Category Archives: Naisen elämän peruskysymykset

Vaikka haluaisinkin lapsia, on se elämäntilanteessani mahdotonta – jos syntyvyyttä halutaan nostaa, tarvitsevat yksin elävät tukea ja pysyvyyttä

Posted on by

1

Kuulun siihen joukkoon naisia, joiden keskimääräinen lapsiluku saattaa laskea 1,6:een.

Paitsi, että minulla se on edelleen nolla, ja täytän kuukauden päästä 39 vuotta.

Helsingin yliopiston ja Max Planck -instituutin tuoreen tutkimuksen mukaan yli 30-vuotiaat naiset saavat vähemmän lapsia kuin muutama vuosi sitten. 1970-luvulla syntyneet naiset saavat keskimäärin 1,9 lasta, mutta meidän, 1980-luvulla syntyneiden lapsiluku saattaa pienentyä jopa reilusti vajaaseen kahteen.

Se, että ei saa lainkaan lapsia yleistyy siis koko ajan. Niin on mahdollista käydä minullekin. On suorastaan todennäköistä, ettei minusta tule ikinä äitiä.

Olen yksin elävä sinkku ja tahattomasti lapseton. Minulle elämän suurin täyttymys ei koskaan ole ollut tulla äidiksi, mutta se on aina ollut todellinen vaihtoehto. Olen uraohjautunut, ja pistänyt työn tietoisesti monta kertaa elämän valinnoissa etusijalle – arvoni ovat kai sillä tavoin nykyaikaisen naisen. Myös tähän mennessä tapahtuneiden isojen elämänmuutosten takia ei ole ollut aidosti mahdollista harkita lasta. Eikä ole nytkään.

 

Vaikka vielä voisin biologisesti puristaa viime metreillä, ja haluaisinkin lapsia, se on elämäntilanteessani mahdotonta. 

Lapsettomaksi olen päätynyt monen tekijän johdosta, ja avaan ne tässä todentaakseni miten monisyisiä syyt syntyvyyden laskun takana yleensä ovat. Välillä nykyistä lapsettomuuskeskustelua seuratessa tulee sellainen olo, että näitä taustoja ei nähdä lainkaan, vaan tehdään kovin suoraviivaisia johtopäätöksiä siitä, miksi naiset eivät tee lapsia.

 

MINULLA OLISI ehkä nyt jälkikasvua jos olisin jäänyt nuoruuden parisuhteeseen. Vajaana kolmekymppisenä, seurusteltuani lähes 10 vuotta tuntui kuitenkin, että elämää olisi vielä nähtävä muutenkin ja tuo suhde päättyi. Tai kenties minulla olisi nyt pari mukulaa, sillä seuraavassa suhteesssani kolmekymppisenä sitä puolisolleni ehdotin; mutta hän ei sanojensa mukaan ollut siihen vielä valmis. Sitten tuli ero.

Moni asia on oman päätäntävallan ulottumattomissa. Yksin elävänä olen päässyt näkemään, miten vaikeaa parisuhteiden syntyminen on; saati se, että siinä päädyttäisiin synnyttämään yhteinen lapsikin. Sinkkujen kohtaamisongelma on yllättävän suuri, vaikka teknologia tarjoaa siihen periaatteessa mahdollisuuksia enemmän kuin ikinä.

Sen lisäksi, että puolisoa on vaikea löytää, neljääkymppiä lähestyvä sinkkunainen joutuu kohtaamaan kummallisia kolauksia. Kovin sellainen lienee kuulla mieheltä, ettei tämä halua seurustelusuhteeseen ikäiseni kanssa, vaan valitsee sen sijaan nuoremman – tällä kun on paremmat mahdollisuudet saada lapsia ja ikäiseni nainen on riski miehen lapsihaaveille.

 

PARISUHTEENHAN VOISI toki lapsihaaveinen nainen nykyaikana unohtaakin, sillä lapsen voisi tehdä yksinkin, mutta minulla ei ole rahaa sellaiseen. Hoidot maksavat yksinkertaisesti liikaa, enkä voi edes harkita tällaista vaihtoehtoa. Ja jos olisin mies, ei minulla juuri olisi mahdollisuutta lasta yksin saada.

Moni syy lapsettomuuteni takana kulminoituukin rahaan ja epävarmaan elämään. Olen ollut koko elämäni määräaikaisissa työsuhteissa tai freelancer-yrittäjänä vailla mitään pysyvyyttä. Elämäni koostuu pääsääntöisesti sen pohtimisesta, mistä löydän seuraavaksi töitä. Sinkkuna tässä asetelmassa en edes uskalla kuvitella millaista elämä olisi, jos kantaisin vastuun yksin myös lapsesta. Olisiko mahdollista hoitaa yksin lasta ja taistella samalla työelämän arvaamattomuutta vastaan?

Jos minulla juuri nyt olisi mies ja hänkin siihen halukas, saattaisimme ehkä yrittää. Parisuhteessa toki taloudellinen paine helpottaisi, kun olisi toinenkin jakamassa tuota taakkaa, mutta pelko töiden loppumisesta ei lopu ikinä: mitä tapahtuisi jos nyt pitäisi tauon työstä ja joutuisi sitten taas aloittamaan kaiken alusta, luomaan verkostot ja suhteet uudelleen? On mahdollista, että putoaisin taas ammatillisesti alkuun ja joutuisin kuromaan kiinni asemani uudelleen, sillä kukaan ei pidä minulle paikkaa sillä välin kun olen poissa.

 

SEN LISÄKSI, että kauhistelemme syntyvyyden laskua, olisi näihin tarinoihin sen taustalla nyt todella pureuduttava ja ymmärrettävä, millaisia edellytyksiä yhteiskunnalta me hedelmällisessä iässä olevat naiset tarvitsemme, jotta lapsentekoon ryhtyisimme.

Monta vuotta sinkkuelämää eläneenä olen pistänyt merkille sen, miten vähän näistä yksinelävien haasteista ja niiden ratkaisuista puhutaan. Miten aidosti nämä asiat ovat esimerkiksi päättäjien agendalla, ja ovatko ne edes siellä? Niistä kun löytyy iso syy siihen, ettei lapsia synny. Olen varma, että laillani moni muukin varmasti haluaisi lapsen, jos kokisi sen olevan mahdollista kaiken epävarmuuden keskellä.

 

Viereltä on helppo toitottaa, että ei lapsen tekemiseen ole oikeaa aikaa. Kyllä siihen on, ja se aika on silloin, kun tulee tunne paremmasta pysyvyydestä. Tätä yhteiskunnan rakenteiden olisi tuettava nykyistä paremmin.

Jos meillä on varaa valittaa, että syntyvyys laskee, olisi nyt oltava myös kyvykkyys kohdistaa huomio ratkaisuihin. Yksi merkittävä tekijä olisi se, että erityisesti työnantajat ja työelämä tajuaisivat vastuunsa asiassa. Voisimme vaikuttaa asiaan esimerkiksi vakaamilla työsuhteilla, paremmilla yrittäjyyden tuilla sekä yleisellä hyväksynnällä, ymmärryksellä ja tuella siihen, että myös nainen äitinä voi haluta niin lasta kuin uraa.

Minulla ei ole antaa asiaan vielä mitään maata mullistavia ratkaisuja, mutta olisin sellaisia kovin halukas pohtimaan ja edistämään. Löytääksemme ratkaisuja on niistä ainakin alettava puhua. On avattava näitä syitä erilaisten lapsettomien tarinoiden takana ja käännettävä keskustelun fokus siihen, mitä voisimme tehdä.

Voisimmeko miettiä sitä yhdessä? Jos olet lapseton, mitkä ovat sinun syysi siihen ja mitkä asiat voisivat helpottaa sinua tekemään päätöksen lapsentekoon ryhtymisestä?

Rehellisyys on suurinta rohkeutta – tästä syystä otan taas uuden askeleen uralla

Posted on by

1

Uuden vuoden alkaminen tarkoittaa minulle taas uutta hyppyä tuntemattomaan. Määräaikainen työsopimukseni päättyi, ja tein syksyllä valinnan jatkaa seuraavaksi urallani freelancerina ja yrittäjänä. Jatkan edelleen osin edelleen nykyiseen työpaikkaani töitä tehden, mutta nyt aikaa jää myös muulle työlle.

Olisin voinut valita jääväni paikalleni, näennäisesti turvalliseen ja varmaan, mutta se ei tuntunut oikealta. Kun pistin itseni syksyllä päättämään tulevaisuudestani rehellisesti omiin arvoihini nojautuen, en tuntenut mitään muuta vaihtoehtoa. Tuntui, että minussa on niin paljon lisää potentiaalia ja innokkuutta, joka voi päästä loistamaan täysillä vain tällä tavoin. On unelmia ja toiveita, joita nyt hyvässä nosteessa urallani haluan edistää.

Toki juuri nyt myös pelottaa: kuinkahan tässä käy. Mutta vaikken tiedä tarkalleen mitä tästä päivästä eteenpäin tapahtuu, tiedän, että tein itselleni oikean ja rehellisen valinnan; mikään ei tunnu päätöksessä väärältä. Tunne on niin vahva, ettei sitä vastaan edes tarvitse taistella.

 

”Tuo on niin rohkeaa!”, olen taas saanut kuulla monesta eri suunnasta ihailevalla äänensävyllä. Me palvomme rohkeutta. Jokaisen pitäisi nykypäivänä olla rohkea ja repäistä rohkeasti, hypätä uskaliaasti. Mutta minua tuo jotenkin ärsyttää. Mitä se oikeastaan tarkoittaa, mitä on rohkeus?

Sain taannoin viestin, jonka lähettäjä kysyi:

”Mistä sinun rohkeutesi tulee?”,

enkä voinut olla pysähtymättä tämän kysymyksen äärellä, uuden vuoden alkaessa.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen aloittanut alusta neljä kertaa. Kaikissa vaiheissa olen joutunut kursimaan itseni kokoon uudelleen haastavissa olosuhteissa. Ensimmäinen näistä oli, kun koin burnoutin nuorena yrittäjänä. Vaikeiden yrittäjävuosien jälkeen, monta ihmistä työllistettyäni jouduin vastakkain todellisuuden ja omien voimieni kanssa. En voinut jatkaa taloudellisen paineen ja merkityksettömyyden tunteen ristitulessa, vaan oli pakko hypätä tyhjän päälle vailla tietoa siitä mihin matka seuraavaksi veisi.

Tuossa vaiheessa elämässäni ei ollut kiinnekohtia, joihin tarttua. Päätin alkaa kirjoittaa blogia. Se oli minulle hyvin poikkeuksellista, sillä en ollut ikinä aiemmin puhunut kenellekään mistään syvistä tunnoistani, en edes vanhemmilleni tai poikaystävilleni. Se oli kuitenkin aidointa, mitä halusin sillä hetkellä tehdä; alkaa jakaa kokemustani siitä, mitä tapahtuu kun lähtee elämässään uuteen suuntaan, täysin tuntemattomaan ja etsii kadonneita voimiaan ja merkitystä uudelleen.

Se oli rehellisintä, mitä saatoin sillä hetkellä tehdä.

 

Seuraavan kerran uuden alku oli edessäni tuosta parin vuoden kuluttua. Olin päätynyt Ruotsiin rakkauden perässä ja koettanut rakentaa elämääni sinne. Tämä vaihe päättyi kuitenkin raastavaan eroon, joka tuli minulle suurena yllätyksenä. Mieleni murtui täysin ja romahdin pohjalle. Jouduin palaamaan pikavauhtia Suomeen rahattomana, kodittomana ja työttömänä.

Olin kuvitellut, että yritykseni lopettaminen ja sen jälkeen jättämä henkinen ja taloudellinen ahdinko olisivat elämäni kovin kokemus, mutta tämä pohjalle putoaminen oli vieläkin dramaattisempi ja syvempi. Nyt olin menettänyt kokonaan myös itseni, hukannut oman järkeni – siltä ainakin tuolloin tuntui.

Mutta kaiken keskellä olin päättänyt selvitä. Sovin tuolloin itseni kanssa ensimmäistä kertaa tietoisesti, että kaiken minkä teen, teen rehellisesti. Päätin pysyä rehellisenä itselleni ja muille, sillä muuta vaihtoehtoa ei ollut.

 

Vuodet todellakin veivät minut seikkailuihin ja eron jälkeen päädyin Norjaan pieneen kalastajakylään töihin. Oli tarve lähteä tekemään jotain muuta, vetäytymään vielä yksin ja hakemaan voimaa itseensä uuden perspektiivin avulla. Olin aikeissa viettää Norjassa vuoden kalastustyötä tehden ja palata sitten takaisin omin ehdoin ja vähän rahaa säästettynä taskussa.

Mutta elämä luonnon armoilla on arvaamatonta ja työt loppuivat niin, ettei ollut enää järkevää jäädä. Se oli toinen kotiinpaluu maailmalta, jota en ollut suunnitellut sillä tavoin. Nyt olin kyllä aikeissa tulla kotiin, mutta ajatellut tämän tapahtuvan vasta myöhemmin ja että mukanani olisi sitten sen verran rahaa, että voisin aloittaa elämää Suomessa vakaalta pohjalta. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan kotiin tulin taas vailla mitään.

Olin kuitenkin jo oppinut jotain aiemmista vaiheistani ja uuden aluista, että olin osannut olla lähtöni suhteen rehellinen. Totesin, että sen oli tapahduttava huolimatta siitä mitä olin kuvitelmissani suunnitellut. Olin ollut rehellinen itselleni, siinä, että roikkumaan ei kannata jäädä silloin, kun kaikki tuntuu mahdottomalta.

Ei rahaa, ei kotia, ei työtä, ei rakkautta. Samoilla sävelin kuin vuotta aiemmin Ruotsista romahtaneena saavuttuani aloitin taas elämääni tyhjästä.

 

Yllättävällä tavalla kuitenkin myös vailla kaikkea, etenkin rahaa, voi kokea vaikka mitä. Matkustin Amerikkaan au pairiksi, tein töitä ja testasin taas rajojani. Poljin 24 tuntia polkupyörällä, hyppäsin mäkihypyn ja lopulta tipuin alas urheilukisan esteeltä, jossa loukkasin jalkani pahasti – niin pahasti, että jouduin leikkaukseen ja makasin sängyssä viisi kuukautta. Olin Norjasta paluun jälkeen työllistänyt itseni yrittäjänä tehden erilaisia media-alan ja juontajan töitä, mutta nyt koko maailma ja elämäni kaatui taas kerran kun jouduin sairauslomalle ja maksamaan koko ison polvileikkauksen kuntoutuksineen omasta pussistani.

Katsoin itseäni silmiin ja totesin, että tästäkin selvitään, ei ollut vaihtoehtoja. En tiennyt mitä tehdä, mutta asia johti toiseen ja päädyin Kuopioon saatuani tavoittelemani työpaikan juontajana mielenkiintoisessa yhtiössä. Tiesin tuon olevan tärkeä valinta urallani, ja siksi olin valmis muuttamaan kaupunkiin, jota en tuntenut lainkaan. Tiesin, että tuo valinta johtaa minut oikeaan suuntaan, ja on juuri sitä mitä tarvitsen. Aika ei ollut helppoa, mutta kehityin työssäni ja satsasin siihen kaikkeni.

Toista vuotta Kuopiossa työskenneltyäni sain jatkaa samaa työtä Helsingissä, ja palasin kotiin.

Ja sitten tuli tämä syksy.

Ja nyt uusi vuosi 2020. Olen tässä, uuden tuntemattoman äärellä (tällä kertaa tosin elämä ei ole tehnyt yllättävää päätöstä puolestani, vaan ohjat tässä ovat täysin omissa käsissäni, ja pohjani tulevalle vahva).

”Mistä sinun rohkeutesi tulee?”

Eivät mäkihypyt tai hypyt uralla tuntemattomaan ole rohkeutta. Rohkeutta ovat ne hetket, joissa olen tehnyt päätöksiä sen pohjalta, mitä rehellisesti tunnen, olen ja tarvitsen, vaikken ole voinut tietää lopputulemasta mitään enkä siitä, millaisia yllätyksiä elämä polulle saattaisi asettaa.

Rohkeus tulee rehellisyydestä – se on rehellisyyttä, ei mitään muuta. Rohkeus on esiin nousemista rehellisenä itselleen ja muille. Se on kyky ja uskallus tehdä päätös toiminnasta rehellisesti.

Rohkeus on niitä hetkiä, jotka pakottavat katsomaan itseään rehellisin silmin ja jatkuvaa pelon ja toivon rajalla keikkumista. Se on kykyä nähdä toivon mahdollisuuteen ohi pelkojen. Kun uskaltaa on rehellinen ja luottaa itseensä, pystyy olemaan antamatta pelolleen valtaa.

Rehellisyyttä voi oppia vain pistämällä itsensä alttiiksi ja jatkuvasti kysymään itseltää: Mitä minä rehellisesti juuri nyt haluan ja tarvitsen?

Jokaisesta vaikeasta hetkestä ja muutoksessa elämässä olen selvinnyt eteenpäin vain rehellisyyteni takia. Kaikki päätökseni ovat perustuneet uskallukseeni olla itselleni rehellinen.

Rehellisyys on suurinta rohkeutta. Se on suurinta voimaa ja vapautta. Rehellisyys on suurinta rakkautta.

Mitä sinä, juuri nyt, rehellisesti haluat ja tarvitset? Kysy tuo itseltäsi ja toimi sitten tuon tiedon mukaan tehden päätöksesi rehellisyydestäsi käsin. Se on rohkeinta, mitä voit tehdä ja olla.

 

Hyvää uutta vuotta, rakkaat blogiystävät! Tästä alkaa elämäni vuosi, Mai2020Life!

Rehellisesti,

Äm

Vuonna 2019 tykkäsitte Instagramissa eniten näistä elämäntapahtumistani, jotka kuvaavat hyvin rehellistä rohkeutta:

Ylhäältä vasemalta eteenpäin:
1. Keväällä olin mallina muotinäytöksessä
2. Olin alastonkuvauksessa, ja blogissanikin kerroin tästä kokemuksesta
3. Sain kustannussopimuksen, ja kirjani julkaistaan tänä vuonna syksyllä (se onkin nyt iso osa alkuvuoden töitäni!)
4. No, alastonkuvat ne edelleen kiinnostivat
5. Keväällä matkustin Espanjaan lomalle
6. Syksyllä juonsin ison kansainvälisen gaalan Rovaniemellä (tällaisia työkeikkoja toivon tänä vuonna lisää paljon!)
7. Alastonkuvani ja haastatteluni Kauneus ja terveys -lehdessä
8. Keväällä juonsin hyväntekeväisyysgaalan
9. Kirjani promokuvat otettiin syksyllä

Tule seuraamaa nyt Instagramiani @maijailmoniemi! Vaikka blogissani on ollut nyt loppusyksystä hiljaista, Instagramia päivitän aina ja siellä tapahtumiin ja ajatuksiin pääsee käsiksi

Miksi alastomuus hävettää tai panettaa? Tässä kuvassa minä olen alasti – ja toivon, että katsoisit paljasta kehoa neutraalisti

Posted on by

4

“NO, milloin ne sun Playboy-kuvat julkaistaan”, kyseli eräs tuttavani, joka tiesi, että olin käynyt juuri alastonkuvauksessa.

Aloin ensin nauraa hänen hyvähenkiselle heitolleen ja veistellä siihen jotain nasevaa takaisin, mutta hetkeä myöhemmin pysähdyin. Tajusin, että nyt ollaan asian ytimessä – juuri tästä syystä minun piti lähteä kuvaamaan itseni alasti, julkaista kuvani kaikkien edessä ja pohtia ajatuksia, joita tämä prosessi synnyttää.

Miksi katsomme alastonta kehoa niin latautuneesti? Miksi alamme automaattisesti joko hävetä tai vitsailla? Onko aina tarve virittää keskustelu alastomasta kehosta seksuaaliseksi tai kehopositiivisuuden julistukseksi? Miksi on niin vaikeaa katsoa alastonta neutraalisti ja objektiivisesti? 

Ei, en mennyt ottamaan Playboy-kuvaa. Tuloksena syntyi henkilökuva, jossa nyt vaan satun olemaan alasti. Syntyi kuvia, jotka haluan jakaa kaikille meille katsottavaksi, jotta kukin voisimme pohtia omaa suhdettamme alastomuuteen.

ALASTONKUVAUS on ollut mielessäni jo pidemmän aikaa, ja odottanut vain oikeaa hetkeä toteutumiselleen. Ehkä kävi sitten niin, että piti täyttää 38 vuotta (tämä kuvaus tehtiin kaksi päivää syntymäpäiväni jäkeen lokakun alussa), että uskalsin heittäytyä.

Minulla on aina ollut aika etäinen suhde omaan kehooni. Urheilun ja liikunnan myötä se on kyllä vahva työväline, mutta koska elän suurimmaksi osaksi pääni sisällä tehden luovaa työtä, keho unohtuu usein kokonaan, eikä siihen ole liikuntahetkien ulkopuolella välttämättä edes kunnollista tuntumaa.

Alastomuus puolestaan on ollut elämässäni piilotettu ja salainen asia. Olen kasvanut siihen, ettei alastomuutta ole näytetty. On vaikeaa riisua itsensä paljaaksi toisten edessä, jopa ihan lähimpien, enkä oikeastaan edes tiedä miksi näin on. Alastomuus on vain jotenkin epäluonnollista ja pelottavaa. Oma keho hävettää, samoin toisen näkeminen alasti ujostuttaa. Erityisesti intiimi kohtaaminen alasti toisen ihmisen kanssa on ollut minulle haasteellista ja pelottavaakin.

Tähän projektiin minut ajoi se oivallus, etten oikeastaan edes tiennyt miksi häpeän alastomuutta ja miksi asia on niin vaikea.

Tuo oli iso oivallus, jonka tein pohtiessani kuvattavaksi lähtemistä: jokin pelottaa, hävettää ja herättää sekalaisen joukon isoja tunteita, mutten todella tiennyt (enkä tiedä vieläkään) mistä tämä johtuu. En ole pysähtynyt pohtimaan asiaa aiemmin, ja silti se on monesti painanut mieltäni. Siksi halusin nyt kohdata omat rajani, pelkoni ja epävarmuuteni kokeillen miltä tuntuu tulla alastonkuvatuksi ja nähdä oma alaston kehonsa kuvassa. Tämä ei ole millään tasolla helppo projekti, sillä tämän myötä saatan joutua pilkatuksi tai lähestytyksi epätoivottavalla tavalla.

Vaikka suomalaisten sanotaan olevan saunakansaa ja muka alasti aina kun mahdollista, olen varma, ettei moni meistäkään osaa suhtautua alastomuuteen luonnollisena asiana tai neutraalisti. Siksi halusin herättää itseni lisäksi muutkin pohtimaan sitä, ehkä itseni lailla ensimmäistä kertaa kunnolla ikinä, miksi alastomuus on vaikea asia ja tabu.

Miksi itsensä tai toisen näkeminen alastomana on kiusallista? 

TOIVON, että virittyneen keskustelun sijaan pohtisimme voisiko alastomuutta lähestyä objektiivisesti. Voisiko keskustelu olla neutraalia, jotta se helpottaisi myös yksilötasolla meitä kohtaamaan helpommin oman alastomuutemme sekä toisen kehon?

Alastomuuteen liittyvän häpeän ja seksuaalisen katseen lisäksi nimittäin myös niin kutsuttu kehopositiivisuus mietityttää minua. En ole itse mikään erityinen tuon näinä aikoina trendikkäänkin kehopositiivisuuden sanoman julistaja, enkä ylipäänsäkään halua huutaa mitään suuria sanomia. Oma tapani on enemmänkin olla tekemättä asiasta isoa numeroa ja hulabaloota – sillä eikö juuri sen voisi olettaa olevan tapa, jolla normalisoimme keskustelua alastomuuteen ja erilaisiin kehoihin liittyen?

Kehopositiivisuuden sanoma on tärkeä, mutta valitettavan usein se kärjistyy äärilaitojen keskusteluksi. Mutta vaikken itse haluakaan nyt suunnata huomiota kehopositiivisuuteen, tämä ei tarkoita, ettenkö antaisi muiden ajaa tätä asiaa jos se heille on merkityksellistä ja tarpeellista. On vain mielenkiintoista pohtia miksi tässä ajassa kehosta on tullut niin iso numero ja asiaan liittyviä kampanjoita kehitellään jatkuvasti? Miksi emme voisi vain antaa oman ja muiden kehon olla sellaisia kuin ne ovat ja lähestyä asiaa myös ilman suuria julistuksia?

Omassa kehosuhteessani on paljonkin asioita ja kokemuksia, joita olen yksityisesti pohtinut, enkä suinkaan ole minäkään mitenkään erityisen sinut. Tämän projektin yhtenä seurauksina syntyy myös juttu Kauneus ja terveys -lehteen, ja tuossa myöhemmin julkaistavassa jutussa pohdin kehosuhteeseen liittyviä juttuja sitten tuoden niitä varmasti myös blogiini. Jää siis odottelemaan tuotakin juttua mielenkiinnolla!

TÄMÄN projektin lopputulos on kuva minusta ilman vaatteita. Kuva on ollut minulle aina tärkeä työkalu saada perspektiiviä itseeni. Kun oman kehonsa ja päänsä sisällä elää päivästä toiseen, kyky hahmottaa kokonaisuus ja suhteuttaa itsensä osaksi sitä häviää helposti. Kuvan avulla kykenen ulkoistamaan itseni itsestäni; siis erottamaan tunteeni ja ajatukseni todellisuudesta.

Olen esimerkiksi lapsena ollut paljon ikätovereitani pidempi ja kookkaampi ja tästä mieleen on kaivautunut myös myöhemmällä iällä se outo ajatus, että olisin jotenkin iso tai muita suurempi. Ja kun näen itseni kuvassa toisten seurassa, on paljon helpompi hahmottaa itseni suhteessa muihin; se on yksi kuvan parhaista puolista.

Itsensä peilistä katsominen on sitten taas aivan eri asia. Silloin on liian lähellä ja kiinnittää huomionsa helposti turhiin yksityiskohtiin. Kuvassa sen sijaan voi tarkastella itseään enemmän ulkopuolisena. Minut alastomana kuvannut valokuvaaja Heidi Strengell sanoi, että vaikkeivät kaikki voikaan tulla ammattimaiseen alastonkuvaukseen – eikä se ole tarpeellistakaan – olisi usein hyvä pyrkiä enemmän pois peilin edestä, ja hakea ennemmin perspektiiviä kuvasta. Kenties itse voisi ottaa kuvan omasta alastomasta kehostaan tai pyytää vaikka puolisoaan tekemään niin?

Kuvassa on sellaista voimaa, jota todella suosittelen pohtimaan ja kokeilemaan myös muissakin asioissa. Itselleni esimerkiksi tämä projekti on paljon helpompi siksi, että olen tottunut näkemään itseni kuvasta jo aiemmin, ja se ei tunnu niin intiimiltä, sillä voin myös ottaa etäisyyttä kuvaan. Esimerkiksi nyt katsoessani alastonkuvaani minua helpottaa se, että vaikka siinä todella olenkin minä, tavallaan tuntuu, että se on joku muu – se on kuvaus minusta tuolla kyseisellä hetkellä.

SITÄ tekee usein hirveän ison asian itselleen jostain vaikeasta jutusta. Ja kun pelkää, ajautuu asiasta vain koko ajan kauemmaksi, peittelee ja pakenee – ja samalla asian vaikeus kasvaa ja sen kohtaamisesta tulee koko ajan hankalampaa. Mutta kun tarttuu toimeen ja menee kohti pelkoaan, uteliaana tutkien, huomaa sen, miten mieli rakentaa aivan turhan ison kuorrutuksen asian päälle. Kohdatessaan pelkonsa tai häpeänsä reippaasti, saattaakin hyvin nopeasti huomata, miten paljon helpompaa se on, ja miten pienempi häpeä siihen lopulta liittyy.

Avain on siinä, ettei odota mitään. Heittäytyy vaan uskaliaasti tunnustelemaan ja tutkimaan eikä odota erityisiä vapautumisia tai järistyksiä, ei onnistumisia tai epäonnistumisia.

Näin kävi, JÄLLEEN KERRAN, tässäkin kokeilussani ylittää omat rajani. Kun riisuin nyt itseni alasti kameran edessä, huomasin, että ei se ihan niin hirveän massiivinen asia ollutkaan, eikä herättänyt itsessäni sellaista valtavaa tunnemyrskyä, johon olin etukäteen varautunut.

Koko jutun suurin asia itselleni olikin se, miten lempeästi ja tyytyväisenä nyt katson omaa alastonkuvaani. En suinkaan kiinnitä huomiota kehoni virheisiin tai häpeillen pelkää mitä nyt seuraa kun sinäkin näet minut nyt tuossa alasti. En koe kuvaani lainkaan vaivaannuttavana tai nolona, vaan kauniina henkilökuvana – kehokuvana, kuten Heidi Strengell alastonkuvaa kutsuu.

Huomioni kiinnittyy kuvan kauneuteen, sen tunnelmaan sekä persoonaani, jotka loistavat siitä läpi. Kuva antaa itselleni vahvistusta niistä parhaimmista puolistani, joita olen, ja joita toivottavasti voin olemuksellani ja persoonana sinullekin välittää – vaatteet päällä tai ilman. Olen kuvassa ihan oma itseni! Ihaninta on katsoa kokonaisuutta ja ymmärtää, että onpa päällä vaatteet tai ei, olen silti sama minä; sama ihana minä, jolla on valloittava hymy ja jonka heittäytyminen ja elämänilo pursuavat tästäkin kuvasta.

Yksi asia on kuitenkin edelleen hankalaa, ja se on suurin syy miksi jännitän kuvan julkaisua: nänni. Muuten alastomuuteni tässä tuntuu luonnolliselta, mutta silti on jännä, miten paljon jännitystä ja häpeää herättää se, että valmiissa kuvassani näkyy nänni. On mielenkiintoista, miksi naisen nänni on niin häpeällinen asia.

Olisi valtavan tärkeä, että tänä päivänä esillä olisi tarjolla perspektiiviksi mahdollisimman suuri kirjo erilaisten alastomien vartaloitten kuvia (siis niitä, jotka eivät ole sitä nykyistä somen vihjailevaan peruskuvastoa, jolla kerätään valtavia määriä tykkäyksiä). Mutta sellaisia ei pääse esiin, kun niiden näkymistä rajoitetaan. On hurjaa, että isot mediayhtiöt sensuroivat neutraalia kuvastoa siten, että sometilit estetään kokonaan, jos siellä alastomuutta näkyy. Ymmärrän tämän toki monen arveluttavan kuvan osalta, mutta esimerkiksi nämä minun kuvani: Onko niissä jotain sellaista, jota ei saisi näyttää, vai voisivatko ne turmelemisen sijaan tuottaakin jotain hyvää? En tiedä, pohdin vaan. Toivon kuitenkin, että tässä blogissa kuvani saan kuitenkin julkaista, ja ollakseni rehellinen juuri tällä julkaisun hetkellä jännitän eniten sitä, että tämän tekstin ja kuvan saan julkaista, sillä tämän sanoma on tärkeä, enkä tarkoita sillä mitään pahaa tai perverssiä.

TÄSSÄ yhden naisen kokeilussa sain sen, mitä kenties tavoittelinkin: yhden, siis oman, katseen itseeni, joka tuntuu neutraalilta, arvostelemattomalta ja sen suurempaa numeroa tekemättömältä. Ja se on suuri juttu.

Meidän pitäisi tuoda esiin enemmän tällaista neutraalia alastonkuvitusta ja erilaisia kehoja sekä virittää oma katseemme kohtaamaan alastomuus vailla sen turhaa mystifioimista.

Tässä on nyt ainakin yksi kuva, ja nänni (tai kaksi), tuohon kuvastoon! Suurta vapautumista ei tapahtunut tämän kuvauksen myötä, enkä tule jatkossa sen enempää alastomana heilumaan kuin nytkään – tai ehkä seuraava haasteeni on lähteä nudistirannalle, kuka tietää!

Olen edelleen sitä mieltä, että ihmisen kehon tulisikin olla intiimi ja yksityinen asia. Mutta sen rajoja on hyvä tutkia, ja tiedän tämän olevan itselleni jonkin prosessin alku, joka auttaa minua kenties olemaan enemmän sinut alastomuuden kanssa tulevaisuudessa. Tai sitten ei – ja sekin on ihan ok. Tärkein tässä kokeilussa oli laittaa itsensä alttiiksi.

Kuvani on nyt myös teidän edessänne, ja kuten sanottu, se ei ole ihan helpoin askel. Toivon, että näiden julkaiseminen herättää oikeanlaista keskustelua edellä asettamistani kysymyksistä, ja että se voisi auttaa jotain toistakin kohtaamaan omaa häpeäänsä sekä meitä jokaista pysähtymään tämän asian äärellä.

Pyydän teiltä, että kuvani julkaisemien ei johda puoleltanne asiattomuuksiin. Asiallista ja tätä aihetta eteenpäin vievän keskustelun sen sijaan toivotan tervetulleeksi!

Millainen sinun suhteesi alastomuuteen on? Onko minun kuvaani vaivaannuttava katsoa, vai millaisia ajatuksia sinussa herää kun katsot toista ihmistä alasti? Kerro!

 

Kiitos kuvaaja Heidi Strengell unohtumattomasta kokemuksesta ja upeasta työstä! Heidin ja Katarina Meskasen tuoreessa Rakas keho -kirjassa on lisää näitä kehokuvia ja -tarinoita!

 

Kuva copyright: Heidi Strengell

Oli myös tehtävä kuvasta peitetty versio, sillä sosiaalisessa mediassa ei saa näkyä kuvissa naisen nännejä. Kuva copyright: Heidi Strengell

 

Tässä video, jonka teimme kuvauksesta

 

Ja tässä vielä linkki Yle Areenasta löytyvään juttuun, jossa pääsee kuulemaan Heidi Strengellin ajatuksia aiheesta http://link.yle.fi/DoB

 

Anna aina toiselle, kun siihen on mahdollisuus

Posted on by

1

Tarjouduin keväällä somessa mentoriksi, ja isosta hakijajoukosta tekemäni vaikean valinnan jälkeen sain alkaa jakaa tämän upean naisen matkaa.

Viime kerralla tavatessamme kysyin häneltä, mitä hän haluaisi juuri nyt kaikista eniten, mutta tämän jäävän aina arjen kiireessä tekemättä. Hän kertoi, että haluaisi kovasti mennä metsään patikoimaan ja rauhoittumaan, muttei koskaan saa järjestettyä sille aikaa ja tule lähteneeksi. Niinpä vein nyt hänet metsäretkelle, jotta tuosta haaveesta tulisi vihdoin totta. Tänään siis seikkailtiin tuntitolkulla Sipoonkorven kansallispuistossa käyden mielenkiintoisia keskusteluja.

Olen valtavan kiitollinen että juuri hän tupsahti elämääni ja että saamme molemmat valtavasti ajatuksia ja iloa tästä yhteisestä ajastamme. 

Ystävät rakkaat, antakaa aina toiselle, kun siihen on mahdollisuus – miten palkitsevaa ja innostavaa se onkaan molemmille! Ja menkää metsään, siellä on ihmisen hyvä olla!

Käsittämättömän upea ja lämmin sää oli tänään, enemmänkin tuntui kuin olisi ollu kesäkuu kuin elokuu.

Nelikymppisellä lapsettomalla naisella ei ole varaa valita parisuhdemarkkinoilla

Posted on by

3

Törmäsin Helsingin Sanomien juttuun parisuhteenmuodostuksen kommervenkeistä. ”Sopivan puolison valintaan kannattaa satsata: Näin vältät huonot päätökset jo tutustumis­vaiheessa”, sen otsikko vihjaa.

Jutussa muun muassa muistutetaan siitä, että sen oikean kumppanin löytäminen on kovaa hommaa ja että varmistaakseen valintansa oikeaksi kannattaa satsata paljon siihen, millä perustein kumppaninsa valitsee. Ja jos ei natsaa niin sitten siirrytään seuraavaan.

Tämä kaikki on totta, ja sinällään Hesarin juttu on todella tarpeellinen näkökulma parisuhteen rakentamiseen, sillä se muistuttaa ettei suhteeseen ole hyvä rynnätä suinpäin pelkästä pyhästä rakkauden huumasta jättäen realiteetit ja isot keskustelut sivuun, sillä tämä kaikki saattaa kostaantua myöhemmin. Mutta kun tarkastellaan tuota sen ajatusta ”huonojen päätösten välttämisestä”, ”sopivan puolison valinnasta” sekä siihen ”satsaamisesta” (tiedän, jutussa puhutaan myös muustakin), kaltaiselleni neljääkymmentä kolkuttelevalle lapsettomalle naiselle tämä näkemys on kovin ristiriitainen.

Ensinnäkin se on ristiriitainen siksi, että meitähän arvostellaan yleensä juuri aivan päinvastaisesta näkökulmasta: mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän saa kuulla ulkopuolelta arvioita siitä, kuinka nirsoja olemme ja kuinka yksinolomme syy on siinä miten korkeita kriteereitä asetamme potentiaalista puolisoa kohtaan. Ei kai meidän tällaisen ajattelun mukaan enää enempää kannattaisi valikoida ja pohtia puolisoehdokkaan potentiaalia.

Ja toinen ristiriita, edellistäkin ehkä isompi, on se että ei meillä nelikymppisillä juurikaan ole valinnan varaa parisuhdemarkkinoilla puntarointiin. Puolisoa ei enää tällä iällä voi valita kymmenien tai satojen vaihtoehtojen joukosta – saattaahan olla, ettei vaihtoehtoja edes ole tarjolla. 

Kuva: Mirkku Merimaa

 

JOS haluaa perheen, siis koko paketin puolisoineen ja lapsineen, ja vaikkei olisi yhden ainutta kriteeriäkään miestä kohtaan, tosiasia voi olla, ettei potentiaalista parisuhdetta löydy esimerkiksi seuraavista syistä johtuen:

  1. Itselleni käy useimmiten se selkein: mies, josta kiinnostun, on varattu. Useimmiten omanikäiseni miehet ovat parhaassa vaiheessa perhe-elämää – jotkut heistä jo sellaisen toisella kierroksella – eikä heidän joukostaan puolisoa valita. Tämä on se ikävä seinä johon usein törmää ja joka saa epävarmaksi. Voiko olemassa olla edes ketään joka on vielä vapaa ja joka haluaisi kanssani samoja asioita, tulee väistämättä ajatelleeksi.
  2. Ikäiseni nainen alkaa myös törmätä kummalliseen realiteettiin: nuorempien joukossa emme ehkä olekaan enää ykkösvalinta toiselle sukupuolelle. Ikä tuo mukanaan monta positiivista asiaa, mutta kenties puhtaan biologiselta kannalta ja niinä eläiminä vaistoineen, joita mekin vain lopulta olemme, hedelmällisyytensä ehtoopuolta kolkutteleva nainen ei kiinnosta. Puhtaasta suvun jatkamisen näkökulmasta vanhemman naisen kanssa ei ehkä ole enää takeita ja siksi sellaiseen ei kannata käyttää aikaa.
  3. Sitten ovat taas ne jo varttuneemmat miehet, joita kyllä tarjolla kenties olisi, mutta jotka eivät usein halua lapsia. Heillä saattaa olla sellaisia jo itsellään tai ovat tehneet päätöksen, etteivät sellaisia haluakaan. Ylipäänsä he, joilla on jo lapsia, eivät enää koe samalla tavalla tarvetta perhearkeen ja uusien lasten hankintaan. Mitä nuorempi mies puolestaan on, sitä vähemmän hänen vielä tarvitsee huolehtia perheen perustamisesta, sillä sen ehtii myöhemminkin. Mutta naisen biologia ei anna armoa.
  4. Ja sitten tullaan kaikenlaisiin kummallisiin ilmiöihin, jotka kenties ovat nostaneet päätään sosiaalisen median myötä entistäkin enemmän: esimerkkinä niistä ”ghostaaminen”, jossa toinen häipyy ja hiljenee aivan yllättäen. Itselläni ei ole kokemusta kuin kohtaamisista miesten kanssa, enkä suinkaan väitä, että tämä olisi vain miesten toimintamalli, mutta olen kuullut paljon kokemuksia siitä, kuinka pari on tavannut useampiakin kertoja ja on orastavan suhteen alkutaipaleella, mutta sitten yhtäkkiä mies jättää saapumatta sovituille treffeille ja/tai lopettaa yhteydenpidon kokonaan tuosta vaan selityksiä antamatta. Se on julma kokemus, sillä jos on jo antanut toiselle palan sydäntään ja tämä häviääkin jälkiä jättämättä, tulee aika lohduton olo. Lupauksia on jo ollut, mutta sitten onkin taas puilla paljailla. Oliko tämä viimeinen mahdollisuuteni ja ainoa oljenkorsi, sitä väistämättä ajattelee ja punnitsee onko valmis aloittamaan kaiken taas alusta.
  5. Entä ne kriteerit sitten. Tottahan se on, että itsetuntemus lisääntyy sitä mukaa kun elämää näkee ja tämä tarkoittaa tietysti, että sillä tavoin tietää tarkemmin millaista kumppanuutta toisesta ihmisestä hakee ja mitä itse tarvitsee. Mutta naiselle itsetuntemuksen kasvussa on myös sellainen kummallinen puoli, että mitä tietoisemmaksi itsestään ja enemmän omilla jaloillaan seisovaksi tulee, sitä useampaa tällainen nainen myös ”pelottaa” ja tämä taas työntää häntä markkinoiden marginaaliin.

Muun muassa nämä ovat asioita joihin tällä iällä ja lapsettomana törmää jos paria etsii. Unohdinko jotain keskeistä tai tuntuvatko nämä tutuilta? Tässä ne ovat mitenkään arvottamatta tai ottamatta kantaa sen enempää suuntaan tai toiseen, kokemuksina, joita vastaan on tullut. Kirjoitan nyt lapsettoman naisen näkökulmasta, sillä miesten maailmasta tässä asiassa en niin tiedä – mutta kuulisin siitä mielelläni! Olisi hienoa puhua myös siitä millaisia kokemuksia ja ajatuksia miehillä on.

 

”PUOLISON valitseminen on yksi isoimpia valintoja elämässä. Siihen kannattaa satsata…”, Hesarin jutussa sanotaan ja todetaan, että huonot päätökset voidaan välttää jo tutustumisvaiheessa. Tämän me kaikki neljääkymppiä ja isompiakin ikävuosia kolkuttelevat tiedämme varmasti tarkkaan, sillä suurin osa meistä todennäköisimmin juuri sellaisesta syystä on yksin juuri nyt.

Mutta mitkä ovat huonoja päätöksiä ja mitkä taas oikeita juuri tällä iällä ja kaltaisilleni naisille – ja onko meillä todellisuudessa enää edes varaa pohtia mitään tällaista jos haluaa kokea rakkauden ja kenties vielä lapsiakin saada?

Kuinka paljon valinnan varaa todella on?

Vastauksista, en oikeista enkä vääristä, osaa itse sanoa. Jos osaisin, en ehkä olisi nyt yksin. Mutta näissä kysymyksissä yhä useampi nainen ja mies pyörii tälläkin hetkellä, ja tämä on nelikymppisen sinkun todellista elämää. Jotenkin tuli vain mieleen juuri tänään jakaa tämä ajatus, sillä tajusin, ettei tätä tietenkään välttämättä moni tiedä, eikä moni näissä kokemuksissa juuri nyt kulkeva uskalla ääneen sanoa.

/Äm

 

 

Epäluottamus eristää ihmiset toisistaan – tarina komeasta argentiinalaisesta

Posted on by

1

Kävelen pitkin mallorcalaista rantakatua omiin ajatuksiini syventyneenä. Naputan samalla kiivaasti kännykän muistioon mieleeni juuri pälkähtänyttä ajatusta, olenhan vetäytynyt reissuun kirjoittamaan isoa urakkaa valmiimmaksi, ja tekstinpalaset tunkevat tajuntaani nyt kaikkialla. Kirjoitustyö on matkani päätarkoitus, ja päivissäni on jo selkeä rytmi: herättyäni suuntaan aamulenkille ja sitten palaan takaisin vuokraamalleni yksityisasunnolle kirjoittamaan koko päiväksi. Tänä aamuna olen päättänyt kuitenkin tehdä toisin ja lähteä rantaan ottamaan aurinkoa hetkeksi ennen päivän töitä.

Luoja paratkoon sitä saksankielistä juhlatunnelmaa, joka jo aamukymmeneltä kohoaa silmieni eteen kipittäessäni kovaa vauhtia ohi saksalaisturistien kansoittaman aurinkorannan. Aamuisilla lenkeilläni olen löytänyt pienen paikallisten suosiman, rauhallisen yksityisrannan pienen kävelymatkan päästä, mutta sinne pitää kulkea ohi kaiken tämän hulluuden. 

Päänsisäinen luova kaaokseni sekä aamuauringon ja viinan marinoimat turistit; kaikki tässä yhdessä hetkessä kokemani maailmat sekoittuvat kummallisella tavalla päässäni ja tuntuu lähinnä, että olisin saksalaisten kanssa jalkapallo-ottelussa. Tiedätkö sen kummallisen mölinän, joka syntyy joukkuettaan kannattavista mieskatsojista jalkapallopelissä? Se kaikuu kovaa korvissani nyt.

Siksi suorastaan hätkähdän, kun joku suhauttaa polkupyörällään vierelleni.

”Huh, minun piti oikein ottaa rivakampi tahti tuolla turistien ja autojen lomassa, kun yritin saada sinut kiinni”, tuntematon mies sanoo espanjaa särähtelevällä englannillaan.

”Niin, taidan olla aika nopea kävelijä”, tuumaan hänelle ihmetellen tuota täyttä katkosta maailmaan, jossa juuri olen kulkenut saksalaisten jalkapallokenttien kautta. Kuka ihme tämä mies on ja kuinka pitkään hän on kävelyäni jo seurannut?

Hän pyytää lupaa saada pyöräillä vierelläni, kysyy minne olen matkalla. Nyökkään hänelle hyväksyvästi, ja kerron yksitysrannasta, jolle olen menossa. Samaan hengenvetoon tajuan pahoitella omaa poissaolevuuttani ja kerron, että menen nyt muissa maailmoissa, sillä olen tarkoituksella vetäytynyt yksinoloon.

”Aah, Suomi! Minä olen Argentiinasta kotoisin”, mies sanoo huomattavan huojentuneena kun kerron, etten ole saksalainen.

”Miksi haluat olla yksin?” hän kysyy.

 

TOISEN yksityisyyteen ei tungeta, kaikuu suomalainen mantra päässäni. Mutta täällä espanjalaisella rannalla, argentiinalaisen pyöräillessä vieressä, tuota yksityisyyttä ei tunneta.

Kerron olevani toimittaja ja kirjoitushommissa tällä matkalla. Sitä en kuitenkaan argentiinalaiselle tunnusta, että toivoisin hänen jättävän minut rauhaan. Mitä ihmettä hän haluaa? Ja miksi kaikesta tästä ihmisvirrasta hän on päättänyt lähteä juuri minun perääni?

Juttelen niitä näitä osoittamatta isompaa kiinnostusta häneen, sellainen on ennenkin pelastanut kuumottavista tilanteista.

Huojennukseni on tienristeys. Saavumme kujalle, josta erkanee tie rannalle. Hänen pyöräilymatkansa päätepiste jatkuu toiseen suuntaan risteyksestä, ja hyvästelemme.

”Oli hauska tavata, nähdään taas”, huikkaan hänelle kevyesti ja olen valmiina sujahtamaan taas kirjailijamaailmaani, mieleni suojiin turvallisen rauhalliseen paikkaan, jossa saan olla poissa kenenkään katseilta.

Nyt tuon rauhan kuitenkin rikkoo sinne pilkahtava kummallinen ajatus: Olisipa ehkä ollutkin hauskaa vielä jatkaa matkaa argentiinalaisen kanssa, miksi halusin hänestä nopeasti eroon? Ehkä eristäytyneisyyteni olisi vielä hetken pidempään kestänyt keskustelua hänen kanssaan.

 

KULJEN muutaman metrin, kun takaani kuuluu pyrönjarrujen kitinä.

”Sallisitko, jos kävelisin kanssasi vielä hetken”, argentiinalainen kysyy kauniisti. Hän on kääntynyt kannoillaan ja lähtenyt perääni uudelleen.

Itsehän jatkoa tilasin, hymähdän mielessäni, ja annan hänelle taas luvan. Hän hyppää pois pyörän selästä ja alkaa taluttaa kulkupeliään.

Hän kysyy mistä kirjoitan kirjaa, ja kerron, että se on tarina, joka pohjaa omiin kokemuksiini elämässä.

”Olet noin nuori, kuinka sinulla voi olla niin paljon jo nyt elettyä elämää, että siitä saa ihan kirjan?”, hän ihmettelee.

Kerron olevani jo 37-vuotias, mutta kai tähänkin ikääni nähden ehtinyt aika paljon kokea, jotta kirjoittaa kannattaa.

”Mutta uskon kyllä, että meillä kaikilla on tarina, jossa riittää aineksia muille jaettavaksi”, jatkan ja katsahdan häntä.

Hän pysähtyy, selvästi pohtien asiaa, ja alkaa kertoa omaa tarinaansa siitä, kuinka Argentiinasta lähdettyään on reissannut ympäri maailmaa asettuen nyt Mallorcalle. Se on kiehtova tarina, ja hän… no, onhan hän nyt ihan syötävän komea.

 

OLEMME saapuneet rannalle, ja ehtineet jo jutella hyvän tovin, mutta argentiinalainen tuntuu toivovan keskustelullemme vielä jatkoa. Hän katsahtaa minua, ja sanoo taas kysyvän näköisenä:

”Taidat nyt haluta takaisin omaan rauhaasi?”

 

Mallorcan Arenalissa näyttää tältä.

 

Minulla on kaksi vaihtoehtoa. Voin pyytää häntä jäämään vielä seuraani tai kauniisti kehottaa tässä vaiheessa poistumaan.

Vaikka mihin suuntaan aivoni ajattelurattaat haluaisinkaan kääntää, en voi välttyä miettimästä, mitä tuo mies haluaa. Hän on maailman kohtelian, kiinnostavin ja rauhallisin, mutta silti minä pelkään mitä hän saattaisikaan minulle tehdä tai minulta haluta, jos sallisin hänelle vielä seuraani.

”Kyllä, jos et pahastu, niin jatkaisin päivää nyt yksin, sillä tämä kirjoitusprosessi tunkee läpi kaikkialta, vastaan hänelle totuudemukaisesti, ja jatkan:

”Ehkä näemme vielä uudelleen”.

Näin hyvästelemme jo toistamiseen. Alan kävellä kohti rannan toista laitaa, suojaan ja mahdollisimman kauas hänestä. Näen miten argentiinalainen raahaa polkupyöräänsä pitkiä betonirappusia ylös mäenrinnettä, ja minua hymyilyttää, sillä onhan tuo näkymä suhteellisen suloinen. Huomaan miten hän pysähtyy rappusten yläpäähän ja jää pitkäksi aikaa sinne tuijottamaan rantaa. Tunnen poraavan katseen myös selässäni, ja hyvin hitaasti, jotain kammottavaa käännettä peläten, alan riisua vaatteitani niiden alle pukemieni bikinien päältä.

Asetan pyyhkeen maahan ja tartun kirjaan, jonka olen rantalukemisekseni ottanut mukaan. Kirja tarjoaa minulle turvallisen keinon päästä pois tilanteesta omaan rauhaani. Syvennyn siihen hetkeksi, ja kun nostan pääni seuraavan kerran, huomaan, että argentiinalainen on laskeutunut takaisin alas rappusia ja istuu nyt rantalaiturilla.

Työnnän pääni takaisin kirjaan ja vannotan itseni pysymään täällä niin pitkään, että mies lähtee pois. Ehkä hän odottaisi ikuisuuden vain päästäkseen takaisin seuraani? Pääni hakkaa kaikenlaisia kauhukertomuksia siitä, miten yksin matkustava nainen on vuosien jälkeen ajautunut luurankona rantaan kaiken kokemansa kauhun jäljiltä.

Seuraavan kerran, kun nostan pääni kirjasta, argentiinalaista ei enää näy.

Tässä minun salainen, ihana rantani.

 

TOISEN yksityisyyteen ei tungeta. Tämä mantra tarkoittaa, että muille on annettava oma tila, niin minun muille kuin muiden minulle, eikä sinne saa mennä omilla muka tärkeillä asioillaan sorkkimaan. Eikä, luoja paratkoon, ainakaan keskeyttää ihmistä silloin, kun hän näyttää vetäytyneen omaan rauhaansa.

Tätä mantraa olen miettinyt läpikotaisin nyt tavattuani argentiinalaisen. Olen pohtinut pääni puhki pelkoa; sitä itselleni tuttua asetelmaa, jossa aina tällaisessa tilanteessa valitsen paeta. Vain varmuuden vuoksiko valitsen epäillä toisesta pahinta ja työntää hänet syrjään, jotta säästyisin?

Miltä haluan säästyä? Mistä pelkoni kumpuaa?

Olen miettinyt luottamusta toisiin ihmisiin. Miksi aina ajattelen ensimmäisenä, että he haluavat minulle jotain pahaa? Pohdin luottamusta itseeni: uskallanko todella avautua toiselle ja antaa palan itsestäni?

Miksi nyt suljin mahdollisuuden pois, monta kertaa? Vetosin kirjailijan kiireisiini; perustelin päätöstäni vetäytyä tarpeeseellani olla yksin ja ajatella. Ne ovat täysin totta, ja kirjoittaminen tärkein prioriteetti reissullani, mutta olisinko kuitenkin vielä pienen hetken vielä voinut toimia toisin ja päästää argentiinalaisen hetkeksi pidempään elämääni, jotta voisin kuulla hänen tarinaansa vielä syvempään. Ehkä hän ei olisikaan nylkenyt minua luurangoksi Välimeren vietäväksi.

Kannattaako aina ajatella pahinta toisesta?

 

YKSINÄISYYTTÄ koskevissa tutkimuksissa on tultu yhteen erityiseen tulokseen: Yksinäiseksi itsensä kokevat tuntevat suurempaa luottamuspuolaa toisia ihmisiä kohtaan. Muut ihmiset näyttäytyvät yksinäiselle uhakana, ja tämä estää toisten lähelle päästämisen ja heihin tutustumisen.

Olen itse aina ollut tällainen: lähtökohtaisesti pelkään toisten ihmisten tarkoitusperiä, sitä, mitä muut minusta haluavat.

On jännä, että esimerkiksi olen itse ylipäänsä onnistunut olemaan kahdessa pidemmässä parisuhteessa, sillä minun on luottamuksen takia hyvin vaikea päästää ihmisiä lähelleni. Tämähän on suorastaan ristiriitaista: toisaalta olen maailman helposti lähestyttävin ihminen, joka tulee toimeen kaikkien kanssa – kirjoitankin syvimmistä tuntemuksistani muille hyvin avoimesti.

Mutta siellä, kaiken keskellä, kulkee tarkka raja, sellainen, joka eristää tiukimman yksityisyyden ja syvimmät tunteet ulkopuolisilta, estää sellaisen läheisen, ihminen ihmiselle -tutustumisen. Sen rajan rakentaa pelko siitä, että toinen satuttaa ja haluaa vain hyötyä sekä saatuaan haluamansa hylkää.

Tuo pelon raja eristää minut muista, tukahduttaa aidon yhteyden mahdollisuuden ja syvempien suhteiden syntymisen.

ON tunnustettava kaksi asiaa. Ensinnäkin, juuri nyt, palatessani mielessäni eiliseen kohtaamiseen, harmittaa vietävästi, etten kutsunut argentiinalaista sittenkin seuraani pidemmäksi aikaa. Se olisi voinut avata minulle aivan uuden maailman, tätäkin tekstiä isompia ajatuksia, mutta jotka nyt päätin sulkea pois, sillä toisen yksityisyyteen ei tungeta. Ja se, että suljin itseni häneltä, tarkoitti nyt, että  minun epäluottamukseni eristi meidät ihmisinä toisistamme.

Toiseksi, tämän tekstin kirjoittaminen nolottaa, sillä kuva minustahan on sellainen, että heittäydyn aina kaikkeen ja annan palaa. Sitä kuvaahan minun tulisi ylläpitää ja kertoa seikkailuista, joihin komean argentiinalaisen kanssa sysäydyin, eikö niin?

Mutta ei. Nyt minä kirjoitan tätä sinulle, ja totean: Ihmisellä voi olla isoja ajatusten lukkoja suhteessa luottamukseen. Näihin omiin rajoihini on perehdyttävä, mietittävä mistä ne syntyvät ja mitkä on niiden syyt. Ja erityisesti: voisiko asialle tehdä jotain, jotta saisi takaisin luottamuksen? Sillä enhän minäkään toivo, että lopun elämääni annan pelkojeni rakentamien rajojen eristää minut toisista ihmisistä.

Mutta vaikka tuo eilinen vain pieni hetki se lopulta oli, ajatella, minkälaisen ajatuksen tuo kohtaaminen argentiinalaisen kanssa saattoikaan synnyttää!

 

Tämä leveä hymy siitä syystä, komealle argentiinalaiselle. Ja ehkä vähän siitäkin, etten ainakaan tällä kertaa päätynyt luurangoksi Välimereen. Ja ihan ehdottomasti siksi, että jo viikon oltuani, ja voimaannuttuani itse tästä tekstistäni, olen nyt menossa ensimmäistä kertaa ulos illalliselle tällä reissualla. Ja ehkä hymy vähän siitäkin, että huomisen aamuni ajattelin aloittaa taas omalla yksityisellä rannallani… Katsotaan, kuinka sitten käy!

/Äm

Minusta ei tule koskaan äitiä

Posted on by

3

Niin, nyt se on sanottu. Lausuttu ihan ääneen ja kirjoitettu paperille. Sitten vielä painettu blogin ”julkaise”-nappulaa, ja kerrottu julkisesti.

Minusta ei tule äitiä.

Se on vaihtoehto: että minusta ei tule koskaan äitiä. Toinen vaihtoehto on, että minusta tulee äiti, mutta tuon vaihtoehdon mahdollisuus vähenee koko ajan. Olen 37-vuotias, ja sen todennäköisyys, että en koskaan ole äiti, kasvaa vauhdilla.

On kaksi vaihtoehtoa, elämän ja biologian sanelemaa faktaa, ja juuri nyt minä en tiedä, kumpi niistä käy toteteen. Mutta tässä vaiheessa elämää kummatkin vaihtoehdot sekä niiden herättämät tunteet on nostettava esiin ja hyväksyttävä.

On tehtävä itsensä tutuksi molemman tunteen kanssa sekä todettava: elämä, kummalla tahansa tavalla elettynä ja koettuna, on täyttä ja ihanaa.

Olen huomannut, että tämän asian ääneen sanominen on erittäin tarpeellista ja hyvin vapauttavaa. Se vapauttaa paineista, joita itse itselleen ja ulkopuoliset asettavat äitiydestä. Niin monesti olen kuullut toisen ihmisen sanovan, että nainen voi olla täysi ja tietää mitä rakkaus on vasta äitinä; ja heti myös tullut itse ajatelleeksi, että entä jos näin onkin. Entä jos en riitä tällaisena naisena?

Minusta ei välttämättä tule koskaan äitiä, ja tämä täytyy myös muiden ihmisten hyväksyä. Olen kirjoittanut äitiyspohdinnoistani usein aiemminkin, ja on jännä, miten tämä saa ihmiset olettamaan, että ainoa (ja epätoivoinen) haluni ja tavoiteeni on saada lapsi.

Ei niin ole. Minulle aivan yhtä mahdollista on jäädä lapsettomaksi. Se on itselleni juuri tällä hetkellä jopa luontevampi ajatus, sillä en osaa kuvitella, millaista elämäni äitinä olisi. Minulla ei ole itsestäni sellaista mallia tai kuvaa päässä, jossa olisin äiti, ja sen kuvitteleminen on vaikeaa. Tätä ajatusta ei ehkä kukaan muu kuin kaltaiseni lapseton voi ymmärtää. Minä olen tottunut elämään tällaisenaan ja osaan elää sitä täysillä sekä onnellisena myös näin. Minun elämäni on nyt näin ja on mahdollista, että se ei ikinä täydenny perheellä. 

Äitiys on upea asia ja monelle naiselle elämän tärkein asia, mutta nykyaikaiselle naiselle on myös muita tapoja elää. Itse en halua epätoivoisesti äidiksi, vaan tahdon vain kertoa, millaisia ajatuksia käy tämän ikäisen lapsettoman naisen mielessä. 

Tämän ikäisen lapsettoman naisen mielessä käy väistämättä myös se tosiasia, että äitiys ei ehkä ikinä olekaan minun elämäni agendalla – ja että voin olla onnellinen nainen siltikin.

Haluan jakaa julkisesti nämä pohdinnat ja tunteet, jotta ne tulisivat helpommin ymmärrettäväksi ja hyväksyttäväksi myös muille. 

On vielä mahdollista, että tilanteeni muuttuu, mutta jos minusta ei tule koskaan äitiä, valitsen elämääni muita asioita. En jää haikailemaan mitään menetettyä, vaan keskityn mahdollisuuksiin, joita tuo tilanne avaa. En jähmety kaipaamaan jotain, jota minulla ei ole, vaan kuljen eteenpäin uskoen, että juuri tällaisenaan voin olla maailmalle tarpeellinen ja hyvä nainen.

 

Äm, toivottaen kaunista äitienpäivää kaikille!

Olen sinkku koska pelkään itseäni – Miksi annamme mielen vankiloiden hallita elämäämme?

Posted on by

1

ULKOPUOLINEN katse on hurja; se tuntuu näkevän itseäni tarkemmin, miksi elän elämääni kuten elän. Sinkkuuteni saa jatkuvasti arvioita ihmisiltä, jotka tietävät paremmin: 

”Olet yksin siksi, koska olet nirso ja liian valikoiva. Tavoittelet jotain, mitä et voi saada”, ne kuuluvat ykskantaan.   

Olen aika raakileena tämän asian kanssa, mutta päättänyt kuitenkin jakaa julkisesti ajatukseni aidoimmillaan ja tuoreimmillaan, jotta muutkin voisivat tehdä esimerkkini kautta löytöjä itseen.

Vaikka altistan omat ajatukseni muiden eteen, itsetuntoni parisuhteeseen liittyvissä kysymyksissä on kuitenkin melko heikko, ja siksi tällaiset kommentit raastavat usein syvältä. 

En oikeastaan enää jaksa yhtään ihmettelyjä tai viisaita tietäjiä, jotka kertovat sinkkuuteni syyt ja jakelevat anteliaasti kärkkäitä neuvojaan. Sen sijaan haluan jakaa suuren oivalluksen, jonka olen tehnyt. Haluan keskustella kanssasi mielen vankiloista – siitä, kuinka kummallisia ajattelun lukkoja ihminen itselleen rakentaa ja antaa niiden ohjata elämäänsä.

EI. En ole nirso, enkä tavoittele kuuta taivaalta; enhän luoja paratkoon viiteen vuoteen ole edes antanut mahdollisuuksia parisuhteelle. En ole treffaillut, en ole etsinyt. Olen vain koettanut parantua.

Olen kirjoittanut jo niin monta kertaa elämästä, jota elin, kun viimeksi olen ollut parisuhteessa. Siksi kertaan tarinan vain lyhyesti ja voit lukea lisää siitä tämän tekstin lopusta löytyvistä linkeistä.

Edellisessä suhteessani asuimme Ruotsissa, ja toisen elämä määritti arkemme tahdin, sillä hänen työnsä takia muutimme Suomesta. Minä jäin syrjään, yksinäiseksi koettaen rakentaa omaa elämää uuteen maahan. 

Mutta sitä en ole kertonut, mitä minulle tapahtui tuon kaiken keskellä. En siksi, että on hävettänyt, en siitä syystä, että muutuin kaiken keskellä itsellenikin tuntemattomaksi.

Minusta tuli tuossa suhteessa kaikkien vaikeuksien alla nalkuttava, roikkuva ja riiippuva – läheisriippuvainen, arvioisin näin jälkikäteen. Kaikki ilo imeytyi minusta pois, hymy karisi huuliltani. Katsoessani peiliin, näin hirviön, jota vihasin itsekin. Mutten osannut tehdä sille mitään, enkä saanut sitä pois itsestäni, olosuhteet ja osaamattomuutemme voittaa vaikeudet kiinnittivät sen minuun yhä tiukemmin.

Kaikki tämä oli osallisena siinä, että suhde päättyi eroon, vaikka sille paljon muitakin itsestäni riippumattomia syitä oli. 

Viiimeiset vuodet eron jälkeen olen rakentanut itsetuntoani uudelleen, elämääni alusta ja nollasta. Olen toipunut, vahvistunut ja tehnyt valtavan määrän töitä.

Mutta parisuhteelle en ole antanut minkäänlaista mahdollisuutta. 

Kuva: Matti Myller

 

PITKÄÄN olen ajatellut, että jaloilleen pääseminen vie aikaa, että olen vielä niin heikko, etten pysty aloittamaan uutta. Mutta yhtäkkiä havahduin; entä jos kyse ei olekaan enää toipumisesta, paranemisesta?

Entä jos olen vanginnut itseni omaan mieleeni?

Olen sinkku siksi, että pelkään itseäni, oivalsin. 

Viimeisimmäksi jääneen parisuhteeni huonoon kokemukseeni pohjaten ajattelen, että jos olen parisuhteessa, vaarana on, että ajaudun riippuvaksi jälleen. Että minusta tulee kamala ja huutava akka, hirviö, jota en missään maailman tilanteessa halua olla itselleni enkä kenellekään muulle. Pelkään valuvani taas samaan kaavaan ja että minusta tulee samanlainen kuin aiemmassa suhteessani. En usko itseeni parisuhteen kontekstissa.

Tämä mielikuva kahlitsee minua. En näe muuta totuutta.

Kuvani parisuhteesta ja itsessäni siinä on värittynyt mustaksi synkän kokemukseni seurauksena. Lukkiutunut ajatukseni itsestäni kahlitsee ja hallitsee niin voimakkaasti, että suljen kaiken parisuhteen mahdollisuuden pois. Vaikka saattaisinhan myös yllättyä positiivisesti itsestäni?

SYY sinkkuuteeni olen minä itse.

Syy sinkkuuteeni on, että pelkään itseäni.

Tuon pelon rakennan aivan itse, joka päivä uudelleen. Asioita on sattunut ja tapahtunut, ja muutkin ihmiset niiden kulkuun vaikuttaneet, mutta itse olen valinnut lukita itseni pelkoon sen sijaan, että näkisin mahdollisuuden.

Mitä pidempään annan tämän pelon rajoittaa elämääni, sitä syvemmälle itseni itseni ajan pelkoon – yksinäisyyteenkin. Sitä kauemmaksi itseni etäännytän hyvästä, joka voisi tulla.

Mitä kauemmin olen tämän pelon antanut lukita minut mieleni vankilaan, sitä varmempi olen juuri tänään, että on vain yksi ratkaisu, jolla voin päästä eteepäin – jos eteepäin haluan mennä.

Päätös. On itse tehtävä päätös siitä haluanko luopua pelostani vai jatkanko elämääni sen kanssa.

AJATELLA, millaisia mielen vankiloita ihminen itselleen rakentaa ja kuinka paljon hyvää ne voivat estää tulemasta! Tämä pätee niin moneen muuhunkin asiaan kuin vain parisuhteeseen.

Oletko sinä rakentanut itsellesi jonkin mielen vankilan? Millainen se on? Voisitko tehdä päätöksen luopua siitä?

 

Kuva: Matti Myller

 

Linkkejä aiemmin kirjoittamaani/minusta kirjoitettuun:

Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi, kun elin miehen rahoilla
Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää
Rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin – näin selvisin, vaikka mieleni romahti
”Mies jätti – nyt olen rahaton ja asunnoton” – Joululoma päättyi shokkiin, kun Maijan mies kertoi haluavansa erota

Ja luithan jo tämän uusimman vieraskynäni Hidasta elämää -sivustolle!
Olin parisuhteessa yksinäisempi kuin koskaan – Toinen ihminen ei voi poistaa tarvetta yksinäisyyden takana

”Olin parisuhteessa yksinäisempi kuin koskaan” – Toinen ihminen ei voi poistaa tarvetta yksinäisyyden taustalla

Posted on by

0

”Etsi nyt se mies, kyllä toi sun yksinäisyyshöpötys loppuu sitten.” Kamalin saamani kommentti viime päivinä.

Ensiksikin, ethän ikinä kutsu yksinäisyyttä höpötykseksi, sillä se on kokijalleen karua totta. Ja toiseksi, kokemusta on; kukaan toinen ihminen, puoliso tai ystävä, ei poista yksinäisyyttä.

Tätä asiaa en ole uskaltanut aiemmin sanoa ääneen, mutta nyt sanon, sillä siihen kytkeytyy tärkeä oppi, jonka haluan jakaa kanssasi. Julkaisen tuoreimman vieraskynä-kirjoitukseni myös tänne MaiLifeen.

 

 

”Olin parisuhteessa yksinäisempi kuin koskaan” – Toinen ihminen ei voi poistaa tarvetta yksinäisyyden taustalla

(Julkaistu Hidasta elämää -sivustolla 2.4.2019)

 

Kuva on painunut syvälle mieleeni. Jännällä tavalla näen sen nyt ulkopuolisen silmin, aivan kuin leijuisin itseni ympärillä. Istuin lattialla, oli pimeä syksyinen ilta. Mies oli lähtenyt viikon työreissulle, ja minä olin yksin keskellä hiljaisuutta itkemässä.

Ruotsiin muutimme miehen työn takia. Minulla ei ollut siellä kunnollista työtä eikä työyhteisöä, vain osa-aikaista hanttihommaa. Olin lähtenyt tukemaan häntä, ja otin askeleen taaksepäin omalla urallani. Ystäviä ei vieraassa maassa ja pienellä paikkakunnalla tuosta vaan saanutkaan. Mieheni reissasi matkoilla ja oli paljon kiinni työssään.

Tunne painaa edelleen. Kun hän tuli kotiin reissultaan, latasin kaiken ahdinkoni häneen. Tarvitsin huomiota, hyväksyntää ja ymmärrystä: Etkö tajua, mitä sinun vuoksesi koen! Olen yksin ja odotan, että tulisit takaisin ja täyttäisit hiljaisuuteni. Muistan hänen lasittuneet, lautasen kokoiset silmänsä. Näin, ettei hän ymmärrä.

Olimme vierekkäin, yhdessä, mutta hän ei nähnyt minua, vaikka yritti varmasti. Välillä meillä oli hyvin hauskaa, mutta jollain syvemmällä tasolla emme koskaan kohdanneet. Minun tehtäväni on ymmärtää ja tukea häntä, mutten saanut samaa takaisin. Olimme epätasapainossa vailla yhteyttä. Olin yksinäisempi kuin ikinä elämässäni aiemmin – yksin, vaikka kaksin, tyhjä ja hukassa. Hän oli kumppanini, muttei osannut tarjota minulle turvaa, jota tarvitsin.

Vaikka olen kokenut yksinäisyyttä monessa eri elämäntilanteessa ja sittemmin päättänyt puhua kaikesta rohkeasti ääneen, tämän kertominen on hyvin vaikeaa.

Tuossa vaiheessa elämää halusin peittää kaiken. Oli näytettävä, että onnistun, että tuo suhde toimii erityisessä olosuhteessakin. En halunnut kertoa, että olin epäonnistunut. Lopulta tuli raastava ero.

Yksinäisyyttä on vaikea käsittää. Ulkopuolelta on helppo sanoa, että mene ulos ja hanki kavereita tai parisuhde, niin et ole enää yksin.

Mutta tiedän kokemuksesta, että kukaan toinen ei poista yksinäisyyttä, ei sitä tyhjyyttä ja syvempää tarvetta, joka aina on yksinäisyyden tunteen taustalla.Minä toivoin mieheni täyttävän tarpeeni ja itseni. Mutta eihän se niin mene. Toisen ihmisten tehtävä on täydentää kokonaisuutta; ei paikata puuttuvaa tai täyttää tyhjyyttä.

Yksinäisyys parisuhteessa oli minulle merkittävä kokemus. Olen kokenut yksinäisyyttä paljon myös eron jälkeen ja sitä ennen, ja tämän kaiken keskellä oivaltanut jotain hyvin tärkeää: yksinäisyyteni ei ole kenenkään toisen syy, eikä sitä voi kukaan toinen tuosta vain poistaa. Niin ihanaa kuin olisi omalla kohdallanikin syyttää yksinäisyydestään siitä, että on tehnyt vääriä valintoja parisuhteissa tai ettei ole onnistunut muodostamaan pysyviä ystävyyssuhteita, kyse ei ole lopulta vain siitä.

Yksinäisyyteni on tunne ja tulkinta, joka on syntynyt minussa erilaisten kokemusten seurauksena. Ajattelumalli, joka on muuttunut minulle todeksi. Yksinäisyys on minulle totta, tulkinta kasaantuneista kokemuksista, mutta se ei ole todellisuus. Tämä ollut huojentavaa ymmärtää, sillä nyt tiedän, että voin tehdä asialle jotakin.

 

Vaikka elämä oli välillä vaikeaa, on niin ikävä tätä Ruotsin kotini maisemaa! Siinä me, jotka hyppäsimme rohkeaan seikkailuun, mutta upposimme vaikeaan kuiluun. Elämä kasvattaa, se opettaa, sen siivet kantaa. Mikään ei mennyt kuten piti, ja sitten kuitenkin lopulta kaikki kääntyi juuri oikein; erityisesti tänään ymmärrän tämän hyvin konkreettisesti. Varbergiin on kuitenkin kova ikävä, sillä rakastin tuota paikkaa paljon.

Elämästä on uskallettava nauttia myös yksin – sinkkuus ei ole sairaus!

Posted on by

0

”No, onko löytynyt jo joku? Oliko sillä Kanarialla ketään ”pabloa”? Miten sä nyt noin hymyilet, nyt oot kyllä rakastunut!? Mistä sä kuule löytäisit äkkiä miehen, niin ei tarvitsisi matkustaa yksin? Pitäiskö sun nyt alkaa myös miettiä vaihtoehtoa, että tekisit lapsen yksin, kyllä se lapsi tuo merkityksen elämään?”

Muita kysymyksiä en enää keksi. Nuo ovat yhtään kärjistämättä ne, joita minulle aina ensimmäisenä esitetään, kun kohdataan. 

Miksi olet vielä yksin? 

 

VIETIN juuri ihanan loman Kanarialla, Gran Canarian pienessä Arinagan kylässä. Se oli kaukana turistikohteista ja seuranani olivat vain paikalliset ihmiset. Asuin suloisessa majatalossa meren rannalla. Villiinnyin vapaudesta ja iloitsin rauhasta, nautin auringosta ja tuulesta! Sillä kävinkin: kuljin oman tuuleni mukaan ja sinne minne nenä kulloinkin näytti. 

Silti ensimmäisenä reissunikin jälkeen kysyttiin: ”Onko sinulla nyt jo joku?” 

Kuva: Milo’s Surf Travels

 

Tiedän, nuo kysymykset tarkoittavat vain hyvää ja tuohon asiaan on helppoa tarttua; olenhan nainen, joka on ollut yksin jo monta vuotta, ja yksin oleminen siksi ulospäin selvä minua määrittelevä muoto.

Mutta se, minkä joku toinen kokee oikeaksi maailmanjärjestykseksi ei välttämättä ole sitä minulle. Ei ainakaan ainoa asia johon elämäni keskittyy. Minulla on mielessä niin paljon muutakin: toiveita, unelmia, tavoitteita. Niin paljon elettävää elämää ja hyvää, jota voin tehdä yksinkin.

Silti nuo kysymykset saavat minut pohtimaan: Olenko oikea ihminen tällä tavoin ollenkaan? Onko elämän päätavoite vain löytää pari? Onko minulla lupa elää täysipainoista elämää yksinäänkin ja ottaa siitä kaikki irti? 

Eihän sinkkuus ole sairaus! 

 

YKSIN oleminen ja yksinäisyys ovat aivan eri asioita. Tämän ymmärsin ensimmäistä kertaa kunnolla, kun olin puolen vuoden seikkailullani Norjassa; kun muutama vuosi sitten asuin pienessä kalastajakylässä luonnonvoimien armoilla (lue täältä lisää). Vaikka olin aivan yksin, en tuntenut itseäni koskaan yksinäiseksi. Ympärilläni oli jotain itseäni paljon suurempaa, luonto ja sen ääretön turva, jotka saivat minun kokemaan olevani osa, kuuluvani tuohon suureen kokonaisuuteen.

Tämä sama kokemus toistui kauniilla tavalla nyt Kanarialla lenkkeillessäni saaren karuilla aavikkopoluilla, kiivetessä korkealle vuorelle ihailemaan merimaisemaa tai istuessani illan pimeydessä rannassa aaltoja kuunnellen ja tähtiä tuijottaen.

Kuinka vapaa onkaan ihminen, joka uskaltaa olla yksin – miten tasapainoiseksi sielun saa, kun voi olla itsensä kanssa ja hiljaa. Mitä sydämeen kertyykään, kun vain keskittyy elämään!

Kuva: Milo’s Surf Travels

 

MUUALLA maailman eri kolkissa olen ollut välillä kovinkin yksinäinen, ja tulen varmasti vielä tuota tunnetta kokemaan, senhän olen todennut ääneen jo aiemmin. Mutta yksin eläminen tai oleminen eivät tuota yksinäisyyden kokemustani. Sen taustalla on paljon isompia elämänkulkuja, joista vielä eräänä päivänä kirjoitan, sen lupaan! Mutta ennen sitä haluan vain muistuttaa, että elämästä on uskallettava nauttia myös yksin.

Ihmisen on osattava olla yksin. On niin paljon sellaisia, jotka välttelevän yksin jäämistä viimeiseen, ihmisiä, jotka ympäröivät itsensä alati muilla tai keksivät koko ajan jotain tekemistä. Yksin ollessa joutuu kohtaamaan hiljaisuuden, itsensä ja omat ajatuksensa. Yksin ollessa pääsee kohtaamaan itsensä – myös huonoine puolineen. Ja se on pelottavaa, tiedän sen. 

Yksin on opittava olemaan.

 

TOIVOISIN, että jokainen meistä, elämäntilanteestaan riippumatta saisi kokea yksin olemisen kauneuden. Kun osaa olla itsensä kanssa, huomaa, ettei tarvitse toista täyttämään mitään. Tajuaa sen, että toisten ihmisten tehtävä on täydentää kokonaisuutta; ei paikata puuttuvaa tai täyttää tyhjyyttä.   

Jokainen vaihe elämää on ohimenevää. Siksi ajattelen, että kaikista eri aikakausista tulisi nauttia. Tulisi olla lupa nauttia! Mitä on elämä, jos vain etsii ja odottaa jotain tapahtuvaksi? 

Ehkä siitä meidän tulisi toisiltamme kohdatessamme kysyä ensimmäisenä: Olethan varmasti nauttinut elämästäsi?

 

Kuva: Milo’s Surf Travels

 

Huh, näitä Milo’s Surf Travelsin upeita kuvia (heidän majatalossaan asuin ja päädyin myös kuvattavaksi Gran Canarian Barranco de Guayadequen upeissa maisemissa)! Toivon, että ne kiteyttävät sen kauneuden, jonka voi kokea vain yksin.

 

/Ämmänne, jonka hymy hehku tulevat auringosta, hyvästä voinnista ja innostuksesta elämään!