Paritanssin aloittaminen nollasta ja tuntemattoman kanssa oli paras idea pitkään aikaan!

Jos valitsisin aina suoraan ja automaattisesti todellisesta tunteestani käsin, viettäisin suurimman osan ajasta sohvalla makoillen. Vaikka välillä ulospäin saattaakin näyttää, että minulla on aina jotain meneillään, en todellakaan ole mikään ekstraenerginen yli-ihminen, vaan oikeasti todella laiska ja mukavuudenhaluinen. Sohva vetää puolensa, sillä se on todella turvallinen paikka, jossa ei tarvitse asettaa itseään alttiiksi.

Mutta sitten on yksi ominaisuuteni, joka haastaa peruslaiskaa olemustani: uteliaisuus. Mitä tapahtuisi jos kokeilisi? Mitä voisi saada ja kokea jos valitsisikin sohvan sijaan sen hieman haastavamman vaihtoehdon? Mitä löytyykään nurkan takaa, kun sinne itsensä saa hilattua kurkistamaan?

 

On toinenkin ominaisuus, joka pistää mukavuudenhaluisen luonteeni koetukselle: innostus. Kun innostun, aivot kääntyvät automaattisesti off-asentoon enkä mieti mitään. Jokin vimma saa minut vain toimimaan, enkä voi pysäyttää itseäni, sillä minkään sorttista järjen ääntä ei tuolla hetkellä kuulu. Sohvan vetovoima unohtuu.

Sitten toimitaan, ja uteliaassa innostuksessa saattaa käydä näinkin: Keksin aloittaa paritanssiharrastuksen, vaikken ikinä eläissäni ole tanssinut, ja koska tuo ei ole tuntunut riittävän suurelta haasteelta, päätän etsiä itselleni tanssiparin julkisesti antaen mahdollisuuden kenelle tahansa liittyä seuraani tanssikurssille.

 

Ja tanssikaveri todella löytyi: hän on Timo! Hän laittoi minulle viestin ja kertoi, että on muutaman kerran paritanssikokeilun jälkeen innostuneensa lajista ja haluavansa kokeilla millainen harrastus tanssi olisi.

Päätin etukäteen, että jos joku mies todella uskaltautuu ilmoittautumaan parikseni, on minulla suorastaan velvollisuus täyttää lupaukseni ja ottaa hänet mukaani. Mutta sitten tuli se hetki – joka siis aina tulee, kun jotain itselleen hullua tekee ja aloittaa – kun kaikki konkretisoitui ja naisesta alettiin ottaa mittaa; se hetki ennen liikkeellelähtöä, jolloin pitäisi muistaa  järjen äänen jättäminen ja toimeen tarttuminen – viitsiminen ja vaivautuminen.

Päivää ennen ensimmäistä tanssituntia ja Timon kohtaamista olinkin valmis vetäytymään kaikesta. Miksi minun pitää aina keksiä kaikenlaisia aivoituksia ja hässäköitä? Olisi vaan niin paljon helpompi jättää asiat tekemättä ja vetäytyä viime hetkellä, sanoa, että en pääsekään. 

Tanssi ei haasta minua vain taidollisesti, vaan kaikki tuossa maailmassa on minulle uutta. Eikä tilannetta nyt auttanut se, että ihmisenä, joka pelkää toisen lähelle päästämistä ja jännittää liian intiimiä kosketusta, olen antamassa mahdollisuuden jollekin tuntemattomalle tehdä niin. Oliko tässä nyt mitään järkeä, mietin, kun oli aika alkaa lunastaa lupaustaan ja haastetta.

 


Eihän tätä blogiani ei tarvitsisi todellisuudessa kirjoittaa enää lainkaan. Olen niin monet kerrat heittänyt itseni edessäsi kaikenlaisiin tempauksiin, kokeillut erilaisia lajeja ja omia rajojani, haastanut itseäni eri tavoin ja kirjoittanut oivalluksistani sitten sinulle. Ja joka kerta kirjoitan aivan samat asiat.

Mutta kai siinä jotain keskeistä on, sillä kerta toisensa jälkeen joudun törmäämään samaan asiaan, samaan oivallukseen: Elämässä saa vain sohvanpohjaa, jos ei ole valmis vaivautumaan. Siksi on uskallettava antaa uteliaisuudelle ja innostukselle valta, vaikka tottumus ja tapa vetäisivätkin turvalliselle sohvalle.

Sohvanpohjassa ei sinälllään ole mitään väärää, aion sinne itsekin kaivautua takaisin heti kun saan tämän blogitekstin kirjoitettua, mutta jos maailma rajoittuu vain sohvaan, siis siihen, mikä on tuttua ja turvallista, mukavaa ja miellyttävää, kuinka pieneksi ihminen käpertyykään? Ja taas: eihän tässä ole yhtään mitään uutta näin kirjoitettuna, mutta tekeminen onkin sitten ihan toinen juttu.


 

Oikeastaan oli onneni, että juuri ennen tanssituntia minulla oli aikamoisen stressaava päivä töissä ja mietittävää paljon. En nimittäin lopulta ehtinyt keskittyä h-hetkeen juurikaan ja enkä uhraamaan enää yhtään hämmentävää ajatusta, että tapaisin kohta tuntemattoman tyypin, jonka kanssa vietän syksyn tanssien. Kun avasin Tanssiklubi Masterin oven, olinkin yllättävän lungi, eikä parinkaan kohtaaminen oikeastaan tuntunut yhtään kummalliselta.

Olihan tuo toki meille molemmille kovin outo tilanne, mutta jotenkin tajusin heti, että niinhän sen kuuluukin olla ja että me sekä koko tämä vasta tanssiharrastuksen aloittanut alkeiskurssillinen ihmisiä olemme ihan samassa veneessä. Kaikkien mielessä pyöri varmasti monta kysymystä, mutta me olemme tässä, emme sohvan pohjalla!

Vaikka ensimmäinen kädenpuristus ja tanssiote saattoivatkin olla haparoivia ja jännittyneitä, toisessa hetkessä se on tunttui jo aivan luonnolliselta. Ensimmäisen kynnyksen ylittäminen on kaikista keskeisintä – sen olen kokenut ja siitä kirjoittanut niin monesti aiemminkin – ja sille ensimmäiselle kynnykselle joutuu usein itsensä työntämään. Palkinto on sitten automaattisesti se, että nopeasti huomaa päänsisäisen etukäteiskaaoksen olleen aivan turhaa.

En voi ymmärtää, miten helpolta kaikki lopulta tuntuikaan. Siinä me menimme, tanssiotteessa ja kaikki tuntui aivan normaalilta, luonnolliseltakin.

 

Nyt meillä on tanssi. Se on seikkailumme, ja vaikka kaikki parin kerran jälkeen tyssäisikin toimimattomana tai en oppisikaan ikinä tanssimaan (mitkä on kai lopulta ne kaikista suurimmat tämän jutun riskit), mitä sitten!

Paitsi, että en kyllä usko, että tämä heti loppuu. Huomaan parissani valtavan muutoksen jo yhden tanssitunnin aikana. Alkujännitys suli nopeasti innostukseksi, janoksi oppia lisää ja havainnoiksi siitä, että kyllähän me jotain jo osaammekin. Tunti alkoi vähän vaativammilla latinalaistansseilla, mutta valssi tunnin lopussa saa meidät sulamaan ja askeleetkin jo natsaamaan.

Muutos alkuun oli huomattava, ja tunnin lopussa oli jo aivan selvää, että tästä saattaa tulla hauska juttu. Erityisen iloinen olen siitä, että uskalsin etsiä parin juuri tällä tavoin, sillä vaikka tanssiharratuksen voikin aloittaa ilman paria, on kyllä myönnettävä, että on aika kiva kun on oma vakiopari, jonka kanssa voi yhdessä kehittyä eteenpäin.

 

Jo ensimmäisen tunnin jälkeen tiedän, että tanssi on täydellinen valinta uudeksi harrastukseksi. Hetkeäkään tuon tanssitunnin aikana en ehdi miettiä stressiäni ja työkaaostani. Täydellinen tanssitunnin mittainen irtiotto, jossa keskitytään vain hetkeen. 

Suurimman kunnioituksen saa kuitenkin nyt tanssiparini. Tanssitunnin jälkeen kirjoitan sosiaaliseen mediaan:

”Kaikista eniten maailmassa arvostan ja ihailen ihmisiä, jotka heittäytyvät uteliaasti epävarmuuksista huolimatta, puhumisen sijaan tarttuvat toimeen ja peloista viis uskaltavat haastaa itsensä. Sellainen toivoisin itsekin voivani olla, ja tämä tyyppi on siihen upea uusi esikuvani: Hän uskalsi ottaa vastaan taannoisen haasteeni ja tämä syksy soljahtaa nyt yhdessä tanssien.”

Tanssiessani uuden ja tuntemattoman tanssiparini kanssa ymmärrän, etten todellakaan ole yksin, vaan että jokainen meistä on jatkuvasti tällaisten valinnan paikkojen äärellä. Ja sitten niitä päätöksiä tehdään: tartutaanko tanssiin vai jäädäänkö sohvan pohjalle, ollaanko uteliaita ja annetaanko innostuksen olla kaiken ajava voima?

Yhteinen tanssitaival on siis nyt saatu alkuun ja nämä tanssitarinat jatkuvat myös tämän syksyn mittaan blogissani. Katsotaan kuinka kovasti innostun uudesta harrastuksestani!

2 thoughts on “Paritanssin aloittaminen nollasta ja tuntemattoman kanssa oli paras idea pitkään aikaan!

Kommentoi, ole hyvä!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.