Yhteiskunta syrjii yksinelävää, mutta uhriutuminen se vasta perseestä onkin – näin sinäkin otat vastuun rahastasi, sinkku

Miksi yhteiskunta kurittaa yksineläviä, kysyy Iltalehdessä viikonloppuna julkaistu artikkeli. Sinkuilla menee yhteiskunnassa muita huonommin, ja minulta pyydettiin haastattelua juttuun, sillä olen jo monta kertaa aiemmin toiminut äänenä näille aiheille.

Iltalehden jutussa on monta mielenkiintoista kulmaa, joihin voisin tarttua jatkokäsittelyn aiheena. En kuitenkaan toivo, että tämä keskustelu jää helpon harmittelun, syyttelyiden ja uhriutumisen tasolle. Siksi haluan pohtia tänään sitä, miten voimme omilla toimillamme vaikuttaa taloudelliseen pärjäämiseemme – ovatpa yhteiskunnan yleiset raamit mitkä tahansa.

Koen tärkeäksi avata tarinaani, jotta se voi toimia esimerkkinä ja muistutuksena siitä, miten kenelle tahansa saattaa yllättäen käydä huonosti. Koska sinkkuus, raha ja menetykset ovat monelle vaikea aihe, tunnen olevani myös vastuussa ja velvollinen puhumaan rohkeasti ääneen.  Jos olet nyt ajautunut ensimmäistä kertaa blogiini, voit taustaksi lukea tämän aiemmin kirjoittamani tekstin.

Tässä koko Iltalehden juttu kuvina, klikkaa niitä erilliseen ikkunaan, niin voit suurentaa ja lukea jutun helpommin.

Juttu löytyy nettiversiona täältä, mutta voidaksesi lukea sen kokonaan, on sinun ladattava Iltalehden mobiilisovellus.

 

ON TOTTA, ETTÄ yhteiskunnan rakenne syrjii yksin eläviä, ja tärkeää, että näitä rakenteellisia epäkohtia avataan. Yksin elävien (niin yksinäisten kuin yksin- tai yhteishuoltajuudessa elävien sinkkujen) tilanne on huono, kuten Iltalehden juttu ansiokkaasti konkreettisin esimerkein näyttää. Yhteiskunnan rakennetta on tältä osin ehdottomasti muutettava.

Suurimpia haasteita ovat mm. sinkkujen asumiskustannukset.  Ratkaisuja voisivat olla esimerkiksi jonkinlainen yksinelävien tukijärjestelmä tai kevennetty veroratkaisu. Erityisen tärkeitä ovat myös yksinhuoltajien tuet –  yksin elävät lasten vanhemmat kun ovat meitä lapsettomiakin vaikeammassa tilanteessa. Haaste ovat myös asenteet, joilla yksineläviin suhtaudutaan.

Mutta vaikka yhteiskunta syrjii ja rakenteet ovat haastavat, pahin virhe on se, että uhriutuu. Suomalainen perisynti tuntuu olevan, että olemme tottuneet tukeutumaan yhteiskuntaan; ajattelemme, että se kantaa kaiken vastuun. Ja kun näin ei tapahdu, on helppo jäädä vain valittamaan.

Yhteiskunnan raastavista raameista huolimatta yksilön tasolla tilanteeseen voi vaikuttaa. Sinkulla on myös vastuu omasta elämästään ja yksin eläväkin voi pärjätä taloudellisesti, ainakin yrittää sitä. Mutta  on osattava tehdä asioita oikein ja viisaita valintoja – sekä haluttava myös antaa muutokselle mahdollisuus.


MITEN SINKKU VOI tulla taloudellisesti toimeen ja mitä minun kannattaisi nyt tehdä, kysyin eilen varallisuusvalmentaja Terhi Majasalmelta.

Hän kertoi minulle yksinkertaisen kaavan:

  1. pyri kasvattamaan sitä, mikä luo toisille arvoa ja mistä he ovat sinulle valmiita maksamaan,
  2. säästä,
  3. hanki vararahasto
  4. ja tämän jälkeen aloita tuottavan varallisuuden hankkiminen

Sinkku voi siis pärjätä taloudellisesti hyvin simppelein ohjein: hankkimalla ensin vararahaston ja alkamalla sitten kerryttää omaa varallisuuttaan.


HAAVEILEN TALOUDELLISESTA RIIPPUMATTOMUUDESTA. Tämän toiveen toteuttaminen on ollut näihin päiviin asti mahdotonta, sillä elämäni on muutamien vuosien ajan ollut sitkuttelua nihkeästi kädestä suuhun.

Olen käynyt myös sossun luukulla, ja omasta kokemuksestani käsin tiedostan tarkkaan, että jollekin tekstini näkökulma on mahdoton: aina ei voi edes pientä penniä laittaa säästöön. Mutta KUN ylimääräistä on, kannattaa se laittaa poikimaan.

Nyt olen vihdoin uudessa tilanteessa. Palkastani jää hieman ylimääräistä, ja on mahdollista alkaa laittaa rahaa sivuun säästöön.


KUN JUTTELIN VARALLISUUSVALMENTAJAN kanssa, tajusin yhtäkkiä, että vaikka yhtään fyysistä rahalappusta minulla ei ole vielä ollut varallisuutta kartuttamassa, vaurastumiseni polulla olen kuitenkin tehnyt jo ison työn. Se kulminoituu tuohon ohjeiden ensimmäiseen kohtaan: olen kasvattanut omaa, niin kutsuttua ansaintakykyäni.

Iltalehden jutussa sanotaan, että olen nyt saanut töitä ”vain” seitsemäksi kuukaudeksi ja vieläpä ”satojen kilometrien päästä kotoa”. Olen siis muuttanut työn perässä Helsingistä Kuopioon ja uhrannut paljon muusta elämästäni (jos et tiedä mistä on kyse, lue tämä ja tämä). Olen kuitenkin tehnyt valintani hyvin tietoisesti ja tarkoituksella, eikä tämä ei ole minulle mikään ”vain seitsemän kuukautta”, vaan tavoittellista osaamiseni kartuttamista ja markkina-arvoni nostamista – siis keskeinen osa vaurastumisstrategiaani.

Ajattele! Jo se, että kehittää itseään ja vahvistaa osaamistaan on varallisuuden kartuttamista; kun on enemmän kannuksia, voi esimerkiksi nostaa palkkatoivettaan tai yrittäjänä hinnoitteluaan.

Ja tämä puolestaan kasvattaa varahastoa, siis noin kuuden kuukauden kiinteitä kuluja vastaava määrää rahaa, joka laitetaan sivuun. Kun tällainen vararahasto on kasassa, on hyvä hetki alkaa sijoittaa ja kerryttää varallisuutta.


KAIKKI ALKAA PIENISTÄ palasista, ja vaatii myös vähän viitseliäisyyttä. On aloitettava, jotta voi päästä liikkeelle.

On puhuttava, jotta asioista tulisi arkipäivää mahdollisimman monille. On pohdittava, että voi hahmottaa mikä sopii itselle. On kerrottava, jotta ymmärrettäisiin uhriutumisen ja toimeen tarttumisen ero. Minäkin olen nyt tarpeeksi jakanut päiviteltävää ja pysäyttävää tarinaani. On aika keskittää ”avoin rohkeuteni” omaan toimintaan ja siihen muiden kannustamiseen. Esimerkiksi itselleni nämä eivät ole olleet ollenkaan helppoja, vaikka ehkä jollekin toiselle ihan arkipäivää.  Ehkä tämä motivoi jotain kaltaistani pohtimaan mitä voisi oman taloudellisen hyvinvointinsa eteen tehdä.

Kannattaisi, sillä tämä on yksi keino ottaa elämä omiin käsiinsä, ja varmistaa, että yhteiskunnan raaka raami ei runtele. Kukapa meistä haluaa olla yhteiskunnasta riippuvainen.

/Äm

Mainokset

Arkistojen aarre: Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi kun elin miehen rahoilla

Iltalehteen on tulossa juttu, johon minua haastateltiin. Se kertoo yksin elävien ihmisten taloudesta ja sen loukuista. Linkkaan jutun blogiini vielä myöhemmin, kun saan sen printtiversiona käsiini tai kun se julkaistaan netissä.

Tiedän, että tämä aihe kiinnostaa monia, ja etenkin kun omalla nimellään tällaisessa jutussa esiintyy, moni saattaa ajautua bloginikin ääreen. Tervetuloa! Lehtijutut ovat aina näkökulmaltaan rajattuja, ja siitä syystä haluan vielä avata tarinaa vähän enemmän täällä, sillä se lienee kiinnostava monelle. Edelleenkään ei tunnu helpolta lukea nimensä yhteydessä esimerkiksi sanoja ”sossun luukku”, mutta kun tämä teema elämääni tupsahti ja huomasin miten vaikea siitä on monelle puhua ja miten vähän siitä puhutaan, tiesin, että minun tärkeä tehtäväni on toimia kasvona aiheelle.

En taida olla yksin?

Tämän blogitekstin ”Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi kun elin miehen rahoilla” kirjoitin jo vuosi sitten, kun Kodin Kuvalehdessä ilmestyi edellinen haastatteluni tästä aiheesta otsikolla ”Naisella täytyy olla omat rahat”.

Lue alta millainen minun tarinani on…

 


RAHA, NAINEN JA PARISUHDE – NÄIN MINULLE KÄVI KUN ELIN MIEHEN RAHOILLA
(Teksti julkaistu MaiLifessa 20.10.2016)

 

”Kuinka tyhmä voi ihminen olla, että päästää tilanteensa tuollaiseksi?”

Palaute.

Kodin Kuvalehden haastattelun jälkeen ajatuksia on sadellut. Minulta pyydettiin näkemystä naiseen ja rahaan ja juttu tuli ulos eilen.

Koska se kuitenkin kertoo ajatukseni lyhyessä muodossa, ajattelin, että tähän kysymykseen tyhmyydestä minä vastaan kertomalla sen, kuinka ihminen päästi tilanteensa tällaiseksi. Selitysvelvollinen en ole elämästäni kenellekään, mutta koska minulle on annettu riittävä rokeus rehellisyyteen ja kyky kiteyttää kokemuksia toisia koskettavalla tavalla, haluan antaa kokemastani tämän opin sinulle.

* * *

VIISI VUOTTA SITTEN, aika lailla juuri näihin aikoihin, voimani alkoivat hiipua. Oli ollut jo pitkään sairastelua, kaikenlaista kummallista, juoksua sairaaloissa ja haasteita viestintäyritykseni kanssa. Oli suuri ylpeys ja tahto näyttää; tästä firmasta tulee kova juttu ja minusta tiukka bisnesmimmi. Jokin oli kuitenkin vialla ja se vaivasi päätäni. Pitkään aikaan en osannut sanoittaa ongelmaani, mutta jossain vaiheessa aloin lopulta ymmärtää: suurin lastini oli yritys, jota yritin raahata rinnallani. Kovin kipuni olikin yhtäkkiä se, joka kerran oli ollut suurin unelmani.

Seurasi nopeaa toimintaa, pohdintoja ja järjestelyjä. Pari kuukautta myöhemmin päädyin ratkaisuun, jossa siirsin osakkeeni yhtiökumppanille nimellisellä kauppahinnalla – firmalla kun ei suurta arvoa katsottu siinä kohtaa olevan. Toisin kuin usein ajatellaan, aina yrittäjä ei tule rikkaaksi yritysmyynnillä. Olin painanut monta vuotta kohti unelmaani, vähin korvauksin silloinkin, joten säästöjä ei ollut.

Mutta muitakaan vaihtoehtoja en enää nähnyt. Ensimmäistä kertaa elämässäni hyppäsin tyhjään vailla tietoa mitä seuraavaksi tekisin; ehkä onnellisenkin tietämättömänä, että tällaisia tilanteita tulisi vielä tarinassani riittämään.

Jatkoin töitä itsenäisenä yrittäjänä ja aloin saada hyvin työkeikkaa. Sain rahaa ihan ok ja pärjäsin.

 

YRITYKSEN TAAKSEJÄTTÄMISEN JOHDOSTA minussa vapautui erilaisia energioita: yksi niistä suuntautui yllättävään rakkauteen. Niinhän siinä kävi, että ratkastua pätkähdin mieheen, joka oli muuttamassa Ruotsiin oman työnsä takia. Olimme aikeissa kaukosuhteeseen, kunnes hän eräänä kesäpäivänä pudotti pommin ja kysyi minua muuttamaan mukaansa. Viikon verran pohdin töitäni, tulevaisuuttani, rahojani, kaikkea mahdollista, ja päätin lopulta antaa yllättävälle tilanteelle mahdollisuuden.

Minä muuttaisin Ruotsiin!

Ihanaa alkuhuumaa uudessa rakkaudessa ja kotikaupungissa. Rahat riittivät ja tein vielä työkeikkaa Suomeenkin. Onneksi sain nopeasti ensimäisen työpaikkani Ruotsissa. Työ oli osa-aikaista, koulutustani vastaamatonta ja kotoa käsin tehtävää, mutta parempi kuin ei mitään. Olin onnellinen, sillä tämä oli alkuni ruotsalaiseen yhteiskuntaan sulautumisessa.

Siitä se kierre kai kuitenkin sitten vähitellen alkoi. Arjessamme tapahtui joitakin yllättäviä asioita, joissa tein valinnan auttaa miestäni ja viivyttää oman työn etsimistä. Oli minulla muutama oma raha silloin tällöin, mutta muuten elettiin paljon toisen pussilla. Raha oli päivittäinen puristuksen aihe päässäni ja se alkoi myös vaikuttaa suhteeseen.

Minulle tilanne loi valtavan altavastaajan aseman vieläpä kun elettiin maailmassa, jossa perheen toinen osapuoli oli kaikessa tärkein työnsä takia. Minä en ollut meidän kaksikosta niin merkityksellinen ja hyväksyin sen, sillä ajattelin asian olevan väliaikaista ja uskoin suhteemme mahdollisuuksiin. Aloin ajatella myös lastenteon mahdollisuutta, olisihan ollut siihen oivallinen aika, mutta… noh, siihen ei lopulta ollutkaan niin oivallinen monesta eri syystä.

Mestoilla kotikaupungissani Ruotsissa kesällä 2013 😀

 

PAINUIN PÄIVITTÄIN PIENEMMÄKSI ja pienemmäksi. Elintilani kapeni, sillä en voinut esimerkiksi harrastaa omin rahoin. Uusi maailma, jossa elimme, ei ollut minun. Minulla ei ollut omia ystäviä, ei kannustavia tai ylösnostavia voimia, tukea, koulutustani ja kokemustanivastaamaton osa-aikainen ja vieläpä kotoa tehty. Aloin itsekin taantua, vaikka yritin kaikkeni (olen täälläki jakanut kanssasi esim. kokemuksiani työnhausta Ruotsissa). En kertonut tilanteestani kenellekään. Miehen ollessa usein työmatkoilla minä istuin kotona ja pläräsin Ruotsin työvoimaviranomaisen työtarjouksia. Pohdin Suomeen paluutakin ja vaihtoehtoja järjestää elämämme uudella tavalla. Totesimme kuitenkin haluavamme asua samassa paikassa.

Sitten kävi kuten kävi. Tuli yllättävä ero, monelta osin varmasti tästäkin tilanteesta johtuen, joka romutti kaiken. Tulin takaisin Suomeen nopeasti rahattomana, kodittomana ja työttömänä. Aloin kursia elämää kasaan pienin paloin vanhempieni tukemana.

Paljon tapahtumia ja elettyä elämää, joita päätin rohkeasti jakaa kanssasi tässä blogissakin.

Lisebergin huvipuistossa Göteborgissa lokakuussa 2013

 

KAIKEN ON TÄYTYNYT TAPAHTUA, jotta voin istua nyt tässä ja kirjoittaa sinulle tänään näin, vastausta kysymykseen siitä kuinka tyhmä ihminen on, kun päästää tilanteensa tällaiseksi.

En minä siihen osaa vastata, sillä en ajattele olevani tai olleeni tyhmä. Ehkä olennaisempi kysymys on se, kuinka viisas ihmisestä tulee, kun antaa itsensä oppia kokemastaan ja kuinka hän voi kokemuksiaan muille esimerkkinä jakaa?

Ehkä joitakin asioita olisin voinut harkita tarkemmin, ehkä en. Jokainen valintani on omani, ei kenekään muun. Uskon, että kussakin elämämme vaiheessa teemme päätökset tilanteen mukaisin resurssein ja kyvyin, tiedoilla ja näkemyksillä, jotka meillä siinä hetkessä on. Ei voi kuin oppia ja yrittää taas olla niiden oppien avulla paras mahdollinen versio itsestään.

Tekemäni päätökset vaikuttavat elämääni edelleen valtavasti. Matkan varrella olen tehnyt uusia tietoisia uraani liittyviä valintoja, jotka ovat tarkoittaneet, että taloudellista kestokykyäni koetellaan varmasti vielä hetken. Mutta, kuten kerroin pari viikkoa sitten, uusimpaan yllätykseen, onnettomuuteen, joka taas haastaa tilanteeni, en ollut osannut varautua. Suurimmalta osin tämäkin hetkellinen kriisini konkretisoituu taloudessa.

 

OLEN HÄVENNYT TILANNETTANI JA ELÄMÄÄNI varmasti tuhansia tunteja oppien lopulta sen, ettei tässä olekaan mitään hävettävää. Hävettävää olisi se, ettei itse kaikesta huolimatta uskoisi mahdollisuuteen nousta ja mennä eteenpäin. Minulle valintani ovat maksaneet paljon ja tulevat vielä maksamaan. Mutta silti uskon, että hienot ajat ovat edessä.

Kokemukseni on muuttanut suhtautumisen rahaan täysin. Ennen raha oli suurin pelkoni, nyt opettelen päivittäin kohtaamaan rahan pelinappulana, asiana, jota kyllä maailmassa on, ja joka kyllä minunkin laariini vielä napsahtaa kunhan teen oikeita asioita. Oikeat asiat ovat itseensä uskominen, mutta myös suunnittelu. Minä olen hakenut neuvoja mm. talosvalmentajalta. Muutos on tapahtunut myös arvoissani: enää raha ei ole minulle jumala, vaan se on tarpeellinen ja hyvä kaveri, kunhan siihen osaa suhtautua oikein ja puhua siitä oikeilla sanoin.

Sitä meidän pitäisi tehdä, naistenkin, että puhuisimme rahasta ja jakaisimme kokemuksiamme.

Tämä kuva on eräästä aiemmasta tekstistäni, sopi jotenkin tähän kirjoitukseen.

 

PARISUHTEESTA MINÄ OPIN sen, että suhteen on (kun meillä länsimaissa on mahdollista) perustuttava aina tasapainoon. En puhu tasa-arvostakaan, vaan tasaPAINOSTA monessa eri osa-alueessa. Ja jos rahassa on suuri epätasapaino, että toinen on toisen alla, kontrollissakin (sillä sitäkin toisen rahoilla eläminen voi tarkoittaa), syö tämä aina toisen vapautta. Ja koska elämä on arvaamaton, kun nämä asiat on yhdessä ääneen todettu ja sunniteltu, voi luottaa, että minkä tahansa käänteen tapahtuessa selviää aina omille jaloilleen. Elämässä on toki aina vaiheita, joissa joskus luonnollisesti ollaan enemmän toisen varassa, sehän on luonnollista. Mutta se ei saa olla pysyvä tila.

Enkä ikinä enää anna itseni kenenkään toisen rahojen varaan. Oltuani sinkku kohta kolme vuotta, uuden parisuhteen syntymisen mahdollisuuteen tilanteeni ja kokemukseni vaikuttaa suuresti. En koe olevani vielä valmis, sillä en ole riittävällä tavalla omilla jaloillani. Oma ajatushan tämä vain on, mutta minulle kovin todellinen. En halua, uskalla (mikä ikinä se oikea motiivi onkaan) avautua uudelle, ennen kuin tunnen itseni vahvemmaksi taloudellisesti.

 

EN OLE SELVINNYT ihan vielä. Olen etsinyt omia jalkojani pitkään, juuri nyt aivan kirjaimellisestikin, oi elämän ihanaa ironiaa.

Suurin oppini kaikesta on se, että elämä on arvaamaton, ja siksi meistä jokaisen on varauduttava selviämään aivan yksin. Apua saa pyytää ja sitä tulee ottaa vastaan sekä antaa muille, mutta lopulta me nousemme vain omin voimin.

 

Oletko kokenut jotain vastaavaa kuin minä?  Miten sinä ajattelet rahasta ja parisuhteesta? Mies! Mitä sinä ajattelet?

Näitä rantoja minä rakastin ja kaipaan kovasti edelleen. Tähän pieneen lounas-ruotsalaiseen kaupunkiin sydämeni jäi ja pidin siellä asumisesta, vaikka harmillisesti elämä siellä ei lopulta onnistuntukaan. Kuva elokuulta 2013.

 

Kirjoituksiani rahasta ja rahattomuudesta löydät täältä lisää.

Rikasta viikonloppua sinulle, ystäväni! Muistathan, että elämä on suurinta rikkautta. Rahaa tarvitaan, ja sen puute tekee onnettomaksi. Mutta mitään ongelmia se ei lopulta ratkaise.

/Äm, joka muistuttaa vielä, että tämäkin kertomus koskettaa vain minua, omia kokemuksiani ja elämääni, ei tarinan muita osapuolia.

 

Ps. sinisten linkkien takana tarinoita tässä lyhyesti nostamieni tapahtumien takaa

Rikki mennyt elämä on korjattava pala kerrallaan – ulkopuoliset neuvot voivat myös tuhota

Piippiip. Whatsapp. ”Miten menee, onko jo löytynyt savolainen mies?” Plimplopm. Messenger. ”Noooo, joko on joku komee napattu? Sä niin tarttet nyt jo seuraa. Hei, kohta neljä vuotta, hei!”  Piripiri. Puhelin. ”Hei, nyt kyllä alat ottaa ton elämäs haltuun. Meet Tinderiin. Sä tarttet miehen.”

Viriviritööttööt.

Minun pääni.

Jostain syystä keskustelut viime aikoina ovat kulkeneet tätä rataa. Jostain syystä ulkopuolisia kiinnostaa ja huolestuttaa elämässäni se, miten ja mistä löydän miehen. Mutta minä sanon:

Lopettakaa.

Huolenpito lämmittää, ja arvostan sitä todella, sillä tiedän sen tulevan kyselijöiden sydämistä. Mutta kuultuani riittävän monta kertaa saman kysymyksen ennen mitään muita uteluja elämästäni, tajusin, että ehkä voisin kirjoittaa aiheesta…

Kun päädyin aikoinaan Ruotsiin, oli elämä siellä täynnä jos jonkinlaista käännettä. Mutta monia niistä muistelen hymy huulilla. Kuten tätä tarinaa nimeltä ”Ruusupitsiverhogate”.

 

ÄH, ON VAIKEAA pukea sanoiksi ajatusteni virtaa. Yritän kirjoittaa tekstiin vain yhden selkeän näkökulman, mutta siihen tunkee väistämättä kaksi: toisaalta ajatus siitä, millainen prosessi on rikki menneen elämän korjaaminen ja toisaalta siitä, kuinka tärkeää on muistaa ettei toisen elämää voi arvioida omasta elämäntilanteesta ja kriteeristöstä käsin.

Näitä kahta asiaa en ole voinut olla ajattelematta viime aikoina kohdatessani tuttavieni ja lukijoitteni kysymyksiä seuraelämästäni tai parisuhdehalukkuudestani tällä hetkellä.

Ehkä nuo näkökulmat soljahtavat tässä tuotoksessa toisiinsa yhteenliittyväksi teemaksi; sellaiseksi, joka ei oikeastaan kerro mitään minusta, vaan  auttaa sinua ymmärtämään jotain. Kenties elämäsi on mennyt juuri rikki tai koet huolta jostain läheisestäsi elämäntilanteessaan ja koetat kaikin keinoin löytää hänelle oikeat ohjeet?

 

Jos elämässäsi on nyt meneillään todella vaikea hetki, tästä ajatuksestani saattaa olla sinulle jotain hyötyä. Kannattaa lukea: ”Joskus on pelättävä kuolevansa voidakeseen uskaltaa elää”.

 

MINÄ OLEN PÄÄTYNYT nyt töihin Helsingistä Savoon. Jo kaksi ja puoli kuukautta täällä! Uusi vaihe elämässä, joka meni joskus pahasti rikki – ja teki sen toisen kerran uudelleen. Elämä, joka on ollut viime vuodet täynnä tutkimusretkiä kohti todellista omaa itseään.

Juuri nyt elämässäni on kaksi tärkeintä asiaa: työ ja polvi.

Niistä ensimmäinen on osa uuden unelmani täyttymistä. Pitkään etsityn uuden uran alku, ja tärkeä askel kohti seuraavaa. Seitsemän kuukauden työkomennus, jonka päätavoitteeksi olen asettanut itselleni ammatillisen kehittymisen. Tehnyt valinnan, että kaikki muu tulee toisella sijalla. Ehkä siksikin, ettei muuta elämää kannata rakentaa näissä olosuhteissa kovin pysyväksi, onhan todennäköisintä, että tie jatkuu tämän jälkeen jonnekin muualle.

Elämäni pääasioista jälkimmäisintä taas moni ei voi edes ymmärtää. Yksitoista kuukautta onnettomuudesta ja kohta yhdeksän leikkauksesta, polvi on mielessäni edelleen joka hetki. Sen kuntoutus vaatii kestävyyttä, hermoja ja kovaa päivittäistä työtä, jotta jonain päivänä olisin taas täydessä ruumiin voimassa. Tekemiseni on nyt hyvin rajattua ja päivittäinen tuska siitä, etten saa enkä voi urheilla tottumaani tapaan on suuri. Siksi säästän kaikki työstä (ja suuresta elämänmuutoksesta, joka tämä Kuopioon muutto on) liikenevät voimat polven kuntoutukseen.

Viime vuoden loppuouolella kerroin blogissani muun muassa tämän kiteytyksen elämästäni onnettomuuden ja sitä seuranneen leikkauksen jälkeen ”Ilman sinun tukeasi minun loistoni sammuisi”.

 

JOTTA RIKKI MENNEEN elämän voi saada kuntoon, on uskallettava myöntää tämä: palaset on kursittava kasaan yksi kerrallaan. On otettava neula käteen, laitettava lanka sen silmästä sisään ja pantava pistoa pieneen kangastilkkuun yksi toisensa perään.

Kun elämä romahtaa palasina maahan, on uskallettava ja osattava kaiken kaaoksen keskeltä valita olennaisin, josta liikkeelle lähtee. On tunnistettava mikä on keskeisintä juuri nyt, mikä tärkeintä minulle. Muutoin voi käydä niinkin ettei tapahdu mitään, ettei päääse mihinkään.

Kukin meistä valitsee tärkeimmät kangastilkkunsa ja niiden kursimisjärjestyksen itse. Se on lopulta kovin helppoa; on vain tunnusteltava, mikä sydämessä tuntuu oikealta. Joku toinen voisi tehdä vastaavassa tilanteessa toisin, mutta kyse on omista arvoista, omasta tarpeesta. Kyse on siitä, että ihminen pystyy järjestämään kaaoksen vain asia kerrallaan sen mukaan mikä merkityksellisimmältä tuntuu.


MINULLE OLENNAISIN ON nyt hyvin selvää. Jos olet tarinaani seurannut, tiedät, ettei näin ole aina ollut. Monta pistoa on pistetty turhaan ja kankaan paloja heitetty roskiin. Mutta juuri siitä syystä voin tänään kaiken tämän kirjoittaa.

Koska emme näe toistemme elämiin kovin syvälle, on jopa vaarallista arvioida sitä omasta elämäntilanteestaan ja kriteeristöistä käsin.

Parasta perhe-elämän aikaa elävä voi ajatella, että toinen perheettömänä, vain työuraansa keskittyen menettää elämän tärkeimmän kokemuksen. Monta tuntia päivästään urheilulle uhraava himokuntoilija voi katsoa sohvaperunaa jopa ällötyksen tuntein ymmärtämättä miksi toinen ei saa itseään liikkeelle. Uraansa kaikkensa satsaava voi ihmetellen katsoa toista, joka tuhlaa parhaimmat työvuotensa kotona perhettään passaten.

Kuitenkin kaikkien näiden valintojen takana on tarina, polku, jota kukin meistä yrittää parhaalla tavalla kulkea. Sellainen tie, jota kukaan toinen ei voi silmälasiensa läpi tuomita. Sanomalla jotain ehdotonta saattaa osua toista niin arkaan paikkaan, että kommentti kääntyykin tuhoavaksi.

Kyllähän minkäkin joka kerta parisuhde-kysymyksen kohdatessani hätkähdän. Kohta neljä vuotta sinkkuna ja yksin, onko minussa jotain vikaa? Pitäisikö tuohonkin vielä pystyä kaiken tämän keskellä? Olisiko tämä sittenkin se pala, joka kääntäisi kaiken?


MITÄ OPIT VIIME viikolla? Missä onnistuit, missä epäonnistuit? Mikä elämässäsi on nyt tärkeää ja kuinka voin tukea siinä? Mitä olet mieltä parisuhteesta juuri nyt?

Ehkä ne olisivat asioita, joita voisit minulta nyt udella.

Olen kirjannut sinulle tarkoituksella oppeja tämän tarinani varrella, joka sai alkunsa jo viisi vuotta sitten, kun käänsin uuden lehden työurallani: luovuin viestintäyrityksestäni, sillä sen johtaminen ei tuntunut enää oikealta. Suin surminkaan en tuolloin uskonut, millaisia havointoja oman elämäni kautta tulisin sinulle näiden vuosien aikana kiteyttämään. Toivon, että ne antavat jollekin jotain ajateltavaa. Ja suurin opetus, jonka viimeiset pari kuukautta ovat minulle opettaneet: näin on ihan hemmetin hyvä. Siten, että elämässäni on kaksi asiaa, jotka ohjaavat sitä tässä hetkessä. Vaikka joskus väsyttävän työpäivän jälkeen sohvalle käpertyessäni mietinkin, että olisipa hienoa jos olisi enemmän muuta äksonä, olen tyytyväinen ja kiitollinen elämääni juuri tällaisenaan – asiat kun ovat olleet vain hetki sitten paljon pahemmin.

 

/Äm, joka helpotukseksenne kertoo, että yksikään ulkopuolisten mies-utelu ei ole kuitenkaan minun elämääni tuhonnut – dramaattisesta otsikosta viis 😀

 

”Kuinka usein täytyy sheivata jos käy salilla?” – suomalaisuus ja parisuhteiden synty nyt videolla

Tarina voi saada aivan uuden ulottuvuuden, kun se kerrotaan ilmein. Muistako, kun kirjoitin pari vuotta sitten sinulle tästä kummallisesta kohtaamisesta keskellä kirkasta päivää kadulla? Nyt se saa siivet uusimmalla Youtube-videollani.

Oi suloinen suomalaisuus! Tunnistatko tämän tunteen?

 

Arkistojen aarre: Apua, olenko minä se kamala Tinder-Bitch – mies, näin saat naisen sydämen Tinderissä

Pakko tunnustaa: kuusi päivää olen miettinyt menisinkö Tinderiin. Sitten luin tämän reilu vuosi sitten kirjoittamani jutun edellisestä Tinder-kokeilustani – enkä nyt sitten ole taas ihan varma. Mutta jos menen, lupaan harkita jatkokertomuksen kirjoittamista.

Jengi, jeesikää meitä, jotka kelaa tätä Tinder-hommaa. Plussat ja miinukset? Tällainen oli oma Tinder-kokemukseni, jonka sitten aika pian lopetin, kun en oikein kokenut sitä itselleni toimivaksi…

Ps. tosikot älkööt vaivautuko.

 

* * *

Apua, olenko minä se kamala Tinder-Bitch – mies, näin saat naisen sydämen Tinderissä
(Julkaistu MaiLifessa 3.2.2016)

Rohkeimmallakin seikkailijalla on heikko kohtansa, raja, jota hänkään ei millään pysty ylittämään. Ja minulle, joka hyppään kyllä mäkihypyn, no problem, yksi raja on korkein: Parisuhteen muodostus. En vain pysty heittäytymään deittailuun ja juttuihin, joita rakkauden löyäminen kenties vaatisi. Sen sijaan, että asettaisin itseni alttiiksi ja tekisin asialle jotain, minä odotan, että prinssi tulee vastaan. Sä tiedät, se valkoinen ratsu ja auringonlasku janiinedelleen. Mutta faktat kehiin: kaksi vuotta sinkkuna, eikä tieni varrelle ole miehiä asettunut.

Vaadittiin matka tuhansien kilometrien taakse Las Vegasiin, ystävän heittämä haaste ja… noh, rikkaan amerikkalaisen miljonäärin kiilto silmissä. Käsillä olivat vuoden 2015 viimeiset tunnit ja korvissa ystävän sanat:

”Nyt sun on aika ottaa kohtalo omiin käsiisi” Mene Tinderiin. Nyt.”

* * *

Kännykkä. Se minulla on nyt kädessäni. Määrittäisikö minun kohtaloni tämä kapula? Lataan sille liekin muotoisella logolla varustetun aplikaation. Yököttää. Ikinä en ole elämässäni ajatellut sortuvani tähän. Mielikuvissani valkoinen hevonen ravaa horisontin taakse ja kaatuu kuolleena maahan. Bye, bye prinsessaunelmat!

Tältä näyttävät ulkoistetut Tinder-joukot.

Koko juttu on minulle liikaa. Eteeni välähtää ihmisen kuva ja minun pitää valita hylkäänkö hänet painamalla punaista rastia vai valitsenko vihreän sydämen, joka ilmoittaa kiinnostukseni. Jos kuvan henkilö antaa minullekin vihreän sydämen, meistä tulee match ja voimme aloittaa tutustumisen.

Ei. Yök. Työnnän kännykän ystäväni käteen ja seuraavat päivät hän (ja hänen vaimonsa ja kaksi pientä tytärtään) hoitavat hommat. Minä kurkin suloisen etäisyyden takaa. Pelkään.

Mutta sitten jotain tapahtuu. Tulee ensimmäinen match!

Kirurgin profiiliteksti.

Joku kirurgi Las Vegasissa haluaa minut! Olen taivaissa. Sillä on varmasti rahaa! Ja niin siinä käy: otan kohtalon omiin käsiini ja vuoden 2016 ensimmäiset päivät viuhuvat suloisesti Tinderissä.

Ja nyt minä olen näin…

Sanotaan, että Tinder on naisten markkinat. Yksi asia minua vaivaa. 97 prosenttia naamoista vilahtaa minulla punaiseen ja alan pelätä: Onko minusta tullut se kamala Tinder-Bitch, nirso muija, jota ennenvanhaan kutsuttiin katkeraksi vanhaksipiiaksi?

Omat profiilikuvani ovat suurelta osin poseerattuja, jopa valokuvaajan ottamia, ja huomaan etsiväni samaa efektiä miesten kuvissa. Ei kaljatölkkejä (VOIHERRANJUMALANIITÄRIITTÄÄ), ei sormuksia kuvissa (JOO VOIHERRANJUMALANIITÄON), ei sitä ei tätä, ei kainalossa roikkuvia isotissisiä blondeja (VOIHERRANJUMALANIITÄKINON!) tai miehiä koiran kanssa (VOIHERRANJUMALANIITÄON IHAN LIIKAA) tai koala olkapäällä (HERRANJUMALAMIKÄVILLITYSSEOIKEINON).

Ei, ei, ei.

Mutta minua häiritsee; miksi minä, joka haluan kuitenkin ihan aidon, oikean miehen, kyttään Tinderissä adoniksia? Mikä tänne on oikea strategia? Miten täällä voi tuoda esiin sen mitä oikeasti on eikä vain sen miltä näyttää? Koska senhän pitäisi oikeasti ratkaista.

Valkoinen hevonen nousee kuolleista ja ratsastaa silmäkulmassani taas.

Miksi en anna mahdollisuutta? Mitä miehet voisivat tehdä toisin? Mitä minä voisin tehdä toisin?

* * *

Kirurgi on jo unohdettu. Nyt on eräs toinen. Annan puhelinnumeroni hänelle! Hän on ihana. Iik! Ei taida olla ihan miljonääri, mutta se ei ole enää kriteeristöni kärjessä. Jokin tässä tyypissä viehättää minua suuresti. Komea, kyllä, mutta myös hänen kuvauksensa profiilissa puhuttelee. Hän kertoo siinä suoraan kuka on. Viestittelemme nyt Whatsupissa. Hän kertoo vähän enemmän. Minä tiedän hänen koko nimensä, sen missä hän asuu. Sydämentykytyksiä. Iik.

Ja joka kerta kun häneltä tulee viesti, minä olen näin…

Me suunnittelemme, että tapaisimme ennen lähtöäni.

Valkoinen ratsu!!

Nyt minä olen näin… Tinderassistenttini turvallisesti rinnallani.

Tätä tarinaa kirjoittaessani ja Tinderiin mennessäni olin juuri ollut ystäväperheeni ”au pairina” Las Vegasissa ja tässä heidän tyttärensä. Lisää Amerikan seikkailustani esim. tässä.

Yksi raja ylitetty. Huomaan ettei tämä olekaan niin vakavaa. Nyt minä olen siirtynyt Suomeen pyyhkimään naamoja. Kyllä, olen yllättänyt itsenikin. Piti poistaa Tinder kännykästä, sillä Suomessa en tästä puuhasta haluaisi jäädä kiinni, jokuhan saattaa minut tunnistaa. Mutta kuuden tunnin mittainen lentokoneen vaihto Oslon kentällä murtaa kamelin selän. Jos mä nyt vaan ihan vähän kurkkaisin, kun ei tässä muutakaan…

Suomessa sama ralli jatkuu. Katsotaan nyt vaan. Että jos joku mielenkiintoinen.

Tinder on mielenkiintoinen. Ei siitä mihinkään pääse. Koukuttava, sanoisin. Peli? Hiljainen ilta yksin kotona ja kännykkä liian helposti käden ulottuvilla. Entinen loputon Instagramin rullailu televisiota katsoessa on nyt vaihtunut kasvojen pyyhkimiseen vasemmalle tai oikealle.

Minulla ei ole mitään tavoitetta. Selaan naamoja päämäärättömästi. Tinder-Bitch, edelleen? Nyt mennään ehkä 95 prosentissa punaista. Mitä minä tältä touhulta oikeastaan haluan, pysähdyn miettimään. Mitä nämä miehet tästä etsivät, kiinnostun? Tavoite. Olisiko täälläkin oltava sellainen? Tutkin eteeni nousevien profiileja, ja totean, että aika harva kertoo kertoo kuka on ja mitä haluaa. Itselläni ei edes ole kirjoitettua kuvausta. Sen sijaan annan henkilölle mahdollisuuden nähdä Instagram-kuvani. Uskon, että ne kertovat minusta aika paljon.

Jos voisin antaa miehelle jonkin ohjeen, mitä hänelle sanoisin, pohdin? Ehkä toteaisin:

Mieti mitä haluat ja anna sen tulla selvästi esiin.

* * *

Mutta mitä minä haluan?

Vaikka edelleen vailla tarkkaa tavoitetta pyyhin suuren osan kuvista pois, minullekin tykkäyksiä kertyy. Matchejäkin! Yksi minua häiritsee. Olen kai jo ehtinyt tottua Amerikassa siihen, että mies aloittaa keskustelun; sanoisinpa, että näin kävi siellä 90 % matcheistäni. Mutta Suomessa! Kaikista matcheistani VAIN YKSI tyyppi tekee aloitteen keskusteluun!

”Moi”, hän avaa, ja jättää lopun kommunikaation hoidettavaksi minulle (VOIHERRANJUMALAMITÄPITÄÄSANOAIHMISELLEJOKASANOOVAINMOIEIKÄMITÄÄNMUUTA JANÄITÄTYYPPEJÄTÄÄLLÄRIITTÄÄ).

Tästä epäinformatiivisesta ja keskusteluun innostamattomasta aloituksesta huolimatta minä hypin tasajalkaa.

”Sä niin saat nyt mun ikuiset suosiopisteet”, höyryän hänelle takaisin innostuksissani ja kummastelen miksi kukaan muu mies ei tartu toimeen ja ALOITA KESKUSTELUA ja ehkä tämä kertoo suomalaisen parisuhteen tasa-arvoisuudesta eli siitä, että NAISEN on täällä totuttu aina vastaavan kaikesta, myös aloitteenteosta ja se jotekin tässä touhussa mättää kun mä oon kuitenkin ihan perinteinen nainen, joka odottaa miehen ottavan ohjat käsiin.

Trööt. Väärä vastaus.

Näitä minä olen pelännyt. Odotan, että toinen osapuoli aloittaa keskustelun myös siksi, että en itse uskalla. En uskalla siksi, että olen saanu koko Tinder-touhuun minut usuttaneelta ystävältä kirjan ”Tinder Nightmares”, jossa kuvataan ihmiskunnan historian järkyttävimmät keskustelunavaukset Tinderissä. Ja jos minä aloittaisin keskustelun, saattaisin juuri tehdä jokin tuollaisen tuhoontuomitun feministishenkisen avauksen. Jonka olen juuri tehnyt…

Ei. Minä en aloita keskustelua. Sen sijaan googlaan nyt netissä tunteja onko olemassa jotain ohjelmaa, jolla voi kuvasta tunnistaa ihmisen kasvojen perusteella hänen nimensä. Kun en löydä vastausta, käytän lisää tunteja ihmisen etsimiseen Facebookista hänen hyvin perinteisen suomalaisen etunimensä perusteella. Minä haluan tietää kuka hän on.

Mutta ei. Minä en aloita keskustelua ja kysy mieheltä suoraan. Mikä sinun nimesi on ja kuka sinä olet?

Ei. En.

Nämä kirjat sain motivaattori-ystävältäni… Varsinainen Amerikan reissu.

 

Jos siis saisin jossain ohjeita miehelle antaa, sanoisin varmaan hänelle, että:

Ole aktiivinen. Aloita keskustelu rohkeasti. Kysy kysymyksiä, mutta älä unohda kertoa itsestäsi. Sinun ei tarvitse yrittää olla mielenkiintoinen. Sinä olet mielenkiintoinen. Aktiivisuutesi ja suoraselkäisyytesi on kaikista kiehtovinta. Muskeleittesi määrä tai seikkailut, joista voit minulle kertoa, eivät tee sinusta minulle houkuttelevampaa. 

Sinun arkesi minua kiinnostaa, sillä sen voisin ehkä kanssasi jakaa. 

Ei ole vääriä kysymyksiä tai oikeita vastauksia. Jos olet minusta kiinnostunut, niin ole sitä rohkeasti ja anna sen näkyä. Sillä vaikka meitä naisia kutsutaan monimutkaisiksi ja aivoissamme arvellaan olevan miljoona kierrettä, emme me kuitenkaan näe sinun pääsi sisälle.

* * *

Mutta oman päämme sisään me naiset kyllä osaamme kehitellä kaikenlaista. Minä olen nyt pääni sisälläni aivan varma, että kaikki vihaavat minua. Istun kännykkä kädessä olohuoneessani. Lempipuuhani nykyään. Toisella silmällä katson televisio-ohjelmaan, jonka nimi kysyy ”Liian ruma rakkauteen?” Matcheja ei enää tule. Laajennan hakua maantieteellisesti laajemmalle alueelle. Ei auta. Kukaan ei halua minua. Se ainoa keskustelun aloittanutkaan ei enää lähetä viestejä. Hän vihaa minua. Varmasti! Minä olen ruma. Varmasti! Nyt poistan Tinderin kännykästäni.

Varmasti!

No niinku EEEEEN. Vitsi. Enhän minä sitä tee, minä olen koukussa.

* * *

Valkoinen hevonen kruunupäineen on kauan sitten kadonnut mielikuvistani. Mutta Tinderissä pyörii varsinainen kuvakavalkadi. Eniten rakastan niitä miehiä, jotka ovat laittaneet kuvan itsestään koiran kanssa mutta profiilitekstissään muistavat erikseen mainita:

”Ps. Koira kuvassa ei ole minun.”

Hellyyttävän ihanaa; aivan kuten minä olen lukennut Tinderpainajais-kirjani, jossain taitaa olla Teeseitse-opaskirja miehelle, jossa sanotaan:

”Nainen tykkää koirista. Naisen saa, kun on koirakuva. Käytä koiraa.”

On myös kaloja, koala-karhuja, lehmiä, hevosia (ei valkoisia!), kissoja. Jossain lienee myös kirja, jossa opastetaan: On vitsikästä kirjata opiskelupaikakseen ”Elämän kova korkeakoulu”… Ja vaikka minut pysäyttääkin yllätyksestä vastaan tuleva Brad Pittin tai Justin Bieberin pärstä, sen kirjan, jossa kehotetaan laittamaan julkkiskomistus oman kuvan tilalle, SEN saisi polttaa. Mitä sitten tulee vaatteettomaan yläkroppaan (TAI ALAKROPPAAN VOIHERRANJUMALANIITÄKINON) vastaus on niinku ei.

Huomiota voi hakea monella tapaa.

 

 

Minä olen näin Tinderissä

 

Jos minä nyt neuvoisin, sanoisin, että:

Älä matki muita, vaan palauta mieleen tavoitteesi. Tule tietoiseksi miltä kuvasi ja kirjoittamasi teksti minulle kertovat, miltä ne MINUN silmissäni näyttävät. Jos elämäsi tärkeimmät asiat ovat kuntosali, selfien ottaminen peilin kautta ja vatsalihasten pullistelu, anna palaa näiden kuvien kanssa, mutta mieti olisiko sinussa kenties jotain muutakin kiinnostavaa. Sillä vaikka minä vatsasi nähdessäni pysähdynkin hetkeksi miettimään millaista lihaksesi vierestä olisi aamulla herätä, swaippaan sinut punaiselle, sillä en näe SINUA vatsalihastesi takaa. Minä etsin seurustelukumppanikseni miestä, en lihasta, kaljatölkkiä tai huvipurtta, ja vaikka muuten haluaisit kasvojasi suojella, anna minulle yksi kuva, joka kertoo sinusta. Kerro myös joku asia itsestäsi omin sanoin, äläkä käytä lainausta – varsinkaan jos se on ”Carpe diem”. 

En minä halua tarttua hetkeen, minä haluan tarttua sinuun. Jos vain annat minulle tarttumapintaa. 

Muista, että jokainen tekemäsi valinta on minulle viesti. Varmista, että se on haluamasi kaltainen. Sinähän haluat, että minä annan sinulle sydämeni.

Ja minun sydämeni sinä saat, kun annat oman tarinasi tulla esiin.

* * *

En minä ole Tinder-Bitch. Minä olen ollut nyt kuukauden Tinderissä, ja oma tavoitteeni on kirkastunut. Minä en stressaa. En ota tätäkään hommaa sen liian vakavasti. Minä katson. Valkoinen hevonen prinsseineen vilahtaa aika ajoin mielikuvissani. Onhan sekin mahdollista, mutta ei Tinder varmasti asiaa pahenna. Olen päättänyt ettei tätä asiaa tarvitse hävetä, kaikkihan sitä tekee, ja että kirjoitan blogiini ensimmäisen Tinder-kuukauteni kokemuksista.

Päätän, että siinä annan sinulle yhden ohjeen:

Sinä mies; sinä olet aivan ihana, juuri tuollaisena sinä olet kiinnostava! Viis välitä oppaista ja ohjeista, ole vain tietoinen ja anna minulle tarttumapintaa, ole aktiivinen ja anna oman tarinasi tulla esiin. Ole oma itsesi: se rohkea ja luottavainen mies, joka parhaimmillasi olet. Sellainen, joka varmasti löytää elämänsä rakkauden Tinderistä tai jostain muualta.

Koska sinulle minä annan sydämeni.

* * *

Jos olet minuun Tinderissä törmännyt, ehkä jopa tykännyt, muttet saanut vastinettani ja minusta matchia, älä huoli, niin on käynyt suurimmalle osalle muistakin. En ole tainnut vielä itse uskoa tuota juuri sinulle vakuuttamaani…

Rakkaudella,
Maija

Ps. Lapset kuvissa eivät ole minun.

Ja Pps. Ei, Tinder ei maksa tästä kirjoituksesta minulle. Tämä on vain jotain minkä haluan jakaa kanssasi ihan vain puhtaasta sydämestäni.

Tämä blogi englanniksi täällä.

En minä ole sinkkuna nirso, vaan pelkään – mies, voisitko rakastua liian itsenäiseen naiseen?

Sinkkunaiset valittavat, kun ei löydy sopivaa miestä. Mediassa puhutaan isoin otsikoin ”parisuhdemarkkinoiden kohtaamattomuudesta” (herraisävarjele!). Miehet ihmettelevät naisten nirsoutta ja syyttävät siitä, ettemme jaksa tehdä töitä parisuhteen eteen, kun arjen astuessa alttarille isot prinsessaunelmamme kolhiutuvat. Naiset nyrpistävät nokkaansa näille arvioille.

Helsingin uutiset kirjoitti mielenkiintoisen jutun sinkkujen odotuksista ja pyysi siihen ajatuksia minulta, kovaa vauhtia keski-ikäivstyvältä kaupunkilaissinkulta. Onneksi minua halutaan haastatella tasaisin väliajoin näistä teemoista, jotta tulee itsekin asiaa ajateltua. On nimittäin pakko tunnustaa, että muutoin tämä mahdollisen uuden parisuhteen löytyminen jäisi aika vähälle pohdinnalle.

Sille on selvä syy.

Katsos, en minä nimittäin ole nirso, vaan minä pelkään. Kovin kauhuni on astua parisuhdemarkkinoille, joilla kysyntä ja tarjonta eivät kuulemma kohtaa. Tästä syystä minä olen vielä sinkku…

 

* * *

 

ON JÄNNEÄ, MITEN ihmistä ulkopuolelta määritellään. Minäkin saan kuulla jatkuvasti olevan liian sitä, liian tätä: liian menevä, liian reipas, liian iloinen, liian herkkä, liian vahva, liian heikko, liian valikoiva, liian nirso, liian itsepäinen – ja parisuhdemielessä ehdottomasti liian itsenäinen.

Olen elämäniloinen ja itsevarma kaupunkilaisnainen. Kolmen ja neljänkympin välimaastoon kasvettua elämä on opettanut oman osansa parisuhteista. Viimeinen suhde antoi ja otti paljon, ja sen haavoja kannan mukanani edelleen. Sen päättymisestä selvittyäni ymmärsin, että yksi asia on minulle parisuhteessa yli muiden; ikinä en enää luovuttaisi omaa itsenäisyyttäni toisen käsiin. (Lukiessasi tämän kirjoituksen, ymmärrät ehkä paremmin.)

Jos blogini on sinulle entuudestaan tuttu, tiedät varmasti, mitä itsenäisyys minulle tarkoittaa. Jos et, saat näiltä sivuilta kyllä siihen vastauksen. Kuljen omia polkujani. Haparoin hetkittäin ja voitan välillä. Tiedän kuka olen ja mistä olen vajaaa. Itsenäisyys ei tarkoita minulle, että huudan barrikaadeilla naisten asiaa tai vihaa miehiä; ei, olenhan kertounut esimerkiksi näin ihailustani suomalaista miestä kohtaan. Liiemmin itseänäisyys ei ole sitä ettenkö tarvitse toista. Päinvastoin, vaikka nautin myös yksinolosta, olen minäkin yksinäinen vailla puoliskoa. Mutta itsenäinen nainen selviydytyy elämässä tarvittaessa myös omin päin.

Persoonani takia minuun on helppo ihastua ja ihailla etäältä, mutta elämäntyylini moni kokee pelottavaksi ja parisuhteeseen liian vauhdikkaaksi. Seikkailujani seuratessasi olet saattanut kauhistellen ajatella, että tällainen elämä juuri vaatisi jonkun toisen rauhoittamaan. Voin kertoa, ettei niin tule käymään, vaikka minulla olisi mies ja monta lasta. Vapauteni on voimani ja sen on sovittava suhteeseen.

Mutta minä minä pelkään, että kysyntää tälle tarjonnalle ei ole.

Yhteiskunta antaa naisen olla koko ajan itsenäisempi ja vahvempi, mutta muuttuuko miehen mieli samaan tahtiin? Kuinka itsenäinen nainen saa olla voidakseen tulla valituksi?

 

img_4639

 

ITSENÄINENKIN NAINEN TOIVOO kohtaavansa vertaisensa, vaikka vääräleukaisimmat vääntävätkin siitä viivan kiittämättömän vanhanpiian valituksiin. Onpa sitten prinsessa tai prinssi, kaikkihan kaltaistansa kaipaavat; onhan parisuhteen perustuttava yhteiselle vireelle, joka voi tarjota elementit suhteen kestävyydelle.

Itsenäinen nainen haluaa rentoa rakkautta, sillä hän ymmärtää, että elämä tuo ryppyjä otsaan ja jarruja rattaisiin muutenkin. Hän tulee vastaan monta mutkaa ja tietää milloin tehdä töitä, mutta odottaa samaa myös puolisoltaan. Hän tahtoo tasapainoista tukipilaria, ei pelastettavaa pikkupoikaa, tallattavaa tossukkaa tai hallitsevaa perheenpäätä. Hän kaipaa kestävää kumppanuutta ja tiimiä tiukkoihin tilantesiin. Hän myös arvostaa itseään niin, että on mieluummin yksin kuin soveltumattomassa suhteessa.

Kulkisiko kukaan tällaisen naisen kanssa?

img_4617

Nämä hauskat kuvat viime kesältä.

 

ON HELPOMPI OLLA yksin kuin asettua alttiiksi ja kokeilla. Minä annan oman itsenäisyyden menettämisen pelkoni ohjata elämääni, enkä uskalla altistua löytämään. Pelko suojelee minua potentiaalisilta pettymyksiltä ja kivuliailta kolhuilta. Jollekin toiselle pelko pukeutuu tiukkoihin ulkonäkökriteereihin, kolmannelle kenties uskomukseen jatkuvasta torjutuksi tulosta, neljännelle naputuksiin nirsoudesta.

Ehkä pelkoni ovat vain oman mieleni rakennelmaa, eivätkä totta lainkaan. Ehkä myös muiden oletukset erilaisista esteistä parisuhteen muodostumiseen kumoutuisivat, jos uskaliaasti murrettaisiin niitä, keskusteltaisiin ja kohdattaisiin ennakkoluulottomasti – ja annettaisiin itsemmekin yllättyä? Ehkä on turhaa syyttää tai epäillä toista, ehkä vain täytyy työntää omat pelkonsa pois.

Ja ehkä minäkään en ole ”liian”, vaan ihan vaan tavallinen nainen, joka toivoo joskus voittavansa rakkaudessa? Mitä sinä olet mieltä?

/Ämmäsi, isojen äärellä, mutta varmasti aika monen muunkin sinkkunaisen puolesta puhuen

 

* * *

Minä en ole koskaan osannut suhtautua parisuhteeseen etsimisenä. Pitkä, kahdeksan vuotta jatkunut nuoruuden suhde ja muutaman sinkkuvuoden jälkeinen edellinen pari vuotta jatkunut suhteeni tulivat eteeni.

Se on minun prinsessaunelmani; ettei tarvitse tehdä deittailusta tavoitteellista työtä, vaan että kumppani löytyisi esimerkiksi yhteisen tekemisen tai töiden kautta. Viime vuonna kokeilin kuitenkin deittailun saralla kahta asiaa, joista muodostui hienoja kokemuksia. Menin Tinderiin ja kävin sokkotreffeillä Lapin tunturissa. Juttelin myös Ylen Kioski-ohjelmassa sinkkuudesta

 Ja katsoa Kioskin ohjelman tästä

Itsenäisestä naisesta tähän blogiin on kirjaantunut monta tarinaa, mutta esimerkiksi Kodin Kuvalehden haastattelussa puhuin naisen itsenäisestä taloudesta näin

”Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi, kun elin miehen rahoilla”

Syksyllä urheiluvamma ja sitä seurannut neljän kuukauden sairausloma sysäsivät taas nämä parisuhdeasiat pinon alimmiaseksi. Katostaan toimiiko ”prinsessamenetelmäni” edelleen, vai ryhdytäänkö tänä vuonna tosi hommiin. Sitähän me jäämme nyt seuraamaan…

Yksinäisyys on vaikein vamma – kun fyysinen vamma sysäsi mentaaliselle matkalle, syttyi rakkauden kaipuu

Pari viikkoa sitten se lopulta tuli. Pimeässä ääneen lausuttu lohduton huuto ”En enää jaksa tämän läpi yksin”, sitä sävyttänyt itku ja sitten…

Ei mitään.

Hiljaisuus.

Hiljaisuuteen minäkin halusin taipua. Tästä ei saa puhua tai kirjoittaa kenellekään. Nyt jos koskaan on näytettävä reippaalta, sillä säälipistellä eivät asiat ratkea.

 

”EI KUKAAN SELVIÄ tällaisesta yksin. Välillä on voitava hajota turvallisesti”, hän sanoi. Fysioterapeuttini eilen.

Hoitoni jälkeen sysäydyimme pitkään keskusteluun siitä miten mieli myllertää, kun keho koettaa kuntoutua pahasta pulmasta.

Aika rankat kymmenen viikkoa elämää ovat nyt takanani. Vielä reilu viikko, ja sitten asetun leikkauspöydälle. Pitkä odotus päättyy, mutta samalla ollaan vasta ihan alussa. Sitten alkaa uusi kuntoutuminen. Uusi myllerrys.

En olisi voinut villeimmissä kuvitelmissanikaan piirtää paperille etukäteen maailmaa, joka on kuluneiden viikkojen aikana tapaturmani jälkeen minulle avautunut – mitä olen tuntenut, kokenut ja nähnyt. Kun käsi menee poikki, jalka napsahtaa sijoiltaan tai niska nyrjähtää, sitähän vaan hoidetaan homma lääkärissa ja kuntoudutaan, olen aiemmin ajatellut.

Tätä en ole ennen osannut nähdä.

img_4441

Tämä on vanha kuva vanhasta maailmastani. Käsi, jota minä olen viimeksi puristanut.

 

SITTEN EILEN. PÄÄTÖS. On kuitenkin kerrottava ääneen millainen mentaalinen matka alkaa, kun keho hajoaa sen verran rajusti, että koko arki heittää häränpyllyä. Se matka on kehon kohuja kovempi kestää.

Kun on sairaana tai vammautuneena, tärkein fokus pitäisi voida pitää paranemisessa. Minun huomioni on sikin sokin ja ympäri ämpäri peloissa, käytännön järjestelyissä, vastuussa, pienissä onnen pilkahduksissa, romahduksissa ja uusissa kukoistuksissa. Välillä jopa pelkään, miten kaikki stressini tulee parantumiseeni vaikuttamaan – tuskin se sitä ainakaan edistää. Huolet hurjistuvat synkkien seinien sisällä vailla toisen tukea.

”Fysioterapeuttien vastaanotolla koetaan usein vahvoja heikkoja hetkiä”, hän kertoi. Fysioterapeuttini. ”Jokaisen on voitava turvautua toiseen, ja joskus terveydenhoitohenkilökunta on potilaan tärkein tukipilari – se, jolla on aikaa pysähtyä ja kuunnella.”

Näin on nyt minulla. Olen arjessani kovin yksin. Sinkku ja sillai.

Mutta tiedän, että on monta muuta. Siksi on päätettävä kertoa ääneen tämä yllättävä puoli, jota moni vammaa kokematon ei ehkä voi ikinä muutoin ymmärtää tai osata omassa arjessaan aina kiittää.

 

TÄSSÄ SE NYT SITTEN TULEE. Suurin suru.

Minun tarpeeni. Kaipuu. Ehkä jonkun muunkin samassa tilanteessa olevan?

”Minä olen tässä, rakastan sinua ja annan sinun levätä. Lupaan, että sinäkin saat vielä jotain hyvää. Luota minuun.”

Näin haluaisin jonkun sanovan minulle juuri nyt. Sitten minä hajoaisin hetkeksi hänen turvalliseen syliinsä ja uskoisin taas, että tämäkin haasteen minä voin voittaa.

Rakkautta. Yhtä ihmistä, joka olisi hetken vain minua varten ja kantaisi, kun häntä eniten tarvitsisin. Vailla vastineita auttaisi jaksamaan arjessa, jotta minä voisin hengähtää hetkeksi. Sitä minä tarvitsisin nyt eniten.

Suurin voima vammautuneelle on rinnalla kulkeva, myllerryksessä häntä tukeva läheinen. Yksinäisyys on vaikein vamma. Sen ymmärtää, kun fyysinen vamma sysää mentaaliselle matkalle.

Saattaa syntyä rakkauden kaipuu.

 

TÄMÄ ON KOKEMUS, josta minä olen lopulta kovin kiitollinen ja hullulla tavalla jopa onnellinen; että tämä polku täytyy kulkea juuri näin. Joskus tämäkin on ohi, ja minä sitten monta tarinaa rikkaampi. En halua unohtaa, vaan tallentaa tämän sydämeeni tiukkaan.

Jos minulla joskus vielä on parisuhde, rakkaus, tämän haluan silloin arjessani muistaa.

/Ämmäsi

* * *

Jos et tiedä, mitä minulle kävi tai kaipaat vertaistukea, lue esimerkiksi nämä kirjoitukseni vammautumisesta, rakkaudesta ja yksinäisyydestä.

”Kun vammatutuminen onnettomuudessa muuttaa koko elämän”
”Auttaminen on vapaaehtoinen valinta – Tough Viking 2016”
”Putosin pienyrittäjän kuolettavaan kierteeseen”

”Ai ni. Mähän oon lapseton sinkku. Tällä iällä.”
Ei ihmisen kuulu yksin olla”
”Kun sinkku lähti sokkotreffeille tunturille”

Kutsuni yksinäiselle: tapetaan yksinäityyshätä yhdessä”
Yksinäisyydentappokone”
Suomalainen yksinäisyys on hirveä hätä

 

 

Lidl-teoria on muuttumaton ja totta!

Jos tässä maailmankaikkeudessa jokin on totta ja muuttumatonta, se on ehdottomasti Lidl-teoriani.

Halleluja! Kävin taas tänään Lidlissä klo 20 aikaan. Siis se viimeinen tunti ennen kaupan sulkeutumista.

Ja!

Mitä?

Kyllä!

Halleluja!

Sinkkumiehiä!

Pursuaa!

Lidl!

Totta!

Muuttumatonta!

Tästä syystä on aika palauttaa mieliinne juuri tänään tämä teoria, jonka todensin Snapchatissani ja Youtubessani vuosi sitten.

Empiirinen tutkimukseni rajoittuu toki hyvin rajalliseen otantaan.

Mutta tämä on silti totta! Muuttumatonta!

Haluatko löytää elämäsi rakkauden?

Näillä ohjeilla onnistut varmasti…

/Äm, jonka tämänpäiväisen Lidl-kokemuksen jälkimainingit löydät just nyt Snapchatista!

Kun sinkku lähti sokkotreffeille tunturille – Arctic Challenge 2016

Sokkotreffien kaava on yksinkertainen: mennään kahville, jutellaan hetki vaivaantuneena, morjestetaan hyvästit ja sanotaan että ”älä sää soita mulle, mää soitan sulle” ja sitten joko soitetaan tai ei soiteta ja sitten yleensä alkaa jonkinsorttinen helvetillinen säätö, jossa vahdataan kännykkää ja mietitään että ”mikseise soita ja mitähän se nyt ajattelee ja oonkohan mä sen mielestä liian läski”.

Mutta kun ensikohtaaminen tapahtuu turvallisen kahvilamiljöön sijaan tunturissa keskellä Lapin maagista lumoa, muuttuu kaikki kovin kimurantiksi. Ehkä jopa rakkaudeksi…

* * *

RAKKAUS ON VIHONVIIMEINEN asia mielessäni, kun herään heinäkuisena lauantaiaamuna kello 8.00. Pakokauhu ja ahdistus sen sijaan jumittavat tiukasti ohimolla, ja tahtotila on kaivautua takaisin syvälle Levin Alppitalojen huoneistoni pehmeään tyynyyn. Muutama viikko aiemmin minut on haastettu: Arctic Challenge -kisa ja sokkotreffit (lue tästä lisää). Ihan kuin pelkässä fyysisessä kidutuksessa ei olisi riittämiin, tämä haaste repisi myös henkiset kantimet.

Minä olen sellainen valkohevosprinssityttö. Antideittailija, joka odottaa mieluummin, että prinssi ratsastaa valkoisen hevosen kanssa kotiovelle – sehän on tunnetusti toimiva strategia.

Ja sokkotreffit sitten. Painajainen! Että joku toinen suhmuroi selän takana ja järjestää jonkun tuntemattoman ihmisen pariksi ja sitten mennään kahville, jutellaan hetki vaivaantuneena, morjestetaan hyvästit ja sanotaan että ”älä sää soita mulle, mää soitan sulle” ja sitten joko soitetaan tai ei soiteta ja sitten yleensä alkaa jonkinsorttinen helvetillinen säätö, jossa vahdataan kännykkää ja mietitään että ”mikseise soita ja mitähän se nyt ajattelee ja oonkohan mä sen mielestä liian läski”.

Mutta koska minä olen tunnetusti myös rento heittäytyjä, olen itsellenikin yllätyksenä vastannut haasteesen lungin myöntävästi.

* * *

RENTO HEITTÄYTYJÄ. Ketut. Jäykkä jännittäjä minä olen kun puhutaan mistään miehiin liittyvästä.

Jo illalla olen asetellut kaikki tavarat kauniiseen riviin lähtövalmiiksi, suunnitellut ehostukseni ja kaksi vaatteenvaihtoa: ekat kun nähdään, tokat itse kisaan ja bonuksena yksi asunvaihto lisää JOS sattuu, että treffit jatkuvat kisan jälkeen. Ja sitten tietysti vielä se ekstrabonus neljäs asunvaihto JOS sattuu, että illalla mennään vielä syömään.

JOS.

Seuraavaan päivään en ole asunvaihtoja suunnitellut. Tämä SAATTAA kostautua myöhemmin tässä tarinassa…

Mutta mitä hiuksiin ja meikkiin tulee, siinä on oltava tarkka. Ollaan urheilutapahtumassa, ja se asettaa ehostukselle luonnollisuushaasteen. Missään tapauksessa ei saa näyttää liian laitetulta, vaan tukan on oltava sopivasti pörröinen ja meikin tiukantarkka huoleton.

Ja tämän kaiken huolettomuuden takia minä herään KAKSI TUNTIA ennen kuin minun on määrä tavata sokkotreffiparini!

Sitten tulee se piinaava viimeinen puolituntinen jolloin tajuaa, että on kuitenkin herännyt liian aikaisin!!

Minuutit matelevat. Juoksen peilille tarkistamaan ”huoletonta” ehostustani, plärään kännykkää, juoksen takaisin peilille, pörrötän hiuksia vielä kerran ja suihkaisen vielä vähän hajuvettä korvan taakse. Ehkä vielä kerran peilille.

Aikaa on liiiiiiiikaaa. En minä tähän pysty, ajattelen. Valkohevosprinssin odottaminen on niin paljon helpompaa. Teen epätoivoissani Facebookissa nimitestinkin, mutten kehtaa jakaa sitä seinälleni, se olisi vähän noloa. Otan siitä kuvan muistoksi

IMG_3146

–Minä hallitsen katuja, hoen peilille valaen uskoa itseeni.

Kai se on sitten sama, mistä voiman koetoksiinsa saa.

* * *

ETUKÄTEEN OLEN PÄÄTTÄNYT, että jännittäminen on lopetettava astuessani ovesta ulos. No. Ei toimi. Jalat tutisevat joka askeleella kovemmin lähestyessäni kisatoimistoa, sinne minut on komennettu tulevaksi tasan kello 10. Siirrän tavoitteeni toimiston ulko-ovelle: kun astun siitä sisään, on oltava sillai niinkuet mä syön näitä sokkotreffejä välipalakseni.

Astun kynnyksen yli ja heilautan hiuksiani huolettomasti.

No.

Ei toimi.

Istun puuskuttamaan jännitystäni sohvalle oven viereen ja työnnän pääni ”HUOLETTOMASTI” kännykkään.

–Hei mikä sun ryhmän nimi on? kuuluu jostain.

–”Sokkotreffit”, lipsautan hätäisesti ennen kuin ehdin edes päätäni nostaa.

Niin, Arctic Challenge on parikisa, ja jokaisella parilla on tiiminimi. Ja minun tiimilläni se on näin kevyen vihjailevasti suoraan asiaan menevä.

Nostan katseeni ja näen edessäni neljä miestä. He osoittavat viidettä, joka seisoo loitommalla:

–Toi on sun pari.

Kevyen vihjailevasti suoraan asiaan menevä on ollut myös Laura Peippo, tuo Arktinen Amor ja Arctic Challengen emäntä, joka nämä sokkotreffit on järjestänyt. Tämä nyt edessäni seisova, kuumottavasti minua ylhäältä alas ja alhaalta ylös skannaava kundiporukka on ollut osallistumassa kisaan parina tiiminä, mutta yhden sairastumisen takia pakka on mennyt sekaisin. Asiaa on setvitty Lauran kanssa pari viikkoa aiemmin.

Kolme miehistä on sinkkuja.

–Valitkaa kuka teistä sinkuista on komein, mulla on hänelle sokkotreffit, on Laura täräyttänyt. Valintariteerit kohdallaan…

Tommi, porukan varattu mies, on toimittanut Cupidon virkaa ja valinnut komeimman – ja nyt tuo mies seisoo edessäni.

Ja hän ON komea. Iiik. Ihana.

Kukkasia ja perhosia ja ruususia.

Ja iiiik!

Jari.

IMG_3166

Minä ja minun pojat ennen lähtöä. Tytöt vink, ainakin noi kaksi oikealla on sinkkuja, minulta saat lisätietoja… Kuva perhealbumista.

 

Paljon muutakin hän on, huomaan hyvin nopeasti. Hyväkäytöksinen, kohtelias, mukava, hauska, iloinen, mielenkiintoinen… Huima heittäytyjä, sillä on tämä sokkotreffiparillenikin aika kuumottavaa. Odotamme kisan alkua jutellen niitä näitä ja huomaan, etteivät sokkotreffit välttämättä olekaan niin vaivaannuttavia, kuin olen aiemmin ajatellut.

Toteamme majailevamme Levillä toistemme naapurissa. Siinä me olemme koko edellisen illan kököttäneet vierekkäin toisistamme tietämättä. Lähtöviivalla tämä fakta hieman ärsyttää. Näissä kisoissa nimittäin lähtölaukaus annetaan uudella hienolla AMG-Mersulla, jota pojat kertovat käyneensä ajamassa edellisenä iltana. Miksi emme tunteneet jo eilen?

Minun prinssini saattaakin ajaa AMG-Mersulla, ajattelen, ja ehdin jo alkaa rakentaa mieleeni kuvaa, jossa valkoinen hevonen hukuttautuu lampeen ja minä sekä komea Jari istumme Mersussa ajaen auringonlaskuun. Niin ne valkohevosprinssiunelmatkin voivat muuttua, jos tarjolla on jotain vielä parempaa.

Ajatukseni katkeavat, sillä nyt Laura kuuluttaa lähtöalueella koko kansalle, että joukossa on yksi sokkotreffipari. Käskee meidän tulla kaikkien eteen, jotta porukka pääsee arvioimaan yhteensopivuutemme. Minua punastuttaa.

ArcticChallenge2016-161

Valmiina lähtöön! Kuva: Arctic Media

ArcticChallenge2016-006

Kuva: Arctic Media

ArcticChallenge2016-008

Kuva: Arctic Media

ArcticChallenge2016-370

Kaikkien pöllinkantajien sankari! Kuva: Arctic Media

 

WRUUUUMMM. MERSU PÄRÄHTÄÄ, ja me säntäämme juoksuun. Kisa alkaa uintiosuudella. Minä en juuri osaa sammakkoa kummemmin uida, eikä osaa Jarikaan. Hän meinaa hukkua. Arctic Challengen henkeen kun kuuluu, että kukin pari kuljettaa mukanaan koko 10 kilometrin ja 10 esteen mittaisen matkan kymmenkiloista puupölliä ja prinssini on urhoollisesti ottanut pöllin kuljetettavakseen uintiesteen yli. Ja ei, meidän pöllimme ei kellu. Uintimatka on vain muutaman kymmenen metrin mittainen, mutta kuolema kolkuttaa ovella. Kun selviämme vastarannalle, sovimme, että seuraavat treffimme pidetään aikuisten uintikoulussa.

Kas näin. Olemme kulkeneet muutaman kymmentä metriä ja seuraavat treffit on jo sovittu. Tämähän sujuu mallilla.

–Hei, hyviä sokkotreffejä! huudahtaa joku edessäni.

Näen kaksi t-paitaa, jossa kummassakin lukee ”Sarajärvet”.

–Me ollaan täällä viettämässä 15. hääpäivää, toinenkin Sarajärvi kääntyy puhumaan.

–No tässähän on sopiva merkki, Jari naurahtaa ja katsoo minua silmiin. Minun sydämeni hypähtää kurkkuun. Takuuvarmasti Sarajärvet on laitettu eteemme arviointitehtäviin joltain korkeammalta taholta. Herra Sarajärvi auttaa Rouva Sarajärveä esteen yli. Heistä huokuu kaunis välittäminen ja rakkaus.

–Olisihan se ihanaa, jos… ajattelen hiljaa mielessäni kun katson tuota 15 vuoden avioliiton yhteen hiomaa paria.

ArcticChallenge2016-343

Kuva: Arctic Media

ArcticChallenge2016-295

Kuva: Arctic Media

ArcticChallenge2016-031

Kuva: Arctic Media

 

KAKSI JA PUOLI VUOTTA. Niin pitkään minä olen ollut yksin. Sinkkuuteni syy ja seuraukset: raastavat. Tämänhän tiesitkin jo jos blogiani olet aiemmin lukenut (täältä lisää).

Kaksi ja puoli vuotta siihen on mennyt. Paranemiseen. Pelastumiseen. Nousemiseen.

Nyt minä nousen 15-vuotishääparin takana saatanallista ylämäkeä tuntematon vierelläni. Ensimmäinen reittimme kolmesta noususta, Levin eturinne, on puolessa välissä ja puuskutan tuskissani sen paineesta. Mietin viime vuosien parisuhdealamäkeäni. Aikaa on mennyt omien jalkojen alle saamiseen. Edellisen perään on täytynyt rakentaa ylle paksut kuoret. Muuri, jonka alle ei kukaan ole saanut tulla. On pelottanut. On houkuttanut, mutta heti perään kauhistuttanut. Entä jos en pysty? Jos sattuu? Jos yksinäiset illat ovatkin suojani, vaikka välillä viereen on kaivannut jotain? Jos se ei toimikaan, ehkä ei kannata yrittääkään? Jos en olekaan vielä valmis?

Jos…

–Jos tehdään niin, että mä lyön tuon renkaan tuolla lekalla, se sujuu multa aika helposti.

Hätkähdän Jarin ääneen. Olemme saavuttaneet tunturin laen, rämpineet huomaamattani läpi parin vesiesteen ja saapuneet nyt rengasesteille. Ensimmäisessä niistä täytyy lyödä isoa traktorin rengasta lekalla saaden se liikkumaan paikasta toiseen.

Suihk, Jari mäiskäyttää ison renkaan liikeeseen ja on valmis silmänräpäyksessä.

Sanoinko muuten jo, että lihaksikaskin?

–Jos tehdään niin, että istu sä ton renkaan päälle ja mä vedän sut siinä. Se on seuraava tehtävä. Hiekkatie, ja paria on vedettävä autonrenkaan päällä pitkä matka.

–Jos, kuiskaan.

ArcticChallenge2016-265

Kuva: Arctic Media

ArcticChallenge2016-048

Kuva: Arctic Media

IMG_3165

En tiiä, jotenki vähän muikee on toi muikkeli tuossa… Kuva perhealbumista.

 

Ja siinä renkaan päällä istuessani ritarini vetäessä minua paahtavassa auringossa minä tajuan, että ehkä tässä on jossiteltu riittämiin. Että kun vain antaisi palaa ja pistäisi itsensä likoon, katsoisi mitä voi syntyä KUN antaa mennä. JOS jokin on varmaa, niin se, että tämä kaksi ja puoli vuotta ovat tehneet minusta niin vahvan naisen, ettei minun tarvitse enää pelätä JOS, sillä selviän siitä huolimatta.

Niin minä annan mennä. Ajattelen, että ehkä minä pystynkin. Ajattelen Sarajärviä. Kelaan omaa elämääni viisitoista vuotta taaksepäin, viisitoista eteenpäin. Katson Jaria ja hymyilen. On mahdollista, että parisuhdealamäen jälkeen seuraa parisuhdeylämäki, kun sille vaan antaa mahdollisuuden.

ArcticChallenge2016-325

Kuva: Arctic Media

 

 

ARCTIC CHALLENGESSA ALAMÄET OVAT hieno asia. Nyt kuljemme loivaa laskua, ja osa kisaajista pistää juoksuksi. Me päätämme yksissä tuumin kävellä. Ehkä kyse on huonosta kunnosta, ehkä siitä, että yhtäkkiä on alkanut tuntua, ettei maaliin olekaan niin kiire. Mitä nopeammin perillä, sitä nopeammin nämä treffit saattaisivat loppua.

En tiedä miten alamäkijuoksuun suhtaudutaan 15 vuoden avioliiton jälkeen, mutta Sarajärviä ei enää näy missään. Onkohan viidentoista vuoden jälkeen jo kiire maaliin?

Mitä hitaammin kulkee, sitä enemmän ehtii jutella. Ja me haluamme jutella. Kaikki tuntuu kovin luontevalta. Tällainen deittailu sopii meille; kun on jotain yhteistä tekemistä, kun fokus ei ole toisen skannaamisessa läpikotaisin, vaan luontevassa yhdessä eteenpäin kulkemisessa. Se hioo meitä lähemmäs toisiamme, eikä mikään tunnu vaivaannuttavalta tai väkinäiseltä. Meistä on tullut hyvä tiimi.

Hyviä tiimejä ovat muodostaneet kaikki muutkin näistä yli viidestäsadasta kisaan osallistuneesta ihmisestä. Tämä on hieno tapahtuma – erityisesti upean tiimihengen takia. Toista autetaan ja kannustetaan. Kohtaamme tiukassa nousussa uupuneelta vaikuttavan naisparin ja Jari tarjoutuu kantamaan heidän pölliään. Minä, riski nainen, kannan meidän tukkiamme. Joka välissä Jari muistaa kysyä jaksanko minä edelleen. Joka välissä hän muistaa varmistaa kuinka minä voin ja kuinka muut voivat.

IMG_3162

Arctic Challengen henkeä parhaimmillaan: minun parini auttaa toista tiimiä. Kuva perhealbumista.

 

Sokkotreffien kaava on kovin kohtelias. Se on meidänkin kompastuskivemme. Kohteliaisuutemme kulminoituu pölliin. Kohteliaasti muistamme muistutella toisiamme, että minäkin voin kantaa välillä pölliä ja sitten toinen sanoo, että ”ei mitään hätää, kyllä minä jaksan”. Siksi hätkähdän kun viimeisessä nousussa Jari sanoo:

–Hei, voisitko sä nyt ottaa hetkeksi tämän pöllin?

–TAHDON!  huudahdan jostain alitajuntani syövereistä.

–No jos ei ihan vielä tuota kuitenkaan, Jari nauraa.

Sarajärvet näkyvät horisontissa. Minä katson heidän menoaan. He ovat tahtoneet.

ArcticChallenge2016-377

Kuva: Arctic Media

ArcticChallenge2016-091

Kuva: Arctic Media

 

KAKSI JA PUOLI PÄIVÄÄ ON KULUNUT paluustani Lapin reissulta. Kirjoitan blogipostaustani ja mietin pääni puhki miten kaiken kokemani kiteyttää.

”Kun”. Se on ainoa sana, joka on päässäni.

Kun.

Kun on jossiteltu riittämiin, on aika toimia, katsoa mitä syntyy KUN antaa vain mennä. Ei tarvitse pelätä JOS, sillä selviää siitä huolimatta. Kun on mahdollisuus. Ja mahdollisuus on itse vaihtaa omaa ajatteluaan. Hukuttaa valkoiset hevoset lampeen, hypätä Mersuun ja painaa kaasu pohjaan.  On mahdollista, että parisuhdealamäen jälkeen seuraa parisuhdeylämäki, kun sille antaa mahdollisuuden.

Sokkotreffeilläni tajusin, että JOS-sanasta oli tullut suojamuurini. Sen taakse oli ollut helppo piiloutua. Jos en olekaan valmis. Jos sitä. Jos tätä.

Ja silti, elämässä eteenpäin voi kulkea vain sanomalla ”kun”.

Ja ”Tahdon” on kans aina ihan hyvä…

* * *

MAALIIN TULTUAMME olo on vähän pöllähtänyt. Kokemus on murtanut hullut ennakko-oletukseni kaikilla mittareilla. Tapaamme Sarajärvet ja vaihdamme kisakuulumiset.

–Kyllä te kuulkaa voisitte hyvin yhteen sopia, he sanovat kaunista lämpöään hehkuen.

Niin. Ehkä sitä vähän voi 15-vuotishääpäiväänsä viettävää paria kuunnella.

ACmaali1

Kuva: Arctic Media

Upea viikonloppu ansaitsee ison kiitoksen. Kiitos Laura, Arktinen Amor, joka puskit minut rajoilleni. Kiitos Cupido-Tommi, joka valitsit minulle komeimman kumppanin. Kiitos Nahkapää-, eiku Paskapää- (eiku mikä se pohjoisen sana vävylle olikaan…), no Artsi kuitenkin! Kiitos Tero ja Mikko. Ootte kaikki mun! Kiitos ihanat, rakkaat Sarajärvet; te olette kunniavieraita mun häissä jos sellaiset ikinä tulee. Kiitos Ohari-Kimmo, joukkueen huoltaja, joka et koskaan saapunut tunturiin tuomaan meille vettä.

Kiitos Jari! Upeampaa sokkotreffiparia ja hienompaa kokemusta en olisi voinut toivoa. Olo on etuoikeutettu!

* * *

Niin ja ne treffit.

No.

Ne saattoivat jatkua sunnuntaille. Ja saattoivatpa ne vielä venyä maanantaillekin. Ja siirtyä toiselle paikkakunnallekin. Saattoivat, mutta en minä paljasta. Saattoihan myös olla, että morjestettiin hyvästit ja sanottiin että ”älä sää soita mulle, mää soitan sulle” ja saattaa olla että, sitten joko soitetaan tai ei soiteta ja sitten saattaa alkaa jonkinsorttinen helvetillinen säätö, jossa vahdataan kännykkää ja mietitään että ”mikseise soita ja mitähän se nyt ajattelee ja oonkohan mä sen mielestä liian läski”.

Saattoi olla. Mutta KUN enhän minä sitä paljasta.

Enhän minä nyt mikään julkisesti treffeistäni lörpöttelevä nainen ole…

IMG_3163

/Äm, joka taitaa alkaa seuraavaksi romanttisen naiskirjallisuuden kirjailijaksi, tässä kirjoituksessa lienee meriittiä kerrakseen… 😀

 

PS! Hei sinä Etelän vetelä! Ei tarvitse lähteä Leville saakka voidakseen nauttia Arktisista supertreeneistä. Arctic Bootcamp järjestetään Espoossa 20.-21.8. Katso tästä lisää ja tule mukaan. Minä ainakin aion olla paikalla! Ja koskaanhan ei tiedä millaiset treffit silloin vietetään.

 

 

* * *

Mihin sinä haluaisit minut haastaa? Johonkin rajoja rikkovaan, heittäytymistä vaativaan? Ehkä rohkeaan repäisyyn tai mielikuvitukselliseen juttuun? Johonkin uuteen tai jännään vanhaan tuttuun? Hulluttelun hetkeen tai mielenkiintoiseen retkeen?

MaiLife Haaste on kutsuni sinulle heittätyä kanssani leikkiin. Opettaa minulle joku uusi taito tai laittaa minut pelkojeni äärilaidoille. Sinä päätät. Ja minä – niin, jos minulla on pokka – otan haasteen vastaan, suoritan sen ja raportoin siitä tekstein, kuvin ja videoin.

Ota minuun yhteyttä!

Ai ni. On taas äitienpäivä – lapsettoman sinkun totuuden hetki

Mitä sinä ajattelet iltaisin, kun menet nukkumaan? Minulla on leikki, on ollut jo lapsesta lähtien: joka ilta painaessani pääni tyynyyn kuvittelen mielessäni tarinan…

* * *

RAKKAUDEN SAARI. Äitienpäivä. Auringonpaiste ja aamukävely.

Ympyrä sulkeutuu. Vuosi sitten kävelin äitienpäivänä uuden kotikaupunginosani rantoja ja tajusin ”Ai ni. Mähän oon lapseton sinkku. Tällä iällä.” kirjoittaen:

”Saarella yksin äitienpäivänä minä kävelen. Ystäväni juhlivat tänään perheineen. Minä en ole äiti. Minulla ei ole omaa perhettä. Olen lapseton sinkku. Tällä iällä. 

Munasolut hapertuvat. Joku suositteli niiden pakastamista. 

Tällä iällä!”

Tiedätkö, elämässä ehkä armottominta on se, että vuodessa ihmisen ikäänkin tulee vuosi lisää. Ja ehkä vieläkin armottomampaa on se, että vuodessa elämässä ei välttämättä tapahdu mitään. Että asiat pysyvät paikoillaan.

Vittu. Mä oon edelleen lapseton sinkku ja kävelen samoja merenrantoja pohtien samoja kysymyksiä kuin vuosi sitten – TÄLLÄ iällä ja NÄILLÄ munasoluilla.

Kuinka paljon munasolut hapertuvat vuodessa?

”Jos elämä olisi kulkenut toisin, saattaisi minulla olla nyt pari suloista lasta ja ihana äitienpäivä. Mutta joskus ihmisen elämä vain kulkee niin, että tulee se totuuden hetki, jossa on todettava, että tätä polkua ei ollut minun tarkoitukseni kulkea. Käykö minulle niin?”

NYT KULJEN POLKUA MERENRANNALLA. Tänään en halua roikkua tietokoneella. Some täynnä kuvia äideistä ja lapsista. Iloa, riemua ja täydellisen onnen hehkutusta. Äitinä nainen on täysi.

Mielessä pyörii viinilasien äärellä kaksi päivää aiemmin käyty keskustelu. Olen sattumalta törmännyt parinkymmenen vuoden jälkeen naiseen, jonka kanssa olemme viettäneet erään 90-luvun kesän Englannissa kielikurssilla.

Hän on ikäiseni. Hän on äiti. Hänellä on tänään äitienpäivä. Kuinka ihmisen elämät, kerran niin samassa vaiheessa, voivatkin kulkea näin toisin? Nuo kaksi huoletonta tyttöä, olisivatko he voineet kuvitella joskus käyvänsä tällaista keskustelua? Pohdintaa viinilasin äärellä siitä kuinka hassua on, että emme kumpikaan voi täysin ymmärtää toistemme elämää ja kokemusta; etten minä voi tietää miltä tuntuu olla äiti, eikä hän sitä mitä lapseton ihminen ajattelee. Niin. Ne eri maailmat. Niistä pitää puhua.

”Totuuden hetki. Se on jännä. Kun sanoo asian ääneen: Voi olla että minun haaveeni äitiydestä eivät koskaan toteudu. Hitot se mitään jännää ole. Se on kamalaa! Mutta karuudessaan myös helpottavaa. On mahdollista että minun elämäni voi muodostua aivan toisenlaiseksi kuin yleisesti odotetaan.

Miltä yleisesti oikeastaan odotetaan ja tarvitseeko minun mennä sen mukaan? 

Voiko näitä asioita valita?”

* * *

Joka ilta ennen nukkumaan menoa minä kuvittelen tarinan. Se on iltasatuni, jossa rakennan eteeni elämän sellaisena kuin sen unelmoin olevan.

Haaveet suurista seikkailuista. Niitähän olen tehnyt, ottanut kaiken mahdollisen irti vapaasta elämästäni ollen onnellisempi kuin koskaan. Ovatko ne tarina, jonka eteeni piirtäen nukahdan iltaisin?

IMG_0629

Vanhan ystävän tapaaminen viinilasin äärellä laittoi pohtimaan, osaisinko minä edes olla äiti. Osaisinko järjestää lasteni kanssa Kuuman Koiran Kahvilan, sellaisen josta löysin mainoksen äietinpäiväkävelylläni…

 

MINULLA ON toinenkin mielikuvitusleikki.

”Voisiko se olla tuo?

Tai tuo?

Tai tuo?”

Sitähän minä edelleen vaistomaisesti ulkona kulkiessani teen. Katson yksin liikkuvia miehiä ja mietin voisiko tuo olla Se Oikea.

Totuuden hetki – sitä äitienpäivä minulle on.

Mielikuvitusleikille äitienpäivä taas on huono hetki, sillä kaikki muut liikkuvat ulkona perheittäin. Ei voi kysyä onko se tuo, sillä on selvää, että ei ole. He ovat toistensa. Mielikuvitusleikki päättyy aina tyrmäykseen: Kaikkihan ovat kuitenkin parisuhteessa. Isiä. Ja äitejä. Tällä iällä. Paitsi minä, joka olen tällä iällä lapseton sinkku ja kummajainen. Heprtuva munasolu. Niin minä päässäni kuvittelen. Edelleen.

VOISIKO SE OLLA TUO? Tai tuo? Tai tuo? Punaista äksää ja vihreää sydäntä.

Yksi asia vuodessa on muuttunut: olen siirtänyt mieleikuvitusleikkini kännykkääni. Olen käynyt hetken Tinderissä ymmärtääkseni, ettei mikään sittenkään muutu. En minä edelleenkään osaa etsiä aktiivisesti seurustelukumppaneita tai halua tehdä tästä tavoitteellista työtä. Päämääriä ja palavereja. Jotkut niitä treffeiksikin kutsuvat.

Minä kutsun edelleen prinssiä valkoisella ratsulla kotiovelleni ja painoin jo aikapäivää sitten punaista äksää poistaen Tinderin kännykästä.

Totuuden hetki: suljinko oven kohtalolle?

NYT OVI AVAUTUU. Muistikuvissani. Sama kerrostalo kuin vuosi taaksepäin. Hymähdän. Tuosta ovesta näin äitienpäivän aamuna pariskunnan astuvan ulos.

”Mies ojentaa kättään vähän epävarman näköisenä naiselle. He hymyilevät toisilleen viehkeästi ja nainen kukertaa suustaan ihastuneen ujelluksen. Hiukset ovat pörröllään. Viime yön pikkutunneilla jossain helsinkiläisessä ravintolassa on tainnut syntyä uusi suomalainen rakkaustarina.

Miten ihmiset löytävät toisensa? Miten kaksi randomtyyppiä päätyy perustamaan perheen?”

Miksi minä randomtyyppi seison tällä samalla ovella pohtien samoja asioita. Miksi mikään ei muutu? Totuuden hetki: onko sittenkin niin, että elämän tärkein päämäärä on parisuhde ja perhe – että voin rauhoittua vasta sitten kun ne itsekin tavoitan?

IMG_0612

Tältä minun metsäpolullani näyttää

IMG_0621

Aurinko, meri, purjevene ja rannalla suuteleva pariskunta – Rakkauden Saari.

 

SULOISIA LAPSENTÖTTERÖITÄ METSÄPOLULLA. Taas tuikkaan katseeni johonkin heistä ja kehun ääneen hänen kädessään keikkuvaa pehmonallea. Taas unohdan, ettei Suomessa ole soveliasta jutella vieraille. Äiti katsoo minua kummeksuen:

”Älä puutu meidän perheeseen” -katse.

Minä olen vuoden aikana päässyt puuttumaan yhteen perheeseen. Niin, seikkailu, jonka vain lapseton sinkku voi tehdä: lähteä au pairiksi Amerikkaan. Tälläkin iällä.

”Tiedän. Ruuhkavuodet, kiukuttelevat lapset, nalkuttava puoliso, zero alone-time. Että onhan meillä yksinolijoilla helppoa, kun saamme mennä miten huvittaa. Että kääntöpuoli se on kaikella. Mutta se ei olekaan se pointti. Vaan se on, että minä haluan vain varmistaa sinun muistavan kaiken kiireen ja mekastuksen keskellä pysähtyä kiittämään siitä, ettet ole yksin. Sillä ei ihmisen kuulu yksin olla. Ihmisen kuuluu kuulua ja olla osa. Ihmisen kuuluu rakastaa ja tulla rakastetuksi. Eikä ole suurempaa rakkautta kuin perhe ja läheiset.”

Vaikka vuodessa mikään ei välttämättä muutu, saattaa oppia jotain tärkeää. Osaatko kuvitella miten hienoa on, kun joku antaa lapsettoman sinkun puuttua hetkeksi omaan perheeseensä, olla osa? Voiko perheyhteisön kokea vain siten, että on oma biologinen perhe, vai olisiko muitakin malleja? En edelleenkään tiedä mitä ajatella, kun joku äiti sanoo suurinta rakkautta julistaen, etten voisi ikinä tietää, mitä rakkaus on, ellen saa omaa lasta. Olenko minä näin vajaa?

Vaikka vuodessa mikään ei välttämättä muutu, saattavat jotkin asiat kirkastua. Minulle kirkastunut juttu on ristiriita. Tänään, äitienpäivänä, se kirkuu taas kovaan ääneen:

Totuuden hetki: Mitä minä oikeastaan haluan?

”Jos minulla olisi lapsia ja parisuhde, voisinko elää kuten nyt, itseäni toteuttaen ja seikkaillen? Arvot vaakakupissa. Puntarointi, kumpi lopulta on minun elämäni. Syyllisyyden tunne siitä, jos valitsisin toisin: olenko itsekäs selfieyhteiskunnan kierouma, siis nainen, joka elää vain itselleen?

Voiko näitä asioita valita?”

* * *

Kun menen tänään illalla nukkumaan, piirrän silmiini saman mielikuvitustarinan, iltasadun, kuin joka ilta. Totuuden hetki.

Mitä sinä ajattelet iltaisin, kun menet nukkumaan?

Tiedätkö, millainen minun tarinani on…?

 

Rakkaat äidit, kaunista äitienpäivää!

/Äm

Kaikki kursivoidut lainaukset aiemmin julkaistuista kirjoituksistani ”Ai ni. Mähän oon lapseton sinkku. Tällä iällä.” ja ”Ei ihmisen kuulu yksin olla”. Linkkien takaa pääset lukemaan tekstit kokonaisuudessaan.