Hullun Hyppäsy, Somekuninkaallisten Show ja Mäkikotka isolla Ämmällä – minusta tulee mäkihyppääjä!

Pingon puuskuttaen ylös Vuokatin vaaran mäkihyppytornille johtavia portaita. Aamulenkin rappustreeni. Japanilainen mäkihyppyvalmentaja seisoo tasanteella antaen merkkejä torniin. Käsi sojottaa eteenpäin.

Sojottaa.

Sojottaa.

Tuulee miten sattuu. Ei saa hypätä.

Sitten käsi lopulta nousee, kuuluu suhahdus, ja näen mäkikotkan ponnistavan ilmaliitoon. Katson lukemaa hyppyrin vieressä olevalta näytöltä: kahdeksankymmentäviisipistekuusikymmentäviisi kilometriä tunnissa.

Jotakuinkin siinä kohtaa se sitten iskee. Pysähdyn. Minä olen lähtenyt aamulenkille, törmännyt pahaa aavistamatta näihin japanilaisiin mäkihyppääjiin ja sitten vaan yhtäkkiä… voi helevettiläinen, MIKSI menin lupaamaan?

Paniikki.

vuokatti

Kahdeksankymmentäviisipistekuusikymmentäviisi kilometriä tunnissa Vuokatissa.

 

Lahdessa se tuntui niin kiehtovalta ja houkuttelevalta; voisipa liitää mäkikotkan lailla. Muistatko, kun olin keväällä Salpausselän kisoissa, kiipesin mäkihyppytorniin ja kirjoitin sinulle näin:

”Huudan innosta. Maailma mäkihyppääjän silmin on kiehtova. Tästähän voisi hypätä! Liuku näyttää houkuttelevalta. Jos tässä nyt joku sanoisi minulle ”et varmaan uskalla…”, niin minä heittäisin saman tien takamukselleni ja lähtisin liukumaan alas.”

No katsos kun nyt ollaan sitten tavallaan tuossa pisteessä… Paitsi, että nyt ei heittäydytä takamukselleen, vaan… voi helevetti…

* * *

Tiedätkö sen tunteen, kun sanot ääneen haluavasi jotain, ja sitten seuraavassa käänteessä huomaat, että olet sen jo saanut.

Koska niin käy AINA!

Minun tapauksessani se on sitten mahdollisuus olla mäkikotka. Niin siinä kävi, että Maailman suurin hiihtoseura haastoi minut hyppäämään Lahden vuoden 2017 maailmanmestaruuskisojen esikisojen yhteydessä ensi helmikuussa Salpausselällä. Siis niinku mäkihyppyä.

Eikä ihan miten tahansa, vaan maailmanmestari, olympiamitalisti ja maailmancupin voittaja Anssi Koivurannan valmennettavana. Siis kelaa, Anssi on minun mäkihyppyvalmentajani! Muuta ei juuri kannata tässä vaiheessa kelata, sillä saattaa alkaa jännittää. Ahdistaakin?

Kuinka monta naista on ylipäänsä ikinä hypännyt hyppyrimäestä?

Mutta sinähän nyt minut tunnet. Minä en kelaile tai ajattele. Sanon vain joo. Aina. Tai tässä keississä ajattelin kyllä ihan vähän: nimittäin Toni Niemistä ja rakkauskirjettä, jonka hänelle kirjoitin 90-luvulla. Sen, jota en sitten koskaan uskaltanut hänelle lähettää, mikä vieläkin kaihertaa mieltäni.

Niin siksikin sanoin joo. Ihan vaan rakkaudentunnustuksena teini-ihastukselleni, kun silloin viime keväänä Salpausselän kisoissa ei mennyt ihan putkeen, siitähän kerroin sinulle blogissani

Sitä paitsi, kyllähän minä nyt yhdestä mäestä hyppään!

Hyppään?

Näet siinä kun Vuokatin mäkihyppytornin äärellä katsoin viime viikonloppuna japanilaisten lentoa, mielessä kävi sen seitinohuen hetken, että herranisätaivahan, riittääköhän edes kauan sitten kuihtunut rakkauteni Toni Niemiseen auttamaan minut tästä haasteesta.

* * *

Mutta enää ei ole perääntymistä. Sen lisäksi, että sanon aina joo ajattelematta, minä myös teen mitä lupaan. Ja nyt olen luvanut hypätä. On oltava sanojensa mittainen, jos on pokkaa uhota...

Siispä nyt se alkaa, minun mäkihyppyhaasteeni, jolla ei ole vielä nimeä. Minullahan on aina tapana nimetä nämä haasteeni. Kuten viimeksi ”Ämmän Polkasu”, Sampo Kaulasen minulle heittämä haaste polkea polkupyörällä 350 kilometriä kolmessa päivässä Hullun Polkasu -tapahtumassa treenaamatta ja kylmiltään.

En tiedä tunnenko aivan yhtä suurta rakkautta Sampo Kaulasta kohtaan kuin poltteeni Toni Nimiseen oli aikoinaan. Mutta koska rakkaus on tehty levitettävksi ja koska minä saatan jo nyt rakastaa mäkihyppyä ja koska minä selvisin Sampon asettamasta Hullu Polkasu -haasteesta ja koska jokaisella haasteella on aina vastahaaste ja koska minun oli keksittävä mahdollisimman kova vastaisku ja koska minulla on valtava tarve kostaa, totesin, että myös mäkihyppyhaasteeni on tehty levitettäväksi.

Mikä sen hauskempaa kuin liihotella kotkana yhdessä.

Siitä syystä, tattadaa, tässä se on: minun uusi haasteeni ja kostohaasteeni Sampolle!

 

Tuo japanilaisten mäkihyppääjien tuijottelu tapahtui viime viikonloppuna aivan sattumalta ja arvaamatta Vuokatin reissullani. Eilen istuin suunnitellusti ja tiedostetusti mäkihyppytornin lähtöpuomilla Anssin, siis MINUN mäkihyppyvalmentajani, kanssa ensimmäistä kertaa yhdessä Lahdessa ja virittäydyimme hyppytunnelmaan. Anssi sanoi, ettei hän ole ikinä elämässään istunut niin kauan lähtöpuomilla. Minä sanoin, että minä olen ole ikinä elämässäni ollut näin hullu.

valmentaja2

Anssi on sitä mieltä, että tämä onnistuu.

kauhu

Minä olen sitä mieltä, että tämä onnistuu.

 

Nähtäväksi jää, onko Sampossa riittävästi miestä ottamaan tämä haaste vastaan. Selvähän se, että minä tämän klaaraan; olenhan Somekuningatar ja reikä päässä syntynyt!  Se mistä mäestä ja millä tyylillä hypätään, jää Anssin päätettäväksi vähän myöhemmin, kun hän näkee millaiseen hyppykuntoon  päästään. Ja kaikki muukin selviää sitten matkan varrella. Tavoite kuitenkin on lentää mahdollisimman korkealta ja kovaa – tietysti!

Nythän sinun on alettava seurata silmä tarkkana kuinka haaste tästä etenee! Itsekin nimittäin jään mielenkiinnolla seuraamaan mitä seuraavien kuukausien aikana tapahtuu. Aikaa on ensi helmikuuhun asti (mikä kuulostaa nyt ihan hirveän lyhyeltä ajalta!) ja tämä haaste tulee kulkemaan blogissani ja monessa muussa mediassa matkan varrella. Pysyäksesi kärryillä, tule heti tykkäämään MaiLifen Facebook -ryhmästä sekä ala seurata Instagram- sekä Snapchat -tilejäni, molemmat löytyvät nimellä Maija Ilmoniemi.

Mutta jäädään nyt ensin odottamaan Sampon vastausta. Ja koetetaan keksiä haasteelle jokin nimi. Hullun Hyppäsy? Somekuninkaallisten Show? Keksitkö sinä?

Ja mitä veikkaat, uskaltaako Lapin poikha ottaa haasteen vastaan? Onko Sampo mies vai kärphänen?

Mää oon nääs ainakin Mäkikotka! Isolla Ämmällä!

sukset

Minä olen sitä mieltä, että nämä sukset ovat aivan liian isot ja painavat…

 

/Ämmä, joka ei ole nyt just ihan varma onko vapaa vai perinteinen, mutta mäkihyppääjä kuitenki nyt sitten kohta ainakin…

Ps. Liitypä muuten Maailman suurin hiihtoseura -kannattajaklubiin, tästä näin, niin saat tietoa tulevista kisoista ja haasteista

 

Mainokset

Seitsemän tuntia!

Minun keskeisin kehittymiskohtani elämässä on se, että alkaisin lukea joskus ohjeita ja sääntöjä. Niiden noudattamisesta nyt puhumattakaan, mutta se on jo sitten ihan toinen kehittymisaalto tässä elämäni virrassa.

Mutta ei. Minä toimin ajattelematta ja sen sijaan että noudatan asetettuja ohjeita luon mieluummin aivan omat sääntöni.

No. Nyt ei auta.

Luvattu on ja sääntöjä on noudatettava. Nimittäin seitsemän tunnin sääntöä Tour de Helsingissä. Ohjeiden mukaan tuo 140 kilometrin reitti kun pitäisi suorittaa seitsemän tunnin sisällä. Sen minä kuulin tänään. Minä, joka en ohjeita lue.

Jep.

No. Nyt ollaan tilanteessa, jossa ei auta omien sääntöjen luominen. On keksittävä kuinka selvitään alle seitsemässä tunnissa. Sitähän tässä olen tämän päivän pähkäillyt.

Hullun Polkasussa ensimmäisenä päivänä ajoimme 140 kilometriä (tässä jutussani kerroin sinulle tuoreeltaan silloin kuinka syntyi Super-Ämmä) ja minulla siihen meni seitsemän tuntia ja kolmekymmentäyhdeksän minuuttia, että miinustin just polkusuunnitelmasta kaikki ruokatauot ja alun himmailut…

Hullun Polkasun 140 kilometrin reitillä puolisen tuntia vierähti lounaalla pysähtyessä ja alussa otin kyllä paljon rauhallisemmin kuin olisi ollut tarpeen, sillä tuntumaa pyöräilyyn ei ollut yhtään. Joten ehkä se näillä suunnitelmin taittuu. Matkalle täytyy vaan varata hyvät eväät ja energiajoumat, joita voi napsia jaksaakseen. Energian riittävyys kyllä vähän jännittää, mutta sitten taas toisaalta se haasteita ja omien äärilaitojen kokeilemista rakastava peto alkaa tässä Ämmässä taas herätä.

Nyt tästä tuli haaste!

IMG_3695

Tää kuva nyt sovi tähän mitenkään, mutta ehkä tässä jotain tähän sepostukseen soveltuvaa sanomaakin on kätkettynä. Ehkäpä tämäkään seikkailu ei ole vaaraksi… Tämä kuva on Norjasta kalatehtaalta. Ajattele; ihan tasan seitsemän kuukautta sitten lähdin Norjasta takaisin Suomeen. Seiska on nyt tämä päivän numero 🙂 Ja onhan tässä seitsemässä kuukaudessa Suomeessakin ehditty jo seikkailla.

 

/Ämmä, innoissaan siitä, että eilen sai jo monta kaveria mukaan polkemaan ja odottaen, että SINÄKIN tulet – sillä vaikka seitsemän tuntia, mehän selvitään siitä kuus-nolla. Eiku, seitsemän-nolla!

 

Helppoo ku hommat heinäladossa – tuu mukaan!

polkasu2016

Ihminen!

Tänne!

Elämäsi kokemus odottaa: Hullun Polkasu 2016 heinäkuun toisena viikonloppuna.

Itsehän olen luvannut vetää reissun Kissanaisena mustaan lateksipukuun pukeutuneena ja polkasta tämänvuotiseen reittiin +240 km Nordkapiin asti, sillä ensi vuonna reitti jatkuu polkasijan niin halutessa aivan tuonne maailman äärilaidalle.

Tämän vuoden polkasuun treenasin kolme päivää, ja saattaa olla, että vuotta 2016 varten vedetään tuplat, eli kuusi päivää treeniä.

Helppoo ku hommat heinäladossa (vai miten se sanonta nyt meni…). Tuu mukaan! Tuuthan? Ei ole tekosyitä, sillä kuka tahansa pystyy tähän. Tässä vähän inspiraatiota ja kokemuksia tästä vuodesta jos et ole vielä ehtinyt lukea: Somekuningattaren tulikoe ja muita tarinoita supersankareista.

Muistatko mitä tuohon tarinaani kirjoitin?

* * *

”Niin. Tiedätkö?

Tärkeintä on, että viitsii. Sen minä tajusin tällä matkalla. On niin helppoa sanoa, ettei pysty tai kykene tai voi, kun tuntematon pelottaa. Kun ei ole aivan varma. Kun toiset kuiskivat vieressä, että onkohan tuossa nyt järkeä.

Kun ei vaan viitsi yrittää ja kokeilla.

On niin paljon helpompaa jättää tekemättä.

Vaikka saattaakin olla, että matkan varrella löytyy uusi supersankari. Sellainen joka ei ole puettu Batmaniksi tai Mehiläiseksi tai Pastoriksi, vaan näyttää ihan sinulta. On sinä!

Saattaa olla, että matkan varrella itsestä paljastuu Supersankari.

Jos vaan viitsii. Jos vaan päättää.”

* * *

/Ämmä, joka alkaa nyt just kerätä mukaani ryhmää Kissanaisia. Ja Kissamiehiä kans, tasa-arvon maailmassahan tässä eletään! Saa ilmoittautua!

Ps. Mene Facebookissa seuraamaan Hullun Polkasu -ryhmää, niin pysyt ajantasalla tapahtumista ja saat tarkempää tietoa, kun sitä tulee. Ja voit olla varma, että MaiLife muistuttaa sinua tapahtumasta vielä monta kertaa!

 

Pää, peppu, polvet – power!

Aina käy näin! Juuri kun pääsen sanomaan, että nyt on pienen tauon paikka, tuleekin mieleen jotain kirjoitettavaa. Ja aina kun sanon, että joku juttu on nyt loppuun käsitelty, tietysti siitä nouseekin jotain mielenkiintoista sanottavaa. Pyöräilyhaaste ei päästä otteestaan, ja kiinnostuksella seuraan nyt jatkuvasti eteeni tulevia juttuja pyöräilystä. Mutta niin kai se on; jos jokin asia on lähellä ja se on – vaikka vain lyhyen hetken – ollut kovin merkittävä asia elämässä, näkee siihen liittyviä asioita jatkuvasti ympärillään.

Minä esimerkiksi nyt ulkona kulkiessani en huomaa liikenteessä juuri muuta kuin pyöräilijöitä, etenkin niitä, jotka näyttävät lajin harrastajilta ammattimaisine pyörineen ja varusteineen. Tunnustan, ikävä on, ja Hi5ikesin kanssa taidamme kohta alkaa etsiä minulle ihan omaa pyörää, jotta voisin jatkaa pyöräilyharrastustani. Jotain kovin kiehtovaa siinä oli. Vauhti, vapaus, se että pääsee omalla energiallaan niinkin pitkiä päivämatkoja – vain muutamia mainitakseni. Ja tietysti nyt minua kiinnostaa myös päästä kokeilemaan vähän erilaisia pyöräilylajeja, maantiepyöräilyn lisäksi esimerkiksi maastopyöräily kiehtoo. Muistatko muuten kun kävin testaamassa polkujuoksua?

mäenprosentti

Tämä oli meidän kovin mäkemme, noin 30 kilometrin päässä Altasta. Kuva Mari Sirkiä.

 

Yksi on ainakin varmaa: pyöräily on koukuttanut minut. Tänään bongasin Helsingin Sanomista mielenkiintoisen blogin. En tiedä miten sitä en ollut aiemmin huomannut. Veloelo – blogi pyöräilystä. Sitä kirjoittaa kolme pyöräilyyn hurahtanutta toimittajaa.

”Pään ja jalkojen yhteistyö on maantiepyöräilijän salainen ase – siitä syntyy ajamisen kipinä” -otsikko sai minut innostumaan. Blogissa käsitellään Tour de Francea ja ajamista vuorilla.

”Jos vuorilla ei ole ajanut kertaakaan, on tuollaisen keskijyrkkyydeltään 7,3 prosentin pitkää nousua vaikea kuvailla. Saati sitä, miltä tuntuu, kun tien jyrkkyys nousee yhtäkkiä yli 10 prosentin. Aika harva pystyy myöskään kuvittelemaan, mitä tarkoittaa ammattipyöräilijän tasoisen vauhdin ylläpitäminen tuollaisissa nousuissa….”

”Nousuprosentti tarkoittaa tien korkeuseroa kilometrin matkalla. 5-prosenttisessa nousussa tie nousee kilometrin matkalla 50 metriä… Nousuissa pää pyrkii huijaamaan lihaksia. Kun lihasrasitus ylittää mukavuusalueen rajan, pää alkaa vaatia keskeyttämään, tai ainakin hiljentämään vauhtia. Sehän aivojen tehtävä itse asiassa on, suojella kehoa vahingoittumiselta. Joten pyöräkilpailuja ei voiteta pelkästään jaloilla, voittoon tarvitaan myös ja ennen kaikkea päätä… Pyöräillessä, varsinkin pitkillä matkoilla, joutuu jatkuvasti punnitsemaan itseluottamusta, uskoa jaksamiseensa. Aivot valehtelevat keholle ja estävät toteuttamasta kaikkia mahdollisuuksia.”, Anne Karppinen kirjoittaa.

Niin. Tämä kolahti, sillä tätä ilmiötä minäkin tutkin pyöräillessäni 350 kilometriä Suomen ja Norjan Lapissa . Nousut olivat Norja puolella meidänkin reitillämme kovia, vaikkeivät ihan tuota Tou de Francen luokaa varmastikaan. Meidän kovin mäkemme oli kahdeksan prosenttinen – luojan kiitos tällä erää se oli meille alamäkeä, joskin vastatuuleen. Silti vedimme siinä huippunopeudet: n. 60 kilometriä tunnissa.

Yksi minulle maantiepyöräilyn suurimmista anneista kaiken vauhdin hurman lisäksi oli päästä tutkimaan pään ja kehon yhteyttä sekä tutustua omiin äärirajoihini aivan uudella tavalla. Vaikka, kuten Karppinen blogissaan kirjoittaa, jotkut saattavat nähdä maantiepyöräilyn hieman tylsäksi lajiksi, voin taata juuri tällaisella pitkällä matkalla pääsevän tutustumaan niin monen erilaisen tunteen kirjoon ja oman päänsä kestävyyteen, että juuri se on paras matka tutustua omaan itseensä ja itseluottamukseensa.

Mekin poljimme viimeisenä päivänä 125 kilometriä suoraan vastatuuleen ja vedimme putkeen parinkymmenen kilometrin nousuja. Siinä tunteet todella heräävät. Tunnistan hyvin tuon kuvauksen siitä kuinka oma pää alkaa huijaamaan kehoa ja vaatii sitä hiljentämään ja hidastamaan – välillä jopa pysähtymään kokonaan. Mutta tahdin hidastaminen olisi ollut koko reissun turmio. Mitä tasaisempaan tahtiin pystyin polkemaan antamatta pään huudella varoituksiaan, sitä paremmin polkuni sujui.

Kuulin viime viikolla ajatuksen siitä, että pää ja mielen laatu ovat 70 % koko urheilusuorituksesta. Kyllä minä uskon siihen. Sanoisin, että pää + peppu + polvet = pyöräilyn power. Ja sanoisin, että koko tuo pee-kirjainten kolmikko pätee ihan mihin tahansa suoritukseen elämässä. Pään hallintaa, perslihaksia ja polvien kantoahan tämä elämä kokonaisuudessaan on.

/Ämmä, sännäten nyt työhommiin ja illalla treenaamaan peppua Tiian uuden treeniohjelman mukaisesti…

Salaisuudet paljastuvat: Ämmän Polkasu over and out, tällä videolla kuulet totuuden

Päättyköön tämä Ämmän hullu polkasu -haaste näihin eläviin kuviin sekä rikkaisiin ja rakkaisiin muistoihin – onhan tämä Ämmän Polkasu -teema jo neljä viikkoa tätä blogia hallinnutkin. Kokosin tämän just sillee sopivasti kotikutoisen videon matkan varrella kuvaamistani pätkistä sinulle, niin pääset kurkistamaan ajatuksiin ja tunnelmiin matkan varrelta.

Kuinka kovaa Ämmää polkastiin? Eiku. Kuinka kovaa Ämmä polkasi? Ja ketä? Miten kosteisiin tunnelmiin päättyi kakkospäivä? Kenen kanssa pämpättiin ja kuinka paljon? Miltä näyttää Batmanin pylly? Mitä minä ajattelin sängyssä? Nämä kaikki, ja pari muutakin asiaa saat tietää, kun katsot tämän…

Hurja reissu, ja mielettömät muistijäljet. Kiitos rakkaalle polkuseuralleni Katrille, Super-Anniinalle, Bättikselle, Terolle, Pastorille ja Mehiläiselle sekä koko Meidän Bussille huoltojoukkoineen, joka taittoi pitkän, mutta ah niin viihdyttävän matkan yhdessä Etelästä Pohjoiseen.

Erityiskiitokset ansaitsevat Hi5Bikes ja Kona, Shimano, Pearl Izumi, Nutcase, Intersport Forum Helsinki ja Suunto – ilman teitä olisin edelleen matkalla. Pyöräni oli kuin unelma ja varusteet huippuluokkaa!

Ja hei muista: ensi vuonna SINÄKIN voit lähteä mukaan Hullun Polkasuun! Vuoden 2016 reissu suuntaa vieläkin pohjoisempaan, aina Norjan Nordkapiin asti. Voit olla varma, että minä kyllä muistuttelen tapahtumasta, kun sen aika ensi vuonna lähenee.

/Ämmä, toivottaen nautinnollisia katseluhetkiä ja kaunista viikonloppua

 

Mihin sinä haluaisit minut haastaa? Johonkin rajoja rikkovaan, heittäytymistä vaativaan? Ehkä rohkeaan repäisyyn tai mielikuvitukselliseen juttuun? Johonkin uuteen tai jännään vanhaan tuttuun? Hulluttelun hetkeen tai mielenkiintoiseen retkeen?

MaiLife Haaste on kutsuni sinulle heittätyä kanssani leikkiin. Opettaa minulle joku uusi taito tai laittaa minut pelkojeni äärilaidoille. Sinä päätät. Ja minä – niin, jos minulla on pokka – otan haasteen vastaan, suoritan sen ja raportoin siitä tekstein, kuvin ja videoin.

Lue lisää MaiLife Haasteesta tästä ja heitä kova haaste, niitä kaipaan nyt kovasti! Antaa palaa, game is on!

Korvien välisiä supersankareita ja hillitöntä treeni-intoa

Sellainen suhteellisen tyhjä olohan tässä on nyt viime päivät ollut. Missä tahansa arjesta poikkeavassa kuplassa ihminen käy, vie sieltä pois tuleminen usein oman aikansa. Tuntuu, että on jäänyt johonkin välimaastoon, ja vähän taistelee sitä vastaan, että joutuisi sieltä pois.

Hauskaa, että piditte toissapäiväisestä matkakertomuksestani! Olen saanut siitä paljon mukavaa palautetta. Selväähän se, että halusin viedä teidät mukanani tuolle matkalle. Niin monta asiaa jäi kertomatta, mutta luulen, että ne nousevat esiin vielä tulevissa kirjoituksissani.

Muissa somekanavissani jaoinkin jo tämän kuvan, tuotakoon se nyt vielä tänne

1513924_10153208292694457_697306534040074046_n

 

Tämä oli varmasti tärkein oppini koko matkalla (senhän jo toissapäiväiseen blogiinikin kirjoitin). Se, miten sitä usein niin kovasti vähättelee omia voimiaan ja kykyjään. Minullekin moni teistä ennen matkalle lähtöäni sanoi, ettei itse ikinä pystyisi tällaiseen suoritukseen. Mutta en minä ole sen kummempi tyyppi kuin kukaan muu – aivan varmasti moni teistäkin olisi tähän kyennyt.

Jostain syystä on vaan niin paljon helpompi ajatella, ettei pysty. Niinhän minäkin pelkäsin. Olin rakentanut erilaisia skenaarioita mielessäni sille kuinka joutuisin nielemään ylpeyteni jos pyöräilymatkani tyssäisi voimieni loppumiseen. Mutta niin ei käynyt.

Varmasti puolet onnistumistani oli kiinni korvieni välistä; siitä miten suhtauduin haasteeseeni ja hetkiin, jolloin tuntui, etten enää jaksa. Minä en antanut noille ajatuksille valtaa, vaan päin vastoin ajattelin, että nyt painetaan kahta kovempaa jotta päästään nopeammin maaliin. Niin, erityisesti lauantain vastatuulipäivänä tuo oli suurin ajatus mielessäni: mitä kovemmin jaksaa painaa, sitä nopeammin on perillä.

Toki kuntoni yllätti minut. Se osoittautui erinomaiseksi. Sitähän minä olenkin tässä viime päivät ihmetellyt: löytyykö minusta todella näin paljon sisua ja kuntoa? Luulen, että olen päästänyt itseni vähän liian helpolla aiemmin. Siitä syystä olenkin tänään jo tiuhaan tahtiin vaihtanut viestiä personal trainerini Tiian kanssa. Yksi isoimmista jutuista minussa, jonka tämä Hullun Polkasu sai aikaan oli hinku saada heti jokin uusi fyysinen haaste. On pakko tunnustaa, että minä nautin siitä, kun pääsee äärirajoille. Siksipä nyt pyysin Tiia rakentamaan avukseni sellaisen viikkotreeniohjelman, jolla saan pidettyä tämän kuntoni yllä nyt seuraavaa haastetta odotellessa. Haluan rakentaa ohjelman ammattilaisen kanssa, jotta siitä tulisi oikeanlainen – tavoitteellinen mutta järkevä, sellainen, joka kehittää minua eteenpäin, mutta on ”terveellinen”. Ylilyöntejä ei saa tulla, sellaisiin saattaisin itse tietämättömänä sortua. Lepo on myös tärkeää muistaa.

Jokin uusi kipinä, se reissulla syttyi. Olo on mitä mainioin. Siitäkin olen yllättynyt, ettei mihinkään paikkaan ole koskenut reissun aikana tai sen jälkeen ja lihakset voivat hyvin. Niin hyvin, että olen jo päässyt kunnolla treenaamaan. Eilen jo pyörälenkkiä ja pitkää kävelyä, tänään reipas tunnin juoksulenkki ja sen päälle 45 minuutin vatsatreeni kuntosalilla (ja kyllä, kuntosalirakkauteni oli paikalla, mutta lähti noin kaksi minuuttia saapumiseni jälkeen, joten en ehtinyt tunnustaa vielä palavaa rakkauttani…). Nam. 😀

Varsinaista tajunnanvirtaa tänään. Nyt taidan kellahtaa nojatuoliin lepuuttamaan jalkoja.

Kuulemisiin, rakkaat!

/Ämmä

 

 

Somekuningattaren tulikoe ja muita tarinoita supersankareista – kolme päivää ja 350 kilometriä Hullun Polkasua

Jos olisit kysynyt minulta kesäkuun yhdeksäntenä päivänä missä aion olla tasan kuukautta myöhemmin, heinäkuun yhdeksäntenä, ni, enpä olisi osannut arvata itsekään.

Seison äkäslompololaisen Jounin Kaupan pihassa tuliterä maantiekilpapyörä vierelläni. Käsissäni asianmukaiset pyöräilyhansikkaat, jalassani takamuksesta topatut housut ja päässäni kirjavankukertava pyöräilykypärä. Ilma on aurinkoinen ja kirpeän raikas. Lapin kesä. Ympärilläni hyörii ja pyörii parisataa ihmistä touhukkaana. Pumpataan pyöränrenkaita, tankataan urheilujuomaa ja nauretaan kovaan ääneen jännittyneenä. Someilmiö Sampo Kaulanen puhuu mikrofoniin. Ottaa lavalla yhteisselfien innokkaan väkijoukon kanssa. On ampiaista, pukuun pukeutunutta pastorin ja liikemiehen sekoitusta, lepakkomiestä, vankikarkuria, jättiläismäinen pyörän tarakalla kököttävä nalle.

hp1

Ja minä:

Kaksikymmentäyksi päivää aikaisemmin minä olen saanut haasteen. Hullun Polkasu. Äkäslompolosta Norjan Altaan. Polkupyörällä. Somekuningatar. Neljä päivää haasteen saamisen jälkeen minä sairastun. Flunssa ja kuume. Viisi päivää haasteen saamisen jälkeen minä ahdistun. En ole istunutkaan pyörän päällä noin kolmeen vuoteen ja nyt olisi treenattava. Yhdeksän päivää haasteen saamisen jälkeen minä olen terve. Kymmenen päivää haasteen saamisen jälkeen minulla ei ole pyörää. Yksitoista päivää haasteen saamisen jälkeen minulla ei ole pyörää. Kaksitoista päivää haasteen saamisen jälkeen minä ahdistun.

Tiistaina, päivää ennen matkalle lähtöä minä saan pyörän. Ja nyt torstaina minä seison äkäslompololaisen Jounin Kaupan pihassa kädessäni kaunis Kona, jolle olen kaupasta ostanut polkupyöräviikset. Miksi minulla ei ole aiemmin ollut polkupyöräviiksiä?!

viikset1

 

Ai niin. Eihän minulla ole ollut polkupyörääkään aimmin.

Mutta olen minä treenannut. Spinningpyörällä kolme kertaa. Lahjattomat treenaa.

Someilmiö Sampo Kaulanen laskee mikrofonin käsistään, ja kulkee omalle pyörälleen. Hän on kertonut minulle aiemmin oman treenifilosofiansa: yksitoista kuukautta tankataan ja kuukausi treenataan. Minä olen tankannut kaikin mahdollisin tavoin yksitoista kuukautta ja 27 päivää. Kolme päivää olen treenannut.

Tänään istun Konani selkään ensimmäistä kertaa. Korvissa kaikuvat pelottelut takapuolen hiertymistä, peräpukamista, jämähtäneistä reisistä sekä pelot siitä kuinka selvytyisin kylmiltäni. Olenhan minä sitä miettinyt; että viitsinkö. Onko tässä tällaisella aikataululla mitään järkeä? Pystynkö minä tähän? Kannattaako haaste ottaa vastaan? Miksi menin rehentelemään haluavani haastaa Sampon Somekuninkuuden?

Mutta sitten olen todennut, että ei ole vaihtoehtoa. Sampon haaste on vedettävä kunnialla läpi, sillä mielessäni siintää jo pilkahduksena kostohaasteeni, jonka hänelle aion matkan jälkeen esittää. Sitten minä en enää kertaakaan ajattele etten selviytyisi.

Silmissäni kostohaasteen mielihyvää tuottavan pilkahduksen lisäksi hieman suurempana räjähdyksenä siintää aamun kaaos. Se pakollinen hirveä säätö, jonka vain nyt on kaikkien lakien mukaan aina juttuun tultava. Mökin, jossa matkaseurani kanssa majoituin, avain on jäänyt sisälle mökkiin. Ja se on tietysti ollut se ainoa olemassa oleva avain. Vara-avain on Kolarissa 40 kilometrin päässä. Ja kaikki tämä tapahtuu tietysti vain vajaata tuntia ennen lähtöä… Mutta kaikki järjestyy. En yhtään tiedä miten, mutta yhtäkkiä matkatavaramme tupsahtavat bussille.

hp2

 

On lähdön aika. Jään porukan hännille. Mielessä nakuttavat viimeisen viikon aikana pelastamistani yrittäneen personal trainerini Tiian ohjeet. Liikaa ei saa alussa innostua.

Naksautan kengän kiinni lukkopolkimeen. Eka kerta, tietysti. Polkeminen jalat lukoilla kiinni polkimessa jännittää. Entä jos jalka ei lähde irti?

Napsautan Ambit-sporttikelloni käymään. Se mittaa matkaa, aikaa, sykettä, tahtia, vauhtia, kaikkea mahdollista. Kymmenessä tunnissa olisi päästävä perille, sitten kellon akku loppuu. Minä veikkaan, että perillä ei olla vielä 12 tunnin jälkeenkään. Edessä on reissun pisin taival, 140 kilometriä.

Ah se tunne, kun ei yhtään voi tietää mitä edessä on!

Pissattaa!

Aina tää sama!

Kaksi kilometriä ja viisi minuuttia matkattua on pysähdyttävä ja riisuttava takki pois. 26 kilometriä ja puolitoista tuntia poljettua on pysähdyttävä ja mentävä puskapissalle. En jaksa enää pinnistellä.

28 kilometriä ja tunti 40 minuuttia matkattua juomapullo irtoaa telineestä, suhahtaa tien toisen puolen ojaan ja meinaa kaataa minut kumoon.

suunto

50,83 kilometriä ja kaksi tuntia 48 minuuttia matkattua minä opin käyttämään pyörän vaihteita. Olen Pallastunturin kohdalla, ja vastassa on alkumatkan kovin mäki. Mäessä kohtaan Anniina. Hän katsoo pyörääni, ja toteaa, että olen tainnut treenata aika paljon aiemmin. Kerron hänelle totuuden: eka kerta fillarilla. Hän katsoo minua ja kysyy:

”Aa, oletko sinä Maija?”

”Olen.”

Käy ilmi, että olemme vaihtaneet viestiä Instagramissa ennen matkaan lähtöä.

Junttaamme Anniinan kanssa mäen ylös. Sitten tapahtuu jotain. Seuraavan kerran havahdun 75 kilometrissä lounaspaikalla. Olen suhtauttanut kilometrit iloisesti. Spurtannut pätkiä omaan tahtiin, välillä lyöttäytynyt matkalla muiden hullujen polkijoiden joukkoon ja vaihtanut kuulumiset heidän kanssaan. On ollut Annikaa, Pyöräpeilimiestä (mies, jonka kypärässä on kiinnitettynä peili), naisia, joilla on kukkia hiuksissaan. Viimeiset kilometrit ennen taukoa taitan Leenan kanssa, jonka tarakalla istuu iso nalle, ja joka on kiertänyt lähes koko maailman pyöräretkillä itsensä kanssa.

Alkaa vaikuttaa siltä, että minäkin olen kohta valmis kiertämään koko maailman pyörälläni. Yhteispeli fillarin kanssa alkaa sujua, tankkaus tuntuu olevan kohdillaan eikä takamus kitise. Ja lounaspaikassa nautittu lohisoppa virkistää mieltä. Minua hymyilyttää.

hp3

 

mä ja batman

Jokaisessa selviytymistarinassa on aina sijaa yhdelle supersankarille. Tässä tarinassa se on Batman – lepakkomies. Tuosta mystisestä maailman pelastajasta tulee myös minun polkutarinani sankari. Minusta on tullut salakavalasti hänen huoltajansa aamulla yrittäessäni auttaa häntä rikkimenneen Batman-puvun vetoketjun kanssa. Olen varmasti koko hullun joukon ainoa, joka tietää hänen todellisen identiteettinsä. Lounaalla leikkaan silmänreikiä hänen kypärähattuunsa. Oikea maski on alkanut hiostaa ja on vaihdettava gearia. Kaikenlaista. No, Hullun Polkasuhan tämä olikin ja kaikenlaisia hulluja todella näyttää olevan liikkeellä.

Mutta jos hulluus on tällaista, minä en halua olla normaalin kirjoissa ollenkaan. Tämä joukko ihmisiä on hienointa porukkaa, jota olen koskaan tavannut. Jutellaan tuntemattomille, heitetään yläfemmoja, halataan, nauretaan. Ollaan positiivisia ja kannustavia toisille.

”Ei se matka tapa, vaan se seura”, pämppää Teflon Brothers kaiuttimesta.

Batmanilla on tietysti mukana poppikone. Se soittaa repeatilla Batmanin tunnaribiisiä, mutta se on alkanut meitä jo vähän rasittaa, joten pämppääminen alkaa kuulostaa paremmalta. Batmanin seuraan olen lyöttäytynyt polkemaan lounaan jälkeen ja minun kulkuni alkaa sujua entistäkin sujuvammin. Saman tasoinen (ja ehkä just piirun verran sopivasti kovempi) polkuseura auttaa oikean polkurytmin löytymisessä ja ylläpitämisessä. Yhdessä tsemppaamisessa on valtava voima ja polkukaveri auttaa pitämään mielen oikeassa vireessä – suurin osa tätä reissua kun on ihan päästä ja mielestä kiinni. Batmanin kanssa poljettuani huomaan, että minulla on paljon enemmän voimaa ja kuntoni huomattavasti parempi kuin osasin kuvitella. Sankarini auttaa minua pitämään tahdin sulavana.

Niin sulavana, että enää on vain 10 kilometriä ensimmäisen etapin maaliin. Batmanin kaiuttimista kajahtaa biisi, joka saa hänet suihkahtamaan matkoihinsa. Niinhän ne supermiehet aina tekevät; häviävät viime metreillä tuulen mukana. Mutta se ei haittaa. Matkalla mukaan on tarttunut Tero. Terolla on oma huoltojoukko. He ajavat tällä autolla

teronauto

Kolme huoltajaa valmistaa Terolle aamiaisen, lounaan ja illallisen, eikä Teron tarvitse muuta kuin polkea. Eikä kohta tarvitse edes polkea, sillä me olemme perillä. Kaahaamme innostuksesta sekaisin kylän tapahtumatorille. Juontaja ottaa meidät vastaan, haastattelee ja kertoo meidän olevan numerot 10 ja 11.

10 ja 11!

Sitten seuraa saunaa, ruokaa ja kaljaa. Seuraavien päiviemme palautumisrituaali. Paitsi että järjestys muuttuu jo seuraavana päivänä. Kalja nautitaan ensimmäisenä, sitten seuraa kaikki muut. Ja kolmantena päivänä ensimmäinen kalja tullaan juomaan jo 30 kilometriä ennen maaliintuloa…

* * *

Aamu valkenee Hetan Majatalossa. Sampo virittelee fillariaan matkailuautonsa edessä. Minä menen toivottamaan onnea matkaan. Heitämme taginyrkit ja kuvaaja nappaa kuvan. Ilmeet ovat enne….

hp6

_DS35033_netti _DS35030_netti

3 tuntia 39 minuuttia myöhemmin minä istun kautokeinolaisen ruokakaupan pihassa. Olen tullut maaliin viidentenä. Bättis on ykkönen ja on odottanut minua jo lähes tunnin ja työntänyt käteeni kaljan. Elämäni paras olut. Samalla Sampo kurvaa pihaan.

Kuudentena!

Somekuningatar-titteli alkaa olla taputeltu!

* * *

_DS35105_netti

SUIHK.

Siinä on sen perjantaipäivän matkakertomus.

Olen juuri kulkenut 80 kilometriä taivaassa. Mikään ei ole vialla. Ei mikään. Pyörä kulkee kuin unelma. Peto minussa on päässyt irti. Jos joskus olen sanonut olevani maltillinen ja ei-kilpailuhenkinen hyvänolon treenaaja, se kaikki on ollut valetta. Tällä 80 kilometrillä minä olen kohdannut Antti Tuiskun, flipannut ja päästänyt pedon irti.

Jos et tunne tuota biisiä, et yhtään ymmärrä mitä nyt tarkoitan. Mutta ymmärrät varmasti miksi kalja tulee tänään ensimmäisenä. Ennen saunaa tai ruokaa. Aurinko paistaa ja on nautittava.

IMG_3505

Peto on ollut irti ja tämä on ollut hurja päivä. Olen voittanut itseni monella eri tavoin, löytänyt itsestäni aivan uusia puolia. Vauhti, vapaus, kisa itsensä kanssa, omien rajojen ylittäminen ja itsestä mitan ottaminen. Minä olen rakastunut pyöräilyyn.

Vaikka Antti Tuiskun Peto on irti -biisistä en edelleenkään tykkää. Se rullaa silti päässäni koko loppupäivän.

Perjantain osuus tuntuu loppuneen aivan liian ennen aikojaan. Illalla otamme vielä fillarit alle ja kiipeämme Kautokeinon lahoamispisteessä olevaan mäkihyppytorniin katsomaan maisemia. Kaikki on täydellistä.

IMG_3376

Päässäni edelleen soivaa Antti Tuiskua lukuunottamatta.

* * *

_DS35403_netti

Taas on aamu, lauantai ja kolmas ajopäivä. Kroppa tuntuu hyvältä, mitään paikkaa ei kolota edelleenkään ja olen ymmälläni. Kuntoni on yllättänyt minut. Julistan videokameralle tämän olevan pääpäivä. Vähänpä tiedän. Tästä todella tulee pääpäivä, mutta millä tavoin…

Sää hymyilee ja on puolellamme, kikattelen videolla. Yhtä pientä asiaa en vain osaa ottaa huomioon.

Vastatuulta.

Se iskee kimppuumme heti, kun pääsemme starttaamaan hotellimme pihasta. Poljen kolme minuuttia ja Ambittini näyttää sykkeeksi 170.

Seuraa erinäinen määrä puhtaan tuskan täyttämiä tunteja. 30 kilometriä jaksan ajatella, sitten aivot kääntyvät off-asentoon. 40 kilometrin kohdalla on Pikefossenin vesiputous ja siellä meidän on määrä pysähtyä ensimmäisen kerran. Tänään minä vihaan vähän myös supersankariani Batmania, sillä se posottaa menemään kuin ei olisi mitään ongelmaa. Se niissä supersankareissa aina vähän on. Posottavat menemään kuin ei olisi mitään ongelmaa vaikka kaikilla inhimillisillä ihmisillä on ongelmia paljonkin. Minä olisin voinut pitää taukoja joka kymmenes kilometri, mutta näytöntahtoinen ja kilpailuun taipuva pääni ei anna periksi. On pakko painaa Batmanin perässä. Tauolla keho palauttuu heti. On hyvä olla.

IMG_3502

Sitten taas poljetaan.

On paha olla.

_DS35514_netti

Onneksi on vain parikymmentä kilometriä lounastauolle. Saamme taas lohisoppaa – nyt suoraan Ylläksen huoltoautosta. Taukopaikka on keskellä saatanallista ylämäkeä.

Sanoin en pysty nyt kuvailemaan sitä tunnetta, kun muina miehinä kuoleman kielissä polkee keskellä Jäämereltä vastaan puhaltavaa tiukkaa tuulta, ja yhtäkkiä näkee horisontissa maailman isoimman vuoren, jonka päälle pitäisi kavuta. Ja sen jälkeen toisen ja kolmannen. Poljemme yhteensä 17 kilometriä ylämäkeä putkeen vastatuulessa.

Ainoa sana, jolla tuota tunnetta voi kuvata, on hyvin ruma.

_DS35504_netti

Näin poljetaan ylämäkeä vastatuuleen.

 

Yleensä ylämäen jälkeen tulee helpotus – alamäki. Mutta tällä reitillä niitä ei tunneta. Laskutkin pitää polkea taistellen tuulen läpi. Kaksi jo ajettua päivää ja 226 kilometriä sekä se hemmetin Antti Tuisku -keikka eiliseltä painavat jalkoja. Ja mieltä.

Käyn läpi kaikki osaamani kirosanat. Puren hammasta, huulta, poskea, kieltä – ihan mitä tahansa pystyn puremaan. Tekisi mieli myös purra takamustani. Siihen sattuu ja kovaa. Sinällään siitä puremisesta ei siis olisi mitään hyötyä. Batman lähtee posottamaan liian kovaa vauhtia Super-Anniina perässään. Niin, siitä viattomasta ja ihanasta Pallaksen mäessä tapaamastani tytöstä on kuoriutunut Super-Anniina. Se posottaa tänään niin kovaa, että minä melkein voisin alkaa vihata häntäkin jos hän ei olisi niin viaton ja ihana.

_DS34904_netti

Minä jään kahdestaan jytkyttämään mäkeä Pastorin kanssa. Pastori on posottanut kaksi päivää tumma puku päällä. Nyt Pastori on lahoamispisteessä. Me laulamme virsiä. Se on ainoa keino selvitä. Painamme kovaa ylämäkeen ja huudamme tuskissamme johonkin epämääräiseen säveleen:

”Jumala loi, auringon, kuun ja järvet ja puut ihmiset myös. Jumalan on taivas ja maa, herraa me tahdomme kiittää. Herralle riemulla laulamme kiitosta. Herra me kiitämme nimeäsi.”

ja

”Hoosianna Daavidin poika, kiitetty olkoon hän.”

ja

”Jo joutui armas aika, ja suvi suloinen. Kauniisti joka paikkaa koristaa kukkanen.”

Kukaan ei katso meitä kieroon. Tämä on hullujen keskuudessa ihan normaalia. Edessäni polkee mies, jolla on jalassaan farkut ja tarakalla K-kaupan ostoskori.

hp9

”Jumala puhuttelee mua”, huutaa pastori ja säntää kovaan spurttiin.

Sinne se suhahtaa. Minä, yhdessä matkan varrelta löytämämme Mehiläisen (no tietysti!) kanssa jään tuijottamaan hänen peräänsä.

”Tää on vaiettu rakkaus, josta ääneen ei puhua saa. On kai kielletty onnellisuus kaiken taa se täytyy piilottaa. Tää on vaiettu rakkaus, josta tarinan vois kirjoittaa. Vaan ei saa se pitää sydämeen tallettaa”

Mehiläisen pyörään kiinnitetyistä kaiuttimissa soi Suvi Teräsniskan Vaiettu rakkaus.

Epäilemme, että Mehiläisen huoltojoukkojen lupaamat kaljat 100 kilometrin kohdalla ovat saaneet jumalat puhumaan Pastorille, hänen vaietun rakkautensa syöksähtäneen pintaan ja aiheuttaneet hänen säntäyksensä.

Sillä niin on käynyt. Olemme päättäneet, että 100 kilometrin kohdalla nautitaan satasen kaljat. Pakko. Tällä 124 kilometrin etapilla on vaadittu lujaa päätä, päättäväisyyttä ja mielenhallintaa. Ja tässä pisteessa lupaus kaljatölkista satasessa on paras keino hallita mieltä. Tungemme Mehiläisen kanssa alamäkeen tuulen läpi, Pastori näkyy edessämme pienenä mustana pilkkuna.

hp10

hp8

Kurvissa törmäämme valokuvaajaan. Koskaan ei ole liian väsynyt poseeraamaan…

FullSizeRender

Siinä me sitten kökötämme. Levähdyspaikalla Pastori, Mehiläinen ja minä – Hörhömagneetti. Muut ihmiset polkevat ihan tavallisten ihmisiksi pukeutuneitten ihmisten kanssa, mutta minun matkatoverini näyttävät olevan… ihan omaa luokkaansa.

* * *

Kuvittele, että olet polkenut 100 kilometriä ja noin kuusi tuntia rankkaan vastatuuleen ja juot yhden kaljan. Nyt.

Niin minne se kalja menee?

hp11

Jalkoihin!

Me spurttaamme taas lähtöön. Edessä on järjetön alamäki. Kiihdytämme siinä 60 km/h nopeuteen.

Kaljat jaloissa.

_DS35716_netti

Minä koen vauhdin huuman, ja pikkuruiseksi sekunniksi unohdan kaiken tuskan. Mäen jälkeen en muista enää muuta. Kaikki on mössöä. Jalat, polvet, kädet, ajatukset, tulevaisuus, menneisyys.  Epäuskoa, ärräpäitä, puhdasta tuskaa, hikeä, vihlovaa väsymystä. Ei häivähdystäkään adrenaliinin euforiasta.

Minä poljen.

Mutta kertaakaan en ajattele, että luovuttaisin. Sisu ja sinnikkyys. Pää ja päättäväisyys. Halu voittaa itsensä.

Kalja.

* * *

hp12

Maali.

Siellä minä olen nyt. Huudan kovaa ääneen. Sampon kanssa toteamme haasteen suoritetuksi. Silmissäni kiiltää kostohaaste. Se tulee olemaan kova…

IMG_3429

Sitten rojahdan maahan. Somettamaan! Haudalle. Se tunne.

_DS35741_netti

”Ja se dj oli et häh ketä luulet olevas täh sanoin sille et kato jätkä sä oot sä ja mie oon Antti Tuisku ja ihan niinku muutki mie oon pikkasen poikki, ja mä tulin tänne bailaa mä tulin tänne bailaa, mä tulin tänne bailaa, mä tulin tänne bailaa, joten laita se what is love joten laita se what is love tai muuten mä flippaan ja sit ku mä flippaan peto on irti.”, laulaa Antti Tuiskun näköinen enkelikuoro silmissäni.

Vaikka minäkin olen pikkasen poikki, reissu on ollut täydellinen.

Myöhemmin kirjoitan Facebookiini:

”Ylitin ja yllätin itseni täydellisesti. Löysin itsestäni aivan uusia puolia. Tajusin, että ihminen voi vetää itsensä aikamoisille äärirajoille ja selvitä. Ymmärsin kuinka hauska on kilpailla itsensä kanssa. Haastaa itseään ja katsoa mitä tapahtuu, kun mennään alueelle, jota ei itsessään tunne. Koin, miltä tuntuu kun voittaa pahimmat esteensä. Kun tajuaa, että kaikki on mahdollista.

Tarvitaan vain uskoa ja uskallusta. Tarvitaan sitä että viitsii. Kokeilee. Lähtee. Tarttuu haasteeseen. Ei pelkää epäonnistumista. Ei pelkää. Näkee mahdollisuudet. Näkee voimansa.

”Tuohan on aivan hullua, lähteä treenaamatta tekemään tuollainen suoritus”, niin minulle sanottiin ja niin minäkin olisin voinut ajatella. Epäillä. Mutta minä sanon: tämä oli elämäni seikkailu, jokaisen sekunnin arvoista. Sain tutustua itseeni, löytää sisältäni sisukkaimman ja sinnikkäimmän Ämmän, jonka olen koskaan tuntenut. Tajuta, että tämä Ämmä pärjää. Että tämä Ämmä osaa, pystyy ja voi. Ja haluaa heti ottaa uuden haasteen vastaan, sillä tutkimusmatka on vasta alkanut….

Ja tiedätkö mitä? Niin pystyt sinäkin. Juuri niihin asioihin joista haaveilet. Jos vain kokeilet. Et kuuntele hullutuksia ympäriltä, vaan luotat itseesi. Etkä luovuta. Sinä riität. Sinä venyt. Sinä onnistut. Jos vain haluat!”

* * *

Niin. Tiedätkö?

Tärkeintä on, että viitsii. Sen minä tajusin tällä matkalla. On niin helppoa sanoa, ettei pysty tai kykene tai voi, kun tuntematon pelottaa. Kun ei ole aivan varma. Kun toiset kuiskivat vieressä, että onkohan tuossa nyt järkeä.

Kun ei vaan viitsi yrittää ja kokeilla.

On niin paljon helpompaa jättää tekemättä.

Vaikka saattaakin olla, että matkan varrella löytyy uusi supersankari. Sellainen joka ei ole puettu Batmaniksi tai Mehiläiseksi tai Pastoriksi, vaan näyttää ihan sinulta. On sinä!

Saattaa olla, että matkan varrella itsestä paljastuu Supersankari.

Jos vaan viitsii. Jos vaan päättää.

_DS35837_netti

_DS34972_netti

/Ämmä aka Somekuningatar, joka kävi vähän polkasemassa

Kiitos kuvista Markus Kiili Photography ja Stepi Sundberg

 

Mihin sinä haluaisit minut haastaa? Johonkin rajoja rikkovaan, heittäytymistä vaativaan? Ehkä rohkeaan repäisyyn tai mielikuvitukselliseen juttuun? Johonkin uuteen tai jännään vanhaan tuttuun? Hulluttelun hetkeen tai mielenkiintoiseen retkeen?

MaiLife Haaste on kutsuni sinulle heittätyä kanssani leikkiin. Opettaa minulle joku uusi taito tai laittaa minut pelkojeni äärilaidoille. Sinä päätät. Ja minä – niin, jos minulla on pokka – otan haasteen vastaan, suoritan sen ja raportoin siitä tekstein, kuvin ja videoin. Lue MaiLife Haasteesta tästä lisää

 

Ps. Käy katsomassa jutussa mainitut videot MaiLifen Facebook-ryhmässä. Videoita saattaa tulla vielä lähipäivinä blogiin lisää.

Muistojen maisema

Maanantai-ilta. Onpas ollut päivä. Saavuin kotiin aamukahdeksan maissa ja takana on 20 tuntia matkaa bussissa Altasta Helsinkiin.

Väsymys. Nukuttu ei juuri ole pariin vuorokauteen, ja keho kiertää kierroksillaan ulkoavaruudessa. Pää kenties jossain koko universumin yläpuolella. Tyhjä ja haikea olo.  Käsittämätön kiitollisuus. On jännä miten tällainen puristus vaikuttaa kokonaisvaltaisesti niin kehoon kuin mieleen. Kun antaa kaikkensa, on mukana joka ainoalla aistillaan ja kaikki tunteet pelissä sekä hetken aivan muissa maailmoissa keskittyen yhteen asiaan, kestää sieltä hetken aina palautua fyysisesti ja henkisesti. Keho tosin on aivan voimissaan, ja sitä ihmettelen. Miten voi olla, ettei mitään paikkaa jomota?

Tänään on ollut lepopäivä. Kunhan saan kasaan kuvia ja kirjoitusvoimani takaisin, kerron sinulle matkasta ja siellä tekemistä oivalluksistani. Tänään olen päivitellyt kuvia Instagramiin, käy katsomassa sieltä lisää ennen kuin saan niitä blogiini.

auringonlaskualta

Tällainen auringonlasku jäi jälkeemme Jäämeren ylle. Rakas, kaunis Norja! Kuinka olikaan ihana päästä juuri Norjaan. Nämä kuvat piirtyvät mieleen ja sekoittuvat yhteen laajan matkalla koetun tunneskaalan kanssa – muodostavat muistot, jotka seuraavat meitä matkalla olleita koko lopun elämämme. Monta upeaa kohtaamista uusien ihmisten kanssa sekä yhdessä ja yksin vietetyt hetket keskellä ei mitään, luonnon keskellä jäävät voimakkaina mieleen. Muistojen maisema.

Näistä hetkistä minä saan voimaa. Vaikka nyt vähän uni painaakin.

Kaunista viikkoa sinulle, ystäväni! Nuku hyvin.

/Ämmä

Minä osaan, pystyn ja voin – jos vain haluan

  
Tämä kuva kertoo kaiken. Se on otettu elämäni kovimman urheilusuorituksen viimeisiltä kilometreiltä. Siinä me yhdessä kahden hullun polkasuystäväni kanssa vedämme kohti maalia viimeisillä voimillamme. Ollaan viimeisellä 124 kilometrin etapilla yhteensä 350 kilometrin pyöräilyreitistä Äkäslompolosta Norjan Altaan. Nuo kilometrit olivat elämäni tiukin fyysinen paikka, josta ei olisi selvitty ilman lujaa päätä ja päättäväisyyttä. Kahden jo ajetun päivän ja 226 kilometrin painaessa jalkoja ja takapuolta me työnnymme läpi norjalaisen rankan vastatuulen, jossa ei ollut alamäkiä – laskutkin piti polkea taistellen ja yhdessä vaiheessa runnoimme putkeen 17 kilometriä ylämäkeä. Epäuskoa, ärräpäitä, puhdasta tuskaa, hikeä, vihlovaa väsymystä. Ei häivähdystäkään adrenaliinin euforiasta.

Viimeiseen 50 kilometriin en tuntenut mitään, en ajatellut mitään. Poljin. Ei muuta.

Kertaakaan ei mielessäni käynyt, että luovuttaisin.

Vaikka eilen oli rankkaa, reissu oli täydellinen. Ylitin ja yllätin itseni täydellisesti. Löysin itsestäni aivan uusia puolia. Tajusin, että ihminen voi vetää itsensä aikamoisille äärirajoille ja selvitä. Ymmärsin kuinka hauska on kilpailla itsensä kanssa. Haastaa itseään ja katsoa mitä tapahtuu, kun mennään alueelle, jota ei itsessään tunne. Koin, miltä tuntuu kun voittaa pahimmat esteensä. Kun tajuaa, että kaikki on mahdollista. 

Tarvitaan vain uskoa ja uskallusta. Tarvitaan sitä että viitsii. Kokeilee. Lähtee. Tarttuu haasteeseen. Ei pelkää epäonnistumista. Ei pelkää. Näkee mahdollisuudet. Näkee voimansa.

”Tuohan on aivan hullua, lähteä treenaamatta tekemään tuollainen suoritus”, niin minulle sanottiin ja niin minäkin olisin voinut ajatella. Epäillä. Mutta minä sanon: tämä oli elämäni seikkailu, jokaisen sekunnin arvoista. Sain tutustua itseeni, löytää sisältäni sisukkaimman ja sinnikkäimmän Ämmän, jonka olen koskaan tuntenut. Tajuta, että tämä Ämmä pärjää. Että tämä Ämmä osaa, pystyy ja voi. Ja haluaa heti ottaa uuden haasteen vastaan, sillä tutkimusmatka on vasta alkanut….

Ja tiedätkö mitä? Niin pystyt sinäkin. Juuri niihin asioihin joista haaveilet. Jos vain kokeilet. Et kuuntele hullutuksia ympäriltä, vaan luotat itseesi. Etkä luovuta. Sinä riität. Sinä venyt. Sinä onnistut. Jos vain haluat!

Kiitos Hullun Polkasu! Kiitos rakkaat uudet ystäväni! Kiitos meidän bussi! Ja ennen kaikkea, kiitos Sampo! Iso ja lämmin halaus tuleviin päiviisi ja perheellesi. Ja kuten jo tänään sinulle sanoin: vastahaasteeni sinulle odottaa nurkan takana…

/Ämmä, joka kävi vähän polkasemassa

Ps. Terveiset bussista. Täällä istutaan huomisaamuun asti ja matkustetaan kohti kotia. On aikaa tehdä välitilinpäätöstä. Tässä oli nyt yksi viime päivinä syntyneistä ajatuksista, näitä syntyy varmasti vielä lisää.

Maali!

   
 
Alta. Maali. 350 kilometriä. Väsymys. Kello tulee 22 ja nyt on vihdoin saatu peseydyttyä ja syötyä. On aika painua hotelliin ja unten maille. Hurja päivä. Hieno päivä. Näin jälkikäteen katsottuna. Rankkaa oli ja kaikkeni annoin 125 kilometrillä järkyttävään vastatuuleen. Tänään en pysty enempään raportointiin, huomenna karavaani starttaa kohti kotia, joten sitten on aikaa enemmän kirjoitella.

Käy sillä välin katsomassa MaiLifen Facebookissa tai Ämmän Polkasu -tapahtumassa video, jonka tein hetki ennen maaliin tuloa.

/Ämmä, jokaon nyt polkassut