymys liittyy uuteen projektiini, josta juuri äsken sovin ja joka starttaa alkuvuodesta! Olen niiiiiiiiiin innoissani! Heitä nimi tai nimiä, valitsemme yhden näistä ehdotuksista kertomaan tarinansa! Kuulet pian lisää! Vitsit tämä on hienoa aikaa, kun näitä salaisuuksia on koko ajan nurkan takana teille kerrottavana 🙂

innostunutyrittäjä

/Maija, yks ihan hirveän innostunut tuleva yrittäjä