Aviciin tarina muistuttaa, ettei kukaan voi määrittää toisen rajoja – tähän sinunkin pitäisi herätä

En liene ainoa, jonka sai pysähtymään tieto musiikkinero Aviciin menehtymisestä. Itse kavahdin myös siitä syystä, että olin ehtinyt juuri katsoa Aviciista, siis muusikko ja säveltäjä Tim Bergling kertovan dokumentin Netflixista.

Dokumentti kertoo Timin elämästä Aviciina, mutta minulle yhdeksi sen keskeisimmistä teemoista nousi yksi pieni sana: ”Ei”. Katsottuani dokumentin ja heti sen perään kuultuani artistin menehtymisestä, aloin pohtia rajojen asettamista ja niiden kunnioittamista.


EI OLE VARMASTI ketään, joka ei viimeisten vuosien aikana olisi törmännyt Timiin. Kuollessaan 28-vuotiaasta Tim-nimisestä kaverista tuskin kovin moni oli kuullut, ja vaikkei hänen artistinimensäkään ei ole tuttu, vähintään yhden kappaleen on jokainen kuulleet tältä ruotsalaiselta konemusiikin säveltäjältä – niin suosittu hän oli.

Timin nousu maailmansuosioon tapahtui alle kaksikymmpisenä ja oli nopea. Hän rakasti musiikkia ja kaikki muu oli hänelle toissijaista. Keikkoja kertyi nopeasti päätähuimaava määrä, ja koska vauhti oli kovaa, vähitellen matkalla vastaan alkoivat nousta erilaiset terveydelliset ongelmat. Kohtasipa Tim myös yhä useammin kysymyksen siitä, onko jatkuva kiertäminen keikoilla maailman ympäri kaiken arvoista. Dokumentissa hän herää useamman kerran pohtimaan, miksi ei enää sytykään musiikista samoin kuin uransa alussa.

Haimatulehdus, paniikkikohtaukset ja umpisuolen puhkeaminen kaatoivat miehen sairaalan sänkyyn useaan kertaan kiertueiden varrella. Dokumentissa katsoja päästetään näkemään päätöksenteon hetkiä, joissa Timin täytyy päättää peruuko hän keikkansa vai ei. Hänen ympärillään kuhistaan: eikö nuori mies ymmärrä, että hänen täytyisi olla kiitollinen nopeasti huippukorkeuksiin nousseesta urastaan ja suorittaa velvollisuutensa ja vastuunsa fanejaan kohtaan.

On hurjaa nähdä, kuinka usein Tim joutuu taistelemaan siitä, että saa perua keikan, koska ei kykene sitä soittamaan.

Tämä auringonlasku on kuvattu taannoisella Madeiran matkallani.

 

OMAT RAJAT PALJASTUVAT usein hyvin yllättävästi, pitkän päänsisäisen, tiedostamattomankin prosessin tuloksena; silloin, kun jokin pieni havainto autttaa ne lopulta hahmottumaan konkreettisesti.

Hyvin koskettava on hetki dokumentissa, jossa Tim keikkabussissaan kertoo lukeneensa Karl Jungin kirjaa ja löytäneensä siitä itsensä ja vastauksen siihen, mikä häntä oli eniten elämässään ahdistanut. Hän sanoo tajunneensa olevansa Jungin määritelmien mukainen introvertti, ihminen, joka ei halua paistatella muiden edessä, vaan vain tehdä omaa juttuaan rauhassa.

Loisto nuoren miehen kasvoilla on pysäyttävä, kun hän oivataa, että hänessä ei olekaan mitään vikaa, vaikkei hän haluakaan olla tähti toisten edessä – sitä kun hän on koko uransa ihmetellyt.

Niinpä hän päättää lopettaa keikkailun ja keskittyä jatkossa vain musiikin säveltämiseen. Hän painaa symbolisesti julkaisu-nappia ja lähettää jäähyväistekstinsä Twitteriin.

Managerit, promootiopäälliköt ja muu hänen ympärillään pyörivä väki yrittää vielä viimeiseen pyörtää miehen pään. He muistuttelevat Timille kovaan ääneen, että lopettaessaan hän saattaisi menettää paljon rahaa ja vierellään olevia ystäviä. Mutta kun katsoo Timin kasvoja tuolla hetkellä, tajuaa, ettei hän välittänyt rahasta tai hännystelijöistä.

Raja oli asetettu, ”ei” sanottu – nyt sitä ei voisi enää kukaan toinen kyseenalaistaa ja perua.


TIM KÄVI DOKUMENTIN mukaan viimeisinä vuosinaan läpi isoa itsetutkskelun prosessia, ja oivallus introverttiyestä sekä omista rajoista oli hänelle hyvin merkityksellinen.

Moni meistä tunnistaa tämän saman: Kun on isossa itsensä hahmottamisen prsessissa ja tekee merkittäviä oivalluksia, mutta muut eivät olekaan kehittyneet samoin tai samaa tahtia, ristiriita itsen ja toisten välillä saattaa olla suuri.

Esimerkiksi Tim kehittyi ja kasvoi ihmisenä paljon, mutta muut hänen ympärillään eivät olleet samassa prosessissa mukana. Näin ollen he eivät tuntunee ymmärtävän mistä on kyse.Ha  katsoivat maailmaa vielä ”vanhan Timin” linssien läpi, mutta mies itse olikin jo paljon pidemmällä. Hänen rajansa olivat paljon selvemmät ja hän ymmärsi nyt itsestään huomattavasti enemmän. Mutta kukaan toinen ei hänen ympärillään ei pystynyt tähän näkemään – olihan hänen totuttu olevan toisenlainen, ja odotukset häntä kohtaan olivat entisen kaltaiset.

Kaikkea tätä Avicii-hahmosta oppimaani peilaten tuntuu kovin kohtuuttomalta, että hän menehtyi vain vähän aikaa sen jälkeen, kun oli oivaltanut omat rajansa ja alkanut toimia niiden mukaan muiden ajatuksista viis. Timin kuolinsyytä ei ole kerrottu julkisuuteen, enkä minäkän väitä sen johtuvan yllä esitetyistä asioista. Nämä ovat havaintoja dokumentista, jotka saivat minut pysähtymään ja oivaltamaan jotain suurta.


TÄRKEIN ASIA, JONKA tajusin dokumentin katsottuani, oli tämä:

Jos lähelläni on ihminen, joka tosissaan ja vakavissaan sanoo ”ei”, minun täytyy kunnioittaa ja tukea häntä. Vaikka itse hyötyisin hänen tekemisistään jollain tavalla, ja hänen kieltäytymisensä tarkoittaisi menetystä minullekin, ei ole mitään niin tärkeää kuin kunnioitus toista kohtaan. Meidän on pidettävä huolta toisistamme, se on vastuumme.

Todellisen rajan tunnistaminen toisessa ei ole vaikeaa. Sen tuntee. Sen näkee hänestä. Siksi on oltava korvat tarkkana, kohdattava ihmiset. Koko ajan.

Ja sinä, joka nyt olet uupunut, ihan siinä rajalla, muista, että sinun oikeutesi on sanoa ei. Kukaan toinen ei rakenna sinun rajojasi! Kukaan toinen ei aseta sinun arvojasi. Kukaan toinen ei taivuta sinun tahtoasi.

Mainokset

Kaverikerhon keväinen makkaranpaistoretki ja ihmeiden syvin olemus

”Nykymaailma on kumma. Kaikenlaisia hienoja elämänviisauksia heitellään ilmaan ja jengi liimaa niitä tauluina seinilleen samalla miettien, että mikä hemmetti on, kun elämä on siltikin ihan paskaa. Mitä ovat ne kummalliset ihmeet, joita tunnumme alati odottavan? Miten muutos syntyy?

Vastaus on pirullisen yksinkertainen:

On toimittava.

On perkele tartuttava toimeen ja tehtävä jotain. On oltava rehellinen itselle ja muille, kohdattava menettämisen ja hylätyksi tulemisen pelkonsa ja niistä huolimatta uskallettava tarttuva toimeen.

Vaihtoehto on jäädä paikoilleen, kenties valittaa, ja odottaa ihmettä, jota tuskin ikinä vastaan tulee.”

 

Näin kirjoitin aiemmin talvella blogiini. Tänään nuo samat sanat tulivat mieleeni, kun lähdimme Kuopion Kaverikerhon kanssa torstaiselle makkaranpaistoretkelle.

Ihmeiden syvin olemus.

 

Ajatella, että ryhmässämme on nyt jo ylo 600 jäsentä! Haluan jakaa tänään uudelleen tuon talvisen kirjoitukseni, sillä siinä on sinullekin valtavan tärkeä viesti – syy siihen, miksi on syytä uskaltaa, vaikka vähän jännittäisikin. Ja yksi ajatus siitä, mitä ihmeet oikeastaan vaativat.

 

* * *

Ihmeitä ei tapahdu, ne täytyy tehdä – ja tunkea torjutuksi tulemisen pelon läpi
(Julkaistu MaiLifessa 11.2.2018)

Seison tyhjällä parkkipaikalla aikaisin lauantaiaamuna. Ketään ei näy, ja kello on jo lähellä lähtöä. Olemme sopineet tapaavamme parkkipaikalla, mutta minä epäilen nyt, ettei kukaan olekaan tulossa. Ehkä kaikki ovat viime hetkellä muuttaneet suunnitelmiaan, ja minä joudun kääntymään takaisin kotiin.

Puhelin kilahtaa viestin.

Äh! Enhän minä tätä kaupunkia näköjään vieläkään tunne. Tönötän ihan väärällä parkkipaikalla, pitäisikin olla talon toisella puolella.

Kaunokirjallinen, elämänviisauslauseiden viljelyyn erikoistunut sieluni ei voi olla kiteyttämättä:

”Sitähän elämä on; ainaista väärällä parkkipaikalla seisomista.”


VIERAS KAUPUNKI. Yksinäisyys. Ikävä.

Ne ovat syy, jonka johdosta nyt kävelen pika-askelein kohti talon toista puolta ja oikeaa parkkipaikkaa, jolla muut jo minua odottavat.

Muutamaa viikkoa aiemmin olen tunkenut itseäni valtavan pelon läpi. Olen päättänyt kirjoittaa blogiini yksinäisyydestäni ja tarjota kaveruuttani toisille. Siihen asti olen odottanut ihmettä; että jotain tapahtuisi ja kääntäisi alakuloni iloksi. Voisinko ikinä tykästyä tähän kaupunkiin, jossa nyt työskentelen, vai pitäisikö vain kääntyä kotiin, kun täällä ei muuta elämää minulle ole?

Sitten on tullut tuo kummallinen pikku ajatus: entä jos joku muukin on kaltaisessani tilanteessa, voisinko minä tarjota hänelle kaveruuttani? Niin olen päätänyt kirjoittaa peloistani viis; kaikista eniten kun jännittää, että tunnen tekoni jälkeen itseni vieläkin yksinäisemmäksi, hylätyksi. Olen pelännyt, että sanani kaikuvat kuuroille korville, eikä kukaan tartu ehdotukseeni.


MUTTA EIVÄT NE ihan kuuroille kaikuneet. Vain muutamassa viikossa yksi askel on johtanut toiseen: mahtavaan kaupungin kaverikerhoon, jonka yli 400 jäsenestä (!) nyt neljä toisilleen tuntematonta on lähdössä yhdessä lumikenkäilemään.

Ryhmän jäsen Pertti on ehdottanut retkeä, ja me muutamat olemme tarttuneet hänen ehdotukseen. Niin tämä homma toimii; kuka tahansa voi  kutsua ihmisiä yhteiseen tekemiseen. Myhäilen tyytyväisyyttä, sillä juuri näin toivoinkin tämän menevän. Kyse ei ole enää minusta, vaan koko monisatapäisestä ryhmästä ihmisiä, jotka haluavat iloa, ystäviä ja tekemistä elämäänsä.

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen)

Me naiset!

Pertti näyttää kartasta reittiämme.

Tämä kuva: Marja Soininen

 

LUMIKENKÄILY KESKELLÄ METSÄÄ on mahtavaa homma ja retken kruunaa se, että Pertti tuntee metsän. Hän opastaa meitä läpi retkemme, kertoo tästä metsästä, jonka tuntee hyvin. Muilla osallistujilla on omat lumikengät, mutta minä saan lainata niitä Pertiltä. Ja sitä paitsi kuka tahansa voisi lainata sellaiset kirjastosta. Kynnyksiä ei tähänkään hommaan ole!

Tunnelma on välitön. Ihastelemme maisemia, hengästymme raskaasta liikunnasta ja jutelemme kaikenlaista. Tällainen toiminta on helppo mahdollisuus tutustua ihmisiin, toteamme yhdessä. Ja me vitsailemmekin jo kuin vanhat ystävät!

–Mahtavaa, kun nyt tietää muitakin ihmisiä, jotka tykkäävät retkeilystä. Aiemmin en ole oikein saanut ketään seurakseni ulkoliikuntaan, joku meistä toteaa.

Minä nyökkään päätäni. Juuri näinhän sen toivoin menevän!

Olen valtavan kiitollinen Pertille siitä, että hän on järjestänyt tämän retken. Häneltä on vaatinut rohekutta ja lämmintä sydäntä tarttua toimeen vailla tietoa tulisiko kukaan tälle retkelle. Olen käsittämättömän onnellinen siitä, että tarjoukseen ovat tarttuneet Marja ja Eeva. He ovat viitsineet vaivautua ja uskaltaneet lähteä retkelle tuntemattomien tyyppien kanssa.

Me kaikki toimimme. Osallistuimme.


KULJEMME PITKÄN MATKAN aivan hiljaa, metsän ääniä aistien. On aikaa ajatella.

Nykymaailma on kumma, minä pohdin. Kaikenlaisia hienoja elämänviisauksia heitellään ilmaan ja jengi liimaa niitä tauluina seinilleen samalla miettien, että mikä hemmetti on, kun elämä on siltikin ihan paskaa.

Mitä ovat ne kummalliset ihmeet, joita tunnumme alati odottavan? Miten muutos syntyy?

Vastaus on pirullisen yksinkertainen:

On toimittava.

On perkele tartuttava toimeen ja tehtävä jotain. On oltava rehellinen itselle ja muille, kohdattava menettämisen ja hylätyksi tulemisen pelkonsa ja niistä huolimatta uskallettava tarttuva toimeen.

Vaihtoehto on jäädä paikoilleen, kenties valittaa ja odottaa ihmettä, jota tuskin ikinä vastaan tulee.

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen)

Makkaranpaistomajamme. Kuva: Marja Soininen

 

PARIN TUNNIN LUMIKENKÄILYN jälkeen istumme paistamaan makkaraa metsästysmajalle. Mussutan makkaraani ja kelailen: Vaikeissa tilanteissa tuntuu, ettei ulospääsyä ole eikä ratkaisua löydy. Mutta aina on se yksi pieni ajatus, joka yllättäen iskee mieleen. Siihen pitää silloin tarttua. Mitä voikaan saavuttaa, kun kokeilee!

Olen hämmentynyt siitä, miten hienoja asioita elämääni on viimeisten viikkojen aikana tullut. Yksi suuri syy niihin on tämä kaverikerho. En ole muita ihmeellisempi ihminen, mutta kuten ihan jokainen meistä, olen voinut antaa sysäyksen ihmeelle, sykkeen jollekin suuremmalle. Se on tässä. Tuo hetki lumikenkäretken jälkeen makkaranpaistossa.

”Ihmeitä ei tapahdu, ne täytyy tehdä – ja tunkea torjutuksi tulemisen pelon läpi”, kaunokirjallinen sieluni kiteyttää tuon hetken historian kirjoihin. Onhan tästä nyt joku lentävä lause tehtävä, sillä nyt taidetaan olla vihdoin ihan oikealla parkkipaikalla.

 



NIIN, SE VAAN kävi mielessä kaiken tämän jälkeen, että tämän tarinan kuulutuasi: onko sinulla jotain, johon odotat muutosta juuri nyt? Entä jos ryhtyisitkin itse toimimaan; ihmeeksi, jota nyt odotat tapahtuvaksi?

/Äm

Suru on itsekäs tunne – ja juuri tästä syystä tarpeellinen

Oma kohtaloni ja oikeus tähän suruun; nuo asiat pyörivät juuri nyt mielessäni. Kuluneet päivät ovat pysäyttäneet. Läheiseni nukkui pois, ja suruprosessi käynnisti minussa kummallisia kysymyksiä…


JOTENKIN SITÄ AJATTELEE, että surun kuuluisi olla vain kaipuuta menetetystä ihmisestä, muistelua yhteisistä hetkistä – kyyneleitä ja hetkittäin mieleen pilkahtavia iloisia hetkiä, jotka nostavat hymyn suupieliin.

Mutta ei. Miksi menetys nostaakin yhtäkkiä pintaan niin monta tunnetta itsestä, synnyttää monta ajatusta omasta elämästä?


SE OLI ÄKILLINEN ja nopea lähtö, emmekä sitä vielä odottaneet tapahtuvaksi; olimmehan ajatelleet, että tämä aina niin terve ja elämänmyönteinen rautanainen eläisi satavuotiaaksi. Mutta perjantaiaamuna sain kuulla mummoni nukkuneen pois.

”Mitä tapahtuu nyt?”, kysyn hiljaa itseltäni.

Viimeinenkin suhde historiaan katkesi, nyt minulla ei ole jäljellä enää yhtään isovanhempaa, joka kertoisi tarinoita menneestä, kytkisi kaiken johonkin isompaan kuvaan.

Miten perheeni käy, miten sukuni nyt käy? Enää ei ole sidettä, joka sitoo meidät yhteen, jonka luona vierailla joulut ja juhannukset – koko suku yhdessä.


”MITEN MINUN NYT KÄY?”, pohdin yllättäen mielessäni.

Näin kuvan, jossa isäni sisaruksineen seisoo sairaalassa mummin vierellä. Se pysäytti. Heitä on monta, toisilleen tärkeää sisarusta. Tuo ihminen on tarjonnut heille elämän ja nyt he ovat vierellä sen viime hetkillä.

Itku puski silmiin tästä kauniista näystä. Mutta sitten hätkähdin. Huomasinkin yhtäkkiä surevani itseäni. Mitä minulle käy, kun kuolen? Onko minua kukaan katsomassa, hoitamassa, suremassa? Minulla ei ole lapsia, ei puolisoa. Millaisen tulevaisuuden itse haluan?

Miksi elämä on mennyt näin ja voiko sen kulkua vielä muuttaa? Pitäisikö? Pystyisinkö edes?

Tätä kysymystä olen pohtinut nyt pitkään. Tunne on kivulias.

Onko minulla oikeus surra näin itsekkäästi?

 

”ONKO MINULLA OIKEUS SURRA?”, kuiskaan ääneen hämmentyneenä.

Lauantaina satuin saamaan puhelun. Sen soitti vanha tuttu vuosien takaa, josta en ole aikoihin kuullut. Nytkin puhelu oli vahinko, tarkoitettu toiselle Maijalle, mutta näppäilyvirhe johti sen minun luokseni.

Sysäydyimme vaihtamaan vuosien kuulumiset. Hän kertoi vaikeista vuosistaan, monista menetyksistä, sairauksista, koetuista hankaluuksista.

Puhelun jälkeen minä jäin pohtimaan; onko minulla oikeutta surra näin, kun jollain toisella on vielä paljon vaikeampaa?

Ja sitten, ovikello soi. Ovella seisoo lähetti kukkakimpun kanssa. Kukat ovat ystävältäni ja kauniita, mutta en voi olla ajattelematta: Miksi minulle, eiväthän nämä kukat minulle kuulu? Enhän ollut edes päivittäin tekemisissä mummini kanssa. Jonkun muunhan nämä kuuluisi saada.


”MITÄ SURU ON?”

En minä siihen vastausta tiedä.

Mutta sen tiedän, että suru pistää elämän mittakaavaan. Se laittaa punnitsemaan mentyä matkaa ja taivalta tästä tulevaisuuteen. Se pysäyttää ja saa sydämen sykkimään; hajottaa ja laittaa kokoontumaan uudelleen. Siksi suru on kaikessa lohduttomuudessaan elämän voimavara – kuolema kaiken kantaja.

Suru ei voi olla muuta kuin aina jossain määrin itsekäs prosessi; me koemme kaiken itsestämme käsin. Eikä se, että ajattelee menetystä omasta kulmastaan tee surusta poismennyttä kohtaan yhtään vähättelevää. Se tarkoittaa vain, että pois lähteneellä on ollut iselle tärkeä rooli; hän on saanut minut pysähtymään elämän äärellä.

Se on tärkeintä, mitä voimme toisillemme tehdä.

 

/Äm, isojen äärellä ja lämpimästi mummia muistaen

Kelkkamiesten kyydissä liftaten: luovuus ja uusi energia syntyvät vain jos uskaltaa antaa aivojen nytkähtää sijoiltaan

Pakkanen natisee puiden liitoksissa ja aurinko sojottaa jossain tammikuun aamun puolitangossa. Työkaveri on nakannut minut tien varteen ja toivottanut onnea.

Olen lähdossä liftaamaan. On tarkoitus testata miten peukalokyyti nykyaikana onnistuu.

Aiemmin viikolla olen ollut ahdistunut: Minun on ollut määrä mennä tapaamaan hihtokeskukseen business-seminaariin saapuvia ystäviäni etelästä. Mutta kuljetusalan tylnseisaus ja bussilakko pistääkin yllättäen autottoman suunnitelmat sekaisin. Ehdin jo mielessäni heittää hyvästit mahdollisuudelle päästä paikalle ja mieltä harmittaa valtavasti. Takana kun on viikko, jolloin kaikki on tuntunut vähän tökkivän.

On tenkkapoo – sellainen taitekohta, jossa elämän isot päätökset tehdään. Se paikka, jossa voi lyödä hanskat tiskiin.

Tai sitten voi keksiä uuden idean. Ja sellainen on nyt syntynyt yhdessä työkaverini kanssa: jos bussit eivät kulje, etsitään jokin toinen keino. Eihän yksi bussilakko voi koko maailmaa romauttaa. Ja niin olemme keksineet, että minut nakataan tien poskeen katsomaan pääsenkö peukalokyydillä perille – tässähän saattaa piillä mahdollisuus seikkailuun. Liftimatkani olemme päättäneet raportoida suorana radioon aamulähetykseemme*, tälle seikkailulle voisi ottaa muutkin mukaan.

Aamulla, ennen liftaamaan lähtöä, väkerrän toimituksessamme kyltin, joka kertoo matkani määränpään.

 

JA NYT SEISON pakkasessa kylmyydestä hytisten, ihmeissäni ja hämmentyneenä. En ole ikinä aiemmin, yhtä kalarekkakyytia Norjasta Suomeen lukuunottamatta liftannut (lue tuo tarina tästä, se on yksi blogini parhaimmista). Mitä pitää tehdä ja miksi hitossa nyt juuri on talven kylmin aamu?

Ajatus liftaamisesta on pelottanut etukäteen. Entä jos kyydin minulle tarjoaakin joku, jolla ei ole puhtaat jauhto pussissa? Entä jos en pääsekään kyytiin, ja joudun palaamaan takaisin? Ja jos saisinkin kyydin, millainen ihminen hän on? Osaanko puhua hänelle mitään, entä jos edessä on elämäni vaivaannuttavin matka.

Ja nyt, täällä minä seison vailla tietoa siitä mitä tulee käymään. Oma veikkaukseni on, että kaksi tuntia seisottuani tien varressa olen niin jäässä, että on pakko luovuttaa.

 

AUTOJA LIPUU OHI, eikä kukaan pysähdy, vaikka kuinka hymyilen ja heilutan peukaloa. Sormenpäät alkavat muuttua tunnottomiksi. Annan raporttini studioon ja kuvailen alkutunnelmia liikenteestä. Vielä ei tämä homma suju kovin hienosti.

On kulunut n. 30 minuuttia siitä, kun olen astunut liftausasemiin. Olen juuri aikeissa lisätä villasukat jalkoihini, varpaatkin muuttuvat tunnottomiksi. Mietin uutta strategiaa. Mutta nyt! Viereeni pysähtyykin pakettiauto! En voi uskoa, että joku todella pysähtyy ja vielä näin nopeasti.

Autossa istuu kaksi miestä, joista toinen avaa oven huudahtaen:

–Hyppää kyytiin, kyllähän savolainen auttaa aina.

Hän on Kake. Tarjoutuu ottamaan reppuni ja avaa pakettiauton perän. Siellä tönöttää kaksi moottorikelkkaa. Ratissa on Jami, ja hänkin huikkaa minulle tervehdyksensä.

Ja siihen minä änkeän itseni, näiden kahden tuntemattoman miehen väliin, pienelle pakettiauton etupenkille.

He eivät tiedä, että olen toimittaja, eivätkä ole kuulleet radiosta liftaushaasteestani, joten heillekin on yllätys kuka kyytiin astuu. Ei kai sitä ihan joka aamu jokainen meistä pääse omasta autostaan käsin puhumaan suoraan radiolähetyksen, meitä naurattaa.

 


HETI KÄY ILMI, ettei näiden miesten kanssa matkustamisessa ole mitään huolta. Tutustuminen sujuu vaivatta, ja oitis käy selväksi, että kanssani kulkee nyt kaksi kovaa kelkkamiestä.

Selviää myös, että Kake asuu melkein entisen Helsingin kotini naapurissa – olemme siis saattaneet vaikka törmätä toisiimme aiemmin. Hän asuu viikot Helsingissä, mutta talviaikaan jokainen viikonloppu palaa näihin maisemiin; kelkkailemaan näihin kotimaisemiin kun on niin kova polte.

Jami puolestaan asuu Savossa, mutta tänään matkan on tarkoitus kulkea Helsinkiin töihin rakennusalan hommiin illaksi. Pitkästä ajomatkasta huolimatta tämä reilun sadan kilometrin kelkka-ajo, jota miehet nyt tälle aamupäivälle suunnittelevat, on päästävä tekemään. Mikään ei saa tulla miesten ja kelkkailun väliin. Sää on tänään upea, kiperässä pakkasessaankin otollinen kelkkaretkelle.

 


HILJAISTA HETKEÄ TÄSSÄ pakettiautossa ei tunneta. Miehet vievät minut tarinoissaan mukaan kelkka-ajolle, niin upeasti he piirtävät eteeni tämän rakkaan harrastuksensa sielunmaiseman. Kaken ja Jamin silmissä hehkuu aito innostus, kun he kuvailevat tekemiään reissuja ja sitä upeinta hämärän hetkeä, jolloin reitin varrella kohtaa hirviä sekä sen huumaavan hiljaisuuden, kun on pysähdytty keskelle kiehtovaa metsää.

Puhumme intohimosta, elämästä ja siitä mitä on kun saa tehdä asioita, jotka sytyttävät eniten. Nyt tiedän, mikä on paras sää lähteä kelkkaretkelle ja kuinka hurjan fyysinen urheilumuoto tämä harrastus on.

Ja nyt itsekin haluan kelkan kyytiin! Sovimme, että jos vielä koskaan tapaisimme, kelkkailemaan lähdetään yhdessä.

Tämä oli liftausreissuni näkymä. Matkalla miehet pysähtyvät tankkaamaan ja hakemaan aamupalaa reissulle; opin, että kelkkailu on niin rankka fyysinen laji, että muutaman tunnin ajo kuluttaa valtavat määrät energiaa. Ja antaa sitä monta kertaa enemmän!

 

ANNAN VIIMEISTÄ RAPORTTIANI radioon ja tajuan, että tunti on vilahtanut silmissä. En oikeastaan haluaisi, että olemme vielä perillä, niin monta asiaa jää vielä jakamatta ja kuulematta.

Mutta niin on hetki hyvästien. Toivotamme toisillemme hyvää jatkoa ja miehet suuntaavat kelkkareitin varteen. Sinne vapauteen, jonne heidän sielunsa kaipaavat keskellä kiireistä arkea.

Perille saavuttuani on hassu olo. Tuntuu kuin aivot olisivät pyörähtäneet ympäri tässä odottamattomassa tilanteessa, yllättävässä heittäytymisessä, hypättyäni hetkeksi näiden kahden kelkkamiehen maailmaan. Ihan kuin matka olisi kestänyt monta tuntia pidempään ja olisin siirtynyt jonnekin uudelle ulottuvuudelle.

Tuntuu, kuin olisin saanut valtavan annoksen ihan uutta energiaa ja voimaa. Olen päässyt hetkeksi sellaiseen maailmaan, johon minulla ei ole aiemmin mitään kosketusta. Olen saanut jakaa hetken näiden tuntemattomien miesten kanssa kuunnellen tarinoita heidän elämästään. Hassun pöllähtänyt olo, kun oma arki katkeaa, ja tilalle tulee aivan erilainen kokemus.

 


KIITOS KAKEN JA RAMIN, olen paikalla päämäärässäni reilusti aiemmin kuin alunperin tarkoitus oli. Pääsenkin kuulemaan osan ystävieni seminaarin puheenvuoroista.

Teemana on luovuus. Täällä jumpataan aivobiciä ja pohditaan miten luovuus syntyy. Puhutaan siitä, miten elämän luomisvoima, se uusi, tarpeellinen energia syntyy, kun uskaltaa katsoa asioita erilaisesta näkökulmasta ja tehdä asioita toisin tavoin.

Ja minä, liftausmatkani jälkeen aivot ympäri myllähtäneenä tajuan, että tuo kokemukseni on kuin oppikirjan kuvaus siitä miten ihminen uudistuu ja kykenee tuottamaan jotain uutta.

Jos tuijottaa aina vain ilmeiseen, rullaa elämää päivästä toiseen samalla radalla, ei luovuudelle löydy sijaa. On uskallettava kohdata ihmisiä omien ympyröiden ulkopuolelta, kuulla, mitä heillä on kerrottavaa ja kuinka he maailman näkevät. On rohjettava muuttaa näkymää, annettava arjen rutiinien rikkoutua ja haastettava itsensä yllättävään hetkeen. On tutustuttava tuntemattomaan ja mentävä siihen täysillä mukaan. On uskallettava antaa aivojen nytkähtää sekaisin sijoiltaan, eikä ikinä antaa haasteiden ottaa valtaa. Jos olosuhteet muuttuvat, luovat keinot auttavat löytämään ratkaisun.

 


BUSSILAKKO ON BUSSILAKKO, mutta se ei ole koko totuus, vaan tarjolla voikin olla muita mahdollisuuksia.

Tämä pieni, yhden ihmisen liftausreissu on esimerkki siitä, että aina löytyy uusia ratkaisuja; ja kun niihin heittäytyy mukaan, uskaltaa toimia, palkkiona on kokemus sekä oivallukset, jotka saattavat johtaa mihin vaan. Jos esimerkiksi työpaikoilla halutaan kehittää luovuutta, ihmisille on annettava paikkoja ja vapautta heittäytyä – tehdä jotain kummallista ja erilaista. Tuloksena on takuuvarma läpimurto!

Ennen liftaamaan lähtöäni en ikimaailmassa voinut tietää kuka minut mahdollisesti poimii kyytiinsä ja millaisia ihmisiä tällä reissulla kohtaan. Mikä mahdollisuus tuntemattomasta voi tarjoutua!

Miten sinä voisit ensi viikolla nytkäyttää aivosi uuteen asentoon? Mitä voisit tehdä tai kokea toisin? Millaisen uuden energian se voisi elämääsi tarjota?

 

 

* Maija Ilmoniemi on Ylen Radio Suomen aamulähetyksen juontaja Kuopiossa

Suomalainen mielensäpahoittajien keskustelukulttuuri?

Avoimen ja vapaan keskustelun tulisi olla kansalaisoikeus, suorastaan -velvollisuus! Mutta miten käy ajattelun tässä suomalaisessa mielensäpahoittajien keskustelukulttuurissa, jossa sattaminen ja satutetuiksi tuleminen tuntuvat olevan usein keskustelun lopputulos? Ääripäät Uskaltaako enää sanoa mitään?

Somekohuista ja -lynkkauksista on tullut arkipäivää 2010-luvulla, ja tämä aiheuttaa monissa huolta keskustelun laadusta ja siitä, siirtyykö tällainen puhe myös kasvokkaiseen vuorovaikutukseen. Osaammeko me enää keskustella rakentavasti?

Minulla on upea mahdollisuus päästä käymään keskusteluja viisaiden ihmisten kanssa; nyt töissäni pääsin pohtimaan asiaa enemmän. Pyöreään pöytään kollegani Juhani Forsmanin ja minun kanssa istui Ilkka Koponen, joka on lääkäri ja pappi ja näin tarkastelee maailmaa niin uskon kuin tieteen näkökulmasta. Syntyi tämä podcast, kuultavissa alla olevasta linkistä Yle Areenassa…

Suomalainen mielensäpahoittajien keskustelukulttuuri – Yle Areenassa nyt!

 

 

Vain se voi rakastaa, joka haluaa – näin neljä vuotta sinkkuna käänsi käsitykseni romanttisesta rakkaudesta

ISTUIN HELSINKILÄISESSÄ BAARISSA naisporukkamme pikkujouluissa. Tasan neljä vuotta ja kolme päivää sitten olin tullut varta vasten tuolloisesta kodistani Ruotsista juhlimaan tätä upeaa tilaisuutta. Illan aikana katseeni kiinnittyi useamman kerran viereisessä pöydässä ihan vähän liian päihtyneenä notkuvaan mieheen. Hän tarkkaili humalaisen haukan katseella baaritiskille virtaavia, toinen toistaan kimaltavampia naisia.

Hänen hyökkäysvalmiuttaan henki salpaantuneena seuraten, muistan ajatelleeni suurta kiitollisuutta kokien:

– Onneksi en ole sinkku. En jaksaisi tällaista enää ikinä.

Ja sitten. Tasan kolme päivää vaille neljä vuotta sitten, vain viikko tuon baaripohdintani jälkeen.

Karma is a bitch.

Mieheni ilmoitti, että haluaa erota.

Ero ei ollut sillä tavalla mikään kevyt juttu, ja rakkaus repi rikki. Siitä olen sinulle täällä blogissanikin kertonut, esimerkiksi näin ja näin. Siksi neljä vuotta olen ollut nyt yksin koettaen nousta jaloilleni. Ensimäistä kertaa vasta nyt olen voinut edes ajatella uuden romanttisen rakkauden mahdollisuutta. Onhan se vähän hurjaa, ettei ole tuntenut vuosiin läheisyyttä tai sitä miltä tuntuu, kun toinen välittää aidosti, mutta haavat eivät ole antanee armoa.


NELJÄSSÄ VUODESSA OLEN joutunut hahmottamaan itseni täysin uudelleen pala kerrallaan. Samalla on myös ajatukseni rakkaudesta kääntynyt päälaelleen. Se, mitä nyt rakkaudelta toivon, on muuttanut merkittävästi muotoaan.

Ja tänään, jostain kumman syystä, seuraavat sanat purkautuivat paperille. Jotakuinkin näin haluan sinulle tänään oivallukseni rakkaudesta kiteyttää:

 

”VAIN SE VOI rakastaa, joka haluaa.

Ei rakkautta voi pitää kiinni kunnolla, vaan sen täytyy saada olla. Ei rakkautta voi pakottaa, siihen täytyy uskaltaa luottaa.

Ei rakkaus ole vain hetken huumaa. Se on kaunista kasvua, kun sen antaa.


EI RAKKAUDESSA OLE sääntöjä. Se on tila, joka tapahtuu. Se rakentuu.

Ei rakkaus pelasta, se täydentää. Ei rakkaus ratkaise, se antaa kenties yhden vastauksen; ja kohta taas toisen. Se muuttaa alati muotoaan, mutta ei ole vastaus sielun tyhjyyteen koskaan.

Ei rakkaus täytä. Se tarvitsee tilaa. Ja tila sille täytyy tahtoa antaa. Ei rakkautta tee kukaan toinen. Vain se voi rakastaa, joka seisoo tukevasti omilla jaloillaan.


EI RAKKAUS OLE egoja. Se on yhteinen ymmärrys. Kun kaksi keskeneräistä sielua kohtaavat, tahdot voivat tappaa. On oltava yhtä tunteen tuolla puolen.

Ei rakkaus ole yhden ehtoja. Se on tasapuolinen, ei peli, vaan yhdenvertainen – tässä ja nyt, juuri meitä varten.

Ei rakkaus ole prinsessasatu, sen on tavallisten tovereiden tiimi, se, joka toimii silloinkin, kun yksi putoaa pahimmin. Se ei ole kiiltävää kauneutta, vaan hellintä hyväksyntää; se kestää raadollisimmankin rumuuden ja antaa anteeksi sen.

Ei rakkaus ole vaateita. Se on suurinta annettavaa armoa. Laupeutta, jota voi välittää vain jos ensin sen itselleen suo.


EI RAKKAUS KUOLE, vaikka on yksin. Ei tarvitse pelätä, vaikka on yksin. Ei ole kiirettä, vaikka on yksin. Ei rakkautta tule etsiä. Se löytyy, kun sille avautuu.

Ei rakkautta saa käyttää väärin, ja pahinta on pitää välin. Sillä ehei; ei rakkauden vastakohta ole viha. Rakkauden äärilaidalla istuu välinpitämättömyys. Se, ettei tunne mitään, kylmyys. Ja jos, tyytyy vain totuttuun, vähät välittää, saattaa olla syytä irti päästää.


SILLÄ MUISTA, ettei rakkautta ole vain yhtä ainoaa, yksi voi seurata toistaan. Rakkaudella on aikansa ja paikkansa, eikä se aina ole vain unelma lopun elämän ehtoosta. Ei ehkä tavoitekaan. Joskus rakkaus muuttaa niin muotoaan.

Mutta tärkeintä on, ettei ikinä kyynisty koettelemuksissa. Rakkauden luonne on repiä ja taas rakentua uudestaan. Koetosten tarkoitus on kasvattaa.

Niin; kasvattaa, jotta osaa taas rakastaa.”


NO? NIIN EHKÄ KYSYT nyt näiden koskettavien sanojen jälkeen. Mitä minä mahdollisessa seuraavassa romanttisessa rakkaudessa haluan?

Nämä neljä vuotta ovat tehneet minut rakkaudessa rennon. Olen tullut sinuiksi itseni kanssa. Siksi toivon jonain päivänä päätyväni yhteen tasapainoisen kumppanin kanssa. En vaadi ilotulituksia, vaan sen, että kohtaan ihmisen, jonka kanssa voin olla tasan ja turvassa; kainalossa, jossa saan olla juuri tällainen. Se riittää.

Mitä sinä ajattelet? Ehkä välität tämän tekstin sille, joka näitä asioita juuri nyt pohtii.

 

Olen minä tässä neljän vuoden aikana jotain sentäs kokeillut. Tämän tarinan siitä, kun sinkku lähti sokkotreffeille tunturiin (linkki tuossa) haluan sinun lukevan. Siinä on paljon tärkeää ajateltavaa. Kuva: Arctic Challenge 2016 (ja ei, kuvassa en ole minä).

 

/Äm

Ps. Esim kohdasta ”Blogin parhaimmat” tuolla yläpalkissa löydät lisää ajatuksiani parisuhteesta ja sinkkuudesta.

Kenenkään onni ei ole täydellinen

–Oletko onnellinen? Tuolla kysymyksellä alkoi minun, nyt kai jo kahdeksatta vuotta käyvä muutostarinani.

Seisoin kahvijonossa eräässä seminaarissa, kun edessäni ollut mies kääntyi yllättäen minua kohti ja kysyi tuon kysymyksen. Sitten aivan yhtä arvaamatta kuin oli minuun päin kysymyksellään kääntynyt, hän pyörähti takaisin, otti kupin kahvia ja meni matkoihinsa.

Olenko minä onnellinen? Yllättävä kysymys jäi vaivaamaan päätäni pitkäksi aikaa.

–Ei, vastasin itselleni tuolloin ja pian sen jälkeen hyppäsin tuntemattomaan. Ymmärsin tuolloin jotain, mikä sai luopumaan minut loppuun väsyttäneestä bisneksestäni. Halusin tarttua siihen, mikä sisällä todella soi.


VUODET VIERIVÄT JA tässä blogissani olet sinäkin päässyt todistamaan niitä uskomattomia seikkailuja, joihin sysäydyin. Pohdinnat onnellisuuden ytimestä liittyvät vahvasti tähän tarinaan. Kysymys ei ole päästänyt irti otteestaan, vaan vuosien varrella olet sinäkin kanssani pysähtynyt kenties pohtimaan, mitä onnellisuus todella tarkoittaa.

Sitten tuli tämä vuosi, jonka viimeisiä säveliä nyt soitetaan. Tuli unelmieni työ ja yllättävä muutto työn perässä Kuopioon. Uusi seikkailu täynnä mahdollisuuksia, päämäärä, jota olen pitkään etsinyt.


VIIME VIIKOT OLEN ollut hyvin vihainen itselleni. Ajattele, minulla on nyt lähes kaikki, mistä olen elämässäni viimeiset vuodet unelmoinut. On innostava työ, mukava koti, rahaa. On vähitellen onnettomuudesta kuntoutuva keho ja kohentuva terveys.

Mutta minä olen onneton. On kamala koti-ikävä Helsinkiin, on vuoden pimeimpinä päivinä aikaisen aamutyön aiheuttama valtava väsymys. On yksinäisyys, on vain työ. On malttamattomuus, että pitäisi jaksaa luoda suhteita, osallistua, harrastaa – luoja paratkoon olla voimia blogin päivittämiseen. Tarve juurtua tänne tai sitten mahdollisimman pian päästä palaamaan kotiin omien ystävien luo.

Tämän piti olla vain väliaikaista, mutta olen päättänyt jäädä Kuopioon aiemmin suunniteltua pidempään – onhan minulle nyt suotu suurin kunnia ja pyydetty jatkamaan hyvin onnistuneessa työssäni pidempään. Niin ei käy kaikille. Eihän minulla pitäisi olla syytä olla surullinen!

Saanko tuntea näin, vaikka kaikki on ulkoisesti ihan oikein päin? Pitäisikö minun pyrkiä täydelliseen onneen?


ONNI JA ONNETTOMUUS. Ehkä onnea ei olekaan ilman onnettomuutta? Ehkä onnellinen voi olla vasta, kun hyväksyy, että onni elää äärilaidallaan; että todellinen onnellisuus on jatkuvaa liikkumista onnen ja onnettomuuden tunteiden välillä.

Äärilaita, niistähän olen sinulle niin monesti kirjoittanut. Mitä olisi elämä ilman näitä toistensa vastakkaisia tunteita? Haaleaa, vaaleaa ja tappavaa. Sillä ei ihminen hetkittäisen onnettomuuden tunteeseen kuole, se kuolee siihen jos sielu ei tunne mitään.

Tässä olen oikeasti onnellinen. Itsenäisyyspäivän viikko tarkoitti minulle paria vapaapäivää töistä ja reissua Helsinkiin. Siellä oli ystäväni upeat itsenäisyyspäivän juhlat, joissa sain kunnian toimia seremoniamestarina. Oli ihana olla kotona. Kuva: Sebastian Danberg

 

TYYTYVÄISYYS JA TYYTYMÄTTÖMYYS. Ehkä onni sekoittuukin tyytyväisyyden kanssa? Voisiko silti olla onnellinen, vaikka kaikkiin elämänsä osa-aueisiin ei olisi täysin tyytyväinen?

Ehkä onni on sitä, että hyväksyy sen, että elämä on aina jostain kohdasta virheellinen. Että osaa olla tyytymättömyydessäänkin tyytyväinen – ja tietää mihin asioihin voi itse vaikuttaa, jotta arjesta tulee sellainen, että sitä voi joka päivä rakastaa.

Ehkä minulla saakin olla koti-ikävä. Ehkä saankin surkutella, kun olo on yksinäinen. Mutta ei niiden tarvitse antaa ottaa valtaa koko elämästä. Niiden ei tarvitse antaa hämmentää koko kuvaa. Vaikka onneaan voi itse monelta osin rakentaa, liittyy siihen kuitenkin aina arvaamaton elementti, se taitekohta, piste, johon ei oi vaikuttaa, vaan jossa täytyy valita keskittyykö siihen mitä puuttuu, vai ottaako kaiken irti siitä, mitä on.


–OLETKO ONNELLINEN?

Jos juuri tänään joku kääntyisi puoleeni kahvijonossa ja kysyisi yllättäen näin, sanoisin:

Välillä olen, välillä en. Mutta jokainen hetki koetan olla tyytyväinen, ja jakaa muille mitä tunnen sekä ajattelen. Elämä on opettanut sen; että kenenkään onni ei ole täydellinen.

Kuva: Sebastian Danberg

 

Jotenkin näin minä tänään ajattelin.

/Äm

Ps. Jos nyt ensimmäistä kertaa törmäät blogiini, alla olevista linkeistä saat muutaman poiminnan kautta jonkinlaisen pikakatsauksen tarinaani, jonka jokaisesta käänteestä, onnesta ja onnettomuudesta olen muuten tänään ihan valtavan kiitollinen:

Synninpäästöni
Tervetuloa Varbergiin, täällä minä asun
Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää
Kun valtiotieteiden maisterista tuli kalastajan apulainen
Kun vammautuminen onnettomuudessa muuttaa koko elämän
Minusta tulee radiojuontaja ja muutan Kuopioon

Sinä selviydyt, tiedäthän!

On muuten tänään tasan vuosi tästä…

 

Ei mikään hirveä ikävä ole kyllä tuota aikaa; koko maailma ja työt vamman alle pari kuukautta aiemmin kaatuneina ja juuri koko kassan tyhjentäneestä leikkauksesta heränneenä.

Nyt jos suhteuttaa tämän kuvan eiliseen postaukseeni, niin voisin vaikka yhden elämänviisaan heittää:

Jos nyt käyt läpi rankkaa aikaa, usko, kun sanon – vuoden päästä kaikki on kauniimmin, kun vain vielä hetken jaksat kestää. Mitä tahansa voi tapahtua milloin tahansa, myös paljon positiivisempaa.

Sinä selviydyt, tiedäthän!

Suomalainen mies, sinä olet ihana!

On miesten viikko! Huomisen radiolähetykseni aion omistaa kokonaan teille ihquille miehille (kannattaa muuten kuunnella!). Nelituntista lähetysta suunnitellessani tulin kaivelleeksi mitä on tullut aiheesta ajateltua.

No, esimerkiksi näin:

”Tiedätkö, suomalainen mies, sinä olet ihana! Olet sitoutunut, asioillesi omistautunut, herkkäkin. Et välttämättä syleile kaikkia maailmoja, mutta sen mistä välität, otat lämpimästi syliisi. Sinä kynnät sisukkaasti, nöyrästi ja ahkerasti suolla, ja näytät teoillasi että välität. Olet suoraviivainen, rehellinen ja aito. Ja jos minä nainen joskus sinua kritisoin puhumattomuudesta ja pussaamattomuudesta, siitä ettet osaisi näyttää tunteitasi, on minun vain syytä varmistaa, että olen läsnä ja alttiina, kun sinä koet turvalliseksi puhua.
Sillä sinä puhut kun luotat. Sinä näytät tunteesi teoissa, annat äänesi kuulua katseessasi. Tunnut varmassa ja vakaassa otteessasi. Ei sinua muuksi saa koettaa muuttaa vaikka minä ehkä joskus äkkipikaisuuspuuskissani nalkutan toivovani.

Suomalainen mies, sinä olet ihana! Olet vakaa ja luottamuksen arvoinen sekä kohtelias ja karuudessasi sympaattinen. Sinut on tehty korpisoista, tuhansista järvistä, vehreistä koivikoista ja jykevästä peruskalliosta.

Ole ylpeä itsestäsi; siitä, että olet juuri sinä.

Sillä minä en halua sinua mitenkään muuten.”

Lue tästä (jatkaaksesi koko tarinaan, klikkaa ”Viev original post” -linkistä) tarinani suolta ja siitä miten päädyin tähän päätelmään miehistä…

MaiLife

Kyllähän minuakin vähän naurattaa. Katson itseäni vessan peiliin. On se varmasti näky, kun helsinkiläisblondi hehkeänvärisessä kevyttoppatakissa ja trendikkäissä trikoissa sipsuttaa viiden erämiehen perässä suolla. Onneksi olen saanut veljeltäni vanhan gore tex -takin ja ostanut viime metreillä vaelluskengät. Niistäkin huolimatta epäilen uskottavuuteni näissä hommissa olevan vaakalaudalla.

Appropoo vaakalauta: me, toisillemme tuntemattomat, olemme tulleet vapaaehtoisiksi Metsähallituksen talkoisiin Martimoaavan suolle Etelä-Lappiin rakentamaan pitkospuita. Minä olen koko porukan ainoa nainen.

EN MINÄ MIKÄÄN kokenein eräihminen ole. Mutta kiinnostunut minä olen, innokas oppimaan ja kokemaan uutta. Luonto ja ulkoilu ovat aina olleet tärkeitä, mutta viime vuosina, kolmenkympin paremmalla puolella, niistä on tullut lähes hengissä pysymiseni ehto. Ja kun on tullut mahdollisuus haastaa itsensä tehden samalla hyvää, lähtö talkoisiin on houkutellut.

Silti tuijottaessani ulkoavaruudellista olemustani näiden erämiesten joukossa en voi olla hymähtämättä. Katsotaan miten tytön käy.

Niin taitavat ajatella nämä viisi hyvin eri-ikäistä miestä eri puolilta Suomea, Olli, Aimo, Erkki, Tino ja Joni

View original post 2 143 more words

Ai ni. Mähän en ole saanut elämässä vielä mitään aikaan. Tällä iällä!

Pora lähestyy päätäni. Paniikki. Rimpuilen lepositeissä pääsemättä karkuun. Korvia särkevä metallinen huuto ja narahdus juuri ennen kuin kylmä terä iskee pääkallooni.

NNNIUUIIUUIUUUIUUIIIIII.

Säpsähdän hereille.

Perkele, naapurit! On sunnuntaiaamu, aivan liian aikaisin.

On sunnuntaiaamu, syntymäpäiväni. Pinnassa on porapainajaisen hiki ja mielessä lattiaharjan varsi, joka sijaitsee tasan seitsemän ja puolen askeleen päässä sängystäni, siivouskaapissa. On ollut aihetta mitata tuo matka, sillä asuntoni yläpuolelle vasta muuttanut nuori ja suloinen pariskunta on porinensa pitänyt minut hereillä monta kertaa. Niin monta, että isku harjan varrella katon kautta heidän onnensa keskelle ei ole ollut kaukana.

Mutta sen sijaan, että ilmoittaisin heille ärsyyntyneestä olemassaolostani, tyydyn taas vain kiroilemaan ääneen.

On sunnuntai, syntymäpäiväni, ja nyt naapuri ujeltaa porallaan aivan liian varhaiseen aikaan. Sitten se tappavan terävä kantapääaskellus, joka hakkaa makuuhuoneeni kattoa, kun naapurin nuorirouva vaeltaa eestaas kai ojennellakseen poranteriä miehelleen, joka poraa seiniä. Ssunnuntaiaamuna. Aivan liiian varhaiseen aikaan! TUMPTUMPTUMP! NNNIUUIIUUIUUUIUUIIIIII.

On sunnuntai, syntymäpäiväni, ja minä täytän ihan liian monta vuotta.

Ihan liian vähän vuosia lähellä neljääkymmentä.

Ja mitä minusta on tullut! Harjanvarsimummo.

–Vittu jos mulla on vielä ensi vuonna tässä kymmenen kissaa kaupan päälle, alkaa vähitellen itseänikin pelottaa…, mutisen vetäen peiton mielenosoituksellisesti korviini.

Peiton alla alkaa naurattaa.


HIHIHIHIHI! No nyt naapurin nuorirouvakin nauraa.

Kuulen kaiken kattoni kautta kunnolla, sillä minun asuntoni on hiirenhiljainen. Täällä olen vain minä, joka makaan pysähtyneenä paikallani.

Tartun kännykkään.

Siellä he ovat, kontaktini sosiaalisessa mediassa. Sunnuntaiaamu on aina vaarallista aikaa. On lauantai-illan juhlat, hehkuvat sunnuntaibrunssit ja perheenkeskeinen aika.

Minun sosiaalisessa kuplassani taotaan rahaa, paistatellaan palkintogaaloissa, kuljetetaan lapsia päiväkoteihin ja upeille ulkomaanmatkoille. On kiire joka paikkaan, tuhat rautaa tulessa. Viuh vauh siellä vipelletään, asetetaan tavoitteita ja saavutetaan suuria. Siellä tiedetään mistä tullaan ja minne tahdotaan, tehdään huimia tuloksia triathlonissa.

On sunnuntaiaamu, aivan liian aikaisin. On sunnuntaiaamu, syntymäpäiväni. On lattiaharjan varsi, joka sijaitsee tasan seitsemän ja puolen askeleen päässä sängystäni. Sen vieressä siivouskaapissa on uusi imurini, jonka sain jo viikkoa ennen syntymäpäivääni lahjaksi vanhemmiltani. Olen siitä ihan taivaissa, sillä tämä – Herra Huuver (Mösjöö Yyveer ranskaksi), olen sen jo nimennyt  – on näppärä peli! Valo ja kaikki!

”Sitten, kun täytän ihan liian vähän vuosia lähellä neljääkymmentä, syntymäpäiväni aamuna mies ja kaksi lasta kasaantuvat sänkyyni kahvin ja kakun kanssa. Lahjaksi ne antavat ison timanttikorun ja lupauksen ulkomaanmatkasta. Ja ruusuja, tietysti!” Ja niin edelleen, kirjoitin päiväkirjaani parikymppisenä.

Hymyilyttää hiljaa: nyt minä makaan sängyssäni ja ajattelen ahdistuneena harjanvartta, jolla tunkeutua naapureiden elämän auvoon sekä innoissani suloista Herra Huuveria, jonka sain viikkoa ennen syntymäpäivääni vanhemmiltani. Enhän edes pidä imuroinnista!

Ai ni. Minä täytän tänään ihan liian monta vuotta. Ihan liian vähän vuosia lähellä neljääkymmentä.

Mitä minä olen muka saanut aikaan tällä iällä?

Tämä ei ole maksettu mainos. Ei, vaan puhdasta (kirjaimellisesti) harjanvarsimummon rakkautta – itseänikin pelottavaa innostusta imurista! Herra Huuverissa on jopa valo!

 

KOPOTIKOPOTIKOPOTI. Makuuuhuoneeni päätyseinä sijaitsee juuri rappukäytävän portaikon vieressä. Pora yläerrassa on hiljentynyt ja naapurit vaeltavat nyt alas rappusia. Lasken heidän askeleensa kuunnellen, miten he ohittavat pääni  ja kuinka askelten ääni vähitellen vaimenee neljä kerrosta alempana.

Nostan pääni tyynystä ja näen miten he astuvat käsi kädessä kiiltävään bemariinsa.

Mitä minulla on?

Pysähtynyt elämä, jossa ei tapahdu juuri mitään. Hiljasuus ja harjanvarsimummo, joka haluaa ärsytyksissään nakuttaa naapurin lattiaan oman kattonsa kautta.

Samalla, kun muut ovat kiitäneet eteenpäin, rakentaneet rahaa, perheitä ja saaneet suuria aikaan, minä olen kohdannut lukemattoman määrän esteitä, pudonnut yhdeltä tuohoisasti. En ole viuhkinut vaihdikkaasti kohti tavoitteita, vaan liehunut tuulessa tietämättömänä. En ole saanut mammonaa, vaan kallein omaisuuteni mahtuu pieneen muovipussiin. On määräaikainen työpaikka vieraalla paikkakunnalla, juurettomuus ja koti-ikävä.

Ai ni. Mähän en oo saanu elämässä vielä mitään aikaan. Tällä iällä!


VIIMEISTEN VUOSIEN AIKANA minut on pysäytetty monta kertaa. Olen ollut paikoissa etäällä, esteiden eristämänä, jossa kaiken mitääntekemättömyyden ja yksinäisyyden keskellä on ollut aikaa pohtia elämää. On ollut hiljaisuutta, jossa kuunnella naapurin ääniä ärsytyksen äärille. On pitänyt pysähtyä ja pureskella. On täytynyt jäsentää, joustaa ja jatkaa – kohdata perspektiivi perusnäkymään.

On ollut pakko olla ääneti, jotta on voinut kuulla. On täytynyt olla tunnoton, jotta on oppinut lopulta tuntemaan. On pitänyt kärvistellä epävarmuudessa, jotta on tajunnut tilapäisyyden.

On pitänyt katso omaa kohellusta kuin ulkopuolisin silmin, jotta on oppinut nauramaan elämälle. On täytynyt hidastua, jotta on ehtinyt pohtia omaa toimintaansa ja sen tarkoituksenmukaisuutta. Tajuta, että vauhdissa ei aina ehdi nähdä. Että vilinässä voi maailma kutistua.


”HITAALLE REFLEKTIOLLE JA maailmankuvan rakentamiselle ei anneta enää aikaa, eikä sitä arvosteta… Ihmisten pitäisi pysähtyä ja opetella ajattelemaan huolellisesti – siinä kaksi tärkeää asiaa. Molemmat ovat nykyään aika hukassa”, luen tietokoneeni näytöltä filosofi Markus Neuvosen ajatusta. Tämä juttu Helsingin Sanomissa pysäyttää (suosittelen lukemaan sen kokonaan täältä). Siinä Neuvonen pohtii, onko nykyelämä kaikessa vauhdissaan ja vaateessa ripeään toimintaan haastanut viisauttamme. Hän kysyy pysähdymmekö riittävästi pohtimaan asioita, elämää ja kohtaamiemme väitteiden todenperäisyyttä.

Ja minä mietin, että kaikessa pysähtyneisyydessäni, aikaansaamattomuudessani ja turhuudessani, olisinko sittenkin voinut saada jotain aikaan?

Ovatko viime vuodet ovat veistäneet minusta viisaan? Kaikessa koetoksessaan rohkean ja voimakkaan, sillä olen joutunut kohtaamaan ja punnitsemaan? Ajattelua ja kolahduksia, joita tarjota toisille?

Ehkä minun saavutukseni tällä iällä onkin tässä muodossa? Jonkun toisen taas jossain toisessa? Jos saavutukseni on viisautta, sitä en olisi en olisi missään muussa elämän muodossa pystynyt saavuttamaan. Olisi ehkä muutoin ollut liian kiire pysähtyä ajattelemaan, pureksimaan, erottaman etäisyyttä.


KOPOTIKOPOTIKOPOTI. Askelten ääni voimistuu kerros kerrokselta. Kliks ja kolinkolin.

TUMPTUMPTUMP!!!

Naapurit ovat palanneet takaisin kotiin. Raskaita kauppakasseja lasketaan yläkerrassani keittiön lattialle.

Minä istun nyt keittiönpöytäni ääressä suoraan naapureideni kauppakassien alla ja katson kissavideota netissä.

Moi et Mösjöö Yyveer! Siis minä ja Herra Huuver. Ranskaks.

 

* * *

Toivon, että oletettu viisauteni näkyy sinulle näissä blogini teksteissä. Kenties se kehityksen kaari, jonka vuodet ovat ajatteluuni viilanneet. Toivottavasti voin näissä tekesteissä ja tekemisissäni jakaa jotain kanssasi.

Tänään suosittelen luettavaksesi esimerkiksi näitä (ja jutun sisälle linkkasin tarkoituksella lisää koko joukon)

Marraskuun mekkala

Unelmien rekkapilotti

Somekuningattaren tulikoe ja muita tarinoita supersankareista 

 

ja katsottavaksesi tämän

/ Ämmäsi, kaikesta huolimatta ja ehkä juuri siitä johtuen