Härdellihiljaisuus

Huh.

Toivottavasti olet seurannut sosiaalisen median kanaviani, esimerkiksi Instagramia, jotta olet saanut tietää vähän askeleistani. On ollut aikamoinen härdelli, enkä ole yksinkertaisesti voinut keskittyä mihinkään muuhun kuin askel kerrallaan asioiden suorittamiseen. Siksi tämä härdellihiljaisuus.

Instagramiin olen kuitenkin saanut jotain ajatuksia päivitettyä; se tuntuu helpoimmalta enkä ole enää kokenut tarpeellisesksi päivittää samoja asioita tänne blogiin, juuri enempää kun en juurikaan ole osannut käänteistäni kiteyttämään.

On ollut edellisen työn päättäminen, muutto ja uuden aloittaminen Helsingissä. Tämä tahti on yllättänyt minut rankkuudellaan. Kirjoitan kyllä ja herätän blogin paremmin eloon uudelleen, kun asiat vähän tasoittuvat.

Tänään oli ensimmäinen päivä ikuisuuksiin, kun saatoin vain olla ja levähtää. Tekee hyvää!

Huppu päässä koko päivän 😀 Onneksi tänään sohvalla makaamisen lisäksi sain vihdoin purettua myös vaatteeni muutoni jäljeltä kaappiin. Siinä ne ovat lattialla maanneet viikon, kun ei ole vaan yksinkertaisesti ole ollut voimia laittaa niitä paikoilleen.

Mainokset

Isoja muutoksia edessä!

Huh, miten pitkään aikaan en ole kirjoittanut! Ensin siitä syystä, että asiat, joita elämässäni nyt tapahtuu, on täytynyt pitää salassa – eikä sitten mielessä ole liikkunut mitään muutakaan kerrottavaa. En ole kyennyt kirjoittamaan mitään, sillä on täytynyt sulatella ja punnita muutosta, joka muutama viikko sitten elämään asettui. Ja sitten kirjoittaminen on jäänyt siitä syystä, että kun viime viikolla uutiseni tulivat julkisiksi, on ollut hurja härdelli päällä. Kaikenlaista järjesteltävää, ja koko joukko sulateltavaa.

Hyvänen aika; meinasin kokonaan kertoa kaiken täällä, kun pää on vähän pyörällä… Äkillisesti kaikki kävi, ja minut on kutsuttu töihin juontajaksi Radio Suomeen Helsinkiin! Mikä käsittämätön kunnia, mutta samalla myös hyvin hämmentyneen haikea fiilis, eikä kaikkea todellakaan vielä tajua.

Jotain on kai tullut tehtyä oikein, ja löydettyä oikea tehtävä elämässä, jotta tällainen tilaisuus tarjotaan yllätyksenä ja pyytämättä. Ja koska tämän ämmän käänteet ovat aina rivakat, lokakuussa alkaa uusi työ (1.10.) ja Helsinki kutsuu. Viime viikonloppu vierähti Helsingissä, ja onnekseni sain aivan käsittämättömän upean asunnon nopeasti.

Muuta en vielä osaa, voi tai halua sanoa, kolme viikkoa painetaan vielä täysillä Kuopion rakkaissa aamuissa. 

Mutta olo on juuri kuin näiss kuvissa…

Ystäväni usko itseesi ja unelmiisi, tee töitä nöyrästi ja askel kerrallaan, ja tartu rohkeasti niihin mahdollisuuksiin, jotka mahanpohjassa kutittavat; näin haluan sinulle tänään sanoa.

Palaan pian kunhan saan ajatukseni kasaan.

/Äm

Luova prosessi konkretisoituu salamaniskussa – yksi ratkaisu ”writer’s blockiin”

Kuten eilisessä kirjoituksessani kerroin, en ollut aikeissa kirjoittaa erityisherkkyydestä – ainakaan vielä tässä vaiheessa. Tämä johtui osin tuosta liiallisen ”uuh, olen löytänyt tästä kehyksestä itseni” -hehkutuksen välttelystä johtuen ja osin puhtaasti siitä syystä, etten ole tiennyt mitä ja miten asiasta kirjoittaa.

Koko kevään ajan mielessäni on hahmottunut tiettyjä tähän teemaan liittyviä aiheita, mutta jokin blokki on ne tähän mennessä siirtänyt syrjään eikä ole purkautunut oikeiksi sanoiksi. Tuossa vaiheessa en edes vielä osannut osoittaa noita ajatuksia kuuluvaksi herkkyyden teemaan, mutta sitten, kun näin erityisherkkyydestä kertovan dokumentin, josta jo eilen mainitsin, aloin ymmärtää miten irrallaan toisistaan leijailleet ajatukset liittyivät toisiinsa.

Mutta siltikään, en ajatellut, että olisi tarpeen kirjoittaa.

Mutta sitten tuli se lauantainen ukkonen.

Tämä tarina on vaan pakko kertoa erityisesti siksi, että se on iso oivallus jo sinällään: Oppi siitä mitä luovuus on ja kuinka luovat ideat syntyvät. Ja kuinka yllättäen ajattelua estävät muurit murtuvat.


SEN LISÄKSI, että olen lukenut viime aikoina erityisherkkyydestä, luen parhaillaan kirjaa luovuudesta. Nuo teemathan kohdallani liittyvätkin vahvasti yhteen, sillä erityisherkkyyteni ilmenee erityisesti ja hyvin ilmeisenä vahvassa luovuudessani ja lahjakkuudessani.

Kaltaiseni luova ihminen törmää jatkuvasti blokkeihin, jotka yhtäkkiä ilmestyvät kulman takaa järkyttämään luovuuden virtaa. Sellaisen olen viime viikkoina, jopa koko keväänä kokenut. En vain ole saanut kirjoitettua blogiini juuri mitään; en mistään aiheesta. Ja tässä vaiheessa todettakoon, että tämä blogi on minulle yksi merkittävimmistä kanavista, joissa toteutan luovuuttani.

Mutta sitten: Ukkonen!

Olin lajittelemassa pyykkiä, kun se iski. Tuo ukkonen todella tuli puskien takaa, sillä vain hetkeä aiemmin oli ollut pilvetön taivas, eikä merkkiäkään myrskystä.

Pyykkien parissa ajatellut mitään erityistä, en varsinkaan sitä, että olisin aikeissa kirjoittaa jotain, sillä tiesin jo, että se ei tuolla hetkellä onnistuisi. Olin keskittynyt viikaamiseen ja vaatteiden viemiseen vaatekaappiini paikoilleen. Käteni olivat hyvin konkreettisessa tekemisessä ja työssä. Samalla sekunnila, kun ukkonen iski, ryntäsin ikkuaan ihmeissäni. Jollain tavalla tajusin heti, että jokin sytyke syntyi. Keskeytys tasaiseen toimintaani oli nin äkilllinen ja kova (ukkosen jylinä oli todella kovaa), tulin uteliaaksi nähdä muuttuneen tilanteen.

Juoksin ikkunalta toiselle ja jollain tavalla tulin hyvin tietoiseksi tilanteesta ja olin siinä vahvasti läsnä. Palasin useamman kerran pyykkieni pariin ja sitten taas takaisin ikkunalle. Ukkonen, sen ennalta-arvaamaton räiske ja kova sade olivat minusta käsittämättömän mielenkiintoiset.

Ja yhtäkkiä salamojen välkkymisen myötä mieleni palautui lapsuuden kokemukseen pallosalamalla pelottelusta. Ehkä kyseessä oli ihan todellinen fyysinen ja erityisesti kuuloaistini virittänyt myrskyn ääni, joka myös minussa sai aikaan ”salamaniskun” Huh, tämä kuulostaa varmaan tosi kummalliselta, mutta sellaista se luovuus ja luva prosessi on: Yksi nopea impulssi johtaa toiseen, avaa muiston, tunteen ja sitä kautta johtaa johonkin päättelyketjuun.

Lapsuuden muisto viritti toisen ajatuksen peloista, tämä puolestaan johti seuraavaan, ja… Pyykkien laitto jäi minulta kesken, ja ryntäsin tietokoneelle. Aloin kirjoittaa, ja yhdellä, hyvin lyhyellä istumalla (en muista tarkkaan, mutta tuskin puolta tuntiakaan meni, kun se oli valmis) kirjoitin tekstin. Se vain tuli kauttani ja mudostui sanoiksi blogiin. Kun olin saanut tuon kaiken kirjoitettua, laitoin loput pyykit paikoilleen ja päätin mennä viimeistelemään tekstin lasillisen äärelle. Matkalla sain vielä mieleeni muutamia lauseita ja ajatuksia, ja ne auttoivat minua viimeistelemään tekstin.

Suhteellisen suoraviivaista, sanoisin!


TUOSSA SALAMANISKUSSA, kirjaimellisesti, palaset loksahtivat kohdilleen eikä minun ei enää tarvinnut tavallaan tehdä mitään. Vastustelu ja epätietoisuus ratkesivat itsestään.

Enää ei ollut kysymystäkään, etteikö tuota tarinaa ja kertomusta erityisherkkyydestäni olisi kuulunut juuri tuolla hetkellä kertoa. Olin miettinyt monta muuta aihetta, joista olisin voinut kirjoittaa, mutta mikään niistä ei lähtenyt purkautumaan todelliseksi tekstiksi. Sitten vain tuli tuo kertomus.

Näin se menee. Joka ihmeen kerta. Saattaa olla pitkäkin aika, joka tuntuu itsestä järjettömältä blokilta, mutta asiat kehittyvät mielessä, ja kun niille on oikea aika tulla ulos, ne tulevat. Kyseessä on juuri tuollainen jokin pieni hetki, joka varastaa huomion, ohjaa ajattelun johonkin ilmeisestä poikkeavaan ja luo tilan synnyttää se ”luova tuote”, jota on tekemässä. Pitää luottaa prosessiin. Ja siihen, että joskus asiat vain ratkeavat itsestään, omasta puolesta.


LUOVUUS JA LUOVA prosessi ovat ihan järjettömän mielenkiintoinen asia. Ehkä joku, joka osaa ns. mallintaa toimintaa, siis poimia tällaisesta kertomuksesta itselleen malliksi konkreettisen prosessi, jolla olen kyseisessä tilanteessa toiminut – itse kun en osaa sitä tämän paremmin ja vähemmän hörhömmin juuri nyt kuvata.

Ehkä oppi tässä lopulta on se, että prosessiin luottamisen lisäksi blokkitilanteissa on hyvä hakeutua jonkin uudenlaisen ja erilaisen impulssin pariin, jos luonto ei sellaista tällä tavoin järjestä, tekemään jotain erilaista, ihan muuta kuin ilmeistä kirjoittamiseen liityvää.

Ohhoh. Olipas purkaus 😀 Mutta ihan järjetön kokemus itselleni, ehkä edes pieni osa siitä välittyy sinullekin tämän tekstin kautta.

Ah! Tämä on työni yksi hienoja puolia! Koska työpäiväni alkaa jo aamulla klo 5 ja työt loppuvat jo puolen päivän jälkeen, pääsen nauttimaan näin kesäisin pitkästä iltapäivästä auringossa. Tänään lähdin puistoon ottamaan aurinkoa ja lukemaan. Nyt luen Elisabeth Gilbertin kirjaa luovuudesta. Suosittelen, jos asia kiinnostaa! Enemmän tämä kenties tarjoaa inspiraatiota ja kannustusta oman luovan työn tekemiseen kuin varsinaista oppia. Mutta se on kerrassaan inspiroiva teos!

Sykähdyttävää sisältöä synkkyyden sävelistä

”En pyydä mitään muuta kuin että tämä alkava viikko toisi mukanaan yhden asian, joka antaisi minulle pienen varmuuden ja uskon elämän järjestymiseen. Muuten minä en taida jaksaa.”

Näin minä lausuin ääneen viikko sitten sunnuntaina nukkumaan mennessäni.


OLIN PERJANTAINA ERÄÄSSÄ sosiaalisen median vaikuttajien ja markkinointialan seminaarissa – Ping Helsingissä, jossa olen ollut mukana jo kahtena aiempana vuonna. 

Fiilikseni seminaarin astuessa oli hieman matala, sillä viime aikoina olen tuntenut kovaa riittämättömyyden tunnetta. Monella saralla elämässä tuntuu nyt, ettei riitä, ei osaa tai ei ole enää oma itsensä, sillä vamma on sekoittanut koko pakan täysin. Tuntui, etten ansaitse ilmaista, yhteistyökumppaneiden maksamaa paikkaani tässä huipputapahtumassa, sillä panokseni alalle ja tuottamani sisältö omaan blogiini tai vlogiini on ollut niin heikkoa viime aikoina – onhan minun totuttu tekemään hurjia repäisyjä ja kirjoittavan viihdyttävää huippusisältöä niihin kytketyin mielenkiintoisin elämänopetuksin.

Eniten minä olen tuntenut riittämättömyyttä sinun edessäsi. Sinun, joka kerta toisensa jälkeen palaat lukemaan blogiani, hakemaan siitä ideoita ja saamaan kenties jotain peiliä omiin ajatuksiisi ja maailmaasi. Sinun, joka haluat tietää mitä täällä tapahtuu, ja olet tottunut vaikuttumaan lukemastasi.

Mutta ei, en ole halunnut kirjoittaa paljon viime aikoina, sillä on tuntunut, että voin tarjota päävireeltään kovin synkkiä säveliä – sellaisia kun luonnollisesti on ihmisen elämänvaihe hetkessä, jossa hän yrittää nousta ylös ison vamman aiheuttamasta kaaoksesta ja tarttua kiinni elämään (esim. tässä jutussa lisää).

Päävireeltään kovin synkkiä säveliä. 


TAPASIN PING-TAPAHTUMASSA paljon tuttujani ja koko joukon ennalta minulle tuntemattomia sosiaalisen median persoonani seuraajia. Vaihdoimme kuulumisia ja – yllätys yllätys – minun perkeleellinen polveni oli jokaisen keskustelun päähenkilö. Se on vallitseva olosuhde, halusin tai en. Se on kaikkien tarinoideni lähde tällä hetkellä, taistelenpa sitä vastaan kuinka paljon vain.

Hieman häpeissäni kerroin kaikille, etten ole kyennyt tuottamaan inspiroivaa tarinaa seuraajakunnalleni, ja mieluummin valinnut jättää kirjoittamatta kuin kuvata synkkiä fiiliksiä, joita elämäni nyt tarjoilee.

Mutta saamani vastaukset yllättivät minut. Kaikki kiittelivät minua siitä, että olen avannut tätäkin, monelle tuntematonta prosessia yleisöni edessä. Että vaikka minusta ei siltä tuntuisikaan, matkani – kaikessa synkkyydessäkin – avaaminen on ollut kiinnostavaa ja antoisaa. Ja että ihmiset osaavat lukea ohi synkkyyden. Etteivät he tuomitse minua mielipuoliseksi tai kyvyttömäksi tekemään töitäni (mitä pelkään ihan valtavasti), vaikka kerron synkkiäkin kokemuksia.

Jotain siitä, että en ole ehkä ihan oma itseni tällä hetkellä kertonee sekin, että Ping-tapahtumassa otin tasan kaksi kuvaa, eikä kumpikaan niistä ole selfie 😀 Tässä niistä toinen, master class -luennolta, johon osallsituin.


MONI HOKEE, ETTÄ malttia. Kyllä, sitä tarvitaan, mutta ei minun tilanteessani ole kyse lopulta siitä. Synkkyyden tunteen elämääni tällä hetkellä luo valtava kaaos, jossa elän sekä samanaikainen paine saada itseni vihdoinkin koko kukoistukseen; olemaan tarpeellinen ja tekemään edes pieniä merkityksellisiä asioita samalla kuin kehittymään itse edelleen. Kaaos ja tarpeettomuuden tunne meinaavat sekoittaa pään, enkä edes minä, joka olen tunnettu elämänuskostani ja siitä, että osaan aina nähdä mahdollisuuksiin, kykene aina järjestämään päätäni sellaiseen asentoon, ettei mikään masentaisi tai synkistäisi maisemaa.

Minua rasittaa, väsyttää ja kyllästyttää – mutta yhtä aikaa ja aivan yhtä paljon innostaa, kiinnostaa ja kutkuttaa – tämä kaaostila, jossa ajatukset, tavoitteet, kehon fyysiset rajoitteet, uudet mahdollisuudet, menetetyt unelmat ja tuntematon tuleva sekoittuvat kummalliseksi mössöksi, josta minun polkuni eteenpäin vähitellen muodostuu.

Kaaos on myös syy siihen, etten nyt kykene juuri kirjoittamaan. Asiat eivät jäsennyt selkeiksi sanoiksi, inspiroiviksi ajatuksiksi tai kannustaviksi tarinoiksi, joita haluaisin sinulle aina kertoa. Mutta ne kykenevät kasaantumaan sinunkin eteesi konkreettisiksi kokemuksiksi. Tunteiksi, jotka nousevat esiin tästä hetkestä, ja ovat myös varmasti jollain tasolla tunnistettavissa sinullekin. 


VAIKKA MUUTEN MINÄ olen persoonana ja ihmisena aika huithapeli ja teen paljon liikoja pohtimatta, kirjoittajana ja esiintyjänä, sisällön tuottajana olen niin vaativa itselleni että en halua tuottaa maailmaan tyhjiä sanoja, vaan aina jotain ajateltavaa. Perjantain jälkeen asiaa pohdittuani päätin, että en aseta itselleni jatkossa niin korkeaa rimaa siihen, että jokaisessa tarinassa tarvitsisi olla jokin elämää suurempi opetus tai erikoinen kokemus. Ehkä joskus ne suurimmat tarinat rakentuvatkin rivien välistä ja ovat sellaisia, jotka sinä saat ainutkertaisena vain itsellesi. Joku toinen kenties lukee jutun sitten aivan toisella tavalla. Kolmas saa jotain, neljäs ei mitään.

Siksi haluan alleviivata ihan vähän:

Bloggaaminen ja vloggaaminen on tekijälleen valtava itsetutkiskelun matka; iso osa elämää sekä suuri vastuu seuraajien edessä, että aika ajoin se pistää isojen kysymysten äärelle. Tasaisin väliajoin minä pohdin, onko blogini kulkenut tiensä päähän, ja olen sen aikeissa lopettaa (kuten viime viikkoina). Blogini putoaa johonkin kummalliseen väliin maailmassa, jonka toisaalla täyttävät kauniit kuvat ja täydellisyys sekä toisaalla vahvat asiantuntijatekstit jostain erityisalasta. Minä tuotan tarinaa edestakaisin ja ylösalaisin polveileasta elämästä, ja altistan tämän kaaoksen sinun eteesi. 

Mutta sitten taas saan jostain vahvistuksen sille, että tätäkin tarvitaan. Lopulta kuitenkin jokainen blogi valottaa kirjoittajansa elämää aina kustakin vallitsevasta kokemuksesta, näkemyksestä ja elämäntilanteesta käsin. Minun ajatukseni käyvät välillä vaikeissa asioissa ja valottavat myös hieman synkkiä tilanteita elämässä, mutta näin elämä nyt on, eikä sitä vastaan käy taisteleminen. Tämä on se polku, jota yksi ihminen kulkee, kun puitteet ovat ne mitkä minun elämässäni ovat. Olosuhde on hyväksyttävä, ja siinä, maltillisesti kaaosta parhaalla mahdollisella kyvyllään kesyttäen, koetettava löytää tie eteenpäin.

Sillä se löytyy! Ja minä toivon todella, että kaikesta tästä pohdinnasta on hyötyä sinullekin – minä kun en ole ”päiväkirjabloggari”, vaan kirjoitan tätä inspiraatioksi sinulle. 

Bloggarina selvästi pyöritän tällä hetkellä mielessäni paljon sisältöön liittyviä kysymyksiä: sitä, millaisia tarinoita jatkossa tarjoan blogini ja uuden videoblogini puolella. Minä olen onnistunut erityisesti tässä asiassa, josta markkinointiguru Ann Hadley puhui; budjettia minulla ei ole tekemisiini lainkaan, mutta kun aivot toimivat (ehkä joskus vielä vähän paremminkin kuin tällä hetkellä), voi saada aikaan paljon timanttisempia tarinoita.


VIIKKO ON VIERÄHTÄNYT sunnuntaista toiseen, ja minua vähän huvittaa. Suomi aloittaa juuri vuoden iloisimman päivän viettämistä ja minä kirjoitan aivan toiselta äärilaidalta; synkkyyden sävelistä kohti vappupillien pärinää ja värinää. Mutta se on stoorini juuri tänään, ja minä rakennan sykähdyttävää sisältöä nyt synkkyyden sävelistä.

Mutta, kuule, ei ole huolta. Kun nyt katson kulunutta viikkoa taaksepäin, voin kertoa, että sain sen mitä tilasin. Pitkän vaikean ajan jälkeen tällä viikolla eteeni on noussut sen tilaamani yhden lisäksi yllättäen useampi asia, jotka ovat tuoneet minulle pienen varmuuden ja uskoa elämän järjestymiseen. Kerron niistä sitten, kun niiden aika on. Nyt hetken selvittelen päässäni kaikkien noiden mahdollisuuksien aikaan saamaa kaaosta 😀 

Iloista vappua, ystävät!

/Äm

Tavoitteena täydellinen tarina? Ota vinkkini käyttöösi ja tartu tarjoukseeni!

Minulle on suotu tarinankerronnan lahja, ja minut tunnetaan kovin heittäytyvänä sekä eläytyväisenä tarinankertojana. Moni kyselee usein kuinka tarinani syntyvät. Nyt jaan salaisuuteni kanssasi tällä videolla. 

Nämä asiat olen poiminut omasta kokemuksestani olennaisimmiksi täydellisen tarinan elementeiksi. Sanottavaa riittäisi toki paljon enemmänkin, ja saattaa olla, että teen vielä lisää vinkkivideoita tästä aiheesta.

Ainakin yhden aion tehdä, sillä haluan tehdä tämän teorian vielä eläväksi.

Siksi ETSIN NYT YHTÄ TARINAA KERROTTAVAKSENI. Onko sinulla tai yritykselläsi joku aihe, jonka tulisi muuttua tarinaksi? Anna minä, ammattilainen, autan! 

Diili on se, että samalla kun teen sinulle tarinan, luomme yhdessä opettavaisen esimerkin siitä, miten tarinoita tehdään. Minä kuvaan siis tälle ”Tavoitteena täydellinen tarina? Näin se tehdään!” -teoriavideolle samalla 2-osan, jolla avataan tarinankerrontaprosessi käytännön kautta. Ja sinulla on mahdollisuus olla sen esimerkkinä!

Hiffaatko jutun hyödyn? Haluatko apuni?

Näin homma etenee:

  1. Laita minulle viesti, ja kerro siinä:
    1. kuka sinä olet / yrityksesi on,
    2. mikä aiheesi olisi sekä
    3. miksi siitä tulisi tehdä tarina!
  2. Minä valitsen lähiaikoina yhden yhteyttä ottaneista, jolle tarinan teen. Tarina on kirjoitetussa muodossa. Mikäli haluat tarinan videomuodossa, sekin järjestyy yhdessä sovitun mukaisesti.
  3. Sovimme yhdessä kaikista käytännön asioista. Voin matkustaa myös pääkaupunkiseudun ulkopuolelle, mutta tällöin veloitan matkoistani.
  4. Kun tarina on valmis, ja jos sinä olet siihen tyytyväinen, maksat siitä yhdessä sopimamme mukaisen korvauksen.
  5. Tarina on käytettävissäsi ja meillä on video siitä, kuinka se on syntynyt!

 

Tähän teoriaan soveltuvia esimerkkejä omista tarinoistani voit myös lukea heti tästä:

Esimerkit videon 1. vinkistä ”kokemus”

Ei kyseenalaistusta, vaan kannustusta – Because I’m a Pikkumäkihyppääjätär

Kauhuleffojen kiintiöblondi kalatehtaalla ja haaste helvetistä

Esimerkit videon 2. vinkistä ”havainnot”

”Kuinka usein täytyy sheivata, jos käy salilla?”

Kepit 

Kun vammautuminen onnettomuudessa muuttaa koko elämän

Esimerkit videon 3. vinkistä ”tunnistettavuus”

Kun sinkku lähti sokkotreffeille tunturille

Suomalainen yksinäisyys on hirveä hätä

Tämä blogi ja Youtube-kanavani ovat toki pullollaan tarinoita, joissa pätevät nämä samat säännöt, joten halutessasi voit penkoa täältä lisää.

Toivon todella, että saat vinkeistäni hyödyllisia ajatuksia itsellesi ja että pääsemme jonkun tahon kanssa rakentamaan mielenkiintoista tarinaa!

/Äm

Pystyn mihin vaan, vaikkei siltä aina tuntuisikaan

Et arvaakaan, kuinka vaikeaa minulle tuon parin päivän takaisen blogitekstin kirjoittaminen ja julkaiseminen oli. Kerroin siinä, miten mieltä madaltavaa elämä vammautuneena neljän kuukauden jälkeen on.

Yritin pitkään löytää tekstiini sellaista sävyä, etten vaikuttaisi liian heikolta. Kuinka reipasta naamaa pitäisi näyttää, vaikka voimat ovat vielä vähäiset? Mitä toiset ajattelevat? Nämähän ovat niitä tuttuja kysymyksiä, joihin aina aika ajoin palaan blogissani. Olen asettanut itseni riipaisevan alttiiksi edessäsi, eikä se aina suinkaan ole helppoa.

Paljastumisen pelon lisäksi kulunut vuosikolmannes on purkautunut minulle alusta alkaen itsesyytöksin (voin kertoa, että neljän kuukauden jälkeen alkaa polla olla syytöksistä sekaisin…). Olen selainen nainen, jonka pitäisi pystyä kaikkeen. Ja kun en pysty, syytän itseäni päivittäin siitä kuinka heikko voin olla. Epäilen itseäni; eihän yksi vamma polvessa ja sitä seurannut leikkaus voi näin heikoksi viedä kehoa ja mieltä. Yrittäjänä olisi oltava jo hankkimassa töitä, yksin elävänä kukaan toinen ei kannattele. Siksi pelkäsin erityisesti, että minusta tulisi julkisesti sellainen kuva, että olen käyttökelvoton ja masentunut – minulla kun tällaisena ”vapaana taiteilijana” esimerkiksi kaikki työt ovat kiinni siitä, miten ihmiset uskovat kykyihini.

Mutta hetkellä, jolla saan tällaisen palautteen, tiedän, että olen juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan tekemässä oikeita asioita, vaikka ne pelottaisivatkin.

 

palaute

 

Tämä palaute, yksi monien viestienne joukossa tähän ja aiempiin vaikeisiin teemoihini liittyen sai minut taas kerran ymmärtämään, että pelkoni ovat aivan typeriä. Minä olen tällainen, olen kokenut tuollaista ja jokainen olisi tällaisessa tilanteessa tällainen.

Ihminen.

Jos heikkona raakileena, heittäen peliin aidoimman itseni, pystyn tekemään toiselle tällaista, pystyn ihan mihin vain.

Ja olen aika varma, että tämä pätee meistä ihan jokaiseen. Entäpä jos olisimmekin toisillemme vain ihmisiä kaikkine heikkouksinemme ilman naamioita? Minkähänlainen maailma sitten olisi?

/Äm, suunnaten kanssasi kohti uutta ja parempaa viikkoa

Toivo

Toivo. Riittäköön tuo sana ja kuvassa näkyvä vapauden riemu kiteytykseksi tälle vuodelle

img_4839

Fysipterapian jälkeen pääsin eilen ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen itse ruokakauppaan. Tältä se tuntuu. Ja näyttää!

 

Vuosi 2016 opetti minulle mitä toivo tarkoittaa ihmiselle; miten aina putoaa jaloilleen (hirveen huono ilmaisu tuo!!!) kun vain osaa nähdä ohi vallitsevan olosuhteen. Ikinä (poislukien tapahtumat kolme vuotta sitten) en ole elämässäni ollut näin väsynyt – ja samalla täynnä odotuksen kuplia, sillä nyt mennään kohti uutta ja parempaa. 

Jos kaipaat lukemista uuden vuoden avajaisiksi, olen rankannut vuoden TOP3 tekstini ja ajatukseni. Monta muutakin upeaa kokemusta tämä vuosi toi ja tarjosi aiheeksi hienoille tarinoille – kerro, jos sinulla on jokin erityinen suosikki!

Omat kaksi suosikkiani ovat nämä jutut (sinisen linkin takana):

Suomalainen mies, sinä olet ihana!
”Kaikki seikkailut päättyvät ennalta-arvaamattomiin löytöihin ja mielettömiin yllätyksiin. Sanoinkuvaamattoman kiitollinen on olo sillä hetkellä, kun on tehnyt jotain tuntematonta; oppinut jotain uutta ja arvaamatonta. Kokenut sellaista, jota ei voi arjessa kuvitellakaan.”


Yksilölajikin on joukkueurheilua – yhdistetyn maajoukueen opissa
”Niin, ajattele: näinkin voi joku elää. Ja sitten samalla jossain toisaalla joku toinen hiihtää lukemattomia tunteja metsissä, hyppää kerta toisensa jälkeen mäestä ja hikoilee. Sitten joku kolmas yhdistää meidät tarjoten mahdollisuuden maailmoillemme kohdata. Ja meille jokaiselle on paikkamme. Toinen ei ole toistaan vähempi tai enempi, kyse on siitä, miten meidän kunkin parhaat kykymme pääsevät ilmaissuiksi ja palvelemaan maailmaa.”

 

Ja se kolmas on yksi teidän ehdottomista suosikeistanne:

Kun sinkku lähti sokkotreffeille tunturille – Arctic Challenge 2016
”Kun on jossiteltu riittämiin, on aika toimia, katsoa mitä syntyy KUN antaa vain mennä. Ei tarvitse pelätä JOS, sillä selviää siitä huolimatta. Kun on mahdollisuus.”

 

Voin paljastaa. Minun toivoni, se voima, jolla olen mennyt läpi rankkojen aikojen, lepää tässä edessäsi. Tänään toivon vain, että ensi vuonna saan vihdoin tehdä täysillä työtä, jota eniten rakastan; olla teidän parissanne ja tuoda iloa sekä tietysti kiteyttää kertomuksia kokemuksistani. Enää en halua jäädä lukituksi neljän seinän sisään tai edes tietokoneen taa. Minun toivoni lepää siinä voimassa ja kyvyssä, jonka olen vihdoin pitkien etsikkovuosien jälkeen löytänyt itsestäni. Luulen, että se nousee esiin näissä edellä nostamissani teksteissä. Minä olen parhaimmillani, kun saan inspiroida sinua!

Mitä sä toivot tänään?

Kannat kattoon, kaiffarit! Piste ja bye bye!

/Äm, joka toivoo toivoa uuteen vuoteesi ja alkaa sytyttelemään roviota, jolla polttaa kyynärsauvat – lähellä nääs ollaan elämää ilman niitä

Avoin kirje lukijalleni, osa 2: Kenenkään ei tarvitse tyytyä

”Kato, pyhimys on palannut. Sunkin kannattais vaan olla hiljaa ja tyytyä. Luuletko olevas nyt jotenki parempi ihminen kun oot tehny tollasen raportin? Sä yrität vaan käyttää muita päästäkses esille. Aika surkee yritys ratsastaa toisten hädällä. Myönnä et sun kiinnostus oli vain tehdä tuollainen video jota kuitenkin kohta käytät hyväkses jossain kun koitat epätoivoisesti löytää itselles jotain vitun töitä. Oikeesti tyydy siihen. Ja nythän sua kiinnostaa oonko mä se sama ihminen jolle jo kirjoitit aiemmin julkisesti vastauksen. Vai onko olemassa kenties useampiakin ihmisiä jotka vihaa sua?! Sillä voin kertoo et on! Taidat kävellä tuolla pitkin katuja nyt pää pystyssä ylpeänä kun oot muka saanut jotain aikaan.” *

Tähän tyyliin.

Palaute.

Nimettömänä taas, arvannet jo.

Siksi kirjoitan vielä kerran julkisen vastauksen. Ei ole kauaakaan siitä kun tein sellaisen viimeksi. Taas olen hieman ihmeissäni. Mutta palaute antoi kuitenkin uuden lahjan; mahdollisuuden kirjoittaa jostain paljon suuremmasta.

Tällaisesta:

Hyvä ystäväni,

Olen saanut viime päivinä lukuisia yhteydenottoja. Selvästi nyt pari viikkoa katsottavissanne ollut yksinäisyysreportaasi on saanut teidät tuntemaan monenlaisia tunteita ja käymään läpi erilaisia kokemuksia. Se oli tavoitteenikin.

Viikonloppuna kirjoitin näin: ”jotain on kai maailmassa kliksahtanut paikoilleen. Jokin pieni ajatuksen siemen. Jokin pala toimintaa, otettu askel, jota eivät ohjaa pelot, vaan usko mahdollisuuksiin. Olen valtavan kiitollinen kaikesta siitä luottamuksesta, jota minulle osoitatte. Kun yksi ihminen avautuu, heittäytyy koko sielullaan, on myös muiden helpompi toimia. Sen minä olen tällä viikolla ymmärtänyt.”

Olen todella ymmärtänyt ja oppinut viime viikkoina paljon. Mutta yhtä minä en ymmärrä: miksi sinä olet niin vihainen minulle? Siksikö, että uskallan? Koska teen erilaisia asioita ja nautin niistä? Siksikö, että freelancer-yrittäjänä joudun myös etsimään töitä? Että haluan kuulua ja vaikuttaa sekä käyttää siinä työssä parhaimpia puoliani?

Jostain syystä aktiivinen toimintani ja erilaiset hyväntahtoiset tempaukseni ovat herättäneet myös negatiivisia reaktoita ihmisissä, haluaisin ymmärtää miksi.

Sinä puhut tyytymisestä. Mihin sinä haluat minun tyytyvän? Siihenkö, että kohtelet minua sanoillasi kaltoin? Siihenkö, että elämä on paskaa ja kamalaa? Siihenkö, että minusta ei olisi mihinkään?

Eräs psykologi sanoi minulle kerran, että ihmisten suurin vastustus ja viha toisia kohtaan syntyy usein juuri niistä asioista, jotka heitä satuttavat itsessään eniten. Joudutko sinä tyytymään johonkin, mihin et halua? Ethän vain rajoita itseäsi liikaa?

Minua ei kiinnosta oletko sinä sama ihminen, joka minua on jo arvostellut, vai onko teitä useampia. Minua kiinnostaa se, millaisia ajatuksia tässä maailmassa liikkuu ja miten me kohtelemme toisia ihmisiä.

Ja nyt; jos oloasi helpottaa se, että saat arvostella minua, tee se. Mutta varmistakin, että tällaista paskaa et työnnä kenenkään sellaisen päälle, joka on liian heikko sitä kestämään. Kukaan ei ansaitse tulla toisen lannistamaksi tällä tavoin. Kenenkään ei tarvitse tyytyä toisen alentaviin sanoihin ja epäilyihin.

Ja minä sydämestäni toivon, ettei kukaan pistä sinuakaan kärsimään sellaisesta kivusta. Minä toivon, että sinä saat osaksesi kannustusta ja tukea siinä minkä koet itsellesi tärkeäksi. Toivon, että saat ymmärtää päivittäin olevasi arvokas. 

Tiedätkö, minä olen käynyt läpi sellaisen myllyn elämässäni (mitä ilmeisemmin olet siihen perehtynyt blogissani), etten ole ikinä ollut näin vahva ja rohkea. Olen kovin onnekas, että esimerkiksi tuohon yksinäisyysreportaasiini sain haastatella muita rohkeita ihmisiä, jotka uskaltavat kertoa vaikeistakin asioista. Ja siinä olet kyllä täysin oikeassa; tuo reportaasinihan oli minulta myös erinomainen työnäyte. Sellaista en häpeä sanoa enkä näyttää. En häpeä edes sanoa, että tarvitsen apua urallani.

Mutta nyt sinä saisit hieman hävetä.

Minä en käytä ketään hyväkseni. Muistathan sen. Edes oman hätäni kustannuksella kukaan ei ansaitse minulta kaltoinkohtelua.

Tulitko itse ajatelleeksi käyttäväsi minua nyt hyväksi kohteena vihallesi?

En voi uskoa, että minä olisin pahan olosi aiheuttanut. Mikä sen aiheuttaa? Mitä voisimme yhdessä sille tehdä?

Muista, että sinun ei tarvitse tyytyä pahaan oloon.

Kenenkään ei tarvitse tyytyä pelkoihin. Jos tyytyy, mitä kauneutta jää näkemättä? Mitä voimia jää käyttämättä? Mitä vaikutuksia jää saamatta aikaan? Millaista elämää jää elämättä?

Minä todellakin kävelen kaduilla pää pystyssä ja aion niin tehdä jatkossakin. Ylpeänä ja varmana itsestäni. Kiitollisena. Kuljen pää pystyssä nähdäkseni. Niin moni juoksee ympäriinsä kuin zombie, välittämättä, kiinnostumatta ja innostumatta, että niillä, joille on annettu riittävä rohkeus näyttää mallia on velvollisuus toimia uskaliaasti. Tiedätkö mitä minä myös ymmärsin viime viikolla? Sen, että minulla on nyt niin paljon voimia, etten aio tyytyä edes siihen, että tekisin kaiken kuten tähän asti. Aion tehdä vielä isommin, sillä en ole saanut vielä aikaan läheskään niin paljon kuin voin.

Muistathan, että kenenkään ei tarvitse tyytyä – kaikilla on voimaa toimia.

Ja minä lupaan, että tyydyn vasta sitten, kun saan sinutkin oivaltamaan nämä asiat. Mutta nyt en enää aio kirjoittaa sinulle tästä asiasta. Aion vain toimia.

Lämpimin ajatuksin,
Maija

IMG_3488

Koska oli taas hieman vaikea löytää arjestani soveltuvaa kuvaa tämän tekstin yhteyteen, laitan tämän: kuvan roskiksen kannesta. Lauantaina odottaessani bussia ystävän rapujuhlista kotiin, näin tämän roskikseen raapustetun riimin.

 

*Palautteessa oli muitakin ajatuksia, mutta poimin tähän kehittävimmät niistä.

Maijan takapenkillä – Suomen poliisille pilotti lasten videoblogista

Sähän tiedät, että mulla on ”pieni” juttu univormuihin. Erityisesti poliisin. Noh. Kuulin, että Suomen poliisi etsii videobloggareita! Inspiroiduin, ja eilen syntyi uusi lastenohjelma – tässä on sen pilottijakso.

Entä jos Suomen poliisilla olisi lastenohjelma netissä? Tällainenhan se tietysti olisi! Täältä tulee Maijan takapenkillä – lasten ikioma videoblogi.

Nyt pitäisi sitten saada sana leviämään poliisisetille ja -täteille asti. Auttaisitko minua? Tykkää tästä videosta ja tule vielä Facebookiinikin painamaan peukkua.

Olisipa hauska tehdä uusi aluevaltaus lastenohjelmiin. Eihän sitä tiedä, vaikka ovet Pikkukakkoseenkin tästä aukeaisivat. Mutta selvää oli, kun kuulin tästä videoblogihausta, että lapsille haluaisin ohjelman tehdä, ja liikenneopettajan tyttärenä liikenneturvallisuusasiat ovat lähellä sydäntä. Luulenpä kyllä, että tässä viihdykettä ja oppia riittää myös vähän vanhemmille katsojille…

Mitä olet mieltä?

Suloista sunnuntaita, sankarit!

/Äm, kutsumusammattinsa löytäneenä

Avoin kirje lukijalleni (ja suomalainen: hei, löysää pipoa, jooko!)

”Oot viime aikoina taas vaan tyrkyttänyt itseäs joka suuntaan. Sulla taitaa taas olla joku maaninen vaihe päällä. Ootko miettinyt, että jengiä saattaa ärsyttää se, että sä jatkuvasti kehut itseäs ja postailet someen. Kaikki lauluvideot, työnhakujutut. Ja sit välillä kirjotat jostain yksinäisyydestä niinku oisit joku maailman säälittävin ihminen. Ootko miettiny, että sulla vois olla kaksisuuntainen mielialahäiriö?!”

Ja niin edelleen.

Palaute tänään.

* * *

Minulla on periaate. Pyrin aina vastaamaan jokaiselle minua lähestyneelle lukijalle. Saan teiltä paljon viestejä ja kaikki toivotan tervetulleeksi arvostuksella, sillä ne antavat minulle aina jotain ajateltavaa. Joskus niin paljon, että niistä on syytä ihan kirjoittaa julkisesti.

Ja tänään, kun saan tämän palautteen, joka loppuu sanoihin: ”Vittu mitä paskaa, hae apua.”, on olo, että haluan kirjoittaa muutaman rivin.

Tai oikeastaan kirjoitan tämän siksi, että viesti oli tullut salanimellä, enkä voi kirjoittajalle itselleen tätä vastausta antaa. Julkaisin eilen työnhakuani varten tekemäni videon, mikä oli saanut tämän seuraajani mietteliääksi. 
 

Sen, mitä olisin hänelle vastannut olisi mennyt jotakuinkin näin:

 

Hei blogiystäväni!

Kiitos viestistäsi ja palautteestasi. Olit selvästi laittanut siihen aikaa ja energiaa, hienoa! Olin kuitenkin hieman yllättynyt sen sävystä.

Onhan sinulla ollut mukava kesä?

Saan paljon viestejä lukijoiltani, toiset niistä minua ihmisenä enemmän mairittelevia, toiset vähän vähemmän. Suhtaudun kriittiseen palautteeseen suurella kiitollisuudella, sillä se antaa minulle usein ajateltavaa – jopa enemmän kuin kehut.

Kunnioitan toisia ihmisiä käyttäytyivätpä he minua kohtaan miten tahansa. Minulla ei hirveästi ole tarvetta provosoida tai provosoitua. Toivottavasti et siis odottanut, että vastaisin sinulle äkkipikaisesti tuohtuneisuudestani käsin ja ilkeästi, sillä niin en halua tehdä. Sen sijan rauhoitin aikaa päivästäni vastatakseni sinulle ajatuksella.

Tiedän, että kriittisessä palautteessa kyse ei yleensä ole minusta laikaan, vaan viestit heijastavat ennemminkin niiden lähettäjän tunteita ja kokemuksia. Ehkä se on kateutta, ehkä kyse on vain siitä, että lähettäjä ei ole päässyt käymään sokkotreffeillä vähään aikaan ja päätä pikkusen puristaa.

Toivottavasti sinulla on kuitenkin kaikki hyvin?

Minulla nimittäin on! En ole koskaan elämässäni ollut näin innoissani, onnellinen ja vapautunut. Se johtuu siitä, että olen vihdoin uskaltanut sanoa ääneen asiat, joita elämässäni eniten rakastan ja päättänyt mitä haluan elämässäni tehdä. Päätöksenteko on vapauttavaa. Kun tietää mitä haluaa ja mitä voi toisille antaa, uskaltaa olla oma itsensä täysin rinnoin!

Olit tehnyt hienon havainnon: minä todellakin mietin somepostauksiani strategisesti. Ilman muuta haluan jakaa asioita ja valottaa teille erilaisia kulmia itsestäni sekä osaamisestani, jotta voin näyttää kuka minä todella olen ja mihin pystyn. Mietin tarkoituksella tarkkaan kuinka haluan sosiaalista mediaa käytän myös omien ja toisten tarpeitten edistämiseen. Minulle some on työkalu ja työpaikka, jossa jaan ajatuksiani samalla yrittäen antaa myös muille. 

Olen tainnut antaa sinullekin jotain ajateltavaa, kun jaksoit kirjoittaa minulle näin pitkän palautteen?

Siinäkin osut naulan kantaan, että minä todella olen aika jakomielinen. Ajattele, miten ihminen voikin olla niin monipuolinen persoonaltaan ja osaamiseltaan. Ja mikä hurjinta, en ole koskaan elämässäni ollut näin aito oma itseni ja rehellinen kuin nyt!

Entä jos jakomielisyys olisikin positiivinen asia? Entä jos se monipuolisuus olisikin onnellisuutta?

Olen tässä oman elämäni varrella huomannut, että usein suurimmat yhteentörmäykset ihmisten välillä syntyvät siitä, kun eletään eri tavoin eikä ymmärretä toisen näkökulmaa elämään. Satuitkohan lukemaan aikoinaan, kun kirjoitin oivalluksen, jonka sain käydessäni treenileirillä yhdistetyn maajoukkueen poikien kanssa. Se meni näin:

”Niin, ajattele: näinkin voi joku elää. Ja sitten samalla jossain toisaalla joku toinen hiihtää lukemattomia tunteja metsissä, hyppää kerta toisensa jälkeen mäestä ja hikoilee. Sitten joku kolmas yhdistää meidät tarjoten mahdollisuuden maailmoillemme kohdata. Ja meille jokaiselle on paikkamme. Toinen ei ole toistaan vähempi tai enempi, kyse on siitä, miten meidän kunkin parhaat kykymme pääsevät ilmaissuiksi ja palvelemaan maailmaa.

Minä haluaisin kuulla miltä sinun maailmasi näyttää!

Maailmassa, jossa minä elän ja työskentelen, töitä etsitään tällä tavoin: avataan verkostoja, koetetaan erottautua luovilla keinoilla, uskalletaan tuoda omia valttikortteja esiin ja jaetaan työnäytteitä. Minun maailmassani ei kävellä kerran kuussa palkkatoimistoon hakemaan palkkakuittia, vaan työt ovat levällään eri paikoissa. Siksi maailmassani osaamistaan joutuu myymään rohkeasti, mielikuvitusta käyttäen ja itseensä luottaen.

Tämä voi olla yhä useamman muun tulevaisuus, kun työpaikat ja työsuhteet muuttuvat. Minä veikkaan, että moni muukin joutuu opettelemaan kommunikoimaan osaamistaan uudella tavalla, kehumaan ja tyrkyttämään itseään mielipuolisesti (jos niitä sanoja haluaa käyttää) sekä etsimään innovatiivisia tapoja myydä osaamistaan ja vakuuttamaan valitsijat. Minä olen valinnut tämän tavan elää, sillä muu ei kaltaiselleni sopisi, mutta jotkut saattavat myös joutua vasten tahtoaan etsimään töitä freelancer- ja pätkätyösuhteissa.

Millainen tapa elää sopii sinulle parhaiten?

Tiedätkö, minä todellakin aion kehua ja tyrkyttää itseäni, käyttäytyä kuin mielipuoli, jos toimintani rohkaisee edes yhtä teistä ymmärtämään, että niinkin saa tehdä. Jopa Suomessa!

Sillä, ajattele; meille jokaiselle todella on paikkamme huolimatta siitä millaisia olemme tai miten toimimme. Ja kun tuntee olevansa oikeassa paikassa, kuten minä nyt, tietää, ettei toinen ihminen erilaisine toimintamalleineen ole mahdollinen uhka, vaan potentiaalinen ystävä. Tärkeintä on kunnioittaa itseään ja toista.

Kiitos että olet löytänyt blogini! Toivon, että saan inspiroida sinua tulevaisuudessakin ja jopa tuoda hymyn kasvoillesi. Sillä tiedätkö, on tunnustettava; minä en hymyillyt ensin, kun luin viestisi.

Mutta nyt minä hymyilen. Oivalsin nimittäin juuri jotain todella suurta itsekin, ja siksi kiitän tästä lahjastasi!

Hymyilyttääkö sinua jo?

Jos ei, niin sitten ehkä sanoisin sinulle, että: ”Hei, löysää pipoa, jooko!”

Ystäväsi,
Maija

KaraVaanari

Kyllä. Tämä kuva todella löytyi arkistoistani, kun etsin hetkiä elämästäni duuntraileriani varten. Vuosi taitaa olla 2010 ja tässä mennään Pori Jazzeille – karaoketaksilla tietty…

Niin, että tyrkyti-tyrk ja omakehuhaisee: näitkö jo paljon parjatun trailerini, jolla haen duunikeikkaa? Etisitkö ihmistä energisoimaan vieraasi, hurmaamaan kuulijasi tai esiintymään kamerallesi? Minä haluan auttaa!

 

Tein trailerin myös englanniksi, sillä osaan myös enkkua aika hyvin! Vai mitä olet mieltä?

 

Ja ps. nuo linkit tekstissä, katso ne, sillä niitten takaa löytyy muutama minusta ihan älyttömän hyvin onnistunut juttu. Työnäytteitä nekin!