Kirjeet ovat kaunis kohtaamisen muoto – minulla on uusi blogi!

Kaiken lomatohinan keskellä olen unohtanut kertoa: Minulla on uusi blogi!

Ei, ei syytä huoleen, MaiLife porskuttaa edelleen, mutta nyt sen rinnalla kokeilen jotain ihanaa ja uutta.

Tänä vuonna tuntuu siltä, että elämäni ja tekemiseni erityinen teema on ”Yhdessä”. Haluan tehdä asioita muiden kanssa. Kun palasin syksyllä Helsinkiin takaisin Kuopiosta, jossa vietin paljon aikaa yksin, olen nyt halunnut tavata ystäviä niin paljon kuin mahdollista – kun siihen nyt on vihdoin parempi mahdollisuus täällä kotonani.

Olen kirjoittanut ajatuksiani myös tähän blogiini kovin yksin. Mielessä on jo pitkän muhinut, että haluaisin tehdä jotain yhdessä; kirjoittaa jotain jonkun kanssa yhdessä keskustellen elämästä, ihmetellen isoa ihmisyyttä, valaen uskoa, tukien toista. Kenties kirjeitä toiselle, joita muutkin pääsisivät lukemaan, ajattelin idean idean saadessani. Mutta ihan kuka tahansa ei ehkä kykenisi kanssani tällaiseen, ja olenkin etsinyt sopivaa kirjekaveria jo jonkin aikaa.

Sitten viime kesänä lähdin filosofi Esa Saarisen seminaariin Pafokselle, muistatko kun kirjoitin mm. tämän? Kohtasin siellä Ulrika Björkstamin, jonka kanssa ystävystyimme huomatessamme, että kokemuksissamme on paljon yhteistä. Ja niinpä me, ystävänpäivänä julkistimme yhteisen blogimme KIRJEITÄ SINULLE!

Tuon linkin takaa pääset blogiin, mutta haluan tässä erikseen jakaa eilisen kirjeeni Ulrikalle, sillä sen tarina on sellainen, jonka haluan myös MaiLife-ystävieni lukevan.

Tervetuloa siis myös Kirjeitä sinulle -blogin seuraan! Olen itse kovin innostunut ja ihmeissäni siitä, mihin tuo matka saattaakaan johtaa.

Nämä ihanat blogimme kuvat otti Mirkku Merimaa.

 

Olen kiinnostunut sinusta!
(Julkaistu Kirjeitä sinulle -blogissa 24.2.2019)

Hei Ulrika!

Jessica Myers Kalifornian Sacramentosta! Hän oli ensimmäinen kirjekaverini ala-asteen kolmannella luokalla. Mitähän hänelle mahtaa kuulua? Jessica palasi mieleeni, kun puhuit viime kirjeessäsi kirjeenvaihdon hienoudesta ja jännittävyydestä.

Voi, millainen maailma aukesikaan Keski-Suomessa asuvalle pikkutytölle kahdeksankymmentäluvun lopussa, kun hän sai kirjeitä kaukaa meren takaa! En ikinä unohda Jessican lähettämiä kuvia maatilalta, jossa hän perheineen asui. Olin valtavan kiinnostunut Amerikasta, maailmasta jossa kirjeystäväni eli. Ahmin kaikki tarinat, joita hän elämästään kertoi ja innostuin jakamaan omiani. Ajattele, millä tavoin kaksi pientä koululaista voivatkaan kohdata – ala-asteemme opettajat olivat ihan sattumanvaraisesti laittaneet juuri meidät kirjeenvaihtoon.

Kirjeet ovat kaunis kohtaamisen muoto.

Luulen, että kirjeiden taika on siinä, että ne todella osittavat kiinnostuksen. Vaihdetaan kuulumisia, ja ollaan kiinnostuneita siitä, mitä toiselle kuuluu! Kun viitsii ja vaivautuu kirjoittaa, ajatella toista ja sitä mitä juuri hänelle haluaisi sanoa tai kysyä, on yksi hienoimmista keinoista kertoa olevansa aidosti kiinnostunut toisesta. Kirje vaatii sen, että istuu ajattelemaan ja pureskelemaan hetkeksi, mitä oikeastaan haluaa sanoa ja toiselta kuulla. 

Ai niin, terveiset Kanarialta! Lähdin tänne vähän äkkiyllättäen yksin lomalle, sillä tunsin tarpeen päästä etäälle, ottaa vähän aikaa ja pysähtymään saada perspektiiviä elämään; mikä oikeastaan juuri nyt onkaan tärkeintä? Sellaiseen usein toimii juuri lähteminen pois omista ympyröistä. Ja etenkin täällä, pienessä paikallisessa Arinagan kylässä, kaukana turistirysistä ja tekemispaljoudesta, mieli on vapaa.

Olen täällä miettinyt paljon kohtaamisia; kuinka hassua on, miten eri tavoin ihmisten tiet kohtaavat.

Onpa se sitten sattumaa tai jostain korkeammalta suunniteltua, erilaiset kohtaamiset ovat arvokkaimpia asioita elämässä, joita tiedän. Ajattelen, että muut ihmiset asettuvat polullemme opettajiksi, peileiksi ja usein joksikin sellaiseksi vertaisiksi, että – kun annamme itsellemme siihen luvan – ymmärrämme heidän kauttaan paljon enemmän elämästä, itsestämme.

Täällä reissussa on tapahtunut käsittämättömän upeita kohtaamisia. Ihmiset kylässä, jossa majoitun tässä pienessä majatalossa, jonka katolla sinulle juuri kirjoitan, ovat iloisia, ystävällisiä, hymyileviä. Puhuvat käsillään ja kovaan ääneen, sitä minä rakastan! Jo pelkästään kaiken tuon näkeminen antaa minulle paljon.

Aivan kuten nyt täällä, kaikki kohtaamiset eivät ole kovin pitkiä, eivätkä kaikki ihmiset jää elämäämme pitkäksi aikaa. Joskus kohtaaminen on vain yhden nyökkäyksen tai tervehdyksen mittainen. Mutta, oletko ajatellut, että sekin saattaa olla kovin merkityksellinen? 

Kuten sinäkin kerroit kirjeessäsi, myös minä ollut ollut paljon yksin – yksinäinenkin. Olen monessa eri tilanteessa omassa arjessani viime aikoina harmitellut, kun kukaan ei talven synkkyydessä edes hymyile toisilleen muusta kohtaamisesta puhumattakaan.

Ja olenpa minä mietiskellyt sitäkin, millaisia kohtaamisia tiellemme asettuu päivittäin, jotka voisivat antaa meille paljon, mutta me päätämmekin torjua ne.

Kerron sinulle esimerkin:

 

***

Istuin raitiovaunussa jokin aika sitten. Tiedät ne sellaiset neljän hengen penkit, joissa istutaan vastatusten ja jollaisia sitten on käytävän molemmin puolin?

Eräs nainen astui raitiovanuun sisään. Hän ei näyttänyt laitapuolen kulkijalta, mutta jotain silmiinpistävää hänessä oli; sellaista, että hänen olemuksensa sai ihmisen pysähtymään. Nainen oli pukeutunut tummiin ja oli alakuloisen oloinen.

Näillä neljän istuttavilla paikoilla, ikkunan vieressä kasvot menosuuntaan istui kaksi miestä, siis yksi kummallakin puolella käytävää. Muut kolme paikka heidän vieressään olivat tyhjiä.

Nainen kysyi ensin toiselta heistä: ”Anteeksi, olisiko mahdollista saada istua paikallesi siihen ikkunan viereen?” 

Mies katsoi naista vihaisen lasittunein silmin, ei sanonut mitään, mutta hänen katseesestaan pystyi lukemaan: “Mitä sinä keskeytätä minun kännykkän tuijottamiseni ja tuollaista kysyt, mene muualle, tämä on minun paikkani!”

Nainen huokaisi surullisena ja kääntyi toisella puolella käytävää istuvan miehen puoleen: ”Anteeksi, olisiko mahdollista saada istua paikallesi siihen ikkunan viereen?” 

Tämä toinen mies harkitsi asiaa sekunnin sadasosan, päätti antaa paikkansa naiselle ja siirtyi sitten istumaan tätä vastapäätä.

”Miksi halusit istua siihen, kun täällä on niin monta vapaata paikkaa?” mies kysyi.

”Minua pelottaa”, nainen vastasi.

”Miksi sinua pelottaa?”, mies ihmetteli.

Sitten nainen ryhtyi kertomaan kuinka on niin monta kertaa raitiovaunussa tippunut penkiltä siksi, että kuljettajat tekevät äkkiliikkeitä ja ajavat kovaa. Häneen on todella sattunut ja se on jättänyt pelon.

Näin nuo kaksi sysäytyivät hyväksyvään ja ymmärtävään ajatusten vaihtoon, ja minä sain seurata tätä kaikkea etäänpää.

Parin pysäkin jälkeen nainen poistui raitiovaunusta ja hymyili kevyesti. Tuo kohtaaminen saattoi olla hänelle hyvin merkityksellinen: Että joku kiinnostui ja kuuli! Hän sai kertoa pelostaan, josta, väitän, ei juuri ollut puhunut ihmisille puhunut. Ehkä ketään ei kiinnostanut? 

Ja mikä hienoa, myös tuo mies hymyili aivan eri tavalla kuin oli raitiovaunnuun astuessaan tehnyt.

***

 

Olen pyörittänyt tuota tapahtumaa mielessäni ja luulen oivaltaneeni yhden keskeisen avainajatuksen:

Kyky kiinnostua.

Kyky kiinnostua on ehkä tärkein asia, kun kuljemme kaduilla toistemme ohitse. Silloin, kun meille tarjoutuu kohtaamisen mahdollisuus. Siis se kyky katsoa ympärilleen ja kiinnostua havaitsemastaan. Sitten on valmis kohtaamaan, ja ottamaan vastaan kaiken mitä tuo kohtaaminen voi tarjota. Silloin on valmis moikkaamaan, hymyilemään tai pysähtyä hetkeksi keskustelemaan. Vai onko se kenties uskallus; uskallus kiinnostua?

Milloin olet viimeksi sanonut jollekin: “Olen kiinnostunut sinusta”? Mitähän tapahtuisi, jos sanoisi sen?

Lämpimin ajatuksin, Maija

Ps. En malta odottaa seuraava kirjettäsi, sillä olen valtavan kiinnostunut kuulemaan millaisia ajatuksia sinulla liikkuu mielessä juuri nyt!

 

Mainokset

”Yksinäisyys on tunne siitä, ettei kuulu joukkoon tai ei ole juuria”

Viime kuukausina on käynyt hyvin selväksi, että yksinäisyys on todella on iso ja kiinnostava yhteiskunnallinen ilmiö. Moni media on halunnut minua aiheesta jututtaa, ja uusin, aiempia syvempi haastatteluni on julkaistu Idealistassa.

Lue juttu kokonaan tästä linkistä!

 

Nyt voin vain avoimesti kertoa omaa tarinaani sekä tehdä pieniä tekoja, jotta tätä(kin) tabua voidaan murtaa. Ja teen tämän ilolla, sillä, kuten jo Kuopion Kaverikerhosta on huomattu, pieni ele saattaa merkitä toiselle ihmiselle enemmän kuin ensin osaa ajatellakaan.

Mutta selvää on, että jotain muutakin minun on tehtävä asian parissa tulevaisuudessa, kun joku voima siihen on kai jaettu (saa vinkata ideoita, olen käytettävissä!).

Mutta juuri nyt kaikista eniten toivon, että sinulle tarinani todistaa, että vahvin on hän, joka heikkoutensa paljastaa – ja että sinäkin voit niin pienillä teoilla saada suuria aikaan.

/Ämmäsi

Uusia ystäviä voi löytää mistä vaan – polkujuoksu on parasta yhdessä

Sain tänään kolme uutta ystävää! Kysyin Kuopion kaverikerholaisilta kuka lähtisi mukaan metsään ja nämä mahtavat, entuudestaan kaikki toisilleen tuntemattomat tyypit tulivat!

Ihanan virkistävä lenkki, vaikka nyt kyllä huomasimme, että metsän olosuhteet kovaa vauhtia sulavine lumineen ovat nyt vähän haasteelliset. Vettä oli ja haasteellsisia paikkoja oli paljon, mutta se ei menoa haitannut.

Polkujuoksu on parhainta yhdessä, ja tämä todella on yhteisöllinen laji se tuli testattua tänään!

Mutta mikä ehkä vielä hienompaa: tänän taas kävi toteen se, että uusia ystäviä voi löytää milloin vaan ja mistä vaan!

Ystävänpäiväyllätyksiä

On hyvin helppoa kertoa toiselle, että välittää – ystävyys on pieniä tekoja.

Kävin tänään jakamassa iloista mieltä ja ystävänpäiväyllätykseksi kuumaa mehua aamuliikenteessä lossilla Kuopiossa. Ihmisten ilmeet olivat iloisia ja reaktiot lämmittivät sydäntä. Koko päivän on ollut tämän johdosta hymy huulilla.

 

Ystävän voi yllättää milloin vain! Mitä sinä voisit tehdä, vielä ehdit tänäänkin? Hyvää ystävänpäivää, kultaiset blogiystäväni!

/Äm

KuKa keilaa

Tiäkkö mikä on siisteintä.

No vastaan itse ja heti:

Siisteintä on se, että toisilleen tuntemattomat ihmiset uskaltavat lähteä liikkeelle yksin, viitsivät astua ehkä yhden ekstrakynnyksen yli ja heittäytyvät yhdessä!

Eipä tarvinnut tältä 12-henkiseltä porukalta paljon kysellä mikä fiilis jäi kun Kuopion Kaverikerho kokoontui ensimmäiseen ”action”-iltaan keilaamaan – hymyt kasvoilla kertoivat kaiken.

Näin tänään Kuopion keilahallissa

Miten ikinä osainkaan kuvailla sen, millainen tunne tulee, kun näkee, että hiljaisinkin ja varautunein syttyy porukan voimasta, saa onnistumisen kokemuksia, vahvistuksen sille, että kannatti lähteä.

Miten ikinä osaisinkaan kertoa sen, kuinka ylpeä olen jokaisesta näistä ihmisestä, jotka viitsivät, vaivautuivat ja rohkeasti lähtivät liikkeelle kohtaamaan muita.

Miten voisinkaan kannustaa sinua tarttumaan toimeen asiassa, jota olet mielessäsi pyöritellyt, aloitttamaan, pistämään rohkeasti liikkeelle jotain pientä – se saattaa viedä vaikka minne.

Paras kruunaus tälle päivälle!

/Äm

Kiitos viesteistänne!

Meinasin pudota tänään sijoiltani, kun luin teiltä yön aikana tulleita viestejä eiliseen kirjoitukseeni. Niitä oli tullut paljon, ja jokaista lukiessani piti vetää pari kertaa syvään henkeä – niin hurjalta tuntuu se, että tuo eilinen pieni ajatukseni saattoi synnyttää jotain tällaista.

Kiitos jokaiselle teistä viesteistä ja tarinoittenne jakamisesta. Taidamme saada pian paljon uusia ystäviä toisistamme. Jos en vielä ole viestiisi vastannut, teen sen mahdollisimman pian.

Nyt jo mielessä pyörii kuinka voisimme tästä edetä, sillä sen sain viesteissänne tuta, että jonkinlaiselle tapaamiselle olisi tarve. Pian tästä lisää!

 

Minä tänään aamulla töissä, kun tajusin, millaisia viestejä olin saanut eiliseen kirjoitukseeni.

 

Ja hei sulle, ihan yleisesti, just tänään haluan vain sanoa, että jos nyt mietityttää jokin ja pohdit, kannattaisiko toimia vai ei, niin usko; toimi! Voit saada jotain upeaa aikaan!

 

/Äm

Oletko yksinäinen? Saisinko olla ystäväsi? – Ehkä muutos tapahtuukin vain, kun antaa sen, mitä itse tarvitsee

MENIN EILEN KATSOMAAN iltaseitsemän ilotuksia Kuopion satamaan. Täällä on upea tapa tarjota ensin ilotulitus lapsille ja vielä myöhemmin keskiyöllä niille, jotka jaksavat valvoa.

Kadut täyttyivät iloisista ihmisistä: perheet, pariskunnat ja ystäväporukat.

Sitten olin minä. Yksin. Tunnustan: en ollenkaan onnellinen.

Niin, tämä oli ensimmäinen uusi vuosi, jonka olen koskaan viettänyt yksin.


OLEN MUUTTANUT KUOPIOON työn perässä. Nyt minun pitäisi oikeastaan olla jo takaisin kotona Helsingissä. Työni piti kestää vain seitsemän kuukautta, mutta päätinkin jäädä vielä hetkeksi, kun minulle tarjottiin vähän jatkoa. Saan tehdä niin upeaa työtä, etten sitä hevillä jättäisi ennen kuin voin löytää jotain vastaavaa kotoani.

Kuka tahansa kestää muutaman kuukauden poissa kotoa! Keskittyen työhöni ja siinä yhä paremmaksi tulemiseen täyttäisin päiväni täällä; niin minä aluksi ajattelin. Mutta sitten tein päätöksen jäädä, ja koti-ikäväni ja yksinäisyyteni tunne kasvoivat vain suuremmiksi.

Ja jostain syystä juuri eilen, viettäessäni uuden vuoden aattoa yksin, pysähdyin; ei kenkenkään kuulu jaksaa näin, vailla ystäviä, elämässään vain työ vieraalla paikkakunnalla.


”MENET VAAN KAIKKIALLE ja juttuihin mukaan”, näin minulle on sanottu.

Mutta ennen kuin kokee tämän kaiken, muuton yksin vieraalle paikkakunnalle iässä, jossa muut tekevät lapsia ja keskittyvät perhe-elämään, ei voi ymmärtää, ettei sitä niin vain ”mennä vaan kaikkialle ja juttuihin mukaan”

Minne menisin? Hyppäisinkö vain kadulla jonkun random-ihmisen kimppuun ja pakottaisin kaverikseni? Menisinkö vain aikaa tappaakseni kansalaisopiston virkkuukerhoon, vaikka se ei kiinnostaisi pätkän vertaa?

Ja niinpä eilen, yksin uuden vuoden aattona, tirautin pienen kyyneleen ja lausuin ääneen:

”Jos en saa edes yhtä ystävää, jotain muutakin tekemistä kuin työn, on minun lähdettävä pian takaisin kotiin.”


”EI TÄSTÄ MITÄÄN tule”, voisin nyt ajatella onnettomana. Voisin päättää, että on mahdotonta saada täältä ystäviä tai tekemistä, tuntea oloani edes vähän kotoisaksi.

Mutta entä jos miettisinkin miten voisin saada muutosta tilanteeseeni? Entä, jos en jäisikään kiinni omiin ajatuksiini, tarpeisiini vellomaan, vaan koettaisin löytää mahdollisuuksien joukosta ratkaisun?

Minulla on kaksi vaihtoehtoa. Voin joko valittaa ja uhriutua siitä mitä minulla ei ole tai kääntää koko homman päälaelleen: tarjota muille sitä mitä itse olen eniten vailla.

Ehkä jossain on joku tai joitakin, jotka ovat nyt samanlaisessa elämäntilanteessa ja ovat vailla sitä mitä minäkin. Ehkä muutos tapahtuukin vain, kun antaa sen, mitä itse tarvetsee?


PALJON KEINOJA TUNTEMATTOMASSA kaupungissa minulla ei ole. Mutta minulla on blogini, joka tavoittaa, tajusin tänään. Ja niin päätin kokeilla; entä jos tarjoaisinkin nyt muille sitä, mitä itse eniten kaipaan? Ystävyyttä ja yhteistä tekemistä.

Joten:

Oletko yksinäinen? Kaltaisessani tilanteessa tai muuten vailla ystäviä? Täällä Pohjois-Savossa, ehkä Kuopiossa? Minkä ikäinen hyvänsä ja mitä sukupuolta tahansa! Voisinko olla ystäväsi? Tavataan, tehdään jotain yhdessä! En ole vielä suunnitellut mitään sen suurempaa, mutta katsotaan kuinka monta yksinäistä tämä kutsuni saattaisi yhdistää. Ja jos joku tai joitakin ilmenee, lupaan järjestää meille yhteisen kohtaamisen pian.

Laita minulle sähköpostia osoitteeseen maija@ilmoniemi.com tai viesti Facebookissa.

Huomaathan kuitenkin, ettei tämä ole mikään Tinder-viesti, ja vaikka julkista työtä teenkin, toivon, että saan vain vilpittömiä, tähän kutsuun liittyviä yhteydenottoja yksityishenkilönä.


TÄMÄ ON PIENI mikrotason tarina ja teko, ja pienimmillään tässä ehkä kaksi ihmistä kohtaavat ja käyvät pari kertaa kahvilla – saaden näin iloa arkeensa ja uskoa elämään.

Mutta ehkä se voisi vaikuttaa laajemminkin, isommassa kuvassa? Ehkä ajatus olisi kokeilemisen arvoinen myös muillekin: jos haluaa muutosta johonkin itseään vaivaavaan tilanteeseen, entä jos useampi meistä lopettaisi valittamisen ja uhriutumisen ja kokeilisi rohkeasti antaa toiselle jotain sellaista, jota itse eniten toivoo.

Rakkautta?

Armoa?

Turvaa?

Lämpöä?

Ystävyyttä?

Mitä sitten voisikaan käydä?

Ehkä se olisi toiveeni tälle vuodelle meille kaikille.

Kaipaatko sinä muutosta johonkin tilanteeseen? Mitä tämä ajatukseni voisi sinulle tarkoittaa?


Nämä alla olevat kuvat ovat huhtikuulta 2016. Silloin päätin järjestää Helsingissä itsensä yksinäiseksi tunteville yhteisen iloisen hetken trampoliinikeskuksessa (lue tästä, ”Kutsuni yksinäiselle: tapetaan yksinäisyyhätä yhdessä” lisää), ja se oli huippujuttu.

Tässä video, joka syntyi tapahtumasta ja ajatuksistani yksinäisyydestä.

Tällä kertaa en voi ehkä luvata ihan vastaavaa, mutta sen takaan, että jos porukka löytyy täältä Pohjois-Savosta, ihan varmasti jotain hienoa järjestän.

/Äm

 

 

 

 

Payback time

Vammautumiseni aikana kerroin sinulle kuinka minua autettiin erilaisin tavoin hankalassatilanteessani. Kirjoitin silloin näin: ”Ilman sinun tukeasi minun loistoni sammuisi”  (nyt sitä lukiessani muistin, kuinka hyvä ja tärkeä juttu siitä tulikaan, luethan sen tuosta linkin takaa!).

On tunnustettava, että olen suorastaan välillä tuntenut kovaa syyllisyyttä siitä, etten ole vielä pystynyt kiittämään kunnolla jokaista minua auttanutta tai tarjota auttajilleni jonkinlaista vastinetta tai korvausta avustaan. Olen ollut vielä liian voimaton, ja joutunut keskittymään toistaiseksi vain oman itseni parantamiseen.

Mutta nyt, kun olen saanut jalat jo paremmin alleni, on aika alkaa maksaa velkojani takaisin. En tarkoita sitä, että aina tarvitsisi korvata saamaansa apua isoilla korvauksilla – tärkein ja paras apu on aivan pyyteetöntä. Mutta kyllä minä jollain tavalla haluan voida kiittää ihmisiä, jotka ovat antaneet aikaansa minulle vaikeassa tilanteessani. Osalle ”takaisinmaksu” voi tarkoittaa yksinkertaisesti vain halausta, osalle kukkakimppua, osalle jotain suurempaa.

Tämän viikon vietän rakkaan, ehkä suurimman avun minulle vamma-aikanani tarjonneen ystäväni luona. Hän on miehensä kanssa lomamatkalla, ja minä olen heidän luonaan lasten- ja koiran vahtina. Olen ollut täällä monesti aiemminkin, ja lasten kanssa homma luistaa hyvin, ovathan he jo koululaisia, eivätkä edes vaadi kovin suuria ”hoitotoimenpiteitä”.

Tämän karvapallon minä melkein unohdin kokonaan

Ihana koiranpentu Nöpö, joka saapui tähän perheeseen viime syksynä. Katsotaan siis kuinka me yhdessä pärjäämme. Vaikka minulla oli itsellänikin vielä muutama vuosi sitten koira, olen ehtinyt jo tottua arkeen ilman koiraa, ulkoilutuksineen ja ruokkimisineen. Onneksi tämä on vielä pikkuinen koira, eikä vaadi liian pitkiä lenkkejä, ne saattaisivat minun polvellani olla hankalia. Ja onneksi lapset hoitavat koiraa jo tottuneesti.

Onhan tässä sekin mahdollisuus, että minulle herää taas koirakuume…

 

 

Tällaista lämpöä lähellä!

Olin aikeissa kirjoittaa tänään näin:

”Nyt alkaa loppua kestävyys.

Jos nyt kysyisit, miten sairastuvalla nyt voidaan, näin sinulle vastaisin. 

Oikeastaan lasken täällä jo tunteja. Viisi päivää leikkaukseen, ja minä olen ihan valmis. Se on jotenkin sellainen hekinen raja. Pitkä, 11 viikon mittainen odotus ja epävarmuus päättyy. Sitten polvi on operoitu ja voi aloittaa parantumisen, vaikka sekin pitkä tie on.

Mutta nyt pää ja kroppa on hetkeksi puristettu täysin tyhjiin.

Jos seuraavien päivien aikana ei tapahdu jotain merkittävää tai mieleen tuli tärkeitä ajatuksia, älä ihmettele, jos palaan vasta leikkauksen jälkeen.”

 

Mutta sitten ystäväni otti yhteyttä. Kysyi, tarvitsisinko jotain apua, hänellä kun oli tänään auto käytössään. Niin hän sitten käytti minua kaupassa ja vielä kassalla halusi tarjota ruokaostokseni (dramaattisista vastusteluistani huolimatta).

En voi käsittää millaisella onnella minua on siunattu. Kuinka kiitollinen olenkaan, kun on tällaista lämpöä ympärillä!  Vaikka elämä kovin rankkaa nyt onkin, en voi kuin kiittää siitä mitä viimeisten viikkojen aikana olen saanut kokea ja oppia. Tällaiset hetket auttavat kaiken vaikean läpi. Näistä minä haluan kirjoittaa.

Niin. Jos seuraavien päivien aikana ei tapahdu muuta merkittävää tai mieleen tuli tärkeitä ajatuksia, älä ihmettele, jos palaan vasta leikkauksen jälkeen.

94d0a610-b0e9-471b-810d-735a8d1bdd71-2

Niin ja tällä kuvalla ei ole mitään tekemistä minkään kanssa. Tällaista viestintää vaan tapahtuu Snapchatissa (oikeastaan tämä on tapahtunut yli kuukausi sitten lokakuussa), kun ihminen on yksin kotona rikkinäisen polven kanssa. Tästä on huumori kaukana. Taidat sinäkin olla onnellinen, että kohta alan parantua…

/Äm

Suomalainen yksinäisyys on hirveä hätä – reportaasini yksinäisyydestä

En ole pitkään aikaan nähnyt lintuja. Siis sillä erityisellä tavalla, kun ne tuppaavat ilmestymään minulle erityisen merkityksellisillä hetkillä…

 * * *

Tiesitkö, että yksinäisyys on kolme kertaa suurempi terveysongelma kuin ylipaino. Lähes 400 000 suomalaista ilmoittaa yksinäisyyden elämänsä suurimmaksi ongelmaksi. Muistatko kun minäkin kerroin keväällä surustani ja päätin järjestää muille ystäviä kaipaaville hauskan hetken trampoliinipuistossa?

Tuo tempaus sysäsi minut tutkimaan tarkemmin suomalaista yksinäisyyttä. Syntyi tämä reportaasi. Yksinäisyydestä on uskallettava puhua ja ongelman lyöminen vaatii tekoja, toimintaa ja kohtaamista. Tässä videoinsertissa otan sinut mukaan Rush trampoliinipuistoon sekä vierailulle Helsinki Missioon, yksinäisten asialla olevaan järjestöön, tutkimaan suomalaista yksinäisyysongelmaa.

Suomalainen yksinäisyys on hirveä hätä, mutta mitä me voisimme ongelmalle tehdä? Millaiset ovat rohkeat ratkaisut, joita yksinäisyyden selättäminen vaatii?

Mitä sinä olet mieltä?

Tämä reportaasi on tuotettu hyväntekeväisyyshengessä, ja kiitän suuresti Rush Helsinkiä, Helsinki Missiota sekä upeaa tuotantotiimiäni hienosta yhteistyöstä tärkeällä asialla! Ja erityiskiitos teille, ystävät, jotka tulitte kanssani Rushiin jakamaan ainutlaatuisen hetken. Jimmyn sanoin: Tuntematon ihminen on ystävä, jota et vielä tunne. ❤

Jaathan tätä videota, kun välität! Henkilökohtaisesti on todettava, että tämä on hienoin asia, jonka olen ehkä koskaan tehnyt. Toivon, että sinäkin saat tästä paljon ajateltavaa!

* * *

Niin. Et ikinä usko mitä juuri äsken kirjoittaessani tätä postausta tapahtui! Kirjoittamiseni lomassa käänsin katseeni ikkunaan ja sen eteen lensi lintu! Pitkän aikaa lintu räpytti ilmassa ja tuijotti minua vilahtaen sitten matkoihinsa. Kylmät väreet! En itseekään uskoisi tätä todeksi ellen olisi saanut napattua tätä kuva tapahtuneesta

IMG_3413

Muistatko, kun kirjoitin kohtaamisestani linnun kanssa aikaisemmin tänä keväänä näin? Tuo pieni tapahtuma johti lopulta tämän nyt sinun kanssani jakamani hienon reportaasin lähteille…

KUTSUNI YKSINÄISELLE: TAPETAAN YKSINÄISYYSHÄTÄ YHDESSÄ
(teksti julkaistu 14.4.2016)

Roskapussi on suurin viholliseni. Jokinlainen lamaannukseni mittari kai. Asuntoni haisee, enkä uskalla enää avata lavuaarin alakaappia, sillä räjähtäisi eteeni, mutta silti minä en saa roskia vietyä ovesta ulos.

Pienistä asioista voi muodostua isoja kynnyksiä. Siksi minun on illalla nostettava tuoli ulko-oven eteen ja asetettava pussi sille. Näin aamulla ulos lähtiessäni en voi astua sen yli, vaan minun on pakko tarttua toimeen. Kulkea kymmenen ekstra-askelta roskakatokselle.

* * * 

Räpsräps, tonktonk, piippiip. Tonk. 

On aamu, ja pursuava pussi kädessä seison pienen kopperon edessä. Meteli. Pieni lautaseinäinen koppero, jonka yläosaa kiertää tiheä kanaverkko, ja kamala kaaoksen ääni.

Avaan oven. 

Paniikki. Räpsräps, tonktonk, piippiip. 

Lintu.

Se on jäänyt vangiksi. Kopin takaosassa se hakkaa päällään kanaverkon reikää tietäen itsekin ettei pääse siitä ulos. Mutta se ei näe muutakaan reittiä. Sen voimat ovat vaarassa ehtyä, ties kuinka kauan se on koettanut löytää tietä vapauteen. Ja kun voimat loppuvat, se tuupertuu. Kuihtuu. Kuolee… 

”Rakas, tule tänne!” huudan. Hätä sumentaa linnun pään. Mitähän se nyt ajattelee? Ajattelevatko linnut? 

* * *

Minä ajattelen. Ratkaisuja. Enhän voi jättää sitä tänne, mutten uloskaan kantaa. Miten voin auttaa? Paniikki. Keksin kiertää ulkoa kopin toiselle puolelle ja säikäytän linnun kohti ovea. Räpsräps se lehahtaa, ja silmänräpäyksessä se on poissa. Ei se ehdi jäädä kiittämään. Mutta ei se haittaa. Minä haluan vain, että se pääsee ystäviensä luo.

* * *

Alan itkeä. Olen ollut vähän herkillä.

NIIN. HERKILLÄ. Kierrellyt ja kaarrellut. Koettanut väistellä ja vetäytyä, jottei tarvitse puhua ja avata sielunsa syvimpiä. Jottei tarvitse kertoa mitä todella on meneillään – se hävettää.

Sinä, joka tunnet minut jo, tiedät, että olen sinua rohkaistakseni jakanut paljon omia vaikeita kokemuksiani. Pitkään aikaan en ole kuitenkaan kokenut turvalliseksi päästää sinua kulissien taa. Jos olisikin ollut sanoja, ne olisivat liian latistavia. En halua valittaa, ruokkia maailmaa surullisin sävelin, vaan tarjota kokemuksestani kumpuavia rikastuttavia ratkaisuja.

Viime viikkoina minä en tuntenut ratkaisuja. Syvältä kaivaa lohduton yksinäisyys.

MINÄ OLEN YKSIN. Olen perheetön ja parisuhteeton, mutta myös vailla muita yhteisöjä: yksinyrittäjänä hiljaisessa työtilanteessa ja ilman työkavereita sekä vuosia Suomesta poissa vailla syviä ystävyyksiä. Vanhemmat asuvat etäällä, eikä heihin voi alati turvautua.

Yksinäinen  polku jo vuosia. Moni vaiheistani on tietoisia valintojani, mutta silti elämä on yllättänyt karuudellaan. Se on ollut minulle selviytymistaistelua ja alati eteen asettuvien ongelmien ratkaisua. Nyt suurin häkki on hätä. Yksinäisyyshätä.

Yksinäisyys on kuulumattomuutta, ulkopuolisuutta, yhteisöttömyyttä. Tilanne, jossa kukaan ei tarvitse, eikä itse tunne olevansa osa mitään. Lohduttomuutta ja suunnattomuutta, itseään ruokkiva kierrekin; mitä enemmän on yksin, sitä vaikeampaa on löytää toisten ihmisten luo. Yksinäisyys lamaannuttaa. Pienistä asioista tulee isoja ja vahvinkin mieli saattaa sammua – niin on ollut minulle vaarassa käydä tänä keväänä.

Räps. Tonk. Piip.

OLEN KOETTANUT KURKOTTAA ULOS, pyytää apuakin, mutta yllättynyt vastakaiun vähäisyydestä. Kenties kiireen keskellä moni ei ehdi pysähtymään toisen ihmisen edessä. Silloin saattavat silmät sulkeutua hänen avunpyynnöilleen.

Ja silti vain pieni sana tai kosketus saattaisi muuttaa toisen hädän helpotukseksi. Vapaudeksi.

Pitkään aikaan en ole kohdannut lintuja. Niillä on ollut minulle tärkeä merkitys. Linnun näyttäytyminen on aina tarkoittanut jotain: suuria oivalluksia, toimintaa.

puuttuvat sanat

Siunattu olkoon pursuava roskapussini, joka johdatti minut tänä aamuna linnun luo. Siinä hetkessä viime aikoina puuttuneet sanat löysivät muodon, ja ymmärsin mitä minun täytyy sanoa:

Hei yksinäinen, minä, toinen samanlainen, olen täällä, ja haluan tappaa yksinäisyyshädän kanssasi!

Siksi päätin kutsua itsensä yksinäiseksi kokevia ihmisiä viettämään hauskaa hetkeä ja heittäytymään kanssani hurjaan kokemukseen. Varasin meille 15 paikkaa Rush-trampoliinikeskuksesta Helsingistä keskiviikkona 27.4. klo 18-19.30, ja kuka tahansa voi ilmoittautua mukaani – free of charge, minä tarjoan! Haluan inspiroitua kanssasi ja kenties inspiroida sinua. Tämä voi olla meille mahdollisuus luoda yhteistä uskoa elämään, ystävystyä!

Loput on meistä kiinni. Vietetään hauska parituntinen tai perustetaan säännöllisesti tapaava ”yksinäisyydentappokerho”.

Oletko mukana?

Toivon, että sinä välität tämän viestini eteenpäin. Kenties joku sellainen, jonka et edes oleta olevan yksin, tarvitsee juuri tätä. Tai sitten itse tarvitset juuri tätä. Haluan korostaa, että tämä ei ole sinkkutapahtuma, vaan kenelle tahansa itsensä yksinäiseksi kokevaksi. Yksinäisyys voi olla monenlaista, eikä sitä voi arvottaa. Meistä moni voi kokea olevansa yksin, vaikka saattaisi näyttää, että ympärillä on paljon ihmisiä.

* * *

Rushin trampoliini-illan jälkeen kirjoitin myös oivalluksistani ja tunnelmistani. Sen kirjoituksen, ”Yksinäisyydentappokone – aika välittää ja kohdata” löydät tämän linkin takaa.