Kirje minulle – käyvätkö toiveet menneisyydestä toteen?

LÖYSIN satunnaisten papereitteni seasta kirjeen. Olen kirjoittanut sen itselleni toukokuun 27. päivä vuonna 2014. Vain muutaamaa kuukautta aikaisemmin koko elämäni oli romahtanut – ja olen päättänyt kirjoittaa itselleni tulevaisuuteen. En tiedä piilotinko kirjeen itseltäni tarkoituksella, vai hukkuiko se vahingossa elämän heitellessä minua paikasta toiseen.

Mutta nyt minä kirjeen vasta löysin, aivan sattumalta. Olisiko se pitänyt löytää ja lukea jo aikaisemmin?


TAVAAN omia sanojani, viestiä itselleni, ja kylmät väreet kulkevat selkäpiitäni. En tiedä mitä ajatella. Olen kirjoittanut kauniille paperille, sellaiselle, jonka takapuolella on kuvia kengistä, ja liimannut kulmaan sydäntarroja. Miksi? 

Toiveitako? Unelmia? Vai jotain, joka voi käydä toteen?

Osasinko kuvitella tuolloin, missä tilanteessa tulisin kirjeen löytämään? Osasinko ajatella, millaisen matkan olen kulkenut? Toivoinko, että tähän kaikkeen olisi mennyt näin monta vuotta?

No, en varmasti.

Nämä vuodet ovat vieneet minut sellaisiin syvyyksiin, kantaneet korkeuksiin ja seikkailuihin, joita en ikinä olisi uskonut voinut uskoa yhden ihmisen kokevan. Olen elänyt, ihmetellyt ja pudonnut vielä monen monituista keraa – mutta vain tuolla tavoin olen voinut päästä sen kukoistuksen äärelle, jota tuolloin kaikista eniten janosin.


OLENKO minä nyt kaipaamani kaltainen, vai onko matkaa vielä jäljellä? Kuinka kauan matkaa täytyy tehdä, jotta pääsee perille? Ja mitä sitten tapahtuu, jos kaikki eteeni asettamat etapit täyttyvät?

 

Näin kirjeessä lukee, sanasta sanaan:

 

”27.5.2014

Rakas Maija,

Ihana nähdä sinut taas kukoistavana naisena. Olet päässyt yli vaikeiden aikojen, yli riippuvuuden. Olet taas iloinen, hehkuva itsesi; riippumaton ja itsenäinen nainen, joka osaa ja uskaltaa rakastaa.

Teet asioita, joita rakastat ja olet osoittanut itsellesi, että voit tienata hyvän elannon itsenäisenä toimijana niiden asioiden parissa, joihin eniten uskot. 

Hehkut elinvoimaa, saat kaikki ympärilläsi hymyilemään. Uskallat luottaa itseesi ja olet juuri sellainen kuin olet: Avoin, rehellinen, rakastettava. 

Tiedät, että sinä olet rakkaus, ja että olet kunnon miehen arvoinen. Hän tulee vastaasi pian.”

 


JOS kirjoittaisin itselleni kirjeen tulevaisuuteen juuri tänään, mitä siinä sanoisin?



JOS et tarinaani vielä tunne, lue esimerkiksi näitä tekstejäni, joita olen seikkailuistani kirjoittanut:

”Löytääkseen merkityksen elämään on rohkeasti kohdattava karuimmatkin kasvonsa

”Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää”

”Kun samppanjapissiksestä tuli köyhä – tällaista on köyhyys”

”Kun valtiotieteiden maisterista tuli kalastajan apulainen”

”Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi kun elin miehen rahoilla”

”84380 Stø”

”Kauhuleffojen kiintiöbloni kalatehtaalla”

”Täällä poissa minä olen tasan”

”Rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin – näin selvisin, vaikka mieleni romahti”

”Kyläboheemien kokoontumisajot”

”Ilman sinun tukeasi minun loistoni sammuisi – tältä tuntuu kun saa apua vaikeuksissa”

”Ihmeitä ei tapahdu, ne täytyy tehdä – ja tunkea torjutuksi tulemisen tunteen läpi”

”Sen saa, minkä itse tekee todeksi”

Ja paljon lisää löydät, kun selaat näitä sivuja.

 

Mainokset

Yksinäinen ei ole olennainen osa mitään merkityksellistä

Viime viikonloppuna tuli kummallinen raja vastaan: enää ei oikein jaksaisi ottaa kuraa niskaan, jota sinne tuntuu tasaisesti satelevan. Työni on välillä vähän rankka laji, ja palautetta tulee paljon – Suomessa kun ollaan, haukut kantautuvat kovaa korviin, eikä positiivista palautetta yhtä aktiivisesti jaeta. Kommentointi on usein kovin kärkästä, ja vaikka julkisessa työssä tuokin kuuluu asiaan, sattuu se välillä syvälle sieluun, olenhan vain ihminen.

Jostakin syystä nyt sain taas aimo kasan ilkeää palautetta, ja jäin pyörimään ahdistuksissani tähän ajatukseen: Kuinka paljon minun on kestettävä negatiivista kommentointia olemassaolostani, tavastani tehdä työtä ja itsestäni ihmisenä!


JÄIN ihmettelemään, miksi oikeastaan aivan turhat mielipiteet saavat minut niin surulliseksi. Lopulta vastaus oli hyvin selvä. Havahduin, ettei minulla ole arjessani lähdettä, joka antaisi pyyteettömästi ja vailla vastinetta kaunista palautetta. Ilkeät kommentit satuttavat, sillä en saa niiden vastineeksi ikinä kokea, että joku todella tarvitsee minua, välittää ja on tukenani kaikissa tilanteissa.

Minä en ole olennainen osa mitään merkityksellistä, kauhistuin!

Sellaistahan yksinäinen kaipaa; tukea ja huolenpitoa. Lempeästi hyväksyvää kosketusta ja sitä, että hänet otetaan mukaan, että hänellä on oma, tärkeä paikka. Moni itsensä yksinäiseksi tuntevan kokee, ettei kuulu mihinkään, ettei kukaan ole tukena, eikä kukaan tarvitse.

Sillä sitä yksinäisyys on, tunne. Yksilön henkilökohtainen kokemus siitä, että kukaan ei kutsu mukaan, ettei ole olennainen osa.


KUN aikani pyörittelin tätä ajatusta mielessäni, tajusin jotain olennaista yksinäisyydestä.

Ei yksinäisyyden kokemus lopu kokonaan edes sillä, että saa positiivista palautetta, että joku tulee ”randomisti” kehumaan. Yksinäinen kaipaa pyyteetöntä hyväksyntää, jonka hän pystyy ottamaan aidosti vastaan vain silloin, kun itse kokee todella kuuluvansa.

Siksi positiivistakin palautetta tärkeämpää yksinäiselle on saada kokemus paikasta, joka on vain häntä varten. Sellainen tunne, että kuuluu johonkin kokonaisuuteen, jossa hänen ollessa poissa koko tuo kokonaisuus on vajaa.

Sen yksinäinen haluaa täyttää. Sen minä haluaisin täyttää! Olla osa ja merkityksellinen.


”SILLÄ ei ihmisen kuulu yksin olla. Ihmisen kuuluu kuulua ja olla osa. Ihmisen kuuluu rakastaa ja tulla rakastetuksi. Eikä ole suurempaa rakkautta kuin perhe ja läheiset.

Sillä se on se pontti.

Jaettu rakkaus. Mikä siunaus on saada kokea se.”

Muistatko, kun kirjoitin näin muutama vuosi sitten palattuani Amerikasta, jossa vietin monta viikkoa ystäväväperheeni ”au pairina” (lue juttu tästä)? Tuo oli valtavan tärkeä kokemus minulle, perheettömälle sinkulle. Sain olla osa oikeaa perheyhteisöä, jossa minulla oli oma paikkani. Tuolloin tajusin, että ei ihmisen kuulu olla yksin.

Näinen rakkaitten pikkunaperoitten kanssa sain viettää aikaa Amerikassa.

 

Tuo teksti ja kokemus palautuivat mieleeni sunnuntai-iltana. Olin ahdistunut ajatuksistani ja ilkeistä viesteistä, kunnes sunnuntai-iltana tuli aika lähteä ravintolaan syömään. Eräs toinen ystäväperheeni, jonka elämässä olen ollut mukana muun muassa lapsia hoitaen, oli kutsunut minut sinne juhlimaan tyttärensä syntymäpäivää. Muut verisukulaisia keskenään ja minä, ulkopuolinen, sain olla mukana tuossa joukossa. He halusivat juuri minut mukaansa!

Yhtäkkiä koko ajatusketjuni ja ahdistukseni pysähtyi:

Minullehan on tarjoutunut valtava onni, että saan kuulua peräti kahteen perheeseeen, jotka ovat antaneet minulle oman paikan. Sen paikan vain minä voin täyttää, ja vaikken ole heidän arjessaan koko ajan läsnä, silloin kun olemme yhdessä, yhteinen yhtälömme on täysi. Ehkä hekin saavat jotain siitä?

 

Tähän tekstiin törmäsin sunnuntaina ravintolassa, jossa vietimme synttärijuhlia.

 

TÄMÄN tunteen haluaisin tarjota monelle muulle kaltaiselleni yksinäisyyttä kokevalle, perheettömälle; että pääsisi osaksi jotain toista perhettä ja yhteisöä, että voisi kokea olevansa osa jotain merkityksellistä.

Helppo sanoa, mutta käytännössä mahdotonta, ajattelee moni teistä nyt. Mistä yksinäinen yhtäkkiä tällaisen paikan löytäisi?

Taikasauvaa ei olekaan. Mutta olennaista on se, että ovi olisi auki molempiin suuntiin. Siis, että me yksinäiset muistaisimme, että on paljon itsestämme kiinni. Että uhriudummeko, vai sanommeko ääneen sen mitä kaipaamme? Voisihan sitä vaikka ihan ääneen tarjoutua hoitamaan jonkun perheen lapsia tai kaveriksi vanhukselle? Voisitko?

Ja toisaalta: Toivoisin, että yhä useampi perhe uskaltaa päästää elämäänsä myös ihmisiä, jotka eivät siihen suoraan verisiteellä kuulu. Voin kertoa omasta kokemuksesta, että se on sanoinkuvaamattoman tärkeää ja hienoa ihmiselle, joka muuten jäisi hyvin yksin. Oletko sinä ajatellut, että tällainen olisi mahdollista?


ITSELLENI tuo syntymäpäiväillallinen oli tärkeä muistutus siitä, että ehkä minun ei olekaan syytä uhriutua yksinäisyydessäni, vaan mennä näille paikoille, näihin perheisiin yhä useammin? Että ehkä minun tulisi kurkottautua itse ulos.

Sillä tiedän, että nuo ovet ovat aina auki.

/Äm

Jottei enää pelottaisi, että jo luottaisi – miten menneet haamut hyvästellään?

Olen nähnyt unia viime aikoina. Urheilijasta. Kummajainen kaukaisuudesta. Urheilija; tuolla nimellä entinen elämäni nyt kulkee näissä kirjoissa, sillä muuta nimikettä ei enää ole. Ei tunnetta, ei sidettä, vain välinpitämättömyys.

Silti jokin vaivaa.

Miksi mennyt palaa uniini, miksi se pyörii päässäni, kun annan alitajunnan unessa vapaaksi? Siksikö, että kaikki katkesi kuin seinään: iso räjähdys ja sitten hiljaisuus? Ei kysymyksiä, ei vastauksia. Ei liiemmin lausuttu hyvästejä, ei sanottu kiitos ja näkemiin. Ei huudettu vihaa kovaan ääneen, ei huudettu ääneen, ei ääneen… ei ääntäkään!

Viisi vuotta. Yritän työntää menneen pois, mutten tunnu onnistuneen siinä vieläkään. Viiden vuoden jäljeenkään!

Jokin vaivaa.

En jaksaisi enää katsoa noita turhia kuvia eilisestä, ne varjostavat tietäni vieläkin! Miksi en pääse eteenpäin?

Iso räjähdys, äänettömyys, hylkäys; poikki ja pinnon ja seuraavaan. Kaiken kulku nakersi luottamuksen. Kipu jäi jälkeen. Nyt olen kasannut luoton itseen, mutta en uskalla luottaa muihin. Kykenenkö siihen ikinä!

Se vaivaa!

Mikä estää menemästä eteenpäin, kulkemasta sinne, minne tarvitsee? Voiko entinen aika pitää vielä kiinni niin, että se täytyy irrottaa kokonaan?

Miten menneelle heitetään hyvästit, jotta voi jatkaa matkaa – jottei enää pelottaisi, että jo luottaisi? Miten käsitellään kipu, ettei se estä elämää?

Osaatko vastata? Oletko kokenut samaa, että menneisyyden haamut huutavat edelleen, vaikka aika tuntuu jo menneen?

 

Tämä laulu olisi kai pitänyt laulaa jo vuosia sitten. Mutta niin ei käynyt. Ei ollut tilaa, ei tahtoa. Onko se laulettava nyt; edelleen, entiseen? Onko sanottava suoraan kohti kasvoja? Onko se syy, ettei voi luottaa kehenkään – ettei pääse vielä mihinkään?

 

Tässä olen minä, kuusi vuotta sitten; silloin nyt jo menneessä. En haluaisi pyristää tuosta ajasta ajatuksissani eroon, sillä siihen liityy niin paljon kaikkea kaunista ja hyvää, jotka haluan kantaa mukanani tästä ikuisuuteen. Siihen liittyy kiitollisuus, jota ilman en eläisi tällaisena ihmisenä tänään.

 

/Äm, hienoisen herkkänä juuri nyt

Miksi sinulla ei ole munaa sanoa, että olet hyvä tyyppi?

Joka jeesuksen kerta, kun aion painaa blogini julkaisunsppulaa ennen uuden tekstin julkaisemista, mielessäni käy sama ajatus:

”Ei tässä ole mitään järkeä, eihän kukaan tätä kuitenkaan lue, ei tykkää, eikä ketään kiinnosta ja miksipä kiinnostaisikaan”.

Tai kun laitan radiossa mikrofonini liun pois päältä, lyön käteni otsalle, rutistan naamani ja totean ääneen:

”Voi hitto mitä kuraa juuri tuli suusta, enkö minä parempaan pysty!”

Tai nyt, kun viime aikoina tämä sinkkuuteni on ollut taas niin tapetilla, huomaan aina, ihan joka kerta tavatessani mielenkiintoisen tyypin huomaan ajattelevani, että eihän tuo nyt minusta voi olla kiinnostunut, kyllähän hänelle löytyy parempikin, ja minähän olen tällainen kamala.


VIIME viikolla radiolähetyksessäni oli teemana Upeat Villit Miehet – vietettiinhän tuollaista hienoa teemapäivää menneenä lauantaina. Juttelin monen ihmisen kanssa siitä, millainen oikeastaan on Upea Villi Mies (tai aivan samalla tavoin: Upea Villi Nainen tai Muunsukupuolinen!) ja vieraanani lähetyksessä oli mies, jonka kanssa asiaa pohdittiin myös ihan kaiken kansan kuullen.

Jokainen, alleviivaan, JOKAINEN juttukumppanini sanoi:

”No, enhän minä ole mikään upea saati villi, ihan tavallinen, tylsä tyyppi olen, ei minusta kyllä ole tällaiseen asiaan sanomaan mitään.”

Joka ikinen ihminen vähätteli itse itsensä – alleviivaan: ITSE ITSENSÄ – pienimpään takanurkkaan kyyhöttämään, ja minä jäin pitkäksi aikaa miettimään:

Miksi?

Miksi nämä ihmiset vähättelevät ja aliarvioivat itseään noin rankasti, kun minun silmiini he näyttäytyvät todella mielenkiintoisilta ja hienoilta tyypeiltä, joilla on varmasti paljon annettavaa ja ammennettavaa itsestään.

Kysyin asiasta myös radiolähetykseni haastateltavalta. Hän oli ihan mahtava, upea ja mielenkiintoinen tyyppi, ja jopa uskaltaa sen antaa näkyä, mutta silti useamman kerran itsekin sortui vähättelemään omia tekemisiään tai persoonaansa. Ei hänkään osannut sanoa syytä itsensä vähättelemiseen – sanoi sen vaan jotenkin lipsahtavan suusta, kun niin vain tapana on.

En voinut päästää asiaa helpolla läpi omien sormieni. Keksisinkö itse vastauksen?


MITÄ enemmän asiaa pohdin, alkaa minusta tuntua, että itsensä vähätteleminen on vain laiskoihin ihmisiin iskostunut tapa, jonka turvin voi välttää kaivamastaan itsestään esiin sen upean villin ihmisen, joka ihan aidosti ja oikeasti on. Se on itsekunnioituksen ja arvostuksen puutetta, johon meillä kenelläkään ei tulisi olla mitään syytä. Kyse on myötätunnosta itseä kohtaan, joka tekee jokaisesta hyvän tyypin.

On niin helppo turvautua heikkoon uskomukseen itsestä, sillä silloin ei tarvitse tehdä mitään: voi vain maata sohvalla ja valittaa miten elämä kohtelee kaltoin, minua, pientä uhria. On turvallista syyttää suomalaista kulttuuria siitä, ettei se salli meidän nostaa itseämme esille, tai etteivät ulkopuoliset halua meidän olevan omanlaisiamme, innostuneita ja itsevarmoja ihmisiä. Tai, että he kokevat meidän olevan jotenkin leuhkoja – ja jos niin ajattelevatkin, heidän ongelmansahan se on!

 

Upea, villi ihminen: Miksi sinulla ei ole munaa sanoa, että olet hyvä tyyppi, vaan tapasi on valita vähättely?

 

Me kaikki haluamme sanoa olevamme hyviä tyyppejä, ajatella olevamme kelpaavia, hyväksyttäviä ihmisiä ja tuoda tämä kaikki esille, mutta samalla pelkäämme sitä, mitä toinen siitä ajattelee.

Kummallinen kierre; näetkö tässä jonkin ristiriidan?


OLEN jäänyt itselleni kiinni useamman kerran viime päivinä siitä, miten aivan omaehtoisesti, rakennan itsellen huonon itsetunnon ja valitsen aina helpoimman; itseni vähättelyn, ja ajattellen, ettei kukaan ole kiinnostunut tai että juttuni ovat kuraa. En anna itselleni arvoa, en anna itseni olla arvokas kaikella sillä, mitä minulla on. En päästä itseäni loistamaan!

Ja tuon valinnan teen tietoisesti ihan minä itse, joka päivä erikseen. Voisinko valita toisin?


ON järkyttävää ajatella, miten paljon enemmän, ja hyvää me suomalaiset saisimme aikaan, jos ei vähättelisi itseä, omia voimiaan.

Kamalaa todeta, ettemme edes arvosta itseämme niin paljon että pystyisimme sanomaan: ”Hei kato, mä oon hyvä tyyppi ja osaan näitä juttuja.” Se on lopulta aika helppoa!

Jonkun on vaan rohkeasti alettava arvostaa itseään ja antaa sen näkyä. Ehkä se sitten tarttuu toiseen, ja kolmanteenkin!

Miten sinä voisit olla tuo tyyppi? Auttaisiko, jos vain luopuisi tavastaan aliarvioida itseään.

/Äm, Upea Villi Nainen

Kaikki kaipaavat rakkautta ja haluavat hyväksyntää – mutta muistatko tämän aina arjessa?

Kummallinen tunne on pyörinyt päässäni viimeiset viikot.

Taannoinen Ilta-Sanomien haastatteluni (Radiojuontaja turhautui Tinderiin – nämä kuvat eivät tuottaneet tulosta: Koin sovelluksen itsetunnon kannalta lamauttavaksi) herätti varsinaisen viestitulvan, ja olen saanut kymmeniä yhteydenottoja eri ihmisiltä.

Saan niitä toki työni takia muutenkin paljon ja usein, mutta nyt, kuten aina näiden lehtijuttujeni yhteydessä, yhdellä kertaa saatuna ryöppy oli aikamoinen.


EI kai siihen koskaan totu täysin. Moni haluaa tavata, pyytää treffeille tai avaa omaa elämäänsä tavalla, johon minulla ei välttämättä ole oikeita sanoja vastata. Ja tietenkään ei ole mahdollista tavata tuntemattomia; kun totta puhun, se tuntuu välillä jopa hieman pelottavalta ajatukselta. Joka kerta minä myös itse hämennyn tällaisesta.

Tapani on kuitenkin ollut aina vasta jotain, mutta tällä kertaa aika tai voimat eivät tuntuneet riittävän.

Avauduin asiasta ystävälleni.

”Eivätkö he tajua, että saan näitä viestejä kymmenittäin! Olettavatko he olevansa ainoa, joka minua lähestyy ja odottavat todella, että olen valmiina tapaamaan jokaisen – tai että minulla on heille oikeat sanat vastata viestiin? Vaikka minun tarinani onkin julkisesti jaettu ja he ovat siihen samaistuneet, minä en tiedä heistä mitään. Miten osaisin sanoa mitään tai voisin kirjoittaa kaikille?” huokasin.

”Mitä he odottavat minulta?”

Ystäväni katsoi minua ja sanoi:

”Maija, he kaikki ovat ihan yhtä rakkauden ja hyväksynnän nälkäisiä kuin sinäkin. Me kaikki olemme, ihan yhtä lailla ja samalla tavalla. Se sinun täytyy vain ymmärtää ja muistaa. Ehkä riittää, että sinä vain huomioit, kiität? Ehkä sinun ei tarvitse muuta tehdä?”


TUO ystäväni esittämä pieni ajatus sai minut pohtimaan asiaa vähän laajemmin; sellaisia vähän arkisempia ja yleisempiä tapahtumia, joita tulee vastaan meille kaikille. Sellaisia, joissa kenties tulee ajatelleeksi, että miksi ihmeessä toinen käyttäytyy kummallisesti, tekee jotain, joka tuntuu itsestä hämmentävältä. Niitä tilanteita, joissa tulee ahdistava olo ja haluaisi kenties työntää tuon ihmisen pois tieltään.

Kun, tiedätkö, ne taitavat kummuta tuosta ihan samasta paikasta; rakkauden kaipuusta ja hyväksynnän tarpeesta, siitä, että toinen haluaa tulla havaituksi, huomatuksi!

Ehkä noissa tilanteissa tulisi kääntä katse hetkeksi itseen ja ymmärtää, että joskus sitä itsekin kai käyttäytyy noin. Ehkä olisi hyvä muistaa, että jokin kummallinen käyttäytyminen toiselta tarkoittaa todennäköisesti vain sitä, että hän haluaa tulla nähdyksi ja hyväksytyksi, eikä hän tarkoita pahaa tai ärsytä ja tunkeile tarkoituksella.

Ja vaikkei aina voisi vastata samalla tavalla tai tunteella kuin tuo toinen, voisiko hänen eleensä kuitenkin huomioida jotenkin; antaa pienen vinkin siitä, että on kuullut, huomannut? Sillä se saattaa tarkoittaa tuolle toiselle paljon enemmän kuin itse osaa kuvitella.

 

Niin minä kuin sinä kuin kaikki muutkin – kaikki me kaipaamme rakkautta ja haluamme hyväksyntää, huomiota. Muistathan sinäkin tämän aina arjessasi?

 


OLEN yrittänyt vastata viimeisimpiinkin saamiini viesteihin ja haluan vielä erikseen kiittää ihan jokaista, joka koskaan on minuun yhteyttä ottanut! Vaikka välillä tuntuu vaikealta osata vastata tai löytää siihen aikaa, olen silti ihan jokaisesta viestistä valtavan otettu ja toivon, että edelleen lähestytte minua ajatuksinenne.

Joskus vastaukseni saaminen kestää vain vähän pidempään – ehkä nyt ymmärrät miksi.

Nämä Polaroid-kuvat otettiin erään (toisen kuin tässä jutussa mainitun) ystäväni uuden vuoden juhlissa. Tuo musta möykky allani on hänen koiransa, enkä minä, vaikka siltä saattaa näyttääkin, ole sammunut tuossa toisessa kuvassa 😀 Olen vain täynnä halaamisen kaipuuta kai!

 

Sydämmii ja perhosii ja kaikkii ihanii!

/Äm

Ei ihminen eniten pimeyttään pelkää, vaan valoa, voimaansa

Etpä uskokaan, miten vaikeaa oli aikoinaan julkaista tämä kuva.

Koko tarinan tämän kuvan taustalla voit lukea tästä kirjoituksestani ”Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää”

 

Siinä olen… noh, kai sen siitä näkee: aika rikki. Sen astisen elämäni vaikkeimmat vuodet olivat juuri kulminoituneet eroon ja koko maailmani romahdukseen. Mutta halusin ottaa tämän kuvan herkällä hetkellä ja jukaisin sen lopulta tässä kirjoituksessani: ”Kun mieli romahtaa”.

Tuon kuvan otosta alkoivat vieläkin hurjemmat vuodet, joista nyt viides on päättynyt. On uusi vuosi. 2019!


Tässä minä olen vain viikko sitten.

Näiden kuvien välissä on viisi vuotta.

Noihin vuosiin en nyt enää mene sen syvemmälle, sillä olen päättänyt, että on aika jättää ne taakseen. Näiltä blogini sivuilta pääset kyllä lukemaan polkuni opetuksia – ja niin toivonkin sinun tekevän, sillä monet niistä ovat hyvin viisaita tekstejä!

 

Mutta siiretäänpä katse tuohon jälkimmäiseen kuvaan. Mitä sinä näet?

Olen itse tuijotellut näitä kuvia viime päivät ja pohtinut, mitä itsessäni näen. Mitä oikeastaan näiden vuosien aikana on tapahtunut? Olen miettinyt, mikä on ollut kaikista hurjinta – pelottavinta.

Ja yhtäkkiä tajusin: Vaikka viimeiset vuodet ovat olleet välillä käsittämättömän kovia, en lopulta olekaan eniten pelännyt pimeyttä tai vaikeita hetkiä; ne on vain täytynyt kohdata, kun ei ole ollut vaihtoehtoja. Voisi ajatella, että hurjinta on ollut lipua synkkyyteen, menettää voimansa ja vaipua toivottomuuteen. Mutta tiedätkö, eniten minua on säikäyttänyt ymmärtää miten vahva ihminen on ja kuinka kuinka paljon voimaa sekä valoa ihmisen sisältä löytyy.

Se on pelottavaa siksi, että kun tuon voiman tunnistaa ja löytää, tajuaa automaattisesti, että sitä on myös käytettävä. On hurjaa havaita olevansa täynnä hehkua, jota voi hyödyntää hyvään, kun oikeastaan olisi vain helpompi pyöriä pimeydessä, uhriutua ja valittaa. Silloin ei tarvitsisi tehdä mitään.

 


Olen pohtinut tätä teemaa viimeiset päivät ja oivaltanut jotain hyvin tärkeää, sellaista, joka koskee myös sinua:

Emme me itsessämme eniten pimeyttä pelkää, vaan valoa. Emme hätkähdä heikkoutta, vaan voimaa, vahvuutta. Sitä, joka laittaa katsomaan toista suoraan silmiin, lausumaan lempeän sanan – toimimaan, kun tarvitaan.

Eikä pimeytensä pelko ole suurin synti, vaan se, ettei valjasta valoaan voimaksi maailmaan.


 

Törmäsin tähän asiaan konkreettisesti tällä viikolla, kun Twitterissäni pyysin ihmisiä ilmiantamaan jonkun tyypin, joka on omilla hyvillä teoillaan iloa ja positiivisuutta muidenkin elämään.

Vastauksia alkoi yllättäen sadella valtava määrä ja jäin ihmettelemään miksi tuollainen pieni ajatus sai ihmiset liikkeelle.

Ihmiset haluavat sanoa toisistaan ja toisilleen hyvää, mutta usein siihen tarvitaan joku sysäys, lupa, joka tähän tekoon annetaan.

Ja nyt tullaan kaikista olennaisimpaan. Vaikka sen luvan lopulta voi antaa vain itselleen, välillä tarvitaan toisia, jotka näyttävät suuntaa. Sellaisia, jotka antavat luvan, näyttävät mallia. Toivon, että omalta osaltani voin olla sellainen. Sillä, perhana vieköön, minulla on siihen voimaa!


Ei näissä kuvissa lopulta ole mitään eroa. Se sama valo on tuolla sisällä. Mutta tuolloin, viisi vuotta sitten, en tuntenut sitä, en ollut siihen kosketuksessa, sillä elämäni pakotti minut ensin tutustumaan heikkouteeni.

Nämä vuodet vain ovat vapauttaneet valoni. On täytynyt menettää kaikki itsessään ja ympärillään, käydä syvimmässä synkkyydessä ja pahimassa pimeydessä; on täytynyt uskaltaa olla heikko. Se on ollut raastava tie, enkä sellaista toivo toisille.

Mutta rohkeuden tarttua omaan voimaansa ja valaista toistenkin tietä; sen minä toivon kaikille. Sinullekin!

 

Se on uusi vuosi nyt, ystävät! Nyt on aika loistaa!

Lämmöllä, Äm

Hyvää joulua!

Hyvät ystävät! Syksy on ollut kovin uuvuttavaa aikaa kaikkien muutosten keskellä, ja siksi onkin ihanaa, että nyt muutaman päivän voin levähtää toisissa maisemissa. Saavuin Budapestiin viettämään joulua, terveiset täältä! Kaunis, jouluinen kaupunki on vastaanottanut luokseen ilolla, ja tämä matkalainen tutustuu innoissaan joulunviettoon Unkarissa.

Tämä vuosi on ollut poikkeuksellisen hiljainen blogissani, mutta päässä kehkeytyy tällä hetkellä jos jonkilaisia uusia ajatuksia ja aiheita, joihin varmasti myöhemmin ielä palaan.

Nyt haluan vielä erikseen kiittää teitä suuresta määrästä yhteydenottoja ja viestejä, joita olette minulle viime päivinä osoittaneet liittyen haastatteluuni, jonka annoin Ilta-Sanomille. Vastaan teille kaikille varmasti, mutta se vie hetken suuren viestimäärän ja joululomani takia.

Jos et vielä juttua ole lukenut, se löytyy täältä:

 

”Radiojuontaja turhautui Tinderiin – nämä kuvat eivät tuottaneet tulosta: ”Koin sovelluksen itsetunnon kannalta lamauttavaksi”

 

Olen valtavan otettu, että tämä työni yksinäisyyden ja yksin elävien äänitorvena noteerataan, ja mediat ottavat jatkuvasti yhteyttä haastattelupyynnöin. Nämä ovat pienen ihmisen näkökulmasta esitettyjä, isoja ja yhteiskunnallisesti merkittäviä asioita, joista olen päättänyt rohkeasti puhua – tämä tuore Ilta-Sanomien juttu erinomaisena esimerkkinä. Toivon, että luet tämän jutun ihmisten kohtaamisten puolestapuhujana ja kuvana ajastamme. Mitä sinä tästä asiasta ajattelet?

Ja oli muuten juuri näitten sinkkuhommien vuosipäiväkin tänään, tajusin just. Tasan viisi vuotta sitten oli muuten, huh, vähän rankka meininki (linkin takana lisää). Onneksi elämä on kuljettanut nyt tähän pisteeseen…

 

Hyvää ja rauhallista joulua kaikille; te olette taas tänä vuonna antameet uskoa siihen, että jotain on tullut tehtyä elämässä oikeinkin!

 

Lämmöllä Äm

Missä yksinäiset ikinä kohtaavat? Tinder-kokeiluni yllättävä lopputulos pysäytti

Jokohan minä olisin valmis? Se on kumma kysymys, jonka olen kohdannut tänä syksynä. Uskaltaisinkohan jo uuteen?

Joskus elämän tapahtumat jättävät vähän syvemmät jäljet, ja niitä täytyy kunnolla korjailla ennen kuin voi mennä eteenpäin. Vain muutaman päivän päivän päästä minulle tulee täyteen viisi vuotta sinkkuna. Näin kauan on kestänyt uskaltaa edes ajatella asiaa.

Mutta nyt! Käänne kaikessa; jospa nyt olisi aika?


MENIN Tinderiin kaksi viikkoa sitten. Päätin antaa sille uuden mahdollisuuden, sillä olin jo aiemmin testannut tätä deittisovellusta hetken ajan.

Tuolloin Tinder tuotti alussa jännittävää kutkutusta elämään. Vaihdoin viestejä ihmisten kanssa ja jopa sovin parit treffitkin. Mutta kun noiden tapaamisten aika tuli, treffikumppanit peruuttivat ne viime hetkellä. Se tuntui kovin käsittämättömältä, sillä syitä ohareille ei annettu. Lopulta päätin lopettaa homman, koska se ei tuntunut toimivan.

Siksi tällä kertaa olo oli jo alusta alkaen hyvin epäilevä. Päätin kuitenkin suhtautua positiivisesti ja tykätä vastaan tulevasta tyypistä aina silloin, kun vähänkään siltä tuntui.

Mutta enpä arvannut, kuinka hurja tunne nyt heräsi jo aivan alkumetreillä. Itsetuntoni on romahtanut näiden viikkojen aikana on melko matalaksi.


OLENKO minä vain yksi kasvo muiden joukossa, ja parin etsiminen peli, jota pitäisi osata ja jaksaa pelata oikein – tehdä hommasta tavoitteellista työtä laittaen itsensä alttiiksi kerta toisensa jälkeen vailla mitään varmuutta?

Haluanko minä toimia niin?

Sain aika vähän osumia Tinderissä, enkä tiedä mitä tein väärin. Ajatus siitä, että soveluksessa on niin monta muutakin, enkä ymmärrä millä periaattein parit muodostuvat tai mitä miehet hakevat, alkoi ahdistaa. Pelotti, että yltäkylläisyyden äärellä ihmiset alkavat kohdella toisiaan kertakäyttötavarana, sillä nurkan takana saattaakin olla vielä joku parempi.

Tuntui, että itselleni jotain hyvin olennaista jäi puuttumaan.


NÄIDEN kahden viikon aikana olen käynyt paljon keskusteluja eri ihmisten kanssa parisuhteen muodostamisesta, kumppanin löytämisen eri tavoista. Kaksi asiaa toistuu kerta toisensa jälkeen näissä keskusteluissa.

Ensinnäkin: deittiapplikaatioiden käyttämiseen on alettu todella kyllästyä. Sen sijaan kaipaammekin aitoa, kasvokkaista ensikohtaamista ilman, että taustalla on arvioiva katsetta toisen kuvasta tai takana lyhyttä keskustelua chatti-ikkunassa. Kaipaamme kosketusetäisyyttä ja mahdollisuutta aistia koko ihminen kerralla jo ihan ensimmäisellä kerralla; saada sellainen yhteys toiseen, jota kuvien tai kevyen keskustelun välityksellä ei saa, ja tehdä päätös tykkäämisestä tuon tunteen perusteella.

Ja sitten se toinen, kysymys: Mutta missä ihmeessä ihmiset nykyään kohtavaat toisiaan tuolla tavoin? Missä yksinäiset ikinä kohtaavat, jos eivät halua käyttää sovelluksia? Kukaan ei tunnu tietävän siihen vastausta, vaikka kysymys on niin monen huulilla.


OLEN kävellyt viime päivät pitkin Helsingin katuja ja seurannut ihmisiä. Siellä me kuljemme katse maassa ottamatta kontaktia kehenkään!

Päässäni on pyörinyt kysymys, jonka joku minulle esitti: Onko luonnollinen kohtaaminen ulkoistettu nykyisin näihin deittisovelluksiin ja naamojen pyyhkiminen kännykän näytöllä syrjäyttänyt silmiin katsomisen? Kenties otamme kontaktia vähän, sillä tiedämme helpomman kokonaisen maailman maukkaita vaihtoehtoja aukeavan, kun vain asettuu turvallisesti omalle sohvalle ja avaa älylaitteen.

Miksi kukaan ei katsoa toisiaan silmiin kadulla ja hymyile? Tervehdi iloisesti ja sano, jos toinen näyttää mielenkiintoiselta? Tuntuu, että ihmisten tapaamisesta ja tutustumisesta onkin tullut sovellusten myötä ihan hirveän vaikeaa ja luonnotonta – sillä tavoin itsetuntoa syövää kuin tämän kaiken itse esimerkiksi nyt koin.

 

Tästä asiasta on ihan turha paasata, ellei itse ole valmis toimimaan esimerkillisesti. Siksi, vaikka pelottaakin, aion itse nostaa pääni nyt maasta ja katsoa rohkeasti silmiin.

Jos teen sinulle niin kohdatessamme kadulla, uskaltaisitko katsoa takaisin?

 

 

Poistin tänään tilini Tinderistä. Mutta vaikka se ei toiminut minulle, moni muu löytää sieltä tälläkin hetkellä etsimänsä. Se on hienoa. Kenties oma silmiinkatsomiskokeiluni tuottaa vielä jotain tulosta…

 

Kuva: Panu Luoma

Sen saa, minkä itse tekee todeksi

AION kirjoittaa kirjan. Se on maailman lyhin elämäntaito-opas nimeltään ”Sen saa, minkä itse tekee todeksi”. Kirjassa on kaksi sivua. Etusivulla lukee ”Viitsi.” ja takasivulla ”Toimi.” Ja kannen kirjailijaesittelyssä sanotaan, että: ”Lue nämä kaksi sivua jo kirjakaupassa, äläkä edes osta kirjaa itsellesi. Jos on pakko, polta kirja mahdollisimman pian.”

Kun nyt olen saanut elämäni suunnan korjattua parempaan, näennäisesti toteuttanut unelmani ja päässyt sinne mihin olen halunnut, minulta on viime aikoina kyselty paljon, miten tämä polku on kulkenut ja kuinka voi päästä tavoitteesensa, esimerkiksi unelmiensa ammattiin.

Kysymykset ovat pysäyttäneet minut pohtimaan; mitä oikeastaan kysyjille haluan sanoa?


OLEN tehnyt tätä yhden naisen elämäntaito-opasta, blogiani, jo lähes kahdeksan vuoden ajan, kulkenut haparoiden ja etsien, hirveästi hukaten ja suloisia siemeniä saalistaen – mutta huomaatko, mikä tuon tarinan ydin on?

No perkele se, että menee ja tekee! Viitsii, vaivautuu, toimii. Toimii! Analysoi tapahtuneen, ja korjaa suuntaa jos siihen tarve on. Tunnustelee tietäen, mikä tuntuu hyvältä. Ohjenuorana onnistumiseen ilo.

 

”Itsensä löytää kun elää itsensä todeksi.

Muutoksen saa, kun ltse on tuo muutos juuri nyt.

Uuden suunnan saa, kun lähtee kulkemaan eteenpäin.

Sen saa, minkä itse tekee todeksi – minkä asettaa arkeensa askelmerkiksi”, minä sanon kysyjille, ja samaan hengenvetoon totean: Saanko jo lopettaa asian alleviivaamisen kaunein korulausein? Kun oikeasti tahdon vain sanoa:

 

”Sen, mitä haluaa ja etsii, mistä unelmoi, täytyy viitsiä itse tehdä.”

 

On jännä, miten moni meistä yrittää ulkoistaa elämänsä toisille tehtäväksi ja toteutettavaksi; itsekin olen ollut siellä. Haetaan onnea toisista ja vastauksia itsensä ulkopuolelta. Ulkopuoliset ja ympristö voivat auttaa innostumaan ja inspiroitumaan, mutta kukaan ei tee työtä toisen puolesta. Mitään taikasauvaa ei ole, eikä löytöjä tehdä elämäntaito-oppaita lukemalla. On tartuttava toimeen ja elettävä jo nyt sillä tavoin kuin käsillä olisi jo se kaikki, mitä eniten maailmassa haluaa.

Kaikista eniten toivon, että tässä blogissani – kertoessani vaihe vaiheelta elämäni käänteistä ja tekemisistäni – olisin voinut osoittaa nämä sanani käytännössä. On ihan hirveän vaikea lyhyesti kertoa tuo kaari, sillä toinen toistaan pysäyttävämpiä blogimerkintöjä on syntynyt matkan varrella ihan valtava määrä, mutta laitan tämän tekstin loppuun joitakin linkkejä tästä blogista.


PYRI, tavoittele, haali – niin meille opetetaan. Itselleni suurin oivallus ja käänteentekijä on ollut se hetki, kun tajusin lopettaa tuon kaiken.

Tavoittelemisen sijaan aloin ajatella, että asia, jota juuri tuolla hetkellä olin tekemässä, oli suurinta ja mahtavinta, mitä voisin ikinä tehdä. Ajattelin olevani paljon pidemmällä kuin olinkaan ja tekeväni asiat paljon suuremmin kuin todellisuudessa tein.

Aloin kirjoittaa blogia, ja sitä luki todennäköisesti vain kaksi ihmistä. Mutta silti tein ja toteutin tuota asiaa kuin olisi ollut hienointa ja innostavinta mitä voisin koskaan saada tehdä. Näin itseni niin suurena kuin halusin olla, vaikken ollut vielä lähelläkään. Tuskin ikinä olen, siksi onkin aivan turhaa yrittää saada jotain tavoittelemattomissa olevaa.

Vain syventymällä ja paneutumalla meneillään olevaan, siihen mitä on, voi saada asiat alulle. Teot kasaantuvat ja niistä alkaa muodostua kokemus – lopulta oivallukset ja onnistumiset, jotka johtavat taas askeleen eteenpäin. Ajattele, että minulle juuri tämän blogin kirjoittaminen oli avain kaikkeen, missä olen nyt.


JA NYT,hyvä ystävä, tullaan kaikista olennaisimpaan: Kaikki muuttuu sillä hetkellä, kun ymmärrät pitää juuri tätä hetkeä, sitä asiaa jota juuri nyt teet, maailman suurimpana saavutuksena, johon pystyt. Vaikka tiedät, että sinusta on vielä suurempaankin, avain on olla tyytyväinen kussakin hetkessä. Minullakin on vielä monta kiveä käännettävänä ja suuria tavoitteita mielessä, mutta sillti olen onnellisin juuri näin. Kaikki muu, mikä tähän päälle tulee, on plussaa.

 

”Opi arvostamaan askeleita, jotka olet ottanut ollaksesi juuri tässä. Lakkaa tavoittelemasta. Lakkaa valittamasta, ettet ole sielä minne haluaisit.

Tajua, että olet itseasiassa juuri siellä minne olet halunnut; siellä, minne olet mennyt tehtyäsi asiota joita olet tehnyt. Jos se ei ole oikea paikka, toimi ollaksesi muutos”, niin minä sanon kysyjille.

 

Jostain syystä sitä aina rakentaa itselleen tavoitteen, kuvan siitä, mikä on täydellisintä, mitä haluaa. Sitten yrittää hypätä suoraan tuohon täydelliseen tavoitetilaan, imaista itsensä sellaisella putkessa kulkevalla kapselilla – tiedätkö, sellaisella joita on joissakin kaupoissa tai apteekeissa – suoraan perille. Ainoa vaan, että noin samalla sekunnilla kun kapseliin astuu, huomaakin, ettei tuohon tavoitteeseen voikaan näin hypätä.

Täytyy osata katsoa ohi ilmeisen ja itsestäänselvän. Täytyy kääntää katseensa sivupoluille ja tarttua oviin, jotka aukeavat helpoimmin. Ei ole menetys aloittaa toiselta tai alemmalta askeleelta; se on viisautta!


KUN ITSE kahdeksan vuotta sitten tajusin, että olen väärässä paikassa, silloin viestintäfirman yrittäjänä ja uupuneena taakana alla, ei ollut vaihtoehtoja. En tiennyt yhtään, mikä oikea suunta on, kuka olen parhaimmillani tai mitä ylipäänsä haluan. Oli vain tartuttava jokaiseen pienimpäänkin oljenkorteen, ja katsottava miltä ne näyttivät ja tuntuivat.

Tärkeä oivallus oli ymmärtää sivupolkujen merkitys; se, että en ehkä pääsisikään perille suoraan eteenpäin kulkemalla, vaan oli katsottava, mitä tien vieressä oli. Ymmärsin, että on parempi valmis kulkemaan sivupoluilta kohti suurempaa. Viimeisin siirtoni, muutto Kuopioon oli hyvin strateginen askel. En missään vaiheessa ajatellut jäväni Kuopioon lopullisesti, mutta tiesin, että se on minulle paras ja hienoin paikka kehittyä.

Ja se poiki siemenen. Annoin kaikkeni, ja paljon enemmän; näyttöjä joka suuntaan ja rakastin kaikkea tekemistäni. Ja vaikka olenkin matkan varrella joutunut tekemään myös tylsiä tehtäviä, olen kaikesta etsinyt ilon: sen pienen asian, joka auttaa innostumaan myös epämotivoivien tehtävien äärellä.

 

”Tee töitä, anna näyttöjä. Mitä enemmän antaa, sitä varmemmin saa. Kun tekee tosissaan, muttei vakavasti, virta vie lähes huomaamatta maaliin. Äläkä mieti liikaa; se tuhoaa hyvän siemenet!

Maailma antaa tavoittelemasi vasta, kun olet tyytyväinen toimintaasi.

Ja muista, tyytyminen on eri asia kuin tyytyväisyys”, niinkin minä kysyjälle nyt sanon ja kerron samaan hengenvetoon, ettei tarinaani liity mitään taikaa tai sankariutta, ihan vaan hemmetisti työtä ja uhrauksia – uskoa itseen ja siihen, mitä juuri minä parhaimmillani voin olla.

 


TÄMÄN kuvan tein ja ajatukset kirjoitin jo muutama vuosi sitten. Mutta edelleenkin, ja vielä ehkä nyt vahvemmin se koskettaa itseänikin. Näihän kaikki on mennyt! Hemmetin nerokkaita ajatuksia!

 

 

/Ämmänne

 

TARINANI KULKU:

Tämä on hyvä, lyhyt läpileikkaus viimeisiin kahdeksaan vuoteen ja sen sisältä löytyy lisää linkkejä eteenpäin tekseihini:

”Löytääkseen merkityksen elämään on rohkeasti kohdattava karuimmatkin kasvonsa”

 

Kovatkin kokemukset ovat oppeja, jotka täytyy jakaa

Joskus sitä miettii, että miksi ihmeessä elämä on mennyt juuri näin. Mutta tuo ei ole olennainen kysymys. Tärkeämpää on pohtia miten voi hyödyntää kaikkea kokemaansa ja kuinka palvella toisia tällä tiedolla – kääntää romuttavatkin vaiheet rikastaviksi ratkaisuiksi.

Saan paljon haastattelupyyntöjä, mutta edelleenkään ei tunnu helpolta nähdä oma nimensä ja kasvonsa liitettynä suuren iltapäivälehden otsikkoon, jossa lukee:

Maija eli miehensä elätettävänä toisessa maassa – ero vei sossun luukulle: ”Opin, että naisella pitää olla omat rahat”

Mutta tämä on tärkeää: Meidän tehtävämme on jakaa kokemuksia ja auttaa toisia oivaltamaan! Tässä on tuore haastatteluni Iltalehdessä. Juttu on todella hienosti kirjoitettu, uskalsin luottavaisin mielin kertoa näistä tapahtumista syvemmin kuin ikinä aiemmin.

 

Lue juttu Iltalehdestä TÄÄLTÄ!

 

Kuva: Taru Tammikallio / Iltalehti