Jos valitsisin aina suoraan ja automaattisesti todellisesta tunteestani käsin, viettäisin suurimman osan ajasta sohvalla makoillen. Vaikka välillä ulospäin saattaakin näyttää, että minulla on aina jotain meneillään, en todellakaan ole mikään ekstraenerginen yli-ihminen, vaan oikeasti todella laiska ja mukavuudenhaluinen. Sohva vetää puolensa, sillä se on todella turvallinen paikka, jossa ei tarvitse asettaa itseään alttiiksi.
Mutta sitten on yksi ominaisuuteni, joka haastaa peruslaiskaa olemustani: uteliaisuus. Mitä tapahtuisi jos kokeilisi? Mitä voisi saada ja kokea jos valitsisikin sohvan sijaan sen hieman haastavamman vaihtoehdon? Mitä löytyykään nurkan takaa, kun sinne itsensä saa hilattua kurkistamaan?
On toinenkin ominaisuus, joka pistää mukavuudenhaluisen luonteeni koetukselle: innostus. Kun innostun, aivot kääntyvät automaattisesti off-asentoon enkä mieti mitään. Jokin vimma saa minut vain toimimaan, enkä voi pysäyttää itseäni, sillä minkään sorttista järjen ääntä ei tuolla hetkellä kuulu. Sohvan vetovoima unohtuu.
Ja tanssikaveri todella löytyi: hän on Timo! Hän laittoi minulle viestin ja kertoi, että on muutaman kerran paritanssikokeilun jälkeen innostuneensa lajista ja haluavansa kokeilla millainen harrastus tanssi olisi.
Päätin etukäteen, että jos joku mies todella uskaltautuu ilmoittautumaan parikseni, on minulla suorastaan velvollisuus täyttää lupaukseni ja ottaa hänet mukaani. Mutta sitten tuli se hetki – joka siis aina tulee, kun jotain itselleen hullua tekee ja aloittaa – kun kaikki konkretisoitui ja naisesta alettiin ottaa mittaa; se hetki ennen liikkeellelähtöä, jolloin pitäisi muistaajärjen äänen jättäminen ja toimeen tarttuminen – viitsiminen ja vaivautuminen.
Päivää ennen ensimmäistä tanssituntia ja Timon kohtaamista olinkin valmis vetäytymään kaikesta. Miksi minun pitää aina keksiä kaikenlaisia aivoituksia ja hässäköitä? Olisi vaan niin paljon helpompi jättää asiat tekemättä ja vetäytyä viime hetkellä, sanoa, että en pääsekään.
Tanssi ei haasta minua vain taidollisesti, vaan kaikki tuossa maailmassa on minulle uutta. Eikä tilannetta nyt auttanut se, että ihmisenä, joka pelkää toisen lähelle päästämistä ja jännittää liian intiimiä kosketusta, olen antamassa mahdollisuuden jollekin tuntemattomalle tehdä niin. Oliko tässä nyt mitään järkeä, mietin, kun oli aika alkaa lunastaa lupaustaan ja haastetta.
Eihän tätä blogiani ei tarvitsisi todellisuudessa kirjoittaa enää lainkaan. Olen niin monet kerrat heittänyt itseni edessäsi kaikenlaisiin tempauksiin, kokeillut erilaisia lajeja ja omia rajojani, haastanut itseäni eri tavoin ja kirjoittanut oivalluksistani sitten sinulle. Ja joka kerta kirjoitan aivan samat asiat.
Mutta kai siinä jotain keskeistä on, sillä kerta toisensa jälkeen joudun törmäämään samaan asiaan, samaan oivallukseen: Elämässä saa vain sohvanpohjaa, jos ei ole valmis vaivautumaan. Siksi on uskallettava antaa uteliaisuudelle ja innostukselle valta, vaikka tottumus ja tapa vetäisivätkin turvalliselle sohvalle.
Sohvanpohjassa ei sinälllään ole mitään väärää, aion sinne itsekin kaivautua takaisin heti kun saan tämän blogitekstin kirjoitettua, mutta jos maailma rajoittuu vain sohvaan, siis siihen, mikä on tuttua ja turvallista, mukavaa ja miellyttävää, kuinka pieneksi ihminen käpertyykään? Ja taas: eihän tässä ole yhtään mitään uutta näin kirjoitettuna, mutta tekeminen onkin sitten ihan toinen juttu.
Oikeastaan oli onneni, että juuri ennen tanssituntia minulla oli aikamoisen stressaava päivä töissä ja mietittävää paljon. En nimittäin lopulta ehtinyt keskittyä h-hetkeen juurikaan ja enkä uhraamaan enää yhtään hämmentävää ajatusta, että tapaisin kohta tuntemattoman tyypin, jonka kanssa vietän syksyn tanssien. Kun avasin Tanssiklubi Masterin oven, olinkin yllättävän lungi, eikä parinkaan kohtaaminen oikeastaan tuntunut yhtään kummalliselta.
Olihan tuo toki meille molemmille kovin outo tilanne, mutta jotenkin tajusin heti, että niinhän sen kuuluukin olla ja että me sekä koko tämä vasta tanssiharrastuksen aloittanut alkeiskurssillinen ihmisiä olemme ihan samassa veneessä. Kaikkien mielessä pyöri varmasti monta kysymystä, mutta me olemme tässä, emme sohvan pohjalla!
Vaikka ensimmäinen kädenpuristus ja tanssiote saattoivatkin olla haparoivia ja jännittyneitä, toisessa hetkessä se on tunttui jo aivan luonnolliselta. Ensimmäisen kynnyksen ylittäminen on kaikista keskeisintä – sen olen kokenut ja siitä kirjoittanut niin monesti aiemminkin – ja sille ensimmäiselle kynnykselle joutuu usein itsensä työntämään. Palkinto on sitten automaattisesti se, että nopeasti huomaa päänsisäisen etukäteiskaaoksen olleen aivan turhaa.
En voi ymmärtää, miten helpolta kaikki lopulta tuntuikaan. Siinä me menimme, tanssiotteessa ja kaikki tuntui aivan normaalilta, luonnolliseltakin.
Nyt meillä on tanssi. Se on seikkailumme, ja vaikka kaikki parin kerran jälkeen tyssäisikin toimimattomana tai en oppisikaan ikinä tanssimaan (mitkä on kai lopulta ne kaikista suurimmat tämän jutun riskit), mitä sitten!
Paitsi, että en kyllä usko, että tämä heti loppuu. Huomaan parissani valtavan muutoksen jo yhden tanssitunnin aikana. Alkujännitys suli nopeasti innostukseksi, janoksi oppia lisää ja havainnoiksi siitä, että kyllähän me jotain jo osaammekin. Tunti alkoi vähän vaativammilla latinalaistansseilla, mutta valssi tunnin lopussa saa meidät sulamaan ja askeleetkin jo natsaamaan.
Muutos alkuun oli huomattava, ja tunnin lopussa oli jo aivan selvää, että tästä saattaa tulla hauska juttu. Erityisen iloinen olen siitä, että uskalsin etsiä parin juuri tällä tavoin, sillä vaikka tanssiharratuksen voikin aloittaa ilman paria, on kyllä myönnettävä, että on aika kiva kun on oma vakiopari, jonka kanssa voi yhdessä kehittyä eteenpäin.
Jo ensimmäisen tunnin jälkeen tiedän, että tanssi on täydellinen valinta uudeksi harrastukseksi. Hetkeäkään tuon tanssitunnin aikana en ehdi miettiä stressiäni ja työkaaostani. Täydellinen tanssitunnin mittainen irtiotto, jossa keskitytään vain hetkeen.
Suurimman kunnioituksen saa kuitenkin nyt tanssiparini. Tanssitunnin jälkeen kirjoitan sosiaaliseen mediaan:
”Kaikista eniten maailmassa arvostan ja ihailen ihmisiä, jotka heittäytyvät uteliaasti epävarmuuksista huolimatta, puhumisen sijaan tarttuvat toimeen ja peloista viis uskaltavat haastaa itsensä. Sellainen toivoisin itsekin voivani olla, ja tämä tyyppi on siihen upea uusi esikuvani: Hän uskalsi ottaa vastaan taannoisen haasteeni ja tämä syksy soljahtaa nyt yhdessä tanssien.”
Tanssiessani uuden ja tuntemattoman tanssiparini kanssa ymmärrän, etten todellakaan ole yksin, vaan että jokainen meistä on jatkuvasti tällaisten valinnan paikkojen äärellä. Ja sitten niitä päätöksiä tehdään: tartutaanko tanssiin vai jäädäänkö sohvan pohjalle, ollaanko uteliaita ja annetaanko innostuksen olla kaiken ajava voima?
Yhteinen tanssitaival on siis nyt saatu alkuun ja nämä tanssitarinat jatkuvat myös tämän syksyn mittaan blogissani. Katsotaan kuinka kovasti innostun uudesta harrastuksestani!
Kaikki seikkailut alkavat hurjalla hämmennyksellä.
Jos olet joskus hypännyt johonkin uuteen paikkaan, uuteen haasteeseen ja uusien ihmisten seuraan, tiedät mitä tarkoitan.
Tiedät, miltä tuntuu, kun olo on sanalla sanottuna hämmentynyt.
Ja pöllähtänyt.
Ja sekava.
Hurjan hämmentynyt, pöllähtänyt ja sekava on olo juuri sillä hetkellä, kun on repäissyt itsensä irti normaalista arjesta ja uomastaan. Sillä hetkellä, kun on astunut sisään tuntemattomasta ovesta tietämättä mitä sen sisäpuolella on.
* * *
MUSSUTAN työpaikkaravintolan aamiaisella järjetöntä kasaa pekonia. Vatsassa kiertää, mutta sitä uhmaten on tungettava ruokaa sisään viimeisellä mahdollisella hetkellä ennen lähtöä, jotta selviytyisi ja jaksaisi, sillä edessä on huima, fyysistä taipuvuutta tarvitseva ja voimia nakertava purjehdus.
Olen haastanut blogini lukijoita ja radiolähetykseni kuuntelijoita mukaani seikkailuun, ja vain hetken kuluttua tapaisin satamassa kolme minulle tuntematonta tyyppiä, jokainen purjehtijoina ensikertalaista, valmiina hyppäämään pieneen paattiin kanssani.
Maha möyryää. Aamiainen ei uppoa. Alkaa jännittää: entäpä jos hurjassa merenkäynnissä vatsani pyörähtää ympäri ja alan voida pahoin.
”Otat sit heti kyllä kameran esiin jos mä oksennan!”, ohjeistan mukaani keikalle lähtevää kuvaajaa.
Hitto, mitä mahtavaa matskua saisimmekaan, jos toimittajaa puklaa yli laidan, kun ei kestä hurjaa merenkäyntiä. Niinku seikkailua parhaimmillaan!
AUTOMME kaartaa sataman parkkipaikalle. Siellä minua odottavat Ruut, Hannu ja Kalle. He ovat valikoituneet mukaan tälle purjehdukselle valtavasta määrästä hakijoita. Tunnen painetta harteillani, sillä nyt olisi tarjottava heille unohtumaton ja villi seikkailu, jossa ihmishenkiä ei säästetä.
Katson Kippari-Ruffea, joka tulee meitä vastaan iloisesti hymyillen. Mitähän hän juuri nyt ajattelee? Siis tuo mies, joka on, vain muutamia mainitakseni, nuorin Atlantin molempiin suuntiin ylittänyt suomalainen kippari, ensimmäinen ihminen, joka on matkannut muoviveneellä Huippuvuorten ympäri (ja joutunut tuolla reissulla myös jääkarhun hyökkäyksen kohteeksi!) sekä seilannut laiturilla Suomenlahden yli.
Tässä meitä on hänen edessään nyt neljä ihmistä, jotka eivät ole ikinä purjehtineet.
Kuinkahan suuri seikkailu tämä on Ruffen mittakaavassa? Meille muille matkaan lähtijöille tämä on hyppy tuntemattomaan kaikilla tasoilla.
Kalle (vas), Ruut ja Hannu odottivat minua sataman parkkipaikalla. Olemme valmiina seikkailuun! Kuva: Kari Nurmi
Kippari-Ruffe tuli vastaanottamaan meidät kameroiden kera.
Kippari-Ruffe ja Kalle.
Ruut lähdön tunnelmissa.
Pelastusliivit päälle ja menoksi. Ei muuten ollut ihan noin yksinkertaista kuin miltä kuulostaa. Jo pelastusliivien kiinnittäminen aiheutti maakravulle päänvaivaa… Kuva: Kari Nurmi
ASTUMME veneeseen. Moottori käynnistyy ja Ruffe ohjeista Kallen ja Ruutin irroittamaan köydet. Pelottaa, että jo tässä kohtaa joku tippuisi mereen. Mutta ei, nämä kaksi tanssitaustaista ihmistä hoitavat homman kuin gasellit konsanaan, ja olen itse salaa tyytyväinen, sillä minä kaikessa kankeudessani olisin se, joka merestä tällä hetkellä täytyisi noukkia.
Hannun tehtävä on tarttua ruoriin ja alkaa ohjata venettä laiturista aallonmurtajien välistä merelle. Muuten niin jäyhän seitsemänkymppisen Stadin kundin suupielessä hyppii pieni hymy.
Ajamme hetken moottorilla avarammille vesille, kunnes Ruffen käsky käy jälleen. Nyt Ruut saa tehtäväkseen avata purjeet. Minä olen jo vähän kateellinen, kun en pääse tekemään itse mitään.
Ruffe aloittaa purjeiden noston.
Hannu ruorissa.
Purjeet nousevat yhteistyössä.
PÄÄSEN vihdoin hommiin, ja tartun ruoriin Hannun jälkeen. Toinen purjevene seilaa kovaa vauhtia ohitsemme. Vituttaa. Kilpailuviettini herää ja haluaisin vaikka työntää oman laivani tuon toisen kipparin edelle.
Mutta ei. Minä, suuri seikkailija, kellun täällä pienessä purkissa, joka ei juuri liiku mihinkään. Paatti menee kyllä eteenpäin, mutta jos nyt kävelisin vetten päällä, kulkisin sitä nopeammin. Olen odottanut tuulta ja tyrskyä, valmistautunut myrskyävään mereen ja vauhdikkaaseen liitoon kyljellään allokkoa halkovassa veneessä, mutta sellaista ei tyyrpuurissa nyt siinnä.
Sen sijaan vene lipuu rauhassa tyynessä meressä, aurinko paistaa ja kaikki on ihan hemmetin hyvin ja upeasti.
”Onhan tämä nyt ihan älyttömän tylsää”, sanon suoran ajatukseni minua kuvaavalle kameralle.
Olen huolissani muista purjehtijoista. Saavatkohan he tästä mitään irti vai katuvatko parhaillaan lähtöään? Näinkö vähän minä pystyin heille tarjoamaan?
Keskittynyttä menoa ruorissa. Hannu ihailee maisemia taustalla. Kuva: Kari Nurmi
Ja samaan aikaan toisaalla… Kalle uhmaa fysiikan lakeja tekemällä ”titanicit”. I’m the king of the world! Kuva: Kari Nurmi
OHJAAMINEN on kyllä hauskaa hommaa. Siitä saa tehtyä lähes leikkiä ja pelin, kun ottaa kiintopisteekseen kaukana siintävän merimerkin ja koettaa koko ajan pysyä täydellisesti linjassa kulkien sitä kohti. Siitä minä saan yllättävän isot kiksit ja hihkun innoissani. Ohjaaminen ei olekaan niin helppoa ja vene kääntyy herkästi väärään suuntaan. Aika alkaa unohtua ja keskittyminen suuntaa vain eteenpäin kulkemiseen.
Hyvin hitaaseen eteenpäin kulkemiseen.
Kun pari tuntia on sujahtanut, päätämme alkaa kääntyä takaisin kohti satamaa. Ruut tarttuu ruoriin ja minä saan mennä kääntämään purjeen. Kauheasti asioita tapahtuu ja toimin kuin tikka Kippari-Ruffen ohjeiden mukaan ymmärtämättä yhtään mitä teen tai havaitsematta, että vene todella kääntyy ympäri.
Siinä on tämän seikkailun vauhdikkain ja hurjin hetki, ja minä olen niin keskittynyt köysiin ja niiden vetämiseen, että kaikki muu menee ohi silmien. En tajua, että olemme vaihtaneet suuntaa.
KIPPARI-RUFFE alkaa jakaa eväsleipiä. Minäkin tartun leipään hanakasti, sillä vatsan möyrintä on tasoittunut, eikä tässä nyt kyllä kaikista toiveistani huolimatta edes oksennusta taida olla tulossa.
Purjehtijat ottavat leivät vastaan ja alkavat syödä niitä rauhassa ja nauttien. Sää on upea, meri kimmeltää. Juttelemme niitä näitä, kuulemme toistemme tarinoita ja loikoilemme veneessä.
Jotenkin ihan liian ihanaa ja kaunista.
WRUUUUUUUUUUUMMMMMMMMMM!!!! Kova moottorin pärinä alkaa kuulua jostain kaukaa. Hurja kilpavene surisee satojen metrien päässä, mutta ääni on jo nyt korviahuumaava. Yhtäkkiä vene suhahtaa ohitsemme. Kauhea mekkala täyttää ilman.
Otan kännykän esiin ja kuvaan siitä videon:
”Siinä on teille vauhtia, voi kun oltaisiin tuolla liikenteessä”, tokaisen someen seuraajilleni.
Katson nopeasti näköpiiristä häviävää venettä ja käännän pääni kohti meidän pikkupurkkia. Katson uudelleen purjehtijakavereitani, jotka nakertavat leipiään suurella hartaudella ja ilolla.
Jokin liikahtaa sisälläni.
Yhden eväsleivän äärellä tapahtuu tämän reissun käännekohta niin kirjaimellisesti, fyysisesti, konkreettisesti kuin vain voi olla.
Tuollainen pikavene suhahti ohi.
Suht mairea matkalainen. Kuva: Kari Nurmi
Kuvaajani Tero kuvasi porukan menoa. Ja minä kuvasin taustalta sitä menoa.
ENNAKKO-ODOTUS; se on jännä juttu se. Että sitä maalaa jonkin kuvan, piirtää prikulleen ääriviivoineen eteensä ja sitten suuntaa määrätietoisesti tuota ajatusta kohti. Pettyy, tylsistyy, harmistuu, kun se ei toteudukaan, sillä niin niiden kanssa aina käy.
Niin paljon kuin olenkin ottanut erilaisia haasteita vastaan ja sitten näiden seikkailujen seurauksista kirjoittanut, olen taas pudonnut samaan ansaan. Odotuksia, oletuksia, toiveita sitä tulee vaan kerta toisensa jälkeen rakennettua itselleen, kun johonkin juttuun lähtee. Ja sitten lopulta, ihan joka kerta tajuaa sen, että jos vain lähtisikin, heittäytyisikin, eikä odottaisi erityistä, saattaisikin tehdä löydön, saada jotain sellaista, joka sysää kaiken uudelle raiteelle, aivan erilaiselle seikkailulle kuin mieli voi ikinä osata ennakoida.
Ennakko-odotukset tappavat mahdollisuudet. Ne sulkevat ovia suurilta löydöiltä ja estävät tilaisuuden keskittyä hetken hurmaan.
Ei seikkailuun lähdetä odottaen tiettyä tulosta. Seikkailuihin sysäydytään uteliaisuudella ja vastaanottavaisuudella; valppaudella tarttua siihen, mikä syntyy. Sillä jos jotain tiettyä odottaa, se ei koskaan tapahdukaan.
Minä odotin vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta niitä ei nyt ollutkaan tarjolla. Ja eväsleipiään mussuttavia purjehduskavereita katsoessani tajuan, että en minä enää kaipaakaan, tämähän on paljon upeampaa! Miksi en tarttuisi tähän ja nauttisi näistä olosuhteista täysillä?
EN osaa sanoin kuvata sitä tunnetta, jonka näen purjehduskavereissani. He ovat ottaneet vastaan seikkailun siten kuin se pitäisikin: tarttuneet mahdollisuuteen, vaivautuneet ja viitsineet ottaa minuun yhteyttä, ennakkoluuloitta ja -odotuksitta hypänneet mukaan – ja avoimina kaikelle antaneet jollekin jännälle ja suunnittelemattomalle tilaisuuden tapahtua.
Monen muun mahdollisuus seikkailuun on saattanut kuolla jo siinä vaiheessa, kun ovat ajatelleet etteivät selviytyisi tällaisesta ensikertalaisten purjehduksesta tuntemattomassa seurassa. Ajatella, mistä nuo ihmiset nyt ovat jääneet paitsi.
Purjehduskavereistani paistaa läpi kiitollisuus ja ilo, eikä sen syntymiseen ole tarvittu mitään hurjia olosuhteita tai oksennusta yli laidan. Ei heitä harmita. Päin vastoin tämä tilaisuus on antanut mahdollisuuden olennaiselle onnistua: Me viisi tuntematonta olemme tulleet yhteen ja kokeneet tämän ainutlaatuisen tilaisuuden.
Meillä on ollut valtavan hauska päivä, unohtumaton kohtaaminen ja keskustelut, jotka eivät olisi olleet mahdollisia jos meri olisi pauhannut ja olisimme joutuneet keskittämään kaiken huomion veneeseen. Nyt saimme suunnata huomion toisiimme ja tutustua toisiin tuntemattomiin. Saimme tuntuman purjehdukseenkin, ja aina voimme palata takaisin oppimaan siitä lisää.
Tämä on se seikkailu, jonka tulimme – ennakko-odotuksilla tai ilman – tänne löytämään.
* * *
Kaikki seikkailut päättyvät ennalta-arvaamattomiin löytöihin ja mielettömiin yllätyksiin.
Jos olet joskus hypännyt johonkin uuteen paikkaan, uuteen haasteeseen ja uusien ihmisten seuraan, tiedät mitä tarkoitan.
Sanoinkuvaamaton.
Kiitollinen.
Sanoinkuvaamattoman kiitollinen on olo sillä hetkellä, kun on tehnyt jotain ennalta tuntematonta sekä oppinut jotain uutta ja arvaamatonta. Kokenut sellaista, jota ei voisi omassa arjessaan kuvitellakaan.
* * *
LOPPUMATKA sujuu rennossa tunnelmassa. Mihinkään ei ole enää kiire. Ei tarvita äksöniä, vaan tärkein löytyy nyt tästä porukasta. Aivan viime metreillä, näköetäisyyden päässä satamasta kuin tilauksesta tuuli lakkaa kokonaan ja vene pysähtyy. Päätämme olla paikoillaan vielä hetken ennen satamaan suuntaamista.
Meidän matkamme oikeastaan olisi vasta alussa, eikä kukaan oikein haluaisi vielä palata satamaan. Tahtoisimme nähdä mitä voisikaan syntyä jos saisimme vielä viettää muutaman tunnin yhdessä. Tämä on aivan ainutlaatuinen tilanne, joka ei kenellekään toiselle, missään muussa olosuhteessa tule toteutumaan, eikä niitä asioita, joista veneessä juttelemme tässäkään tarinassa vuodeta eteenpäin. Nämä ihmiset, tämä sää, tämä mahdollisuus tekevät sen, meidän yhteisen kokemuksemme.
Olen ylpeä kaikista purjehtijoista, jotka sain mukaani. Hymy loistaa heidän kasvoillaan, kun eroamme satamassa. Tämä hetki on meidän, ikuisesti – ja juuri tämä riittää! Mitä se voikaan kunkin elämään nyt tuottaa?
* * *
Kaikkien seikkailujen kaava on samanlainen: ne alkavat jännittävästä tuntemattomasta ja päättyvät uskomattomiin löydöksiin – juuri siitä syystä, kun alussa mikään ei ole ollut tuttua ja hämmennys on ollut valtava.
Se on seikkailujen suola.
* * *
Tämän videon katsomalla pääset mukaan purjehdustunnelmaan:
Kuva: Kari Nurmi
Upea porukka, upea reissu, joka jää mieleen! Kuva: Tero Ylioja
Kieli keskellä suuta kun venettä ohjataan! Kuva: Kari Nurmi
Mihin sinä haluaisit minut haastaa? Johonkin rajoja rikkovaan, heittäytymistä vaativaan? Ehkä rohkeaan repäisyyn tai mielikuvitukselliseen juttuun? Johonkin uuteen tai jännään vanhaan tuttuun? Hulluttelun hetkeen tai mielenkiintoiseen retkeen?
MaiLife Haaste on kutsuni sinulle heittätyä kanssani leikkiin: Opettaa minulle joku uusi taito tai laittaa minut pelkojeni äärilaidoille. Sinä päätät. Ja minä – niin, jos minulla on pokka – otan haasteen vastaan, suoritan sen ja raportoin siitä tekstein, kuvin ja videoin. Shoot!
Jos pitäisi kertoa kolme asiaa, jotka innostavat minua elämässä eniten, ei tarvitse kauan pohtia. Minua kiehtovat itseni haastaminen, uusien ihmisten tapaaminen ja se suuri tuntematon.
Seikkailut!
En osaa sanoin kuvailla sitä ainutkertaista tunnetta, joka syntyy ryhmässä ihmisiä jonkin yhteisen tekemisen, siis seikkailun, äärellä. Se on joka kerta erilainen ja aivan omanlaisensa, sellainen, joka ei vedä vertoja millekään muulle ja jota ei voi täysin muiden, paikalla olemattomien kanssa ikinä jakaa. Se on kuin jotain salaista yhteistä, jonka vain tuon hetken kokeneet voivat jakaa, asia, joka – vaikka vain lyhyenkin hetken kestävä – on yhteinen läpi koko loppuelämän.
Kun luet noita tarinoitani, huomaat niistä kaksi kaikkia kokemuksiani yhdistävää piirrettä, ne asiat, jotka ovat seikkailujeni tärkein anti: se tunne, kun voittaa itsensä, pelkonsa ja ennakkoluulonsa sekä ne ihmiset, jotka olen tavannut noilla reissuilla. Hienointa seikkailussa ovat ne oivallukset, joita on syntynyt yhdessä muiden kanssa, sekä kohtaamiset tuntemattomien kesken, jotka ovat saattaneet johtaa pieneen yhdessä jaettuun hetkeen tai pidempään ystävyyteen.
Seikkailuissa kaikki on mahdollista. Seikkailuihin voi suunnata suurella uteliaisuudella, vailla valmiita vastauksia tai tietoa kaiken päätepisteestä. Seikkailuissa parasta on se, mikä syntyy yllätysten äärellä.
VASTA sitten, kun itse kokee, voi todella ymmärtää.Voin yrittää kirjoittaa ja kertoa, puhua ja pistää oppejani tajuntaasi, mutta ei se niin toimi. Haluaisin, että mahdollisimman moni ihminen saisi mahdollisuuksia testata miltä tuntuu, kun heittäytyy seikkailuun. Onneksi aina silloin tällöin minulle tarjoutuu tilaisuuksia antaa muillekin mahdollisuus näihin kokemuksiin.
Ja nyt on sellainen hetki!
Viime viikolla olin työkeikalla ihan muina naisina pällistelemässä seikkailupurjehtija Kari ”Ruffe” Nurmen purjevenettä. Mies on lähdössä toukokuussa koko Suomen rannikon mittaiselle purjehdukselle ja jokaiselta matkan varrella olevalta paikkakunnalta hän etsii Yhdessä koko rannikko -hankkeensa puitteissa ihmisiä kokemaan meren ja seikkailun yhdessä.
Siinä jutellessamme Kari yhtäkkiä heitti haasteen: minun, joka en ole ikinä purjehtinut, tulisi kokeilla kuinka hyväksi purjehtijaksi voisin oppia yhden päivän aikana. Heitin hänelle vastaehdotuksen: lähden päiväksi veneeseen opettelemaan hommaa, jos saan haastaa mukaani pari uutta kaveria jakamaan kokemuksen kanssani. Ja niihän siinä kävi, että meillä on nyt edessämme mahdollisuus yhteiseen seikkailuun!
KEISSI ON TÄMÄ:
Keskiviikkona 15.5. kello 10 jälkeen irtoaa purjevene Helsingin Lauttasaaren rannasta. Kari on kapteeni ja opettaja, ja me 3–4 hengen porukka opettelemme hänen johdollaan purjehtimaan. Reissu kestää 4–6 tuntia, jonka aikana suuntaamme merelle Helsingin edustalle – niin pitkälle kuin sitten ikinä purjehduskyvyillämme pääsemmekään.
Sinulta vaaditaan kykyä heittäytyä, nauraa ja olla valmis yllätyksiin sekä uteliaisuutta ja uskallusta olla oma itsesi – ja uskallusta olla ihan paska purjehtija, sillä uutta voi oppia vain jos uskaltaa olla huono. Toiveena ja valintakriteerinä onkin se, ettei kukaan ole liiemmin aiemmin purjehtinut, sillä sitten voimme todella testata uuden oppimisen ja heittäytymisen annin.
Haku alkaa nyt, ja kestää lauantaihin 11.5. asti. Laita minulle sähköpostia osoitteeseen maija(at)ilmoniemi.com, kerro kuka olet ja miksi haluat mukaan seikkailuun. Valitsen mukaani maksimissaan kolme henkilöä. Valituille lisätietoa luvassa lähemmin purjehdusta.
Mä olen valmis (ja vähän kuivaharjoitellut jo veneen ohjaamista…). Oletko sä?!
Lisähuomiona hakuun todettakoon seuraavat, Yhdessä koko rannikko -hankkeen nettisivuilta poimitut asiat, jotka koskevat myös tätä purjehdusta:
”Ensinnäkin, kyseessä ei ole mikään Tukholman risteily. Purjehdus pienellä purjeveneellä tarkoittaa, että sääolosuhteet voivat vaikuttaa aikatauluihin, purjehdusaikaan, miehistön määrään ja pysähdyspaikkoihin. Turvallisuus on aina ykkösprioriteetti, ja kapteeni voi harkintansa mukaan päättää, että jonain päivänä ei lähdetä merelle, jos olosuhteet niin sanelevat. Mikäli muuttunut aikataulu ei enää sovikaan sinulle, voidaan tilallesi ottaa joku muu. Päätös merelle lähdöstä pyritään varmistamaan aina edellisenä päivänä. (Maijan edit: me emme kuitenkaan ole sokerista, vaan suuria seikkailijoita, joten pienen sateen ja tuulen emme anna häiritä, vai mitä!)
Toiseksi, hankkeeseen liittyy myös videotuotantoa (Maijan edit: Myös radiotuotantoa). Osallistujien on annettava hyväksyntänsä sille, että kuvattavaa videomateriaalia voidaan jakaa eri medioissa ja hankkeesta voidaan tuottaa erilaista aineistoa, esimerkiksi dokumenttielokuva. Järjestäjällä on täydet oikeudet kaikkeen kuvamateriaaliin ja sen käyttöön. (Maijan edit: Mutta tämä julkinen raportointi ei ole seikkailumme pääpointti.)
Kolmanneksi, jokaisen osallistujan tulee hyväksyä ja allekirjoittaa hankkeeseen liittyvä vastuuvapauslomake, jolla järjestäjä vapautetaan kaikesta vastuusta mahdollisen vahingon sattuessa. Oma vakuutus hankkeen ajaksi on myös suositeltava.
Neljänneksi, osallistujan tulee olla perusterve ja 18 vuotta täyttänyt.”
Lisää seikkailusta voit kuulla lauantain radiolähetyksessäni Yle Radio Suomessa Uudellamaalla klo 9 jälkeen, mutta tärkeimmät tiedot ovat jo tässä blogitekstissäni. Tämän kutsun purehdukselle esitän lauantaina myös kuulijoilleni.
Enemmän Karista ja Yhdessä koko rannikko -hankkeesta voit lukea täältä.
Lähde meidän mukaamme! Kuvat: Kari Nurmi
Nämä ovat aina jänniä paikkoja. Laittaakohan kukaan viestiä? Ja kuka laittaa…? Ja mitä sitten tapahtuukaan. Vastausta jään nyt innolla odottamaan.
Kirjoitin tänään uuden kirjeen Ulrikalle, kirjeystävälleni. Oletko jo tutustunut uuteen Kirjeitä sinulle -blogiimme?
Hänen minulle aiemmin kirjoittama kirje sai pohtimaan sitä, millaisia asioita haluan haastaa itseni uskaltamaan tehdä – siis ihan selvin päin ja vaikka keskellä talvea.
Lue koko kirjeeni Ulrikalle täältä. Mutta tämä lista on pakko jakaa myös sinun kanssasi täällä MaiLifessa. Nämä lupasin yrittää toteuttaa seuraavan vuoden aikana. Luulisinpa, että näitä toteuttaessani syntyy myös koko joukko oivalluksia ja blogitekstejä… Lupaan kirjoittaa!
* * *
Aion ihan selvin päin ja vaikka keskellä talvea:
Soittaa jokaisen kotirapussani asuvan ovikelloa, mennä esittäytymään ja tarjota suklaata.
Hypätä laskuvarjohypyn (ei.. miksi tuo piti sanoa ääneen!).
Alkaa laulaa kovaan ääneen ruokakaupassa.
Kertoa sille tyypille (tai oikeastaan kahdelle, kääk!), johon olen vähän ihiksissä, että olen ehkä vähän ihastunut (mulla ei niin oo munaa tähän!).
Hymyillä jokaiselle vastaantulijalle huolimatta siitä millainen päivä itsellä on.
Istua työpaikan lounasravintolassa tuntemattomien pöytään ja alkaa puhua heille.
Kirjoittaa kirjeitä tuntemattomille ja jättää niitä yllättäviin paikkoihin löydettäväksi.
Mennä kysymään treffeille jotain miestä (saattaa myös olla ihan joku muu kuin nuo kaksi (kääk!) edellä mainittua).
Tarjoutua jollekin lastenhoitoavuksi jotta hän pääsisi puolisonsa kanssa viettämään yhteistä aikaa kiireisen arjen keskellä.
Kehua ihmisiä ihan spontaanisti ja arvaamatta.
Joka kerta kun mietin että pitäisiköhän, voisikohan tai uskaltaisikohan, tehdä just niin ja katsoa mitä tapahtuu.
Heikkona hetkenä pyytä apua.
Tarjoutua siivousavuksi naapurin vanhalle, yksin asuvalle rouvalle.
Mennä alastonmalliksi (joo, en tiiä kyllä mistä nämä kumpuaa…).
Aina kun olen ulkona, bussissa, kävelemässä jne. olla tuijottamatta kännykkää (paitsi silloin kun on meneillään joku kirjoitusproggis, on pakko joskus kirjoittaa joku muistiinpano puhelimeen, sen oikeuden pidätän).
Mennä naamiaisvaatteissa töihin.
Kutsun jonkun tosi mielenkiintoisen ja tuntemattoman tyypin juomaan kanssani pullon skumppaa (no okei täs on nyt toi alkoholi, mut selvin päin aion KUTSUA tämän tyypin skumpalle)
Kun huomaan että jollain toisella on vaikeaa, antaa hänelle apua.
Kävellä upeassa iltapuvussa keskellä autotietä.
Roikkua vaijereissa korkean talon seinällä (joo, näitä ihme ajatuksia siis vaan tulee jostain!)
Nauraa ihan järjettömän kovaa mahdollisimman hiljaisessa:
kirjastossa
bussissa
ravintolassa
työpaikan avokonttorissa (no okei, tätä teen kyllä ihan koko ajan jo nyt).
Pitää ihan randomin ja spontaanin puheen jossain juhlissa, joihin minut on kutsuttu.
Ja sit joo! Pitää ihan randomin ja spontaanin puheen jossain julkisessa paikassa, jossa on paljon ihmisiä.
Kun joku tulee juttelemaan, missä tahansa, en yritä vetäytyä, vaan heittäydyn keskusteluun.
Aion kehitellä jonkun siistiin seikkailun ja pyytää muutaman tuntemattoman tyypin mukaan siihen juttuun (heitetään vielä bonus tähän: sen seikkailun täytyy liittyä mereen).
Niin ja sit tietty: saada mahdollisimman monen tyypin mittarimatokävelemään kanssani!
* * *
Millaisen listan sinä voisit tehdä asioista, joita aiot uskaltaa tehdä ihan selvin päin ja vaikka keskellä talvea?
Ulrika oli ensimmäinen mittarimatokävelyn uhrini! Blogimme promokuvia ottaessa tällainenkin hetki tallentui Mirkku Merimaan kameran rullaan.
Tänään vietetään Upeiden Villien Miesten päivää. Jostakin kansainvälisestä kalenterista tämän tiedon kaivon, ja tiesin heti, että tähän aiheeseen on tartuttava. Niinpä aloin etsiä tämän päivän radiolähetykseeni Upeaa Villiä Miestä haastateltavaksi – mitä ikinä tuo nimitys nyt sitten kullekin tarkoittaa.
Vinkkejä ja ehdotuksia tuli roppakaupalla ja vieraakseni saan tänään (lähetys Radio Suomessa alkaa klo 9, tervetuloa seuraan!) yhden upean miehen.
Pohtiessani tätä teemaa, mieleni palautui parin vuoden taa: Suolle Etelä-Lappiin. Muistatko, kun olin Martimoaavan suolla viikon rakentamassa pitkospuita ainoana naisena viiden miehen seurassa? Se on yksi upeimmista kirjoituksistani, ja tämän Upeiden Villien Miesten päivän kunniaksi haluan jakaa sen nyt uudelleen.
Jokaista sanaa, jonka sanon, tarkoitan vilpittömästi edelleen.
Kyllähän minuakin vähän naurattaa. Katson itseäni vessan peiliin. On se varmasti näky, kun helsinkiläisblondi hehkeänvärisessä kevyttoppatakissa ja trendikkäissä trikoissa sipsuttaa viiden erämiehen perässä suolla. Onneksi olen saanut veljeltäni vanhan gore tex -takin ja ostanut viime metreillä vaelluskengät. Niistäkin huolimatta epäilen uskottavuuteni näissä hommissa olevan vaakalaudalla.
Appropoo vaakalauta: me, toisillemme tuntemattomat, olemme tulleet vapaaehtoisiksi Metsähallituksen talkoisiin Martimoaavan suolle Etelä-Lappiin rakentamaan pitkospuita. Minä olen koko porukan ainoa nainen.
EN MINÄ MIKÄÄN kokenein eräihminen ole. Mutta kiinnostunut minä olen, innokas oppimaan ja kokemaan uutta. Luonto ja ulkoilu ovat aina olleet tärkeitä, mutta viime vuosina, kolmenkympin paremmalla puolella, niistä on tullut lähes hengissä pysymiseni ehto. Ja kun on tullut mahdollisuus haastaa itsensä tehden samalla hyvää, lähtö talkoisiin on houkutellut.
Silti tuijottaessani ulkoavaruudellista olemustani näiden erämiesten joukossa en voi olla hymähtämättä. Katsotaan miten tytön käy.
Niin taitavat ajatella nämä viisi hyvin eri-ikäistä miestä eri puolilta Suomea, Olli, Aimo, Erkki, Tino ja Joni, joiden kanssa tulen viettämään viikon suolla:
”Katsotaan miten tytön käy.”
Ensimmäinen aamuvaelluksemme työmaalle.
HURJASTA HÄMMENNYKSESTÄ alkavat kaikki seikkailut, olen kirjoittanut blogiini pari päivää aiemmin (lue tästä). Onneksi minulle on suotu ekstraripaus sisua ja sinnikkyyttä, ajattelen, kun kuuden kilometrin työmatkapatikointimme jälkeen olemme ensimmäisenä aamuna työmaalla. Muuten saattaisi tulla itku. On outo olo, enkä ole yhtään oma itseni. Tuijotan hiljaa miehiä kun he alkavat kaivaa tarvittavia työvälineitä esiin ja mittailemaan lankkuja.
Mihin tahansa jalkani pistänkään, tuntuu, että olen vain tiellä. On pakko tyytyä seuraamaan muita ja koettaa löytää oma paikkansa. Minun paikkani löytyy keski-iän kieppeillä olevan Metsähallituksen luontovalvoja Aimon ja eläkeikäisen Erkin porukasta. Jaamme ryhmän kahtia, ja aloitamme työn kunnostusalueen vastakkaisista päistä.
Meidän tiimimme aloittaa viikon purkutöillä. Revin gorillan raivolla (apinaa ei ole näillä main nähtykään) vanhaa pitkosta irti maasta. Olen päättänyt, että miehille en kakkoseksi jää. Tuhoaminen näyttää olevan minulle luontainen juttu. Henki pihisten ja sydän korvissa jyskyen riuhdon lankkua irti. Tässä saatan näyttää voimani. Vapiskaa, äijät!
Vanhat laudat revitään pois ja vierellä odottaa uusi, asennettava pitkos. Kuva: Metsähallitus/Erkki Ollila
Menetän ajantajun ja kaikki aistini. Siksi hätkähdän, kun Aimo työnjohtajan valtuuksin laittaa lopulta pisteen päivän urakalle. Harmittaa, sillä olen päässyt vasta vauhtiin. Sisukkuuden lisäksi taidan olla aika innokas. Itsensä haastaminen ja oman käden näkyvä jälki kannustavat.
ISTUN SILMÄT KIINNI jängän reunalla ja juon vettä, olemme jääneet siihen istumaan. Hiljaisuus. Yhtäkkiä Aimo alkaa kertoa tarinoita ihmisistä, jotka ovat lähteneet uhmaamaan luontoa ja omia rajojaan joutuen vaikeuksiin. Eksymisiä, loukkaantumisia ja jopa tarpeettomia kuolemia.
”Luonto on aina ihmistä viisaampi”, hän sanoo. ”Sitä on kunnioitettava. Ei saa saa olla liian ylpeä – kokeneimmallekin erämiehelle on käynyt huonosti, kun on uskonut sokeasti omiin kykyihinsä ja luullut liikoja itsestään.”
Niin. Hämmennyksen ohella kaikki seikkailut starttaavat nöyryydestä ja kunnioituksesta. Ei saa olla liian ylpeä, uskoa silmittömästi omiin voimiinsa tai sännätä suinpäin antamaan omia viisaita ohjeitaan. Tai toisin päin: vaikka alussa ei osaisi, ymmärtäisi tai tajuaisi, asiat alkavat asettua uomiinsa, kun seuraa ja tarttuu toimeen sekä kuuntelee ja kunnioittaa kokeneempiaan. Kunnioittaa luontoa ja omia voimiaan.
Kuuntelen lumoutuneena miesten juttuja ja tunnen pienen piston sydämessäni. Missä minun rajani menee? Olenko ottanut hommat ja äijien perässä pysymisen liian tosissani tänään?
EN OLE OSANNUT KUVITELLAKAAN millainen vuosikymmenten historia pitkospuiden alta paljastuu. Seuraavana aamuna työmaalle palatessamme katson tuhoamaamme vanhaa pitkostoa. Alla on kerroksittain lahoavaa puuta, parhaimmillaan kerroksia on jopa neljä. Uudet lankut asetellaan tasaisesti vanhojen päälle. Asettelu on tarkkaa hommaa, sillä meidän vastuullamme on retkeilijöiden turvallisuus.
Aimo ja Erkki ovat erityisen tarkkoja miehiä ja suo asettaa omat haasteensa. Miehet asettelevat puita paikoilleen joskus pitkäänkin hakien niille optimaalista tasapainoa: lautoja ei saa jättää vinoon tai kiikkeriksi. Etenkin sateella epätasapaino kostautuu. Lisäksi huomiomme tarkkaan, että kahden pitkospuun väli jää niin kapeaksi, ettei pyöränrengas tai pienen retkeilijän jalka jää siihen kiinni. Pöräilyharrastus on lisääntynyt tälläkin alueella.
Kuvat: Metsähallitus/Erkki Ollila
Aimo tarttuu moottorisahaan. Pitkoksen päät on hiottava tasaseksi, jotta ne asettuvat edellisten jatkeeksi. Kun kaikki saatu paikoilleen, on minun vuoroni iskeä. Tänään käteeni on asetettu painava vasara.
Naisellinen koputus, sellainen nätti pieni tikutus naulan päältä. Rauhallinen Erkki katsoo touhuani kauempaa ja tulee vierelle vinkkaamaan hienotunteisesti, että voisin hieman laajentaa liikkeeni kaarta ja ottaa voimaa kunnolla. Siinä miehet tojottavat vieressä ja minä mäiskin lekaa viimeisillä voimillani. Suo, kuokka ja minä perkele! Pelkään, että ne nauravat.
”SITÄHÄN SANOTAAN, että etelän naiset pitävät poromiehistä”, toinen miehistä täräyttää keskeltä täyttä hiljaisuutta kahvitauollamme.
”Mitäs sinä etelän nainen olet mieltä?”
Miehet intoutuvat jutustelemaan pohjoisen pojista. He sanovat, että poromiehiä haukutaan välistä myös vähän laiskoiksi.
Poromiehistä minä en tiedä, mutta olen joskus kyllä pohtinut etelän ja pohjoisen miesten eroja. Tuntuu, että kaupungin sykkeessä miehet (kuten naisetkin) yrittävät vähän liikaa. Tekevät paljon asioita, mutta riittäisikö vähempi? Analysoimme poromiehiä ja päädymme yksissä tuumin siihen, etteivät he ole laiskoja. Luonto on vuosisadat ohjannut poromiesten elämää ja he ovat tottuneet tekemään sen, minkä kulloinkin voivat. Luonto määrittää ihmisen tahtia enemmän kuin osaamme välillä ajatellakaan.
Vaikka etelän mies on kenties hieman kiireisempi ja suorittaa joskus yli, enemmän minä yhtäläisyyksiä kuin eroja löydän pohjoisen ja etelän poikien välillä. Huvittaa, sillä jo toistamiseen käy näin: täydestä hiljaisuudesta eväiden äärellä alkaa yhtäkkiä syvällinen keskustelu. Huvittaa siksikin, että eipä aikaakaan kun vasta olen miettinyt, miksi suomalainen mies on niin vaikea saada avautumaan. Ja nyt yhtäkkiä minä ymmärrän: kyllä mies puhuu, sillä täytyy vain olla tilaa ja turvan tunne avata ajatuksiaan. Joskus täytyy lähteä suolle asti löytämään tuo turva.
ILTAMME KULKEVAT samaan malliin. Vaelletaan hiljaisina soiden halki takaisin majapaikalle Simojoen Lohirantaan ja syödään Eeva-emännän laittamat maittavat ruuat (kolmantena iltana minäkin alan syödä kuin äijä, kaikki perunamuusit uppoavat nälkäiseen pikkutyttöön vaivatta). Sitten minä menen saunaan, ja pois tullessani käyn huutamassa pojat omalle vuorolleen. Illaksi käperryn kirjoittamaan kuulumisiamme blogiini ja miehet kuuntelevat radiosta jääkiekkoa. Lopulta kukin meistä, hyvin aikaisin illalla, vetäytyy nukkumaan ja keräämään voimia seuraavalle päivälle. Suloinen rutiini on vallannut talkoolaisleirin. Ihanan helppoa elämää.
Näihin Simojoen upeisiin maisemiin oli ilo nukahtaa iltaisin.
KURKI, TAIVAANVUOHI, METSO, PÄÄSKYNEN. Huumava, koko aavan valtaansa ottava tuuli. Keväisen suon kummallisuudet. Niistä minä sinulle blogiini kirjoitan (katso tästä). Suoluonto on saanut minut pauloihinsa.
Aamu sarastaa ja aloitamme taas työmatkapatikan peräkkäin vaiti lompsien. Ihmisäänten hiljaisuus ei vaivaa meitä. Minä rakastan hiljaa olemista; kun ei tarvitse koko ajan täyttää ilmaa turhalla höpötyksellä, selittää tai analysoida. Suolla annetaan luonnon laulaa. Eläimet pysyvät piiloissaan, mutta ne kuuluvat kaikkialla.
Hiljaisuus. Niin paljon puhuvaa.
Kolmannen päivän varmuudella tartun nauloihin ja vasaraan. Nyt tiedän, mikä minun paikkani tässä kokonaisuudessa on. Olemme saavuttaneet tekemisessa hyvän yhteisrytmin. Työ tosin alkaa tuntua jo kropassa; eivät turhaan tätä talkooleiriä mainostaneet arjen crossfitiksi ja saaneet meitä talkooalaisia innostumaan lähtemään suolle.
Minä taon ja Lapin Kansa kuvaa. Kuvat: Metsähallitus/Erkki Ollila
INNOSTUMAAN ON SAATU vapaaehtoisten talkoolaisten lisäksi myös media. Työni keskeyttävät jo toisena päivänä peräkkäin toimittajat, jotka patikoivat jutuntekoon työmaallemme. Minä vitsailen lähteneeni maailman kaukaisimmalle suolle hetkeksi karkuun kaikkea mediaa, mutta siinähän taas törötän, aamu-tv:nhaastattelussa.
Kuvaamme toisten ryhmän työmaalla ja minäkin pääsen nyt kurkkimaan miten pitkostaminen siellä sujuu. Täällä paiskivat nuoremmat herrat. Kevään abiturientti Tino ja kolmeakymppiä lähentelevä opiskelija Joni tarttuvat lautoihin tottunein ottein ja tasoittavat maata uusien pitkosten alla. Nuoret herramme ovat käsittämättömän kohteliaita ja hyväkäytöksisiä. He ovat tulleet tekemään töitä. Tarttuvat itsenäisesti toimeen, ovat aloitteellisia. Kaukana siitä vellihoususukupolvesta, jollaiseksi vanhemmat pelkäävät nettinuorisomme muuttuvan. Viimeistään Ylen haastattelussa sydämeni sulaa, kun toimittaja kysyy Tinolta hänen syytään olla mukana talkoissa:
”Lappi on antanut mulle niin paljon, että nyt on aika antaa sille takaisin”, hän toteaa.
Niin, siksihän me olemme täällä: jotta voisimme taata retkeilijöille hyvät mahdollisuudet nauttia Suomen monimuotoisesta luonnosta. Ehkä olemme täällä hieman myös toisiamme varten, alan pohtia.
Tässä Olli sahaa ja minä värjöttelen etäällä häntä seuraten. Kuva: Metsähallitus/Erkki Ollila
Jään vielä hetkeksi seuraamaan nuorempien miesten työtä. Vaikka oma naisellinen koputukseni onkin jo kolmantena päivänä alkanut muistuttaa enemmän naulan lyöntiä, en voi kuin vaikuttuneena katsoa kun suunnilleen ikäiseni työnjohtajamme, Metsähallituksen kenttäpäällikkö Olli lyö naulan lankkuun. Tahdon voima, ja naula on parilla jämäkällä lyönnillä puun sisässä. Voima. Kiehtovaa.
Suo, kuokka ja suomalainen mies. Olli sanoo, että nämä pitkokset kestävät vuoteen 2030 asti.
Palatessani takaisin omalle työmaalleni, juttelemme Erkin kanssa hänen kokemuksistaan vapaaehtoistyöstä. Erkistä on eläkepäivillä kuoriutunut varsinainen talkooammattilainen. Hän kiertää vuodessa monilla eri talkoilla ja tuntee meiningin. Minulle on jotenkin outo ajatus se, että talkoisiin lähdettäisiin vain kahvittelemaan, töitähän tänne on tultu tekemään. Kehun toisessa leirissä näkemääni reipasta työskentelyä. Meidän talkoolaisemme ovat tulleet tekemään töitä. Arvelemme tämän johtuvan poikkeuksellisen oivaltavasta talkooilmoituksesta, jossa selvästi kerrottiin tämän leirin hengestä. Asenteesta. Illalla kirjoitan taas blogiini päivityksen, lue tästä lisää.
Martimoavan uumenista löytyy myös Suoukko, joka asuu tarinoiden mukaan pohjattomassa kaivossa
SUOMEN LUONTO on täynnä taruja. Alussa niin jäyhä Erkki on viikon edetessä puhjennut puhumaan: nyt hän kertoo hiiseistä, suomalaisen kansanperinteen tarunomaisista eläimistä. Erkki on kansallisopiston muinaishistorian kurssilla, joka pistää hänet täälläkin tutkimaan luonnosta millaisia merkkejä muinaisesta elämästä sieltä löytyisi. Olemme pohtineet mitä sana ”martimo” tarkoittaa, mutta kukaan ei tunnu tietävän siihen vastusta, eivät edes oppaamme. Erkki arvelee kuulleensa, että martimo olisi jokin vanhan kansan sana näädälle. Vasta kotiin pästyäni muistan googlata asiaa, ja vastaus löytyy: Martimo tarkoittaa Lapin martetta eli näätää.
Erkki on viisas mies, ja arvostukseni häntä kohtaan syvenee päivä päivältä.
Erkki ja minä. Kuva: Metsähallitus/Erkki Ollila
Viimeistään neljäntenä työpäivänä alan olla jo ihan oma itseni. On jännä, miten luottamuksen syntyminen uusien tuttavuuksien välillä vaatii oman aikansa. On osattava varovaisesti tunnustella kullekin luontaista tapaa ja rajoja. Kiireessä ja vauhdissa sellaista ei usein muista tehdä, vaan helposti jyrää toisen, rauhallisemman, alleen omalla räpätyksellään. Varsinkin me naiset teidät miehet.
Mutta nyt ei enää tunnustella, vaan työstetään työmatkapatikalla Suomen luontotarujen innoittamana kauhuelokuvaa. Minä olen vähän vilkas ja välitön tapaus, mutta huomaan että se vaikuttaa miehiinkin positiivisella tavalla – jäät sulavat helpommin. Nuori abiturientti-poika Tino yhtyy innoissaan elokuvarakennelmiini. Ja niin saa alkusävelensä ”Viiden Tuuman Naulanainen ja Pitkostajat – Ennallistetun Metsän kauhutarina” (lue tästä tarkemmin). Väsymys kenties saa juttujen tason heilumaan välillä huolestuttavassa, mutta meillä on hauskaa.
NAULAAMINEN PUOLESTAAN on siitä hauskaa, että jos naulaa hakkaa vain toisesta reunasta, se tuppaa taipumaan mutkalle. Ja sitten pitäisi osata tehdä kaikki vipstaakiliikkeet, pyöriä ympyrää sylkien olan yli, että sen osaisi suoristaa ja saada lyötyä lautaan.
Ni, arvaat, etten minä osaa. Naulojen suhteen olen ollut oma itseni jo toisen työpäivän illasta lähtien ja uskallan jo huutaa Aimon avuksi. Ihan kaikessa ei tarvitse tämän mimmin koettaa päihittää miehiä. Olen huomannut, etteivät miehet minulle naura. Päin vastoin, apua saa ja täytyykin pyytää. Myös makkaratikun teossa. Luoja paratkoon, jos paljastuu, etten osaa edes sellaista vuolla… Mutta onneksi työkaverini ovat huomaavaisia herrasmiehiä, ja makkaratikku järjestyy minulle aina ennen kuin joudun paljastamaan kyvyttömyyteni.
”Viiden Tuuman Naulanainen edellä vaikka suohon”, joku huomaavaisista herrasmiehistäni huikkaa, kun kotimatkalla vaihdamme letkan johtovuoroa. Olemme kuin muuttolinnut, kuljemme muodostelmassa, josta välillä taaimmaisin heittäytyy eteen tuulta taittamaan. Minä, Viiden Tuuman Naulanainen, joka olen vielä tässä vaiheessa tietämätön saamaani hellittelynimeeni liittyvästä pienestä kettuilusta (lue tästä lisää), vedän letkaa läpi liukkaiden pitkospuiden. Ajattelen perässäni kulkevia miehiä ja muistan edellisen seikkailuni yhteydessä kirjoittamani:
”Kaikki seikkailut päättyvät ennalta-arvaamattomiin löytöihin ja mielettömiin yllätyksiin. Sanoinkuvaamattoman kiitollinen on olo sillä hetkellä, kun on tehnyt jotain tuntematonta; oppinut jotain uutta ja arvaamatonta. Kokenut sellaista, jota ei voi arjessa kuvitellakaan.”
Kaikki seikkailut päätyvät suuriin löytöihin. Minä olen nyt löytänyt nämä tyypit.
Martimojärven aamumaisemissa
Kivalon autiotuvalla
Lintutornissa
VIIDENTENÄ PÄIVÄNÄ jätämme pitkokset ja naulat suolle ja lähdemme patikoimaan. Seuraan äänettömän lumoutuneena Ollia kun hän kertoo silmät loistaen suon elämästä. Tuollainen on suomalainen mies parhaimmillaan, innoissaan asiasta, jota hän vaalii ja arvostaa. Olli vaalii ja arvostaa näemmä myös hölmöjä vitsejä, niin innoissaan hän niitäkin meille kertoilee. Me kaikki räkätämme katketaksemme. Meistä on tullut hieno ryhmä – minä ja minun pojat, ajattelen ylpeänä. Seuraan miehiä tarkkaan, kun he tutkivat suojärveä ja lintutornissa koettavat paikantaa työmaatamme horisontissa. Tässähän ihan herkistyy.
Luonto on tuonut meidät yhteen. Suo kuori meistä ytimen esiin, rauhoitti yhteisen tekemisen äärellä ja laittoi kuusi toisilleen tuntematonta kohtaamaan. Sitä ei olisi tapahtunut kaupungin vilinässä. Alan ymmärtää luonnon merkitystä koko ajan paremmin.
Ja yhtäkkiä siinä suolla pitkoksia vaeltessamme, käen kukkuessa ja pienten taivaalta tipahtelevien sadepisaroiden viilentäessä ihoa, minä rakastun suomalaiseen mieheen. Näihin herroihin, joiden kanssa olen saanut kunnian viettää kohta viikon suolla. Seikkailu, aina niin arvaamaton lopputulos. Minä lähdin haastamaan itseni fyysisesti, oppimaan pitkospuiden teosta ja soidensuojelusta, mutta niiden ohella sain jotain vieläkin suurempaa; minä opin sinusta, suomalainen mies.
TIEDÄTKÖ, SUOMALAINEN MIES, SINÄ OLET IHANA. Olet sitoutunut, asioillesi omistautunut, herkkäkin. Et välttämättä syleile kaikkia maailmoja, mutta sen mistä välität, otat lämpimästi syliisi. Sinä kynnät sisukkaasti, nöyrästi ja ahkerasti suolla, ja näytät teoillasi että välität. Olet suoraviivainen, rehellinen ja aito. Ja jos minä nainen joskus sinua kritisoin puhumattomuudesta ja pussaamattomuudesta, siitä ettet osaisi näyttää tunteitasi, on minun vain syytä varmistaa, että olen läsnä ja alttiina, kun sinä koet turvalliseksi puhua.
Sillä sinä puhut kun luotat. Sinä näytät tunteesi teoissa, annat äänesi kuulua katseessasi. Tunnut varmassa ja vakaassa otteessasi. Ei sinua muuksi saa koettaa muuttaa vaikka minä ehkä joskus äkkipikaisuuspuuskissani nalkutan toivovani.
Suomalainen mies, sinä olet ihana! Olet vakaa ja luottamuksen arvoinen sekä kohtelias ja karuudessasi sympaattinen. Sinut on tehty korpisoista, tuhansista järvistä, vehreistä koivikoista ja jykevästä peruskalliosta.
Ole ylpeä itsestäsi; siitä, että olet juuri sinä.
Sillä minä en halua sinua mitenkään muuten.
Rakkaudella,
Viiden Tuuman Naulanainen
* * *
Metsähallituksen soidensuojelu ja vapaaehtoistyö
Martimoaavan soidensuojelualue sijaitsee Simon ja Keminmaan kuntien alueella. Alue on perustettu vuonna 1982 suojelemaan arvokkaita suomaisemakokonaisuuksia, suokasvillisuutta ja -eläimiä. Martimoaavan – Lumiaavan – Penikoiden soidensuojelualue on yksi Pohjois-Suomen tärkeimpiä suoluonnon suojelukohteita. Se on myös erittäin merkittävä uhanalaisten lintujen kannalta. Soiden lisäksi alueella on edustavia vanhoja metsiä. Retkeilijälle alueella on luontopolkuja, vaellusreittejä, lintutorneja, pari autiotupaa ja laavuja. Pitkospuita reittien varrella on toistakymmentä kilometriä. Yhteensä retkeilyreittiä on kaikkiaan yli 20 kilometriä, ja vuosittain noin 10 000 ihmistä retkeilee alueella. Kooltaan koko Martimoaapa 134 km2.
Nämä Martimoaavan talokoot olivat ensimmäiset, jotka Maetsähallitus järjesti täysin itse. Aikaisempina vuosina se on tehnyt yhteistyötä Pidä Lappi siistinä -yhdistyksen ja WWF:n kanssa. Näissä vapaaehtoistalkoissa vuonna 2015 oli mukana 3 300 vapaahtoista talkootyöntekijää, jotka tekivät yhteensä 28 miestyövuotta. Kansallispuistot ja retkikohteet tarjoavat paljon erilaisia mahdollisuuksia osallistua tekemään konkreettisia tekoja suojelualueiden, uhanalaisten lajien ja kulttuuriperinnön hyväksi sekä omaksi iloksesi. Aktiivilomailu on lisääntynyt viime vuosina, ja erilaiset talkooleirit tarjoavat yhä useammalle ihmiselle mielenkiintoisia mahdollisuuksia seikkailuun. Martimoaavan pitkospuutalkoot järjestettiin 16.-27.5.2016.
Lue lisää Martimoaavasta ja Metsähallituksen vapaaehtoistyöstä täältä.
Ai ni! Nyt kun olet aina halunnut oppia tekemään pitkospuita, katso tästä tekemäni opetusvideo.
Työkaverini selostaa tänä talvena Yle Urheilun tuottamia mäkihyppylähetyksiä. Meillä on tuo innostus mäkihyppyyn aikamoinen yhdistävä tekija, ja lupasin etsiä hänelle videon, jolla teen mäkihyppyni. Muistatko, kun näitä hommia tehtiin pari talea sitten oikein toden teolla?
Oli pakko pysähtyä katsomaan video itsekin, ja mieleni palautui elävästi noihin tapahtumiin ja oivalluksiin, joita tein Lahdessa tämän haasteen yhteydessä.
No, nuo itse suoritus, näin ammattitermein ilmaistuna, on aika kaukana mäkihypystä, mutta hei, käsi ylös kenen urheilusuorituksen on itse Antero Mertaranta selostanut! Tuo oli yksi elämäni upeimmistä päivstä. Ja noloimmista; en vieläkään voi ymmärtää miksi kaikki treenihyppyni tuona päivänä ja treeneissä ennen tuota päivää menivät niin hyvin, ja sitten… no kävi näin…
Mutta tätä omaa hyppyänikin – ja kyllä, luoja paratkoon jopa Antero Mertarantaakin selostamassa hyppyäni – hienompaa oli oivallus, jonka tuona päivänä tein.
Hyppäsimme tyttöjen hyväksi, ja tuolloin kirjoitin muun muassa näin:
”Kun unelmia toteutetaan, tärkeintä on henkilökohtainen voitto ja se, että joku tukee niiden toteutumisessa, ajattelen. Yksin ei voi päästä pitkälle. Me tytöt pystymme ihan mihin vaan, kun saamme apua – kun maailma asennoituu niin, että mekin pystymme. Ettei kyseenalaisteta, vaan että kannustetaan. Tuetaan unelmia ja mahdollistetaan onnistumisia.”
Luethan tuon koko jutun ”Ei kyseenalaistusta, vaan kannustusta – koska olen Pikkumäkihyppääjätär”TÄÄLTÄ!
Luettuani itse tuon tarinan uudellen jäin pohtimaan sitä, miten kaikki ajatukset, joita tässä blogissani tai elämässäni ylipäänsä esitän, kulminoituvat lopulta jännällä tavalla aika samoihin teemoihin: toisen tukemiseen, kannustamiseen – siihen, että ei ole minulta pois jos suon sinulle hymyni, lämpimän ajatukseni tai auttavan käteni.
Minun tehtäväni on kannustaa ja tukea. Ja että vaikket sinä välttämättä osaisikaan hommaa heti kerralla tai onnistuisi siinä ikinä kunnolla, minä voin kannustuksellani saada sinut yritäämään ja kokeilemaan. Heittäytymään!
Ja siksipä tuli nyt mieleeni kysyä: Ketä sinä voisit tänään kannustaa? Voisitko tehdä sen ihan just nyt?
Pikkumäkihyppääjättäret Antero Mertarannan haastattelussa, lisää kuviakin täällä. Kuva: Iida Hollmén /LAMK
”Mitään ei tartte hävetä, kaiki jeesaa. Jokainen tekee oman päänsä, jokainen näkee ja kokee maailman vain ja ainoastaan paikasta nimeltä ’minä’. Ei kukaan toista ohita toisen opeilla, vaan yhdessä syntyy ihan sikamageita juttuja.”
Tässä viisaimmat sanat elämästä, jotka opin, kun menin ”peinttaamaan piissii” nuorten graffittitaiteilijoiden kanssa. Muistatko tämän jutun muutaman vuoden takaa, törmäsin siihen sattumalta itse tänään? On aika MaiLifen arkistojen aarteen! Lue, ja pysähdy pohtimaan, se on käsky!
(Ja nyt olisi kyllä jo myös aika uudelle haasteelle, ehkä jollekin tämän kaltaiselle: Anyone?)
Huppari päähän, helposti kasvojen eteen vedettävä pääkallohuivi kaulaan – ihan vaan sen varalta, että kytät sattuu kurvaamaan paikalle ja täytyy suojautua – minä olen lähdössä maalaamaan elämäni ensimmäistä graffittia. Tai ”peinttaa piissii seinälle”, kuten alalla sanotaan. Eikä nyt oikeasti ole kiinnijäämisen varaa, sillä työ tehdään ihan lailliselle graffittiseinälle Helsingin Arabianrantaan. Minulle on heitetty haaste. Tänään saan kokeilla millaista työtä graffitin maalaaminen on.
* * *
Tapaan rannassa pari hupparipäistä kundia. Myhäilen yhteenkuuluvuuttani. Hupparini (joskin sen kuulemma pitäisi olla väärin päin) ja bad ass -huivi saavat posseni hyväksynnän, mutta boyfriend-farkkuni ovat kuulemma liian tiukat. Ens kerralla vedän jalkaan siis niinku sellaset lökäbyysat ettei siis niinku mitää rajaa, ajattelen koettaen hahmottaa oikeanlaista slangia, jolla näitä nuoria herroja lähestyä. Niin jos sitä ensi kertaa nyt edes tulee. Selvittäisiin edes tästä.
Tätä possea ohjaa tänään Emilio Mäkipää, parikymppinen graffittitaiteilija. Mukaan on tullut myös Aapeli, Ape, ja hänen veljensä.
– Meä posse, huudan ja pistän vähän nyrkkitägiä ilmaan häveten itseäni samalla hengenvedolla ja mietin miten juuri tapahtuneen saisi vedettyä takaisin kitaan. Mummo!
Tämän kohtaamisen minulle ja kundeille on järjestänyt Lena Salmi, joka haastoi minut taannoin longboardaamaan. Hänkin peinttaa piissii, tietysti! Kukapa kuusikymppinen nyt ei.
Emilio on sketchannut minulle tägin. Tai piissin…. Katutermit pyörivät päässäni ja pyydän Emiliota opettamaan minulle tärkeimmät, jotta ansaitsisin edes hitusen uskottavuutta. Minä kun olen kertonut etukäteen tuttavilleni lähteväni ”maalaamaan kirjaimia seinään”.
– Siitähä täs oikeesti onki kyse, kirjainte maalaamisest seinää. Parempi käyttää sellaist kielt, joka sopii omaa suuhu”, Emilio sanoo kohteliaasti.
Katson häntä kerran. Katson toisen. Mummo, ajattelen että se varmaan ajattelee.
Käymme työhön. Jo pelkän seinän lähestyminen hirvittää. Minun pitäisi saada tuo sketchi (tai sketsi…) siirrettyä seinään. Ain’t gonna happen. Olen todella hukassa ja epätoivoinen. Emilio näyttää kuinka ”kannuja” käsitellään, millaista viivaa syntyy missäkin asennossa ja miltäkin etäisyydeltä. Tuijotan häntä. Hän taitaa aistia ahdistukseni, vaikka yritän piilottaa sen keinolla millä hyvänsä, ja lähtee vetämään pari viivaa seinään koettaen auttaa minua hahmotamaan kuvaa. Tuo taito minulta näyttää puuttuvan. Hahmotuskyky!
Nyt Lenakin ryntää apuun. Pistämme apupisteitä seinään ja vedämme ääriviivoja. Ne tehdään ensin, sitten tulee pohjaväri, sen jälkeen varjostukset ja viimeisenä mustat viivat, selittävät verkkokalvolleni piirtyvät Emilion ja Lenan päät – sellaiset, jotka on leikattu vartalosta irti, ja joille mieleni rakentaa vielä punaiset pellen nenät. Pääni on pyörällä. Pellenaamat nauravat korvissani ja kovaa. Musta sadepilvi räjähtää päällemme. On varmaan pakkasta.
– Tämä on tahtolaji. Tahdo! Lena hokee.
Isäs tahto ku sinua teki, ajattelen ja mietin, että jos olisi sallittua ojentaa itseään vanhempia, niin nyt saattaisin vähän kopauttaa. Mutta olen herrasnainen ja tyydyn kiroilemaan oman huppuni sisällä. Ärsyttää!
Salaa osoitan mieltäni kuitenkin kuvaajalleni Mirkulle.
Peinttaamme paraatipaikalla. Helsingin kaupunki on pystyttänyt seinän upean merenrantalenkkipolun lähelle. Ohitsemme kulkee lenkkeilijöitä tasaisena virtana, seinän takana pelataan jalkapalloa. Keski-ikäinen koiranulkoiluttajanainen kävelee paikalle ja huudahtaa ihastuneena kovaan ääneen:
– Onpa täällä upeita taitelijoita työssä!
Taiteilijoita! Sähköistyn. Olen siinä pahimmassa geometrishahmottamis-
kaaoksessa, enkä usko työstäni tulevan mitään. Ja nyt joku kutsuu taiteilijaksi. Mietin paljastanko hänelle ollenkaan että spreijaan tässä elämäni ensimmäistä piissiä. Kiitän häntä kehuista epäillen koskeeko hänen ”taiteilija”-viitteensä lähtökohtaisestikaan minuun, ja kerron asian. Hän lupaa tulla seuraavana päivänä tarkistamaan työni jäljen.
– Tule aikaisin! huudan hänen peräänsä, sillä odotettavissa on, että piissiini saattaa peittyä seuraavan alle aika pian.
Seinä on lyhyt, pintaa maalata ei ole paljon, huomaan. Ja tässä bisneksessä kun pointti on, että edellisen kuvan päälle maalataan surutta. Itken jo vähän etukäteen kädenjälkeni kohtaloa. Jos siitä nyt ylipäänsä tulee mitään. Kyynelehtimisen lomassa huomaan tutkivani kuinka pitkälle seinää voisi vielä jatkaa, jotta yhä useampi mahtuisi maalaamaan.
On pakko ottaa tauko, pää on ihan sekaisin muotoja ja matematiikka. Mietin koiranulkoiluttajanaista ja seuraan poikien työtä vieressäni. Juuri tuota he tarvitsevat, ajattelen. Että joku vastuullinen aikuinen tulee ja kehuu heidän tekemistään. Näin sen pitäisi olla. Ei niin, että kohta ne kytät oikeasti kurvaisivat pihaan, kärräisivät kundit maijallansa putkaan ja rapsauttaisivat päälle isomman rangaistuksen kuin toisia satuttaneille rikollisille. Ja tämä vain siksi, että näillä kundeilla nyt vaan on tarve toteuttaa itseään tällä tavoin.
Tämä kun on ollut näiden poikien todellisuutta. Poliisit ja putkat. Ja se kaikki muu siihen kovin helposti päälle tuleva.
– Eihä kukaa vaik Vantaalt jaksa lähtee Arabiaa tai Suvilahtee maalaa. O paljo helpompi sitte vaa tuhria yöl mihi sattuu, ku laillisii seinii ei oo. Ja koht sit ollaa putkas. Ei me sitä haluta, pojat kuvailevat.
* * *
Emilio, siis Efe tai 3feR, kertoo elämästään. Onhan siihen kaikkea mahtunut jo noin nuoreksi duudsoniksi. Tussi on aina kulkenut mukana taskussa ja oma nimi on pitänyt saada ihan mille tahansa pinnalle ja sitten sattunut ja tapahtunut. Mutta siitä viis, tai juuri sen takia, Emilio on tässä juuri nyt. Hän käynnistelee oman yrityksen toimintaa ja opiskelee Pekka Halosen akatemiassa.
Minunlaisteni mummojen lisäksi Emilio ohjaa myös kaltaisiaan nuoria laillisen graffaamisen pariin. Hän toteaa, että hänen tehtävänsä on näyttää näille nuorille, että muutakin elämää on. Ohjata uuteen, ”terveellisempään” posseen. Olla esimerkki.
– Nykyää Efe mukan kulkee kaikkialle Moona, Ape kertoo ja osoittaa seinän läheisellä nurmikolla chillailevaa suloista sekaroitusta koiraa.
– Se o mu tärkei vastuu. Et Moona pääsee kolme kertaa päiväs lenkille, Emilio analysoi aikuismaisesti.
Olen mykistynyt. Siinä Moona nyt seuraa isäntänsä työtä. Mietin omaa koiraani Hermannia. Se on minun tärkein vastuuni. Ei me ehkä ollakaan kundien kanssa ihan eri planetoilta.
Parin tunnin taistelun jälkeen olemme saaneet ääriviivat valmiiksi. Olen ollut valmis lopettamaan koko roskan tekemisen jo monta kertaa. Luulin, että valmiin piissin maalaamisessa ei menisi kahtakaan tuntia. Nyt aloitetaan pohjan täyttäminen ja yhtäkkiä homma alkaa luistaa. Pitää vain valita sopivat värit ja pysyä jotenkin ääriviivojen sisällä. Tämähän on hauskaa, huomaan ajattelevani. Sadekin on loppunut. En huomaa missään vaiheessa, että olen kastunut aivan litimäräksi.
Samalla kun spreijaan omaa taidettani pysähdyn taas miettimään. Tuossa nuo nuoret miehet spreijaavat yhdessä piissiään keskittyneesti ja tägäävät nimensä seinään. Tuossa vieressäni he ovat samaa possee, broideja. He voisivat myös maata juuri tällä hetkellä kotonansa, potkia seinää ja vasta yön hämärässä poistua ovesta tekemään taidettaan.
Mutta ei, he ovat tulleet näyttämään minulle mikä heidän intohimonsa on. Kuuntelen sivusta kun kundit suunnittelevat yrityksiään ja bisneksiään. Puheissa vilahtavat miljonääriys, rakkaus taiteeseen, itsensä toteuttaminen ja jengissä tekeminen.
Täällä niitä unelmia luodaan! Pieniä ja suuria. Yhdessä meän possen kanssa. Vaikka kuka muu mitä ajattelisi, sanoisi tai tekisi. Ja minä, siis MINÄ olen päässyt hetkeksi katsomaan miten nuo unelmat syntyvät!
Tajuan, että olemmekin Emilion kanssa enemmän toistemme kaltaiset kuin erilaisia, eri sukupolven edustajia. Meillä molemmilla on unelma, jota haluamme toteuttaa. Meillä molemmilla on tahto, jolla sitä toteutamme. Meillä molemmilla on samanlaiset tähdet, jotka johdattavat tietämme. Meillä molemmilla on oikeus unelmiimme! Ja me molemmat tarvitsemme lähellemme oikeat ihmiset, meän possen, joiden kanssa tehdä unelmastamme totta.
Onpa kyse minusta, sinusta tai tästä uudesta possestani, ilman ympäristön tukea, kannustusta ja apua on hyvin helppo ajautua väärille urille: yksinäisyyteen, masennukseen, laittomuuksiin… Mutta kun niitä tuetaan oikein, syntyy ihmeitä; hyvinvointia, töitä, liiketoimintaa – mitä tahansa!
Jokaisella meistä on tarve jättää täginsä tähän maailmaan. Näille kundeille se on heidän taiteensa, minulle blogini ja työni, sinulle jotain muuta.
Tajuan, että elämähän on oikeastaan ihan hirveän helppoa: meidän tehtävä on tukea ja auttaa toisiamme unelmiemme toteuttamisessa, aivan kuten Emilio tekee toisille nuorille. Meidän aikuisten on nähtävä millaista työtä nämä nuoret tekevät, tarjottava heille mahdollisuuksia tehdä taidettaan ja toteuttaa itseään jengissä. Se on aika helppoa ja ihan pieniä juttuja, kuten nyt esimerkiksi näiden kundien kanssa: tarjota heille lisää laillisia seiniä sekä antaa heidän kokea elämänsä merkitykselliseksi ja siinä peinttaamisen ohessa suunnitella tulevaisuuttaan ja työtään. Näillä unelmilla me luomme tämän yhteiskunnan tulevaisuuden ja uutta, elävää kulttuuria!
Suunnittelemme yhdessä kuinka koko Helsingin uusi polkupyörätie, Baana, muutettaisiin lailliseksi graffittiseinäksi.
– Siis kelatkaa mite siistii ois rullat tsygäl kohti Kiasmaa, niinku siis Stadin nykykulttuurin kehtoo, pitki sellast sikapitkää baanaa täyn piissei! huudan ja hätkähdän itsekin katu-uskottavaa sananparttani. Nyt tajuan miksi Facebookissani on niin paljon politiikan parissa toimivia kavereita: nyt niille on käyttöä, myhäilen mielessäni.
Juttelen Lenan kanssa pari päivää peinttaamisen jälkeen. Kerron hänelle miettineeni paljon tämän kokemukseni jälkeen seinällä näkemääni veljeyttä ja toisen jeesaamista. Voi kun ihmiset tajuaisivat sen että on ihan jees jeesata muita! Että ei toisen jeesaaminen ole itseltä pois, vaikka niin tuppaamme usein ajattelevan.
– Meitsi on oppinut tässä seinä-elämässään, että mitään ei tartte hävetä, kaiki jeesaa. Jokainen tekee oman päänsä, jokainen näkee ja kokee maailman vain ja ainoastaan paikasta nimeltä ’minä’. Ei kukaan toista ohita toisen opeilla, vaan yhdessä syntyy ihan sikamageita juttuja, Lena kiteyttää.
Onneksi on meän posse, Efe ja Ape kyllä näyttävät kyllä esimerkkiä niille, jotka ei tajuu tätä vielä. Ja sit ku kaikki tajuu, täst maailmast tulee BULI!
* * *
Facebook näyttää saapunutta viestiä. Se on Emiliolta.
– Ota sun dogi ens kerralla mukaa peinttaa, ni on Moonalleki seuraa, hän sanoo.
Otan! Sillä seuraava kerta tulee, varmasti. Meitsi ja duudsit!
Toivon, että koiranulkoiluttajanainen on käynyt katsomassa piissini seuraavana aamuna. Vaikka haluaisin, en uskalla kysyä Emiliolta mikä tilanne seinällä on, sillä en halua kuulla työni peittyneen jo seuraavan alle. Mutta tällainen siitä lopulta tuli. Ei oo ihan turha miisa tää mummo!
Ja tos o mu posse, kundien peinttaaman piissin edessä! Mul meni mun piissin peinttaamisee viis tuntii, näilt ehkä kaks tähä:
/Mai – se on mun uus täginimi (tai joku…)
Kuvat: Mirkku Merimaa Photography
Mihin sinä haluaisit minut haastaa? Johonkin rajoja rikkovaan, heittäytymistä vaativaan? Ehkä rohkeaan repäisyyn tai mielikuvitukselliseen juttuun? Johonkin uuteen tai jännään vanhaan tuttuun? Hulluttelun hetkeen tai mielenkiintoiseen retkeen?
MaiLife Haaste on kutsuni sinulle heittätyä kanssani leikkiin. Opettaa minulle joku uusi taito tai laittaa minut pelkojeni äärilaidoille. Sinä päätät. Ja minä – niin, jos minulla on pokka – otan haasteen vastaan, suoritan sen ja raportoin siitä tekstein, kuvin ja videoin.
Niin sitä ihminen vaan joskus kohtaa voittajansa ja joutuu nöyrtymään sen edessä. Nyt voiton vei oma keho. Koko kevät on treenattu kovaa Tahko Trail -kisaan, mutta kamala kuume ja flunssa tekivät päätöksen puolestani: tehtiin valmentajieni kanssa päätös, ja huominen kisa jää väliin.
Voi kun olisi edes voimia lähteä hetkeksi Tahkolle kisaa seuraamaan, mutta saattaa olla, että tämä juhannus vietetään pehkuissa. Mutta mikään ei ole niin tärkeää kuin oma terveys, eikä tätä päätöstä ollut vaikea tehdä; sen verran moukaroitu olo on! Seuraava yritys Ylen Mennään metsään juoksussa Tiilikan kansallispuistossa.
Lomani aikana postilaatikostani oli tipahtanut tällainen Viikkosavo lehden juttu. Ei nyt välttämättä ihan hirveästi lämmittänyt mieltä, kun tuossa jutussa niin innokkaana vielä kisaa odotetaan.
On tämä blogi kyllä aikamoinen aarrearkku! Sen jotenkin aina välillä unohtaa, kun tuskailee tässä bloggaajan arjessa – silloin, kun ei oikein tunnu olevan mitään kirjoitettavaa.
Tiedät tyylini: huumoria, heittäytymistä ja syvällistä sanomaa, johon kaikki voivat samaistua. Ja tuolla tyylillä on syntynyt monta suosittua timanttia, jotka vaatisivat myös koostamista kirjan muotoon. Mutta luulenpa, että blogini suosituin kirjaversio voisi olla myös äänikirja. Tai joku näytelty kirja, jos sellainen muoto olemassa olisi.
Tuli vähän leikittyä, ja nyt Youtubessa tarjolla Maija-tädin satutunti aikuisille. Tänään kerron tarinan siitä, kun sinkku lähti sokkotreffeille tunturiin, Arctic Challenge estejuoksukisaan tietenkin. Tämä on yksi blogini kaikkien aikojen suosituimmista tarinoista ja yksi itseänikin edelleen inspiroivimmista kirjoituksista! Sille on syynsä…
Tässä tekemäni trailer
Ja tässä koko tarina Youtube-versiona. Ihan erialaisen sävyn juttu saa, kun sen tekee eri muodoissa.
Ja tämän linkin takaa löydät tuon heinäkuussa 2016 kirjoitetun tarinan!
Just nyt epäilys on, että juhannuksena on edessä 23 kilometrin polkukävely. Jos sekään. Tänään kyseenalaistan kovaa koko polkujuoksuprojektini tavoitteen.
Polveni alkoi ensimmäisten juoksukokeilujen jäljiltä oireilla ja kipuilla, ja fysioterapeuttini laittoi juoksulle tauon. Jalka ei kestänyt vielä kunnolla iskua, joka juoksusta syntyy. Pari viikkoa olen joutunut olemaan juoksematta, ja täyttä lepoakin oli viikko. Nyt olen käynyt testaamassa polven kestävyyttä eikä tämä ihan kovin suurta uskoa juoksuun saati tavoitteeseni pääsemiseen ole luonut.
Juoksukunto ja -askellus ovat vielä täysin hukassa, eikä se tästä nyt kovin paljon pääse kehittymään, mikäli polvi päättää alkaa reistailla taas. Kello tikittää, kohta on jo kesäkuu! Ahdistaa, ärsyttää ja tuntuu niin riittämättömältä, kun joutuu edelleen myöntymään kehonsa kehnon tilan alla. Mutta nyt täytyy vain hitaasti koettaa ja maltillisesti mennä eteenpäin yksi askel kerrallaan. On kai vain hyväksyttävä se, että minun elämäni kaiken kokemani jälkeen on nyt siinä pisteessä, että joudun opettelemaan juoksemaankin ihan alusta alkaen.
Ja se tavoite, Tahko Trail juhannuksena, tuntuu aika mahdottomalta ajatukselta juuri. Enkö olisi vain voinut opetella juoksemaan ilman tällaista tavoitetta? Miksi kaltaisellani tavallisella kuntourheilijalla pitäisi olla tavoite? Täytyykö aina olla maali, mihin pyrkiä?
MIELENI PALAUTUU KESKUSTELUUN, jonka kävin juoksuprojektissani mukana olevan urheilupsykologini Saara Grönholmin kanssa. Hänen kanssaan pohdimme tavoitteen merkitystä urheilussa – tai oikeastaan ihan millä tahansa elämän osa-alueella.
Tavoite toki voi olla se, että pitää itsestä huolta, eikä sen aina tarvitse tietenkään olla jokin kisa. Minulle tietysti pelkästään polveni kuntoon saaminen voisi olla ihan kelpo tavoite. Kuitenkin konkreettinen päivämäärä, jossa kuntoa mitataan (vaikka vain itselle), tuo suunnan tekemiseen. Joka viikko on yksi viikko vähemman aikaa, jos lykkää harjoitteluja. Tavoite tuo suunnitelmallisuutta tekemiseen. Ja kun se on aktiivisesti läsnä arjessa, suunnittelee myös tietoisesti tekoja tavoitteeseen pääsemiseksi.
Liikuntaa on tärkeää harjoittaa huvikseen ja arkiliikunnan kannalta, mutta tavoitteellisuus luo raamia tekemiseen. Aika on kortilla, ja se tulee otettua asioille helpommin, kun niillä on joku tavoite, päämäärä kalenterissa – piste, johon treenaa.
Tavoitteen asetannassa kaikki oman elämän asiat pistetään vaakakuppeihin ja punnitaan niiden merkitystä itselle – kun tämän harkinnan tekee, osaa priorisoida tavoitteensa muiden arjen askareiden joukossa korkeammalle ja oikeaan järjestykseen.
JA NYT TÄNÄÄN tikuttaessani tipun askelilla eteenpäin, muistin erään tärkeän asian, josta Saara puhui. Hän sanoi, että hänelle on tavoitteen asetannassa yksi asia on erityisen kiinnostavaa. Se, kuinka joillakin ihmisillä tavoite voi kääntyä siihen, että siitä tulee todella joustamaton; että aletaan toteuttaa ohjelmaa, joka hajottaa paikat tai mielen.
Tavoitteessa olennaista olisikin se, että sitä kykenee ajattelemaan mielessä joustavasti ja soveltamaan tilanteen mukaan sopivasti. Saara sanoi, että tavoitteeseen liittyy se, että on joku raami, mutta myös oma joustavuus: että pystyy etenemään kohti tavoitetta, mutta myös tekemään tekoja, joilla ei hajota itseään tai ettei siitä tule suoritusta. Olennaista on, että pystyy nauttimaan itse matkastakin ja niistä yksittäisistä asioista, joita tekee päästäkseen kohti tavoitetta.
Tavoitteen tavoite onkin se, että lopussa, maaliin päästyään, voisi sanoa, että olisi tehnyt tämän ilman sitä tavoitettakin. Askeleet ovat arvokkaita itsessään, eikä pelkästään loppuhuipentuma. Ja tämän voi ymmärtää vain, kun tavoitteen on alunperin asettanut.
Ehkä siis nämä ottamattomatkin askeleet, kipuilu ja päänsisäinen kärsimys ovat merkityksellisiä minun matkallani, kävipä lopputavoitteen sitten kuinka tahansa.
MaiLife 