Korona-ajan sinkut eli kavereitten kesken KoSi vaan on syntynyt – toimisikohan tällainen koronakriisin eristämien sinkkujen yksinäisyyteen?

Teen nyt ehkä elämäni älyttömimmän jutun, ehdottomasti yhden pelottavimmista, joka saattaa epäonnistua täysin tai sitten johtaa johonkin jännittävään. Meinasin kirjoittaa ensin surumielisen postauksen someen siitä miten vaikeaa ja lohdutonta aikaa tämä korona-kriisi on yksin elävälle sinkuille kun oikeasti kaipaisi vain jotain, jonka kanssa jakaa nämä haasteelliset ajat ja ajatuksensa.

Mutta sitten tajusin kysyä itseltäni kaikista keskeisimmän kysymyksen: Sen sijaan, että valittaisin, voisinko toimia? En taida olla ainoa joka kaipaa toista lähelleen tässä tilanteessa, muttei tiedä miten voi toimia. Ja niin syntyi Korona Sinkut eli kavereitten kesken KoSi vaan – ryhmä, jossa voi kohdata ja keskustella toisten sinkkujen kanssa! Toimisikohan tällainen ryhmä koronakriisin eristämien sinkkujen yksinäisyyteen?


Korona-virus eristää kohtaamisista, mutta moni kaltaiseni yksin elävä sinkku kaipaa rinnalleen nyt – ehkä enemmän kuin koskaan – toista, jonka kanssa jakaa epätoivon ja toivon hetket, joihin tilanne meitä työntää. Samalla koemme nyt neuvottomuutta siitä, miten ketään voi kohdata aidosti, eivätkä kaikki meistä koe olemassa olevia deittisovelluksia omakseen.

Voidakseen löytää kaipaamansa, on tultava näkyväksi. Siksi päätin rohkaista itseni ja tarttua toimeen. Sen sijaan, että valittaisin, mitä voisin tehdä itseni ja muiden hyväksi?

Tämä on Korona-ajan Sinkut, kavereitten kesken KoSi vaan – pilke silmässä ja tositarkoituksella!

Ehkä ihan älytön juttu, itselleni hyvin pelottava ainakin, sillä en voi tietää miten kaikki kääntyy toteuttaessani tämän hassun idean, joka yhtäkkiä pätkähti päähän. KoSi todella syntyi pienestä ajatuksesta yhden ihmisen mielessä: Tunsin oloni lohduttomaksi yksin kotona tämän kaiken kaaoksen keskellä ja ajattelin, että nyt jos koskaan on mahdollista luoda vahvempaa yhteyttä toisiin sekä synnyttää upeita kohtaamisia myös sinkuille. Voisiko tällainen ryhmä koronakriisin eristämien sinkkujen yksinäisyyteen?

Näin homma toimii (eli samaan syssyyn ryhmän säännöt):

KoSi-ryhmässä voi esittäytyä itse ja kertoa, millaista ihmistä elämäänsä etsii ja kenet toivoisi täällä tapaavansa sekä ottaa yhteyttä toisiin ryhmän jäseniin. Täällä voi myös aloittaa keskusteluja mistä tahansa meitä yksin eläviä koskettavasta aiheesta. Ryhmä toimii vapaamuotoisesti ja sen jäsenten aktiivisesta toiminnasta. Ryhmä voi löytää myös yhdessä muita toiminnan muotoja.

Facebookissa olemme esillä suoraan omilla nimillämme ja kasvoillamme, ja se on hyvä asia – koko tämän jutun pointti. Haluan kannustaa meitä kohtaamaan toisiamme heti aitoina ihmisinä, sillä sellaisina elämme toisten rinnalla päivittäin – emme kiiltokuvina. Mieti, mitä sinun osaltasi tämä tarkoittaa!

Mieti myös kysymystä, jonka itse olen oppinut kysymään päivittäin: ”Mitä tarvitsen juuri nyt ja miten voisin antaa tuon muille?”

Tämä kysymys synnytti tämän ryhmänkin: Itse toivon aidosti löytäväni joskus kumppanin rinnalle, enkä voi uskoa olevani ainoa, joka juuri nyt tätä tarvetta kokee ehkä enemmän kuin koskaan elämässään.

Jokaisen ryhmän jäsenen osalta tuo kysymys voisi tarkoittaa asennetta ryhmään ja omaan toimintaansa. Me kaikki tarvitsemme nyt poikkeuksellisissa oloissa erityistä myötätuntoa ja kaunista kohtelua.

Kohtele toista, kuten hän olisi tärkein aarteesi sillä juuri hänestä saattaa kohta tulla sellainen!

Ketään ei kiusata, ahdistella tai kohdella muutoin epäasiallisesti. Tällainen käytös johtaa heti ryhmästä poistamiseen. Mikäli ryhmän toiminta alkaa muodostua laajemmin epäasialliseksi, eikä vastaa sen alullepanijan aitoa hyvää pyrkimystä, ryhmä lopetetaan kokonaan.

Jokainen on vastuussa omasta toiminnastaan: esittelyistään ja kaikista yksityisistä viesteistä sekä yhteydenotoistaan ja mahdollisista tulevaisuuden tapaamisista. Tämä ryhmä on vain ja ainoastaan alusta, joka tarjoaa jäsenilleen mahdollisuuden kohtaamisiin. Ryhmä perustuu omaan aktiivisuuteen ja vapaaehtoisuuteen: ole aktiivinen, mutta huomaa myös se, että yhteydenottosi vastaanottajalla on vapaus valita kenen kanssa hän keskustelee. Mikäli toinen ihminen ei vastaa tai anna muuta reaktiota yhteydenottoon, hänen annetaan olla rauhassa.

Toistan, ettei tässä ryhmässä sallita yhtään ahdistelua tai huonoa käytöstä.

Ryhmän alullepanija ei ole vastuussa yhdestäkään yksittäisestä keskinäisestä kanssakäymisestä tai mihin se johtaa. Alullepanija toimii moderaattorina ryhmän toiminnan ajan 22.3.–30.4. ja seuraa, että keskustelu sekä esittelyt KoSi-Facebook-ryhmässä ovat asiallisia. Muuten toiminta on sen yksittäisten jäsenten vastuulla.

Ryhmä toimii tällaisena 30.4.2020 asti. Sen jälkeen KoSi lopetetaan tai siirrytään mahdollisesti toiseen toimintamalliin. Ryhmä on tarkoitettu korona-virusajan kohtaamisten lisäämiseen.

Ryhmään pääsyn ehtona on, että jokainen vastaa kahteen kysymykseen: antaa oikean nimensä, ikänsä ja paikkakuntansa sekä vahvistaa sitoutuvansa ryhmän sääntöihin.

Tämä ryhmä tarvitsee jokaisen henkilökohtaista heittäytymistä ja uskallusta avautua. Tänne saa tulla vain ihmettelemään ja katsomaan keitä täällä on, ottamaan suoraankin yhteyttä kivaksi katsomakseen ihmiseen, mutta haastan jokaisen avautumaan itse tekemällä esittelyn. Koetan antaa itse siihen pienen esimerkin omalla esittelylläni ja kannustan nyt kaikkia toimimaan samoin: kokeilemaan mahdollisuutta löytää merkityksellinen ihminen elämään. Jos ei toimi, mitään ei tapahdu – vain tästä syystä itse perustan nyt tämän ryhmän.

Haluan jakaa mahdollisuuden eläville kontakteille, joten kannustan teitä esittelemään itsenne ja keskustelemaan videoitse. Sitten kun pääsemme kaikki karanteeneistamme on helppo tavata ihan kunnolla kasvotusten, koska tunnemme jo toisemme.

Kukin valitsee itse tavan, jolla haluaa ryhmässä esittäytyä, mutta siinä on hyvä tehdä selväksi perusasioita itsestään ja toiveestaan: kertoa ikänsä, paikkakuntansa ja esittää toiveensa selkeästi. Helpoin on varmaan, jos sitten kiinnostuneet laittavat suoraan Messenger-viestiä yksityisesti, ja keskustelua voidaan sen jälkeen valita itse valitulla tavalla.

Jokaisen KoSi-ryhmän jäsenen on omalla toiminnallaan luotava vilpittömästi turvallista ilmapiiriä hienojen kohtaamisten takaamiseksi.

Yksityishenkilönä tämän ryhmän pystyttäjänä pyydän teiltä valtavaa viisautta nähdä sen, mikä tämän ryhmän todellinen tarkoitus on: Avata keskustelun ja tapaamisen mahdollisuuksia sinkuille, vaikka olemme nyt vailla mahdollisuutta tavata toisiamme kosketusetäisyydellä.

Pyydän ymmärrystänne ja täyttä sitoutumista toimintaanne sekä vastuuta itsestänne. Arvaatte varmaan, että tällaisen teon tekeminen on minulle yksittäisenä ja tavallisena ihmisenä hyvin jännittävää, pelottavaakin, mutta se ei ole syy minulle jättää sitä tekemättä. Ajatella, minkä mahdollisuuden syntymisen voisin estää, jollen nyt antaisi tämän ryhmän näyttää miten se toimii vai toimiiko.

Tämä ei ole deittisovellus, vaan vapaamuotoinen ryhmä, eikä perustajan sinkkuuden markkinoimiskanava, vaan olen täällä itse yhtenä jäsenenä muiden joukossa. Jos alun jälkeen näyttää sille, ettei tämä ryhmä toimi lainkaan tai että yhteydenotot kohdistuvat vain sen perustajaan, perustaja pidättää oikeuden lopettaa ryhmä jo ennen 30.4.2020.

Teen tämän puhtaasta myötätunnosta kaikkia samankaltaisten elämäntilanteen kanssani jakavalle. Taustalla ei ole muita pyrkimyksiä tai vaikuttimia eikä minkäänlaisia kaupallisia kytköksiä. Facebook siksi, että tämä tarjoaa helpoimman alustan toimia näin vapaamuotoisesti.

Kun näen, miten tämä ryhmä otetaan vastaan – vai otetaanko – saatetaan toimintaan tehdä jotain muutoksia. Jos sinulle tulee jotain mieleen, miten tämä voisi palvella paremmin, laita minulle Messengerissä viestiä.

Nyt on aika toimia! Toivon jokaiselle ryhmän jäsenelle rohkeutta ja rakkautta! Mihin tämä tie vie, sitä kukaan meistä ei voi tietää – mutta varmaa on se, että nyt on aika yhteydelle.

 

Ryhmän löydät täältä https://www.facebook.com/groups/223576105395059/

 

❤ Maija

 

Olen sinkku koska pelkään itseäni – Miksi annamme mielen vankiloiden hallita elämäämme?

ULKOPUOLINEN katse on hurja; se tuntuu näkevän itseäni tarkemmin, miksi elän elämääni kuten elän. Sinkkuuteni saa jatkuvasti arvioita ihmisiltä, jotka tietävät paremmin: 

”Olet yksin siksi, koska olet nirso ja liian valikoiva. Tavoittelet jotain, mitä et voi saada”, ne kuuluvat ykskantaan.   

Olen aika raakileena tämän asian kanssa, mutta päättänyt kuitenkin jakaa julkisesti ajatukseni aidoimmillaan ja tuoreimmillaan, jotta muutkin voisivat tehdä esimerkkini kautta löytöjä itseen.

Vaikka altistan omat ajatukseni muiden eteen, itsetuntoni parisuhteeseen liittyvissä kysymyksissä on kuitenkin melko heikko, ja siksi tällaiset kommentit raastavat usein syvältä. 

En oikeastaan enää jaksa yhtään ihmettelyjä tai viisaita tietäjiä, jotka kertovat sinkkuuteni syyt ja jakelevat anteliaasti kärkkäitä neuvojaan. Sen sijaan haluan jakaa suuren oivalluksen, jonka olen tehnyt. Haluan keskustella kanssasi mielen vankiloista – siitä, kuinka kummallisia ajattelun lukkoja ihminen itselleen rakentaa ja antaa niiden ohjata elämäänsä.


EI. En ole nirso, enkä tavoittele kuuta taivaalta; enhän luoja paratkoon viiteen vuoteen ole edes antanut mahdollisuuksia parisuhteelle. En ole treffaillut, en ole etsinyt. Olen vain koettanut parantua.

Olen kirjoittanut jo niin monta kertaa elämästä, jota elin, kun viimeksi olen ollut parisuhteessa. Siksi kertaan tarinan vain lyhyesti ja voit lukea lisää siitä tämän tekstin lopusta löytyvistä linkeistä.

Edellisessä suhteessani asuimme Ruotsissa, ja toisen elämä määritti arkemme tahdin, sillä hänen työnsä takia muutimme Suomesta. Minä jäin syrjään, yksinäiseksi koettaen rakentaa omaa elämää uuteen maahan. 

Mutta sitä en ole kertonut, mitä minulle tapahtui tuon kaiken keskellä. En siksi, että on hävettänyt, en siitä syystä, että muutuin kaiken keskellä itsellenikin tuntemattomaksi.

Minusta tuli tuossa suhteessa kaikkien vaikeuksien alla nalkuttava, roikkuva ja riiippuva – läheisriippuvainen, arvioisin näin jälkikäteen. Kaikki ilo imeytyi minusta pois, hymy karisi huuliltani. Katsoessani peiliin, näin hirviön, jota vihasin itsekin. Mutten osannut tehdä sille mitään, enkä saanut sitä pois itsestäni, olosuhteet ja osaamattomuutemme voittaa vaikeudet kiinnittivät sen minuun yhä tiukemmin.

Kaikki tämä oli osallisena siinä, että suhde päättyi eroon, vaikka sille paljon muitakin itsestäni riippumattomia syitä oli. 

Viiimeiset vuodet eron jälkeen olen rakentanut itsetuntoani uudelleen, elämääni alusta ja nollasta. Olen toipunut, vahvistunut ja tehnyt valtavan määrän töitä.

Mutta parisuhteelle en ole antanut minkäänlaista mahdollisuutta. 

Kuva: Matti Myller

 

PITKÄÄN olen ajatellut, että jaloilleen pääseminen vie aikaa, että olen vielä niin heikko, etten pysty aloittamaan uutta. Mutta yhtäkkiä havahduin; entä jos kyse ei olekaan enää toipumisesta, paranemisesta?

Entä jos olen vanginnut itseni omaan mieleeni?

Olen sinkku siksi, että pelkään itseäni, oivalsin. 

Viimeisimmäksi jääneen parisuhteeni huonoon kokemukseeni pohjaten ajattelen, että jos olen parisuhteessa, vaarana on, että ajaudun riippuvaksi jälleen. Että minusta tulee kamala ja huutava akka, hirviö, jota en missään maailman tilanteessa halua olla itselleni enkä kenellekään muulle. Pelkään valuvani taas samaan kaavaan ja että minusta tulee samanlainen kuin aiemmassa suhteessani. En usko itseeni parisuhteen kontekstissa.

Tämä mielikuva kahlitsee minua. En näe muuta totuutta.

Kuvani parisuhteesta ja itsessäni siinä on värittynyt mustaksi synkän kokemukseni seurauksena. Lukkiutunut ajatukseni itsestäni kahlitsee ja hallitsee niin voimakkaasti, että suljen kaiken parisuhteen mahdollisuuden pois. Vaikka saattaisinhan myös yllättyä positiivisesti itsestäni?


SYY sinkkuuteeni olen minä itse.

Syy sinkkuuteeni on, että pelkään itseäni.

Tuon pelon rakennan aivan itse, joka päivä uudelleen. Asioita on sattunut ja tapahtunut, ja muutkin ihmiset niiden kulkuun vaikuttaneet, mutta itse olen valinnut lukita itseni pelkoon sen sijaan, että näkisin mahdollisuuden.

Mitä pidempään annan tämän pelon rajoittaa elämääni, sitä syvemmälle itseni itseni ajan pelkoon – yksinäisyyteenkin. Sitä kauemmaksi itseni etäännytän hyvästä, joka voisi tulla.

Mitä kauemmin olen tämän pelon antanut lukita minut mieleni vankilaan, sitä varmempi olen juuri tänään, että on vain yksi ratkaisu, jolla voin päästä eteepäin – jos eteepäin haluan mennä.

Päätös. On itse tehtävä päätös siitä haluanko luopua pelostani vai jatkanko elämääni sen kanssa.


AJATELLA, millaisia mielen vankiloita ihminen itselleen rakentaa ja kuinka paljon hyvää ne voivat estää tulemasta! Tämä pätee niin moneen muuhunkin asiaan kuin vain parisuhteeseen.

Oletko sinä rakentanut itsellesi jonkin mielen vankilan? Millainen se on? Voisitko tehdä päätöksen luopua siitä?

 

Kuva: Matti Myller

 

Linkkejä aiemmin kirjoittamaani/minusta kirjoitettuun:

Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi, kun elin miehen rahoilla
Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää
Rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin – näin selvisin, vaikka mieleni romahti
”Mies jätti – nyt olen rahaton ja asunnoton” – Joululoma päättyi shokkiin, kun Maijan mies kertoi haluavansa erota

Ja luithan jo tämän uusimman vieraskynäni Hidasta elämää -sivustolle!
Olin parisuhteessa yksinäisempi kuin koskaan – Toinen ihminen ei voi poistaa tarvetta yksinäisyyden takana

Missä yksinäiset ikinä kohtaavat? Tinder-kokeiluni yllättävä lopputulos pysäytti

Jokohan minä olisin valmis? Se on kumma kysymys, jonka olen kohdannut tänä syksynä. Uskaltaisinkohan jo uuteen?

Joskus elämän tapahtumat jättävät vähän syvemmät jäljet, ja niitä täytyy kunnolla korjailla ennen kuin voi mennä eteenpäin. Vain muutaman päivän päivän päästä minulle tulee täyteen viisi vuotta sinkkuna. Näin kauan on kestänyt uskaltaa edes ajatella asiaa.

Mutta nyt! Käänne kaikessa; jospa nyt olisi aika?


MENIN Tinderiin kaksi viikkoa sitten. Päätin antaa sille uuden mahdollisuuden, sillä olin jo aiemmin testannut tätä deittisovellusta hetken ajan.

Tuolloin Tinder tuotti alussa jännittävää kutkutusta elämään. Vaihdoin viestejä ihmisten kanssa ja jopa sovin parit treffitkin. Mutta kun noiden tapaamisten aika tuli, treffikumppanit peruuttivat ne viime hetkellä. Se tuntui kovin käsittämättömältä, sillä syitä ohareille ei annettu. Lopulta päätin lopettaa homman, koska se ei tuntunut toimivan.

Siksi tällä kertaa olo oli jo alusta alkaen hyvin epäilevä. Päätin kuitenkin suhtautua positiivisesti ja tykätä vastaan tulevasta tyypistä aina silloin, kun vähänkään siltä tuntui.

Mutta enpä arvannut, kuinka hurja tunne nyt heräsi jo aivan alkumetreillä. Itsetuntoni on romahtanut näiden viikkojen aikana on melko matalaksi.


OLENKO minä vain yksi kasvo muiden joukossa, ja parin etsiminen peli, jota pitäisi osata ja jaksaa pelata oikein – tehdä hommasta tavoitteellista työtä laittaen itsensä alttiiksi kerta toisensa jälkeen vailla mitään varmuutta?

Haluanko minä toimia niin?

Sain aika vähän osumia Tinderissä, enkä tiedä mitä tein väärin. Ajatus siitä, että soveluksessa on niin monta muutakin, enkä ymmärrä millä periaattein parit muodostuvat tai mitä miehet hakevat, alkoi ahdistaa. Pelotti, että yltäkylläisyyden äärellä ihmiset alkavat kohdella toisiaan kertakäyttötavarana, sillä nurkan takana saattaakin olla vielä joku parempi.

Tuntui, että itselleni jotain hyvin olennaista jäi puuttumaan.


NÄIDEN kahden viikon aikana olen käynyt paljon keskusteluja eri ihmisten kanssa parisuhteen muodostamisesta, kumppanin löytämisen eri tavoista. Kaksi asiaa toistuu kerta toisensa jälkeen näissä keskusteluissa.

Ensinnäkin: deittiapplikaatioiden käyttämiseen on alettu todella kyllästyä. Sen sijaan kaipaammekin aitoa, kasvokkaista ensikohtaamista ilman, että taustalla on arvioiva katsetta toisen kuvasta tai takana lyhyttä keskustelua chatti-ikkunassa. Kaipaamme kosketusetäisyyttä ja mahdollisuutta aistia koko ihminen kerralla jo ihan ensimmäisellä kerralla; saada sellainen yhteys toiseen, jota kuvien tai kevyen keskustelun välityksellä ei saa, ja tehdä päätös tykkäämisestä tuon tunteen perusteella.

Ja sitten se toinen, kysymys: Mutta missä ihmeessä ihmiset nykyään kohtavaat toisiaan tuolla tavoin? Missä yksinäiset ikinä kohtaavat, jos eivät halua käyttää sovelluksia? Kukaan ei tunnu tietävän siihen vastausta, vaikka kysymys on niin monen huulilla.


OLEN kävellyt viime päivät pitkin Helsingin katuja ja seurannut ihmisiä. Siellä me kuljemme katse maassa ottamatta kontaktia kehenkään!

Päässäni on pyörinyt kysymys, jonka joku minulle esitti: Onko luonnollinen kohtaaminen ulkoistettu nykyisin näihin deittisovelluksiin ja naamojen pyyhkiminen kännykän näytöllä syrjäyttänyt silmiin katsomisen? Kenties otamme kontaktia vähän, sillä tiedämme helpomman kokonaisen maailman maukkaita vaihtoehtoja aukeavan, kun vain asettuu turvallisesti omalle sohvalle ja avaa älylaitteen.

Miksi kukaan ei katsoa toisiaan silmiin kadulla ja hymyile? Tervehdi iloisesti ja sano, jos toinen näyttää mielenkiintoiselta? Tuntuu, että ihmisten tapaamisesta ja tutustumisesta onkin tullut sovellusten myötä ihan hirveän vaikeaa ja luonnotonta – sillä tavoin itsetuntoa syövää kuin tämän kaiken itse esimerkiksi nyt koin.

 

Tästä asiasta on ihan turha paasata, ellei itse ole valmis toimimaan esimerkillisesti. Siksi, vaikka pelottaakin, aion itse nostaa pääni nyt maasta ja katsoa rohkeasti silmiin.

Jos teen sinulle niin kohdatessamme kadulla, uskaltaisitko katsoa takaisin?

 

 

Poistin tänään tilini Tinderistä. Mutta vaikka se ei toiminut minulle, moni muu löytää sieltä tälläkin hetkellä etsimänsä. Se on hienoa. Kenties oma silmiinkatsomiskokeiluni tuottaa vielä jotain tulosta…

 

Kuva: Panu Luoma

Kun sinkku lähti sokkotreffeille tunturiin – arkistojen aarre nyt videona!

On tämä blogi kyllä aikamoinen aarrearkku! Sen jotenkin aina välillä unohtaa, kun tuskailee tässä bloggaajan arjessa – silloin, kun ei oikein tunnu olevan mitään kirjoitettavaa.

Tiedät tyylini: huumoria, heittäytymistä ja syvällistä sanomaa, johon kaikki voivat samaistua. Ja tuolla tyylillä on syntynyt monta suosittua timanttia, jotka vaatisivat myös koostamista kirjan muotoon. Mutta luulenpa, että blogini suosituin kirjaversio voisi olla myös äänikirja. Tai joku näytelty kirja, jos sellainen muoto olemassa olisi.

Tuli vähän leikittyä, ja nyt Youtubessa tarjolla Maija-tädin satutunti aikuisille. Tänään kerron tarinan siitä, kun sinkku lähti sokkotreffeille tunturiin, Arctic Challenge estejuoksukisaan tietenkin. Tämä on yksi blogini kaikkien aikojen suosituimmista tarinoista ja yksi itseänikin edelleen inspiroivimmista kirjoituksista! Sille on syynsä…

Tässä tekemäni trailer

 

Ja tässä koko tarina Youtube-versiona. Ihan erialaisen sävyn juttu saa, kun sen tekee eri muodoissa.

 

Ja tämän linkin takaa löydät tuon heinäkuussa 2016 kirjoitetun tarinan!

Puhetta hedelmällisyydestä

Ehkäisyneuvontaa ja ilmaisia kondomeja tarjotaan nuorille, mutta kuka valistaa heitä pohtimaan hedelmällisyyttä: iän vaikutuksia sekä elämänvalintojen merkitystä lapsen saamiseen jo varhaisessa vaiheessa, jotta sitten kenties myöhemmällä ja liian myöhäisellä iällä asia ei nouse esiin ensimmäistä kertaa elämässä – kuten nyt minulle?

Ehkäisykeskeisyydestä pitäisi siirtyä puhumaan hedelmällisyydestä. Tämä oli iso oivallus hedelmällisyystutkimusprosessissani, joka on nyt käyty läpi.

Yllättävän rankka tämä kokemus on ollut, ja pelottavakin, erityisesti nyt, kun aion kertoa tärkeitä oivalluksiani myös muille. Mutta jo tämä video todistaa, että aihe on nostettava esiin!

 

Lapsettomuusprojekti näkyy ja kuuluu työssäni ja blogissani viikonlopun aikana, ja MaiLifen kautta pääset käsiksi kaikkiin juttuihin. Huomenna klo 8.13–9.00 Radio Suomi Kuopiossa (www.yle.fi/kuopio) aihe suorassa lähetyksessä.

Hedelmällisyystesti, täältä tullaan!

Mitä yli kolmekymppisen lapsettoman sinkun täytyy ymmärtää hedelmällisyydestään ja lapsensaannin mahdollisuuksista? Taannoinen tekstini ”Olen lapseton nelikymppinen sinkku äitiyteen mahdottomassa elämänvaiheessa – pitäisikö nyt pakastaa munasoluja?” herätti teissä niin paljon liikehdintää, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin pistää itseni likoon ehkä hurjimmalla tavalla kuin ikinä.

Näistä asioista kukaan ei puhu ääneen, joten nyt on toimittava: Hedelmällisyystesti, täältä tullaan!

Menen hedelmällisyysklinikalle etsimään vastauksia meitä lapsettomia sinkkunaisia mietityttäviin kysymyksiin ja testautan oman tilanteeni. Mutta koska itselläni ei ole mitään käsitystä mitä nyt tapahtuu, pyydän apuanne, jotta osaan kysyä oikeat kysymykset.

Katso tästä lisää…

 

Viestiä voit toki myös laittaa tämän bloginikin kautta tai somessa!

Olen lapseton nelikymppinen sinkku äitiyteen mahdottomassa elämänvaiheessa – pitäisikö nyt pakastaa munasoluja?

No nyt se iski! Ajatus siitä, että kohta vedellään viimeisiä: Olen äitiyteen iäkäs! Ilmeisesti olen lukenut lehdistä viime päivinä liian monta juttua yli kolmekymppisen hiipuvasta biologisesta kellosta ja menetetyistä mahdollisuuksista, etten voi enää sivuutta aihetta edes itseltäni.

”Varoitusvalo palaa jo 35 vuoden kohdalla”, julistetaan mediassa ja kerrotaan, että nykyuskomuksemme on harha; munasolut haparoituvat hirvittävää tahtia ja nelikymppisenä ne ovat jo aiemmin oletettua heikommassa hapessa (IL 13.4.2018). Toiset jutut syytävät syytöksiä siitä, etteivät yli kolmekymppiset muista kaiken kiireen keskellä kellonsa tikittävän (Yle Kulttuuricocktail 6.4.2018). Ne sanovat, että syy Suomen heikon syntyvyyden takana ovat kranttuudessaan itsekkäät ja uraputkessa kiipivät sinkut.

Ja minä mietin, mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella äitiyteen kohta jo liian vanhan ihmisen; naisen elämäntilanteessa, joka on yksinkertaisesti mahdoton lapsen saantiin.


MINÄ OLEN 37-VUOTIAS nainen, jolla ei ole miestä eikä lapsia. Olen määräaikaisessa työkierteessä ja satunpa vielä työni takia asumaan väliaikaisesti vieraalla paikkakunnalla, jonne en halua kaivaa juuria saati perustaa perhettä.

Menivätkö mahdollisuuteni lapsiin edellisen suhteen kariuduttua, pohdin aika ajoin. Silloin olisi ollut mahdollinen ja toivomani ajankohta. Miehen työn vuoksi vietetty aika ulkomailla oli kuin äitiysloma ilman lasta: suvantovaihe omalla uralla, jotta voi keskittyä kotona toisen tukemiseen. Mutta mies ei halunnut. Ja sitten tulikin ero.

Menneisyyden tapahtumista johtuen nyt on kurottava kasaan kariutuneen suhteen jättämä henkilökohtainen talouden taantuma ja ammennettava umpeen ammatillinen ambitio. On tultava paremmaksi ammattilaiseksi ja ansaittava yksin vakaa talous; turvattava itselle pilarit tulevaisuuteen, vaikka ulkopuoliset määrittelevät tämän itsekkääksi uraputkessa kiipimiseksi. On painettava työsopimuksesta toiseen, sillä pelko työn menettämisestä on perheenperustamisen tarvettakin suurempi.

Onpa sitä myös opeteltava taas luottamaan, poistettava edellisen elämän jättämä pelko parisuhteesta – se, jonka ulkopuolelta uskotaan olevan kranttuuttani miehenvalinnassa.


LAPSEN SAAMINEN JA äitiys ovat tämänhetkisessä elämässäni niin mahdottomia ajatuksia, etten koko asiaa ole vuosikausiin edes pysähtynyt pohtimaan. Miksi hukata aikaa sellaiseen, mitä ei ole kenties tapahtumassakaan? Luojalle kiitos biologinen kelloni ei tässä tilanteessa kärju hädissään hurjaa huutoa; sellaisiakin kun lähelläni näen, enkä voi edes kuvitellakaan kuinka hankala heidän kokemuksensa lapsettomuudesta on. En koe nyt pakonomaista tarvetta saada lasta, mutta kuka ties saattaahan sen johtua siitäkin, että siirrän ajatuksen pois tietoisuudestani osin myös suojellakseni itseäni. Yksin en lasta tekisi missään tilanteessa.

Vaikka asia tuntuu nyt kovin kaukaiselta, päätin, että on pakko pysähtyä hetkeksi ajattelemaan; aika kun on julmaa, ja se todella voi kohta yllättää. Entä jos kello alkaakin kohta huutaa?

Pitäisikö nyt pakastaa munasoluja tulevan varalle? Vai olisiko tarpeen tehdä lapsi jonkun tuntemattoman kanssa vain, että sellaisen saisi? Joko on syytä unohtaa asia kokonaan? Mitä todella tarkoittaa, jos aikoo pakastaa munasolunsa? Ja tekisinkö oikeasti niin?

Mitä minun pitäisi tehdä tai ajatella? Millaisia vaihtoehtoja minulla on? Haluanko edes lapsia?

Ei hajuakaan!

Kuva Madeiran pääkaupungin Funchalin vanhasta kaupungista.

 

Siksi päätin, että otan selvää, mitä muut ajattelevat ja kuinka ikäiseni naisen kannattaa toimia silloin, kun aika vain ei ole oikea, vaikka kello vetää viimeisiään. Haluan selvittää asiaa ammattilaisilta jakaen tietysti oppini kanssasi.

Nyt kuulisin myös mielelläni sinulta: mitä sinä asiasta ajattelet ja millaisia juttuja haluaisit asiantuntijoilta tietää? Millainen sinun tilanteesi on?

Jos et halua kaikkien kesken ajatuksiasi jakaa, laita minulle vaikka Facebook- tai sähköpostiviesti!

Isoin miettein,

Äm

Vain se voi rakastaa, joka haluaa – näin neljä vuotta sinkkuna käänsi käsitykseni romanttisesta rakkaudesta

ISTUIN HELSINKILÄISESSÄ BAARISSA naisporukkamme pikkujouluissa. Tasan neljä vuotta ja kolme päivää sitten olin tullut varta vasten tuolloisesta kodistani Ruotsista juhlimaan tätä upeaa tilaisuutta. Illan aikana katseeni kiinnittyi useamman kerran viereisessä pöydässä ihan vähän liian päihtyneenä notkuvaan mieheen. Hän tarkkaili humalaisen haukan katseella baaritiskille virtaavia, toinen toistaan kimaltavampia naisia.

Hänen hyökkäysvalmiuttaan henki salpaantuneena seuraten, muistan ajatelleeni suurta kiitollisuutta kokien:

– Onneksi en ole sinkku. En jaksaisi tällaista enää ikinä.

Ja sitten. Tasan kolme päivää vaille neljä vuotta sitten, vain viikko tuon baaripohdintani jälkeen.

Karma is a bitch.

Mieheni ilmoitti, että haluaa erota.

Ero ei ollut sillä tavalla mikään kevyt juttu, ja rakkaus repi rikki. Siitä olen sinulle täällä blogissanikin kertonut, esimerkiksi näin ja näin. Siksi neljä vuotta olen ollut nyt yksin koettaen nousta jaloilleni. Ensimäistä kertaa vasta nyt olen voinut edes ajatella uuden romanttisen rakkauden mahdollisuutta. Onhan se vähän hurjaa, ettei ole tuntenut vuosiin läheisyyttä tai sitä miltä tuntuu, kun toinen välittää aidosti, mutta haavat eivät ole antanee armoa.


NELJÄSSÄ VUODESSA OLEN joutunut hahmottamaan itseni täysin uudelleen pala kerrallaan. Samalla on myös ajatukseni rakkaudesta kääntynyt päälaelleen. Se, mitä nyt rakkaudelta toivon, on muuttanut merkittävästi muotoaan.

Ja tänään, jostain kumman syystä, seuraavat sanat purkautuivat paperille. Jotakuinkin näin haluan sinulle tänään oivallukseni rakkaudesta kiteyttää:

 

”VAIN SE VOI rakastaa, joka haluaa.

Ei rakkautta voi pitää kiinni kunnolla, vaan sen täytyy saada olla. Ei rakkautta voi pakottaa, siihen täytyy uskaltaa luottaa.

Ei rakkaus ole vain hetken huumaa. Se on kaunista kasvua, kun sen antaa.


EI RAKKAUDESSA OLE sääntöjä. Se on tila, joka tapahtuu. Se rakentuu.

Ei rakkaus pelasta, se täydentää. Ei rakkaus ratkaise, se antaa kenties yhden vastauksen; ja kohta taas toisen. Se muuttaa alati muotoaan, mutta ei ole vastaus sielun tyhjyyteen koskaan.

Ei rakkaus täytä. Se tarvitsee tilaa. Ja tila sille täytyy tahtoa antaa. Ei rakkautta tee kukaan toinen. Vain se voi rakastaa, joka seisoo tukevasti omilla jaloillaan.


EI RAKKAUS OLE egoja. Se on yhteinen ymmärrys. Kun kaksi keskeneräistä sielua kohtaavat, tahdot voivat tappaa. On oltava yhtä tunteen tuolla puolen.

Ei rakkaus ole yhden ehtoja. Se on tasapuolinen, ei peli, vaan yhdenvertainen – tässä ja nyt, juuri meitä varten.

Ei rakkaus ole prinsessasatu, sen on tavallisten tovereiden tiimi, se, joka toimii silloinkin, kun yksi putoaa pahimmin. Se ei ole kiiltävää kauneutta, vaan hellintä hyväksyntää; se kestää raadollisimmankin rumuuden ja antaa anteeksi sen.

Ei rakkaus ole vaateita. Se on suurinta annettavaa armoa. Laupeutta, jota voi välittää vain jos ensin sen itselleen suo.


EI RAKKAUS KUOLE, vaikka on yksin. Ei tarvitse pelätä, vaikka on yksin. Ei ole kiirettä, vaikka on yksin. Ei rakkautta tule etsiä. Se löytyy, kun sille avautuu.

Ei rakkautta saa käyttää väärin, ja pahinta on pitää välin. Sillä ehei; ei rakkauden vastakohta ole viha. Rakkauden äärilaidalla istuu välinpitämättömyys. Se, ettei tunne mitään, kylmyys. Ja jos, tyytyy vain totuttuun, vähät välittää, saattaa olla syytä irti päästää.


SILLÄ MUISTA, ettei rakkautta ole vain yhtä ainoaa, yksi voi seurata toistaan. Rakkaudella on aikansa ja paikkansa, eikä se aina ole vain unelma lopun elämän ehtoosta. Ei ehkä tavoitekaan. Joskus rakkaus muuttaa niin muotoaan.

Mutta tärkeintä on, ettei ikinä kyynisty koettelemuksissa. Rakkauden luonne on repiä ja taas rakentua uudestaan. Koetosten tarkoitus on kasvattaa.

Niin; kasvattaa, jotta osaa taas rakastaa.”


NO? NIIN EHKÄ KYSYT nyt näiden koskettavien sanojen jälkeen. Mitä minä mahdollisessa seuraavassa romanttisessa rakkaudessa haluan?

Nämä neljä vuotta ovat tehneet minut rakkaudessa rennon. Olen tullut sinuiksi itseni kanssa. Siksi toivon jonain päivänä päätyväni yhteen tasapainoisen kumppanin kanssa. En vaadi ilotulituksia, vaan sen, että kohtaan ihmisen, jonka kanssa voin olla tasan ja turvassa; kainalossa, jossa saan olla juuri tällainen. Se riittää.

Mitä sinä ajattelet? Ehkä välität tämän tekstin sille, joka näitä asioita juuri nyt pohtii.

 

Olen minä tässä neljän vuoden aikana jotain sentäs kokeillut. Tämän tarinan siitä, kun sinkku lähti sokkotreffeille tunturiin (linkki tuossa) haluan sinun lukevan. Siinä on paljon tärkeää ajateltavaa. Kuva: Arctic Challenge 2016 (ja ei, kuvassa en ole minä).

 

/Äm

Ps. Esim kohdasta ”Blogin parhaimmat” tuolla yläpalkissa löydät lisää ajatuksiani parisuhteesta ja sinkkuudesta.

Yhteiskunta syrjii yksinelävää, mutta uhriutuminen se vasta perseestä onkin – näin sinäkin otat vastuun rahastasi, sinkku

Miksi yhteiskunta kurittaa yksineläviä, kysyy Iltalehdessä viikonloppuna julkaistu artikkeli. Sinkuilla menee yhteiskunnassa muita huonommin, ja minulta pyydettiin haastattelua juttuun, sillä olen jo monta kertaa aiemmin toiminut äänenä näille aiheille.

Iltalehden jutussa on monta mielenkiintoista kulmaa, joihin voisin tarttua jatkokäsittelyn aiheena. En kuitenkaan toivo, että tämä keskustelu jää helpon harmittelun, syyttelyiden ja uhriutumisen tasolle. Siksi haluan pohtia tänään sitä, miten voimme omilla toimillamme vaikuttaa taloudelliseen pärjäämiseemme – ovatpa yhteiskunnan yleiset raamit mitkä tahansa.

Koen tärkeäksi avata tarinaani, jotta se voi toimia esimerkkinä ja muistutuksena siitä, miten kenelle tahansa saattaa yllättäen käydä huonosti. Koska sinkkuus, raha ja menetykset ovat monelle vaikea aihe, tunnen olevani myös vastuussa ja velvollinen puhumaan rohkeasti ääneen.  Jos olet nyt ajautunut ensimmäistä kertaa blogiini, voit taustaksi lukea tämän aiemmin kirjoittamani tekstin.

Tässä koko Iltalehden juttu kuvina, klikkaa niitä erilliseen ikkunaan, niin voit suurentaa ja lukea jutun helpommin.

Juttu löytyy nettiversiona täältä, mutta voidaksesi lukea sen kokonaan, on sinun ladattava Iltalehden mobiilisovellus.

 

ON TOTTA, ETTÄ yhteiskunnan rakenne syrjii yksin eläviä, ja tärkeää, että näitä rakenteellisia epäkohtia avataan. Yksin elävien (niin yksinäisten kuin yksin- tai yhteishuoltajuudessa elävien sinkkujen) tilanne on huono, kuten Iltalehden juttu ansiokkaasti konkreettisin esimerkein näyttää. Yhteiskunnan rakennetta on tältä osin ehdottomasti muutettava.

Suurimpia haasteita ovat mm. sinkkujen asumiskustannukset.  Ratkaisuja voisivat olla esimerkiksi jonkinlainen yksinelävien tukijärjestelmä tai kevennetty veroratkaisu. Erityisen tärkeitä ovat myös yksinhuoltajien tuet –  yksin elävät lasten vanhemmat kun ovat meitä lapsettomiakin vaikeammassa tilanteessa. Haaste ovat myös asenteet, joilla yksineläviin suhtaudutaan.

Mutta vaikka yhteiskunta syrjii ja rakenteet ovat haastavat, pahin virhe on se, että uhriutuu. Suomalainen perisynti tuntuu olevan, että olemme tottuneet tukeutumaan yhteiskuntaan; ajattelemme, että se kantaa kaiken vastuun. Ja kun näin ei tapahdu, on helppo jäädä vain valittamaan.

Yhteiskunnan raastavista raameista huolimatta yksilön tasolla tilanteeseen voi vaikuttaa. Sinkulla on myös vastuu omasta elämästään ja yksin eläväkin voi pärjätä taloudellisesti, ainakin yrittää sitä. Mutta  on osattava tehdä asioita oikein ja viisaita valintoja – sekä haluttava myös antaa muutokselle mahdollisuus.


MITEN SINKKU VOI tulla taloudellisesti toimeen ja mitä minun kannattaisi nyt tehdä, kysyin eilen varallisuusvalmentaja Terhi Majasalmelta.

Hän kertoi minulle yksinkertaisen kaavan:

  1. pyri kasvattamaan sitä, mikä luo toisille arvoa ja mistä he ovat sinulle valmiita maksamaan,
  2. säästä,
  3. hanki vararahasto
  4. ja tämän jälkeen aloita tuottavan varallisuuden hankkiminen

Sinkku voi siis pärjätä taloudellisesti hyvin simppelein ohjein: hankkimalla ensin vararahaston ja alkamalla sitten kerryttää omaa varallisuuttaan.


HAAVEILEN TALOUDELLISESTA RIIPPUMATTOMUUDESTA. Tämän toiveen toteuttaminen on ollut näihin päiviin asti mahdotonta, sillä elämäni on muutamien vuosien ajan ollut sitkuttelua nihkeästi kädestä suuhun.

Olen käynyt myös sossun luukulla, ja omasta kokemuksestani käsin tiedostan tarkkaan, että jollekin tekstini näkökulma on mahdoton: aina ei voi edes pientä penniä laittaa säästöön. Mutta KUN ylimääräistä on, kannattaa se laittaa poikimaan.

Nyt olen vihdoin uudessa tilanteessa. Palkastani jää hieman ylimääräistä, ja on mahdollista alkaa laittaa rahaa sivuun säästöön.


KUN JUTTELIN VARALLISUUSVALMENTAJAN kanssa, tajusin yhtäkkiä, että vaikka yhtään fyysistä rahalappusta minulla ei ole vielä ollut varallisuutta kartuttamassa, vaurastumiseni polulla olen kuitenkin tehnyt jo ison työn. Se kulminoituu tuohon ohjeiden ensimmäiseen kohtaan: olen kasvattanut omaa, niin kutsuttua ansaintakykyäni.

Iltalehden jutussa sanotaan, että olen nyt saanut töitä ”vain” seitsemäksi kuukaudeksi ja vieläpä ”satojen kilometrien päästä kotoa”. Olen siis muuttanut työn perässä Helsingistä Kuopioon ja uhrannut paljon muusta elämästäni (jos et tiedä mistä on kyse, lue tämä ja tämä). Olen kuitenkin tehnyt valintani hyvin tietoisesti ja tarkoituksella, eikä tämä ei ole minulle mikään ”vain seitsemän kuukautta”, vaan tavoittellista osaamiseni kartuttamista ja markkina-arvoni nostamista – siis keskeinen osa vaurastumisstrategiaani.

Ajattele! Jo se, että kehittää itseään ja vahvistaa osaamistaan on varallisuuden kartuttamista; kun on enemmän kannuksia, voi esimerkiksi nostaa palkkatoivettaan tai yrittäjänä hinnoitteluaan.

Ja tämä puolestaan kasvattaa varahastoa, siis noin kuuden kuukauden kiinteitä kuluja vastaava määrää rahaa, joka laitetaan sivuun. Kun tällainen vararahasto on kasassa, on hyvä hetki alkaa sijoittaa ja kerryttää varallisuutta.


KAIKKI ALKAA PIENISTÄ palasista, ja vaatii myös vähän viitseliäisyyttä. On aloitettava, jotta voi päästä liikkeelle.

On puhuttava, jotta asioista tulisi arkipäivää mahdollisimman monille. On pohdittava, että voi hahmottaa mikä sopii itselle. On kerrottava, jotta ymmärrettäisiin uhriutumisen ja toimeen tarttumisen ero. Minäkin olen nyt tarpeeksi jakanut päiviteltävää ja pysäyttävää tarinaani. On aika keskittää ”avoin rohkeuteni” omaan toimintaan ja siihen muiden kannustamiseen. Esimerkiksi itselleni nämä eivät ole olleet ollenkaan helppoja, vaikka ehkä jollekin toiselle ihan arkipäivää.  Ehkä tämä motivoi jotain kaltaistani pohtimaan mitä voisi oman taloudellisen hyvinvointinsa eteen tehdä.

Kannattaisi, sillä tämä on yksi keino ottaa elämä omiin käsiinsä, ja varmistaa, että yhteiskunnan raaka raami ei runtele. Kukapa meistä haluaa olla yhteiskunnasta riippuvainen.

/Äm

Arkistojen aarre: Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi kun elin miehen rahoilla

Iltalehteen on tulossa juttu, johon minua haastateltiin. Se kertoo yksin elävien ihmisten taloudesta ja sen loukuista. Linkkaan jutun blogiini vielä myöhemmin, kun saan sen printtiversiona käsiini tai kun se julkaistaan netissä.

Tiedän, että tämä aihe kiinnostaa monia, ja etenkin kun omalla nimellään tällaisessa jutussa esiintyy, moni saattaa ajautua bloginikin ääreen. Tervetuloa! Lehtijutut ovat aina näkökulmaltaan rajattuja, ja siitä syystä haluan vielä avata tarinaa vähän enemmän täällä, sillä se lienee kiinnostava monelle. Edelleenkään ei tunnu helpolta lukea nimensä yhteydessä esimerkiksi sanoja ”sossun luukku”, mutta kun tämä teema elämääni tupsahti ja huomasin miten vaikea siitä on monelle puhua ja miten vähän siitä puhutaan, tiesin, että minun tärkeä tehtäväni on toimia kasvona aiheelle.

En taida olla yksin?

Tämän blogitekstin ”Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi kun elin miehen rahoilla” kirjoitin jo vuosi sitten, kun Kodin Kuvalehdessä ilmestyi edellinen haastatteluni tästä aiheesta otsikolla ”Naisella täytyy olla omat rahat”.

Lue alta millainen minun tarinani on…

 


RAHA, NAINEN JA PARISUHDE – NÄIN MINULLE KÄVI KUN ELIN MIEHEN RAHOILLA
(Teksti julkaistu MaiLifessa 20.10.2016)

 

”Kuinka tyhmä voi ihminen olla, että päästää tilanteensa tuollaiseksi?”

Palaute.

Kodin Kuvalehden haastattelun jälkeen ajatuksia on sadellut. Minulta pyydettiin näkemystä naiseen ja rahaan ja juttu tuli ulos eilen.

Koska se kuitenkin kertoo ajatukseni lyhyessä muodossa, ajattelin, että tähän kysymykseen tyhmyydestä minä vastaan kertomalla sen, kuinka ihminen päästi tilanteensa tällaiseksi. Selitysvelvollinen en ole elämästäni kenellekään, mutta koska minulle on annettu riittävä rokeus rehellisyyteen ja kyky kiteyttää kokemuksia toisia koskettavalla tavalla, haluan antaa kokemastani tämän opin sinulle.

* * *

VIISI VUOTTA SITTEN, aika lailla juuri näihin aikoihin, voimani alkoivat hiipua. Oli ollut jo pitkään sairastelua, kaikenlaista kummallista, juoksua sairaaloissa ja haasteita viestintäyritykseni kanssa. Oli suuri ylpeys ja tahto näyttää; tästä firmasta tulee kova juttu ja minusta tiukka bisnesmimmi. Jokin oli kuitenkin vialla ja se vaivasi päätäni. Pitkään aikaan en osannut sanoittaa ongelmaani, mutta jossain vaiheessa aloin lopulta ymmärtää: suurin lastini oli yritys, jota yritin raahata rinnallani. Kovin kipuni olikin yhtäkkiä se, joka kerran oli ollut suurin unelmani.

Seurasi nopeaa toimintaa, pohdintoja ja järjestelyjä. Pari kuukautta myöhemmin päädyin ratkaisuun, jossa siirsin osakkeeni yhtiökumppanille nimellisellä kauppahinnalla – firmalla kun ei suurta arvoa katsottu siinä kohtaa olevan. Toisin kuin usein ajatellaan, aina yrittäjä ei tule rikkaaksi yritysmyynnillä. Olin painanut monta vuotta kohti unelmaani, vähin korvauksin silloinkin, joten säästöjä ei ollut.

Mutta muitakaan vaihtoehtoja en enää nähnyt. Ensimmäistä kertaa elämässäni hyppäsin tyhjään vailla tietoa mitä seuraavaksi tekisin; ehkä onnellisenkin tietämättömänä, että tällaisia tilanteita tulisi vielä tarinassani riittämään.

Jatkoin töitä itsenäisenä yrittäjänä ja aloin saada hyvin työkeikkaa. Sain rahaa ihan ok ja pärjäsin.

 

YRITYKSEN TAAKSEJÄTTÄMISEN JOHDOSTA minussa vapautui erilaisia energioita: yksi niistä suuntautui yllättävään rakkauteen. Niinhän siinä kävi, että ratkastua pätkähdin mieheen, joka oli muuttamassa Ruotsiin oman työnsä takia. Olimme aikeissa kaukosuhteeseen, kunnes hän eräänä kesäpäivänä pudotti pommin ja kysyi minua muuttamaan mukaansa. Viikon verran pohdin töitäni, tulevaisuuttani, rahojani, kaikkea mahdollista, ja päätin lopulta antaa yllättävälle tilanteelle mahdollisuuden.

Minä muuttaisin Ruotsiin!

Ihanaa alkuhuumaa uudessa rakkaudessa ja kotikaupungissa. Rahat riittivät ja tein vielä työkeikkaa Suomeenkin. Onneksi sain nopeasti ensimäisen työpaikkani Ruotsissa. Työ oli osa-aikaista, koulutustani vastaamatonta ja kotoa käsin tehtävää, mutta parempi kuin ei mitään. Olin onnellinen, sillä tämä oli alkuni ruotsalaiseen yhteiskuntaan sulautumisessa.

Siitä se kierre kai kuitenkin sitten vähitellen alkoi. Arjessamme tapahtui joitakin yllättäviä asioita, joissa tein valinnan auttaa miestäni ja viivyttää oman työn etsimistä. Oli minulla muutama oma raha silloin tällöin, mutta muuten elettiin paljon toisen pussilla. Raha oli päivittäinen puristuksen aihe päässäni ja se alkoi myös vaikuttaa suhteeseen.

Minulle tilanne loi valtavan altavastaajan aseman vieläpä kun elettiin maailmassa, jossa perheen toinen osapuoli oli kaikessa tärkein työnsä takia. Minä en ollut meidän kaksikosta niin merkityksellinen ja hyväksyin sen, sillä ajattelin asian olevan väliaikaista ja uskoin suhteemme mahdollisuuksiin. Aloin ajatella myös lastenteon mahdollisuutta, olisihan ollut siihen oivallinen aika, mutta… noh, siihen ei lopulta ollutkaan niin oivallinen monesta eri syystä.

Mestoilla kotikaupungissani Ruotsissa kesällä 2013 😀

 

PAINUIN PÄIVITTÄIN PIENEMMÄKSI ja pienemmäksi. Elintilani kapeni, sillä en voinut esimerkiksi harrastaa omin rahoin. Uusi maailma, jossa elimme, ei ollut minun. Minulla ei ollut omia ystäviä, ei kannustavia tai ylösnostavia voimia, tukea, koulutustani ja kokemustanivastaamaton osa-aikainen ja vieläpä kotoa tehty. Aloin itsekin taantua, vaikka yritin kaikkeni (olen täälläki jakanut kanssasi esim. kokemuksiani työnhausta Ruotsissa). En kertonut tilanteestani kenellekään. Miehen ollessa usein työmatkoilla minä istuin kotona ja pläräsin Ruotsin työvoimaviranomaisen työtarjouksia. Pohdin Suomeen paluutakin ja vaihtoehtoja järjestää elämämme uudella tavalla. Totesimme kuitenkin haluavamme asua samassa paikassa.

Sitten kävi kuten kävi. Tuli yllättävä ero, monelta osin varmasti tästäkin tilanteesta johtuen, joka romutti kaiken. Tulin takaisin Suomeen nopeasti rahattomana, kodittomana ja työttömänä. Aloin kursia elämää kasaan pienin paloin vanhempieni tukemana.

Paljon tapahtumia ja elettyä elämää, joita päätin rohkeasti jakaa kanssasi tässä blogissakin.

Lisebergin huvipuistossa Göteborgissa lokakuussa 2013

 

KAIKEN ON TÄYTYNYT TAPAHTUA, jotta voin istua nyt tässä ja kirjoittaa sinulle tänään näin, vastausta kysymykseen siitä kuinka tyhmä ihminen on, kun päästää tilanteensa tällaiseksi.

En minä siihen osaa vastata, sillä en ajattele olevani tai olleeni tyhmä. Ehkä olennaisempi kysymys on se, kuinka viisas ihmisestä tulee, kun antaa itsensä oppia kokemastaan ja kuinka hän voi kokemuksiaan muille esimerkkinä jakaa?

Ehkä joitakin asioita olisin voinut harkita tarkemmin, ehkä en. Jokainen valintani on omani, ei kenekään muun. Uskon, että kussakin elämämme vaiheessa teemme päätökset tilanteen mukaisin resurssein ja kyvyin, tiedoilla ja näkemyksillä, jotka meillä siinä hetkessä on. Ei voi kuin oppia ja yrittää taas olla niiden oppien avulla paras mahdollinen versio itsestään.

Tekemäni päätökset vaikuttavat elämääni edelleen valtavasti. Matkan varrella olen tehnyt uusia tietoisia uraani liittyviä valintoja, jotka ovat tarkoittaneet, että taloudellista kestokykyäni koetellaan varmasti vielä hetken. Mutta, kuten kerroin pari viikkoa sitten, uusimpaan yllätykseen, onnettomuuteen, joka taas haastaa tilanteeni, en ollut osannut varautua. Suurimmalta osin tämäkin hetkellinen kriisini konkretisoituu taloudessa.

 

OLEN HÄVENNYT TILANNETTANI JA ELÄMÄÄNI varmasti tuhansia tunteja oppien lopulta sen, ettei tässä olekaan mitään hävettävää. Hävettävää olisi se, ettei itse kaikesta huolimatta uskoisi mahdollisuuteen nousta ja mennä eteenpäin. Minulle valintani ovat maksaneet paljon ja tulevat vielä maksamaan. Mutta silti uskon, että hienot ajat ovat edessä.

Kokemukseni on muuttanut suhtautumisen rahaan täysin. Ennen raha oli suurin pelkoni, nyt opettelen päivittäin kohtaamaan rahan pelinappulana, asiana, jota kyllä maailmassa on, ja joka kyllä minunkin laariini vielä napsahtaa kunhan teen oikeita asioita. Oikeat asiat ovat itseensä uskominen, mutta myös suunnittelu. Minä olen hakenut neuvoja mm. talosvalmentajalta. Muutos on tapahtunut myös arvoissani: enää raha ei ole minulle jumala, vaan se on tarpeellinen ja hyvä kaveri, kunhan siihen osaa suhtautua oikein ja puhua siitä oikeilla sanoin.

Sitä meidän pitäisi tehdä, naistenkin, että puhuisimme rahasta ja jakaisimme kokemuksiamme.

Tämä kuva on eräästä aiemmasta tekstistäni, sopi jotenkin tähän kirjoitukseen.

 

PARISUHTEESTA MINÄ OPIN sen, että suhteen on (kun meillä länsimaissa on mahdollista) perustuttava aina tasapainoon. En puhu tasa-arvostakaan, vaan tasaPAINOSTA monessa eri osa-alueessa. Ja jos rahassa on suuri epätasapaino, että toinen on toisen alla, kontrollissakin (sillä sitäkin toisen rahoilla eläminen voi tarkoittaa), syö tämä aina toisen vapautta. Ja koska elämä on arvaamaton, kun nämä asiat on yhdessä ääneen todettu ja sunniteltu, voi luottaa, että minkä tahansa käänteen tapahtuessa selviää aina omille jaloilleen. Elämässä on toki aina vaiheita, joissa joskus luonnollisesti ollaan enemmän toisen varassa, sehän on luonnollista. Mutta se ei saa olla pysyvä tila.

Enkä ikinä enää anna itseni kenenkään toisen rahojen varaan. Oltuani sinkku kohta kolme vuotta, uuden parisuhteen syntymisen mahdollisuuteen tilanteeni ja kokemukseni vaikuttaa suuresti. En koe olevani vielä valmis, sillä en ole riittävällä tavalla omilla jaloillani. Oma ajatushan tämä vain on, mutta minulle kovin todellinen. En halua, uskalla (mikä ikinä se oikea motiivi onkaan) avautua uudelle, ennen kuin tunnen itseni vahvemmaksi taloudellisesti.

 

EN OLE SELVINNYT ihan vielä. Olen etsinyt omia jalkojani pitkään, juuri nyt aivan kirjaimellisestikin, oi elämän ihanaa ironiaa.

Suurin oppini kaikesta on se, että elämä on arvaamaton, ja siksi meistä jokaisen on varauduttava selviämään aivan yksin. Apua saa pyytää ja sitä tulee ottaa vastaan sekä antaa muille, mutta lopulta me nousemme vain omin voimin.

 

Oletko kokenut jotain vastaavaa kuin minä?  Miten sinä ajattelet rahasta ja parisuhteesta? Mies! Mitä sinä ajattelet?

Näitä rantoja minä rakastin ja kaipaan kovasti edelleen. Tähän pieneen lounas-ruotsalaiseen kaupunkiin sydämeni jäi ja pidin siellä asumisesta, vaikka harmillisesti elämä siellä ei lopulta onnistuntukaan. Kuva elokuulta 2013.

 

Kirjoituksiani rahasta ja rahattomuudesta löydät täältä lisää.

Rikasta viikonloppua sinulle, ystäväni! Muistathan, että elämä on suurinta rikkautta. Rahaa tarvitaan, ja sen puute tekee onnettomaksi. Mutta mitään ongelmia se ei lopulta ratkaise.

/Äm, joka muistuttaa vielä, että tämäkin kertomus koskettaa vain minua, omia kokemuksiani ja elämääni, ei tarinan muita osapuolia.

 

Ps. sinisten linkkien takana tarinoita tässä lyhyesti nostamieni tapahtumien takaa