Tätä lisää, elämä!

Rakas päiväkirja,

tiedän jo nyt, etten pysty kuvaamaan tätä päivää tai tämänhetkisiä ajatuksiani nyt kunnolla sanoiksi, sen verran inspiroitunut, innostunut ja ihan hemmetin herkillä olen (itkettää ihan oikeasti, mutta enemmänkin onnesta ja kiitollisuudesta (hemmetin ällöä ja klisheistä, mutta niin nyt vaan perhana on!)) ja kykenemätön kiteyttämään kaikkea. Mutta kirjoitan nyt tajunnanvirralla vaan kaiken mitä mieleen juolahtaa, ehkä sekin auttaa purkamaan kaikkea mitä halusisin sanoa. (Muistiin itselle: tästä aiheesta täytyy kirjoittaa blogiteksti myöhemmin kun ajatukset ovat kiteytyneet!)

Tämän päivän kulku:

Herätys klo 2.30, töihin vähän jälkeen klo 3, radiolähetys klo 4-6, kotiin klo 8, nukkumaan klo 8.30, eka herääminen klo 10 (miksi aina aamuvuorojen jälkeen käy niin, että asetan kellon soimaan klo 11, mutta AINA herään joskus 10 aikaan ensimmäisen kerran, mikä ihmeen juttu siinä on, etten saa nukuttua niitä kahta ja puolta tuntia putkeen!), ja sitten ylös vähän ennen kellon soittoa vähän vaille 11, sitten lounasta, sitten muutama työmeili, hah ja Big Brotherin eilinen reality netistä (kyllä, en edes häpeile, sillä BB on parasta, ja edelleen myös elämäni paras ja hulluin kokemus oli paastä aikoinaan viettämään pari päivää BB-talossa ihan oikeasti! Ja tämä on muuten oikeasti aika hyvä kausi, kun ei ole mitään kännäämisia, vaan oikeasti mielenkiintoisia keskusteluja käyvät talossa), sitten tunnin juoksulenkki (hitto, miten hyvin juoksu kulki, tuli ihan sairaan energinen fiilis!), suihkuun ja meikki ja hiukset ja taas vähän ruokaa ja sitten Rakas keho -kirjan julkkareihin työhommia varten.

Kaiken kaikkiaan sulava ja ihana alkupäivä mutta kaiken kruunu olivat nuo julkkarit. Tai siis, ollakseni rehellinen, menin vähän vaan katselemaan keissiä tulevaa juttuani varten, mutta sitten kolme tuntia ja pari skumppalasia myöhemmin havahdun siihen, etten oikeastaan haluaisi lähteä kotiin ollenkaan.

Syy olivat Kaarina ja Aili. Rakas keho -kirja koostuu erilaisten naisten alastonkuvista ja tarinoista ja Kaarina 73 ja Aili ovat sen vanhimmat (siis upeimmat!) mallit. Kaarina asuu Oulussa, tutustuin häneen Norjan reissuni yhteydessä, sillä Kaarina on ollut myös Støssä, eri aikaan vaan kun minä. Mutta kun tulin silloin kalarekalla takaisin Suomeen, vaihdoin Oulussa junaan ja vietin muutaman tunnin Kaarinan luona junaa odottaessa. Hän laittoi ruokaa ja tuo hetki on jäänyt ihanana mieleeni. No nyt Kaarina oli lähtenyt Oulusta Helsinkiin, ajanut ensin Oulusta Kontiolahdelle Pohjois-Karjalaan hakemaan mukaansa Ailin, 93 vuotta! Sitten he puksuttivat junalla Helsinkiin kirjan julkkareihin.

Ja nyt tullaan siihen osuuteen, jota en osaa mitenkään nyt kuvailla tai analysoida. Mutta koin jonkun sellaisen elämän merkityksellisyys-hetken, kun juttelimme näiden naisten kanssa monta tuntia. Siis sellaisen, että tässä se koko elämän tarkoitus on: päästä kokemaan tällaisia hetkiä, juttelemaan erilaisten ja eri ikäisten ihmisten kanssa ja oppia heiltä. En voi ymmärtää miten upeita naisia Kaarina ja Aili ovat. Aili, tuon ikäisenä, on ihan järjettömän skarppi (voiko olla ”järjettömän” ja ”skarppi” yhtäaikaa?), aivan valloittavan upea. Miten ikinä kukaan tuon ikäisenä voi asua itsekseen ja lähteä monen tunnin matkan takaa Helsinkiin ja istua tuollaisessa tilaisuudessa monta tuntia juoden skumppaa!?!

Aili kertoi, että hänellä on samppanjakerho kotiseudullaan ystäviensä kanssa! Siis mikä inspiraatio! Onneks tää on päiväkirja, eikä kukaan ehkä tätä lue, koska just nyt tunnen niin suurta kyvyttömyyttä, kun haluaisin kertoa, mitä heiltä tänään sain (ja toivottavasti myös pystyin antamaan heille!). Ystävyys ei katso ikää! Pitäisi enemmän kurottautua ulos muihin ja ihan erilaisiin kupliin kuin missä itse elää. Ja päästä käymään tällaisia eri sukupolven ihmisten välisiä keskusteluja, meillä oli aivan ihana ilta.

Olen suunnitellut reissua Kuopioon tänä syksynä ja tänään totesin että nyt sen järjestän ja samalla menen käymään Kontiolahdella Ailin luona. Hän sanoi, että olisi todella onnellinen jos saisi sinne vieraita ja monta kertaa toisti minulle erotessamme, että ”tulethan, oikeasti!”. Nyt on minun näytön paikkani, että todella sen teen. Tämä viikko pyörii selvästi kaiken kaikkiaan sellaisen viitsimisen ja vaivautumisen ympärillä (case paritanssikurssi, jolle en sitten lopulta päässytkään vielä tällä viikolla itsestäni johtumattomista syistä).

Ja sitten toinen viitsimisen aihe, joka pyörii päässäni lähes päivittäin kun astun kotiovestani sisään tai ulos on naapurini vanharouva. Hänen kanssaan on ollut puhetta että menisin joskus käymään hänen luonaan, sillä hän on varmaan aika yksinäinen. Nyt se on tehtävä. Yksinkertaisesti. Tämän illan kokemus osoitti, että juuri näissä asioissa on se kaikki mikä elämässä on tärkeintä ja merkityksellisintä.

Nyt jos tää olis blogi, niin kirjoittaisin loppuun vielä kysymyksen lukijoille:

Tiedätkö, mistä puhun?

Voi hitto, olen kiitollinen tästä päivästä. Tämän takia on kannattanut viime aikoina viettää aika monta yksinäistä tuntia tässä sohvalla (jossa muuten just nyt katson tämän päivän BB-realitya…), tämän illan kokemus pyyhki just kaikki vähän ikävämmät muistot pois mielestä ja auttoi keskittymään olennaiseen. Tätä lisää, kiitos! Jos elämältä jotain voin pyytää, niin juuri tällaisia kohtaamisia, keskusteluja ja hetkiä, jotka muistuttavat, mikä elämässä on tärkeintä.

/Äm

Minä, Aili ja Kaarina.

 

* * *

Kirjoitatko sinä päiväkirjaa? Ottaisitko haasteen vastaan ja tallentaisit ensi viikkosi päiväkirjan kansiin muistoksi itsellesi?

Minä kirjoitan tämän viikon ajan noloimmatkin ajatukseni päivittäin päiväkirjaan, jonka teen (tietty!) julkisesti tänne blogiini. Kokeilen kirjoittaa arjen tapahtumista ja suodattamattomista ajatuksistani päiväkirjalle, mitä en ole tehnyt vuosikausiin – bloginikin kun on viime vuosina keskittynyt enemmän niihin hieman tarkemmin harkittuihin teksteihin ja näkökulmiin elämästä sekä kokemuksistani.

Tämä siksi(kin), että sitten lauantaina radiolähetyksessäni järjestetään Päiväkirjaklubi ja puhutaan päiväkirjan kirjoittamisesta jakaen tietysti kaikki kamalimmatkin päiväkirjasalaisuudet.

Mainokset

Hyväntekeväisyysgaalamme Naisten Pankille: LIB-leidit haluavat jättää jälkiä yhteiskuntaan

Kymmenen vuotta sitten kolme naista istui Hotelli Kämpin aulabaarissa samppanjalasien äärellä.

Oli tullut harjoiteltua tällä naiskolmikolla samppanjanjuontia tuossa paikassa useamman kerran aiemminkin, mutta jostain syystä, juuri tuona iltana, tarkalleen ottaen 23. toukokuuta vuonna 2009 nuo kolme naista tajusivat jotain: että tässä on käsillä jotain erityistä, muutakin kuin pelkästään samppanjalasilliset kavereiden kesken.

Sellainen sisaruus, tekemisen ja vaikuttamisen into, energinen syke, ettei sitä haluttu pitää vain tuon porukan. Syntyi idea, että entä jos kutsuttaisiin isompi joukko naisia yhteen ja alettaisiin ajatella yhdessä; mitä siitä syntyisi? 


KYMMENEN vuotta myöhemmin seison yksin Hotelli Kämpin upeassa Peilisalissa ja tuijotan näkymään mykistyneenä. Kohta ollaan valmiina, ja ovet juhlavieraille avautuvat. Sanoinkuvaamaton onni valtaa mielen.

Minä olen yksi noista Kämpin aulabaarin naisista. Ystävieni Elina Koivumäen ja Heidi Ekholm-Talaksn kanssa tartuimme tuumasta toimeen tuon merkityksellisen, vuosikymmenen taakse ulottuvan illan seurauksena ja perustimme LIB – Ladies in Business -verkoston.

Mutta LIB:ssä ei ole kyse meistä kolmesta, vaan siitä kymmenpäisestä joukosta naisia, joka vuosien varrella verkostoon liittyi, ja erityisesti siitä voimasta, joka me yhdessä voimme muodostaa. Alusta lähtien oli selvää, että meillä on käsillä hyvin ainutlaatuinen porukka naisia työelämän eri kulmista ja tärkeistä tehtävistä. 

Ajatuksia, bisnestä, ystäviä, kehitystä, uusia urapolkuja, jälkiä tähän yhteiskuntaan – niitä on syntynyt näiden vuosien varrella, vain muutamia mainitakseni.


OLI vain yksi vaihtoehto, kun verkostomme kymmenvuotissyntymäpäivät alkoivat lähestyä: halusimme järjestää hyväntekeväisyysgaalan.

Koska LIB haluaa edistää naisten asemaa yhteiskunnassa, halusimme juhlistaa tekemällä hyvää ja suuntaamalla koko tilaisuuden tuotot Naisten Pankille, joka kerää varoja kehitysmaiden naisten toimeentulon parantamiseksi.

Sain kunnian seremoniamestaroida ja juontaa tämän gaalan, jossa puheiden ja musiikin lisäksi nautittiin upeasta illallisesta sekä järjestettiin hyväntekeväisyysarpajaiset.

Olen sanaton. Pieni ele, tarttuminen toimeen vuosikymmen aiemmin on johtanut valtavaan vaikutukseen, joka säteilee jäsentemme ja kuukausittaisissa jäsentapahtumissamme vierailleiden ihmisten kautta monen muunkin ihmisen elämään – koko yhteiskuntaan!

Tässä Antti Nyman Photographyn upea kuvakavalkadi illastamme (trust me, näitä olisi ollut vielä vaikka kuinka paljon enemmän, mutta riittäköön nyt tällä erää). Juhla oli käsittämättömän upea, ja olen edelleen, monta päivää sen jälkeen, hymyssä suin, täynnä iloa ja onnea!

Kuin veistos, vaikka itse sanonkin! Tämä upea, Anne-Mari Pahkalan gaalapuku on saatu lainaan Vaatelainaamo Vaatepuusta. Eikä se ole muuten mikä tahansa puku, vaan tehty viime itsenäisyyspäivän Linnanjuhliin! Puku suunniteltiin Vaatepuun omistajan Soile-Maria Linnemäen linnanjuhlapuvuksi, ja se sopi päälleni TÄYDELLISESTI! Kokonaisuuden täydensivät upeat Viaminnetin korvakorut.

 

Kämpin Peilisali vain hetkeä ennen juhlan alkua. Käsittämättämän upeista valoista ja tekniikasta vastasi hyvän ystävämme Erkki Castrénin Sound Engine.

 

Aivan juhlan aluksi suunnattiin yhteiskuvan ottoon. Tässä paikalla olleet jäsenemme.

 

Ja tässä me perustajajäsenet: Heidi Ekholm-Talas (vas.), Elina Koivumäki ja minä.

 

Ensiluokkainen palvelu ja henkilökunta, kauniit kukat, keskittyneet keskustelut, koko ilta sujahti mallikkaasti!

 

Olen niin kiitollinen, että sain juontaa tämän gaalan. Se oli kunniatehtävä!

Naisten Pankin ohjausryhmän puheenjohtaja Reetta Meriläinen piti koskettavan puheen. Minä sain illallistaa hänen seurassaan, oli upea voida vaihtaa illan aikana ajatuksia myös työstä, sillä Reetta on entinen Helsingin Sanomien päätoimittaja. Naisten Pankista paikalla oli myös ohjausryhmän entinen puheenjohtaja Ritva Ohmeroluoma. Kerrassaan upeita naisia!

 

Rakas ystäväni Elina Koivumäki on verkostomme kantava voima. Hän piti puheen juhlassa.

 

Ja me kiitimme häntä kaikesta tehdystä työstä lahjalla. Heidi Ekholm-Talas ojentaa sitä tässä Elinalle.

 

Gaalan pääyhteistyökumppani Lyytin toimitusjohtaja Petri Hollmén piti myös puheen – ja tuli siinä samalla tarjoutuneeksi tämän vuoden pikkujoulujemme isännäksi! Joka vuosi yksi mies saa kunnian isännöidä pikkujoulujamme, sellainen sääntö luotiin kymmenen vuotta sitten pilke silmäkulmassa.

 

Yksi juttu, joka meitä LIBejä on aina vähän kutkutellut on noi miehet! Erityisesti juuri sellaiset, joilla on sopivasti pilke silmäkulmassa. Ja sellaista muuten löytyi illan musiikkivierailtamme, Hummeripojilta. Mikä mieletön ja hauskuuttava kvartetti.

 

Sitten käytiin arpajaisiin, joiden tuotot ohjataan Naisten Pankille. Palkintoja lahjoitettiin yli 10 000 euron arvosta. Mikael Jungner valitsee arpoja tarkkaan.

 

Hän on Onnekas, siis miespuolinen Onnetar! Tomi Kaukinen License to failista on viime vuoden pikkujoulujemme isäntä ja siksi sai suuren kunnian tulla mukaan lavalle arpomaan onnekkaat voittajat.

 

Olo oli kuin lottotytöllä, yhteistyö Tomin kanssa sujui saumattomasti! Ja voittajien reaktiot saivat koko juhlayleisön nauramaan.

 

Illan arpajaisten pääpalkinnon lahjoitti upea Olli Lindroos, jonka suunnittelema, OJL Jewelryn Ilo-timanttisormuksen arvo oli 1800 euroa! Yksi onnekas sen voitti. Huh, en ollut minä kuitenkaan… Mutta onnekas olin, sillä myös Olli illallisti seurueessamme pöydässämme. Hänen yrittäjätarinansa on uskomaton!

 

Tässä kuvassa on historian havinaa. Tuo kuvassa näkyvä kuva, jota apumiehemme Henri pitelee, on otettu sinä iltana, kun LIB perustettiin. Aivan tilaisuuden aluksi kerroin tarinan tuosta hetkestä. Sitä en ikinä unohda. Enkä muuten tätä gaalaammekaan! En ikinä!

 

Kaikki kuvat siis Antti Nyman.

 

Tästä illasta syntyi jotain sellaista, etten sanoin osaa kuvailla. Kiitos kaikille, jotka olitte mukana, yhteistyökumppaneille, jotka hyväntekeväisyyden nimissä kannoitte ison korren kekoon! Hyvää syntyy, kun hyvää tehdään!

/Äm

”Yksinäisyys on tunne siitä, ettei kuulu joukkoon tai ei ole juuria”

Viime kuukausina on käynyt hyvin selväksi, että yksinäisyys on todella on iso ja kiinnostava yhteiskunnallinen ilmiö. Moni media on halunnut minua aiheesta jututtaa, ja uusin, aiempia syvempi haastatteluni on julkaistu Idealistassa.

Lue juttu kokonaan tästä linkistä!

 

Nyt voin vain avoimesti kertoa omaa tarinaani sekä tehdä pieniä tekoja, jotta tätä(kin) tabua voidaan murtaa. Ja teen tämän ilolla, sillä, kuten jo Kuopion Kaverikerhosta on huomattu, pieni ele saattaa merkitä toiselle ihmiselle enemmän kuin ensin osaa ajatellakaan.

Mutta selvää on, että jotain muutakin minun on tehtävä asian parissa tulevaisuudessa, kun joku voima siihen on kai jaettu (saa vinkata ideoita, olen käytettävissä!).

Mutta juuri nyt kaikista eniten toivon, että sinulle tarinani todistaa, että vahvin on hän, joka heikkoutensa paljastaa – ja että sinäkin voit niin pienillä teoilla saada suuria aikaan.

/Ämmäsi

Uusia ystäviä voi löytää mistä vaan – polkujuoksu on parasta yhdessä

Sain tänään kolme uutta ystävää! Kysyin Kuopion kaverikerholaisilta kuka lähtisi mukaan metsään ja nämä mahtavat, entuudestaan kaikki toisilleen tuntemattomat tyypit tulivat!

Ihanan virkistävä lenkki, vaikka nyt kyllä huomasimme, että metsän olosuhteet kovaa vauhtia sulavine lumineen ovat nyt vähän haasteelliset. Vettä oli ja haasteellsisia paikkoja oli paljon, mutta se ei menoa haitannut.

Polkujuoksu on parhainta yhdessä, ja tämä todella on yhteisöllinen laji se tuli testattua tänään!

Mutta mikä ehkä vielä hienompaa: tänän taas kävi toteen se, että uusia ystäviä voi löytää milloin vaan ja mistä vaan!

Kaverikerhon keväinen makkaranpaistoretki ja ihmeiden syvin olemus

”Nykymaailma on kumma. Kaikenlaisia hienoja elämänviisauksia heitellään ilmaan ja jengi liimaa niitä tauluina seinilleen samalla miettien, että mikä hemmetti on, kun elämä on siltikin ihan paskaa. Mitä ovat ne kummalliset ihmeet, joita tunnumme alati odottavan? Miten muutos syntyy?

Vastaus on pirullisen yksinkertainen:

On toimittava.

On perkele tartuttava toimeen ja tehtävä jotain. On oltava rehellinen itselle ja muille, kohdattava menettämisen ja hylätyksi tulemisen pelkonsa ja niistä huolimatta uskallettava tarttuva toimeen.

Vaihtoehto on jäädä paikoilleen, kenties valittaa, ja odottaa ihmettä, jota tuskin ikinä vastaan tulee.”

 

Näin kirjoitin aiemmin talvella blogiini. Tänään nuo samat sanat tulivat mieleeni, kun lähdimme Kuopion Kaverikerhon kanssa torstaiselle makkaranpaistoretkelle.

Ihmeiden syvin olemus.

 

Ajatella, että ryhmässämme on nyt jo ylo 600 jäsentä! Haluan jakaa tänään uudelleen tuon talvisen kirjoitukseni, sillä siinä on sinullekin valtavan tärkeä viesti – syy siihen, miksi on syytä uskaltaa, vaikka vähän jännittäisikin. Ja yksi ajatus siitä, mitä ihmeet oikeastaan vaativat.

 

* * *

Ihmeitä ei tapahdu, ne täytyy tehdä – ja tunkea torjutuksi tulemisen pelon läpi
(Julkaistu MaiLifessa 11.2.2018)

Seison tyhjällä parkkipaikalla aikaisin lauantaiaamuna. Ketään ei näy, ja kello on jo lähellä lähtöä. Olemme sopineet tapaavamme parkkipaikalla, mutta minä epäilen nyt, ettei kukaan olekaan tulossa. Ehkä kaikki ovat viime hetkellä muuttaneet suunnitelmiaan, ja minä joudun kääntymään takaisin kotiin.

Puhelin kilahtaa viestin.

Äh! Enhän minä tätä kaupunkia näköjään vieläkään tunne. Tönötän ihan väärällä parkkipaikalla, pitäisikin olla talon toisella puolella.

Kaunokirjallinen, elämänviisauslauseiden viljelyyn erikoistunut sieluni ei voi olla kiteyttämättä:

”Sitähän elämä on; ainaista väärällä parkkipaikalla seisomista.”


VIERAS KAUPUNKI. Yksinäisyys. Ikävä.

Ne ovat syy, jonka johdosta nyt kävelen pika-askelein kohti talon toista puolta ja oikeaa parkkipaikkaa, jolla muut jo minua odottavat.

Muutamaa viikkoa aiemmin olen tunkenut itseäni valtavan pelon läpi. Olen päättänyt kirjoittaa blogiini yksinäisyydestäni ja tarjota kaveruuttani toisille. Siihen asti olen odottanut ihmettä; että jotain tapahtuisi ja kääntäisi alakuloni iloksi. Voisinko ikinä tykästyä tähän kaupunkiin, jossa nyt työskentelen, vai pitäisikö vain kääntyä kotiin, kun täällä ei muuta elämää minulle ole?

Sitten on tullut tuo kummallinen pikku ajatus: entä jos joku muukin on kaltaisessani tilanteessa, voisinko minä tarjota hänelle kaveruuttani? Niin olen päätänyt kirjoittaa peloistani viis; kaikista eniten kun jännittää, että tunnen tekoni jälkeen itseni vieläkin yksinäisemmäksi, hylätyksi. Olen pelännyt, että sanani kaikuvat kuuroille korville, eikä kukaan tartu ehdotukseeni.


MUTTA EIVÄT NE ihan kuuroille kaikuneet. Vain muutamassa viikossa yksi askel on johtanut toiseen: mahtavaan kaupungin kaverikerhoon, jonka yli 400 jäsenestä (!) nyt neljä toisilleen tuntematonta on lähdössä yhdessä lumikenkäilemään.

Ryhmän jäsen Pertti on ehdottanut retkeä, ja me muutamat olemme tarttuneet hänen ehdotukseen. Niin tämä homma toimii; kuka tahansa voi  kutsua ihmisiä yhteiseen tekemiseen. Myhäilen tyytyväisyyttä, sillä juuri näin toivoinkin tämän menevän. Kyse ei ole enää minusta, vaan koko monisatapäisestä ryhmästä ihmisiä, jotka haluavat iloa, ystäviä ja tekemistä elämäänsä.

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen)

Me naiset!

Pertti näyttää kartasta reittiämme.

Tämä kuva: Marja Soininen

 

LUMIKENKÄILY KESKELLÄ METSÄÄ on mahtavaa homma ja retken kruunaa se, että Pertti tuntee metsän. Hän opastaa meitä läpi retkemme, kertoo tästä metsästä, jonka tuntee hyvin. Muilla osallistujilla on omat lumikengät, mutta minä saan lainata niitä Pertiltä. Ja sitä paitsi kuka tahansa voisi lainata sellaiset kirjastosta. Kynnyksiä ei tähänkään hommaan ole!

Tunnelma on välitön. Ihastelemme maisemia, hengästymme raskaasta liikunnasta ja jutelemme kaikenlaista. Tällainen toiminta on helppo mahdollisuus tutustua ihmisiin, toteamme yhdessä. Ja me vitsailemmekin jo kuin vanhat ystävät!

–Mahtavaa, kun nyt tietää muitakin ihmisiä, jotka tykkäävät retkeilystä. Aiemmin en ole oikein saanut ketään seurakseni ulkoliikuntaan, joku meistä toteaa.

Minä nyökkään päätäni. Juuri näinhän sen toivoin menevän!

Olen valtavan kiitollinen Pertille siitä, että hän on järjestänyt tämän retken. Häneltä on vaatinut rohekutta ja lämmintä sydäntä tarttua toimeen vailla tietoa tulisiko kukaan tälle retkelle. Olen käsittämättömän onnellinen siitä, että tarjoukseen ovat tarttuneet Marja ja Eeva. He ovat viitsineet vaivautua ja uskaltaneet lähteä retkelle tuntemattomien tyyppien kanssa.

Me kaikki toimimme. Osallistuimme.


KULJEMME PITKÄN MATKAN aivan hiljaa, metsän ääniä aistien. On aikaa ajatella.

Nykymaailma on kumma, minä pohdin. Kaikenlaisia hienoja elämänviisauksia heitellään ilmaan ja jengi liimaa niitä tauluina seinilleen samalla miettien, että mikä hemmetti on, kun elämä on siltikin ihan paskaa.

Mitä ovat ne kummalliset ihmeet, joita tunnumme alati odottavan? Miten muutos syntyy?

Vastaus on pirullisen yksinkertainen:

On toimittava.

On perkele tartuttava toimeen ja tehtävä jotain. On oltava rehellinen itselle ja muille, kohdattava menettämisen ja hylätyksi tulemisen pelkonsa ja niistä huolimatta uskallettava tarttuva toimeen.

Vaihtoehto on jäädä paikoilleen, kenties valittaa ja odottaa ihmettä, jota tuskin ikinä vastaan tulee.

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen)

Makkaranpaistomajamme. Kuva: Marja Soininen

 

PARIN TUNNIN LUMIKENKÄILYN jälkeen istumme paistamaan makkaraa metsästysmajalle. Mussutan makkaraani ja kelailen: Vaikeissa tilanteissa tuntuu, ettei ulospääsyä ole eikä ratkaisua löydy. Mutta aina on se yksi pieni ajatus, joka yllättäen iskee mieleen. Siihen pitää silloin tarttua. Mitä voikaan saavuttaa, kun kokeilee!

Olen hämmentynyt siitä, miten hienoja asioita elämääni on viimeisten viikkojen aikana tullut. Yksi suuri syy niihin on tämä kaverikerho. En ole muita ihmeellisempi ihminen, mutta kuten ihan jokainen meistä, olen voinut antaa sysäyksen ihmeelle, sykkeen jollekin suuremmalle. Se on tässä. Tuo hetki lumikenkäretken jälkeen makkaranpaistossa.

”Ihmeitä ei tapahdu, ne täytyy tehdä – ja tunkea torjutuksi tulemisen pelon läpi”, kaunokirjallinen sieluni kiteyttää tuon hetken historian kirjoihin. Onhan tästä nyt joku lentävä lause tehtävä, sillä nyt taidetaan olla vihdoin ihan oikealla parkkipaikalla.

 



NIIN, SE VAAN kävi mielessä kaiken tämän jälkeen, että tämän tarinan kuulutuasi: onko sinulla jotain, johon odotat muutosta juuri nyt? Entä jos ryhtyisitkin itse toimimaan; ihmeeksi, jota nyt odotat tapahtuvaksi?

/Äm

Myös sosiaalinen voi olla yksinäinen – heikkouden äärellä ihmiset yhdistyvät

”Heikkouden äärellä ihmiset yhdistyvät”, olen joskus sanonut. Se on niin totta! Kuopion kaupunkilehti haastatteli minua ja luettuani tuon jutun yksinäisyydestä, ymmärsin vasta ensimmäistä kertaa todella, millaisen liikkeen oma esimerkki voi saada aikaan toisissa.

 

Jos et näe lukea juttua tästä kuvasta, lue se nettiversiona tästä.

 

Minulla on ollut jo tähän mennessä aivan uskomaton elämä; vain siksi, että peloista viis olen aina uskaltanut sanoa ääneen ja toimia. Tämän tajuaa usein vasta sitten, kun näkee jonkun toisen tekemän kiteytyksen tarinastaan, ja niin kävi nyt minulle.

Kuopion seikkailuni on kaikessa hetkittäisessä karuudessaan yksi jännittävä vaihe polullani. Mitä se tuokaan vielä eteen, kun on jo antanut tähän mennessä näin paljon! Mahtava työ, mutta kaikista ylpein olen tästä: parissa kuukaudessa jo lähes 600-päiseksi kasvaneesta joukosta ihmisiä, jotka toi yhteen pieni oivallukseni yksinäisyydestä. Vain yhdessä yössä, tämän jutun ansiosta jäseniä on tullu n. 100 lisää ja siellä parhaillaankin uudet kaverit kohtaavat toisiaan tuossa Facebook-ryhmässä. Ei voi kuin olla kiitollinen.

Toivon, että tarinani voi inspiroida sinua; saada ajattelemaan tai toimimaan. Sillä ei minulla ole merkitystä ilman muita – ilman sitä, että saan toiset liikahtamaan.


Niin: Heikkouden keskellä ihmiset yhdistyvät. Näin taisin todeta tällä viedeolla neljä vuotta (HUHHUH!) sitten. En taida voida sitä enää itse katsoa, sillä juuri tuolla hetkellä olen ollut heikoimmillani kuin ikinä, mutta katso sinä. Siinä on paljon ajateltavaa.

Lämpöä alkavaan viikkoon!

/Äm

Ihmeitä ei tapahdu, ne täytyy tehdä – ja tunkea torjutuksi tulemisen pelon läpi

Seison tyhjällä parkkipaikalla aikaisin lauantaiaamuna. Ketään ei näy, ja kello on jo lähellä lähtöä. Olemme sopineet tapaavamme parkkipaikalla, mutta minä epäilen nyt, ettei kukaan olekaan tulossa. Ehkä kaikki ovat viime hetkellä muuttaneet suunnitelmiaan, ja minä joudun kääntymään takaisin kotiin.

Puhelin kilahtaa viestin.

Äh! Enhän minä tätä kaupunkia näköjään vieläkään tunne. Tönötän ihan väärällä parkkipaikalla, pitäisikin olla talon toisella puolella.

Kaunokirjallinen, elämänviisauslauseiden viljelyyn erikoistunut sieluni ei voi olla kiteyttämättä:

”Sitähän elämä on; ainaista väärällä parkkipaikalla seisomista.”


VIERAS KAUPUNKI. Yksinäisyys. Ikävä.

Ne ovat syy, jonka johdosta nyt kävelen pika-askelein kohti talon toista puolta ja oikeaa parkkipaikkaa, jolla muut jo minua odottavat.

Muutamaa viikkoa aiemmin olen tunkenut itseäni valtavan pelon läpi. Olen päättänyt kirjoittaa blogiini yksinäisyydestäni ja tarjota kaveruuttani toisille. Siihen asti olen odottanut ihmettä; että jotain tapahtuisi ja kääntäisi alakuloni iloksi. Voisinko ikinä tykästyä tähän kaupunkiin, jossa nyt työskentelen, vai pitäisikö vain kääntyä kotiin, kun täällä ei muuta elämää minulle ole?

Sitten on tullut tuo kummallinen pikku ajatus: entä jos joku muukin on kaltaisessani tilanteessa, voisinko minä tarjota hänelle kaveruuttani? Niin olen päätänyt kirjoittaa peloistani viis; kaikista eniten kun jännittää, että tunnen tekoni jälkeen itseni vieläkin yksinäisemmäksi, hylätyksi. Olen pelännyt, että sanani kaikuvat kuuroille korville, eikä kukaan tartu ehdotukseeni.


MUTTA EIVÄT NE ihan kuuroille kaikuneet. Vain muutamassa viikossa yksi askel on johtanut toiseen: mahtavaan kaupungin kaverikerhoon, jonka yli 400 jäsenestä (!) nyt neljä toisilleen tuntematonta on lähdössä yhdessä lumikenkäilemään.

Ryhmän jäsen Pertti on ehdottanut retkeä, ja me muutamat olemme tarttuneet hänen ehdotukseen. Niin tämä homma toimii; kuka tahansa voi  kutsua ihmisiä yhteiseen tekemiseen. Myhäilen tyytyväisyyttä, sillä juuri näin toivoinkin tämän menevän. Kyse ei ole enää minusta, vaan koko monisatapäisestä ryhmästä ihmisiä, jotka haluavat iloa, ystäviä ja tekemistä elämäänsä.

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen)

Me naiset!

 

 

Pertti näyttää kartasta reittiämme.

Tämä kuva: Marja Soininen

 

 

LUMIKENKÄILY KESKELLÄ METSÄÄ on mahtavaa homma ja retken kruunaa se, että Pertti tuntee metsän. Hän opastaa meitä läpi retkemme, kertoo tästä metsästä, jonka tuntee hyvin. Muilla osallistujilla on omat lumikengät, mutta minä saan lainata niitä Pertiltä. Ja sitä paitsi kuka tahansa voisi lainata sellaiset kirjastosta. Kynnyksiä ei tähänkään hommaan ole!

Tunnelma on välitön. Ihastelemme maisemia, hengästymme raskaasta liikunnasta ja jutelemme kaikenlaista. Tällainen toiminta on helppo mahdollisuus tutustua ihmisiin, toteamme yhdessä. Ja me vitsailemmekin jo kuin vanhat ystävät!

–Mahtavaa, kun nyt tietää muitakin ihmisiä, jotka tykkäävät retkeilystä. Aiemmin en ole oikein saanut ketään seurakseni ulkoliikuntaan, joku meistä toteaa.

Minä nyökkään päätäni. Juuri näinhän sen toivoin menevän!

Olen valtavan kiitollinen Pertille siitä, että hän on järjestänyt tämän retken. Häneltä on vaatinut rohekutta ja lämmintä sydäntä tarttua toimeen vailla tietoa tulisiko kukaan tälle retkelle. Olen käsittämättömän onnellinen siitä, että tarjoukseen ovat tarttuneet Marja ja Eeva. He ovat viitsineet vaivautua ja uskaltaneet lähteä retkelle tuntemattomien tyyppien kanssa.

Me kaikki toimimme. Osallistuimme.


KULJEMME PITKÄN MATKAN aivan hiljaa, metsän ääniä aistien. On aikaa ajatella.

Nykymaailma on kumma, minä pohdin. Kaikenlaisia hienoja elämänviisauksia heitellään ilmaan ja jengi liimaa niitä tauluina seinilleen samalla miettien, että mikä hemmetti on, kun elämä on siltikin ihan paskaa.

Mitä ovat ne kummalliset ihmeet, joita tunnumme alati odottavan? Miten muutos syntyy?

Vastaus on pirullisen yksinkertainen:

On toimittava.

On perkele tartuttava toimeen ja tehtävä jotain. On oltava rehellinen itselle ja muille, kohdattava menettämisen ja hylätyksi tulemisen pelkonsa ja niistä huolimatta uskallettava tarttuva toimeen.

Vaihtoehto on jäädä paikoilleen, kenties valittaa ja odottaa ihmettä, jota tuskin ikinä vastaan tulee.

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen)

Makkaranpaistomajamme. Kuva: Marja Soininen

 

PARIN TUNNIN LUMIKENKÄILYN jälkeen istumme paistamaan makkaraa metsästysmajalle. Mussutan makkaraani ja kelailen: Vaikeissa tilanteissa tuntuu, ettei ulospääsyä ole eikä ratkaisua löydy. Mutta aina on se yksi pieni ajatus, joka yllättäen iskee mieleen. Siihen pitää silloin tarttua. Mitä voikaan saavuttaa, kun kokeilee!

Olen hämmentynyt siitä, miten hienoja asioita elämääni on viimeisten viikkojen aikana tullut. Yksi suuri syy niihin on tämä kaverikerho. En ole muita ihmeellisempi ihminen, mutta kuten ihan jokainen meistä, olen voinut antaa sysäyksen ihmeelle, sykkeen jollekin suuremmalle. Se on tässä. Tuo hetki lumikenkäretken jälkeen makkaranpaistossa.

”Ihmeitä ei tapahdu, ne täytyy tehdä – ja tunkea torjutuksi tulemisen pelon läpi”, kaunokirjallinen sieluni kiteyttää tuon hetken historian kirjoihin. Onhan tästä nyt joku lentävä lause tehtävä, sillä nyt taidetaan olla vihdoin ihan oikealla parkkipaikalla.

 



NIIN, SE VAAN kävi mielessä kaiken tämän jälkeen, että tämän tarinan kuulutuasi: onko sinulla jotain, johon odotat muutosta juuri nyt? Entä jos ryhtyisitkin itse toimimaan; ihmeeksi, jota nyt odotat tapahtuvaksi?

/Äm

KuKa keilaa

Tiäkkö mikä on siisteintä.

No vastaan itse ja heti:

Siisteintä on se, että toisilleen tuntemattomat ihmiset uskaltavat lähteä liikkeelle yksin, viitsivät astua ehkä yhden ekstrakynnyksen yli ja heittäytyvät yhdessä!

Eipä tarvinnut tältä 12-henkiseltä porukalta paljon kysellä mikä fiilis jäi kun Kuopion Kaverikerho kokoontui ensimmäiseen ”action”-iltaan keilaamaan – hymyt kasvoilla kertoivat kaiken.

Näin tänään Kuopion keilahallissa

Miten ikinä osainkaan kuvailla sen, millainen tunne tulee, kun näkee, että hiljaisinkin ja varautunein syttyy porukan voimasta, saa onnistumisen kokemuksia, vahvistuksen sille, että kannatti lähteä.

Miten ikinä osaisinkaan kertoa sen, kuinka ylpeä olen jokaisesta näistä ihmisestä, jotka viitsivät, vaivautuivat ja rohkeasti lähtivät liikkeelle kohtaamaan muita.

Miten voisinkaan kannustaa sinua tarttumaan toimeen asiassa, jota olet mielessäsi pyöritellyt, aloitttamaan, pistämään rohkeasti liikkeelle jotain pientä – se saattaa viedä vaikka minne.

Paras kruunaus tälle päivälle!

/Äm

Kuopion kaverikerho on perustettu, tervetuloa mukaan! Näin sinäkin saat uusia kavereita ja tekemistä – missä ikinä asutkin

”Ehkä muutos tapahtuukin vain, kun antaa sen, mitä itse tarvitsee. Entä jos lopettaisi valittamisen ja uhriutumisen ja kokeilisi rohkeasti antaa toiselle jotain sellaista, jota itse eniten toivoo:

Rakkautta?

Armoa?

Turvaa?

Lämpöä?

Ystävyyttä?

Mitä sitten voisikaan käydä?”

Näin kirjoitin tammikuun ensimmäisenä pohtiessani omaa yksinäisyyttäni uudessa kotikaupungissani (lue tästä) minkä jälkeen esitin tämän kutsun.

”Mitä sitten voisitkaan käydä?”

Tänään, tammikuun yhdeksäntenätoista voin jo vastata tuohon kysymykseen: Ei voi käydä kuin hyvin! Kun viitsi ottaa pienen askeleen, laittaa asiat alulle, sanoa mitä mielessä on ja tarttua toimeen, voi saada aikaan ihmeitä.


KYLLÄ KULKIVAT TUNTEET laidasta laitaan eilen odottaessani iltaa. Välillä innosti, välillä jännitti, välillä hävetti ja lopulta itketti onnesta. Oli määrä kohdata 20 eri ikäistä ihmistä erilaisista taustoista tulevaa ihmistä tilanteessa, jonka kulkua en voinut ennalta suunnitella. Olin kutsunut ihmiset yhteen kahvittelemaan Kuopion Hygge Brohon, mutten vielä viime hetkilläkään ennen tapaamisen alkamista ollut varma, tulisiko lopulta kukaan paikalle saati mihin kohtaamisemme johtaisi.

Mutta jo ensi metreiltä oli selvää, että tälle tapaamiselle oli suuri tarve. Kaikki ilmestyivät paikalle ja alkujännityksen laannuttua puhe alkoi sorista innokkaana. Vaikka olimme kaikki aivan erilaisia ihmisiä, yksi oli meille yhteistä: me kaikki toivoimme uusia kavereita ja tekemistä arkeemme, ja olimme valmiita hyppäämään vähän epämukavuusalueelle ja tuntemattomaan tapaamaan uusia ihmisiä.

Kävimme innostavia keskusteluja, nautimme maistuvat kahvit ja pullat ja mietimme mitä voisimme tehdä yhdessä. Ajatuksia syntyi valtava määrä ja ihmiset olivat innoissaan mahdollisuudesta tavata toisiaan.

 

Ja nyt ilokseni voin ilmoittaa, että syntyi Kuopion kaverikerho eli KuKa?

KuKa? on tarkoitettu kaikille Kuopion ja Pohjois-Savon alueella asuville, sinne muuttaville tai muuttoa suunnitteleville, jotka haluavat tutustua uusiin ihmisiin ja löytää hauskaa tekemistä yhdessä. 

Päätimme perustaa Facebook-ryhmän ”Kuopion kaverikerho – Kuka?”, johon halukkaat voivat liittyä. Tule sinne mukaan jos haluat uusia ihmisiä ja tekemistä arkeesi!

Ryhmän löydät täältä tai etsimällä nimellä ”Kuopion kaverikerho – KuKa?”. Facebook-ryhmä on suljettu, mutta sinne pääsee mukaan jäsenyttä pyytämällä. Ryhmässä sen jäsenet voivat ehdottaa tekemistä toisilleen, aloittaa yhteisen harrastuksen, heittää kysymyksen lähteä kahville tai esitellä mielenkiintoisia tapahtumia – mitä vaan. Tärkein on tämä porukka, joka voi organisoida itselleen tekemistä omien toiveidensa mukaan. Ensimmäinen tapahtuma on jo suunnitteilla!

Tervetuloa mukaan! Mukana olo ryhmässä ei sido mihinkään, mutta voi antaa parhaimmillaan paljon!


VAIKKA TÄMÄ RYHMÄ koskee nyt Pohjois-Savoa, samalla tällä esimerkilläni haluan osoittaa, että kuka tahansa voi järjestää omalla paikkakunnallaan helposti tällaisen ”kerhon” – ja kannustaa sinut tekemään niin.

Uskalla tarttua toimeen ja järjestää! Ja uskalla osallistua, kun mahdollisuus tarjoutuu!

Tämä idea on vapaa käytettäväksi ja monistettavaksi missä tahansa. Jos olet innostunut synnyttämään ryhmän omalle paikkakunnallesi, tartuthan toimeen. Lupaan auttaa ajatuksin! Voit ottaa minuun yhteyttä.

Osa eilisestä porukasta Hygge Brossa maittavien kahvien äärellä.

Kutsuni sinulle, joka olet kavereita ja tekemistä vailla: löydetään yhdessä ilo arkeen!

VIIKKO SITTEN KERROIN yksinäisestä elämästäni uudessa asuinkaupungissani.

”Minulla on kaksi vaihtoehtoa. Voin joko valittaa ja uhriutua siitä mitä minulla ei ole tai kääntää koko homman päälaelleen: tarjota muille sitä mitä itse olen eniten vailla. Ehkä jossain on joku tai joitakin, jotka ovat nyt samanlaisessa elämäntilanteessa ja ovat vailla sitä mitä minäkin. Ehkä muutos tapahtuukin vain, kun antaa sen, mitä itse tarvitsee?”

Näin kirjoitin uuden vuoden alkajaisiksi (katso tästä) ja kehotin sellaisten ottamaan yhteyttä, jotka kenties kaipaisivat elämään uusia ihmisiä ja tekemistä.

 


EN TIENNYT MITÄ kirjoittamastani ajatella tai odottaa. Niinpä en jäänyt asiaa sen kummemmin vatvomaan. Päätin vain katsoa, mitä tapahtuu.

Yllätyksekseni sain paljon viestejä. Totta puhuakseni, en ehkä uskonut itsekään, että juttuni toimisi näin hyvin. Mutta se toimi todella, ja huomasin, että kavereita ja uutta tekemistä arkensa iloksi kaipaavia on paljon. Yhteyttä ottaneet olivat muiden muassa perheellisiä, korkeassa asemassa työssään olevia, vasta kaupunkiin muuttaneita opiskelijoita – siis ihan kaikenlaisia ihmisiä.

Tajusin, ettei ulkokuori kerro, kuka ihminen todella on, mitä hän kaipaa ja tarvitsee, ja että uusia ystäviä kaipaakin yllättävän moni. Oman arkensa kulkua voi muuttaa mielekkäämmäksi vain jos toimii. Siksi päätin järjestää yhteisen kahvihetken. Toivon tämän kutsuni tavoittavan mahdollisimman monen Kuopion alueella:

 

Tule kohtaamaan uusia ihmisiä, löytämään kivoja kavereita ja keksimään yhdessä hauskaa tekemistä arjen iloksi Kuopion Hygge Brohon (Kauppakatu 28) torstaina 18.1.2018 klo 18–20.30 välisenä aikana. Tarjoamme kahvit ja pullat! *

Pyydän ilmoittatutumisesi sähköpostiini maija@ilmoniemi.com 15.1. mennessä.

Olen itse paikalla koko tuon ajan, ja sinä saat tulla vain hetkeksi pyörähtämään tai pidemmäksi aikaa juuri silloin, kun haluat. Toivon kuitenkin, että suurin osa paikalle tulijoista ajoittaisi tulonsa 18–19 aikaan, sillä silloin voisimme taata mahdollisimman suuren porukan yhteisen kohtaamisen. Myös te kuopiolaiset blogini lukijat, jotka olette minulta kaipailleet tapaamista, olette lämpimästi tervetulleita. Järjestän tapahtuman yksityishenkilönä.

 


VOI, MITKÄ SANAT osaisinkaan tähän kirjoittaa kannustaakseni; osoittaakseni, ettei minkään pelon kannata nyt rajoittaa tähän tilaisuuteen tarttumista. Ettei kenenkään, ulkoisesta asetelmastaan tai olosuhteistaan johtuen tulisi jättää tätä väliin.

Tämä ei ole ankeiden yksinäisten valituskerho, vaan toivorikkaiden ihmisten kohtaaminen. Se, mitä kukin meistä toivoo, on jokaisen oma asia, jos ei halua sitä jakaa. Tullaksesi tänne sinun ei tarvitse kokea lohduttominta yksinäisyyttä, motivaatiosi saattaa olla vain pienen piristyshetken saaminen arkeesi.

Haluaisin auttaa sinua näkemään mahdollisuuden, jonka se voi parhaimmillaan tarjota ja ymmärtämään, että jo vain lähteminen ja toimeen tarttuminen saattaakin olla tämän juju.

Haluan myös tehdä kohtaamisesta mahdollisimman vapaamuotoisen ja turvallisen. Et joudu tahtomattasi esittelemään itseäsi kaikkien edessä, et kertomaan syytäsi osallistumiseen; saat olla koko ajan hiljaakin jos niin haluat. Mutta minä olen siellä aivan varmasti, valmiina tutustumaan sinuun. Loppu on sinun käsissäsi.

Tai meidän! Toivon, että paikalle tulee useampia ihmisiä, sillä kyse ei ole minusta, vaan meistä: Joukosta ihmisiä, joka tapaa ja juo kahvit, nauttii pullat ja miettii olisiko aihetta keksiä jatkossakin jotain yhteistä tekemistä.

Näin ajattelin nyt toimia. Toivon, että sinäkin toimit!

Lämmöllä, Äm

 

*mikäli ihmisiä tulisi kymmenittäin, sitten saatan pienen kolehdin kerätä, olen varautunut kahvien tarjoamiseen rajatulle määrälle.

 

Tämä kuva ei varsinaisesti liity kirjoitukseeni, mutta sen sanoma tässä yhteydessä lienee selvä. Vaikka lupaankin, etten sinua halaa, ellet niin tahdo 😀 Kuva on tekstistäni elokuulta 2019 ”Kuuminkaan aurinko ei kuivata janoista”. Sen voit lukea tästä.