Vasten tuntematonta

Vuosi sitten hyppäsin elämäni ensimmäisen mäkihyppyni ja kirjoitin sinulle päänsisäisestä taistostani. ”Kun nössöstä tehdään mäkihyppääjä”, otsikoin blogitekstini.

Viime viikolla opettellessani laskeutumaan rappusia uudelleen ensimmäistä kertaa vammautumiseni jälkeen aivan alusta, hätkähdin: päässä pyöri yllättäen täysin sama mekkala kuin mäkihyppypuomilla.

”Valtava hiljainen taisto, jossa käydään läpi syntymä ja kuolema, järki ja järjettömyys, kolmen ja neljänkympin välimaasto ja viidenkympin kriisi. Pelko ja Ressukat. Mietin vielä pitkään hypyn jälkeen miksi pää ei meinaa antaa periksi lähtötelineellä. En vain saanut itseäni liikkeelle, vaikka hurjempiakin laskuja on periaatteessa laskettelusuksin aikoinaan tehty. Sen on oltava se yksi pieni lisäelementti. Hyppyri. Tieto siitä, että nyt hypätään mäkihyppy. Kun pää sanoo, että ollaan tekemässä jotain uutta ja edessä on jotain, minkä kulkua ei ole koskaan elämässään aiemmin todentanut”, kirjoitin tuolloin.

Ja nyt vuosi mäkihypystäni, ollessani aivan toisenlaisen haasteen äärellä portaikossa hataran polven varassa, koen samat pelot taas uudelleen. Entä jos jalka ei kannakaan? Entä jos lipsahdan, kaadun ja satutan itseni uudelleen? Entäs jos en menisikään,  vaan tukeutuisin edelleen tuttuihin keppeihin?

 

”TÄMÄ ON HAASTEIDEN kiehtovin osuus. Se hetki, kun pääsee tutustumaan oman päänsä sisältöön ja mekkalaan. Siihen kuinka pää toimii tilanteessa, jossa täytyy puskea itsensä äärirajalle ja pois mukavuusalueelta. Mitä enemmän mietin, sitä vauhdikkaammin haluan kääntyä takaisin”, ensimmäinen mäkihyppyni sai minut pohtimaan.

Viime viikolla, elettyäni kuukausia rikkinäisen jalan kanssa, huomasin, että sen suojelemisesta oli tullut mukavuusalueeni. Jouduin ensimmäistä porrastreeniäni tehdessä todella tiukille itseni kanssa. En tiennyt voinko luottaa jalkani kestävyyteen, ja tuo pelko piti minut pitkään portaiden päässä. En uskaltanut yrittää.

 

”JA SITTEN JOSSAIN vaiheessa on vain käännettävä hullun huuto päässä pois, ja annettava mennä jos ei aio luovuttaa”, kirjoitin vuosi sitten.

Täsmälleen saman voisin kirjoittaa tänään.

Ymmärsin, että minkä tahansa tasoisen haasteen edessä onkaan, kyse on aina samoista peloista ja ratkaisuista: kun tietää, että on vasten tuntematonta ja joutuu päättämään, että on vain luotettava jollei aio luovuttaa.

 

”EI. KORJAAN. Tämä on se haasteiden kiehtovin osuus: kun saa päänsä off-asentoon, hiljentää mekkalan, päästää irti, ja huomaa suoriutuvansa helposti. Kun tajuaa, että suuri osa mekkalasta on aivan turhaa”, kirjailin suurimman oivallukseni vuoden takaisessa tekstissäni.

Ehkä elämässä vaikeinta ei olekaan lähteminen, vaan se, ettei ennalta voi tietää mihin päätyy? Ehkä pelottavinta ei ole hyppääminen, vaan se, kun ei tiedä, mihin laskeutuu?

Siksi joskus on vain viitsittävä. Nähtävä vaivaa ottaakseen ensimmäisen askeleen. Käänettävä nappulaa päässään. Lähdettävä ja luotettava.

img_4023

Minä ja portaat joskus lokakuussa, kun en vielä tiennytkään haasteista, joita tulen kohtaamaan kuukausien päästä harjoitellessani kulkemaan portaita ilman kyynärsauvoja.

 

Toivo

Toivo. Riittäköön tuo sana ja kuvassa näkyvä vapauden riemu kiteytykseksi tälle vuodelle

img_4839

Fysipterapian jälkeen pääsin eilen ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen itse ruokakauppaan. Tältä se tuntuu. Ja näyttää!

 

Vuosi 2016 opetti minulle mitä toivo tarkoittaa ihmiselle; miten aina putoaa jaloilleen (hirveen huono ilmaisu tuo!!!) kun vain osaa nähdä ohi vallitsevan olosuhteen. Ikinä (poislukien tapahtumat kolme vuotta sitten) en ole elämässäni ollut näin väsynyt – ja samalla täynnä odotuksen kuplia, sillä nyt mennään kohti uutta ja parempaa. 

Jos kaipaat lukemista uuden vuoden avajaisiksi, olen rankannut vuoden TOP3 tekstini ja ajatukseni. Monta muutakin upeaa kokemusta tämä vuosi toi ja tarjosi aiheeksi hienoille tarinoille – kerro, jos sinulla on jokin erityinen suosikki!

Omat kaksi suosikkiani ovat nämä jutut (sinisen linkin takana):

Suomalainen mies, sinä olet ihana!
”Kaikki seikkailut päättyvät ennalta-arvaamattomiin löytöihin ja mielettömiin yllätyksiin. Sanoinkuvaamattoman kiitollinen on olo sillä hetkellä, kun on tehnyt jotain tuntematonta; oppinut jotain uutta ja arvaamatonta. Kokenut sellaista, jota ei voi arjessa kuvitellakaan.”


Yksilölajikin on joukkueurheilua – yhdistetyn maajoukueen opissa
”Niin, ajattele: näinkin voi joku elää. Ja sitten samalla jossain toisaalla joku toinen hiihtää lukemattomia tunteja metsissä, hyppää kerta toisensa jälkeen mäestä ja hikoilee. Sitten joku kolmas yhdistää meidät tarjoten mahdollisuuden maailmoillemme kohdata. Ja meille jokaiselle on paikkamme. Toinen ei ole toistaan vähempi tai enempi, kyse on siitä, miten meidän kunkin parhaat kykymme pääsevät ilmaissuiksi ja palvelemaan maailmaa.”

 

Ja se kolmas on yksi teidän ehdottomista suosikeistanne:

Kun sinkku lähti sokkotreffeille tunturille – Arctic Challenge 2016
”Kun on jossiteltu riittämiin, on aika toimia, katsoa mitä syntyy KUN antaa vain mennä. Ei tarvitse pelätä JOS, sillä selviää siitä huolimatta. Kun on mahdollisuus.”

 

Voin paljastaa. Minun toivoni, se voima, jolla olen mennyt läpi rankkojen aikojen, lepää tässä edessäsi. Tänään toivon vain, että ensi vuonna saan vihdoin tehdä täysillä työtä, jota eniten rakastan; olla teidän parissanne ja tuoda iloa sekä tietysti kiteyttää kertomuksia kokemuksistani. Enää en halua jäädä lukituksi neljän seinän sisään tai edes tietokoneen taa. Minun toivoni lepää siinä voimassa ja kyvyssä, jonka olen vihdoin pitkien etsikkovuosien jälkeen löytänyt itsestäni. Luulen, että se nousee esiin näissä edellä nostamissani teksteissä. Minä olen parhaimmillani, kun saan inspiroida sinua!

Mitä sä toivot tänään?

Kannat kattoon, kaiffarit! Piste ja bye bye!

/Äm, joka toivoo toivoa uuteen vuoteesi ja alkaa sytyttelemään roviota, jolla polttaa kyynärsauvat – lähellä nääs ollaan elämää ilman niitä

Auttaminen on vapaaehtoinen valinta – Tough Viking 2016

”Pimenee, valkeat maan,
laulupuut vaikenevat.
Katujen lapset piiloutuu,
kun rajuilma nousee.”

Puristan mikrofonia tiukkaan kädessäni ja täräytän ilmoille Sata salamaa ensisävelet. Taas yksi päivä elämää on takana ja lauluun heittäytyessäni kelaan sitä mielessäni taaksepäin. Aikamoinen kokemus, miten ikinä tämän kaiken kiteyttäisin sinulle…

* * *

AIEMMIN AAMULLA RAJUILMA on alkanut nousta Helsingin Kaisaniemessä. On lauantai, ja maan kovimmat viikingit mylvivät hiekkakentäIlle rakennetun lähtöviivan tuntumassa. Yksi punnertaa, toinen juoksee hätäpissalle Bajamajaan, kolmas ottaa tuiman ilmeen ja selfien.

img_3604

Koko hyväntekeväisyysjoukkueemme enne kisaa.

 

Jännittää. Tough Viking -estejuoksukisa on alkamaisillaan, eikä minusta tunnu kovin kovalta viikingiltä. Tämä on taas näitä; haaste, joka minulle on heitetty ja minä, kuolematon, olen sen kummempia ajattelematta ottanut sen vastaan. Tai olen minä vähän ajatellut. Hyvän tekemistä, nimittäin, jonka asialla nyt ollaan. Hyväntekeväisyyshahmo Brother Christmas, Sokos Hotels ja leikkipaikkavalmistaja Lappset ovat koonneet hyväntekekväisyysjoukkueen, johon minut on kutsuttu mukaan. Diili on, että kun tietty määrä joukkueestamme pääsee maaliin, yhteistyökummppanit tarjoavat parille vähävaraiselle perheelle hemmotteluviikonlopun kylpylässä.

Konkreettista auttamista, ilon tuomista muutaman perheen arkeen. Koko maailmaa ei voi kerralla muuttaa, mutta pienistä puroista kasvaa suuri virta.

 

TOUGH VIKINGISSA TOSIN ei ole kovin pieniä puroja. Kisa on rankka koetos juoksua ja haastavia esteitä. Kiipeilyä verkoissa, möngintää mudassa ja jättimäisiä liumäkiä meriveteen. Tänne on tultu etsimään kulmakunnan kovinta viikinkiä.

Ja nyt lähtöviivalla kaikki alkaa konkretisoitua minulle. Olisiko sittenkin pitänyt valmistautua paremmin? Miten selviyydyn esteistä? Ei auta ajatella, on vain mentävä. Uskallettava.

Parikymmenpäinen joukkueemme on jaettu muutamaan pienempään tiimiin. Minun kanssani kisaavat Päivi, Erkki, Sofia, Brother Christmas, Saara, Norppa ja Katri. Otamme yhteiset alkulämmittelyt ennen lähtöä ja tiedän heti, että tästä tulee huippukisa hienossa seurassa. Keksimme joukkueellemme nimen: Joulun Lappset.

img_3607

Team Joulun Lappset valmiina taistoon

 

Vaikka Tough Viking on voimien mittelöä, ja huumaava testosteroni täyttää koko Helsingin ilmatilan, jutun pointti on tiimityö. Kaveria kannustetaan ja autetaan yli esteiden. Reitin varrella suuntaa näyttävät vapaaehtoiset huutavat kannustushuutojaan ja vastaan tulevia tiimejä tervehtitään tsempaten. Hyvä mieli on kaikkien tavoite. Itsensä ylittämisen ei tarvitse tuntua pahalta.

Fiilis kasvaa sitä mukaa mitä paremmin ja mitä vaikeampien esteiden ylittäminen onnistuu. Itsensä voittaminen on hieno tunne. Minulle kovimpia juttuja ovat korkealle nousut ja sieltä alas pudottautuminen. Brother Christmasille kovin juttu taitaa olla hänen partansa puhtaana pitäminen kaiken mudassa mönkimisen keskellä. Seuraan jouluveljen menoa. Tavallinen suomalainen mies on päättänyt rakentaa tällaisen hahmon ja tehdä hyviä tekoja toisille. Se saa hänet kisaamaan partansa ja piponsa kanssa tänään täällä. Seuraavana päivänä hän on lähdössä Kuopioon halaamaan ihmisiä ja keräämään näin rahaa toiseen hyvään tarkoitukseen.

img_3593

Brother Christmas ja sen enkelit. Saaran kanssa meidät oli värvätty mukaan jouluveljen tiimiin.

14324498_1069587603161534_6178579744092312321_o

Ensimmäisenä kisassa kohtasimme jenkkifutarit. Kuvat Tough Viking

14242264_1069587206494907_5583359952681042330_o 14324347_1069587539828207_4689365109346015265_o 14324096_1069587509828210_2016826865159862190_o

 

JUOKSU RULLAA TIIMILTÄMME HYVIN. Jos joku jää jälkeen, muut hidastavat tahtia. Jos joku ei onnistu, muut tsemppaavat hänet esteen läpi. Nyt hölkkäämme Helsingin Alppipuiston laitaa. Maasto on kumpuilevaa ja olemme jo kohta kisan puolivälissä. SPR:n ensiapujoukot seisovat ambulansseineen puiston laidalla vartioimassa kisaajien turvallisuutta. Ohi juostessamme huudahdan heille iloisesti tervehdyksen ja kysyn kuinka heidän päivänsä on sujunut.

–Onko ollut paljon asiakkaita, utelen ja suikkaan nokkelasti silmääni vinkaten vielä perään:

–Kattokaa kun meistä ette kyllä varmasti asiakkaita tänään saa.

Pikakelaus tuosta kommentista kaksi minuuttia eteenpäin:

Minä makaan maassa ja huudan kipua. SPR:n ambulanssi kaahaa paikalle, miehet nousevat kyydistä ja sanovat hyväntahtoisesti nauraen:

–Ei kannata meille kuittailla, sitten käy just näin.

Niin. Carma is a bitch.

Mutta minä en onneksi ole, ja sen miehet näyttävät havainneen; eivät he muuten varmasti olisivat avausrepliikkiänsä pelastusoperaatiooni tuolla tavoin valinneet. Meitä kaikkia naurattaa. Sitä saa mitä EI tilaa.

Mutta naurun ohella minua itkettää. Kipu. Aina aiemmin onni on ollut minulle myötäinen. Olen tätä ennen suorittanut jos jonkilaisia fyysisiä haasteita, kuten hypännyt mäkihypyn ja pyöräillyt 24 tuntia yhteen soittoon ja selviytynyt kaikista moitteettomasti. Pakko tunnustaa, että on ollut vähän voittamaton olo. Että kyllähän minä nyt mihin tahansa pystyn, olenhan kova luu. On siis kai jo aikakin, että jotain tapahtuu – se on tainnut olla vain ajan kysymys.

Nyt minun epäonneni on lipsahtanu käsi kisan 13. esteellä, Irish Tablella. Pudottautuminen alas epätasaiselle maalle noin kahden metrin korkeudelta on epäonnistunut ja minä olen tullut alas oikean jalan varaan. Nilkka on taittunu alta taittaen samalla polven.

Ja nyt ollaan tässä. Maassa. Joukkueeni seisoo vieressä kauhistellen. Vaikken sitä pyydäkään, heille on selvää, että ennen kisan jatkumista koko joukkue odottaa että minut saadaan hoitoon. Minut siirretään ambulanssiin ja huidon joukkuekavereitan pois jatkamaan kisaansa. Heillä on tärkeä tehtävä!

img_3611

Tämän viikingin kisa päättyi ambulanssin paareille.

 

KYLMÄN HORKKA ALKAA vallata kehoa. Olemme uineet jäävedessä ja päälläni ovat edelleen märät vaatteet. Samppa (nimi muutettu) on esihoitajani ja asettelee lämmittäviä vilttejä päälleni huolehtivaisesti. Hän on ammatiltaan palomies, mutta toimii vapaa-ajallaan SPR:n vapaaehtoisena. Ihmettelen ääneen kuinka hän vielä rankan työnsä päälle jaksaa tällaista. Samppa kohauttaa hartioitaan ja sanoo ujosti:

–Tämä on minulle tärkeää.

Auttamistyön merkitys Sampalle näkyy hänen jokaisessa liikkeessään. Hän välittää. Kohti sairaalaa ajaessamme sysäydymme nopeasti puhumaan elämän isoista asioista. Keskustelemme ihmisen mielestä ja sen vaikutuksesta parantumiseen ja selvitymiseen; kipu näet meinaa sumentaa omaa positiivista suhtautumistani tilanteeseeni. Samppa kertoo tarinan:

–Mulla on kaveri. Sen nimi on Karppa. Karppa asuu Tampereella. Karpalla on mumma, joka on viisas nainen. Jos jollekin sattuu joku haveri, mumma kysyy aina: Onko joku kuollut? Onko joku raskaana? Jos ei ole käynyt kumpaakaan näistä, niin ei ole mitään hätää. Kaikesta muusta Karpan mumman mukaan selviää.

Nauramme ääneen yhdessä Karpan mummalle.

Niin. Kaikesta muusta selviää.

Kurvaamme sairaalan pihaan. Samppa on varoitellut minua etukäteen, että he joutuvat vain työntämään minut sairaalan ovesta sisään ja sitten jään seuraavien avun armoille. Pelottaa. Odotan putoamista yksin kylmään veteen. Mutta kun pääsemme sisään, Samppa päättää, että miehet jäävät valvomaan, että saavat varmistettua minulle avun. Nyt itkettää. Ei kipuni tai polveni, vaan tuon hetken kauneus. Nämä tyypit tekevät hienoa ja pyyteetöntä työtä vapaaehtoisesti!

He välittävät ja auttavat koska se on heille tärkeää.

img_3615

”PELÄTÄÄN PELKOMME POIS,
mikään ei viedä mua vois.
kun rakkaus kiinni painautuu,
ja sydän lämpenee.”

Makaan sairaalan ensiavussa tietämättömänä mitä tuleman pitää. Nyt olen yksin. Lääkäri on tehnyt pikatarkastuksen ja minut on työnnetty odottamaan. Olen viime aikoina puhunut sinulle paljon yksinäisyydestä, ja nyt sairaalapedissä maatessani huomaan saavani aiheeseen aivan uudenlaista tuntumaa. Tässä minä olen, yksinäinen sinkkusihminen ja pohdin pääni puhki sitä mitä seuraavaksi tapahtuu. Kuka minua auttaa arjessani? Lääkärit arvioivat eturistisiteen ja sivusiteen isoja vammoja, ja se voi tietää isoa operaatiota ja pitkää toipumista.

Sattuu ja pelottaa. Sairaanhoitajat suhisevat ohi. En halua tehdä itsestäni numeroa, vaikka mieli tekisi huutaa apua ja huomiota. Katson kun ohitseni kärrätään vanhuksia. Ovatkohan he yksinäisiä? Onko heillä joku joka tulee auttamaan?

Mietin avun pyytämistä. Tuntuu vaikealta laittaa viestiä kenellekään ja kysyä jeesiä. Tarvitsisin sairaalaan vähän ruokaa ja puhelimen laturin. Mitä enemmän ajattelen päiviä eteenpäin, sitä hätääntyneemmäksi käyn. Miten ikinä selviän yksin kotona?

img_3612

Ambulanssissa olen pyytänyt Samppaa ottamaan minusta kuvan, olenhan herrantähden bloggari, ja kaikki käänteet elämässä ovat aiheita tarinoihin. Julkaisen kuvan somessa ja kerron tapahtuneesta. Kysyn ruokaa ja laturia. Pelottaa, sillä en tiedä huomaako kukaan avuntarvettani. Onko kukaan kiinnostunut? Tätä olen viime aikoina pohtinut myös paljon. Kiinostaako ketään toinen ja hänen auttamisensa hädän hetkellä? On pakko tunnustaa, että usko ihmisten hyvään tahtoon on välillä koetoksella, olenhan sen kääntöpuolesta myös itse saanut tuta viime aikoina.

Voinko pyytää apua? Keneltä voin pyytää apua? Entä jos pyydän, eikä kukaan vastaakaan? Jos kukaan ei ole valmis auttamaan? Polvi tuntuu nyt toissijaiselta, omasta pärjäämisestä ja avun saamisesta minä olen huolissani.

 

”LÄHELLÄS LÄMPÖSIN SAAN,
unelma uupuvan maan.
Viimeinen haave viimalta yön
meille suojan antaa.”

Olen siksikin onnekas, että onnettomuuteni sattuu lauantaina keskipäivän aikaan. Mitä lähemmäs ilta käy, sitä vauhdikkaammaksi meno ensiavussa muuttuu. Mietin hoitohenkilökuntaa ja heidän voimavarojaan. Jos jo nyt tuntuu, ettei heillä ole minulle paljon aikaa, miten vaikeaa se voi kiireisimpinä aikoina ollakaan?

Mutta kun he tulevat luokseni, saan upeaa ja välittävää apua. Eihän siinä ole mitään järkeä, että nämä ihmiset, jotka auttavat hädässä olevia ja sairaita, ovat työllistetyimpiä ja pienimmin palkattuja.

Miksi auttaminen on niin aliarvostettu työ?

img_3633

Noja penkkeihin, kipeä jalka koholle ja yhdellä jalalla seisonta – jalkavammaisen karaokeasento.

 

”VAIN SATA SALAMAA ISKEE TULTA,
ja koko elämä räjähtää.
Ei rakkautta voi riistää multa
toivo jäljelle jää.
Kun sata aurinkoo meille paistaa,
ja laiva valmis on nousemaan,
minä turvaan vien tämän rakkauden,
ja me löydämme uuden maan”,

veisaan viimeisillä voimillani. On tultu iltaan ja minä olen karaokessa. Minut on päästetty pois sairaalasta ja ohjattu uudelleen tutkimuksiin seuraavaksi aamuksi. Joukkuetoverini Saara ja Brother Christmas ovat tulleet hakemaan minut sairaalasta hampurilaisten kera. Sitten on ollut kaksi vaihtoehtoa: joko lähteä yksin kotiin tai liittyä muun joukkueemme seuraan illalliselle ja kisan jatkoille.

Jos ihmisestä on noin yksi viidesosa pois käytöstä, tarkoittaa se, että hänestä on vielä neljä samanmoista jäljellä. Konkkaan sairaalasta saamillani sauvoilla ihan miten sattuu, eivätkä voimat ole terästä, mutta ei sen tarvitse lannistaa. Siksi on parempi painaa palkeet auki sataa salamaa hotellin karaokessa ja nauttia uusien ystävieni seurasta kuin maata yksin kotona masentuneena. Olen edelleen kovin onnekas. Vaikka ristisiteet ovatkin napsahtaneet, olisi voinut käydä paljon pahemmin. Ja jo se on syy ilonpitoon.

Kaikki auttavat minua, hakevat ruokaa, siirtävät tuoleja, tsemppaavat ja halaavat. Puhelimeeni pärisee viestejä viestin perään ja voimientoivotuksia. Vapaaehtoisesti monet tarjoavat apuaan ja ilmoittavat olevansa käytettävissä arkeni apuna.

Ajattelen Karpan mummaa. Olen hengissä. Ja raskaaksi tulemisesta tukin tänään on huolta, joten Karpan mumman logiikalla selviän varmasti kaikesta.

 

img_3640

 

”MINÄ TURVAAN VIEN TÄMÄN RAKKAUDEN,
ja me löydämme uuden maan.
Minä turvaan vien tämän rakkauden,
vaihda maan maahan valkeaan.”

Meidän hyväntekeväisyysjoukkueemme maa vaihtuu nyt maahan valkeaan – jouluveljen maahan! Pienistä miehistövajauksista huolimatta saimme tavoitteemme kasaan ja riittävän määrän jengiä maaliin. Nyt siis pari vähävaraista perhettä pääsee nauttimaan hemmotteluviikonlopusta kylpylään. Se on hienoa. Se on konkreettista ja tärkeää auttamista.

14324096_1069587509828210_2016826865159862190_o

Viimeinen este enne maalia, jonne minä en koskaan päässyt.

14257618_1069784216475206_8597870630192988312_o

Tässä iloiset Team Joulun Lappsetin jäljelle jääneet sankarit maalissa!

* * *

PURISTAN MIKROFONIA TIUKKAAN kädessäni, viimeiset sävelet Sataa salamaa soivat ja karaokekansa taputtaa käsiään. Aikamoinen kokemus takana, mutta yksi teema nousee selkeänä yli muiden:

Auttaminen. Hyvä tahto toista kohtaan.

Kaikkien meistä ei tarvitse hillua irtoparta päässä halaamassa ihmisiä, olla vapaaehtoisena ensihoitajana oman rankan työn päälle tai koota joukkue kisaamaan viikinkien taistoon. Mutta jokainen meistä on sellainen yhden hengen Team Joulun Lappset. Teemme päivittäin valintoja siinä kuinka toiseen ihmiseen suhtaudumme ja kuinka muita kohtelemme. Auttaminen on vapaaehtoinen valinta. Ehkä kovin viikinki onkin se, joka auttaa toista. Ja toiseksi kovin taas se, joka selviää ihan mistä vaan juuri sen takia että pyytää ja saa apua.

Jokainen meistä voi viedä turvaan sen rakkauden; antaa lahjaksi toiselle avun.

Jotenkin näin kai kaiken kokemani kiteyttäisin.

* * *

Tapahtuneesta ja sen tulevista seurauksista huolimatta Tough Viking oli hieno kokemus. Upeimman siitä teitte te, joukkuetoverini Sokos Hotelsista, Lappsetilta, Jokereista ja tietty te, Veli Joulu ja Saara!

Pakko tunnustaa, että tänään on ollut vähän vaikea päivä. Kipu, epätietoisuus ja huonot unet vaivaavat päätä. Eturistiside ja sivuside ovat poikki ja leikkaustarve selviää lähipäivinä. Avun pyytäminen muuten ei ole helppoa edelleenkään. Mutta tosiasia on, että tulen tarvitsemaan sitä lähiaikoina tutuilta ihmisiltä, toivottavasti ymmärrätte jos joudun ottamaa yhteyttä.

/Äm, joka on silti ihan kova viikinki, eiks vaan?

 

Lainaukset kappaleesta Sata salamaa, Virve Rosti, Petri Laaksonen ja VeePee Lehto

Kovinkin viikinki kaatuu joskus

Sunnuntaihuomen, suloiset! Terveiset Töölön sairaalasta.

Ei mennyt eilinen Tough Viking -kisa ihan putkeen. Puolessa välissä kisaa putosin esteeltä ja loukkasin polveni pahasti. Tänään odotetaan lääkärin tuomiota tilanteeseen, eturistisiteen arvellaan menneen poikki.

Näin se on kuulkaa; ei ole ihminen kuolematon. Onneksi aika pienellä kuitenkin selvittiin ja kaikki hyvin. Vielä on toivoa, ettei suurempia opetaatioita edes tarvita. Palaan blogissa tarkemmin tarinoin tapahtuneesta kunhan elämä tästä etenee.


/Äm, toughest viking

Ei ihan kaikki kovat viikingit laaksossa…

Näin. On tultu perjantai-iltaan. Ja minä olen tullut hotelliin. Olo on kuin huippu-urheilijalla, joka valmistautuu suureen suoritukseensa.

Paitsi että ei ole.

On ahistus! 

Huomenna klo 11.10 starttaa minun Tough Viking -kisani. Eikä ole näillä main vielä kovin kovaa viikinkiä nähty; vähän niinku ne muumit, ei taida olla ihan kaikki kovat viikingitkään laaksossa. Ainakaan tässä laaksossa. Väsyttää. Ei jännitä, koska en osaa jännittää ikinä etukäteen. Ehkä se iskee huomenna. Mitään hajuahan minulla ei ole millainen kisa on, koska en jaksa selvittää mitään ikinä etukäteen. Tuleepahan kaikki sitten yllätyksenä. Eikä siitäkään syystä tarvitse jännittää etukäteen – kun ei tiedä.

Koetin ottaa äsken viehkeän hotellihuonevalmnistautumis kuvan. Ei tullu mitään. Ehkä vaan parempi painaa pää hotellin pehmeään tyynyyn ja toivoa, että huomenna viikingit heräävät henkiin…


/Äm

Veli Viikinkien taisto: Brother Christmas haastoi Tough Viking -kisaan

Suurimmissa painajaisissani juhannuksena taisin jo tietää tämän tapahtuvan. Sillä suotta en näyttänyt päälleni joulukuusenkoristeita pukevan* ja pyöräilevän 24 tuntia ja 305 kilometria lähemmäs joulua. On nääs tullut uusi HAASTE, jossa joulu näyttelee suurta roolia!

Joulu on näet kohta taas monta askelta lähempänä, kun minut on haastettu mukaan hyväntekeväisyyshahmo Brother Christmasin, Sokos Hotelsin ja Lappsetin joukkueeseen Tough Viking -estejuoksukisaan tulevana lauantaina.

Jos et jo tunne Tough Vikingia, voin kertoa, että se on sairas kisa. Mutta onneksi tämä koko keissi ei ole kuitenkaan niin painajaismainen; joukkueemme asia kun on mitä hyväntahtoisin, vähävaraisten perheitten tukeminen. Siksi on tietysti selvää, että minä otin haasteen vastaan.

Vähän pyytämättä ja yllätyksenä kisaan nyt lähdetään, mutta onneksi mukana on myös eräs uusi ystäväni. Hänestä kerron myöhemmin lisää.

Ja kuten aina, haaste otetaan vastaan, ah niin kevyellä valmistautumisella. Mutta kävin kuitenkin ihan vähän treenaamassa tänään (enempää en aio). Kiipesin tuonne ylös ja… en osannut tulla alas. Joku teistä voisi kertoa miten ihmeessä alas pääsee ilman että polttaa reitensä ja kätensä karrelle! Tälläinen este kisassa nimittäin on ja itkettää jo valmiiksi.

IMG_3545

 

Sillä välin kun minä tirautan pari kyyneltä ja odotetaan mitä Veli Viikinkien taistossa tuleman pitää, palataan nyt sitten takaisin juhannukseen ja hetkeen, joilloin joulu oli monta kierrosta kauempana kuin nyt. Nyt jäädään myös jännittämään saanko minäkin oman parran, vai laitetaanko päähän joulutähti.

Jos Veli Pukki on sinulle vielä tuntematon, Brother Christamasin löydät Facebookista – suosittelen tutustumaan hänen toimintaansa.

 

 

Villiä viikinkien viikkoa sinulle, ystäväni! Toivottavasti edessäsi on yhtä huima menoa kuin minulla!

/Äm, toivoen, että just SÄ tulet kannustamaan meitä lauantaina Helsingissä kisareitin varrelle!

 

*Ne joulukuusen koristeet nyt vain sattuivat löytymään majapaikkani kaapista ja minä päätin vetää ne kisa-asusteekseni.

Kun sinkku lähti sokkotreffeille tunturille – Arctic Challenge 2016

Sokkotreffien kaava on yksinkertainen: mennään kahville, jutellaan hetki vaivaantuneena, morjestetaan hyvästit ja sanotaan että ”älä sää soita mulle, mää soitan sulle” ja sitten joko soitetaan tai ei soiteta ja sitten yleensä alkaa jonkinsorttinen helvetillinen säätö, jossa vahdataan kännykkää ja mietitään että ”mikseise soita ja mitähän se nyt ajattelee ja oonkohan mä sen mielestä liian läski”.

Mutta kun ensikohtaaminen tapahtuu turvallisen kahvilamiljöön sijaan tunturissa keskellä Lapin maagista lumoa, muuttuu kaikki kovin kimurantiksi. Ehkä jopa rakkaudeksi…

* * *

RAKKAUS ON VIHONVIIMEINEN asia mielessäni, kun herään heinäkuisena lauantaiaamuna kello 8.00. Pakokauhu ja ahdistus sen sijaan jumittavat tiukasti ohimolla, ja tahtotila on kaivautua takaisin syvälle Levin Alppitalojen huoneistoni pehmeään tyynyyn. Muutama viikko aiemmin minut on haastettu: Arctic Challenge -kisa ja sokkotreffit (lue tästä lisää). Ihan kuin pelkässä fyysisessä kidutuksessa ei olisi riittämiin, tämä haaste repisi myös henkiset kantimet.

Minä olen sellainen valkohevosprinssityttö. Antideittailija, joka odottaa mieluummin, että prinssi ratsastaa valkoisen hevosen kanssa kotiovelle – sehän on tunnetusti toimiva strategia.

Ja sokkotreffit sitten. Painajainen! Että joku toinen suhmuroi selän takana ja järjestää jonkun tuntemattoman ihmisen pariksi ja sitten mennään kahville, jutellaan hetki vaivaantuneena, morjestetaan hyvästit ja sanotaan että ”älä sää soita mulle, mää soitan sulle” ja sitten joko soitetaan tai ei soiteta ja sitten yleensä alkaa jonkinsorttinen helvetillinen säätö, jossa vahdataan kännykkää ja mietitään että ”mikseise soita ja mitähän se nyt ajattelee ja oonkohan mä sen mielestä liian läski”.

Mutta koska minä olen tunnetusti myös rento heittäytyjä, olen itsellenikin yllätyksenä vastannut haasteesen lungin myöntävästi.

* * *

RENTO HEITTÄYTYJÄ. Ketut. Jäykkä jännittäjä minä olen kun puhutaan mistään miehiin liittyvästä.

Jo illalla olen asetellut kaikki tavarat kauniiseen riviin lähtövalmiiksi, suunnitellut ehostukseni ja kaksi vaatteenvaihtoa: ekat kun nähdään, tokat itse kisaan ja bonuksena yksi asunvaihto lisää JOS sattuu, että treffit jatkuvat kisan jälkeen. Ja sitten tietysti vielä se ekstrabonus neljäs asunvaihto JOS sattuu, että illalla mennään vielä syömään.

JOS.

Seuraavaan päivään en ole asunvaihtoja suunnitellut. Tämä SAATTAA kostautua myöhemmin tässä tarinassa…

Mutta mitä hiuksiin ja meikkiin tulee, siinä on oltava tarkka. Ollaan urheilutapahtumassa, ja se asettaa ehostukselle luonnollisuushaasteen. Missään tapauksessa ei saa näyttää liian laitetulta, vaan tukan on oltava sopivasti pörröinen ja meikin tiukantarkka huoleton.

Ja tämän kaiken huolettomuuden takia minä herään KAKSI TUNTIA ennen kuin minun on määrä tavata sokkotreffiparini!

Sitten tulee se piinaava viimeinen puolituntinen jolloin tajuaa, että on kuitenkin herännyt liian aikaisin!!

Minuutit matelevat. Juoksen peilille tarkistamaan ”huoletonta” ehostustani, plärään kännykkää, juoksen takaisin peilille, pörrötän hiuksia vielä kerran ja suihkaisen vielä vähän hajuvettä korvan taakse. Ehkä vielä kerran peilille.

Aikaa on liiiiiiiikaaa. En minä tähän pysty, ajattelen. Valkohevosprinssin odottaminen on niin paljon helpompaa. Teen epätoivoissani Facebookissa nimitestinkin, mutten kehtaa jakaa sitä seinälleni, se olisi vähän noloa. Otan siitä kuvan muistoksi

IMG_3146

–Minä hallitsen katuja, hoen peilille valaen uskoa itseeni.

Kai se on sitten sama, mistä voiman koetoksiinsa saa.

* * *

ETUKÄTEEN OLEN PÄÄTTÄNYT, että jännittäminen on lopetettava astuessani ovesta ulos. No. Ei toimi. Jalat tutisevat joka askeleella kovemmin lähestyessäni kisatoimistoa, sinne minut on komennettu tulevaksi tasan kello 10. Siirrän tavoitteeni toimiston ulko-ovelle: kun astun siitä sisään, on oltava sillai niinkuet mä syön näitä sokkotreffejä välipalakseni.

Astun kynnyksen yli ja heilautan hiuksiani huolettomasti.

No.

Ei toimi.

Istun puuskuttamaan jännitystäni sohvalle oven viereen ja työnnän pääni ”HUOLETTOMASTI” kännykkään.

–Hei mikä sun ryhmän nimi on? kuuluu jostain.

–”Sokkotreffit”, lipsautan hätäisesti ennen kuin ehdin edes päätäni nostaa.

Niin, Arctic Challenge on parikisa, ja jokaisella parilla on tiiminimi. Ja minun tiimilläni se on näin kevyen vihjailevasti suoraan asiaan menevä.

Nostan katseeni ja näen edessäni neljä miestä. He osoittavat viidettä, joka seisoo loitommalla:

–Toi on sun pari.

Kevyen vihjailevasti suoraan asiaan menevä on ollut myös Laura Peippo, tuo Arktinen Amor ja Arctic Challengen emäntä, joka nämä sokkotreffit on järjestänyt. Tämä nyt edessäni seisova, kuumottavasti minua ylhäältä alas ja alhaalta ylös skannaava kundiporukka on ollut osallistumassa kisaan parina tiiminä, mutta yhden sairastumisen takia pakka on mennyt sekaisin. Asiaa on setvitty Lauran kanssa pari viikkoa aiemmin.

Kolme miehistä on sinkkuja.

–Valitkaa kuka teistä sinkuista on komein, mulla on hänelle sokkotreffit, on Laura täräyttänyt. Valintariteerit kohdallaan…

Tommi, porukan varattu mies, on toimittanut Cupidon virkaa ja valinnut komeimman – ja nyt tuo mies seisoo edessäni.

Ja hän ON komea. Iiik. Ihana.

Kukkasia ja perhosia ja ruususia.

Ja iiiik!

Jari.

IMG_3166

Minä ja minun pojat ennen lähtöä. Tytöt vink, ainakin noi kaksi oikealla on sinkkuja, minulta saat lisätietoja… Kuva perhealbumista.

 

Paljon muutakin hän on, huomaan hyvin nopeasti. Hyväkäytöksinen, kohtelias, mukava, hauska, iloinen, mielenkiintoinen… Huima heittäytyjä, sillä on tämä sokkotreffiparillenikin aika kuumottavaa. Odotamme kisan alkua jutellen niitä näitä ja huomaan, etteivät sokkotreffit välttämättä olekaan niin vaivaannuttavia, kuin olen aiemmin ajatellut.

Toteamme majailevamme Levillä toistemme naapurissa. Siinä me olemme koko edellisen illan kököttäneet vierekkäin toisistamme tietämättä. Lähtöviivalla tämä fakta hieman ärsyttää. Näissä kisoissa nimittäin lähtölaukaus annetaan uudella hienolla AMG-Mersulla, jota pojat kertovat käyneensä ajamassa edellisenä iltana. Miksi emme tunteneet jo eilen?

Minun prinssini saattaakin ajaa AMG-Mersulla, ajattelen, ja ehdin jo alkaa rakentaa mieleeni kuvaa, jossa valkoinen hevonen hukuttautuu lampeen ja minä sekä komea Jari istumme Mersussa ajaen auringonlaskuun. Niin ne valkohevosprinssiunelmatkin voivat muuttua, jos tarjolla on jotain vielä parempaa.

Ajatukseni katkeavat, sillä nyt Laura kuuluttaa lähtöalueella koko kansalle, että joukossa on yksi sokkotreffipari. Käskee meidän tulla kaikkien eteen, jotta porukka pääsee arvioimaan yhteensopivuutemme. Minua punastuttaa.

ArcticChallenge2016-161

Valmiina lähtöön! Kuva: Arctic Media

ArcticChallenge2016-006

Kuva: Arctic Media

ArcticChallenge2016-008

Kuva: Arctic Media

ArcticChallenge2016-370

Kaikkien pöllinkantajien sankari! Kuva: Arctic Media

 

WRUUUUMMM. MERSU PÄRÄHTÄÄ, ja me säntäämme juoksuun. Kisa alkaa uintiosuudella. Minä en juuri osaa sammakkoa kummemmin uida, eikä osaa Jarikaan. Hän meinaa hukkua. Arctic Challengen henkeen kun kuuluu, että kukin pari kuljettaa mukanaan koko 10 kilometrin ja 10 esteen mittaisen matkan kymmenkiloista puupölliä ja prinssini on urhoollisesti ottanut pöllin kuljetettavakseen uintiesteen yli. Ja ei, meidän pöllimme ei kellu. Uintimatka on vain muutaman kymmenen metrin mittainen, mutta kuolema kolkuttaa ovella. Kun selviämme vastarannalle, sovimme, että seuraavat treffimme pidetään aikuisten uintikoulussa.

Kas näin. Olemme kulkeneet muutaman kymmentä metriä ja seuraavat treffit on jo sovittu. Tämähän sujuu mallilla.

–Hei, hyviä sokkotreffejä! huudahtaa joku edessäni.

Näen kaksi t-paitaa, jossa kummassakin lukee ”Sarajärvet”.

–Me ollaan täällä viettämässä 15. hääpäivää, toinenkin Sarajärvi kääntyy puhumaan.

–No tässähän on sopiva merkki, Jari naurahtaa ja katsoo minua silmiin. Minun sydämeni hypähtää kurkkuun. Takuuvarmasti Sarajärvet on laitettu eteemme arviointitehtäviin joltain korkeammalta taholta. Herra Sarajärvi auttaa Rouva Sarajärveä esteen yli. Heistä huokuu kaunis välittäminen ja rakkaus.

–Olisihan se ihanaa, jos… ajattelen hiljaa mielessäni kun katson tuota 15 vuoden avioliiton yhteen hiomaa paria.

ArcticChallenge2016-343

Kuva: Arctic Media

ArcticChallenge2016-295

Kuva: Arctic Media

ArcticChallenge2016-031

Kuva: Arctic Media

 

KAKSI JA PUOLI VUOTTA. Niin pitkään minä olen ollut yksin. Sinkkuuteni syy ja seuraukset: raastavat. Tämänhän tiesitkin jo jos blogiani olet aiemmin lukenut (täältä lisää).

Kaksi ja puoli vuotta siihen on mennyt. Paranemiseen. Pelastumiseen. Nousemiseen.

Nyt minä nousen 15-vuotishääparin takana saatanallista ylämäkeä tuntematon vierelläni. Ensimmäinen reittimme kolmesta noususta, Levin eturinne, on puolessa välissä ja puuskutan tuskissani sen paineesta. Mietin viime vuosien parisuhdealamäkeäni. Aikaa on mennyt omien jalkojen alle saamiseen. Edellisen perään on täytynyt rakentaa ylle paksut kuoret. Muuri, jonka alle ei kukaan ole saanut tulla. On pelottanut. On houkuttanut, mutta heti perään kauhistuttanut. Entä jos en pysty? Jos sattuu? Jos yksinäiset illat ovatkin suojani, vaikka välillä viereen on kaivannut jotain? Jos se ei toimikaan, ehkä ei kannata yrittääkään? Jos en olekaan vielä valmis?

Jos…

–Jos tehdään niin, että mä lyön tuon renkaan tuolla lekalla, se sujuu multa aika helposti.

Hätkähdän Jarin ääneen. Olemme saavuttaneet tunturin laen, rämpineet huomaamattani läpi parin vesiesteen ja saapuneet nyt rengasesteille. Ensimmäisessä niistä täytyy lyödä isoa traktorin rengasta lekalla saaden se liikkumaan paikasta toiseen.

Suihk, Jari mäiskäyttää ison renkaan liikeeseen ja on valmis silmänräpäyksessä.

Sanoinko muuten jo, että lihaksikaskin?

–Jos tehdään niin, että istu sä ton renkaan päälle ja mä vedän sut siinä. Se on seuraava tehtävä. Hiekkatie, ja paria on vedettävä autonrenkaan päällä pitkä matka.

–Jos, kuiskaan.

ArcticChallenge2016-265

Kuva: Arctic Media

ArcticChallenge2016-048

Kuva: Arctic Media

IMG_3165

En tiiä, jotenki vähän muikee on toi muikkeli tuossa… Kuva perhealbumista.

 

Ja siinä renkaan päällä istuessani ritarini vetäessä minua paahtavassa auringossa minä tajuan, että ehkä tässä on jossiteltu riittämiin. Että kun vain antaisi palaa ja pistäisi itsensä likoon, katsoisi mitä voi syntyä KUN antaa mennä. JOS jokin on varmaa, niin se, että tämä kaksi ja puoli vuotta ovat tehneet minusta niin vahvan naisen, ettei minun tarvitse enää pelätä JOS, sillä selviän siitä huolimatta.

Niin minä annan mennä. Ajattelen, että ehkä minä pystynkin. Ajattelen Sarajärviä. Kelaan omaa elämääni viisitoista vuotta taaksepäin, viisitoista eteenpäin. Katson Jaria ja hymyilen. On mahdollista, että parisuhdealamäen jälkeen seuraa parisuhdeylämäki, kun sille vaan antaa mahdollisuuden.

ArcticChallenge2016-325

Kuva: Arctic Media

 

 

ARCTIC CHALLENGESSA ALAMÄET OVAT hieno asia. Nyt kuljemme loivaa laskua, ja osa kisaajista pistää juoksuksi. Me päätämme yksissä tuumin kävellä. Ehkä kyse on huonosta kunnosta, ehkä siitä, että yhtäkkiä on alkanut tuntua, ettei maaliin olekaan niin kiire. Mitä nopeammin perillä, sitä nopeammin nämä treffit saattaisivat loppua.

En tiedä miten alamäkijuoksuun suhtaudutaan 15 vuoden avioliiton jälkeen, mutta Sarajärviä ei enää näy missään. Onkohan viidentoista vuoden jälkeen jo kiire maaliin?

Mitä hitaammin kulkee, sitä enemmän ehtii jutella. Ja me haluamme jutella. Kaikki tuntuu kovin luontevalta. Tällainen deittailu sopii meille; kun on jotain yhteistä tekemistä, kun fokus ei ole toisen skannaamisessa läpikotaisin, vaan luontevassa yhdessä eteenpäin kulkemisessa. Se hioo meitä lähemmäs toisiamme, eikä mikään tunnu vaivaannuttavalta tai väkinäiseltä. Meistä on tullut hyvä tiimi.

Hyviä tiimejä ovat muodostaneet kaikki muutkin näistä yli viidestäsadasta kisaan osallistuneesta ihmisestä. Tämä on hieno tapahtuma – erityisesti upean tiimihengen takia. Toista autetaan ja kannustetaan. Kohtaamme tiukassa nousussa uupuneelta vaikuttavan naisparin ja Jari tarjoutuu kantamaan heidän pölliään. Minä, riski nainen, kannan meidän tukkiamme. Joka välissä Jari muistaa kysyä jaksanko minä edelleen. Joka välissä hän muistaa varmistaa kuinka minä voin ja kuinka muut voivat.

IMG_3162

Arctic Challengen henkeä parhaimmillaan: minun parini auttaa toista tiimiä. Kuva perhealbumista.

 

Sokkotreffien kaava on kovin kohtelias. Se on meidänkin kompastuskivemme. Kohteliaisuutemme kulminoituu pölliin. Kohteliaasti muistamme muistutella toisiamme, että minäkin voin kantaa välillä pölliä ja sitten toinen sanoo, että ”ei mitään hätää, kyllä minä jaksan”. Siksi hätkähdän kun viimeisessä nousussa Jari sanoo:

–Hei, voisitko sä nyt ottaa hetkeksi tämän pöllin?

–TAHDON!  huudahdan jostain alitajuntani syövereistä.

–No jos ei ihan vielä tuota kuitenkaan, Jari nauraa.

Sarajärvet näkyvät horisontissa. Minä katson heidän menoaan. He ovat tahtoneet.

ArcticChallenge2016-377

Kuva: Arctic Media

ArcticChallenge2016-091

Kuva: Arctic Media

 

KAKSI JA PUOLI PÄIVÄÄ ON KULUNUT paluustani Lapin reissulta. Kirjoitan blogipostaustani ja mietin pääni puhki miten kaiken kokemani kiteyttää.

”Kun”. Se on ainoa sana, joka on päässäni.

Kun.

Kun on jossiteltu riittämiin, on aika toimia, katsoa mitä syntyy KUN antaa vain mennä. Ei tarvitse pelätä JOS, sillä selviää siitä huolimatta. Kun on mahdollisuus. Ja mahdollisuus on itse vaihtaa omaa ajatteluaan. Hukuttaa valkoiset hevoset lampeen, hypätä Mersuun ja painaa kaasu pohjaan.  On mahdollista, että parisuhdealamäen jälkeen seuraa parisuhdeylämäki, kun sille antaa mahdollisuuden.

Sokkotreffeilläni tajusin, että JOS-sanasta oli tullut suojamuurini. Sen taakse oli ollut helppo piiloutua. Jos en olekaan valmis. Jos sitä. Jos tätä.

Ja silti, elämässä eteenpäin voi kulkea vain sanomalla ”kun”.

Ja ”Tahdon” on kans aina ihan hyvä…

* * *

MAALIIN TULTUAMME olo on vähän pöllähtänyt. Kokemus on murtanut hullut ennakko-oletukseni kaikilla mittareilla. Tapaamme Sarajärvet ja vaihdamme kisakuulumiset.

–Kyllä te kuulkaa voisitte hyvin yhteen sopia, he sanovat kaunista lämpöään hehkuen.

Niin. Ehkä sitä vähän voi 15-vuotishääpäiväänsä viettävää paria kuunnella.

ACmaali1

Kuva: Arctic Media

Upea viikonloppu ansaitsee ison kiitoksen. Kiitos Laura, Arktinen Amor, joka puskit minut rajoilleni. Kiitos Cupido-Tommi, joka valitsit minulle komeimman kumppanin. Kiitos Nahkapää-, eiku Paskapää- (eiku mikä se pohjoisen sana vävylle olikaan…), no Artsi kuitenkin! Kiitos Tero ja Mikko. Ootte kaikki mun! Kiitos ihanat, rakkaat Sarajärvet; te olette kunniavieraita mun häissä jos sellaiset ikinä tulee. Kiitos Ohari-Kimmo, joukkueen huoltaja, joka et koskaan saapunut tunturiin tuomaan meille vettä.

Kiitos Jari! Upeampaa sokkotreffiparia ja hienompaa kokemusta en olisi voinut toivoa. Olo on etuoikeutettu!

* * *

Niin ja ne treffit.

No.

Ne saattoivat jatkua sunnuntaille. Ja saattoivatpa ne vielä venyä maanantaillekin. Ja siirtyä toiselle paikkakunnallekin. Saattoivat, mutta en minä paljasta. Saattoihan myös olla, että morjestettiin hyvästit ja sanottiin että ”älä sää soita mulle, mää soitan sulle” ja saattaa olla että, sitten joko soitetaan tai ei soiteta ja sitten saattaa alkaa jonkinsorttinen helvetillinen säätö, jossa vahdataan kännykkää ja mietitään että ”mikseise soita ja mitähän se nyt ajattelee ja oonkohan mä sen mielestä liian läski”.

Saattoi olla. Mutta KUN enhän minä sitä paljasta.

Enhän minä nyt mikään julkisesti treffeistäni lörpöttelevä nainen ole…

IMG_3163

/Äm, joka taitaa alkaa seuraavaksi romanttisen naiskirjallisuuden kirjailijaksi, tässä kirjoituksessa lienee meriittiä kerrakseen… 😀

 

PS! Hei sinä Etelän vetelä! Ei tarvitse lähteä Leville saakka voidakseen nauttia Arktisista supertreeneistä. Arctic Bootcamp järjestetään Espoossa 20.-21.8. Katso tästä lisää ja tule mukaan. Minä ainakin aion olla paikalla! Ja koskaanhan ei tiedä millaiset treffit silloin vietetään.

 

 

* * *

Mihin sinä haluaisit minut haastaa? Johonkin rajoja rikkovaan, heittäytymistä vaativaan? Ehkä rohkeaan repäisyyn tai mielikuvitukselliseen juttuun? Johonkin uuteen tai jännään vanhaan tuttuun? Hulluttelun hetkeen tai mielenkiintoiseen retkeen?

MaiLife Haaste on kutsuni sinulle heittätyä kanssani leikkiin. Opettaa minulle joku uusi taito tai laittaa minut pelkojeni äärilaidoille. Sinä päätät. Ja minä – niin, jos minulla on pokka – otan haasteen vastaan, suoritan sen ja raportoin siitä tekstein, kuvin ja videoin.

Ota minuun yhteyttä!

Pari muuttujaa

Kuva Snapchatistani. Sitä ehdin päivittää koko viikonloppuna tämän verran.

Eikä muuten blogatakaan. Elämä vaan vilisee ohi silmien, kun on tässä näitä muuttujia ollut viime päivinä. 

Mutta Levi suoritettu ja seikkailut jatkuu. Huh, miten hieno reissu!
Koeta kestää siellä vielä hetki. Palaan pian mehukkaimpien juorujen kera. Ehkä… Voi nääs olla että tulee vielä pari muuttujaa lisää. 

/Äm

Kuumenee

Täällä on kuuma. Helleaalto järisyttää Leviä ja pahoin pelkään, että huomiseksi vielä vain kuumenee.

Kuumenee kaikilla mittareilla; säässä, kropassa, päässä… Jos huomenna saamme 26 astetta hellettä, kuten on ennustettu, Arctic Challenge -kisasta on luvassa vieläkin hurjempi koetos, sillä helle ei armoa anna.

Kävin tänään aamulla tutkimassa Levin maastoja parin tunnin mittaisella verryttelyllä ja törmäsin muun muassa näihin…

IMG_3105 IMG_3117

Huomisen haasteita. Fiilis on odottava. Ja pää ihan tyhjä. Kuulemisiin näistä maisemista!

IMG_3120

/Äm

 

Levoton sielu Levillä

Kohteessa.

Takana 12 tuntia matkustamista. Vaihteeks. Johan tässä pari viikkoa onkin edellisesta Lapin reissusta. Mutta tiedätkö, jollain kieroutuneella tavalla minä pidän pitkistä matkoista. Levottomalle sielulle suurinta rauhaa on se, kun on liikkeessä. Kun maisemat vaihtuvat ja edessä odottaa tuntematon.

Ja nyt kesäinen Levi.

Seikkailu. Se on taas seuraavien päivieni teema. Haaste Arctic Challenge kisassa. Jo itsessään tämä hurja juoksun ja erilaisten esteiden yhdistelmä on jännittävä; minulla ei ole lainkaan tietoa kuinka kuntoni kestää. Saati sitten se, että kisan suoritan yhdessä minulle ennalta tuntemattoman ihmisen kanssa. Kisa ja siihen yhdistetyt sokkotreffit, Levin hyvinvintikuningatar Laura Peipon erinomainen, minulle asettama haaste.

En oikein tiedä mitä ajatella tästä haasteesta juuri nyt. Oma fyysinen kunto epäilyttää vähän, olen nähnyt kuvia aika hurjista suoritteista, joista moniin en ole treenannut juuri millään tavoin etukäteen. Minun onnistumiseni taehan näissä haasteissa on aina raudanluja pääni, joka ei petä, vaikka kropassa alkaisi heikottaa. Sokkotreffit sinällään eivät jännitä tapaanhan jatkuvasti paljon uusia ihmisiä. Ehkä eniten jännittää se, etten tunne pariani tai tiedä hänen kuntoaan ja suhtautumistaan kisaan. Entä jos hän onkin joku himotriathlonisti, joka jyystää vakavana tunturia ja sitten minä etelän vetelä menen ja tyrin hänen kisansa…

Sellaista pyörii päässä juuri nyt.

Arvaamaton. Sekin pyörii päässä. Jaoin jo aamulla Facebookissa kuvan ja sen yhteydessä tekstin:

”Kaikki seikkailut alkavat hurjalla hämmennyksellä. Nyt kauhistuttaa. Leviltä tippuu sairaita kuvia Arctic Challengen haasteista ja se suurin jännä, tuntematon sokkotreffikumppani, odottaa lauantaina tunturin juurella. 

Kaikki seikkailut päätyvät järisyttäviin löytöihin. Viimeksi 24 tunnin pyöräilyhaasteessani löysin odottamattoman onnen; ymmärsin ettei voitto synny saavutuksesta tai suuren suoritteen läpäisemisestä, vaan siitä, että avautuu arvaamattomalle. Siksi minä seikkailen.” 

 

13621784_1731010397184415_631782535_o

Kannustusjoukot Alastarolla juhannuksena tallentuivat tähän Timo Kananojan ottamaan hauskaan kuvaan.

 

Kävin äsken iltalenkillä. Kiipesin tuossa ihanan majapaikkani (tämä ansaitsee myöhemmin ihan oman postauksensa, sillä minulle on järjestetty täällä aivan mahtava hotelli) lähellä olevalle rinteelle. Yritin ottaa kuvaa sieltä, muttei se oikein onnistunut. Siksi säästetään Levin kesäiset kuvat myöhemmälle ja muistellaan vielä hetki edellistä seikkailuani. Tiedän, että tästä Arctic Challenge -haasteesta syntyy taas tärkeitä oivalluksia. Mutta mitä, sehän tässä nyt innostaakin.

Levottomalle sielulle suurinta elämän iloa ja onnea tuottaa tuntematon, arvaamattomalle antautuminen.

Iloa iltaasi! Minä alan painua kohta pehkuihin sillä hyvin aikainen aamuherätys alkaa painaa. Onneksi huomenna minulla on kokonainen vapaapäivä Levillä ja voin latautua rauhassa kohti lauantain koetoksia.

/Äm

Ai mikä Arctic Challenge? Katso tästä lisää.