Yksinäinen kaipaa kuulluksi tulemista – Paneelikeskustelu yksinäisyydestä

Posted on by

0

Tervetuloa kirjani virtuaaliseen julkkarijuhlaan!

Pyysin Turun yliopiston professori ja yksinäisyystutkija Niina Junttilan, sosiaalipsykologi ja HelsinkiMission yksinäisyystyön päällikkö Maria Lähteenmäen sekä filosofi ja tutkija Frank Martelan lukemaan kirjani sekä kutsuin heidät paneeliin keskustelemaan kanssani yksinäisyydestä.

Aivan aluksi tosin heitettiin tittelit syrjään ja todettiin, että puhutaan ihan vaan ihmisinä ihmisille, eikä tutkijoiden, tohtoreiden tai kirjailijoiden titteleiden takaa – sillä jokainen meistä on pohjimmiltaan samanlainen inhimillinen ihminen. Keskustelussa kuulette, että meistäkin jokainen on kokenut yksinäisyyttä jossain vaiheessa elämäänsä! 

Voinette päätellä paneelistien perusteella, että syntyi timanttista ajattelua, jonka ihan jokaisen olisi hyvä katsoa ja kuunnella. Onpa kokenut itse yksinäisyyttä tai ei, yksinäisyyden helpottaminen on on jokaisen juttu ja yhteinen asia.

Olen sydämeni pohjasta kiitollinen Niinalle, Marialle ja Frankille, että he antoivat aikaansa tälle keskustelulle. Vain yhdessä ja rohkeasti ääneen puhumalla me voimme luoda myötätuntoa maailmaan ja helpottaa yksinäisyyttä!

Yksinäisyys on ratkaistavissa ja sinäkin voit toimia sen helpottamiseksi – Maija Ilmoniemen uutuuskirja Yksinäinen on saatavissa nyt!

Jokaisesta myydystä kirjasta lahjoitetaan yksi euron Lähde liikkeen yksinäisyystyöhön, ja jo ostamalla kirjan sinäkin osallistut siis suoraan myötätuntoisemman yhteiskunnan rakentamiseen.

”Astun eteenne nyt täysin alastomana julkisesti, ja se tuntuu oikeammalta kuin mikään muu aikoihin. Kirjoitin kirjan yksinäisyydestä, sillä haluan murtaa tabun ja hiljaisuuden sen ympärillä. Annan yksinäisyydelle rehelliset kasvot, sillä toivon ihmisten ymmärtävän, kuinka normaali ja yleinen kokemus se on. Luovutan käsiisi todellisen tarinani lapsuudesta tähän päivään jakaen kaiken kokemani ja oppimani vaikeimpiakin vaiheita myöten, koska haluan antaa rikastavia ratkaisuja yksinäisyyden helpottamiseen.

Yksinäinen on kirjoitettu kaikille jotka ihmettelevät yksinäisyyttä: niin heille, jotka ovat itse sitä kokeneet kuin heille jotka seuraavat yksinäisyyttä ympärillään. Jos yksikään ihminen kirjani luettuaan uskaltaa puhua yksinäisyydestä ääneen, saa siitä lohtua tai tekee pienen hyvän teon kohti yhteyttä, olen työni tehnyt. Tämä on minulle sydämen asia, ja toivon, että Yksinäinen tavoittaa mahdollisimman monen, jolle siitä voi olla apua. Kiitollisin olen, jos jaat tätä videota niille, joiden se kuuluisi nähdä. ”

–Maija Ilmoniemi

Lisätietoja: www.yksinainen.fi

Videon tuotanto:
Käsikirjoitus: Maija Ilmoniemi
Kuvaus ja leikkaus: Tuukka Kouri/Graphause

Yksinäisyyttä voi helpottaa vain puhumalla siitä – Kirjani Yksinäinen on julkaistu!

Posted on by

0

Astun eteenne nyt täysin alastomana julkisesti, ja se tuntuu oikeammalta kuin mikään muu aikoihin. Kirjoitin kirjan yksinäisyydestä, sillä haluan murtaa tabun ja hiljaisuuden sen ympärillä.

Annan yksinäisyydelle rehelliset kasvot, sillä toivon ihmisten ymmärtävän, kuinka normaali ja yleinen kokemus se on. Luovutan käsiisi todellisen tarinani lapsuudesta tähän päivään jakaen kaiken kokemani ja oppimani vaikeimpiakin vaiheita myöten, koska haluan antaa rikastavia ratkaisuja yksinäisyyden helpottamiseen.

Yksinäinen on kirjoitettu kaikille jotka ihmettelevät yksinäisyyttä: niin heille, jotka ovat itse sitä kokeneet kuin heille jotka seuraavat yksinäisyyttä ympärillään. Jos yksikään ihminen kirjani luettuaan uskaltaa puhua yksinäisyydestä ääneen, saa siitä lohtua tai tekee pienen hyvän teon kohti yhteyttä, olen työni tehnyt.

Lue lisää kirjasta: www.yksinainen.fi

Sen voit tilata esimerkiksi täältä.

Tämä on minulle sydämen asia, ja toivon, että Yksinäinen tavoittaa mahdollisimman monen, jolle siitä voi olla apua. Kiitollisin olen, jos jaat tätä videota niille, joiden se kuuluisi nähdä. Nämä asiat haluan sinulle sanoa juuri nyt yksinäisyydestä.

Vaikka haluaisinkin lapsia, on se elämäntilanteessani mahdotonta – jos syntyvyyttä halutaan nostaa, tarvitsevat yksin elävät tukea ja pysyvyyttä

Posted on by

1

Kuulun siihen joukkoon naisia, joiden keskimääräinen lapsiluku saattaa laskea 1,6:een.

Paitsi, että minulla se on edelleen nolla, ja täytän kuukauden päästä 39 vuotta.

Helsingin yliopiston ja Max Planck -instituutin tuoreen tutkimuksen mukaan yli 30-vuotiaat naiset saavat vähemmän lapsia kuin muutama vuosi sitten. 1970-luvulla syntyneet naiset saavat keskimäärin 1,9 lasta, mutta meidän, 1980-luvulla syntyneiden lapsiluku saattaa pienentyä jopa reilusti vajaaseen kahteen.

Se, että ei saa lainkaan lapsia yleistyy siis koko ajan. Niin on mahdollista käydä minullekin. On suorastaan todennäköistä, ettei minusta tule ikinä äitiä.

Olen yksin elävä sinkku ja tahattomasti lapseton. Minulle elämän suurin täyttymys ei koskaan ole ollut tulla äidiksi, mutta se on aina ollut todellinen vaihtoehto. Olen uraohjautunut, ja pistänyt työn tietoisesti monta kertaa elämän valinnoissa etusijalle – arvoni ovat kai sillä tavoin nykyaikaisen naisen. Myös tähän mennessä tapahtuneiden isojen elämänmuutosten takia ei ole ollut aidosti mahdollista harkita lasta. Eikä ole nytkään.

 

Vaikka vielä voisin biologisesti puristaa viime metreillä, ja haluaisinkin lapsia, se on elämäntilanteessani mahdotonta. 

Lapsettomaksi olen päätynyt monen tekijän johdosta, ja avaan ne tässä todentaakseni miten monisyisiä syyt syntyvyyden laskun takana yleensä ovat. Välillä nykyistä lapsettomuuskeskustelua seuratessa tulee sellainen olo, että näitä taustoja ei nähdä lainkaan, vaan tehdään kovin suoraviivaisia johtopäätöksiä siitä, miksi naiset eivät tee lapsia.

 

MINULLA OLISI ehkä nyt jälkikasvua jos olisin jäänyt nuoruuden parisuhteeseen. Vajaana kolmekymppisenä, seurusteltuani lähes 10 vuotta tuntui kuitenkin, että elämää olisi vielä nähtävä muutenkin ja tuo suhde päättyi. Tai kenties minulla olisi nyt pari mukulaa, sillä seuraavassa suhteesssani kolmekymppisenä sitä puolisolleni ehdotin; mutta hän ei sanojensa mukaan ollut siihen vielä valmis. Sitten tuli ero.

Moni asia on oman päätäntävallan ulottumattomissa. Yksin elävänä olen päässyt näkemään, miten vaikeaa parisuhteiden syntyminen on; saati se, että siinä päädyttäisiin synnyttämään yhteinen lapsikin. Sinkkujen kohtaamisongelma on yllättävän suuri, vaikka teknologia tarjoaa siihen periaatteessa mahdollisuuksia enemmän kuin ikinä.

Sen lisäksi, että puolisoa on vaikea löytää, neljääkymppiä lähestyvä sinkkunainen joutuu kohtaamaan kummallisia kolauksia. Kovin sellainen lienee kuulla mieheltä, ettei tämä halua seurustelusuhteeseen ikäiseni kanssa, vaan valitsee sen sijaan nuoremman – tällä kun on paremmat mahdollisuudet saada lapsia ja ikäiseni nainen on riski miehen lapsihaaveille.

 

PARISUHTEENHAN VOISI toki lapsihaaveinen nainen nykyaikana unohtaakin, sillä lapsen voisi tehdä yksinkin, mutta minulla ei ole rahaa sellaiseen. Hoidot maksavat yksinkertaisesti liikaa, enkä voi edes harkita tällaista vaihtoehtoa. Ja jos olisin mies, ei minulla juuri olisi mahdollisuutta lasta yksin saada.

Moni syy lapsettomuuteni takana kulminoituukin rahaan ja epävarmaan elämään. Olen ollut koko elämäni määräaikaisissa työsuhteissa tai freelancer-yrittäjänä vailla mitään pysyvyyttä. Elämäni koostuu pääsääntöisesti sen pohtimisesta, mistä löydän seuraavaksi töitä. Sinkkuna tässä asetelmassa en edes uskalla kuvitella millaista elämä olisi, jos kantaisin vastuun yksin myös lapsesta. Olisiko mahdollista hoitaa yksin lasta ja taistella samalla työelämän arvaamattomuutta vastaan?

Jos minulla juuri nyt olisi mies ja hänkin siihen halukas, saattaisimme ehkä yrittää. Parisuhteessa toki taloudellinen paine helpottaisi, kun olisi toinenkin jakamassa tuota taakkaa, mutta pelko töiden loppumisesta ei lopu ikinä: mitä tapahtuisi jos nyt pitäisi tauon työstä ja joutuisi sitten taas aloittamaan kaiken alusta, luomaan verkostot ja suhteet uudelleen? On mahdollista, että putoaisin taas ammatillisesti alkuun ja joutuisin kuromaan kiinni asemani uudelleen, sillä kukaan ei pidä minulle paikkaa sillä välin kun olen poissa.

 

SEN LISÄKSI, että kauhistelemme syntyvyyden laskua, olisi näihin tarinoihin sen taustalla nyt todella pureuduttava ja ymmärrettävä, millaisia edellytyksiä yhteiskunnalta me hedelmällisessä iässä olevat naiset tarvitsemme, jotta lapsentekoon ryhtyisimme.

Monta vuotta sinkkuelämää eläneenä olen pistänyt merkille sen, miten vähän näistä yksinelävien haasteista ja niiden ratkaisuista puhutaan. Miten aidosti nämä asiat ovat esimerkiksi päättäjien agendalla, ja ovatko ne edes siellä? Niistä kun löytyy iso syy siihen, ettei lapsia synny. Olen varma, että laillani moni muukin varmasti haluaisi lapsen, jos kokisi sen olevan mahdollista kaiken epävarmuuden keskellä.

 

Viereltä on helppo toitottaa, että ei lapsen tekemiseen ole oikeaa aikaa. Kyllä siihen on, ja se aika on silloin, kun tulee tunne paremmasta pysyvyydestä. Tätä yhteiskunnan rakenteiden olisi tuettava nykyistä paremmin.

Jos meillä on varaa valittaa, että syntyvyys laskee, olisi nyt oltava myös kyvykkyys kohdistaa huomio ratkaisuihin. Yksi merkittävä tekijä olisi se, että erityisesti työnantajat ja työelämä tajuaisivat vastuunsa asiassa. Voisimme vaikuttaa asiaan esimerkiksi vakaamilla työsuhteilla, paremmilla yrittäjyyden tuilla sekä yleisellä hyväksynnällä, ymmärryksellä ja tuella siihen, että myös nainen äitinä voi haluta niin lasta kuin uraa.

Minulla ei ole antaa asiaan vielä mitään maata mullistavia ratkaisuja, mutta olisin sellaisia kovin halukas pohtimaan ja edistämään. Löytääksemme ratkaisuja on niistä ainakin alettava puhua. On avattava näitä syitä erilaisten lapsettomien tarinoiden takana ja käännettävä keskustelun fokus siihen, mitä voisimme tehdä.

Voisimmeko miettiä sitä yhdessä? Jos olet lapseton, mitkä ovat sinun syysi siihen ja mitkä asiat voisivat helpottaa sinua tekemään päätöksen lapsentekoon ryhtymisestä?

Korona-ajan sinkut eli kavereitten kesken KoSi vaan on syntynyt – toimisikohan tällainen koronakriisin eristämien sinkkujen yksinäisyyteen?

Posted on by

0

Teen nyt ehkä elämäni älyttömimmän jutun, ehdottomasti yhden pelottavimmista, joka saattaa epäonnistua täysin tai sitten johtaa johonkin jännittävään. Meinasin kirjoittaa ensin surumielisen postauksen someen siitä miten vaikeaa ja lohdutonta aikaa tämä korona-kriisi on yksin elävälle sinkuille kun oikeasti kaipaisi vain jotain, jonka kanssa jakaa nämä haasteelliset ajat ja ajatuksensa.

Mutta sitten tajusin kysyä itseltäni kaikista keskeisimmän kysymyksen: Sen sijaan, että valittaisin, voisinko toimia? En taida olla ainoa joka kaipaa toista lähelleen tässä tilanteessa, muttei tiedä miten voi toimia. Ja niin syntyi Korona Sinkut eli kavereitten kesken KoSi vaan – ryhmä, jossa voi kohdata ja keskustella toisten sinkkujen kanssa! Toimisikohan tällainen ryhmä koronakriisin eristämien sinkkujen yksinäisyyteen?

Korona-virus eristää kohtaamisista, mutta moni kaltaiseni yksin elävä sinkku kaipaa rinnalleen nyt – ehkä enemmän kuin koskaan – toista, jonka kanssa jakaa epätoivon ja toivon hetket, joihin tilanne meitä työntää. Samalla koemme nyt neuvottomuutta siitä, miten ketään voi kohdata aidosti, eivätkä kaikki meistä koe olemassa olevia deittisovelluksia omakseen.

Voidakseen löytää kaipaamansa, on tultava näkyväksi. Siksi päätin rohkaista itseni ja tarttua toimeen. Sen sijaan, että valittaisin, mitä voisin tehdä itseni ja muiden hyväksi?

Tämä on Korona-ajan Sinkut, kavereitten kesken KoSi vaan – pilke silmässä ja tositarkoituksella!

Ehkä ihan älytön juttu, itselleni hyvin pelottava ainakin, sillä en voi tietää miten kaikki kääntyy toteuttaessani tämän hassun idean, joka yhtäkkiä pätkähti päähän. KoSi todella syntyi pienestä ajatuksesta yhden ihmisen mielessä: Tunsin oloni lohduttomaksi yksin kotona tämän kaiken kaaoksen keskellä ja ajattelin, että nyt jos koskaan on mahdollista luoda vahvempaa yhteyttä toisiin sekä synnyttää upeita kohtaamisia myös sinkuille. Voisiko tällainen ryhmä koronakriisin eristämien sinkkujen yksinäisyyteen?

Näin homma toimii (eli samaan syssyyn ryhmän säännöt):

KoSi-ryhmässä voi esittäytyä itse ja kertoa, millaista ihmistä elämäänsä etsii ja kenet toivoisi täällä tapaavansa sekä ottaa yhteyttä toisiin ryhmän jäseniin. Täällä voi myös aloittaa keskusteluja mistä tahansa meitä yksin eläviä koskettavasta aiheesta. Ryhmä toimii vapaamuotoisesti ja sen jäsenten aktiivisesta toiminnasta. Ryhmä voi löytää myös yhdessä muita toiminnan muotoja.

Facebookissa olemme esillä suoraan omilla nimillämme ja kasvoillamme, ja se on hyvä asia – koko tämän jutun pointti. Haluan kannustaa meitä kohtaamaan toisiamme heti aitoina ihmisinä, sillä sellaisina elämme toisten rinnalla päivittäin – emme kiiltokuvina. Mieti, mitä sinun osaltasi tämä tarkoittaa!

Mieti myös kysymystä, jonka itse olen oppinut kysymään päivittäin: ”Mitä tarvitsen juuri nyt ja miten voisin antaa tuon muille?”

Tämä kysymys synnytti tämän ryhmänkin: Itse toivon aidosti löytäväni joskus kumppanin rinnalle, enkä voi uskoa olevani ainoa, joka juuri nyt tätä tarvetta kokee ehkä enemmän kuin koskaan elämässään.

Jokaisen ryhmän jäsenen osalta tuo kysymys voisi tarkoittaa asennetta ryhmään ja omaan toimintaansa. Me kaikki tarvitsemme nyt poikkeuksellisissa oloissa erityistä myötätuntoa ja kaunista kohtelua.

Kohtele toista, kuten hän olisi tärkein aarteesi sillä juuri hänestä saattaa kohta tulla sellainen!

Ketään ei kiusata, ahdistella tai kohdella muutoin epäasiallisesti. Tällainen käytös johtaa heti ryhmästä poistamiseen. Mikäli ryhmän toiminta alkaa muodostua laajemmin epäasialliseksi, eikä vastaa sen alullepanijan aitoa hyvää pyrkimystä, ryhmä lopetetaan kokonaan.

Jokainen on vastuussa omasta toiminnastaan: esittelyistään ja kaikista yksityisistä viesteistä sekä yhteydenotoistaan ja mahdollisista tulevaisuuden tapaamisista. Tämä ryhmä on vain ja ainoastaan alusta, joka tarjoaa jäsenilleen mahdollisuuden kohtaamisiin. Ryhmä perustuu omaan aktiivisuuteen ja vapaaehtoisuuteen: ole aktiivinen, mutta huomaa myös se, että yhteydenottosi vastaanottajalla on vapaus valita kenen kanssa hän keskustelee. Mikäli toinen ihminen ei vastaa tai anna muuta reaktiota yhteydenottoon, hänen annetaan olla rauhassa.

Toistan, ettei tässä ryhmässä sallita yhtään ahdistelua tai huonoa käytöstä.

Ryhmän alullepanija ei ole vastuussa yhdestäkään yksittäisestä keskinäisestä kanssakäymisestä tai mihin se johtaa. Alullepanija toimii moderaattorina ryhmän toiminnan ajan 22.3.–30.4. ja seuraa, että keskustelu sekä esittelyt KoSi-Facebook-ryhmässä ovat asiallisia. Muuten toiminta on sen yksittäisten jäsenten vastuulla.

Ryhmä toimii tällaisena 30.4.2020 asti. Sen jälkeen KoSi lopetetaan tai siirrytään mahdollisesti toiseen toimintamalliin. Ryhmä on tarkoitettu korona-virusajan kohtaamisten lisäämiseen.

Ryhmään pääsyn ehtona on, että jokainen vastaa kahteen kysymykseen: antaa oikean nimensä, ikänsä ja paikkakuntansa sekä vahvistaa sitoutuvansa ryhmän sääntöihin.

Tämä ryhmä tarvitsee jokaisen henkilökohtaista heittäytymistä ja uskallusta avautua. Tänne saa tulla vain ihmettelemään ja katsomaan keitä täällä on, ottamaan suoraankin yhteyttä kivaksi katsomakseen ihmiseen, mutta haastan jokaisen avautumaan itse tekemällä esittelyn. Koetan antaa itse siihen pienen esimerkin omalla esittelylläni ja kannustan nyt kaikkia toimimaan samoin: kokeilemaan mahdollisuutta löytää merkityksellinen ihminen elämään. Jos ei toimi, mitään ei tapahdu – vain tästä syystä itse perustan nyt tämän ryhmän.

Haluan jakaa mahdollisuuden eläville kontakteille, joten kannustan teitä esittelemään itsenne ja keskustelemaan videoitse. Sitten kun pääsemme kaikki karanteeneistamme on helppo tavata ihan kunnolla kasvotusten, koska tunnemme jo toisemme.

Kukin valitsee itse tavan, jolla haluaa ryhmässä esittäytyä, mutta siinä on hyvä tehdä selväksi perusasioita itsestään ja toiveestaan: kertoa ikänsä, paikkakuntansa ja esittää toiveensa selkeästi. Helpoin on varmaan, jos sitten kiinnostuneet laittavat suoraan Messenger-viestiä yksityisesti, ja keskustelua voidaan sen jälkeen valita itse valitulla tavalla.

Jokaisen KoSi-ryhmän jäsenen on omalla toiminnallaan luotava vilpittömästi turvallista ilmapiiriä hienojen kohtaamisten takaamiseksi.

Yksityishenkilönä tämän ryhmän pystyttäjänä pyydän teiltä valtavaa viisautta nähdä sen, mikä tämän ryhmän todellinen tarkoitus on: Avata keskustelun ja tapaamisen mahdollisuuksia sinkuille, vaikka olemme nyt vailla mahdollisuutta tavata toisiamme kosketusetäisyydellä.

Pyydän ymmärrystänne ja täyttä sitoutumista toimintaanne sekä vastuuta itsestänne. Arvaatte varmaan, että tällaisen teon tekeminen on minulle yksittäisenä ja tavallisena ihmisenä hyvin jännittävää, pelottavaakin, mutta se ei ole syy minulle jättää sitä tekemättä. Ajatella, minkä mahdollisuuden syntymisen voisin estää, jollen nyt antaisi tämän ryhmän näyttää miten se toimii vai toimiiko.

Tämä ei ole deittisovellus, vaan vapaamuotoinen ryhmä, eikä perustajan sinkkuuden markkinoimiskanava, vaan olen täällä itse yhtenä jäsenenä muiden joukossa. Jos alun jälkeen näyttää sille, ettei tämä ryhmä toimi lainkaan tai että yhteydenotot kohdistuvat vain sen perustajaan, perustaja pidättää oikeuden lopettaa ryhmä jo ennen 30.4.2020.

Teen tämän puhtaasta myötätunnosta kaikkia samankaltaisten elämäntilanteen kanssani jakavalle. Taustalla ei ole muita pyrkimyksiä tai vaikuttimia eikä minkäänlaisia kaupallisia kytköksiä. Facebook siksi, että tämä tarjoaa helpoimman alustan toimia näin vapaamuotoisesti.

Kun näen, miten tämä ryhmä otetaan vastaan – vai otetaanko – saatetaan toimintaan tehdä jotain muutoksia. Jos sinulle tulee jotain mieleen, miten tämä voisi palvella paremmin, laita minulle Messengerissä viestiä.

Nyt on aika toimia! Toivon jokaiselle ryhmän jäsenelle rohkeutta ja rakkautta! Mihin tämä tie vie, sitä kukaan meistä ei voi tietää – mutta varmaa on se, että nyt on aika yhteydelle.

 

Ryhmän löydät täältä https://www.facebook.com/groups/223576105395059/

 

❤ Maija

 

Rehellisyys on suurinta rohkeutta – tästä syystä otan taas uuden askeleen uralla

Posted on by

1

Uuden vuoden alkaminen tarkoittaa minulle taas uutta hyppyä tuntemattomaan. Määräaikainen työsopimukseni päättyi, ja tein syksyllä valinnan jatkaa seuraavaksi urallani freelancerina ja yrittäjänä. Jatkan edelleen osin edelleen nykyiseen työpaikkaani töitä tehden, mutta nyt aikaa jää myös muulle työlle.

Olisin voinut valita jääväni paikalleni, näennäisesti turvalliseen ja varmaan, mutta se ei tuntunut oikealta. Kun pistin itseni syksyllä päättämään tulevaisuudestani rehellisesti omiin arvoihini nojautuen, en tuntenut mitään muuta vaihtoehtoa. Tuntui, että minussa on niin paljon lisää potentiaalia ja innokkuutta, joka voi päästä loistamaan täysillä vain tällä tavoin. On unelmia ja toiveita, joita nyt hyvässä nosteessa urallani haluan edistää.

Toki juuri nyt myös pelottaa: kuinkahan tässä käy. Mutta vaikken tiedä tarkalleen mitä tästä päivästä eteenpäin tapahtuu, tiedän, että tein itselleni oikean ja rehellisen valinnan; mikään ei tunnu päätöksessä väärältä. Tunne on niin vahva, ettei sitä vastaan edes tarvitse taistella.

 

”Tuo on niin rohkeaa!”, olen taas saanut kuulla monesta eri suunnasta ihailevalla äänensävyllä. Me palvomme rohkeutta. Jokaisen pitäisi nykypäivänä olla rohkea ja repäistä rohkeasti, hypätä uskaliaasti. Mutta minua tuo jotenkin ärsyttää. Mitä se oikeastaan tarkoittaa, mitä on rohkeus?

Sain taannoin viestin, jonka lähettäjä kysyi:

”Mistä sinun rohkeutesi tulee?”,

enkä voinut olla pysähtymättä tämän kysymyksen äärellä, uuden vuoden alkaessa.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen aloittanut alusta neljä kertaa. Kaikissa vaiheissa olen joutunut kursimaan itseni kokoon uudelleen haastavissa olosuhteissa. Ensimmäinen näistä oli, kun koin burnoutin nuorena yrittäjänä. Vaikeiden yrittäjävuosien jälkeen, monta ihmistä työllistettyäni jouduin vastakkain todellisuuden ja omien voimieni kanssa. En voinut jatkaa taloudellisen paineen ja merkityksettömyyden tunteen ristitulessa, vaan oli pakko hypätä tyhjän päälle vailla tietoa siitä mihin matka seuraavaksi veisi.

Tuossa vaiheessa elämässäni ei ollut kiinnekohtia, joihin tarttua. Päätin alkaa kirjoittaa blogia. Se oli minulle hyvin poikkeuksellista, sillä en ollut ikinä aiemmin puhunut kenellekään mistään syvistä tunnoistani, en edes vanhemmilleni tai poikaystävilleni. Se oli kuitenkin aidointa, mitä halusin sillä hetkellä tehdä; alkaa jakaa kokemustani siitä, mitä tapahtuu kun lähtee elämässään uuteen suuntaan, täysin tuntemattomaan ja etsii kadonneita voimiaan ja merkitystä uudelleen.

Se oli rehellisintä, mitä saatoin sillä hetkellä tehdä.

 

Seuraavan kerran uuden alku oli edessäni tuosta parin vuoden kuluttua. Olin päätynyt Ruotsiin rakkauden perässä ja koettanut rakentaa elämääni sinne. Tämä vaihe päättyi kuitenkin raastavaan eroon, joka tuli minulle suurena yllätyksenä. Mieleni murtui täysin ja romahdin pohjalle. Jouduin palaamaan pikavauhtia Suomeen rahattomana, kodittomana ja työttömänä.

Olin kuvitellut, että yritykseni lopettaminen ja sen jälkeen jättämä henkinen ja taloudellinen ahdinko olisivat elämäni kovin kokemus, mutta tämä pohjalle putoaminen oli vieläkin dramaattisempi ja syvempi. Nyt olin menettänyt kokonaan myös itseni, hukannut oman järkeni – siltä ainakin tuolloin tuntui.

Mutta kaiken keskellä olin päättänyt selvitä. Sovin tuolloin itseni kanssa ensimmäistä kertaa tietoisesti, että kaiken minkä teen, teen rehellisesti. Päätin pysyä rehellisenä itselleni ja muille, sillä muuta vaihtoehtoa ei ollut.

 

Vuodet todellakin veivät minut seikkailuihin ja eron jälkeen päädyin Norjaan pieneen kalastajakylään töihin. Oli tarve lähteä tekemään jotain muuta, vetäytymään vielä yksin ja hakemaan voimaa itseensä uuden perspektiivin avulla. Olin aikeissa viettää Norjassa vuoden kalastustyötä tehden ja palata sitten takaisin omin ehdoin ja vähän rahaa säästettynä taskussa.

Mutta elämä luonnon armoilla on arvaamatonta ja työt loppuivat niin, ettei ollut enää järkevää jäädä. Se oli toinen kotiinpaluu maailmalta, jota en ollut suunnitellut sillä tavoin. Nyt olin kyllä aikeissa tulla kotiin, mutta ajatellut tämän tapahtuvan vasta myöhemmin ja että mukanani olisi sitten sen verran rahaa, että voisin aloittaa elämää Suomessa vakaalta pohjalta. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan kotiin tulin taas vailla mitään.

Olin kuitenkin jo oppinut jotain aiemmista vaiheistani ja uuden aluista, että olin osannut olla lähtöni suhteen rehellinen. Totesin, että sen oli tapahduttava huolimatta siitä mitä olin kuvitelmissani suunnitellut. Olin ollut rehellinen itselleni, siinä, että roikkumaan ei kannata jäädä silloin, kun kaikki tuntuu mahdottomalta.

Ei rahaa, ei kotia, ei työtä, ei rakkautta. Samoilla sävelin kuin vuotta aiemmin Ruotsista romahtaneena saavuttuani aloitin taas elämääni tyhjästä.

 

Yllättävällä tavalla kuitenkin myös vailla kaikkea, etenkin rahaa, voi kokea vaikka mitä. Matkustin Amerikkaan au pairiksi, tein töitä ja testasin taas rajojani. Poljin 24 tuntia polkupyörällä, hyppäsin mäkihypyn ja lopulta tipuin alas urheilukisan esteeltä, jossa loukkasin jalkani pahasti – niin pahasti, että jouduin leikkaukseen ja makasin sängyssä viisi kuukautta. Olin Norjasta paluun jälkeen työllistänyt itseni yrittäjänä tehden erilaisia media-alan ja juontajan töitä, mutta nyt koko maailma ja elämäni kaatui taas kerran kun jouduin sairauslomalle ja maksamaan koko ison polvileikkauksen kuntoutuksineen omasta pussistani.

Katsoin itseäni silmiin ja totesin, että tästäkin selvitään, ei ollut vaihtoehtoja. En tiennyt mitä tehdä, mutta asia johti toiseen ja päädyin Kuopioon saatuani tavoittelemani työpaikan juontajana mielenkiintoisessa yhtiössä. Tiesin tuon olevan tärkeä valinta urallani, ja siksi olin valmis muuttamaan kaupunkiin, jota en tuntenut lainkaan. Tiesin, että tuo valinta johtaa minut oikeaan suuntaan, ja on juuri sitä mitä tarvitsen. Aika ei ollut helppoa, mutta kehityin työssäni ja satsasin siihen kaikkeni.

Toista vuotta Kuopiossa työskenneltyäni sain jatkaa samaa työtä Helsingissä, ja palasin kotiin.

Ja sitten tuli tämä syksy.

Ja nyt uusi vuosi 2020. Olen tässä, uuden tuntemattoman äärellä (tällä kertaa tosin elämä ei ole tehnyt yllättävää päätöstä puolestani, vaan ohjat tässä ovat täysin omissa käsissäni, ja pohjani tulevalle vahva).

”Mistä sinun rohkeutesi tulee?”

Eivät mäkihypyt tai hypyt uralla tuntemattomaan ole rohkeutta. Rohkeutta ovat ne hetket, joissa olen tehnyt päätöksiä sen pohjalta, mitä rehellisesti tunnen, olen ja tarvitsen, vaikken ole voinut tietää lopputulemasta mitään enkä siitä, millaisia yllätyksiä elämä polulle saattaisi asettaa.

Rohkeus tulee rehellisyydestä – se on rehellisyyttä, ei mitään muuta. Rohkeus on esiin nousemista rehellisenä itselleen ja muille. Se on kyky ja uskallus tehdä päätös toiminnasta rehellisesti.

Rohkeus on niitä hetkiä, jotka pakottavat katsomaan itseään rehellisin silmin ja jatkuvaa pelon ja toivon rajalla keikkumista. Se on kykyä nähdä toivon mahdollisuuteen ohi pelkojen. Kun uskaltaa on rehellinen ja luottaa itseensä, pystyy olemaan antamatta pelolleen valtaa.

Rehellisyyttä voi oppia vain pistämällä itsensä alttiiksi ja jatkuvasti kysymään itseltää: Mitä minä rehellisesti juuri nyt haluan ja tarvitsen?

Jokaisesta vaikeasta hetkestä ja muutoksessa elämässä olen selvinnyt eteenpäin vain rehellisyyteni takia. Kaikki päätökseni ovat perustuneet uskallukseeni olla itselleni rehellinen.

Rehellisyys on suurinta rohkeutta. Se on suurinta voimaa ja vapautta. Rehellisyys on suurinta rakkautta.

Mitä sinä, juuri nyt, rehellisesti haluat ja tarvitset? Kysy tuo itseltäsi ja toimi sitten tuon tiedon mukaan tehden päätöksesi rehellisyydestäsi käsin. Se on rohkeinta, mitä voit tehdä ja olla.

 

Hyvää uutta vuotta, rakkaat blogiystävät! Tästä alkaa elämäni vuosi, Mai2020Life!

Rehellisesti,

Äm

Vuonna 2019 tykkäsitte Instagramissa eniten näistä elämäntapahtumistani, jotka kuvaavat hyvin rehellistä rohkeutta:

Ylhäältä vasemalta eteenpäin:
1. Keväällä olin mallina muotinäytöksessä
2. Olin alastonkuvauksessa, ja blogissanikin kerroin tästä kokemuksesta
3. Sain kustannussopimuksen, ja kirjani julkaistaan tänä vuonna syksyllä (se onkin nyt iso osa alkuvuoden töitäni!)
4. No, alastonkuvat ne edelleen kiinnostivat
5. Keväällä matkustin Espanjaan lomalle
6. Syksyllä juonsin ison kansainvälisen gaalan Rovaniemellä (tällaisia työkeikkoja toivon tänä vuonna lisää paljon!)
7. Alastonkuvani ja haastatteluni Kauneus ja terveys -lehdessä
8. Keväällä juonsin hyväntekeväisyysgaalan
9. Kirjani promokuvat otettiin syksyllä

Tule seuraamaa nyt Instagramiani @maijailmoniemi! Vaikka blogissani on ollut nyt loppusyksystä hiljaista, Instagramia päivitän aina ja siellä tapahtumiin ja ajatuksiin pääsee käsiksi

Miksi alastomuus hävettää tai panettaa? Tässä kuvassa minä olen alasti – ja toivon, että katsoisit paljasta kehoa neutraalisti

Posted on by

4

“NO, milloin ne sun Playboy-kuvat julkaistaan”, kyseli eräs tuttavani, joka tiesi, että olin käynyt juuri alastonkuvauksessa.

Aloin ensin nauraa hänen hyvähenkiselle heitolleen ja veistellä siihen jotain nasevaa takaisin, mutta hetkeä myöhemmin pysähdyin. Tajusin, että nyt ollaan asian ytimessä – juuri tästä syystä minun piti lähteä kuvaamaan itseni alasti, julkaista kuvani kaikkien edessä ja pohtia ajatuksia, joita tämä prosessi synnyttää.

Miksi katsomme alastonta kehoa niin latautuneesti? Miksi alamme automaattisesti joko hävetä tai vitsailla? Onko aina tarve virittää keskustelu alastomasta kehosta seksuaaliseksi tai kehopositiivisuuden julistukseksi? Miksi on niin vaikeaa katsoa alastonta neutraalisti ja objektiivisesti? 

Ei, en mennyt ottamaan Playboy-kuvaa. Tuloksena syntyi henkilökuva, jossa nyt vaan satun olemaan alasti. Syntyi kuvia, jotka haluan jakaa kaikille meille katsottavaksi, jotta kukin voisimme pohtia omaa suhdettamme alastomuuteen.

ALASTONKUVAUS on ollut mielessäni jo pidemmän aikaa, ja odottanut vain oikeaa hetkeä toteutumiselleen. Ehkä kävi sitten niin, että piti täyttää 38 vuotta (tämä kuvaus tehtiin kaksi päivää syntymäpäiväni jäkeen lokakun alussa), että uskalsin heittäytyä.

Minulla on aina ollut aika etäinen suhde omaan kehooni. Urheilun ja liikunnan myötä se on kyllä vahva työväline, mutta koska elän suurimmaksi osaksi pääni sisällä tehden luovaa työtä, keho unohtuu usein kokonaan, eikä siihen ole liikuntahetkien ulkopuolella välttämättä edes kunnollista tuntumaa.

Alastomuus puolestaan on ollut elämässäni piilotettu ja salainen asia. Olen kasvanut siihen, ettei alastomuutta ole näytetty. On vaikeaa riisua itsensä paljaaksi toisten edessä, jopa ihan lähimpien, enkä oikeastaan edes tiedä miksi näin on. Alastomuus on vain jotenkin epäluonnollista ja pelottavaa. Oma keho hävettää, samoin toisen näkeminen alasti ujostuttaa. Erityisesti intiimi kohtaaminen alasti toisen ihmisen kanssa on ollut minulle haasteellista ja pelottavaakin.

Tähän projektiin minut ajoi se oivallus, etten oikeastaan edes tiennyt miksi häpeän alastomuutta ja miksi asia on niin vaikea.

Tuo oli iso oivallus, jonka tein pohtiessani kuvattavaksi lähtemistä: jokin pelottaa, hävettää ja herättää sekalaisen joukon isoja tunteita, mutten todella tiennyt (enkä tiedä vieläkään) mistä tämä johtuu. En ole pysähtynyt pohtimaan asiaa aiemmin, ja silti se on monesti painanut mieltäni. Siksi halusin nyt kohdata omat rajani, pelkoni ja epävarmuuteni kokeillen miltä tuntuu tulla alastonkuvatuksi ja nähdä oma alaston kehonsa kuvassa. Tämä ei ole millään tasolla helppo projekti, sillä tämän myötä saatan joutua pilkatuksi tai lähestytyksi epätoivottavalla tavalla.

Vaikka suomalaisten sanotaan olevan saunakansaa ja muka alasti aina kun mahdollista, olen varma, ettei moni meistäkään osaa suhtautua alastomuuteen luonnollisena asiana tai neutraalisti. Siksi halusin herättää itseni lisäksi muutkin pohtimaan sitä, ehkä itseni lailla ensimmäistä kertaa kunnolla ikinä, miksi alastomuus on vaikea asia ja tabu.

Miksi itsensä tai toisen näkeminen alastomana on kiusallista? 

TOIVON, että virittyneen keskustelun sijaan pohtisimme voisiko alastomuutta lähestyä objektiivisesti. Voisiko keskustelu olla neutraalia, jotta se helpottaisi myös yksilötasolla meitä kohtaamaan helpommin oman alastomuutemme sekä toisen kehon?

Alastomuuteen liittyvän häpeän ja seksuaalisen katseen lisäksi nimittäin myös niin kutsuttu kehopositiivisuus mietityttää minua. En ole itse mikään erityinen tuon näinä aikoina trendikkäänkin kehopositiivisuuden sanoman julistaja, enkä ylipäänsäkään halua huutaa mitään suuria sanomia. Oma tapani on enemmänkin olla tekemättä asiasta isoa numeroa ja hulabaloota – sillä eikö juuri sen voisi olettaa olevan tapa, jolla normalisoimme keskustelua alastomuuteen ja erilaisiin kehoihin liittyen?

Kehopositiivisuuden sanoma on tärkeä, mutta valitettavan usein se kärjistyy äärilaitojen keskusteluksi. Mutta vaikken itse haluakaan nyt suunnata huomiota kehopositiivisuuteen, tämä ei tarkoita, ettenkö antaisi muiden ajaa tätä asiaa jos se heille on merkityksellistä ja tarpeellista. On vain mielenkiintoista pohtia miksi tässä ajassa kehosta on tullut niin iso numero ja asiaan liittyviä kampanjoita kehitellään jatkuvasti? Miksi emme voisi vain antaa oman ja muiden kehon olla sellaisia kuin ne ovat ja lähestyä asiaa myös ilman suuria julistuksia?

Omassa kehosuhteessani on paljonkin asioita ja kokemuksia, joita olen yksityisesti pohtinut, enkä suinkaan ole minäkään mitenkään erityisen sinut. Tämän projektin yhtenä seurauksina syntyy myös juttu Kauneus ja terveys -lehteen, ja tuossa myöhemmin julkaistavassa jutussa pohdin kehosuhteeseen liittyviä juttuja sitten tuoden niitä varmasti myös blogiini. Jää siis odottelemaan tuotakin juttua mielenkiinnolla!

TÄMÄN projektin lopputulos on kuva minusta ilman vaatteita. Kuva on ollut minulle aina tärkeä työkalu saada perspektiiviä itseeni. Kun oman kehonsa ja päänsä sisällä elää päivästä toiseen, kyky hahmottaa kokonaisuus ja suhteuttaa itsensä osaksi sitä häviää helposti. Kuvan avulla kykenen ulkoistamaan itseni itsestäni; siis erottamaan tunteeni ja ajatukseni todellisuudesta.

Olen esimerkiksi lapsena ollut paljon ikätovereitani pidempi ja kookkaampi ja tästä mieleen on kaivautunut myös myöhemmällä iällä se outo ajatus, että olisin jotenkin iso tai muita suurempi. Ja kun näen itseni kuvassa toisten seurassa, on paljon helpompi hahmottaa itseni suhteessa muihin; se on yksi kuvan parhaista puolista.

Itsensä peilistä katsominen on sitten taas aivan eri asia. Silloin on liian lähellä ja kiinnittää huomionsa helposti turhiin yksityiskohtiin. Kuvassa sen sijaan voi tarkastella itseään enemmän ulkopuolisena. Minut alastomana kuvannut valokuvaaja Heidi Strengell sanoi, että vaikkeivät kaikki voikaan tulla ammattimaiseen alastonkuvaukseen – eikä se ole tarpeellistakaan – olisi usein hyvä pyrkiä enemmän pois peilin edestä, ja hakea ennemmin perspektiiviä kuvasta. Kenties itse voisi ottaa kuvan omasta alastomasta kehostaan tai pyytää vaikka puolisoaan tekemään niin?

Kuvassa on sellaista voimaa, jota todella suosittelen pohtimaan ja kokeilemaan myös muissakin asioissa. Itselleni esimerkiksi tämä projekti on paljon helpompi siksi, että olen tottunut näkemään itseni kuvasta jo aiemmin, ja se ei tunnu niin intiimiltä, sillä voin myös ottaa etäisyyttä kuvaan. Esimerkiksi nyt katsoessani alastonkuvaani minua helpottaa se, että vaikka siinä todella olenkin minä, tavallaan tuntuu, että se on joku muu – se on kuvaus minusta tuolla kyseisellä hetkellä.

SITÄ tekee usein hirveän ison asian itselleen jostain vaikeasta jutusta. Ja kun pelkää, ajautuu asiasta vain koko ajan kauemmaksi, peittelee ja pakenee – ja samalla asian vaikeus kasvaa ja sen kohtaamisesta tulee koko ajan hankalampaa. Mutta kun tarttuu toimeen ja menee kohti pelkoaan, uteliaana tutkien, huomaa sen, miten mieli rakentaa aivan turhan ison kuorrutuksen asian päälle. Kohdatessaan pelkonsa tai häpeänsä reippaasti, saattaakin hyvin nopeasti huomata, miten paljon helpompaa se on, ja miten pienempi häpeä siihen lopulta liittyy.

Avain on siinä, ettei odota mitään. Heittäytyy vaan uskaliaasti tunnustelemaan ja tutkimaan eikä odota erityisiä vapautumisia tai järistyksiä, ei onnistumisia tai epäonnistumisia.

Näin kävi, JÄLLEEN KERRAN, tässäkin kokeilussani ylittää omat rajani. Kun riisuin nyt itseni alasti kameran edessä, huomasin, että ei se ihan niin hirveän massiivinen asia ollutkaan, eikä herättänyt itsessäni sellaista valtavaa tunnemyrskyä, johon olin etukäteen varautunut.

Koko jutun suurin asia itselleni olikin se, miten lempeästi ja tyytyväisenä nyt katson omaa alastonkuvaani. En suinkaan kiinnitä huomiota kehoni virheisiin tai häpeillen pelkää mitä nyt seuraa kun sinäkin näet minut nyt tuossa alasti. En koe kuvaani lainkaan vaivaannuttavana tai nolona, vaan kauniina henkilökuvana – kehokuvana, kuten Heidi Strengell alastonkuvaa kutsuu.

Huomioni kiinnittyy kuvan kauneuteen, sen tunnelmaan sekä persoonaani, jotka loistavat siitä läpi. Kuva antaa itselleni vahvistusta niistä parhaimmista puolistani, joita olen, ja joita toivottavasti voin olemuksellani ja persoonana sinullekin välittää – vaatteet päällä tai ilman. Olen kuvassa ihan oma itseni! Ihaninta on katsoa kokonaisuutta ja ymmärtää, että onpa päällä vaatteet tai ei, olen silti sama minä; sama ihana minä, jolla on valloittava hymy ja jonka heittäytyminen ja elämänilo pursuavat tästäkin kuvasta.

Yksi asia on kuitenkin edelleen hankalaa, ja se on suurin syy miksi jännitän kuvan julkaisua: nänni. Muuten alastomuuteni tässä tuntuu luonnolliselta, mutta silti on jännä, miten paljon jännitystä ja häpeää herättää se, että valmiissa kuvassani näkyy nänni. On mielenkiintoista, miksi naisen nänni on niin häpeällinen asia.

Olisi valtavan tärkeä, että tänä päivänä esillä olisi tarjolla perspektiiviksi mahdollisimman suuri kirjo erilaisten alastomien vartaloitten kuvia (siis niitä, jotka eivät ole sitä nykyistä somen vihjailevaan peruskuvastoa, jolla kerätään valtavia määriä tykkäyksiä). Mutta sellaisia ei pääse esiin, kun niiden näkymistä rajoitetaan. On hurjaa, että isot mediayhtiöt sensuroivat neutraalia kuvastoa siten, että sometilit estetään kokonaan, jos siellä alastomuutta näkyy. Ymmärrän tämän toki monen arveluttavan kuvan osalta, mutta esimerkiksi nämä minun kuvani: Onko niissä jotain sellaista, jota ei saisi näyttää, vai voisivatko ne turmelemisen sijaan tuottaakin jotain hyvää? En tiedä, pohdin vaan. Toivon kuitenkin, että tässä blogissa kuvani saan kuitenkin julkaista, ja ollakseni rehellinen juuri tällä julkaisun hetkellä jännitän eniten sitä, että tämän tekstin ja kuvan saan julkaista, sillä tämän sanoma on tärkeä, enkä tarkoita sillä mitään pahaa tai perverssiä.

TÄSSÄ yhden naisen kokeilussa sain sen, mitä kenties tavoittelinkin: yhden, siis oman, katseen itseeni, joka tuntuu neutraalilta, arvostelemattomalta ja sen suurempaa numeroa tekemättömältä. Ja se on suuri juttu.

Meidän pitäisi tuoda esiin enemmän tällaista neutraalia alastonkuvitusta ja erilaisia kehoja sekä virittää oma katseemme kohtaamaan alastomuus vailla sen turhaa mystifioimista.

Tässä on nyt ainakin yksi kuva, ja nänni (tai kaksi), tuohon kuvastoon! Suurta vapautumista ei tapahtunut tämän kuvauksen myötä, enkä tule jatkossa sen enempää alastomana heilumaan kuin nytkään – tai ehkä seuraava haasteeni on lähteä nudistirannalle, kuka tietää!

Olen edelleen sitä mieltä, että ihmisen kehon tulisikin olla intiimi ja yksityinen asia. Mutta sen rajoja on hyvä tutkia, ja tiedän tämän olevan itselleni jonkin prosessin alku, joka auttaa minua kenties olemaan enemmän sinut alastomuuden kanssa tulevaisuudessa. Tai sitten ei – ja sekin on ihan ok. Tärkein tässä kokeilussa oli laittaa itsensä alttiiksi.

Kuvani on nyt myös teidän edessänne, ja kuten sanottu, se ei ole ihan helpoin askel. Toivon, että näiden julkaiseminen herättää oikeanlaista keskustelua edellä asettamistani kysymyksistä, ja että se voisi auttaa jotain toistakin kohtaamaan omaa häpeäänsä sekä meitä jokaista pysähtymään tämän asian äärellä.

Pyydän teiltä, että kuvani julkaisemien ei johda puoleltanne asiattomuuksiin. Asiallista ja tätä aihetta eteenpäin vievän keskustelun sen sijaan toivotan tervetulleeksi!

Millainen sinun suhteesi alastomuuteen on? Onko minun kuvaani vaivaannuttava katsoa, vai millaisia ajatuksia sinussa herää kun katsot toista ihmistä alasti? Kerro!

 

Kiitos kuvaaja Heidi Strengell unohtumattomasta kokemuksesta ja upeasta työstä! Heidin ja Katarina Meskasen tuoreessa Rakas keho -kirjassa on lisää näitä kehokuvia ja -tarinoita!

 

Kuva copyright: Heidi Strengell

Oli myös tehtävä kuvasta peitetty versio, sillä sosiaalisessa mediassa ei saa näkyä kuvissa naisen nännejä. Kuva copyright: Heidi Strengell

 

Tässä video, jonka teimme kuvauksesta

 

Ja tässä vielä linkki Yle Areenasta löytyvään juttuun, jossa pääsee kuulemaan Heidi Strengellin ajatuksia aiheesta http://link.yle.fi/DoB

 

Paritanssin aloittaminen nollasta ja tuntemattoman kanssa oli paras idea pitkään aikaan!

Posted on by

2

Jos valitsisin aina suoraan ja automaattisesti todellisesta tunteestani käsin, viettäisin suurimman osan ajasta sohvalla makoillen. Vaikka välillä ulospäin saattaakin näyttää, että minulla on aina jotain meneillään, en todellakaan ole mikään ekstraenerginen yli-ihminen, vaan oikeasti todella laiska ja mukavuudenhaluinen. Sohva vetää puolensa, sillä se on todella turvallinen paikka, jossa ei tarvitse asettaa itseään alttiiksi.

Mutta sitten on yksi ominaisuuteni, joka haastaa peruslaiskaa olemustani: uteliaisuus. Mitä tapahtuisi jos kokeilisi? Mitä voisi saada ja kokea jos valitsisikin sohvan sijaan sen hieman haastavamman vaihtoehdon? Mitä löytyykään nurkan takaa, kun sinne itsensä saa hilattua kurkistamaan?

 

On toinenkin ominaisuus, joka pistää mukavuudenhaluisen luonteeni koetukselle: innostus. Kun innostun, aivot kääntyvät automaattisesti off-asentoon enkä mieti mitään. Jokin vimma saa minut vain toimimaan, enkä voi pysäyttää itseäni, sillä minkään sorttista järjen ääntä ei tuolla hetkellä kuulu. Sohvan vetovoima unohtuu.

Sitten toimitaan, ja uteliaassa innostuksessa saattaa käydä näinkin: Keksin aloittaa paritanssiharrastuksen, vaikken ikinä eläissäni ole tanssinut, ja koska tuo ei ole tuntunut riittävän suurelta haasteelta, päätän etsiä itselleni tanssiparin julkisesti antaen mahdollisuuden kenelle tahansa liittyä seuraani tanssikurssille.

 

Ja tanssikaveri todella löytyi: hän on Timo! Hän laittoi minulle viestin ja kertoi, että on muutaman kerran paritanssikokeilun jälkeen innostuneensa lajista ja haluavansa kokeilla millainen harrastus tanssi olisi.

Päätin etukäteen, että jos joku mies todella uskaltautuu ilmoittautumaan parikseni, on minulla suorastaan velvollisuus täyttää lupaukseni ja ottaa hänet mukaani. Mutta sitten tuli se hetki – joka siis aina tulee, kun jotain itselleen hullua tekee ja aloittaa – kun kaikki konkretisoitui ja naisesta alettiin ottaa mittaa; se hetki ennen liikkeellelähtöä, jolloin pitäisi muistaa  järjen äänen jättäminen ja toimeen tarttuminen – viitsiminen ja vaivautuminen.

Päivää ennen ensimmäistä tanssituntia ja Timon kohtaamista olinkin valmis vetäytymään kaikesta. Miksi minun pitää aina keksiä kaikenlaisia aivoituksia ja hässäköitä? Olisi vaan niin paljon helpompi jättää asiat tekemättä ja vetäytyä viime hetkellä, sanoa, että en pääsekään. 

Tanssi ei haasta minua vain taidollisesti, vaan kaikki tuossa maailmassa on minulle uutta. Eikä tilannetta nyt auttanut se, että ihmisenä, joka pelkää toisen lähelle päästämistä ja jännittää liian intiimiä kosketusta, olen antamassa mahdollisuuden jollekin tuntemattomalle tehdä niin. Oliko tässä nyt mitään järkeä, mietin, kun oli aika alkaa lunastaa lupaustaan ja haastetta.

 

Eihän tätä blogiani ei tarvitsisi todellisuudessa kirjoittaa enää lainkaan. Olen niin monet kerrat heittänyt itseni edessäsi kaikenlaisiin tempauksiin, kokeillut erilaisia lajeja ja omia rajojani, haastanut itseäni eri tavoin ja kirjoittanut oivalluksistani sitten sinulle. Ja joka kerta kirjoitan aivan samat asiat.

Mutta kai siinä jotain keskeistä on, sillä kerta toisensa jälkeen joudun törmäämään samaan asiaan, samaan oivallukseen: Elämässä saa vain sohvanpohjaa, jos ei ole valmis vaivautumaan. Siksi on uskallettava antaa uteliaisuudelle ja innostukselle valta, vaikka tottumus ja tapa vetäisivätkin turvalliselle sohvalle.

Sohvanpohjassa ei sinälllään ole mitään väärää, aion sinne itsekin kaivautua takaisin heti kun saan tämän blogitekstin kirjoitettua, mutta jos maailma rajoittuu vain sohvaan, siis siihen, mikä on tuttua ja turvallista, mukavaa ja miellyttävää, kuinka pieneksi ihminen käpertyykään? Ja taas: eihän tässä ole yhtään mitään uutta näin kirjoitettuna, mutta tekeminen onkin sitten ihan toinen juttu.

 

Oikeastaan oli onneni, että juuri ennen tanssituntia minulla oli aikamoisen stressaava päivä töissä ja mietittävää paljon. En nimittäin lopulta ehtinyt keskittyä h-hetkeen juurikaan ja enkä uhraamaan enää yhtään hämmentävää ajatusta, että tapaisin kohta tuntemattoman tyypin, jonka kanssa vietän syksyn tanssien. Kun avasin Tanssiklubi Masterin oven, olinkin yllättävän lungi, eikä parinkaan kohtaaminen oikeastaan tuntunut yhtään kummalliselta.

Olihan tuo toki meille molemmille kovin outo tilanne, mutta jotenkin tajusin heti, että niinhän sen kuuluukin olla ja että me sekä koko tämä vasta tanssiharrastuksen aloittanut alkeiskurssillinen ihmisiä olemme ihan samassa veneessä. Kaikkien mielessä pyöri varmasti monta kysymystä, mutta me olemme tässä, emme sohvan pohjalla!

Vaikka ensimmäinen kädenpuristus ja tanssiote saattoivatkin olla haparoivia ja jännittyneitä, toisessa hetkessä se on tunttui jo aivan luonnolliselta. Ensimmäisen kynnyksen ylittäminen on kaikista keskeisintä – sen olen kokenut ja siitä kirjoittanut niin monesti aiemminkin – ja sille ensimmäiselle kynnykselle joutuu usein itsensä työntämään. Palkinto on sitten automaattisesti se, että nopeasti huomaa päänsisäisen etukäteiskaaoksen olleen aivan turhaa.

En voi ymmärtää, miten helpolta kaikki lopulta tuntuikaan. Siinä me menimme, tanssiotteessa ja kaikki tuntui aivan normaalilta, luonnolliseltakin.

 

Nyt meillä on tanssi. Se on seikkailumme, ja vaikka kaikki parin kerran jälkeen tyssäisikin toimimattomana tai en oppisikaan ikinä tanssimaan (mitkä on kai lopulta ne kaikista suurimmat tämän jutun riskit), mitä sitten!

Paitsi, että en kyllä usko, että tämä heti loppuu. Huomaan parissani valtavan muutoksen jo yhden tanssitunnin aikana. Alkujännitys suli nopeasti innostukseksi, janoksi oppia lisää ja havainnoiksi siitä, että kyllähän me jotain jo osaammekin. Tunti alkoi vähän vaativammilla latinalaistansseilla, mutta valssi tunnin lopussa saa meidät sulamaan ja askeleetkin jo natsaamaan.

Muutos alkuun oli huomattava, ja tunnin lopussa oli jo aivan selvää, että tästä saattaa tulla hauska juttu. Erityisen iloinen olen siitä, että uskalsin etsiä parin juuri tällä tavoin, sillä vaikka tanssiharratuksen voikin aloittaa ilman paria, on kyllä myönnettävä, että on aika kiva kun on oma vakiopari, jonka kanssa voi yhdessä kehittyä eteenpäin.

 

Jo ensimmäisen tunnin jälkeen tiedän, että tanssi on täydellinen valinta uudeksi harrastukseksi. Hetkeäkään tuon tanssitunnin aikana en ehdi miettiä stressiäni ja työkaaostani. Täydellinen tanssitunnin mittainen irtiotto, jossa keskitytään vain hetkeen. 

Suurimman kunnioituksen saa kuitenkin nyt tanssiparini. Tanssitunnin jälkeen kirjoitan sosiaaliseen mediaan:

”Kaikista eniten maailmassa arvostan ja ihailen ihmisiä, jotka heittäytyvät uteliaasti epävarmuuksista huolimatta, puhumisen sijaan tarttuvat toimeen ja peloista viis uskaltavat haastaa itsensä. Sellainen toivoisin itsekin voivani olla, ja tämä tyyppi on siihen upea uusi esikuvani: Hän uskalsi ottaa vastaan taannoisen haasteeni ja tämä syksy soljahtaa nyt yhdessä tanssien.”

Tanssiessani uuden ja tuntemattoman tanssiparini kanssa ymmärrän, etten todellakaan ole yksin, vaan että jokainen meistä on jatkuvasti tällaisten valinnan paikkojen äärellä. Ja sitten niitä päätöksiä tehdään: tartutaanko tanssiin vai jäädäänkö sohvan pohjalle, ollaanko uteliaita ja annetaanko innostuksen olla kaiken ajava voima?

Yhteinen tanssitaival on siis nyt saatu alkuun ja nämä tanssitarinat jatkuvat myös tämän syksyn mittaan blogissani. Katsotaan kuinka kovasti innostun uudesta harrastuksestani!

Ethän vaienna toisen iloa

Posted on by

0

Koko elämäni minua on moitittu liian iloiseksi, nauravaksi ja kovaääniseksi. Kohtaan koko ajan hyssyttelyä ja torumista, käskemistä olla hiljaa.

Se, että omaa persoonaa yritetään vaientaa on todella arka paikka – sillä onhan minullakin käytöstavat, enkä naurullani tarkoita kenellekään pahaa. En usko, että maassa, jossa esimerkiksi masennuslääkkeitä käyttää lähes puoli miljoonaa ihmistä kenelläkään on varaa vaientaa toisen iloa.

Tämä tuli mieleeni kun taas kohtasin tällaisen tilanteen ja se sattui syvemmälle kuin ehkä palautteen antaja osasi ajatella. Ennen aina häpeillen hiljensin hymyni kun minun käskettiin olla hiljaa ja lopettaa nauraminen, mutta nyt olen ymmärtänyt, että iloani tarvitaan ja aion hymyillä vieläkin kovempaa.

Toivottavasti sinäkin!

Elä ja hengitä tahtoasi, niin menestys seuraa

Posted on by

0

Periksiantamattomuus on ulostuloja itsestä matkalla maaliin – menestys tapahtuu niinä tunteina, erilaisina kokeiluina ja päätöksissä, joita kukaan muu ei näe tai kuule. Kyse on siitä, että elää ja hengittää tahtoaan joka hetki ja on valmis tekemään töitä joskus silloinkin kun toiset nukkuvat. Minäkin pystyn kertomaan vain murto-osan siitä millaista työtä kulissien takana täytyy tehdä, kun jotain todella haluaa, mutta haluan yrittää jakaa tarinaani, jotta kokemuksestani voisi olla hyötyä myös muille.

On kulunut seitsemän vuotta siitä kun aloitin ensimmäisen blogini, ja kuusi MaiLifen starttaamisesta. Se on ollut matka täydelliseen muutoksen niin ihmisenä kuin ammatillisesti.

Oletko oivaltanut jotain itsellesi merkityksellistä seuratessasi matkaani? Jos haluat jakaa tuon oivalluksen minulle palautteena, olisin kovin kiitollinen! Toivoisin että jatkossakin osaisin tarjota teille tarvitsemaanne ajateltavaa ja inspiraatiota! Sähköpostini maija@ilmoniemi.com palvelee aina palautteessanne!

Ps. ainoa kaunis pyyntöni on, että jos lainaat ja hyödynnät omiin käyttötarkoituksiisi suoraan ajatuksiani, mainitset lähteen kuten kunnollisesti kuuluukin; käytän paljon aikaa näihin juttuihin eikä ole kiva (saati oikein) törmätä omiin teksteihinsä suoraan plagioituna.

Kuva: Mirkku Merimaa

 

Hullu ja vainoharhainen (ja hyvin väsynyt!) mummo

Posted on by

1

Rakas päiväkirja,

Huhhuh, mikä päivä. Töissä oli aikamoista hässäkkää, ei sinällään mitään erityistä mutta kaikenlaista säätöä ja oma fiilis ei ollut ihan paras. Paljon palloja ilmassa, eikä oikein tiedä mihin pitäisi tarttua ja miten.

Ja kun takana on eilinen aamuvuoro, mikä aina tarkoittaa, että se aamuvuoroa seuraava päivä on kaikista sekavin ja väsyttävin (tosi outoa, mutta näin on, että silloin jotenkin maksetaan niitä poikkeuksellisen rytmin veroja), niin on ollut aika takkuista.

Eikä ole paljon mitään sanottavaakaan. Paitsi että olen taas ihan hajalla tuohon yläkerran pentuun. Se HYPPII SÄNGYLTÄ ALAS (tiedän, sillä olen käynyt siitä aiemmin huomauttaumassa niille) ja tuntuu että katto tippuu alas. Mä en vaan kestä tuollaista. Sain Kuopiossa asuessani siihen ihan hirveän kammon, kun yläkerrassa asui jotain opiskelijoita jotka hakkasi ihan hulluna kantapäillään lattiaa, ja koko mun kämppä tärisi. Se oli oikeasti ihan kamalaa! Ja nyt aina kun toi yläkerran pentu tuolla kolistaa, meinaan hajota ja räjähtää. Jännä, miten tuollaiset jotenkin nakertuu itseen. Muistan, miten Kuopiossa en kunnolla voinut oikein koskaan rentoutua kotona tai illalla nukahtaa, kun aina pelkäsin että se kantapäitten hakkaaminen alkaa.

Mä olen tosi herkkä tällaisille asioille, ja se on tosi vaikeaa. Kun mun huomio on muutenkin niin helposti aina täysillä ulkopuolisissa impulsseissa, ihmisissä, äänissä ja kaikenlaisissa tapahtumissa, kaikki tällainen esim just kerrostalon hälinä on ihan kamalaa. Olen tänä iltana ainakin neljä kertaa näyttänyt keskisormea mun kattoon (eli sille pennulle, mutta eihän sitä saa sanoa ääneen) ja meinannut hakea lattiamopin, että voisin sen harjalla hakata kattoon. Sen saatan vielä tehdä ihan oikeasti, vaikka se kertoisi, että oon hullu ja vainoharhainen mummo.

Mutta siis silloin kun kävin sanomassa tästä, lapsen isä oli tosi ymmärtäväinen ja kiva. Mutta ovat kai vaan taas unohtaneet asian, eiväthän ne tuolla talon ylimmässä kerroksessa tajua millaista kolinaa saattavat alapuolelleen tehdä, kun heillä ei ole ketään yläpuolella.

Nyt se juoksee siellä!!! Eihän tässä niin mitään jos mun työvuorot ei olisi tällaisia, mutta kun huomennakin, lauantaina, täytyy herätä klo 6 töihin ja jos toi jatkuu pitkään, en pääse nukkumaan. Mutta luojan kiitos se on lapsi, eli menee perjantai-iltanakin suht ajoissa nukkumaan.

Ja mä haluaisin vaan nukkumaan, koska olen ihan poikki. Aika mälsä päivä, vaikka ONNEKSI taustalla on eilinen ilo, edelleen.

Ei mulla muuta.

/Äm

(Just kun kirjoitin ton ”ei mulla muuta”, se pentu hyppäsi sängyltä alas taas. TASAJALKAA!!!