Koko elämäni minua on moitittu liian iloiseksi, nauravaksi ja kovaääniseksi. Kohtaan koko ajan hyssyttelyä ja torumista, käskemistä olla hiljaa.
Se, että omaa persoonaa yritetään vaientaa on todella arka paikka – sillä onhan minullakin käytöstavat, enkä naurullani tarkoita kenellekään pahaa. En usko, että maassa, jossa esimerkiksi masennuslääkkeitä käyttää lähes puoli miljoonaa ihmistä kenelläkään on varaa vaientaa toisen iloa.
Tämä tuli mieleeni kun taas kohtasin tällaisen tilanteen ja se sattui syvemmälle kuin ehkä palautteen antaja osasi ajatella. Ennen aina häpeillen hiljensin hymyni kun minun käskettiin olla hiljaa ja lopettaa nauraminen, mutta nyt olen ymmärtänyt, että iloani tarvitaan ja aion hymyillä vieläkin kovempaa.
On hyvin helppoa kertoa toiselle, että välittää – ystävyys on pieniä tekoja.
Kävin tänään jakamassa iloista mieltä ja ystävänpäiväyllätykseksi kuumaa mehua aamuliikenteessä lossilla Kuopiossa. Ihmisten ilmeet olivat iloisia ja reaktiot lämmittivät sydäntä. Koko päivän on ollut tämän johdosta hymy huulilla.
Ystävän voi yllättää milloin vain! Mitä sinä voisit tehdä, vielä ehdit tänäänkin? Hyvää ystävänpäivää, kultaiset blogiystäväni!
Sinä olet nähnyt minut mäkihyppypukuun pukeutuneena pyörimässä ympäri Suomen läpi kesän ja syksyn, mutta mitä oikeastaan on ollut meneillään? Tänään, kun olen taputellut pakettiin tältä osin viimeisen keikkani maailman parhaana mäkihyppääjänä, Lumitykkinä, ja olo on kovin ylpeä sekä nostalginen tästä matkasta, kerron sinulle nyt omin sanoin…
* * *
VIIME KEVÄÄNÄ LAHTI2017-organisaatiossa keksittiin: käännetään perinteisten, tarjouksiaan paikallaan jakavien promopisteiden ajatus päälaelleen. Pätettiin laittaa promo liikkeelle kansan pariin, ja satsata siihen, että se näkyy ja kuuluu. Luotiin mielenkiintoinen konsepti ja uskottiin rohkeasti, että sillä saavutetaan paras vaikuttavuus – ja tietysti tehokkain tulos tehdylle työlle.
Sitten mukaan otettiin minut ja kollegani Hanna. Me puhalsimme persoonillamme paloon kaksi hahmoa: Lumitykin ja Latukoneen. Tehtävämme oli astua kansan keskelle erilaisiin tapahtumiin ja kutsua niissä kohtaamme ihmiset mukaan Lahden vuoden 2017 juhla-MM-hiihtoihin.
Synnytimme Hannan kanssa hahmojamme ja rakensimme niille taustatarinat. Latukoneesta tuli Marja-Liisa Kirvesniemen henkeen reipas hiihtonainen, joka tiesi kaiken hiihtourheilusta. Ja minun hahmoni Lumitykki oli se kypäränsä sisällä vähän hitaalla käyvä mäkihyppääjä, jolla oli valtava into hyppiä paikassa kuin paikassa. Tai oikeastaan into ihan kaikkeen, osaamisesta viis.
Otettu askel oli rohkea, sillä kukaan ei tässä vaiheessa voinut täysin tietää mitä kentällä tulisi tapahtumaan. Olosuhteita tapahtumissa ei voitu suunnitella etukäteen saati arvata yleisön reaktioita. Olimme Hannan kanssa innoissamme, sillä tiesimme olevamme juuri oikeassa tehtävässä; meillä kun on luontainen osaaminen tilanteisiin tarttumiseen, rohkeaan ihmisten lähestymiseen ja improvisointiin näyttelijäntyössä. Vahvuutemme on toki myös kykymme myydä – tärkeä tehtävämme kun oli tietysti herättää ostohalut.
Ja sitten kesäkuussa me astuimme ensi kertaa ihmisten pariin ja annoimme palaa!
(Juttu jatkuu kuvien jälkeen. Kuvateksteissä kerrotaan työmme sisällöstä tarkemmin.)
Olemme tavanneet suomalaisia maan joka kolkasta ja oppineet heiltä paljon. Minä puolestani olen opettanut heitä hyppäämään mäkihypyn vieden ihmisiä vituaalilaseilla Lahden Suurmäen huipulle ja liitämään sieltä alas. Tässä ollaan Jukolan viestissä Lappeenrannassa kasaamassa mäkihyppyjoukkuetta.
Olemme esiintyneet lavalla, loistaneet televisiolähetyksissä ja sosiaalisessa mediassa sekä kohdanneet kaduilla tuhansia suomalaisia käyden heidän kanssaan mielenkiintoisia keskusteluja. Palaute työstämme on saanut välillä korvat punottamaan. ”Sä olet parasta koko päivässä”, sain kuulla Tangomarkkinoilla ennen kuningatarfinaalia. Se oli aika hurjaa. Tangomarkkinoilla ollaan myös tässä kuvassa. Ne tanssii, ketkä osaa, ja ne jotka ei… hyppää mäestä.
Me suomalaiset todella rakastamme erilaisia komediahahmoja, sen minä ymmärsin mäkihyppääjää esittäessäni. Keikkamme ovat olleet kuin kahden naisen hiihtohenkinen Putous-show ihmisten keskellä ja todistaneet sen, että rohkea markkinoija voittaa aina. Tässä mäkihyppääjä parin muun suomalaisen supersankarin kanssa Neste Rallyn kisataipaleella.
Kesällä Neste Rallyssa ymmärsin myös sen miksi me mäkihyppääjät teemme työtä talvella ja silloinkin vain ukona. 26 asteen helteellä Jyväskylässä oli lämpimät paikat mäkihyppypuvussa. Koira on lainattu kuvaan ja voi kuvan oton jälkeen edelleen hyvin. Mäkihyppääjä ei.
Erotuksena tavalliselle viihdytys- tai näyttelijäntyölle me emme olleet esiintymislavan turvallisessa suojassa, vaan ihmisten keskellä, mikä vaatii rautaista improvisaatio-osaamista. Me tarjosimme yllätyksiä jatkuvasti yleisöllemme, mutta törmäsimme niihin koko ajan itsekin; mitä tahansa saattoi tapahtua milloin tahansa. Palkitsevinta työssä oli huomata se, miten oikealla tavalla reagoimalla yleisö otetaan haltuun. Sen koen olevani yksi suurimpia vahvuuksiani ja tiedän, että ihan jokainen ei kykenisi vastaavaan. Välillä joutui kannustamaan vierastakin. Tässä ruotsalaisten kanssa Suomi-Ruotsi maaottelussa Tampereella syyskuussa.
Tammikuisessa Urheilugaalassa taisimme sitten ollakin ihan ainoat oikeat urheilijat: muut kollegat olivat pukeutuneet jotenkin ihan kummallisesti, mutta meillä urhoollisesti päällämme tietysti kisa-asut!
HAUSKAA HEITTÄYTYMISTÄ, MUTTA samalla tuloksellista markkinointia ja myyntiä.
Uusi ajattelu, tuore näkökulma, totutun kääntäminen ylösalaisin – sitähän nyt kaikki organisaatiot huutavat, ja meidän esimerkkimme osoittakoon miten tämä voi tapahtua. Mutta se vaatii rohkeutta antautua tuntemattomalle; varaa virheille, tilaa tutkimiselle. Se ei jätä sijaa menettämisen pelolle, vaan katsoo mahdollisuuteen menestyä. Se vaatii brändiltä vahvaa uskoa ja luottamusta sekä tältä esiintyjälle suotua vapaata liikkuvuutta yhdessä asetettujen raamien sisällä.
Ja mikä tärkeintä: se vaatii rohkeutta ottaa vastaan yllättävät onnistumiset ja tehokkaat tulokset. Sellaisia me kohtasimme koko projektin ajan. Vastaanotto meille oli huima ja olemme koskettaneet tuhansia suomalaisia viestillämme!
Suomalaisten kannustusjoukko Suomi-Ruotsi maaottelussa syyskuussa.
Esiinnyimme myös kisojen virallisten yhteistyökumppaneiden tilaisuuksissa. Tässä VR:n tapahtumassa Helsingin Rautatieasemalla, jossa päivän verran kolleganamme toimi hiihtäjälegenda Juha Mieto
JO KESÄLLÄ KIRJOITIN blogiini tekstin (lue se täällä kokonaisuudessaan), joka monelta osin kiteyttää kaiken työssäni oppimani ja sanomani tänään myös sinulle, hyvä markkinoija:
”Olkoonpa laji mikä tahansa, onnistuminen, suosio ja menestys syntyvät, kun fokus on yleisössä, ei itsessä. Kun haluaa antaa jotain toiselle. Ja mitä annetaan on lupa: koskettaakseen, saadakseen hymyn toisen kasvoille sekä innostuksen syttymään, on oltava ensin itse esimerkinä. On annettava lupa heittäytyä ja tuntea.
Sitten kaikki hurmaantuvat. Jonkun on näytettävä mallia. Jonkun on annettava lupa. Ja ne luvan antajat; he ovat menestyjiä!”
Ja Sata Salamaa Tangoyleisölle heinäkuussa, tsekkaa tämä video…
AMMATTILAISENA JA ESIINTYJÄNÄ rooli mäkihyppääjänä on ollut varsinainen tutkimusmatka ja paikka pistää parhaimpansa peliin. Jos olet lukenut blogiani, tiedät, että olen hakenut uutta suuntaa uralleni jo jonkin aikaa. Siksi henkilökohtaisella tasolla tämä työ on ollut merkityksellinen prosessi ja tärkeä virstanpylväs:
Tajusin, että minun tehtäväni todella on olla sinun luonasi ja uskallan nyt myös luottaa siihen, että siellä paikka minulle on.
Maailmassa ei ole liikaa hymyä juuri nyt. Nauru ja ilo ovat tärkeimmät asiat jotka voimme yhdessä jakaa. Siksi me, joille niitä on suotu ekstraripaus, olemme suorastaan velvoitettuja niitä jakamaan. Olen kiitollinen, että saan tehdä tätä työkseni. Omin käsin olen saanut kokea vaikutuksen, jonka ilo voi synnyttää tuhansille ihmisille – mikään muu ei ole niin hienoa.
Tämä kirjoitus edustaa minun näkökulmaani esiintyjän roolissa tässä ainutlaatuisesta projektissa. Ylpeänä yhteisistä saavutuksistamme haluan kiittää tänään Lahti2017-organisaatiota, joka luotti kykyyni tehdä jotain aivan uutta. En ole ehkä koskaan kokenut tällaista vapautta ja riemua tehdä työtäni. Luottamuksen saa, kun sen osaa pitää yllä, ja se oli minun tärkein tehtäväni: onnistua työssäni ja tuottaa tulosta.
Eilen juonsimme Lahdessa MM-kisojen vapaaehtoisille (heitä on muuten huimat pari tuhatta!) järjestetyn koulutustilaisuuden ja annoimme pallon heille, siis viime kesästä Latukoneen ja Lumitykin keräämän hiihtokansan ja kisayleisön heidän palveltavakseen. Tämän joukon johdolla homma tulee kisoissa luistamaan!
LAHTI2017 MM-KILPAILUT JÄRJESTETÄÄN 22.2.–5.3. Kisoissa hyppään juontajan tehtäviin nyt ihan omana itsenäni. Kovasti toivoisin näkeväni sinutkin paikalla Salpausselällä, tarjontaa siellä kun on koko perheelle urheilusta viihteeseen. Menepä sinä katsomaan lisää Lahti2017 Facebookiin, Instagramiin ja Twiteriin mitä kaikkea on tapahtunut ja mitä kisoissa tapahtuu!
Ja sinä, joka kiinnostuit nyt minun osaamisestani; ole minuun yhteydessä heti, sillä haluan palvella myös sinua! Löydät tarvittavan tältä minuutin mittaiselta videolta:
Kuka soot? Anna kuulua itsestäsi! Moon viihryttäjä ja odotan soittoasi.
Näihin nostalgisiin ja innostuneisiin tunnelmiin on hieno päättää tämä viikko. Toivon sinulle ensi viikkoon yhtä suuria onnistumisen kokemuksia ja iloa, kuin olen itse saanut kokea.
/Äm, odottaen seuraavia rohkeita ja suuria seikkailuja työssä
Ja Ps. Kyllä minulla ihan oikeaa kokemustakin on mäkihypystä. Lue vaikka tämä juttuni.
Tänään oli tasan kaksi vaihtoehtoa; joko jatkaa viimeaikaisella blogini sisältölinjalla kertomalla taas kerran, ja etten voi ymmärtää miten pitkään toipuminen kestää ja miten pikkuruinen pulma polven kanssa voi väsyttää koko kehon tällä tavoin. Tai sitten vaihtoehtona olisi kurkistaa ajassa taaksepäin blogissani, ja muistella mitä elämässäni on tapahtunut tähän aikaan eri vuosina.
Päädyin jäkimmäiseen, sillä en enää itsekään jaksa kertoa polvestani tai tai napsia kuvaia jaloistani. Se kannatti; aika jännä elämän virta ja joukkoita voimakkaita ajatuksia löytyi tasan vuosi, kaksi vuotta ja kolme vuotta taaksepäin…
Tammikuun 12. vuonna 2014. Huh niitä muistoja. Olin aloittanut taas bloggaamaan tauon jälkeen. Niin, se oli se vuosi, jolloin koko elämäni kaatui ja muutin rytinällä takaisin Ruotsista Suomeen. 12. tammikuuta olin palannut taas tauon jälkeen blogini pariin ja kerroin, kuinka kuuntelin Britney Spearsin Stronger -biisiä repeatilla rakentaen pienistä sirpaleista uutta elämääni uudessa pienessä yksiössäni.
”Istun uudessa kodissani ja katson ikkunasta sunnuntai-iltapäivän laiskanvilkasta kaupunkimaisemaa. Helsinkiä. Lumista Helsinkiä. Kotiani. Se tuli kuin taivaan lahjana. Rytinällä ja vauhdilla; ilman että oikein ehdin edes tajuta. Vähän kuten kaikki asiat viime aikoina. Tapahtuvat rytinällä ja ripeästi, mutta tarkoituksella – tehden joka päiva vahvmmaksi kuin eilen. Nopeasti ja tarkoituksella, vaikka sitä tarkoitusta ei itse vielä ymmärtäisi ja nopeutta ei aina tuntuisi kestävän – tehden vahvemmaksi, vaikka heikkoina hetkinä ei uskoisi omaan voimaansa. Pala kerrallaan asiat asettuvat paikoilleen.”
Näin minä tuolloin kirjoitin.
* * *
Tammikuun 11. vuonna 2015 (silloin ei ollut tekstiä 12. päivänä), kirjoitin ”SOS, Stø”. Elämä oli heittänyt minut norjalaiseen kalastajakylään kalastajan apulaiseksi.
”Tänään on jääkylmä ja minä seison nyt varastokuntosalillamme päälläni toppatakki ja kaikki lämpimimmät vaatteet, jotka saatoin löytää. Täällä on nykyään nettiyhteyteni. Kun seisoo yhdessä paikassa liikkumatta kiinni seinässä, pääsee kännykällä toimivaan verkkoon. Jos se nyt sattuu toimimaan. Jos tuulee paljon, yhteys häviää. Nyt sormeni jäätyvät, enkä voi kunnolla kirjoittaa. Jännää: vaikka on sisällä, on kylmempi kuin ulkona”, kirjoitin ja allekirjoitin tekstini näin:
/Ämmä, jolla suhteutettuna kaiken mahdottuuteen on kuitenkin aikaa hauskaa juuri nyt. Näkymä täällä jääkylmässä varastossa on jokseenkin hupaisa. Eihän tälle muuta voi kun nauraa. Ja sitä paitsi: sain tänään suomalaisia ristikkolehtiä! Ja sähkötkin toimii! Jee! Elämän pienet asiat ja sillai!
* * *
Ja sitten tammikuun 11. vuonna 2016 (tänä päivänä, tasan vuosi sitten istuin lentokoneessa, enkä voinut kirjoittaa): olin juuri jätttämässä jäähyväisiä Las Vegasille. Olin ollut siellä au pairina puolitoista kuukautta ystäväperheelleni. Lauloin tuolloin sinulle tämän laulun
Aika lailla on ehtinyt tapahtua ja jos jonkinlaista olen kokenut. Jäin miettimään mitä viisaita sanoja voisin tänään sanoa. Miten voisin kiteyttää tuon elämän virran viimeisen kolmen vuoden ajalta opiksi tähän päivään? Mikä näitä kaikkia, vaikka hyvin erilaisia vuosia yhdistää?
Kyllä se kuule on kaikessa yksinkertaisuudessaan vain se, että elämä on aina hymyn arvoinen. Millainen voima kyky hymyillä onkaan ja millainen seikkailu voikaan syntyä, kun näkee aina positiivisen. Välillä se vie kalliolaiseen pikkuyksiöön, välillä Norjaan, välillä Amerikkaan. Toimikoon minun tarinani näiltä vuosilta esimerkkinä siitä.
Kyllä hymy ja nauru todella ovat minun tärkein aseeni elämässä. Toivottavasti sinunkin!
/Äm, hymyillen tänään, sillä polven jomotuksesta ja hidastusyrityksistä huolimatta tulossa on huippujuttuja…
Tänään on pieni juhlapäivä! Olen päässyt eroon tikeistä! Tai siis niistä kammottavista metalliniiteistä, joilla polveni oli hakattu kasaan.
Niiden kanssa on meinannut mennä jo viimeisinä päivinä hermo. Ovat kiristäneet ihoa ärsyttävästi ja sitä mukaa, kun polven turvotus on laskenut, olen alkanut tuntea ne paremmin ja paremmin.
Siksi olen kovin onnellinen, että tänään vihdoin pääsin niistä eroon. Vaikka samalla tuntuu vähän pelottavalta; entä jos haava repeääkin auki… ÄÄÄÄH. Tarvitsisi varmaan vähitellen jo jotain muutakin ajateltavaa kuin tämä polvi, niin typeristä asioista ei nousisi hölmöjä huolia.
Ilolla luovuin tänään tikeistäni, mutta samalla tajusin myös sen, mistä haluan pitää kiinni kynsin ja hampain.
Paljon saatte minulta viedä, mutta yhdestä en luovu ikinä. Nauru! Kyky hytkyä hervottomasti huolestuttavimmillakin hetkillä. Niin pitkään, kuin minussa riittää tätä lapsenomaista leykeyttä, tiedän, että luotan elämään. Tajusin tänään, että kyky nauraa merkitsee minulle erityisesti luottamusta – että vaikeillakin hetkillä tietää kaiken järjestyvän niin kauan kuin osaa nauraa. Siksi naurua, iloa ja hymyä minusta ei pois saa ottaa.
Oletko sinä koskaan ajatellut; mikä tekee sinusta sen mikä todella olet? Mistä et luopuisi mistään hinnasta?
/Äm, tunnustaen, että muutamaan päivään ei kyllä ole naurattanut yhtään, sillä edelleen maataan sängyssä…
Nämä lauseet tulevat nyt lausutuiksi toistaiseksi viimeistä kertaa.
Käyn kohta nukkumaan herätäkseni muutaman tunnin kuluttua varhaiseen aamuyöhön. On aika lähteä Suomeen.
En pysty sanoin nyt summaamaan näitä viikkoja Vegsissa, kuvailemaan kaikkea kokemaani ja tuntemaani kiteytetysti. Yksi seikkailu on nyt päätöksessä, mutta minusta tuntuu, että tämä on vasta jonkin alku.
Kävin tällä viikolla Céline Dionin konsertissa, ja tämä oli sen viimeinen kappale. Koska en kyene nyt sanailemaan ajatuksiani, tässä sinulle tuo laulu; ehkä se kertoo jotain siitä mitä juuri nyt ajattelen. Ja kyllä, minä hymyilen vaikka kyynel pyrkii silmäkulmaan hetkenä minä hyvänsä.
Hymyilethän sinäkin? Läpi koko alkavan viikon, jotta siitä tulisi upea?
/Amerikan-Ämmä
Ps. Ja kyllä, tämä on nauhoitettu vessassamme, akustiikka on siellä vaan niin täydellinen. Olen testannut monta kertaa näiden viikkojen aikana… 😂
Minulla on tänään tällainen hymypäivä. Koitan satsata siihen, että hymyilen mahdollisimman paljon. Ei mitään sellaista yltiöpositiivisuusällötystä, minä kun kannatan kaikkien tunteitten ilmaisua, mutta vaan sellaista, että hymyilee. Ihan vaan hymyilee.
Tänään kaikista eniten hymyilyttää tämä tarina ihana Ina-koirasta. Pikkuterrieri karkasi omistajaltaan viisi kuukautta sitten ja nyt ihana Ina on löytynyt ja päässyt takaisin kotiinsa! Koiran omistajana Inan etsintää on ollut koskettavaa seurata. Ajatelkaa, että Inan kuvaa ja etsintäilmoitusta oli jaettu Facebookissa 18 000 ja omistaja oli saanut 125 Facebook-viestiä, 81 puhelua ja 37 tekstiviestiä! Aika hurja juttu! Huvitti, kun koiran omistaja Sini kommentoi Inan kiinniottoa kertomalla, ettei se ollut ihan suoraan mikään Lassie palaa kotiin -tyyppinen jälleennäkeminen. Sen voi tuollaisesta pikkuruisesta terrierinpötkylästä uskoa. Nämä terrierit, ne ovat aika itsenäistä sorttia…
Sinin kuva Inasta
En voi kuvitellakaan että Hermanni katoaisi tuolla tavalla. Se käy usein mielessä (näkisitpä vaan millaista sen kanssa on joskus olla ulkona…) ja siitä olen usein nähnyt painajaisia. En tiedä kestäisinkö tuollaista viiden kuukauden etsintäoperaatiota ja epätietoisuutta! Miten sitä voikaan välittää tuollaisesta karvapallosta niin paljon! Onneksi se makaa tuossa vieressä turvallisesti ja tuhisee tyytyväisyyttään. Hymyilyttää.
Pitkää ihmiset kiinni rakkaistanne! Ja hymyilkää!
/Maija, joka pussaa ja rutistaa Hermannia ja miettii miten miehellä menee Sveitsissä
MaiLife 