Kelkkamiesten kyydissä liftaten: luovuus ja uusi energia syntyvät vain jos uskaltaa antaa aivojen nytkähtää sijoiltaan

Pakkanen natisee puiden liitoksissa ja aurinko sojottaa jossain tammikuun aamun puolitangossa. Työkaveri on nakannut minut tien varteen ja toivottanut onnea.

Olen lähdossä liftaamaan. On tarkoitus testata miten peukalokyyti nykyaikana onnistuu.

Aiemmin viikolla olen ollut ahdistunut: Minun on ollut määrä mennä tapaamaan hihtokeskukseen business-seminaariin saapuvia ystäviäni etelästä. Mutta kuljetusalan tylnseisaus ja bussilakko pistääkin yllättäen autottoman suunnitelmat sekaisin. Ehdin jo mielessäni heittää hyvästit mahdollisuudelle päästä paikalle ja mieltä harmittaa valtavasti. Takana kun on viikko, jolloin kaikki on tuntunut vähän tökkivän.

On tenkkapoo – sellainen taitekohta, jossa elämän isot päätökset tehdään. Se paikka, jossa voi lyödä hanskat tiskiin.

Tai sitten voi keksiä uuden idean. Ja sellainen on nyt syntynyt yhdessä työkaverini kanssa: jos bussit eivät kulje, etsitään jokin toinen keino. Eihän yksi bussilakko voi koko maailmaa romauttaa. Ja niin olemme keksineet, että minut nakataan tien poskeen katsomaan pääsenkö peukalokyydillä perille – tässähän saattaa piillä mahdollisuus seikkailuun. Liftimatkani olemme päättäneet raportoida suorana radioon aamulähetykseemme*, tälle seikkailulle voisi ottaa muutkin mukaan.

Aamulla, ennen liftaamaan lähtöä, väkerrän toimituksessamme kyltin, joka kertoo matkani määränpään.

 

JA NYT SEISON pakkasessa kylmyydestä hytisten, ihmeissäni ja hämmentyneenä. En ole ikinä aiemmin, yhtä kalarekkakyytia Norjasta Suomeen lukuunottamatta liftannut (lue tuo tarina tästä, se on yksi blogini parhaimmista). Mitä pitää tehdä ja miksi hitossa nyt juuri on talven kylmin aamu?

Ajatus liftaamisesta on pelottanut etukäteen. Entä jos kyydin minulle tarjoaakin joku, jolla ei ole puhtaat jauhto pussissa? Entä jos en pääsekään kyytiin, ja joudun palaamaan takaisin? Ja jos saisinkin kyydin, millainen ihminen hän on? Osaanko puhua hänelle mitään, entä jos edessä on elämäni vaivaannuttavin matka.

Ja nyt, täällä minä seison vailla tietoa siitä mitä tulee käymään. Oma veikkaukseni on, että kaksi tuntia seisottuani tien varressa olen niin jäässä, että on pakko luovuttaa.

 

AUTOJA LIPUU OHI, eikä kukaan pysähdy, vaikka kuinka hymyilen ja heilutan peukaloa. Sormenpäät alkavat muuttua tunnottomiksi. Annan raporttini studioon ja kuvailen alkutunnelmia liikenteestä. Vielä ei tämä homma suju kovin hienosti.

On kulunut n. 30 minuuttia siitä, kun olen astunut liftausasemiin. Olen juuri aikeissa lisätä villasukat jalkoihini, varpaatkin muuttuvat tunnottomiksi. Mietin uutta strategiaa. Mutta nyt! Viereeni pysähtyykin pakettiauto! En voi uskoa, että joku todella pysähtyy ja vielä näin nopeasti.

Autossa istuu kaksi miestä, joista toinen avaa oven huudahtaen:

–Hyppää kyytiin, kyllähän savolainen auttaa aina.

Hän on Kake. Tarjoutuu ottamaan reppuni ja avaa pakettiauton perän. Siellä tönöttää kaksi moottorikelkkaa. Ratissa on Jami, ja hänkin huikkaa minulle tervehdyksensä.

Ja siihen minä änkeän itseni, näiden kahden tuntemattoman miehen väliin, pienelle pakettiauton etupenkille.

He eivät tiedä, että olen toimittaja, eivätkä ole kuulleet radiosta liftaushaasteestani, joten heillekin on yllätys kuka kyytiin astuu. Ei kai sitä ihan joka aamu jokainen meistä pääse omasta autostaan käsin puhumaan suoraan radiolähetyksen, meitä naurattaa.

 


HETI KÄY ILMI, ettei näiden miesten kanssa matkustamisessa ole mitään huolta. Tutustuminen sujuu vaivatta, ja oitis käy selväksi, että kanssani kulkee nyt kaksi kovaa kelkkamiestä.

Selviää myös, että Kake asuu melkein entisen Helsingin kotini naapurissa – olemme siis saattaneet vaikka törmätä toisiimme aiemmin. Hän asuu viikot Helsingissä, mutta talviaikaan jokainen viikonloppu palaa näihin maisemiin; kelkkailemaan näihin kotimaisemiin kun on niin kova polte.

Jami puolestaan asuu Savossa, mutta tänään matkan on tarkoitus kulkea Helsinkiin töihin rakennusalan hommiin illaksi. Pitkästä ajomatkasta huolimatta tämä reilun sadan kilometrin kelkka-ajo, jota miehet nyt tälle aamupäivälle suunnittelevat, on päästävä tekemään. Mikään ei saa tulla miesten ja kelkkailun väliin. Sää on tänään upea, kiperässä pakkasessaankin otollinen kelkkaretkelle.

 


HILJAISTA HETKEÄ TÄSSÄ pakettiautossa ei tunneta. Miehet vievät minut tarinoissaan mukaan kelkka-ajolle, niin upeasti he piirtävät eteeni tämän rakkaan harrastuksensa sielunmaiseman. Kaken ja Jamin silmissä hehkuu aito innostus, kun he kuvailevat tekemiään reissuja ja sitä upeinta hämärän hetkeä, jolloin reitin varrella kohtaa hirviä sekä sen huumaavan hiljaisuuden, kun on pysähdytty keskelle kiehtovaa metsää.

Puhumme intohimosta, elämästä ja siitä mitä on kun saa tehdä asioita, jotka sytyttävät eniten. Nyt tiedän, mikä on paras sää lähteä kelkkaretkelle ja kuinka hurjan fyysinen urheilumuoto tämä harrastus on.

Ja nyt itsekin haluan kelkan kyytiin! Sovimme, että jos vielä koskaan tapaisimme, kelkkailemaan lähdetään yhdessä.

Tämä oli liftausreissuni näkymä. Matkalla miehet pysähtyvät tankkaamaan ja hakemaan aamupalaa reissulle; opin, että kelkkailu on niin rankka fyysinen laji, että muutaman tunnin ajo kuluttaa valtavat määrät energiaa. Ja antaa sitä monta kertaa enemmän!

 

ANNAN VIIMEISTÄ RAPORTTIANI radioon ja tajuan, että tunti on vilahtanut silmissä. En oikeastaan haluaisi, että olemme vielä perillä, niin monta asiaa jää vielä jakamatta ja kuulematta.

Mutta niin on hetki hyvästien. Toivotamme toisillemme hyvää jatkoa ja miehet suuntaavat kelkkareitin varteen. Sinne vapauteen, jonne heidän sielunsa kaipaavat keskellä kiireistä arkea.

Perille saavuttuani on hassu olo. Tuntuu kuin aivot olisivät pyörähtäneet ympäri tässä odottamattomassa tilanteessa, yllättävässä heittäytymisessä, hypättyäni hetkeksi näiden kahden kelkkamiehen maailmaan. Ihan kuin matka olisi kestänyt monta tuntia pidempään ja olisin siirtynyt jonnekin uudelle ulottuvuudelle.

Tuntuu, kuin olisin saanut valtavan annoksen ihan uutta energiaa ja voimaa. Olen päässyt hetkeksi sellaiseen maailmaan, johon minulla ei ole aiemmin mitään kosketusta. Olen saanut jakaa hetken näiden tuntemattomien miesten kanssa kuunnellen tarinoita heidän elämästään. Hassun pöllähtänyt olo, kun oma arki katkeaa, ja tilalle tulee aivan erilainen kokemus.

 


KIITOS KAKEN JA RAMIN, olen paikalla päämäärässäni reilusti aiemmin kuin alunperin tarkoitus oli. Pääsenkin kuulemaan osan ystävieni seminaarin puheenvuoroista.

Teemana on luovuus. Täällä jumpataan aivobiciä ja pohditaan miten luovuus syntyy. Puhutaan siitä, miten elämän luomisvoima, se uusi, tarpeellinen energia syntyy, kun uskaltaa katsoa asioita erilaisesta näkökulmasta ja tehdä asioita toisin tavoin.

Ja minä, liftausmatkani jälkeen aivot ympäri myllähtäneenä tajuan, että tuo kokemukseni on kuin oppikirjan kuvaus siitä miten ihminen uudistuu ja kykenee tuottamaan jotain uutta.

Jos tuijottaa aina vain ilmeiseen, rullaa elämää päivästä toiseen samalla radalla, ei luovuudelle löydy sijaa. On uskallettava kohdata ihmisiä omien ympyröiden ulkopuolelta, kuulla, mitä heillä on kerrottavaa ja kuinka he maailman näkevät. On rohjettava muuttaa näkymää, annettava arjen rutiinien rikkoutua ja haastettava itsensä yllättävään hetkeen. On tutustuttava tuntemattomaan ja mentävä siihen täysillä mukaan. On uskallettava antaa aivojen nytkähtää sekaisin sijoiltaan, eikä ikinä antaa haasteiden ottaa valtaa. Jos olosuhteet muuttuvat, luovat keinot auttavat löytämään ratkaisun.

 


BUSSILAKKO ON BUSSILAKKO, mutta se ei ole koko totuus, vaan tarjolla voikin olla muita mahdollisuuksia.

Tämä pieni, yhden ihmisen liftausreissu on esimerkki siitä, että aina löytyy uusia ratkaisuja; ja kun niihin heittäytyy mukaan, uskaltaa toimia, palkkiona on kokemus sekä oivallukset, jotka saattavat johtaa mihin vaan. Jos esimerkiksi työpaikoilla halutaan kehittää luovuutta, ihmisille on annettava paikkoja ja vapautta heittäytyä – tehdä jotain kummallista ja erilaista. Tuloksena on takuuvarma läpimurto!

Ennen liftaamaan lähtöäni en ikimaailmassa voinut tietää kuka minut mahdollisesti poimii kyytiinsä ja millaisia ihmisiä tällä reissulla kohtaan. Mikä mahdollisuus tuntemattomasta voi tarjoutua!

Miten sinä voisit ensi viikolla nytkäyttää aivosi uuteen asentoon? Mitä voisit tehdä tai kokea toisin? Millaisen uuden energian se voisi elämääsi tarjota?

 

 

* Maija Ilmoniemi on Ylen Radio Suomen aamulähetyksen juontaja Kuopiossa

Mainokset

Suomalainen mielensäpahoittajien keskustelukulttuuri?

Avoimen ja vapaan keskustelun tulisi olla kansalaisoikeus, suorastaan -velvollisuus! Mutta miten käy ajattelun tässä suomalaisessa mielensäpahoittajien keskustelukulttuurissa, jossa sattaminen ja satutetuiksi tuleminen tuntuvat olevan usein keskustelun lopputulos? Ääripäät Uskaltaako enää sanoa mitään?

Somekohuista ja -lynkkauksista on tullut arkipäivää 2010-luvulla, ja tämä aiheuttaa monissa huolta keskustelun laadusta ja siitä, siirtyykö tällainen puhe myös kasvokkaiseen vuorovaikutukseen. Osaammeko me enää keskustella rakentavasti?

Minulla on upea mahdollisuus päästä käymään keskusteluja viisaiden ihmisten kanssa; nyt töissäni pääsin pohtimaan asiaa enemmän. Pyöreään pöytään kollegani Juhani Forsmanin ja minun kanssa istui Ilkka Koponen, joka on lääkäri ja pappi ja näin tarkastelee maailmaa niin uskon kuin tieteen näkökulmasta. Syntyi tämä podcast, kuultavissa alla olevasta linkistä Yle Areenassa…

Suomalainen mielensäpahoittajien keskustelukulttuuri – Yle Areenassa nyt!

 

 

Vain se voi rakastaa, joka haluaa – näin neljä vuotta sinkkuna käänsi käsitykseni romanttisesta rakkaudesta

ISTUIN HELSINKILÄISESSÄ BAARISSA naisporukkamme pikkujouluissa. Tasan neljä vuotta ja kolme päivää sitten olin tullut varta vasten tuolloisesta kodistani Ruotsista juhlimaan tätä upeaa tilaisuutta. Illan aikana katseeni kiinnittyi useamman kerran viereisessä pöydässä ihan vähän liian päihtyneenä notkuvaan mieheen. Hän tarkkaili humalaisen haukan katseella baaritiskille virtaavia, toinen toistaan kimaltavampia naisia.

Hänen hyökkäysvalmiuttaan henki salpaantuneena seuraten, muistan ajatelleeni suurta kiitollisuutta kokien:

– Onneksi en ole sinkku. En jaksaisi tällaista enää ikinä.

Ja sitten. Tasan kolme päivää vaille neljä vuotta sitten, vain viikko tuon baaripohdintani jälkeen.

Karma is a bitch.

Mieheni ilmoitti, että haluaa erota.

Ero ei ollut sillä tavalla mikään kevyt juttu, ja rakkaus repi rikki. Siitä olen sinulle täällä blogissanikin kertonut, esimerkiksi näin ja näin. Siksi neljä vuotta olen ollut nyt yksin koettaen nousta jaloilleni. Ensimäistä kertaa vasta nyt olen voinut edes ajatella uuden romanttisen rakkauden mahdollisuutta. Onhan se vähän hurjaa, ettei ole tuntenut vuosiin läheisyyttä tai sitä miltä tuntuu, kun toinen välittää aidosti, mutta haavat eivät ole antanee armoa.


NELJÄSSÄ VUODESSA OLEN joutunut hahmottamaan itseni täysin uudelleen pala kerrallaan. Samalla on myös ajatukseni rakkaudesta kääntynyt päälaelleen. Se, mitä nyt rakkaudelta toivon, on muuttanut merkittävästi muotoaan.

Ja tänään, jostain kumman syystä, seuraavat sanat purkautuivat paperille. Jotakuinkin näin haluan sinulle tänään oivallukseni rakkaudesta kiteyttää:

 

”VAIN SE VOI rakastaa, joka haluaa.

Ei rakkautta voi pitää kiinni kunnolla, vaan sen täytyy saada olla. Ei rakkautta voi pakottaa, siihen täytyy uskaltaa luottaa.

Ei rakkaus ole vain hetken huumaa. Se on kaunista kasvua, kun sen antaa.


EI RAKKAUDESSA OLE sääntöjä. Se on tila, joka tapahtuu. Se rakentuu.

Ei rakkaus pelasta, se täydentää. Ei rakkaus ratkaise, se antaa kenties yhden vastauksen; ja kohta taas toisen. Se muuttaa alati muotoaan, mutta ei ole vastaus sielun tyhjyyteen koskaan.

Ei rakkaus täytä. Se tarvitsee tilaa. Ja tila sille täytyy tahtoa antaa. Ei rakkautta tee kukaan toinen. Vain se voi rakastaa, joka seisoo tukevasti omilla jaloillaan.


EI RAKKAUS OLE egoja. Se on yhteinen ymmärrys. Kun kaksi keskeneräistä sielua kohtaavat, tahdot voivat tappaa. On oltava yhtä tunteen tuolla puolen.

Ei rakkaus ole yhden ehtoja. Se on tasapuolinen, ei peli, vaan yhdenvertainen – tässä ja nyt, juuri meitä varten.

Ei rakkaus ole prinsessasatu, sen on tavallisten tovereiden tiimi, se, joka toimii silloinkin, kun yksi putoaa pahimmin. Se ei ole kiiltävää kauneutta, vaan hellintä hyväksyntää; se kestää raadollisimmankin rumuuden ja antaa anteeksi sen.

Ei rakkaus ole vaateita. Se on suurinta annettavaa armoa. Laupeutta, jota voi välittää vain jos ensin sen itselleen suo.


EI RAKKAUS KUOLE, vaikka on yksin. Ei tarvitse pelätä, vaikka on yksin. Ei ole kiirettä, vaikka on yksin. Ei rakkautta tule etsiä. Se löytyy, kun sille avautuu.

Ei rakkautta saa käyttää väärin, ja pahinta on pitää välin. Sillä ehei; ei rakkauden vastakohta ole viha. Rakkauden äärilaidalla istuu välinpitämättömyys. Se, ettei tunne mitään, kylmyys. Ja jos, tyytyy vain totuttuun, vähät välittää, saattaa olla syytä irti päästää.


SILLÄ MUISTA, ettei rakkautta ole vain yhtä ainoaa, yksi voi seurata toistaan. Rakkaudella on aikansa ja paikkansa, eikä se aina ole vain unelma lopun elämän ehtoosta. Ei ehkä tavoitekaan. Joskus rakkaus muuttaa niin muotoaan.

Mutta tärkeintä on, ettei ikinä kyynisty koettelemuksissa. Rakkauden luonne on repiä ja taas rakentua uudestaan. Koetosten tarkoitus on kasvattaa.

Niin; kasvattaa, jotta osaa taas rakastaa.”


NO? NIIN EHKÄ KYSYT nyt näiden koskettavien sanojen jälkeen. Mitä minä mahdollisessa seuraavassa romanttisessa rakkaudessa haluan?

Nämä neljä vuotta ovat tehneet minut rakkaudessa rennon. Olen tullut sinuiksi itseni kanssa. Siksi toivon jonain päivänä päätyväni yhteen tasapainoisen kumppanin kanssa. En vaadi ilotulituksia, vaan sen, että kohtaan ihmisen, jonka kanssa voin olla tasan ja turvassa; kainalossa, jossa saan olla juuri tällainen. Se riittää.

Mitä sinä ajattelet? Ehkä välität tämän tekstin sille, joka näitä asioita juuri nyt pohtii.

 

Olen minä tässä neljän vuoden aikana jotain sentäs kokeillut. Tämän tarinan siitä, kun sinkku lähti sokkotreffeille tunturiin (linkki tuossa) haluan sinun lukevan. Siinä on paljon tärkeää ajateltavaa. Kuva: Arctic Challenge 2016 (ja ei, kuvassa en ole minä).

 

/Äm

Ps. Esim kohdasta ”Blogin parhaimmat” tuolla yläpalkissa löydät lisää ajatuksiani parisuhteesta ja sinkkuudesta.

Kenenkään onni ei ole täydellinen

–Oletko onnellinen? Tuolla kysymyksellä alkoi minun, nyt kai jo kahdeksatta vuotta käyvä muutostarinani.

Seisoin kahvijonossa eräässä seminaarissa, kun edessäni ollut mies kääntyi yllättäen minua kohti ja kysyi tuon kysymyksen. Sitten aivan yhtä arvaamatta kuin oli minuun päin kysymyksellään kääntynyt, hän pyörähti takaisin, otti kupin kahvia ja meni matkoihinsa.

Olenko minä onnellinen? Yllättävä kysymys jäi vaivaamaan päätäni pitkäksi aikaa.

–Ei, vastasin itselleni tuolloin ja pian sen jälkeen hyppäsin tuntemattomaan. Ymmärsin tuolloin jotain, mikä sai luopumaan minut loppuun väsyttäneestä bisneksestäni. Halusin tarttua siihen, mikä sisällä todella soi.


VUODET VIERIVÄT JA tässä blogissani olet sinäkin päässyt todistamaan niitä uskomattomia seikkailuja, joihin sysäydyin. Pohdinnat onnellisuuden ytimestä liittyvät vahvasti tähän tarinaan. Kysymys ei ole päästänyt irti otteestaan, vaan vuosien varrella olet sinäkin kanssani pysähtynyt kenties pohtimaan, mitä onnellisuus todella tarkoittaa.

Sitten tuli tämä vuosi, jonka viimeisiä säveliä nyt soitetaan. Tuli unelmieni työ ja yllättävä muutto työn perässä Kuopioon. Uusi seikkailu täynnä mahdollisuuksia, päämäärä, jota olen pitkään etsinyt.


VIIME VIIKOT OLEN ollut hyvin vihainen itselleni. Ajattele, minulla on nyt lähes kaikki, mistä olen elämässäni viimeiset vuodet unelmoinut. On innostava työ, mukava koti, rahaa. On vähitellen onnettomuudesta kuntoutuva keho ja kohentuva terveys.

Mutta minä olen onneton. On kamala koti-ikävä Helsinkiin, on vuoden pimeimpinä päivinä aikaisen aamutyön aiheuttama valtava väsymys. On yksinäisyys, on vain työ. On malttamattomuus, että pitäisi jaksaa luoda suhteita, osallistua, harrastaa – luoja paratkoon olla voimia blogin päivittämiseen. Tarve juurtua tänne tai sitten mahdollisimman pian päästä palaamaan kotiin omien ystävien luo.

Tämän piti olla vain väliaikaista, mutta olen päättänyt jäädä Kuopioon aiemmin suunniteltua pidempään – onhan minulle nyt suotu suurin kunnia ja pyydetty jatkamaan hyvin onnistuneessa työssäni pidempään. Niin ei käy kaikille. Eihän minulla pitäisi olla syytä olla surullinen!

Saanko tuntea näin, vaikka kaikki on ulkoisesti ihan oikein päin? Pitäisikö minun pyrkiä täydelliseen onneen?


ONNI JA ONNETTOMUUS. Ehkä onnea ei olekaan ilman onnettomuutta? Ehkä onnellinen voi olla vasta, kun hyväksyy, että onni elää äärilaidallaan; että todellinen onnellisuus on jatkuvaa liikkumista onnen ja onnettomuuden tunteiden välillä.

Äärilaita, niistähän olen sinulle niin monesti kirjoittanut. Mitä olisi elämä ilman näitä toistensa vastakkaisia tunteita? Haaleaa, vaaleaa ja tappavaa. Sillä ei ihminen hetkittäisen onnettomuuden tunteeseen kuole, se kuolee siihen jos sielu ei tunne mitään.

Tässä olen oikeasti onnellinen. Itsenäisyyspäivän viikko tarkoitti minulle paria vapaapäivää töistä ja reissua Helsinkiin. Siellä oli ystäväni upeat itsenäisyyspäivän juhlat, joissa sain kunnian toimia seremoniamestarina. Oli ihana olla kotona. Kuva: Sebastian Danberg

 

TYYTYVÄISYYS JA TYYTYMÄTTÖMYYS. Ehkä onni sekoittuukin tyytyväisyyden kanssa? Voisiko silti olla onnellinen, vaikka kaikkiin elämänsä osa-aueisiin ei olisi täysin tyytyväinen?

Ehkä onni on sitä, että hyväksyy sen, että elämä on aina jostain kohdasta virheellinen. Että osaa olla tyytymättömyydessäänkin tyytyväinen – ja tietää mihin asioihin voi itse vaikuttaa, jotta arjesta tulee sellainen, että sitä voi joka päivä rakastaa.

Ehkä minulla saakin olla koti-ikävä. Ehkä saankin surkutella, kun olo on yksinäinen. Mutta ei niiden tarvitse antaa ottaa valtaa koko elämästä. Niiden ei tarvitse antaa hämmentää koko kuvaa. Vaikka onneaan voi itse monelta osin rakentaa, liittyy siihen kuitenkin aina arvaamaton elementti, se taitekohta, piste, johon ei oi vaikuttaa, vaan jossa täytyy valita keskittyykö siihen mitä puuttuu, vai ottaako kaiken irti siitä, mitä on.


–OLETKO ONNELLINEN?

Jos juuri tänään joku kääntyisi puoleeni kahvijonossa ja kysyisi yllättäen näin, sanoisin:

Välillä olen, välillä en. Mutta jokainen hetki koetan olla tyytyväinen, ja jakaa muille mitä tunnen sekä ajattelen. Elämä on opettanut sen; että kenenkään onni ei ole täydellinen.

Kuva: Sebastian Danberg

 

Jotenkin näin minä tänään ajattelin.

/Äm

Ps. Jos nyt ensimmäistä kertaa törmäät blogiini, alla olevista linkeistä saat muutaman poiminnan kautta jonkinlaisen pikakatsauksen tarinaani, jonka jokaisesta käänteestä, onnesta ja onnettomuudesta olen muuten tänään ihan valtavan kiitollinen:

Synninpäästöni
Tervetuloa Varbergiin, täällä minä asun
Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää
Kun valtiotieteiden maisterista tuli kalastajan apulainen
Kun vammautuminen onnettomuudessa muuttaa koko elämän
Minusta tulee radiojuontaja ja muutan Kuopioon

Sinä selviydyt, tiedäthän!

On muuten tänään tasan vuosi tästä…

 

Ei mikään hirveä ikävä ole kyllä tuota aikaa; koko maailma ja työt vamman alle pari kuukautta aiemmin kaatuneina ja juuri koko kassan tyhjentäneestä leikkauksesta heränneenä.

Nyt jos suhteuttaa tämän kuvan eiliseen postaukseeni, niin voisin vaikka yhden elämänviisaan heittää:

Jos nyt käyt läpi rankkaa aikaa, usko, kun sanon – vuoden päästä kaikki on kauniimmin, kun vain vielä hetken jaksat kestää. Mitä tahansa voi tapahtua milloin tahansa, myös paljon positiivisempaa.

Sinä selviydyt, tiedäthän!

Suomalainen mies, sinä olet ihana!

On miesten viikko! Huomisen radiolähetykseni aion omistaa kokonaan teille ihquille miehille (kannattaa muuten kuunnella!). Nelituntista lähetysta suunnitellessani tulin kaivelleeksi mitä on tullut aiheesta ajateltua.

No, esimerkiksi näin:

”Tiedätkö, suomalainen mies, sinä olet ihana! Olet sitoutunut, asioillesi omistautunut, herkkäkin. Et välttämättä syleile kaikkia maailmoja, mutta sen mistä välität, otat lämpimästi syliisi. Sinä kynnät sisukkaasti, nöyrästi ja ahkerasti suolla, ja näytät teoillasi että välität. Olet suoraviivainen, rehellinen ja aito. Ja jos minä nainen joskus sinua kritisoin puhumattomuudesta ja pussaamattomuudesta, siitä ettet osaisi näyttää tunteitasi, on minun vain syytä varmistaa, että olen läsnä ja alttiina, kun sinä koet turvalliseksi puhua.
Sillä sinä puhut kun luotat. Sinä näytät tunteesi teoissa, annat äänesi kuulua katseessasi. Tunnut varmassa ja vakaassa otteessasi. Ei sinua muuksi saa koettaa muuttaa vaikka minä ehkä joskus äkkipikaisuuspuuskissani nalkutan toivovani.

Suomalainen mies, sinä olet ihana! Olet vakaa ja luottamuksen arvoinen sekä kohtelias ja karuudessasi sympaattinen. Sinut on tehty korpisoista, tuhansista järvistä, vehreistä koivikoista ja jykevästä peruskalliosta.

Ole ylpeä itsestäsi; siitä, että olet juuri sinä.

Sillä minä en halua sinua mitenkään muuten.”

Lue tästä (jatkaaksesi koko tarinaan, klikkaa ”Viev original post” -linkistä) tarinani suolta ja siitä miten päädyin tähän päätelmään miehistä…

MaiLife

Kyllähän minuakin vähän naurattaa. Katson itseäni vessan peiliin. On se varmasti näky, kun helsinkiläisblondi hehkeänvärisessä kevyttoppatakissa ja trendikkäissä trikoissa sipsuttaa viiden erämiehen perässä suolla. Onneksi olen saanut veljeltäni vanhan gore tex -takin ja ostanut viime metreillä vaelluskengät. Niistäkin huolimatta epäilen uskottavuuteni näissä hommissa olevan vaakalaudalla.

Appropoo vaakalauta: me, toisillemme tuntemattomat, olemme tulleet vapaaehtoisiksi Metsähallituksen talkoisiin Martimoaavan suolle Etelä-Lappiin rakentamaan pitkospuita. Minä olen koko porukan ainoa nainen.

EN MINÄ MIKÄÄN kokenein eräihminen ole. Mutta kiinnostunut minä olen, innokas oppimaan ja kokemaan uutta. Luonto ja ulkoilu ovat aina olleet tärkeitä, mutta viime vuosina, kolmenkympin paremmalla puolella, niistä on tullut lähes hengissä pysymiseni ehto. Ja kun on tullut mahdollisuus haastaa itsensä tehden samalla hyvää, lähtö talkoisiin on houkutellut.

Silti tuijottaessani ulkoavaruudellista olemustani näiden erämiesten joukossa en voi olla hymähtämättä. Katsotaan miten tytön käy.

Niin taitavat ajatella nämä viisi hyvin eri-ikäistä miestä eri puolilta Suomea, Olli, Aimo, Erkki, Tino ja Joni

View original post 2 143 more words

Ai ni. Mähän en ole saanut elämässä vielä mitään aikaan. Tällä iällä!

Pora lähestyy päätäni. Paniikki. Rimpuilen lepositeissä pääsemättä karkuun. Korvia särkevä metallinen huuto ja narahdus juuri ennen kuin kylmä terä iskee pääkallooni.

NNNIUUIIUUIUUUIUUIIIIII.

Säpsähdän hereille.

Perkele, naapurit! On sunnuntaiaamu, aivan liian aikaisin.

On sunnuntaiaamu, syntymäpäiväni. Pinnassa on porapainajaisen hiki ja mielessä lattiaharjan varsi, joka sijaitsee tasan seitsemän ja puolen askeleen päässä sängystäni, siivouskaapissa. On ollut aihetta mitata tuo matka, sillä asuntoni yläpuolelle vasta muuttanut nuori ja suloinen pariskunta on porinensa pitänyt minut hereillä monta kertaa. Niin monta, että isku harjan varrella katon kautta heidän onnensa keskelle ei ole ollut kaukana.

Mutta sen sijaan, että ilmoittaisin heille ärsyyntyneestä olemassaolostani, tyydyn taas vain kiroilemaan ääneen.

On sunnuntai, syntymäpäiväni, ja nyt naapuri ujeltaa porallaan aivan liian varhaiseen aikaan. Sitten se tappavan terävä kantapääaskellus, joka hakkaa makuuhuoneeni kattoa, kun naapurin nuorirouva vaeltaa eestaas kai ojennellakseen poranteriä miehelleen, joka poraa seiniä. Ssunnuntaiaamuna. Aivan liiian varhaiseen aikaan! TUMPTUMPTUMP! NNNIUUIIUUIUUUIUUIIIIII.

On sunnuntai, syntymäpäiväni, ja minä täytän ihan liian monta vuotta.

Ihan liian vähän vuosia lähellä neljääkymmentä.

Ja mitä minusta on tullut! Harjanvarsimummo.

–Vittu jos mulla on vielä ensi vuonna tässä kymmenen kissaa kaupan päälle, alkaa vähitellen itseänikin pelottaa…, mutisen vetäen peiton mielenosoituksellisesti korviini.

Peiton alla alkaa naurattaa.


HIHIHIHIHI! No nyt naapurin nuorirouvakin nauraa.

Kuulen kaiken kattoni kautta kunnolla, sillä minun asuntoni on hiirenhiljainen. Täällä olen vain minä, joka makaan pysähtyneenä paikallani.

Tartun kännykkään.

Siellä he ovat, kontaktini sosiaalisessa mediassa. Sunnuntaiaamu on aina vaarallista aikaa. On lauantai-illan juhlat, hehkuvat sunnuntaibrunssit ja perheenkeskeinen aika.

Minun sosiaalisessa kuplassani taotaan rahaa, paistatellaan palkintogaaloissa, kuljetetaan lapsia päiväkoteihin ja upeille ulkomaanmatkoille. On kiire joka paikkaan, tuhat rautaa tulessa. Viuh vauh siellä vipelletään, asetetaan tavoitteita ja saavutetaan suuria. Siellä tiedetään mistä tullaan ja minne tahdotaan, tehdään huimia tuloksia triathlonissa.

On sunnuntaiaamu, aivan liian aikaisin. On sunnuntaiaamu, syntymäpäiväni. On lattiaharjan varsi, joka sijaitsee tasan seitsemän ja puolen askeleen päässä sängystäni. Sen vieressä siivouskaapissa on uusi imurini, jonka sain jo viikkoa ennen syntymäpäivääni lahjaksi vanhemmiltani. Olen siitä ihan taivaissa, sillä tämä – Herra Huuver (Mösjöö Yyveer ranskaksi), olen sen jo nimennyt  – on näppärä peli! Valo ja kaikki!

”Sitten, kun täytän ihan liian vähän vuosia lähellä neljääkymmentä, syntymäpäiväni aamuna mies ja kaksi lasta kasaantuvat sänkyyni kahvin ja kakun kanssa. Lahjaksi ne antavat ison timanttikorun ja lupauksen ulkomaanmatkasta. Ja ruusuja, tietysti!” Ja niin edelleen, kirjoitin päiväkirjaani parikymppisenä.

Hymyilyttää hiljaa: nyt minä makaan sängyssäni ja ajattelen ahdistuneena harjanvartta, jolla tunkeutua naapureiden elämän auvoon sekä innoissani suloista Herra Huuveria, jonka sain viikkoa ennen syntymäpäivääni vanhemmiltani. Enhän edes pidä imuroinnista!

Ai ni. Minä täytän tänään ihan liian monta vuotta. Ihan liian vähän vuosia lähellä neljääkymmentä.

Mitä minä olen muka saanut aikaan tällä iällä?

Tämä ei ole maksettu mainos. Ei, vaan puhdasta (kirjaimellisesti) harjanvarsimummon rakkautta – itseänikin pelottavaa innostusta imurista! Herra Huuverissa on jopa valo!

 

KOPOTIKOPOTIKOPOTI. Makuuuhuoneeni päätyseinä sijaitsee juuri rappukäytävän portaikon vieressä. Pora yläerrassa on hiljentynyt ja naapurit vaeltavat nyt alas rappusia. Lasken heidän askeleensa kuunnellen, miten he ohittavat pääni  ja kuinka askelten ääni vähitellen vaimenee neljä kerrosta alempana.

Nostan pääni tyynystä ja näen miten he astuvat käsi kädessä kiiltävään bemariinsa.

Mitä minulla on?

Pysähtynyt elämä, jossa ei tapahdu juuri mitään. Hiljasuus ja harjanvarsimummo, joka haluaa ärsytyksissään nakuttaa naapurin lattiaan oman kattonsa kautta.

Samalla, kun muut ovat kiitäneet eteenpäin, rakentaneet rahaa, perheitä ja saaneet suuria aikaan, minä olen kohdannut lukemattoman määrän esteitä, pudonnut yhdeltä tuohoisasti. En ole viuhkinut vaihdikkaasti kohti tavoitteita, vaan liehunut tuulessa tietämättömänä. En ole saanut mammonaa, vaan kallein omaisuuteni mahtuu pieneen muovipussiin. On määräaikainen työpaikka vieraalla paikkakunnalla, juurettomuus ja koti-ikävä.

Ai ni. Mähän en oo saanu elämässä vielä mitään aikaan. Tällä iällä!


VIIMEISTEN VUOSIEN AIKANA minut on pysäytetty monta kertaa. Olen ollut paikoissa etäällä, esteiden eristämänä, jossa kaiken mitääntekemättömyyden ja yksinäisyyden keskellä on ollut aikaa pohtia elämää. On ollut hiljaisuutta, jossa kuunnella naapurin ääniä ärsytyksen äärille. On pitänyt pysähtyä ja pureskella. On täytynyt jäsentää, joustaa ja jatkaa – kohdata perspektiivi perusnäkymään.

On ollut pakko olla ääneti, jotta on voinut kuulla. On täytynyt olla tunnoton, jotta on oppinut lopulta tuntemaan. On pitänyt kärvistellä epävarmuudessa, jotta on tajunnut tilapäisyyden.

On pitänyt katso omaa kohellusta kuin ulkopuolisin silmin, jotta on oppinut nauramaan elämälle. On täytynyt hidastua, jotta on ehtinyt pohtia omaa toimintaansa ja sen tarkoituksenmukaisuutta. Tajuta, että vauhdissa ei aina ehdi nähdä. Että vilinässä voi maailma kutistua.


”HITAALLE REFLEKTIOLLE JA maailmankuvan rakentamiselle ei anneta enää aikaa, eikä sitä arvosteta… Ihmisten pitäisi pysähtyä ja opetella ajattelemaan huolellisesti – siinä kaksi tärkeää asiaa. Molemmat ovat nykyään aika hukassa”, luen tietokoneeni näytöltä filosofi Markus Neuvosen ajatusta. Tämä juttu Helsingin Sanomissa pysäyttää (suosittelen lukemaan sen kokonaan täältä). Siinä Neuvonen pohtii, onko nykyelämä kaikessa vauhdissaan ja vaateessa ripeään toimintaan haastanut viisauttamme. Hän kysyy pysähdymmekö riittävästi pohtimaan asioita, elämää ja kohtaamiemme väitteiden todenperäisyyttä.

Ja minä mietin, että kaikessa pysähtyneisyydessäni, aikaansaamattomuudessani ja turhuudessani, olisinko sittenkin voinut saada jotain aikaan?

Ovatko viime vuodet ovat veistäneet minusta viisaan? Kaikessa koetoksessaan rohkean ja voimakkaan, sillä olen joutunut kohtaamaan ja punnitsemaan? Ajattelua ja kolahduksia, joita tarjota toisille?

Ehkä minun saavutukseni tällä iällä onkin tässä muodossa? Jonkun toisen taas jossain toisessa? Jos saavutukseni on viisautta, sitä en olisi en olisi missään muussa elämän muodossa pystynyt saavuttamaan. Olisi ehkä muutoin ollut liian kiire pysähtyä ajattelemaan, pureksimaan, erottaman etäisyyttä.


KOPOTIKOPOTIKOPOTI. Askelten ääni voimistuu kerros kerrokselta. Kliks ja kolinkolin.

TUMPTUMPTUMP!!!

Naapurit ovat palanneet takaisin kotiin. Raskaita kauppakasseja lasketaan yläkerrassani keittiön lattialle.

Minä istun nyt keittiönpöytäni ääressä suoraan naapureideni kauppakassien alla ja katson kissavideota netissä.

Moi et Mösjöö Yyveer! Siis minä ja Herra Huuver. Ranskaks.

 

* * *

Toivon, että oletettu viisauteni näkyy sinulle näissä blogini teksteissä. Kenties se kehityksen kaari, jonka vuodet ovat ajatteluuni viilanneet. Toivottavasti voin näissä tekesteissä ja tekemisissäni jakaa jotain kanssasi.

Tänään suosittelen luettavaksesi esimerkiksi näitä (ja jutun sisälle linkkasin tarkoituksella lisää koko joukon)

Marraskuun mekkala

Unelmien rekkapilotti

Somekuningattaren tulikoe ja muita tarinoita supersankareista 

 

ja katsottavaksesi tämän

/ Ämmäsi, kaikesta huolimatta ja ehkä juuri siitä johtuen

Millessittenalkais-olo

Niin.

Milles sitten alkais? Se on kysymys ja olotila, joka nyt mieltäni hallitsee. Neljä viikkoa on alkanut tehdä tehtävänsä, ja aamutyön rytmi ja rutiini on asettunut kehooni ja toimintaani. Kun tuo tietynlainen alkuturbulenssi kello neljän aamuherätyksiin totutteluun (kivaa siitä ei kyllä ikinä tule!) ja työni päivärytmiin on laantunut, alkaa mieli kaivata myös jotain muuta – siitähän jo edellisessä, yksinäisyyden tunnettani käsittelevässä tekstissä kirjoitin.

Ehkä tämän tunteen voisi myös kuvailla sillä, että hetkittäin tuntuu, että osa elämää valuu kokonaan hukkaan. Kun työni päättyvät jo klo 13, päivästä olisi vielä paljon tunteja jäljellä, mutta en oikein keksi niihin mitään järkevää tekemistä. Hassua, miten sitä unohtaa, että töiden päättyessä on todella ehtinyt jo tehdä kokonaisen rankan ja itsestään paljon antavan työpäivän, ja siitäkin pitäisi jo itseään kiittää. Mutta mieli haluaisi olla aikaansaavempi, menevämpi, mitä ikinä. Ja sitten toisaalta, rankkojen aamujen jälkeen keho toisaalta hidastaa menoa. Ei vain voi jaksaakaan tehdä mitään suuria. Ja se on toisaalta aika ihanaa. Voi ihan hyvällä omalla tunnolla maata sohvalla ja katsoa televisiota. Hassu kierre.

Samalla mieleni alkaa taas jo jossain syvällä valmistautua tulevaan, onhan totta, että nyt jo yli puolet tästä Kuopion työkomennuksesta on takana. Määräaikaisuus ja väliaikainen visiitti tähän kaupunkiin haastaa tietysti kaikkea toimintaani. Osaltaan ei edes tunnu järkevältä aloittaa täällä mitään sen suurempaa, sillä enhän enää vuodenvaihteen jälkeen ole täällä ehkä enää. Sellainen on väliaikaisen elämän luonne.

Millessittenalkais-olo.

Tämän kuvan oton hetkellä ei kyllä ollut yhtään epäselvää, mille alkaa. Se on otettu aamulla, vain viittätoista minuuttia ennen radiolähetykseni alkua. Tuossa vaiheessa, vaikka päässä ei pyörisikään mitään sanottavaa, on vain alettava puhua.

 

Kuolemanpelko on lohduton hätkähdys elämän häilyväisyyden äärellä

Ulkona on hämärää. Tunnelmallinen sunnuntai-iltapäivän syyssade. Tiedätkö, sellainen, joka tasaisessa rännien ropinassaan rauhoittaa mielen. Sen sorttinen, että keho vetäytyy vain lepäämään ja mieli kehottaa antautumaan raukealle huokaukselle. Ehkä sytytän kynttilän, himmennän valoja entisestään ja kuuntelen vielä hetken hiljaa.

Uunissa paistuu pannukakku. Kohta mummon tekemää omenahilloa ja lusikallinen vaniljajäätelöä sen päälle. Haistelen makuuhuoneeseen kiemurtelevaa houkuttelevaa tuoksua. Makaan sängyllä kirjaa lukien. Tekee mieli kirjoittaa, kuvata kaunista maisemaa ja raukeaa tunnelmaa.

Sitten se tulee. Ihan yhtäkkiä, pitkästä aikaa, jostain hiljaisuuden keskeltä.

Väristys iholla, joka läpäisee koko kehon. Polttava puristus kaulalla, joka saa hengen salpaantumaan. Ihan yhtäkkiä, arvaamatta, ilman mitään syytä se tulee. Niin se tuli silloinkin. Ensimmäistä kertaa vuosi sitten. Luulin, että se oli jo mennyt pois.

Haluan kirjoittaa kaunista kuvausta, nokkelia sanoja sinulle, mutta vielä voimakkaammin tulee nyt tarve kuvata tämä tunne. Nyt juuri. Ensimmäistä kertaa ikinä kenellekään toiselle.


LOUKKAANNUIN VUOSI SITTEN äkkilisessä onnettomuudessa. Päivälleen tänään makasin sairaalassa huolissani tulevasta. Ihmismieli on sellainen, että se tuntee tarvetta isojen elämänmullistusten kohdalla muistella. Nostalgisoida, kun katsoo ajan taa.

Niin minäkin tänään. Nyt, kun siitä on vuosi.

En halua romantisoida tai ylidramatisoida onnettomuuttani. Maailman ja monen muun mittakaavassa se on pieni, mutta minun, pikkuruisen ihmisen elämässä järistys. Tipuin korkealta, mutta onneksi vain jalalleni. Putoaminen niskalle ei ollut kaukana ja silloin olisi voinut käydä huonomminkin. Jossittelu on turhaa, mutta joinain hetkinä siltäkään ei voi välttyä.

Onnettomuudessani oli monta ikävää lieveilmiötä, jotka mullistivat arkeni. Pitkä prosessi, joka painoi minut sängyn pohjalle, yksin hiljaisuuteen ja toivottomuuteen. Olen siitä kertonut sinulle paljon.

Ambulanssissa matkalla sairaalaan vuosi sitten. Näin kerroin tuolloin epäonnisesta urheilusuorituksestani.

 

MUTTA ON YKSI ASIA, josta en ole aiemmin puhunut. Asia, jota en osannut odottaa kohtaavani, seikka, jota en edelleenkään osaa sanoin selittää enkä järjellä ymmärtää.

Se väristys iholla, joka läpäisee koko kehon. Polttava puristus kaulalla, joka saa hengen salpaantumaan. Se, joka tulee ihan yhtäkkiä, arvaamatta, ilman mitään syytä.

Kuolemanpelko.

Onnettomuuteni myötä kohtasin tuon oudon tunteen. Sillä hetkellä, kun se iskee, ei pelkää kuolevansa, vaan pelkää sitä hetkeä, jolloin kuolee. Tiedätkö, mitä tarkoitan?

Sille tunteelle ei ole sanoja. Se tulee hiljaisuudessa ja hetkellä, jolloin ei oikeastaan ole mitään hätää. En tiedä, kuinka moni on sen tunteen kokenut, mutta epäilen, että ainakin jotkut. Epäilen vain, sillä harvoin siitä kukaan mitään puhuu ääneen. Siitä on vaikea puhua, sillä se on niin primitiivinen pelko ja kuristava kauhu – lohduton hätkähdys elämän häilyväisyyden äärellä.

Se ei jää päälle, vaan aivan yhtä nopasti ja arvaamatta kuin se tuleekin, lähtee se pois. Sitten kaikki jatkuu normaalisti. Siihen pelkoon ei jää kiinni, ja arjessa tuo tunne on vain kaukaunen muisto. Minäkin jatkan kirjan lukemista, pohdin blogin kirjoittamista, kellun syyssateen lempeässä raukeudessa. Pannukakku on valmista nautittavaksi.

Olen kuvaillut muutamaan otteeseen blogissani sitä, millaisia muutoksia onnettomuuteni toi arkeeni. Esimerkiksi tällä tavoin kerroin elämästäni vuosi sitten lokakuussa.

 

 

EN TIEDÄ MIKSI se tänään taas tuli. Pitkästä aikaa ja arvaamatta. En ymmärtänyt, miksi se tuli ensimmäistä kertaa elämässäni loukkaantumiseni jälkeen. Silloin tällöin se on iskenyt viimeisen vuoden aikana, mutta unohtunut myös saman tien.

Ehkä syy sen ilmaantumiselle oli siinä, että olin paikoilleen pakotettuna ja kokenut jotain elämänvoimaani niin syvästi järkyttävää. Sellaista en ollut aiemmin koskaan tuntenut, sillä elämän vauhti ja kiireet peittivät alleen liian pysäyttävät pohdinnat. Ja kun yhtäkkiä oli aikaa, oli hiljaisuus, kokemus elämän hauraudesta ja pelko siitä hetkestä, jolloin kuolee.

Ei minulla ole suuria sanoja tai koskettavaa kiteytystä elämästä, hetkeen heittäytymisestä, nöyryydestä ja kiitollisuudesta, johon kuolemanpelon hetki pakottaa. Ei sen hetkellä mieti sellaisia. Jää vain horjahtanut olo ja suuri ihmetys; miksi koin tuon tunteen ja mistä se syntyi?

Ehkä nyt on kirjoitettava yrityksenä ymmärtää itsekin paremmin. Vakuutuksena, ettei ole mitään hätää. Pohdintana, että lopulta on tärkeää kokea tämäkin tunne, vaikka sen synnyn mekanismia ja tarkoitusta ei voikaan käsittää.

Oletko sinä kokenut vastaavaa?

/Äm

Voiko julkisesti heikko ja haparoiva ihminen olla uskottava? Kun päätin unohtaa ulkoisen uskottavuuden ja keskittyä olemaan rehellinen

”Sä et ole uskottava, kun kerrot julkisesti haparoinnistasi ja siitä kuinka hukassa olet. Tajuutko, että kukaan ei luota suhun kun esiinnyt noin etkä ikinä saa töitä tuollaisena.”

Tämä palaute on syöpynyt lähtemättömästi mieleeni. Sain sen joltain tuntemattomalta jostain jonkin blogikirjoitukseni jälkeen joitakin vuosia sitten.

Oli heikko hetki, ja itsetuntoni hyvin matalalla. Oli selviytymistaistelu, jossa yritin löytää uudelleen paikkaani maailmassa, joka oli äkillisesti muuttanut muotonsa.


VUONNA 2012 LÄHDIN POIS omistamastani yrityksestä, joka kerran oli ollut suurin unelmani. Vaikeiden päätösten jälkeen olin ymmärtänyt olevani väärässä paikassa. Liike-elämä ei sytyttänyt, eikä tuntunut sittenkään omalta jutulta tavoitella kovan bisnesnaisen asemaa.

Tiedätkö, mitä mietin tuolloin?

Rehellisyyttä. Oli vain hypättävä tyhjän päälle, ja luotettava, että laskeutuisi jonnekin.

Vähänpä tuolloin tiesin millainen matkastani muodostuisi. Monta vuotta vierähti etsiessä omaa paikkaa. Romahtelin, menin harhaan, kokoilin palasia uudelleen. Sitkuttelin sen minkä pystyin.

En tiennyt kuka olin, mistä tulin ja minne olin menossa. Tiesin vain, että minun oli kirjoitettava. Kun painoin firmani oven kiinni viimeistä kertaa, perustin ensimmäisenä blogin. Päätin, että kertoisin, millainen matka on, kun lähtee jostain tietämättä mihin päätyy.  Alkoi Sarastus-blogi Hidasta elämää -sivustolla, joka vaihtui lopulta tähän omaan MaiLife-blogiin. Avautuminen elämän isoista kysymyksistä oli suorastaan sairas ajatus ihmiselle, joka siihen asti oli pitänyt kaikki visusti salassa, ei lörpötellyt turhia tunteellisuuksia edes lähimmille ihmisille.

 

Kalastustyö Norjassa opetti minulle enemmän kuin yksikään tekemistäni töistä.

 

OLIN OLLUT LUOVA ja hullutteleva lapsi – luonnonlapseksi sellaista kai kutsuttaisiin. Aikuisuuden kynnyksellä kuitenkin tajusin, ettei iso ihminen voi niin olla: lepattaa miten sattuu ja heittäytyä nauraen hetkeen. Oli näytettävä vakaalta, mentävä vakaviin aikuisten töihin. Oli oltava hiljaa silloin kun sattui ja hehkutettava samppanjanhuuruisia kuvia someen onnistumisen hetkellä.

Sitten jokin saikin minut tajuamaan, etten ollut enää rehellinen itselleni. En enää uskonut siihen, millaiseksi olin yrittänyt tulla ja mitä tavoittelin.

Ja niin hyppäsin. Haparoin ja etsin paikkaani: kokeilin vaimon roolia Ruotsissa, seikkailin Norjassa kalastajanapulaisena, tein erilaisia töitä ja hahmotin omaa osaamistani. Tutkin ja tein valintoja. Onnistuin, mutta sitäkin enemmän epäonnistuin. Tein hulluja ratkaisuja ja pistin itseni likoon. Annoin kaiken näkyä, enkä peitellyt heikkoja hetkiäni. Olin rehellinen; kerroin mitä tapahtuu ja miltä nuo tapahtumat tuntuivat.

Vaikka se kerta toisensa jälkeen tuntui pelottavalta, tiesin, että minun oli avattava haparointini toisten edessä. Olin paljaana muiden arvioivien katseiden kohteena.

Ja sitten joku tuntematon jostain: ”Sä et ole uskottava, kun kerrot julkisesti haparoinnistasi ja siitä kuinka hukassa olet. Tajuatko, että kukaan ei luota suhun kun esiinnyt noin etkä ikinä saa töitä tuollaisena.”

Tiedätkö mitä minä tuolloin mietin?

Rehellisyyttä.

Miten sitten pitäisi olla? Täytyisikö esittää, olla vastoin itseään? Rakentaa päälleen kuori ja toimia kuten ulkopuolelta ohjataan? Pitääkö olla hiljaa ja purra huultaan heikolla hetkellä? Piilottaa mielensä maailmalta kun henki haparoi? Näyttää siltä kuin elämä on selkeä putki eteenpäin täynnä onnistumisia?

Onko se uskottavuutta?

Heikkous, haparointi ja vaikeat tilanteet ovat antaneet minulle paljon aiheita tarinoille; myös tärkeille teoille.

 

MITÄ USKOTTAVUUS ON? Miksi ajattelemme, että täytyy olla hallittu, hillitty, eikä näyttää tunteitaan sekä heikkouden hetkiään?

Mitä uskottavuudella on väliä, jos se tarkoittaa epärehellisyyttä itselleen?

Tiedätkö, mitä minä ajattelen nyt, kun olen saanut voimani, uskoni itseeni ja luottamuksen elämään taas takaisin?

Rehellisyyttä minä ajattelen; sitä miten kukaan, joka EI uskalla olla oma itsensä heikkoine ja herkkine puolineen, voisi olla uskottava? Miten mikään muu kuin aito ja haavoittuva ihminen voi olla uskottava? Kaikki muuhan on feikkiä. Kaikki muuhan on epärehellisyyttä.

Uskotko sinä ihmiseen, jonka näet peittelevän jotain, vetävän jarruja päälle, esittävän muuta kuin on?

Jokainen meistä haparoi. Jokainen on heikko. Ja se joka muuta väittää, ei ole rehellinen.

Eräs toinen ihminen sanoi kerran, että blogini on kamalin, jota hän on koskaan lukenut. Rehellisyys pelotti, se, että tekstini koskettivatkin lukijoita enemmän peilinä heidän omaan elämäänsä – eikä oman elämän raadollisuuden näkeminen konkreettisina sanoina edessään ole helppoa. Ei ole helppoa tunnustaa olevansa heikko olento. Kuva Mirkku Merimaa

 

JOS VOISIN, VAIHTAISIN varmasti pois monta vaikeaa päivää matkani varrelta, mutta en tätä prosessia, joka pinnan alla on jyllännyt. Kun vähitellen pääsin irti vanhoista taakoista, alkoi luovuuteni taas kukoistaa. Aloin uskaltaa olla se vähän villi, hullutteleva, mutta ajattelevainen ja muita kunnioittava oma itseni. Tajusin, että se on minua parhaimmillaan. Minusta on kuoriutunut taas se sama ihminen, joka olin lapsena. Sen uskon olevan aidointa todellisinta ihmistä.

Tiedätkö mitä minä tänään epäilen?

Ehkä uskottavin onkin hän, joka antaa itse itsensä olla juuri sellainen kuin on ja päästää tämän näkyviin? Sellainen, joka on rehellinen itselleen ja toisille.

Jos minä saisin nyt kertoa kuinka tulla uskottavaksi, olisi se kehotus pohtia sitä mistä lapsena syttyi, mihin silloin uskoi, mitä asioita silloin rakasti tehdä – ja olla juuri sitä. Olla vain, luottaa ja mennä kohti niitä asioita joista syttyy. Kehottaisin unohtamaan uskottavuuden ja keskittymään rehellisyyteen.

Se on vaikea prosessi, enkä usko sen voivan syntyä yhdessä yössä saati helpolla. Aidoksi ihmiseksi ei tulla millään kikalla. Sellaiseksi tullaan pudottamalla pois kohtaamalla pelkonsa ja pudottamalla pois yksi pelko kerrallaan.

Minä olen tehnyt tätä nyt viisi vuotta, mutta juuri tänään olen siellä missä pitääkin.


”SÄ ET OLE USKOTTAVA, kun kerrot julkisesti haparoinnistasi ja siitä kuinka hukassa olet. Kukaan ei luota suhun kun esiinnyt noin etkä ikinä saa töitä tuollaisena.”

Tiedätkö, mitä haluan juuri tänään tähän toteamukseen vastata?

Elän nyt parasta elämää, olen onnellinen, ansaitsen hyvän kuukausipalkan ja pääsen kokemaan uskomattomimpia seikkailuja juuri siksi, että olen näyttänyt heikkouteni ja haparointini edessäsi – ollut rehellinen itselleni ja sinulle. Ilman sitä en kertoisi näitä tarinoita, en osaisi koskettaa toisia tällä tavoin enkä juontaisi yhtä Suomen kuunnelluimman radioaseman aamuohjemista.

Sillä kukaan ei ole niin uskottava kuin rehellinen ihminen.

Uskottavuudesta puheenollen… Yksi käänteentekevin ja ulkopuolisille ehkä hulluin veto minulle oli näytellä työkseni mäkihyppääjää. Rakastin tätä hommaa, ja se auttoi minua ymmärtämään, että minun juttuni on innostaa ja viihdyttää ihmisiä, kuten tässä Neste Rally -tapahtumassa vuonna 2016. En ole ikinä elämässäni tehnyt itselleni näin rehellistä ja upeaa työtä. Tästä voit lukea siitä lisää.

 

/Äm