Elä ja hengitä tahtoasi, niin menestys seuraa

Periksiantamattomuus on ulostuloja itsestä matkalla maaliin – menestys tapahtuu niinä tunteina, erilaisina kokeiluina ja päätöksissä, joita kukaan muu ei näe tai kuule. Kyse on siitä, että elää ja hengittää tahtoaan joka hetki ja on valmis tekemään töitä joskus silloinkin kun toiset nukkuvat. Minäkin pystyn kertomaan vain murto-osan siitä millaista työtä kulissien takana täytyy tehdä, kun jotain todella haluaa, mutta haluan yrittää jakaa tarinaani, jotta kokemuksestani voisi olla hyötyä myös muille.

On kulunut seitsemän vuotta siitä kun aloitin ensimmäisen blogini, ja kuusi MaiLifen starttaamisesta. Se on ollut matka täydelliseen muutoksen niin ihmisenä kuin ammatillisesti.

Oletko oivaltanut jotain itsellesi merkityksellistä seuratessasi matkaani? Jos haluat jakaa tuon oivalluksen minulle palautteena, olisin kovin kiitollinen! Toivoisin että jatkossakin osaisin tarjota teille tarvitsemaanne ajateltavaa ja inspiraatiota! Sähköpostini maija@ilmoniemi.com palvelee aina palautteessanne!

Ps. ainoa kaunis pyyntöni on, että jos lainaat ja hyödynnät omiin käyttötarkoituksiisi suoraan ajatuksiani, mainitset lähteen kuten kunnollisesti kuuluukin; käytän paljon aikaa näihin juttuihin eikä ole kiva (saati oikein) törmätä omiin teksteihinsä suoraan plagioituna.

Kuva: Mirkku Merimaa

 

Mainokset

Minun lintuni sinulle – tämän lahjan haluan sinulle antaa

Istun kesälomareissulla ravintolalounaalla. Pöytä on ison, koko seinän mittaisen ikkunan vieressä. Syön hotkien, nälkäisenä tietenkin. Kauhoessani nakkikastikettani suuhun havahdun; jokin tippui taivaalta alas. Tupsahti maahan! Mikä?

Pieni linnunpoikanen! Siinä se lojuu maassa hämmentyneenä ikkunan toisella puolella. Nostan katseeni ja huomaan räystään. Alan itkeä hysteerisesti: se on tippunut pesästään.

Kun poikanen tippuu pesästä, eikö se tule emonsa hylkäämäksi?

* * *

En ole pitkiin aikoihin nähnyt yhtään lintua. Siis sillä erityisellä tavalla, jolla linnut aina yhtäkkiä tuppaavat lehahtamaan elämääni. Olenhan kertonut sinulle jo monta kertaa aiemmin, että linnut merkitysevät minulle paljon. Niillä on suurta symboliikkaa koko perheessäni, ja ne ovat olleet usein läsnä syntymässä ja poismenossa: Linnusta ikkunan ulkopuolella on seurannut uusi elämä ja sen tulosta sisätiloihin jonkin menetys.

Hetkeä ennen kuin äitini oli saanut tietää odottavansa minua, hän oli tuijottanut lintua silmästä silmään ikkunan takaa. Ja synnyttyäni lintu oli lehahtanut ikkunalle tervehtimään.

Kohtaamiseni lintujen kanssa ovat olleet minulle merkityksellisiä erityisesti siksi, että jollain tavalla ne ovat aina saaneet minut alkamaan tarkkailla maailmaa ja sen tapahtumia aivan uusin, herkin, silmin. Ne ovat riuhtaiseet minut ulos siitä päivittäisestä uomasta, jossa pyörin – nostaneet minut hetkeksi irti elämästäni, jotta pystyisin näkemään sen ulkopuolelta. Kohtaamiset ovat olleet äkillisiä, arvaamattomia ja  hämmentäviä. Ja yleensä, vain pienen ajan kuluttua, jotain suurta ja mullistavaa on tapahtunut.

* * *

En voi katsoa lintua. En halua nähdä sen hätää. Se piipittää kurkku suorana, yrittää räpytellä siipiään, mutta ei osaa vielä lentää. Se huutaa apua, huomiota. Minuun sattuu. Äkillisesti lintu kääntyy minua kohti: katsoo avuttomana suoraan silmiini lasin läpi.

Osaavatko linnut itkeä?

* * *

Minun blogini täyttää tänään kaksi vuotta! Tasan kaksikymmentäneljä kuukautta sitten syntyi MaiLife. Muistatko ensimmäisen blogikirjoitukseni? Se oli tämä tarina linnunpoikasesta. Paljon on ehtinyt tapahtua ensimmäisen kirjoitukseni jälkeen. Tänään olisi kai jonkinlaisen summauksen paikka. Mutta en taida oikein osata.

Muutamaan päivään minulla ei ole ollut yksinkertaisesti mitään sanottavaa, kirjoitettavaa tai kerrottavaa. Tänään tuntui edelleen vähän samalta. Kumma matalapaine.

Äsken, istuessani pöydän ääreen ja avatessani tietokoneeni, kuulin kopsahduksen. Talitintti lehahti kohvalla rytinällä keittiöni ikkunalaudalle. Minä säpsähdin ja pienen hetken tuijotimme toisiamme suoraan silmiin. Ei tätä sen kummemmin varmasti tarvitse enää selittää. Arvannet, että jokin liikahti sisälläni.

Ja sitten minä aloin kirjoittaa tätä blogitekstiä.

* * *

Se piipittää ja räpyttelee pitkän aikaa. Sitten äkkiarvaamatta räystään suojasta lennähtää maahan kaksi lintua, naaras ja koiras. Äiti ja isä! Ne tulivat auttamaan! Poikanen vispaa siipiään villisti aivan kuin se olisi innostunut valtavasti. Äiti ja isä kuulivat. Ne jäävät maahan vartiomaan poikastaan, joka yrittää vimmatusti päästä lentoon – onnistumatta. Minä tuijotan. Ja itken. Ihmiset ympärilläni kääntävät katseitaan pois.

Hämmentääkö äänekäs itkuni heitä? Pelkäävätkö he?

 *  *  *

Yksi iso teema blogissani on ollut muutos. Kun olet seurannut matkaani, tiedät, että muutostahan nämä kuluneet vuodet ovat minulle todella olleet; niin perustavaa ja syvää myllerrystä, että monet teistä ovat jo ihmetelleet miksi olen niin levoton ja löydänkö ikinä sijoilleni. Minähän kirjoitin tästä sinulle joitakin aikoja sitten: ”Carpe Diem my ass!” 

MaiLife on kertonut hämmennyksestä – siitähän elämässäni on ollut kyse pitkän aikaa. Se on ollut tarina siitä, kuinka olen pudonnut pesästäni ja huutanut apua; että joku pelastaisi ja opettaisi minut lentämään. 

Minun muutokseni lähti liikkeelle jo ennen MaiLifea tarpeesta löytää kadotettu ilo, inspiraatio ja innostus sekä hukattu merkitys ja mielenkiinto. Näiden kahden vuoden aikana olen ehtinyt tekemään paljon. Olen lukenut elämäntaito-oppaita, asunut Ruotsissa, muuttanut Norjaan, kokeillut erilaisia tapoja elää ja tehdä työtä. Olen tutkinut, harhaillut, seikkaillut, voittanut itseni, epäonnistunut, hajonnut kappaleiksi ja voimistunut. Olen antanut anteeksi ja hyväksynyt. Olen ollut suhteessa ja yhtäkkiä tajunut olevani vanha, lapseton sinkku. Olen leikannut kaloilta päitä, vetänyt silliltä suolia mahasta, olen opetellut puhumaan norjaa, kohdannut uskomattomia ihmisiä, polkenut satoja kilometrejä polkupyörällä parissa päivässä, ottanut vastaan haasteita, viettänyt lukemattomia tunteja yksinäisyydessä, taistellut rahattomuudessa ja kärsinyt kodittomuudessa. Olen käynyt kalastamassa ruijanpallasta ja halunnut saada lapsen. Olen aloittanut matkan ja lopettanut matkan, iloinnut yhdessä hetkessä ja pettynyt heti seuraavassa. Olen ihastunut, vihastunut, tuijottanut kotkien lentoa myrskyllä olohuoneeni ikkunasta ja nauttinut kuohujuomaa.

Olen tuntenut jokaisen  kiven ja kannon jalkapohjissani. Olen kurkistanut jokaisen kulman taakse. Olen säilyttänyt sydämeeni jokaisen hetken ja tuonut ne sinun eteesi. Olen löytänyt maailmoja, jotka ovat saaneet minut hehkumaan innosta.

Olen tullut herkäksi mahdollisuuksille.

* * *

Lintu piipittää ja piipittää. Räpyttää ja räpyttää. Minä haluaisin mennä ikkunan toiselle puolelle nostamaan sen takaisin pesäänsä ja olla kuin mitään ei olisikaan tapahtunut. Ihan kuin lintu ei olisikaan koskaan pudonnut.

Mutta minua ei tarvita, sillä äitilintu puuttuu peliin. Yhtäkkiä se syöksähtää kohti poikasta ja näykkää sitä nokallaan hellästi poskesta.

Ja poikanen pyrähtää pienen matkan eteenpäin!

Tämä leikki jatkuu pitkän tovin: naaras syöksähtää ja poikanen pyrähtää. En saa silmiäni irti linnuista. 

Poikanen pyrähtää. Se räpyttää ja vispaa siipiään vimmatusti. Se tömähtää takaisin maahan. Ja lopulta tapahtuu suurin ihme, jonka olen koskaan nähnyt: poikanen saa siivet alleen. Se lentää pitkän matkan silmieni edessä – se oppii lentämään! Eikä kukaan itkustani hämmentynyt lounasasiakas ole katsonut mitä ikkunan takana tapahtui. Luonnon ihme edessämme, ja vain minä näen sen.

Miksi kukaan muu ei katsonut? Osaavatko he nähdä?

* * *

Muutos ei tapahdu matkustamalla maailman ääriin. Merkitys ei löydy lukemalla viisaita sanoja kirjasta. Ilo, inspiraatio ja innostus eivät tule salamana taivaalta. Ne vaativat aikaa. Ne vaativat toimintaa. Muutos täytyy elää. Kokeilla! Eikä se ole koskaan valmis.

MaiLife on kuvannut räpiköintiäni ja lentämään opetteluani. Sitä, kuinka eri tapahtumat elämässäni ovat näykännet minua hellästi (ja välillä vähän kovemminkin) poskesta ja neuvoneet, kuinka saada selässäni jo vimmatusti räpyttävät siivet kannattelemaan minua. 

Linnut edeustavat minulle elämää ja muistuttavat siitä, miten elämä tuo eteemme jatkuvasti yllättäviä tilanteita, mahdollisuuksia muuttaa suuntaa tai katsoa mitä seuraavan kulman takaa löytyy. Ne muistuttavat minulle, että on minusta itsestäni kiinni pysähdynkö mahdollisuuden äärellä ja tunnistanko tai hyödynnänkö sen – uskallanko tarttua siihen.

* * *

Kuinka herkkä ja vastaanottavainen sinä olet eteesi tarjoutuville mahdollisuuksille? Kuinka valmis olet näkemään ne ja tarttumaan niihin?

* * *

Yksi iso asia on tapahtunut minulle tämän vuoden aikana: minusta on tullut vahvempi kuin olen ikinä ollut. Tiedätkö mistä syystä? Siitä, että olen hyväksynyt sen, että minun tehtäväni onkin olla aina vähän sijoiltani ja levoton – ja että voin olla ihan hemmetin onnellinen niin.

Jos yhden asian voin sinulle luvata tulevaksi bloggausvuodekseni, on se, etten tule varmasti pettämään sinua muutosmielessä. Kohta kulman takana kolkuttaa jo seuraava ja saat kuulla siitä pian.

Ja sitä paitsi: entäpä jos tämä ei olekaan mitään muutosta, vaan ihan vain elämää? Oikeaa ja tavallista elämää?

* * *

Pesästään pudonnut pikkulintu kosketti minua syvästi kaksi vuotta sitten ja sysäsi minut kirjoittamaan tätä blogia. Se oli yksi niistä monista kohtaamisista lintujen kanssa, jotka ovat saaneet minut pysähtymään ja näkemään jotain yllättävää. Se on yksi niistä merkittävimmistä hetkistä, jotka ovat vaikuttaneet elämäni kulkuun.

MaiLife on minun pyrkimykseni auttaa sinua pysähtymään ja näkemään jotain yllättävää – sinusta itsestäsi – ja vaikuttamaan elämäsi kulkuun.

MaiLife on minun lintuni sinulle!

Minä haluan olla sinun ystäväsi.

hl2

Tämä kuva ei liity tähän tarinaan millään muulla tavalla kuin että se on otettu aika lailla kaksi vuotta sitten samaan aikaan kun aloitin tämän blogini. Siinä minulta poistetaan Ruotsissa viisaudenhammasta, ja minä en ole pelännyt eläissäni ehkä yhtä paljon. Säästän sinut siltä veriseltä hampaalta, josta minulla myös löytyy kuva. Bloggarihan kuvaa aivan kaiken. Paitsi tänään; oli kovin vaikea keksiä mitään kuvaa tekstin yhteyteen ja siksi viisaudenhampaanpoisto. Annan tarinani puhua puolestaan…

/Äm, jonka toive tulevalle vuodelle on tutustua teistä mahdollisimman moneen; tähän lahjaani sinulle kuuluu olennaisena osana se, että olen täällä ja toivon kuulevani juuri sinun ajatuksiasi, kommenttejasi ja tarinoitasi jatkossa vieläkin enemmän, jotta voimme ajatella yhdessä!

Ps. Oheisten linkkien takaa pääset lukemaan joitakin blogieni parhaimmistoa

Onko itsestä bloggaaminen ja henkilöbrändin rakentaminen itsekkyyttä?

Muistat Somekuningatar-projektini? Sen miten nyt tutkin voiko nobodysta tulla Somekuningatar ja kuinka sosiaalisen median henkilöbrändi syntyy. Minä siis kerron tarinaani avoimesti ja rehellisesti tässä blogissa ja katson voisinko joskus jopa tienata blogillani sekä prosessin aikana kertyvällä sosiaalisen median osaamisella ihan oikeaa rahaa – olla Somekuningatar. Suomeksi sanottuna puhun itsestäni ja kerron omista kokemuksistani sekä koetan rakentaa itsestäni brändiä, jonka muuttaa joskus tuloksi.

Ei ehkä ihmekään, että olen saanut viime aikoina aika kärkästäkin palautetta. Minun tulkitaan olevan itsekäs. Jotkut mieltävät puheeni henkilöbrändistä ja itseni brändäyksestä siten, että tyrkytän itseäni esille ja haluan päästä julkkikseksi olematta kiinnostunut muista ihmisistä lainkaan. Kritiikki, jonka olen saanut, on ollut minulle valtavan hieno, mutta kivulias peili; taas kerran olen päätynyt pohtimaan onko tässä mitään järkeä. Onko järkeä rakentaa omaa henkilöbrändiä tällaisella avoimuudella ja rehellisyydellä, jos se on ulkopuolisista niin itsekästä hommaa? 

IMG_2192

Ville Tolvasen esityksestä. Tuostahan tässä kaikessa on kyse.

Olin tänään Digitalist Networkin ja MTV:n seminaarissa, jossa puhuttiin henkilöbrändäyksestä. Tilaisuudessa koetettiin muun muassa määritellä sitä mitä henkilöbrändi-termi tarkoittaa. Tämä on kovin tarpeellista keskustelua, sillä tämä nyt niin kovin hip ja pop käsite herättää monissa selvästikin hyvin erilaisia ajatuksia – omasta kokemuksestani voin sen paikkansa pitävyyden vahvistaa. Arvatenkin, osasta teistä taas tämä blogini ja kokeeni on älyttömän siisti juttu.

Olen tavallaan kovin yllättynyt saamastani palautteesta, tavallaan taas en. Moni kokee kovin uhkaavaksi sen, että joku puhuu itsensä brändäämisestä ja esiintyy tavalla jolla minä esiinnyn – rehellisesti. Rehellisyyttäni on jopa kyseenalaistettu; olenko todella tällainen, vai onko tämä vain iso show, jolla kalastelen seuraajia? On arvioitu voidaanko minua ottaa vakavasti, kun blogissani tuon esiin kuvaa itsestäni välin haavoittuvana ja heikkona, välin taas vahvana ja rohkeana seikkailijana. Se koetaan sekoiluksi ja hukassa olemiseksi. Se on pelottavaa, mutta enemmänkin muille kuin minulle. Minä alan pelätä vain hetkinä jolloin tajuan, että muut eivät ehkä tajua. Tai tajuavat aivan toisin kuin minä ajattelen  – tai suomeksi sanottuna, en ajattele mitään, vaan kerron siitä mitä koen.

Se olen minä. Sen minä koen olevan henkilöbrändini.

Onko se väärin?

Ja onko väärin, että rakennan henkilöbrändiäni näin?

Rakennanko sitä vai syntyykö se…?

IMG_2195

Minä toivoisin, että voisimme päästä pois siitä ajatuksesta, että henkilöbrändi on jotenkin itsekäs ja negatiivinen asia. Henkilöbrändi ei mielestäni tarkoita samaa asiaa kuin ”julkkis”, julkisuuden henkilö. Minulle se tarkoittaa aitoa ja rehellistä persoonaa kaikkien roolien takana sekä vapautta keskittyä itsessä oleviin kaunisiin ja koskettaviin arvoihin. Henkilöbrändi ei ole päälle rakennettu rooli, vaan kaikesta turhasta riisuttu versio meistä itsestämme, joka heijastuu jokaiseen tilanteeseen, jossa olemme. Se on kaiken olemisemme ja tekemisemme pohja. Ja tämä oli myös päivän seminaarin kiteytys:

”Kiinnostavat ihmiset ovat aitoja, ja henkilöbrändi rakentuu aitoudesta käsin. Ole aito, erotu rohkeasti ja uskalla mennä vastavirtaan sekä viesti jatkuvasti.”

Kuka minä olen, mitä minä teen ja miksi sillä on väliä? Nämä ovat tärkeimpiä kysymyksiä henkilöbrändiä rakentaessa. Minä olen nyt hahmottanut vastaukset kahteen ensimmäiseen ja luulen jo tietäväni ainakin etäisesti myös vastauksia siihen miksi tällä olemisellani on väliä. Minusta henkilöbrändi oikeastaan ei ole rakennettavissa, vaan se on aidon tekemisen ja toiminnan seuraus, sivutuote. Seminaarissa puhunut Tommi Laiho kiteytti osuvasti:

”Henkilöbrändi on toissijainen asia. Tärkein on iso tarina ja sen voi sitten kertoa henkilön tai vaikka kengurun kautta.”

Minä kirjoitan tässä blogissa tällä tavalla ja muualla muilla tavoin. Aina keskiössä en tietenkään ole minä, joskus jossain toisessa paikassa se on kenguru mikäli se on tarinan kannalta olennaista. Loppukädessä olen kuitenkin tarinankerronnan ammattilainen, joka kertoo vaikka paviaanien lisääntymisestä heimopäällikön näkökulmasta jos niin vaaditaan. Mutta juuri tässä kyseisessä blogissa haluan tarjota oman aidon oman itseni, hassuine harhailuineen ja löydöksineen sinulle tutkimusalustaksi omiin tuntemuksiisi ja kokemuksiisi. Sinä peilaat tarinasta erilaisia asioita ja minä olen valtavan onnellinen jokaisesta erilaisesta tulkinnasta, jotka kirjoitukseni synnyttävät. Tästäkin kirjoituksesta sinä poimit juuri ne sinulle resonoivat ajatukset, ja tarkastelet ajatuksiani siitä lähtökohdasta käsin. Nuo tulkinnat kertovat enemmän teistä kuin minusta. Ja juuri niin sen pitää olla. Se on minun iso tarinani.

IMG_2124

Minun iso tarinani on kannustaa sinua olemaan aito, oma itsesi, tutkimaan omia rajojasi ja heittäytymään elään oman esimerkkini kautta ja uskomaan siihen, että juuri se on oikein ja houkuttaa luokseen ne asiat ja ihmiset, joiden on tarkoituskin. Tämä olen minä aidoimmillani ja parhaimmillani, ja se on parasta mitä voin maailmalle antaa, niin henkilökohtaisessa elämässäni kuin työssäni. Olkoot maailma sille valmis tai ei. Tulkoot henkilöbrändi sen kautta tai ei. Tärkeintä on, että minä ihan oikeasta uskon tähän työhön, jota teen.

Tein tänään ison oivalluksen: minulle väliä on vain sillä, että ne seuraavat tarinaani, jotka saavat siitä itselleen merkitystä ja lisäarvoa. Ne seuraavat, joilla on merkitystä.

Tällai tänään

/Ämmä, vähän yllättyneenä itsekin, sillä en ajatellut kirjoittavani sinulle alunperin tästä aiheesta lainkaan jotten ruokkisi tätä itsekkyyskeskustelua enempää. Mutta kuten sanottu, en minä ajattele mitä sanon, vaan kerron siitä, mitä olen kokenut…

 

Yhteistyöhön Aki Linnanahteen kanssa

Ihan jos olisi listaa pitänyt tehdä siitä kenen kanssa haluaisin tehdä yhteistyötä, tämä tyyppi olisi noussut aika korkealle rankingissa. Niin sitten kun hän kerran kysyi, pakkohan se oli alkaa. Nyt alkaa kuulkaa jengi rokkenroll yhdessä Suomen kovimpiin mediavaikuttajiin kuuluvan Aki Linnanahteen kanssa! Se näkyy jatkossa myös näillä sivuilla. En malta odottaa että saan kertoa lisää. Ja miten tähän kaikkeen liittyy käsite Somekuningatar…?

akijamä

Hyvä maanantai. Hyviä ihmisiä ympärillä. Siitä olen kaikista kiitollisin elämässäni. Yhdessä saadaan ihmeitä aikaan!

Innokasta viikkoa sinulle, ystäväni!

/Äm

Oho, minä HelsinkiRealissa

Ohho. Harvemmin sitä pääsee haastateltavaksi omaan keskusteluohjelmaan… Hurjaa. Katso tästä millaisia ajatuksia liikkui päässäni ennen Norjaan lähtöä kun poijjaat pistivät haastatellen! HelsinkiReal jatkuu nyt uuden co-hostin kera. Minä lähden nyt koukuttamaan siimaa.

 

Kirje sinulle – nyt sitä mennään!

Terveiset korkean paikan leiriltä! Olen matkalla kohti Norjaa. Reissun ensimmäinen taipale on kuljettu ja olen Tampereella. Vähän niinku turvallisissa mutta riittävän arktisissa olosuhteissa harjoittelemassa tulevaa elämääni luonnon armoilla. 

Kuules nyt sitä ollaan menossa. Halusin kirjoittaa sinulle, koska ihan yhtäkkiä minut valtasi kova kaipuu. Ikävä!

Väsymys on päätä pyörryttävä, enkä tällä hetkellä pysty ajattelemaan oikein mitään. Kykenen käsittelemään vain yhden askeleen eteenpäin kerrallaan. Nyt nukun yön Tampereella ja aamulla karavaani starttaa kohti Støtä.

Miten sinä voit tänään?

Minä voin sekavasti. Tunteet ovat ristiriitaiset. Samalla olen täynnä intoa ja odotusta, samalla taas pelkään kuollakseni. Päässä pyörii miljoonittain kysymyksiä.

Mitä jäi taakseni? Mitä on edessäni? Mitä ei jäänyt taakseni? Mitä ei ole edessäni? Missä minä olen nyt? Onko nyt minussa? Missä menee rohkeuden ja hulluuden raja? Voiko olla rohkea jos ei ole hullu? Voiko olla hullu jos ei ole rohkea? Voiko olla? Mitä tästä kaikesta seuraa? Mitä ei seuraa? Kuka seuraa? Seuraako kukaan? Seuraako mikään? Mikä seuraa? Kuinka pitkä aika on vuosi? Onko vuosi pitkä aika? Onko aika pitkä? Millainen on pitkä aika? Onko vuosi aika? Pystynkö minä siihen? Pystyykö se minuun? Mihin minä pystyn? Miksi minä pystyn? Entä jos en pysty? Miksi en pystyisi? Pystytkö sinä?

Häviätkö sinä elämästäni, kun olen poissa niin kauan? Häviätkö elämästäni kun olen niin kaukana? Häviänkö minä? Häviänkö minä kauas vai lähelle? Voiko olla lähellä vaikka on kaukana? Voiko olla kaukana jos haluaisi olla lähellä? Voiko kaukana olla lähellä? Voiko lähellä olla kaukana? Kuka on lähellä? Mitä on olla kaukana? Olethan lähellä!

Osaatko vastata kysymyksiini?

Minä en. Tuntuu, etten pysty näkemään mihinkään suuntaan. Ettei ole menneisyyttä eikä tulevaisuutta. On vain joku hurja välitila, jossa asiat tapahtuvat järjettömällä vauhdilla. Viimeisten muutaman päivän ajan on ollut sellainen olo kuin olisin elänyt unessa. Niin kuin kaikki mikä on tapahtunut ei olisikaan tapahtunut. On ollut hienoja hetkiä joiden todellisuudesta en ole varma. Ovatko ne tapahtuneet? Mitä minulle tapahtuu juuri nyt? Samalla hetkellä olo on täysin turta ja sitten samalla tunnen hyvin vahvasti. Monia tunteita. Viime päivinä. Ja nyt päällimäisenä haikeus. Sinua tulee ikävä!

Tosiasia on kuitenkin, että olen nyt matkalla. Ja tästedes sinä pääset mukaani tälle seikkailulle. Norjaan! Toivon, että siitä tulee hieno tie meille molemmille. Että se synnyttää oivalluksia, tunteita, iloa, naurua, herkkyyttä. Voimaa. Että se vahvistaa meidän sidettämme. Ehkä lähentää meitä.

TODELLA outo olo juuri nyt. Valehtelisin jos väittäisin ettei minua pelota. Pelottaapas. Ihan valtavasti!

maijalähtee

Muistathan, että tykkään sinusta! Paljon! Sinun Maijasi

Ps. Viime päivinä olen kuunnellut paljon tätä biisiä. Roads. Kuuntele se ja sen sanat erityisellä tarkkuudella. Juuri näin minä haluaisin sinulle tänään sanoa, tämän asian kertoa! Ja jos sinä haluat sanoa minulle mitä tahansa, kirjoita minulle! Tulen tarvitsemaan sinua lähiakoina!

 

 

Heinäkuun kahdeskymmeneskolmas päivä

Kaikista eniten jännitin kertoa Norjaan lähdöstäni vanhemmilleni. Etteivät he ajattelisi että taas se haihattelijatyttö temppuilee. Onhan näitä impulsiivisia siirtymiä suunnasta toiseen tullut tehtyä aiemminkin. Mutta sitten tajusin: ei ole mitään hätää, sillä voin aina syyttää äitiäni tästä käänteestä elämässäni. Ilman häntä en ehkä koskaan olisi nähnyt tätä mahdollisuutta.

Tämä teitä on viime pävinä näyttänyt kiinnostavan: Miten hitossa minä tulen lähteneeksi Norjaan? Päätin nyt kertoa kuinka kaikki tapahtui, niin tiedät. Sinäkin.

* * *

Niin. On jännä, miten miten yhdessä pienessä lauseessa voi oma näkemys elämästä muuttua; jokin asia, joka ei ole koskaan tuntunut mahdolliselta, tuleekin salaman nopeassa hetkessä mahdolliseksi. Ennen heinäkuun kahdettakymmenettä kolmatta päivää minä en koskaan ollut ajatellut, että lähtisin Norjaan. Niinku kaikista maailman paikoista. Norjaan! Saati sitten, että olisin jo muutaman kuukauden päästä todella lähdössä sinne.

”Yksi tapahtuma johtaa toiseen, alitajuinen pitkä ajatusprosessi kirkastuu tullen tietoiseksi salaman lailla yhdessä lauseessa – ja sitten silmien eteen piirtyy visio, joka toteutuu yhdessä kohtaamisessa, pienessä hetkessä. Näin on nyt käynyt.”, kirjoitin sinulle sunnuntaina.

Näin on nyt todella käynyt.

kesälähtö3

Tämä ajatus kylvettiin tällä laiturilla. Makasin sillä viikon heinäkuussa. Mökillä, se oli minun kesäni ainoa reissu, etäisyyden otto kaupungista. Stadista, joka päivä päivältä kesän mittaan oli alkanut tuntua minusta väärältä paikalta.

Mökillä nautin rauhasta, hiljaisuudesta, luonnosta. Seurasin laiturin alla pörräävää kalaparvea, syötin niille varpaitani ja omenaa (joo, se oli hauskaa…!) miettien mitä muuta tuon pinnan alta mahtaa löytyä. Katsoin kun kuikka uiskenteli turvallisen etäisyyden päässä vilkuillen uteliaasti laiturilleni päin – ihan kuin se olisi halunnut tulla minun luokseni. Opin, että lokit pysyvät loitolla laiturista, kun siinä töröttää tuo punainen ämpäri.

Mietin miten kauas tunnuin ajautuneen luonnosta. Miten paljon minulla oli unelmia ja haaveita, jotka halusin todella toteuttaa. Tunsin jo silloin, että joku kytee sisälläni.

* * *

Kun kävin läpi kuviani kesältä, löysin tämän

kesälähtö2

Kakkosethan siinä olivat kiehtoneet. Olin sattumalta napannut kuvakaappauksen kännykäni näytöltä. Heinäkuun kahdeskymmenestoinen kello kaksikymmentäkaksi kaksikymmentäkaksi. Muistatko kun vasta äkettäin laskin kirjahyllyssäni olevan kaksisataakaksikymmentäkaksi kirjaa ja kerroin lukeneeni jostain, että toistuvien numeroiden sarjoilla jotkut katsovat olevan viestejä meille ihmisille? Ja kun tsekkasin lopulta netistä, mitä luvun kaksi sarja tarkoittaa näiden tyyppien mukaan?

”Vastaistutetut ajatuksemme alkavat versoa todellisuuteen. Jatka niiden kastelua ja hoivaamista, ja pian ne puhkeavat maan pinnalle jolloin näet todisteen ajatuksiesi toteutumisesta. Toisin sanoen, älä luovuta viittä minuuttia ennen ihmettä. Ajatustesi toteutuminen on sinulle pian päivänselvää, joten jatka hyvää työtä! Ajattele positiivisia ajatuksia, jatka vahvistavia ajatuksia ja mielikuva-ajattelua.”

Tunnustan, että äsken tämän kuvan löytäessäni vahvat kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitäni. Sillä seuraavana päivänä, heinäkuun kahdentenäkymmenentenä kolmantena, minun ajatteluni mullistui.

* * *

Istuin äitini kanssa televisiohuoneessa. Katsoimme Yleltä tullutta dokumenttia Norjasta, kun äitini yhtäkkiä sanoi:

”Minä katsoin keväällä sellaisen dokkarin suomalaisesta miehestä, joka lähti Norjaan töihin sairaanhoitajaksi, Sitten se hiihteli ja liikkui luonnossa ja teki kaikkea kivaa. Mikset sinä tekisi jotain sellaista? Lähtisit Norjaan tekemään jotain ihan muuta, jotain konkreettista työtä.”

KYSYMYSMERKKI. Sanoiko äitini juuri noin?

Äitini, joka on joutunut olemaan sydän syrjällään kaikenlaisten tempausteni takia niin monta kertaa?

Kysyikö hän juuri minulta, että miksi minä en lähtisi Norjaan tekemään jotain ihan muuta?

Kysyi.

Enkä minä keksi mitään syytä miksi en voisi tehdä jotain tuollaista. Jotain ihan muuta. Norjassa.

Mä olen perhana vapaa. Mähän voin tehdä ihan mitä vaan.

Mennä Norjaan.

Kannat kattoon!

kesälähtö1

Siinä ne kannat on katossa. Laiturilla juoksulenkin jälkeen. Heinäkuun kahdeskymmeneskuudes päivä.

Siinä se sitten oli. Kaksi tuntia tuon keskustelun jälkeen kaikki putosi minuun. Tämä ajatus oli alitajunnassani kehittynyt jo pidemmän aikaa. Olin kamppaillut yksinäisyyden kanssa. Muistatko, kun istuin puistonpenkilläni ja kirjoitin sinulle tämän: Minä olen tässä? Noihin aikoihin olin jo alkanut tajuta sen, että minähän pärjään yksinkin. Että vaikka aina ympärilläni ei olisi muita ihmisiä, minä pärjään. Että tärkeintä on se, että minä olen. Se oli varmasti yksi keskeisimpiä alitajuisia prosesseja, joka sysäsi minut tutkimaan Norjavaihtoehtoa monen muun tiedostamattoman ajatuskulun lisäksi. Lisäksi oli polttava tarve kirjoittaa, jakaaa kokemuksia sinun kanssasi. Tutkia voisiko asioita tehdä jonkin muun kaavan mukaan kuin sen totutun ja perinteisen. Pohtia onko yhtä oikeaa tapaa elää.

Yhtäkkiä kaikesta oli tullut totta. Ajatus oli kirkkaana mielessäni. Minulla ei olisi mitään menetettävää.

* * *

Minä voin mennä. Ja minä aion mennä.

Ja, no, sähän tunnet mut: kun jonkin ajatuksen saan, tartun siihen suhteellisen impulsiivisesti enkä jää liikoja suunnittelemaan tai päätöstäni joka kantilta punnitsemaan. Liian paljon aikaan on hukattu tässä maailmassa turhaan pähkäilyyn.

Oli vain yksi pikku kysymys: mitä hittoa minä nyt sitten oikeastaan teen? Eihän tästä voi tulla mitään, enhän minä tunne ketään Norjasta. Päätin, että katson mihin tämä kortti vie. Tapahtuu, mikä tapahtuu.

Ja sitten aloin kylvää siementä. Ja kastella ja hoivata ja mitä kaikkea mahdollista. Uskoa. Tein silloin sinulle tämän kuvankin, muistatko?

äläluovuta

Hullusta unelmasta tulee toteutunut seikkailu kun sen sanoo ääneen. Nopeasti!

Minä vain aloin ottaa yhteyttä ihmisiin. Ensin keneen tahansa tuttuun, jonka saatoin kuvitella jotenkin liittyvän Norjaan. Eihän sieltä mitään ratkaisuja tullut, mutta tärkeintä oli että pidin ajatuksen koko ajan kirkaana silmissäni ja kuljin kohti sitä. Minä olen elävä todiste siitä, että kun asettaa selvän vision, alkaa kulkea kohti sitä, manifestoin, if you will, asiat alkavat tapahtua. Kun uskaltaa sanoa sen vision ääneen.

Ja sitten lopulta törmäsin Facebookin kautta Stössa asuuvaan suomalaismieheen, jolle asiani esitin ja kysyin tulisiko hänelle jotain mieleen. Keskustelimme, vaihdoimme viestejä ja lopulta hän sanoi, että minulle olisi töitä. Yhtäkkiä noin vaan.

”Sinulle olisi töitä”, hän sanoi.

Yksi flash back vielä, sallithan. Muistatko, kun kerroin sinulle joulukuun kahdeskymmenestoisesta päivästä, jolloin kohtasin enkelin? Sen lääkärin? Tämän näin? Minä luulen, että tämä suomalainen Norjassa asuva Lauri, josta nyt minun oppi-isänikin Norjassa tulee, olin toinen tielleni asetettu enkeli. Ihan oikeasti. Olin tehnyt päätöksen itseni kanssa:

Mikä tulee vastaan, se tulee, ja sen minä otan vastaan.

Nyt tartun tähän mahdollisuuteen.

* * *

Koko tätä matkaa on kannatellut se ajatus, että en odota mitään. En vaadi mitään tiettyä lopputulemaa ja puske tietäni yhtä ainoaa vaihtoehtoa kohti. Annan asioiden vain luottavaisesti tulla vastaan, asettua polulleni. Sillä jos tavoittelisin puskemalla ja puristamalla jotain tiettyä tavoitetta ja menisin laput silmillä sitä kohti, saattaisin koko ajan jättää huomioimatta ympärillä leijuvat sadat muut vaihtoehdot. Asetin vain raamin ja sen sisällä annan asioiden tapahtua. Nyt jatkossa raami on se, että olen Stössä, teen siellä töitä ja annan lopun tapahtua omalla painollaan.

Tämä on järisyttävää minulle, sillä en ole koskaan aiemmin suhtautunut asioihin näin! Antanut niiden vain tapahtua. Ja siksi juuri, väitän, tämä kaikki on tapahtunut. Hyvin nopeasti.

* * *

Olennaista tässä tarinassa on se, että minä en lähtisi minnekään muualle kuin Norjaan. Mietin hetken aikaa, että eikö nyt olisi järkevämpää mennä vaikka Espanjaan. Ajatus kumoitui saman tien. En halua ulkomaille ulkoimaille lähtemisen takia, vaan tuossa pikkuruisessa hetkessä äitini kysyessä kysymyksensä, minä tajusin, että juuri Norja on se mitä minä tarvitsen. En lähde sinne hidastamaan tai etsimään uutta itseäni saati aloittamaan uutta elämää. En mitään sellaista. Olen viimeisen kolmen vuoden aikana käynyt läpi sellaisen myllytyksen, luopunut kaikesta mikä minulla on, ottanut sapattia Ruotsissa, elänyt toisen ehdoilla, mitä kaikkea tässä nyt onkaan tapahtunut. Nyt minun on aika elää. Se on tämän kaiken tarkoitus.  Yksinkertaisesti. Se kuinka tulen elämään, sitä minäkään vielä tiedä. Sehän tästä jännittävän tekeekin.

Sen pituinen se. Nyt sitä sitten lokakuun puolessa välissä mennään. Siksi nyt, kun eihän tässä nyt muutakaan ole. Jossain vaiheessa ajattelin, että ehkä sitten joskus tammikuussa, mutta mitä sitä nyt odottelemaan kun moottoritie on kuuma.

Eiköhän tämä nyt tällä kertaa ollut tässä. Jotenkin ajattelisin tämän kaiken kaiken kerrottuani, että aika jännää on laiffi. Ainkin MaiLaiffi.

/Maija, joka on UGH puhunut

 

Minä muutan Norjaan

Tämä on ovi uuteen työpaikkaani. Ovi uuteen maailmaan. Ei ehkä aivan ilmeisin ovi minulle, saatat ajatella, mutta nyt kun tämän kuvan tähän laitan, sehän on aivan selvää. Tuosta minä kohta kuljen.

Tänään minulla on aika kivoja uutisia sinulle.

norjanovi

Kuva Lauri Pietikäinen

Minä ja minun sekopääterrierini Herra Hermanni muutamme lokakuussa Norjaan, pieneen Støn kalastajakylään. Ei, älä huoli, en lähde sinne Jalkapallovaimona tai Kalastajan sellaisena, mutta kukaties minusta itsestäni tulee vielä kalastaja. Homma kun menee nyt näin: minulle on tarjoutunut mahdollisuus tarttua ainutlaatuiseen työtilaisuuteen Støssä. Se alkaa nyt sykysyllä kalastuksen avustavissa tehtävissä siimankoukuttajana. Itse en siis hyppää troolariin (ainakaan ihan näin aluksi), vaan syötitän kalastajan siimoja, jotta hän sitten voi mennä merelle ja tehdä työnsä. Minusta tulee yksi lenkki ketjussa, johon tämän upean pohjois-norjalaisen kylän historia ja tulevaisuus nojaavat.

Siimoja syötittäessäni tutustun ja perehdyn samalla Norjan luontoon, kulttuuriin, kieleen ja ihmisiin sekä opiskelen oppityttönä Støn kyläyhteisön elämänmenon määrittävää kalastusta, meren elämää – valaita! Kun olen oppinut riittävästi, pääsen mukaan Arctic Whale Tours -valassafareille. Ja tietysti, kerron sinulle tarkemmin työstäni, uudesta kodistani sekä kaikesta matkan varrella kohtaamastani ja oppimastani jo tuttuun omalaatuiseen tyyliini niin omassa blogissani kuin muissa suomalaisissa ja ehkä kansainvälisissäkin medioissa.

* * *

Ihan jos villin veikkauksen heitän, niin nyt juuri tässä kohtaa sinä olet ihan niiku että mitähäh!

Voi kuule, niin minäkin olen ollut nyt kuluneet kaksi viikkoa kun tämä mahdollisuus varmistui. Hyvin nopeasti asiat tuntuvat tapahtuvan välillä… Mutta nyt ajatus on laskeutunut, ja kaikki on selvää. On aika ottaa seuraava askel elämässäni. Ja se on nyt tällainen! Alkamassa ei ole uusi elämä, vaan vaihe, joka on seurausta aiemmin elämässäni tekemistäni valinnoista – luonnollinen jatkumo. Seikkailu ja suuri itsensä alttiiksi pistämisen paikka se on ilman muuta. Aivan valtava mahdolisuus, ultimaattinen MaiLife Haaste, josta olen samalla hyvin innoissani, mutta elämäni edellisistä vaiheista oppineena suhtaudun siihen myös jalat hyvin vakaasti maassa.

Lähtökohtani on viettää ”Vuosi Norjassa”, mutta kuka tietää, ehkä siitä tulee ikuisuus. Sen saa aika näyttää. En lähde pakoon, en etsimään mitään – edes itseäni, sillä sitä on jo tehty riittämiin. Ainoa päämääräni on kokea upean luonnon vaihtuvat vuodenajat, tehdä töitä tämän kylän ja yhteisön kalastusperinteen säilyttämisen eteen, oppia uutta ja kirjoittaa. Tehtäväni nyt on vain avautua tälle mahdollisuudelle ja katsoa mitä tapahtuu.

norjanlaituri

Kuva Lauri Pietikäinen

Tuosta tulee minun jokapäiväinen näkymäni. Ja sinäkin pääset nyt kanssani matkalle Norjaan. Tutkitaan yhdessä mitä tapahtuu ja tulee vastaan, kun pakkaan rinkan, otan kainalooni pikkupiskin ja tartun toimeen! Tälle matkalle ei laiteta päähän ruusunpunaisia laseja. Tällä matkalla otetaan vastaan jokainen tunne, ajatus, kohtaaminen, kokemus – mitä niitä nyt asioita voi ihmisen elämän varrella vastaan tulla. Ehkä joku ihmekin.

Ehkä tämä on hullua. Mutta vielä hullumpaa olisi se, jos jättäisin tämän tilaisuuden käyttämättä. En ole rohkea, kaikkea muuta, mutta kuljen sitä polkua, joka eteeni on nyt asetettu.

* * *

Yksi tapahtuma johtaa toiseen, alitajuinen pitkä ajatusprosessi kirkastuu tullen tietoiseksi salaman lailla yhdessä lauseessa – ja sitten silmien eteen piirtyy visio, joka toteutuu yhdessä kohtaamisessa, pienessä hetkessä. Näin on nyt käynyt. Tulevina päivinä lähtöjärjestelyjeni lomassa kerron sinulle enemmän ja tarkemmin siitä mitkä asiat johtivat tähän askeleeseen ja miten kaikki tapahtui. Pysy siis mukanani! 

Tämä oli nyt tällainen ilmoitusluontoinen asia tällä kertaa. Tuntuupa kevyeltä, kun sain vihdoin jakaa tämän kanssasi.

/Maija, kuitenkin ihan vähän just nyt sillee niinku että huh…

 

Ps. Median edustaja tai muu innostunut yhteistyökumppani, joka nyt kiinnostut vuodestani Norjassa, ole minuun yhteydessä!

 

 

MaiLifen elämänohjeet

Tässä menneellä viikolla lukiolaisten kanssa jutellessani elämästä koulun jälkeen mietin mitä haluaisin sanoa parikymppiselle itselleni. Siitähän blogiinikin kirjoitin. Siitä syntyi tällainen kuva. Ajattelin, että tässä oikeastaan on kiteytettynä se, mitä haluaisin sanoa sinullekin! Niiku vähän MaiLifen elämänohjeet.

elämänaakkoset

 

Taas lennetään – miten jatkuvan epävarmuuden kanssa voi elää?

Huomenna on juhlapäivä. Blogini täyttää vuoden. Hip hurraa! Kolmen päivän päästä hyppään taas. Tietämättömään. Tuntemattomaan. Viisi kuukautta on kulunut, ja minun Ruotsista palattuani aloittamani työprojekti loppumassa. Eikä vielä ole mitään näköpiirissä. Pää on ollut tyhjä enkä ole kyennyt kirjoittamaan päiviin.

En suoraan sanottuna tiedä mitä sanoisin. Olisi kai jonkinlaisen nostalgishenkisen välitilinpäätöksen aika, kun nyt kerran on blogini vuosipäivä.

* * *

”Kuinka sinä selviät tuosta jatkuvasta epätietoisuudesta; ettet tiedä missä huomenna olet?”, minulta kysyttiin kerran.

Niin. Onhan tätä epätietoisuutta riittänyt. Kunpa tietäisin vastauksen tuohon kysymykseen. On kai vain niin että ihminen kehittää erilaisia selviytymismekanismeja noustakseen vaikeista tilanteista. Minä olen kirjoitanut – niin paljon, että käydessäni läpi blogitekstejäni en voi kuin huoahtaa ihmetyksestä. Näissä teksteissä on yksi pieni elämä, ihan tavallinen sellainen, vaikka on siihen kyllä mahtunut jos jonkinlaista käännettä. Sinä, joka olet kulkenut mukanani kulkenut koko tämän vuoden olet välillä päässyt todistamaan varsinaista saippuaoopperaa.

Tämän vuoden aikana olen käynyt alempana kuin koskaan. Itkenyt miljoonia kyyneliä. Iloinnut pienistä askeleista. Epäillyt kaiken järkevyyttä. Ollut epävarmempi kuin koskaan. Matkustanut Ruotsinlaivalla niin monta kertaa, että ei enää lopulta tuntenut tarvetta poistua hytistä lainkaan. Ja se on paljon se. Yrittänyt rakastaa. Toivonut, että joku tulisi ja pelastaisi. Ostanut ruusupitsiverhot makuuhuoneeseen. Tuntenut. Pelännyt bloggaamista. Nauraa räkättänyt vatsa kippurassa. Asunut Ruotsissa. Laskenut longboardilla alamäkeä ilman kypärää, marrymedingdong-tutu päällä. Pyytänyt anteeksi. Ottanut aurinkoa laiturilla. Kysynyt ”miksi”. Paljastunut. Jakanut elämän kymmenien tuhansien ihmisten kanssa. Maalannut kundien kanssa graffitteja. Vihannut bloggaamista. Ollut täysin tunteeton. Viettänyt miljoonia tunteja verkareissa kotisohvalla. Tutkinut lintuperheen elämää ikkunan takaa. Käynyt golfmatkalla Portugalissa. Saanut valtavasti uusi ystäviä. Rakastanut bloggaamista. Ottanut selfieitä. Liikaa. Tullut Suomeen. Antanut anteeksi. Käynyt satamiljoonaa kertaa pissattamassa koiraa. Ollut heikko. Helvetin heikko. Tuijotellut salaa kuntosalilla sitä ihanaa personal traineria. Kirjoittanut 796 blogipostausta. Laulanut. Pelännyt. Ihan vaan yleisellä tasolla kaikkea. Rakastanut. Odottanut. Vihannut. Rukoillut.

Elänyt.

Se tarina joka bittiavaruuteen on tämän vuoden aikana piirtynyt on kai kertomus siitä kuinka siivet kantavat kun vain yksinkertaisesti ottaa ja hyppää. Että elämä kantaa vaikka mitä tapahtuisi ja kuinka epävarmalta maailma näyttäisi. Että tärkeintä on olla aito ja rehellinen – tuntea ja näyttää tunteensa.

* * *

Kiitos sinulle, että olet kulkenut kanssani tämän matkan!

* * *

Tiedätkö mikä tyhjän päälle hyppäämisessä on hienointa? Se, että on se on tila ja hetki jolloin kaikki on mahdollista. Olen miettinyt paljon sitä miksi minun elämäni on muodostunut tällaisista tasaisin väliajoin tapahtuvista tyhjän päälle joutumisen hetkistä. Ja nyt yhtäkkiä sen tajuan. Voisin pelätä – ja pelkäänkin – mutta samalla voisin olla ihan hirveän onnellinen.

Minulla on maailman hienoin ja jännittävin elämä, koska se tarjoaa minulle jatkuvasti näitä tilanteita, joissa kaikki on mahdollista. Nyt taas koko maailma on avoin. Ja minä ajattelin hyödyntää tämän mahdollisuuden nyt kunnolla!

* * *

Kyllä minä vielä joskus asetun aloilleni. Mutta sen aika ei välttämättä ole vielä. Pidä peukkuja, että kaikki menee kuten suunnittelen sillä kohta minulla voi olla jotain kerrottavaa sinulle. Mutta ennen sitä, saattaa olla että bloggailen edelleen vähän totuttua harvemmin. 

laiturilla

/Ämmä ja yet another selfie… Kyllä, tarkoituksella vähän kesäistä paljasta pintaa!