Kaikki muu seuraa – menestys on kontaktilaji

Ah. Istun sohvalla ja tuijotan televisiosta Tarkkomarkkinoita. Väsyttää tiiviitten työpäivien jäljiltä, mutta mieli muhii ajatuksia.

Nyt mieli kyllä oikeastaan haluaa palata takaisin viime vuoteen ja Tangomarkkinoille, joilla olin tuolloin töissä. Vähän erilaisissa hommissa kuin tänä päivänä. Mutta tavallaan taas ei sitten yhtään. Samat teemat kun kulkevat nyt ajatuksissani.


VIIME VUONNA POHDIN Tango-työkeikkani jälkeen blogissani menestystä. Sitä, miten tangoartistit kohtaavat yleisönsä, ja mikä saa suosituimmat heistä erottumaan. Näin minä kirjoitin viime vuonna blogitekstissäni ”Saanko luvan? Tangomarkkinat ja menestyksen oppitunti” (lue koko juttu tämän linkin takaa).

”- – – olkoonpa laji mikä tahansa, onnistuminen, suosio ja menestys syntyvät, kun fokus on yleisössä, ei itsessä. Kun haluaa antaa jotain toiselle.

Vaikka vastaan tulisi sekopäisiltä vaikuttavia mäkihyppääjä ja hiihtäjä, ei katsota nenänvartta pitkin, vaan pysähdytään kuuntelemaan ja juttelemaan. Loistetaan lavalla toista ajatellen. Otetaan jokainen vastaan, ollaan uteliaita, kiinnostuneita, annetaan aikaa.

Annetaan!

Ja mitä annetaan on lupa: koskettaakseen, saadakseen hymyn toisen kasvoille sekä innostuksen syttymään on oltava ensin itse esimerkinä. On annettava lupa – ensin itselle ja sitten toiselle – heittäytyä ja tuntea. – – – 

Elämä on kontaktilaji. Parhaimman vaikutuksen toiseen tekee kiinnostumalla hänestä, antamalla hänelle täyden huomion ja osoituksen siitä, että välittää. Niin menestytään. Kaikki muu – taito, mammona, whatever – on toissijaista.

Tärkein on kohdata ja koskettaa. Antaa toiselle lupa nauttia, tuntea, elää. Sitten kaikki hurmaantuvat – – –

Jonkun on näytettävä mallia. Jonkun on annettava lupa. Ja ne luvan antajat; he, ovat menestyjiä!”

Viime vuosien kaksi kuningatarta Susanna Heikki ja Erika Vikman juhlistivat Erikan voittoa viime kesänä Tangomarkkinoiden viimeisenä iltana päälavana backstagella. Lisää kuvia ja tunnelmia viime kesältä tässä blogissani.

 

TÄMÄ LAINAUS MUISTUI mieleeni nyt tv:stä seuraamani Tangokunigatarfinaalin lisäksi eilen, kun haastattelin laulaja Katri Helenaa. Hän on yksi upeimmista ihmisistä, jonka olen tavannut.

Hänestä on tehty tänne Kuopioon kesäteatterinäytelmä, ja minä kysyin häneltä syytä siihen, miksi hän on niin suosittu, että hänen tarinansa on päätynyt tarinaksi usealle teatterilavalle.

Hän sanoi, että on aina halunnut ainoastaan laulaa; että kaikki muu uralla vastaantullut maine ja mammona ovat olleet toissijaisia. Ne ovat vain seuranneet perässä, kun hän on tehnyt työtään, jota rakastaa – palvellut yleisöään ja viihdyttänyt heitä parhaalla lahjallaan. Keskittynyt siihen, mikä tuntuu hyvältä ja antanut sen kummuta ulos muille.

Mikä esimerkillinen nainen onkaan Katri Helena! Oli suuri ilo päästä haastattelemaan häntä.

 

TÄSSÄ AJATUKSESSA ON JOTAIN niin tärkeää, että on pysähdyttävä jälleen kerran sen ääreen. Mietittävä, miten minä toimin, miten kohtaan muut, miten läsnä olen ollessani tekemisissä muiden kanssa.

Sillä kaikki muu seuraa perässä – sen minulle kaikki tapaamani menestyneet esiintyvät taiteilijat ovat opettaneet.

Oletko sinä ikinä miettinyt tätä?

/Äm, joka siirtyy taas jännittämään Tangokuningatar-kisan tulosta

Miten oikeasti paha pelko voitetaan?

Kymmenen kuukautta sitten minä putosin. Alastulo metrien korkeudelta urheilusuorituksessani eponnistui ja loukkasin polveni pahasti.

Aikamoinen kakku tuli lusittavaksi leikkauksineen päivineen. Matka takaisin kuntoon on pitkä, ja se on vasta jossain puolessa välissä. Kuntoutus vie vielä ensi vuoteen ennen kuin polvi on entisellään.


POLVEN KUNTOUTUSTA OLEN hoitanut fysioterapeuttini kanssa Helsingissä. Nyt Kuopioon muutettuani olen hankkinut personal trainerin. Kun on ensin maannut sängyssä vammautuneena kuukausia ja sitten kaiken kuntoutuksen keskittyessä vain jalkoihin havahduin siihen miten huonoon ja heikkoon kuntoon koko muu kehoni on tässä prosessa mennyt.

Mennessäni viime viikolla ensimmäiseen tapaamiseemme hihkuin intoa; saisin vihdoin koko kehoni liikkeelle, sillä personal trainerini suunnittelisi minulle yläkropan ja keskivartalon ohjelmaa.

Mutta tänään. Toisella tapaamisellamme, keskellä suurinta innostustani kohtasinkin voittajani.

Leuanveto.

Olimme aikeissa kokeilla leuanvedon lisäämistä ohjelmaani. Tuo pieni ja simppeli liike. Kehon nosto käsillä ylös ja laskeutuminen hallitusti alas.

Mutta ei. Minun pääni ei antanut kehoni taipua liikkeeseen. Yritin kaikkeni, mutta peräännyin itkien. Kyyneleet nousivat silmiin ja henkeä ahdisti pelkka ajatuskin lattiatasoa korkeammalle noususta.

Minä pelkään putoamista enemmän kuin mitään.

Lattiatasolla kaikki tuntuu hyvältä ja turvalliselta.

 

TÄMÄ ON NYT NIITÄ JUTTUJA, että ihan turha tulla bullmentuloitten tai jarisarasvoiden huutamaan naaman eteen, että ”mene luuseri sinne epämukavuusalueelle”. Tämä on hyvin todellinen ja suuri pelko, vaikka ulkopuolisesta se saattaisi näyttää huvittavalta.

Onnettomuudestani on jäänyt pinnan alle kytemään valtava putoamisen pelko, ja tänään minä tajusin miten paha se todella on. Ei mikään pikku päänsisäinen höpötys, vaan todellinen kauhu, joka tuntuu kehossa asti puistatuksena joka kerta kun edes mietin asiaa. Kammottava mielen lukko, joka ei anna kehoni toimia, vaikka mitä sille juttelen. En uskalla nousta lattiatasoa korkeammalle, sillä pelkään onnettomuuteni toistuvan.

Miten ihmeessä tällaisesta pääsee yli, sillä en missään nimessä halua, että tämä pelko jää päälle?


PERSONAL TRAINERINI KANSSA päädyimme siihen, että luottamusta on kasvatettava ensin käsilihasten kautta. Hän ammattitaitoisesti vaihtoi suunnitelmaansa. Ensin on saatava lisää voimia käsiini, jotta luottamuksella oman kehon toimivuuteen voisi olla mahdollisuus kasvaa – siitä kai tässä lopulta on teknisesti kyse.

Mutta kun ihminen ei ole vain tekniikaa, vaan silä on valtava mieli. Ja siksi, koettuani tämän käsittämättömän pelon tunteen, minua pelottaa, etten pääse tästä ikinä irti.

Ainoa keino on tietysti vain saada itsensä toimimaan ja menemään kohti pelkoa, mutta miten se tehdään?

Nyt kaipaan sinun apuasi; onko sinulla ollut vakavaa pelkoa ja miten olet sen voittanut? Miten olet saanut itsesi turvallisesti ja maltillisesti voittamaan ihan oikeasti pahan pelkosi?

Onneksi löysin Kuopiosta erinomaisen kuntosalin ja loistavan personal trainerin. Luottavaisin mielin mennään kohti vahvaa kehoa, vaikka mielikin tuntuu välillä rapisevan.

Ulkopuolisena omassa elämässä

Kävin äsken ruokakaupassa. Siellä hyllyjen välissä minuun iski yhtäkkiä hyvin vahva fyysinen muisto – tunne siitä, kun viisi vuotta sitten kuljin ensimmäistä kertaa uuden Ruotsin kotikaupunkini ruokakaupassa. Ja sitten; sama tunne, ja muistin ensimmäisen visiittini uuden Norjan kotikyläni ruokakauppaan.

Värähdys voimakasta muistoa. Koetun kokemuksen aallot.

Hirveän vaikea on tätä tunnetta sanallistaa. Mutta sellainen tunto syntyy kai jossain pienessä, merkityksellisessä hetkessä ja jää kehoon kytemään. Ei irtoa ikinä, ja palaa takaisin voimakkaana värähdyksenä, kun elämä kuljettaa samankaltaiseen pisteeseen uuden kerran.

Ehkä tuo muisto koostuu koetun hetken jännityksestä, jännitteistäkin. Se ei niinkään ole yksittäinen kuva mielessä, johon jokin hetki on tallentunut, vaan valtava tunteen aalto, joka valtaa kehon.

Ja äsken ruokakaupassa vaeltaessani minun vielä tuntemattomien hyllyjen välejä tutustuen uuteen arkeeni hyvin konkreettisesti kaiken tämän myllerryksen keskellä, minä ehkä koin jotain samaa kuin viisi vuotta sitten Ruotsissa. Ja sitten; saman kuin kolme vuotta sitten Norjassa. Innostava, kutkuttava, mutta samalla myös vähän pelottava kokemus sekaisin menneestä rutiinista, jolle on löydettävä nyt uusi rytmi.

Ruokakauppa.

Vanha rutiini, mutta sen tuore näyttämö. Perusjuttu, mutta myllättynä kaikella uudella, tuntemattomilla raameilla. Uusi sävel elämässä, joka tuntuu vieraalta, vaikka se on omaa elämää.

Tuntuu kuin olisin nyt ulkopuolinen omassa elämässäni. Tämä kaikki ON minun elämääni, mutta katselen sen ääriviivoja jostain itseni ulkopuolelta, vierain silmin. Ehkä juuri se on tuo tunne, johon tämä hetki minut palautti aiemmissa kokemuksissani. Ehkä se on yksi elämäni merkityksellisimpiä asioita, tarina, jota voin toisille kertoa. Kertomus siitä miltä tuntuu, kun on hetken ulkopuolisena omassa elämässään; silloin, kuin jo uusi ruokakauppa rutiineineen synnyttää tällaisen innostavan, kutkuttavan, mutta myös vähän pelottavan vireen.

Ehkä ymmärrät mitä tarkoitan, jos olet kokenut samaa.

Sitten jäin miettimään, että miitähän minä tästä hetkestä, tästä ajasta täällä Kuopiossa tulen kantamaan kehossani muistona vuosien taakse? Vai kannanko mitään? Koenko joskus vuosien päästä tämän saman voimakkaan värähdyksen ja muistan juuri tämän hetken? Tunnen vuodet ja niitä yhdistävän kokemuksen?

Vietin juhannuksen perheemme mökillä Keski-Suomessa, ja siellä ollessani oivalsin tämän oman elämän ulkopuolisuuden tunteen. Sieltä käsin kun ajattelin Kuopiota, työtä ja uutta elämääni täällä, tuntui, kuin kaikki tämä olisi vain unta, ei totta lainkaan.

Oli hyvin vaikea ymmärtää todeksi se, että palaisin juhannuksen jälkeen tänne Kuopioon, enkä Helsinkiin. Sekin yksi minulle tuttu ja vanhan rutiini; hypätä Helsingin bussiin tai junaan Jyväskyltästä. Mutta ei, nyt minä tulin takaisin Kuopioon. Ehkä joudun tätä vielä hetken opettelemaan ja ymmärtämään.

/Äm, toivoen sinulle ihanaa alkavaa viikkoa

Mielen leikki on karu – uusi työpaikka herätti huijarisyndrooman

Miksi olen valehdellut työhaastattelussa?

Istun uuden työpöytäni ääressä ja tuijotan tietokoneen näyttöä. Selkää särkee, ja tasaisin väliajoin on vaihdettava istuinta toimistotuolista satulatuoliin ja takaisin.

Siis, miksi olen valehdellut itselleni? Sanonut haastattelussa osaavani sitä, ja olevani hyvä tuossa?

Ja nyt tässä! Istuessani jo ties kuinka monetta päivää uuden työpöytäni ääressä, tuntuu edelleen, että pää on tyhjentynyt kaikesta tiedosta ja osaaminen valunut ulos kehosta.

Olenko huijannut itseäni? Miksi ihmeessä nuo ovat minut tänne palkanneet?


MINÄ ELÄN NYT HUIMAN upeaa aikaa elämässäni. Aloitin kaksi viikkoa sitten uudessa, mielenkiintoisssa työssä ja muutin sen perässä minulle vieraaseen kaupunkiin. Maailman pitäisi olla auki mahdollisuuksia ja jännittäviä seikkailuja.

Mutta ei. Minä olen sellaisessa kokovartalopaniikissa, etten pysty nauttimaan nyt juuri mistään.

Uuden työn aloittaminen, huh, se on hurjaa. Se on hurjan hienoa, mutta samalla hurjan kamalaa. Mielen leikki on karu.


UUDEN TYÖPÖYTÄNI ÄÄRESTÄ näkee koko toimituksen. Nyt istun satulatuolissa ja tiiraan ympäri avokonttoria.

Olen varma, että jossain piilossa katseeltani on huone, jossa istuu joku, jolla on monitori suoraan auki työpistelleeni. Siellä piilossa hän kirjaa jokaisen tekemiseni ylös paperille arvioiden sitten suoritukseni – joka tietysti on surkea!

Esimies kävelee luokseni ja minä tiedän, että se tulee ilmoittamaan potkuista. Jännä tunne, miten jokainen kohti kulkeva ihminen saa säpsähtämään. Olenko tehnyt jotain väärin, olenko unohtanut jotain?

”Kiitos, hienosti meni”, se kannustaa ja minä tuijotan sitä kuin tyhjää seinää. Eikö se tajua mitä tämän kehon sisällä tapahtuu? Eikö se näekään myllerrystäni ja epävarmuuden hetkiäni?

Siirrän silmiä hitaasti ensin oikealle ja sitten vasemmalle, ja koetan sinä aikana ehtiä miettiä: voisinko minä sittenkin osata jotain tämänhetkisistä tuntemuksistani huolimatta?


SEURAAVA TYÖTEHTÄVÄ ILMESTYY nurkan takaa. Niin ne kaikki tehtävät nyt tulevat; uusina yllätyksinä. Jokaisen edessä joutuu asettumaan uuteen asentoon. Kun ei ole rytmiä ja rutiinia, ei tuntumaa työpaikan käytäntöihin tai kykyä hahmottaa kokonaisuutta suuremmassa kuvassa, omat pikkuruisetkin jutut tuntuvat isoilta ja haasteellisilta.

Kerran päivässä meinaa tulla itku. Se tulee juuri tässä hetkessä, kun eteen lävähtää joku uusi homma ja minun pitää saada kiinni langanpäistä: mitä pitää tehdä, millaisia teknisiä aparaatteja osata käyttää ja mihin järjestelmiin tuotokset kirjata.

Ehkä tämä helpottaa kun saan kiinni rutiinista, pohdin, ja alan suunnitella uutta juttua.

Työkaveri kulkee käytävällä kohti. On selvästi aikeissa sanoa jotain, ja minä sähköistyn valmiina ottamaan vastaan kritiikkiä.

”Se oli ihan älyttömän hyvä juttu, hei!”, se huikkaa ja minä jään suu auki äimistelemään positiivista palautetta.

Palaan työpöytäni ääreen. ”Huijarisyndrooma”, kirjoitan Googleen.

Minun työpaikkani ja työteverini ovat aivan mahtavia. Mutta epävarmuus uuden alussa saa koko systeemini sekaisin ja välillä epäilemään osaamistani. Tässä tosin olen vähän ihmeissäni, kun yllätin itseni puhumasta Kuopion murretta jutellessani haastateltavani kanssa.

NAPUTAN SORMIANI UUDEN työpöytäni pintaan. Malttamaton minä olen! Vaadin itseltäni valtavia. Pitäisi osata kaikki heti, kuulua heti porukkaan, hallita kaikki välittömästi. Kriteerit oman työn jälkeä kohtaan ovat älyttömät. Entäpä jos vähempikin riittäisi?

Mutta koska en ole ihan varma riittääkö, tässä minä istun uuden työpöytäni ääressä, nyt taas toimistotuolissa selkä särkien, ja käytän valtavia määriä aikaa perehtymiseen, uuden hahmottamiseen ja oppimiseen. Ja silti olo on koko ajan epävarma.


*ANTEEKSI, MUTTA VOISIKOHAN joku auttaa…”, kysyn mahdollisimman hiljaisella ja nöyrällä äänellä pää maahan painautuneena avokonttorin äärilaidalta. Tätä vaivihkaista lähestymistapaa olen harjoitellut viimeiset 45 minuuttia. Olen yrittänyt kaivaa ja etsiä vastauksia vaikeaan asiaan ensin itse pitkään, koska en uskalla kysyä. Ehkä ne nauravat?

Mutta nyt on pakko.

”Anteeksi, mutta voisikohan joku auttaa…”. Mahdollisimman hiljaisella ja nöyrällä äänellä pää maahan painautuneena avokonttorin äärilaidalta.

Kaikki työtoverini pysähtyvät ja lähtevät jokainen ryntäämään työpisteelleeni.

Niin. Ehkä he haluavatkin auttaa ja ymmärtävät. Ehkä he kaikki ovat joskus aloittaneet uutena työssään. Ehkä he eivätkään naura.


HEI ONKO SULLA sellainen vailinainen olo?”, kuuluu yhtäkkiä keskeltä keskittynyttä hiljaisuutta. Uuden työpäytäni viereiseltä työpöydältä. Sekin on uusi.

Työkaverini, joka on aloittanut kanssani samaan aikaan tällä työpaikalla, sanoo suloisimmat sanat, jotka olen hetkeen kuullut.

Repeän nauruun, niin helpottunut ja huvittunut äkillisestä kysymyksestä olen.

Voi on! Olen vailinaisempi kuin vuosiin! Se on outo tunne. Mutta ihaninta on kuulla, että en ole yksin tuntojeni kanssa.

Ehkä vailinaisuus ja kummalliset pelot kuuluvat tähän juttuun. Ehkä jännitys on ihan normaalia. Ehkä kokemus osaamattomuudest on iso juttu itselle, mutta ehkä sitä ei kukaan muu ulkopuolelle näe.

Ehkä juuri tästä syystä jokaisen ihmisen tulisi aloittaa joskus uusissa työtehtävissä tai uusissa paikoissa. Uuteen asettuminen tekee kauniin nöyräksi. Uuteen asettuminen opettaa kärsivälliseksi. Pienet onnistumisen kokemukset (joita tulee koko ajan!) tuntuvat myös mittasuhteissaan järisyttäviltä, ja niistä voi nauttia. Ehkä juuri tästä kaikesta myllerryksestäkin minun tulisi osata nauttia.

Nämä ensimmäiset viikot minulla on upea mahdollisuus tehdä toimituksessamme töitä eri tehtävissä, jotta tutustun taloon hyvin. Tällä viikolla olin uutistiimissä. Ja kappas, kaksi uutistani päätyi ihan valtakunnan pääuutisiin asti Oli ihan pakko ikuistaa kameralle näkymä tietokoneeni näytöltä 😀

 

JOKA PÄIVÄ MINÄ tartun uuden työpöytäni ääressä härkää sarvista uudelleen ja uudelleen. Pistän itseni likoon aina johonkin uuteen haasteesen. Totean, että eiku kimppuun vaan ja katsotaan sitten matkan varrella mitä syntyy.

Ehkä voisin suoda itselleni armon ja maltin. Ehkä minun ei tarvitsekaan osata vielä kaikkea tai kokea olevani työyhteisön täysvaltainen jäsen. Kyllä ne asiat tapahtuvat. Pala palalta asiat alkavat hahmottua ja elämä helpottaa.

Ehkä ne eivät olekaan minulle potkuja antamassa – sillä taitaa olla syynsä, että juuri minä istun juuri tässä uuden työpöytäni ääressä.


KUULOSTAAKO TUTULTA? Oletko sinä kokenut tällaista uuden alussa? Miten ja milloin pääsit yli mielen myllerryksistä?

 

 

 

Työ siimankoukuttajana Norjassa – hyppy uomasta avaa rikkaudet

Ah! Mä en ehkä kestä!

Löysin ennenjulkaisematonta videomateriaalia Norjan seikkailultani, ja siitä syntyi tämä muutaman minuutin mittainen ”minidokumentti”. 

Tervetuloa kanssani sillinkäryiseen kalastustupaan keskelle sen suloista arkea. Tapaat niin suomalaiset työkaverini kuin pomoni, kalastajat Tomin ja Fritzin. Millaista on työ siimankoukuttajana ja mitkä asiat saavat viiden hengen työtiimimme nauramaan fyysisesti rankan työn tiimellyksessä?

Elämäni kovin työkokemus ei tule suinkaan mikrofoniin hötöttämisestä tai somesepustuksista. Se tulee tästä – kun sain vuonna 2014–2015 tehdä töitä Pohjois-Norjassa kalastajan apulaisena ja pistää koetukselle kaikki totutut tapani sekä rikkoa rajoittavat rajani.

Tänään minulla on sinulle yksi kysymys: Millaisiin maailmoihin sinä voisit päästä kurkistamaan jos hyppäisit hetkeksi pois omasta uomastasi?

Lisää kalastustuvan arjesta voit lukea myös täältä ja koko seikkailustani kategorian ”Vuosi Norjassa” alta.

/Äm, joka suuntaa kohti uutta viikkoa haikein tunnelmin: tuli kova ikävä Støhön

Yksinäisyydessä tappavinta on tunne tarpeettomuudesta

Kävin eilen ruokakaupassa. Matkalla sinne on kahvila. Kahvilassa istui mies, johon katseeni kummallisesti kiinnittyi. Edessä kuppi, pää alas painuneena ja katse huolestuneena mies istui pöydän ääressä. Hän näpräsi sormiaan keskittyneen näköisenä. Tuntui, kuin ajatukset olisivat leijuneet hänen edessään mustana pilvenä.

Jokin sattui minuun näkemässäni, eikä tämä saa minua edelleenkään rauhaan. Minä tunsin hänen mustan pilvensä. Tunnistin taakan hänen harteillaan.

Tuntui, kuin olisin katsonut itseäni etäisyyden takaa. 


”TUO MIES ON KOVIN YKSIN”, ajattelin. En voi tietää onko todella näin, mutta katsoessani häntä tunnistin hänen silmiensä takaa väsymyksen ja toivottomuuden –sellaiset tunteet, jotka usein omasta peilistänikin paistavat.

Olisin kovin halunnut mennä koskettamaan häntä olalle ja sanoa: ”Minä olen tässä”. Mutta ei. Sellaista ei ole soveliasta tehdä; se ei ole sosiaalisesti sallittua.

Siksi minä päätin kirjoittaa. Sekin on siinä sosiaalisten sääntöjen rajalla. Paine piilottaa heikkoutensa on kova. 

Mutta jos kukaan ei sitä tee, miten maailma voi muuttua?


* * *

Räpsräps, tonktonk, piippiip. Tonk.

On aamu, ja pursuava roskapussi kädessä seison pienen kopperon edessä. Roskakatos.

Meteli. Pieni lautaseinäinen koppero, jonka yläosaa kiertää tiheä kanaverkko, ja kamala kaaoksen ääni.

Avaan oven.

Paniikki. Räpsräps, tonktonk, piippiip.

Lintu.

Se on jäänyt vangiksi. Kopin takaosassa se hakkaa päällään kanaverkon reikää tietäen itsekin ettei pääse siitä ulos. Mutta se ei näe muutakaan reittiä. Sen voimat ovat vaarassa ehtyä, ties kuinka kauan se on koettanut löytää tietä vapauteen. Ja kun voimat loppuvat, se tuupertuu. Kuihtuu. Kuolee… 

”Rakas, tule tänne!” huudan. Hätä sumentaa linnun pään. Mitähän se nyt ajattelee? Ajattelevatko linnut?

* * *

Minä ajattelen. Ratkaisuja. Enhän voi jättää sitä tänne, mutten uloskaan kantaa. Miten voin auttaa? Paniikki. Keksin kiertää ulkoa kopin toiselle puolelle ja säikäytän linnun kohti ovea. Räpsräps, se lehahtaa, ja silmänräpäyksessä se on poissa. Ei se ehdi jäädä kiittämään. Mutta ei se haittaa. Minä haluan vain, että se pääsee ystäviensä luo.

Alan itkeä. Olen ollut vähän herkillä.

(Kirjoitus julkaistu MaiLifessa 14.4.2016, lue se kokonaan täällä.)

* * *


TUON TARINAN KIRJOITIN blogiini TASAN vuosi sitten. Niin, se vähän huvittaakin: samat aiheet seuraavat polullani, ja jostain syystä ne nostavat päätään samoihin vuodenaikoihin.

Kerroin sinulle silloin yksinäisyydestäni ensimmäistä kertaa. Tuo tuska ja kokemus johtivat hienoihin juttuihin. Tähän:


HERKILLÄ JUU, TÄNÄKIN vuonna tähän aikaan. 

Näky kahvilan pöydässä. 

Minä itse peilaantuneena näkemääni.

Kirjoitan tämän kaiken tuon tyypin takia – toivoen, etä tulkintani hänestä on täysin väärä, ettei hän edustaisi sitä iso joukkoa suomalaisista, joka tälläkin hetkellä räpiköi omassa roskiskatoksessaan. 

En ollut aikeissa kirjoittaa omasta yksinäisyydestäni nyt, sillä en tässä elämäntilanteessa halua leimaantua sääliä tai huomiota hakevaksi luuseriksi. Sellainen somemaailma tuntuu nykyisin olevan. Lytätään ennen kuin ajatellaan. Enkä minä halua tulla lytätyksi, ei minussa ole mitään vikaa. Minä olen vain yksinäinen jä kyllästynyt olemaan tarpeeton.

Jos joku leiman minuun isketään, olkoon se äänitorvena olo monelle kaltaiselleni, joka nytkin pyhien aikaan pohtii yksinäisyyttään. Vielä vähemmän minä haluan, että kukaan joutuu tuntemaan tällaista…


NYT, TASAN VUOSI sen jälkeen kun kohtasin roskislinnun, jostain kulmasta katsottuna voisi todeta tilanteeni olevan vieläkin vaikeampi kuin aiemmin.

Loukkaannuin syyskuussa, jouduin liikkumiskyvyttämäksi ja pitkälle saurauslomalle (lue tästä lisää) – ja yksinelävänä, perheettomänä yrittäjänä tilanne on kaikin kulmin kimurantti. 

Viimeiset seitsemän kuukautta olen käytännössä maannut yksin yksiössäni. Vaikka pari siitä olenkin ollut jo paremmassa kunnossa, vaatii polvi vieläkin veronsa, enkä voi tehdä mitään ylimääräistä. Nyt suurimman työn vaatii kova kuntoutus ja töiden löytäminen.

Arkeni koostuu pienistä palikoista. Pääsääntöisesti vietän aikaani tietokoneella. Sairausomani jälkeen minä en palaa tuttuun ja turvalliseen työpaikkaan, jossa minua odotetaan ja tarvitaan, vaan pikkuyrittäjänä kursin kovaa vauhtia kasaan työkeikkoja. Se ei ole helppoa työtä, sillä sairausloman lisäksi vuodet osin poissa markkinoilta tuntuvat työntäneen minut tarpeettomaksi. Yritän tavoittaa ihmisiä ja tarjota heille palvelujani, koettaa tehdä itsestäni tarpeellisen päivittäin eri tavoin. En välttämättä tapaa ketään toista ihmistä päiviin ja pääse inhimilliseen vuorovaikutukseen. Selivytyminen on omalla vastuullani.

Tällaista ei tämä tyttö vielä pitkiin aikoihin teekään. Voit kenties kuvitella, millaisen lisän tarpeettomuuteen tuo se, ettei totutusti pääse edes purkamaan tuntojaan liikkumalla – se kun minulle on kovin tärkeää. Nämä kuvat Rushista viime keväältä. Onneksi silloin sain kokea tämän!


VAMMAUTUMISENI JA SITÄ SEURANNUT aika on ollut kova prosessi, mutta se oivalluttanut minulle sen, mikä yksinäisyydessä on tappavinta.

Se on tunne tarpeettomuudesta.

Yksinäisyydessä tappavinta on tunne tarpeettomuudesta; onnistumisen kokemusten ja posiitivisen palautteen puute.

Jos elämästäni nyt irrottaisi erilleen tämän muutaman kuukauden kestäneen hetken, näyttäisi maailma aika roisilta. Kukaan ei tarvitse minua juuri nyt, ja tämän saan tuta joka päivä.

En puhu tarpeesta selän taputteluille, peukuille tähän kirjoitukseen tai puolihuolimattomille ”Kyllä sua tarvitaan” -kommenteille; etenkään minun kaltaiselle persoonalle sellaiset eivät ole tarpeen. Puhun konkreettisista kohtaamisista, toiminnasta, mahdollisuuksia olla paras itsensa toisten kanssa, onnistua ja saada siitä positiivista palautetta.


MINUN TILANTEENI RATKEAA varmasti vähitellen sen myötä, kun saan riittävästi työkeikkoja ja kokea taas maailman kaipaavan panostani. Toivon, että tämä tapahtuu pian, mutta pelkään, että ei. Miten minun sitten kävisi? 

En voi olla miettimättä taas sitä kuinka moni kaatuu vaikeuksien alla. Mitä pidempään on yksin vailla minkään sorttista positiivista palautetta, sitä matalammaksi mieli käy. Miten jaksavat kaikki muut yksinäiset työttömät tai sairaat?

Kuinka jaksavat pariskunnat, jotka toistensa olemassa olosta huolimatta kokevat olevansa yksin? Olen myös miettinyt usein sitä, miten parisuhteessa olevista moni kokee yksinäisyyttä (minäkin edellisessä suhteessani), ja ymmärtänyt, että ehkä sekin peilautuu tähän: ettei saa todellista tukea toiselta, koe olevansa tälle tarpeellinen ja saavansa onnistumisen kokemuksia yhdessä?

Kaikista eniten mietin sitä, kuinka voisimme mahdollistaa todellisen tarpeellisuuden tunteen toisille?

Joskus kaadutaan, ja sitten koetetaan parhaansa mukan nousta – toivon, että kaikkilla meistä on voimavaroja nousemiseen!


MINÄ EN OLE TÄYDELLINEN, enkä voi koko maailmaa muuttaa. Yksi yritys siihen on ollut olla itse rohkea ja tuottaa tarinoita yksinäisyydestä koettaen avata silmiä sen edessä. Toinen yritykseni yksinäisyyteen rikastavien ratkaisujen löytämiseen on ollut olla mukana Hyvän mielen lounas -tapahtumassa.

Järjestämme 20.4. Hyvän mielen lounaan vanhuksille (muistatko tämän kirjoitukseni viime syksyltä?), jonne voi tulla vielä mukaan vapaaehtoiseksi! Se on yksi tapa saada kuulua joukkoon, jakaa hyvää mieltä ja saada itse onnistumisen ja tapeellisuuden kokemus. Jos haluat siitä lisätietoa ja tulla mukaan, tule Facebookissa tutustumaan tähän Hyvän mielen tekijät -ryhmään.

/Äm, toivoen, että tämä teksti tarjosi sinulle ajattelemisen aihetta

”Kuinka usein täytyy sheivata jos käy salilla?” – suomalaisuus ja parisuhteiden synty nyt videolla

Tarina voi saada aivan uuden ulottuvuuden, kun se kerrotaan ilmein. Muistako, kun kirjoitin pari vuotta sitten sinulle tästä kummallisesta kohtaamisesta keskellä kirkasta päivää kadulla? Nyt se saa siivet uusimmalla Youtube-videollani.

Oi suloinen suomalaisuus! Tunnistatko tämän tunteen?

 

Jokainen on korvauksen arvoinen – ammattilaiselle tulee maksaa rahaa

Nyt on sanottava tämä, koska asia on pyörinyt viime aikoina paljon päässä. Haluan vain sanoa sen pois mielestäni, en olla ikävä kellekään.

Olen kovin kiitollinen, miten osaamistani arvostetaan! 6 kuukauden mittainen sairauslomani päättyi vasta. Onnettomuus oli iso pala pikkuyrittäjälle. Olen viime vuodet taistellut isojen haasteiden kanssa, ja ollut taloudellisesti vaikeassa tilanteessa samalla kun rakentanut itseni ammatillisesti uudelleen. Olen tehnyt lukemattomia tunteja töitä korvauksetta vain jotta oppisin paremmaksi ja voisin näyttää, mitä osaan.

Viime aikoina olen aloittanut alusta taas saman rumban kuin niin monta kertaa aiemminkin; pohtinut pääni puhki miten myydä palveluksiani ja mistä saada rakastamani kaltaisia töitä. 

Moni taho on lähestynyt minua ja tarjonnut töitä – mutta ilman rahallista korvausta, siis pyytänyt palvelustani ilmaiseksi. Niin paljon kuin kaikkia haluaisin auttaa, tällainen on mahdotonta. Koska olen osaava ammattilainen, on työstäni myös voitava saada rahaa.

Nyt toivon vain yhtä asiaa: että saisin tälle keväälle ja kesälle vielä muutamia työkeikkoja lisää. Juontokeikkoja, spiikkauksia, videohommia, radiojuttuja – sellaisia, joista saan myös kelpo korvauksen. Olenhan sen arvoinen. Jokainen meistä on!

Tänään mä olin näin: kuntouttamassa koipeani, jotta voisin palvella teitä vieläkin paremmin

 Äm

Ps. Te, jotka kenties olette apuani ilmaiseksi pyytäneet, kiitos: nämä kokemukset opettavat minulle paljon omien rajojen vetämisestä. Autan teitä mielelläni, mutta nyt on saatava omat jalat paremmin alle.

Arkistojen aarre: Apua, olenko minä se kamala Tinder-Bitch – mies, näin saat naisen sydämen Tinderissä

Pakko tunnustaa: kuusi päivää olen miettinyt menisinkö Tinderiin. Sitten luin tämän reilu vuosi sitten kirjoittamani jutun edellisestä Tinder-kokeilustani – enkä nyt sitten ole taas ihan varma. Mutta jos menen, lupaan harkita jatkokertomuksen kirjoittamista.

Jengi, jeesikää meitä, jotka kelaa tätä Tinder-hommaa. Plussat ja miinukset? Tällainen oli oma Tinder-kokemukseni, jonka sitten aika pian lopetin, kun en oikein kokenut sitä itselleni toimivaksi…

Ps. tosikot älkööt vaivautuko.

 

* * *

Apua, olenko minä se kamala Tinder-Bitch – mies, näin saat naisen sydämen Tinderissä
(Julkaistu MaiLifessa 3.2.2016)

Rohkeimmallakin seikkailijalla on heikko kohtansa, raja, jota hänkään ei millään pysty ylittämään. Ja minulle, joka hyppään kyllä mäkihypyn, no problem, yksi raja on korkein: Parisuhteen muodostus. En vain pysty heittäytymään deittailuun ja juttuihin, joita rakkauden löyäminen kenties vaatisi. Sen sijaan, että asettaisin itseni alttiiksi ja tekisin asialle jotain, minä odotan, että prinssi tulee vastaan. Sä tiedät, se valkoinen ratsu ja auringonlasku janiinedelleen. Mutta faktat kehiin: kaksi vuotta sinkkuna, eikä tieni varrelle ole miehiä asettunut.

Vaadittiin matka tuhansien kilometrien taakse Las Vegasiin, ystävän heittämä haaste ja… noh, rikkaan amerikkalaisen miljonäärin kiilto silmissä. Käsillä olivat vuoden 2015 viimeiset tunnit ja korvissa ystävän sanat:

”Nyt sun on aika ottaa kohtalo omiin käsiisi” Mene Tinderiin. Nyt.”

* * *

Kännykkä. Se minulla on nyt kädessäni. Määrittäisikö minun kohtaloni tämä kapula? Lataan sille liekin muotoisella logolla varustetun aplikaation. Yököttää. Ikinä en ole elämässäni ajatellut sortuvani tähän. Mielikuvissani valkoinen hevonen ravaa horisontin taakse ja kaatuu kuolleena maahan. Bye, bye prinsessaunelmat!

Tältä näyttävät ulkoistetut Tinder-joukot.

Koko juttu on minulle liikaa. Eteeni välähtää ihmisen kuva ja minun pitää valita hylkäänkö hänet painamalla punaista rastia vai valitsenko vihreän sydämen, joka ilmoittaa kiinnostukseni. Jos kuvan henkilö antaa minullekin vihreän sydämen, meistä tulee match ja voimme aloittaa tutustumisen.

Ei. Yök. Työnnän kännykän ystäväni käteen ja seuraavat päivät hän (ja hänen vaimonsa ja kaksi pientä tytärtään) hoitavat hommat. Minä kurkin suloisen etäisyyden takaa. Pelkään.

Mutta sitten jotain tapahtuu. Tulee ensimmäinen match!

Kirurgin profiiliteksti.

Joku kirurgi Las Vegasissa haluaa minut! Olen taivaissa. Sillä on varmasti rahaa! Ja niin siinä käy: otan kohtalon omiin käsiini ja vuoden 2016 ensimmäiset päivät viuhuvat suloisesti Tinderissä.

Ja nyt minä olen näin…

Sanotaan, että Tinder on naisten markkinat. Yksi asia minua vaivaa. 97 prosenttia naamoista vilahtaa minulla punaiseen ja alan pelätä: Onko minusta tullut se kamala Tinder-Bitch, nirso muija, jota ennenvanhaan kutsuttiin katkeraksi vanhaksipiiaksi?

Omat profiilikuvani ovat suurelta osin poseerattuja, jopa valokuvaajan ottamia, ja huomaan etsiväni samaa efektiä miesten kuvissa. Ei kaljatölkkejä (VOIHERRANJUMALANIITÄRIITTÄÄ), ei sormuksia kuvissa (JOO VOIHERRANJUMALANIITÄON), ei sitä ei tätä, ei kainalossa roikkuvia isotissisiä blondeja (VOIHERRANJUMALANIITÄKINON!) tai miehiä koiran kanssa (VOIHERRANJUMALANIITÄON IHAN LIIKAA) tai koala olkapäällä (HERRANJUMALAMIKÄVILLITYSSEOIKEINON).

Ei, ei, ei.

Mutta minua häiritsee; miksi minä, joka haluan kuitenkin ihan aidon, oikean miehen, kyttään Tinderissä adoniksia? Mikä tänne on oikea strategia? Miten täällä voi tuoda esiin sen mitä oikeasti on eikä vain sen miltä näyttää? Koska senhän pitäisi oikeasti ratkaista.

Valkoinen hevonen nousee kuolleista ja ratsastaa silmäkulmassani taas.

Miksi en anna mahdollisuutta? Mitä miehet voisivat tehdä toisin? Mitä minä voisin tehdä toisin?

* * *

Kirurgi on jo unohdettu. Nyt on eräs toinen. Annan puhelinnumeroni hänelle! Hän on ihana. Iik! Ei taida olla ihan miljonääri, mutta se ei ole enää kriteeristöni kärjessä. Jokin tässä tyypissä viehättää minua suuresti. Komea, kyllä, mutta myös hänen kuvauksensa profiilissa puhuttelee. Hän kertoo siinä suoraan kuka on. Viestittelemme nyt Whatsupissa. Hän kertoo vähän enemmän. Minä tiedän hänen koko nimensä, sen missä hän asuu. Sydämentykytyksiä. Iik.

Ja joka kerta kun häneltä tulee viesti, minä olen näin…

Me suunnittelemme, että tapaisimme ennen lähtöäni.

Valkoinen ratsu!!

Nyt minä olen näin… Tinderassistenttini turvallisesti rinnallani.

Tätä tarinaa kirjoittaessani ja Tinderiin mennessäni olin juuri ollut ystäväperheeni ”au pairina” Las Vegasissa ja tässä heidän tyttärensä. Lisää Amerikan seikkailustani esim. tässä.

Yksi raja ylitetty. Huomaan ettei tämä olekaan niin vakavaa. Nyt minä olen siirtynyt Suomeen pyyhkimään naamoja. Kyllä, olen yllättänyt itsenikin. Piti poistaa Tinder kännykästä, sillä Suomessa en tästä puuhasta haluaisi jäädä kiinni, jokuhan saattaa minut tunnistaa. Mutta kuuden tunnin mittainen lentokoneen vaihto Oslon kentällä murtaa kamelin selän. Jos mä nyt vaan ihan vähän kurkkaisin, kun ei tässä muutakaan…

Suomessa sama ralli jatkuu. Katsotaan nyt vaan. Että jos joku mielenkiintoinen.

Tinder on mielenkiintoinen. Ei siitä mihinkään pääse. Koukuttava, sanoisin. Peli? Hiljainen ilta yksin kotona ja kännykkä liian helposti käden ulottuvilla. Entinen loputon Instagramin rullailu televisiota katsoessa on nyt vaihtunut kasvojen pyyhkimiseen vasemmalle tai oikealle.

Minulla ei ole mitään tavoitetta. Selaan naamoja päämäärättömästi. Tinder-Bitch, edelleen? Nyt mennään ehkä 95 prosentissa punaista. Mitä minä tältä touhulta oikeastaan haluan, pysähdyn miettimään. Mitä nämä miehet tästä etsivät, kiinnostun? Tavoite. Olisiko täälläkin oltava sellainen? Tutkin eteeni nousevien profiileja, ja totean, että aika harva kertoo kertoo kuka on ja mitä haluaa. Itselläni ei edes ole kirjoitettua kuvausta. Sen sijaan annan henkilölle mahdollisuuden nähdä Instagram-kuvani. Uskon, että ne kertovat minusta aika paljon.

Jos voisin antaa miehelle jonkin ohjeen, mitä hänelle sanoisin, pohdin? Ehkä toteaisin:

Mieti mitä haluat ja anna sen tulla selvästi esiin.

* * *

Mutta mitä minä haluan?

Vaikka edelleen vailla tarkkaa tavoitetta pyyhin suuren osan kuvista pois, minullekin tykkäyksiä kertyy. Matchejäkin! Yksi minua häiritsee. Olen kai jo ehtinyt tottua Amerikassa siihen, että mies aloittaa keskustelun; sanoisinpa, että näin kävi siellä 90 % matcheistäni. Mutta Suomessa! Kaikista matcheistani VAIN YKSI tyyppi tekee aloitteen keskusteluun!

”Moi”, hän avaa, ja jättää lopun kommunikaation hoidettavaksi minulle (VOIHERRANJUMALAMITÄPITÄÄSANOAIHMISELLEJOKASANOOVAINMOIEIKÄMITÄÄNMUUTA JANÄITÄTYYPPEJÄTÄÄLLÄRIITTÄÄ).

Tästä epäinformatiivisesta ja keskusteluun innostamattomasta aloituksesta huolimatta minä hypin tasajalkaa.

”Sä niin saat nyt mun ikuiset suosiopisteet”, höyryän hänelle takaisin innostuksissani ja kummastelen miksi kukaan muu mies ei tartu toimeen ja ALOITA KESKUSTELUA ja ehkä tämä kertoo suomalaisen parisuhteen tasa-arvoisuudesta eli siitä, että NAISEN on täällä totuttu aina vastaavan kaikesta, myös aloitteenteosta ja se jotekin tässä touhussa mättää kun mä oon kuitenkin ihan perinteinen nainen, joka odottaa miehen ottavan ohjat käsiin.

Trööt. Väärä vastaus.

Näitä minä olen pelännyt. Odotan, että toinen osapuoli aloittaa keskustelun myös siksi, että en itse uskalla. En uskalla siksi, että olen saanu koko Tinder-touhuun minut usuttaneelta ystävältä kirjan ”Tinder Nightmares”, jossa kuvataan ihmiskunnan historian järkyttävimmät keskustelunavaukset Tinderissä. Ja jos minä aloittaisin keskustelun, saattaisin juuri tehdä jokin tuollaisen tuhoontuomitun feministishenkisen avauksen. Jonka olen juuri tehnyt…

Ei. Minä en aloita keskustelua. Sen sijaan googlaan nyt netissä tunteja onko olemassa jotain ohjelmaa, jolla voi kuvasta tunnistaa ihmisen kasvojen perusteella hänen nimensä. Kun en löydä vastausta, käytän lisää tunteja ihmisen etsimiseen Facebookista hänen hyvin perinteisen suomalaisen etunimensä perusteella. Minä haluan tietää kuka hän on.

Mutta ei. Minä en aloita keskustelua ja kysy mieheltä suoraan. Mikä sinun nimesi on ja kuka sinä olet?

Ei. En.

Nämä kirjat sain motivaattori-ystävältäni… Varsinainen Amerikan reissu.

 

Jos siis saisin jossain ohjeita miehelle antaa, sanoisin varmaan hänelle, että:

Ole aktiivinen. Aloita keskustelu rohkeasti. Kysy kysymyksiä, mutta älä unohda kertoa itsestäsi. Sinun ei tarvitse yrittää olla mielenkiintoinen. Sinä olet mielenkiintoinen. Aktiivisuutesi ja suoraselkäisyytesi on kaikista kiehtovinta. Muskeleittesi määrä tai seikkailut, joista voit minulle kertoa, eivät tee sinusta minulle houkuttelevampaa. 

Sinun arkesi minua kiinnostaa, sillä sen voisin ehkä kanssasi jakaa. 

Ei ole vääriä kysymyksiä tai oikeita vastauksia. Jos olet minusta kiinnostunut, niin ole sitä rohkeasti ja anna sen näkyä. Sillä vaikka meitä naisia kutsutaan monimutkaisiksi ja aivoissamme arvellaan olevan miljoona kierrettä, emme me kuitenkaan näe sinun pääsi sisälle.

* * *

Mutta oman päämme sisään me naiset kyllä osaamme kehitellä kaikenlaista. Minä olen nyt pääni sisälläni aivan varma, että kaikki vihaavat minua. Istun kännykkä kädessä olohuoneessani. Lempipuuhani nykyään. Toisella silmällä katson televisio-ohjelmaan, jonka nimi kysyy ”Liian ruma rakkauteen?” Matcheja ei enää tule. Laajennan hakua maantieteellisesti laajemmalle alueelle. Ei auta. Kukaan ei halua minua. Se ainoa keskustelun aloittanutkaan ei enää lähetä viestejä. Hän vihaa minua. Varmasti! Minä olen ruma. Varmasti! Nyt poistan Tinderin kännykästäni.

Varmasti!

No niinku EEEEEN. Vitsi. Enhän minä sitä tee, minä olen koukussa.

* * *

Valkoinen hevonen kruunupäineen on kauan sitten kadonnut mielikuvistani. Mutta Tinderissä pyörii varsinainen kuvakavalkadi. Eniten rakastan niitä miehiä, jotka ovat laittaneet kuvan itsestään koiran kanssa mutta profiilitekstissään muistavat erikseen mainita:

”Ps. Koira kuvassa ei ole minun.”

Hellyyttävän ihanaa; aivan kuten minä olen lukennut Tinderpainajais-kirjani, jossain taitaa olla Teeseitse-opaskirja miehelle, jossa sanotaan:

”Nainen tykkää koirista. Naisen saa, kun on koirakuva. Käytä koiraa.”

On myös kaloja, koala-karhuja, lehmiä, hevosia (ei valkoisia!), kissoja. Jossain lienee myös kirja, jossa opastetaan: On vitsikästä kirjata opiskelupaikakseen ”Elämän kova korkeakoulu”… Ja vaikka minut pysäyttääkin yllätyksestä vastaan tuleva Brad Pittin tai Justin Bieberin pärstä, sen kirjan, jossa kehotetaan laittamaan julkkiskomistus oman kuvan tilalle, SEN saisi polttaa. Mitä sitten tulee vaatteettomaan yläkroppaan (TAI ALAKROPPAAN VOIHERRANJUMALANIITÄKINON) vastaus on niinku ei.

Huomiota voi hakea monella tapaa.

 

 

Minä olen näin Tinderissä

 

Jos minä nyt neuvoisin, sanoisin, että:

Älä matki muita, vaan palauta mieleen tavoitteesi. Tule tietoiseksi miltä kuvasi ja kirjoittamasi teksti minulle kertovat, miltä ne MINUN silmissäni näyttävät. Jos elämäsi tärkeimmät asiat ovat kuntosali, selfien ottaminen peilin kautta ja vatsalihasten pullistelu, anna palaa näiden kuvien kanssa, mutta mieti olisiko sinussa kenties jotain muutakin kiinnostavaa. Sillä vaikka minä vatsasi nähdessäni pysähdynkin hetkeksi miettimään millaista lihaksesi vierestä olisi aamulla herätä, swaippaan sinut punaiselle, sillä en näe SINUA vatsalihastesi takaa. Minä etsin seurustelukumppanikseni miestä, en lihasta, kaljatölkkiä tai huvipurtta, ja vaikka muuten haluaisit kasvojasi suojella, anna minulle yksi kuva, joka kertoo sinusta. Kerro myös joku asia itsestäsi omin sanoin, äläkä käytä lainausta – varsinkaan jos se on ”Carpe diem”. 

En minä halua tarttua hetkeen, minä haluan tarttua sinuun. Jos vain annat minulle tarttumapintaa. 

Muista, että jokainen tekemäsi valinta on minulle viesti. Varmista, että se on haluamasi kaltainen. Sinähän haluat, että minä annan sinulle sydämeni.

Ja minun sydämeni sinä saat, kun annat oman tarinasi tulla esiin.

* * *

En minä ole Tinder-Bitch. Minä olen ollut nyt kuukauden Tinderissä, ja oma tavoitteeni on kirkastunut. Minä en stressaa. En ota tätäkään hommaa sen liian vakavasti. Minä katson. Valkoinen hevonen prinsseineen vilahtaa aika ajoin mielikuvissani. Onhan sekin mahdollista, mutta ei Tinder varmasti asiaa pahenna. Olen päättänyt ettei tätä asiaa tarvitse hävetä, kaikkihan sitä tekee, ja että kirjoitan blogiini ensimmäisen Tinder-kuukauteni kokemuksista.

Päätän, että siinä annan sinulle yhden ohjeen:

Sinä mies; sinä olet aivan ihana, juuri tuollaisena sinä olet kiinnostava! Viis välitä oppaista ja ohjeista, ole vain tietoinen ja anna minulle tarttumapintaa, ole aktiivinen ja anna oman tarinasi tulla esiin. Ole oma itsesi: se rohkea ja luottavainen mies, joka parhaimmillasi olet. Sellainen, joka varmasti löytää elämänsä rakkauden Tinderistä tai jostain muualta.

Koska sinulle minä annan sydämeni.

* * *

Jos olet minuun Tinderissä törmännyt, ehkä jopa tykännyt, muttet saanut vastinettani ja minusta matchia, älä huoli, niin on käynyt suurimmalle osalle muistakin. En ole tainnut vielä itse uskoa tuota juuri sinulle vakuuttamaani…

Rakkaudella,
Maija

Ps. Lapset kuvissa eivät ole minun.

Ja Pps. Ei, Tinder ei maksa tästä kirjoituksesta minulle. Tämä on vain jotain minkä haluan jakaa kanssasi ihan vain puhtaasta sydämestäni.

Tämä blogi englanniksi täällä.

Mahdollisuutta ei voi koskaan menettää

Keskustelin muutama päivä sitten erään ystäväni kanssa. ”En voi ymmärtää, miten olet selvinnyt kaikesta tästä, ja vielä yksin”, hän sanoi kertoessani viime vuosina kokemastani ja ajatuksistani nyt.

Pysähdyin moneksi päiväksi tuohon kysymykseen. En löytänyt vastausta.

 

KYLLÄHÄN SE ON TUNNUSTETTAVA: en minä itsekään tiedä miten ja millä voimalla olen selvinnyt viimeiset vuodet ja kuukaudet elämässä näinkin selväjärkisenä.

Matkani varrella olen menettänyt rahani, kotini, rakkauteni, terveyteni – itsenikin läpikotaisin. Olen käynyt läpi sellaisia hetkiä, joista kukaan muu ei tiedä mitään, enkä minä itse ymmärrä, kuinka olen voinut ne hetket voimattomana voittaa. Joistakin päivistä on vain täytynyt tunkea läpi.

Vammautumiseni viisi kuukautta sitten oli vain kirsikka kakkuni päällä. Jumalan keskisormeksikin minä olen sitä heikkoina hetkinäni kutsunut, sillä luulin positiivisemman käänteen jo saaneen alkunsa. Mutta vielä oli koettava yksi äärilaita: ennen niin vahva kehoni petti minut ja minusta tuli fyysisesti heikko. Kun vammani laatu ja sen vaikutukset elämään alkoivat vähitellen syksyllä selvitä, minä ymmärsin, että tämänkin oli vielä tapahduttava osana prosessia, jonka olen viimeisten vuosien aikana kulkenut. Vaikka vastustin, oli lopulta helppo hyväksyä. Minun oli myös mukisematta koettava tämä äärilaita, vaikka se sysäsi minut taas uuteen taisteluun selviytymisestä.

Selviytymistaistelu on meinannut musertaa minut alleen monesti, mutta jotain kummallista tämän kaiken keskellä on. Jostain syystä minusta tulee koko ajan vain onnellisempi.

Tiedätkö, mikä tässä kaikessa on ollut hienointa?

Mahdollisuus.

Se, että vaikka kaikki muu menisi, mahdollisuutta ei voi koskaan menettää.

 

VAIKKA MINULLA EI OLEKAAN edelleenkään maallisilla mittareilla juuri mitään, ja käynnistän elämääni vammani aiheuttaman pitkän alamäen jälkeen taas uudelleen, on minulla yhtäkkiä koko maailma vieläkin kirkkaampana ja värikkäämpänä kuin ennen vammautumistani. Edessäni on joukko mahdollisuuksia, joihin voin tarttua ja katsoa mitä syntyy. Ei tarvitse pelätä valitseeko väärin tai saako sitä mitä nyt luulee haluavansa, sillä ilmankin pärjää.

Miksi ihmeessä sen, ettei ole mitään menetettävää, ymmärtää vasta silloin, kun menettää kaiken?

En ikinä halua kahdottaa tätä, vaikka elämäni saisikin pian toivomani (ja kenties jopa ansaitsemani) positiivisemman käänteen. Siksi kirjoitan sinullekin niin avoimesti polustani. Haluan, että ymmärrät sen, ettei kenelläkään meistä lopulta ole mitään menetettävää. Elämän on tarkoitus muuttaa muotoaan jatkuvasti, emmekä me sen kulkua voi kontrolloida, vaikka kuinka haluaisimme sitä yrittää.

Mutta juuri tuolla tuntemattomalla tiellä mikä tahansa on mahdollista. Jos vain antaa itselleen siihen luvan. Kun ymmärtää voivansa vain voittaa.

 

EN YLEENSÄ TEE TÄTÄ, mutta tänään, miettiessäni mitä haluan sinulle sanoa juuri nyt, on pakko. Alleviivata. Selitää syitä. Avata sinulle, mitä toivon sinulta tulevina aikoina – ja olen jo pitkään toivonut tähän mennessä.

Kun seuraat elämääni, kiinnitä erityinen huomio siihen, millaisia asioita tekee ihminen, jolla ei ole mitään menetettävää.

Kun luet tarinoitani, pysähdy pohtimaan millainen voima ihmisestä löytyy, jos niin vain haluaa.

Kun tapaat minut, katso miten minä hymyilen ja millaista iloa levitän ympärilleni.

Kun tarkastelet valintojani, ajattele: sinä voit toimia aivan samoin!

img_2963

Tähän viime kesänä otettuun kuvaan liittyy suuri mahdollisuus minun elämässäni. Toivottavasti pääsen siitä vielä sinulle joskus kertomaan. Ja jos en, en ole silti menettänyt mitään, vaan saanut paljon asioita, jotka ovat johtaneet minut eteenpäin kohti jotain, mitä en vielä edes tiedä. Kuulostaa ihan – anteeksi kielenkäyttöni – helvetilliseltä höpöhöpöltä, mutta niin minä nykyisin osaan ajatella.

Jos jokin asia ei mene kuten juuri nyt toivon tai suunnittelen, on se antanut minulle jonkin toisen mahdollisuuden. Tärkeintä on, että edessään oleviin mahdollisuuksiin tarttuu ja katsoo mihin ne vievät. Sen kai oppii silloin, kun ei ole mitään menetettävää.

/Ämmäsi