Viikonloppu vanhempien kanssa – kun totuutta ei pääse pakoon

Kaksi kohtausta viikonlopusta vanhempien kanssa.


Vanhempien kanssa veneretkellä.

Isä: On se kumma, että meillä on noin komee nainen, eikä se kenellekään kelpaa.

Äiti: mee sinne Puuma Putkeen (tarkoittaen Mummotunnelia Helsingissä), kyllä sieltä joku löytyy!


Vanhempien kanssa mökillä.

Isä maalaa mökin ulkoseinää, meneillään on remontti, ja äiti haaveilee uudesta lisärakennuksesta tontille. Minä hehkutan tekemiäni täydellisiä vaateostoksia.

Äiti: No, nyt sulla on täydelliset housut ja täydellinen laukku. Enää yksi täydellinen puuttuu.

Minä: ?

Äiti: No, täydellinen mies!

Minä: ?

Äiti: Tai ei sen täydellinen tartte olla, kunhan se on rakennusmestari.

Minä: ?

Äiti: Tai korjausrakentajakin ois ihan hyvä, ei sen tartte olla välttämättä rakennusmestari. (Silmäilee tontille merkityksellisesti.)


 

Kysyivät kotiin lähtiessäni, milloin tulen käymään taas. Sanoin, että en nyt ehkä ihan hetkeen… Näillä neuvoilla elää kyllä hyvin jonkin aikaa 😀

 

Tosin, tätä kaunista maisemaa on kyllä jo nyt ikävä.

Mainokset

Olisiko minusta vielä äidiksi? Yli kolmekymppinen lapseton, tämä sinun täytyy tietää hedelmällisyydestäsi

Kyllähän se jännittää, kun ei tiedä mitä edessä on. Paitsi sanat: lapsettomuuslääkärin hedelmällisyystutkimus hedelmällisyysklinikalla. Sellaiseen minä olen nyt suuntaamassa.

Jännittää ja tärisyttää, kun en tiedä, milaisen päänsisäisen prosessin tämä käynnistää? Entä jos maailmani ei ole enää entisensä tämän klinikkakäynnin jälkeen? Ikimaailmassa en olisi arvannut, että tällaiseen ryhdyn. Mutta aivan yhtäkkiä ja yllättäen ajatus minuun on iskenyt: Mitä minä oikeastaan haluan? Olisiko minusta äidiksi siltikin?


OLOSUHTEET OVAT AJANEET minut tähän: sinkuksi ja lapsettomaksi, kun kolkuttelen jo kohta neljääkymppiä.

Elämä on sillai jännä, että sellaiset asiat, jotka ovat isoja, jotka tuntuvat juuri nyt kaukaisilta ja mahdottomilta, on helpompi vain siirtää mielestään pois. Pyyhkiä syrjään aktiivisesta ajattelusta, jottei niitä tarvitsisi kohdata tai käsitellä – tai tehdä päätöksiä siitä, kuinka niihin itse suhtautuu ja haluaa toimia.

Peloksikin sitä kai kutsutaan.

Mutta kun on lapseton sinkku ja kolkuttelee kohta neljääkymppiä, on eräs asia, jota on pakko pysähtyä pohtimaan, vaikka kuinka pelottaa: lapsen saaminen.

Minä en ole tähän päivään mennessä vielä pystynyt pohtimaan omaa haluani tulla äidiksi. Ja siksi olen päättänyt pakottaa itseni nyt aiheen ääreen.

Ja hetken harkinta on johtanut päätökseen: haluan ajatteluni avuksi ammatilaisen. Ja niin päädyin tähän. Lapsettomuuslääkärin hedelmällisyystutkimukseen hedelmällisyysklinikalla, jotta voisin ottaa selvää sinullekin; mitä yli kolmekymppisen lapsettoman sinkun täytyy ymmärtää hedelmällisyydestään ja lapsen saamisen mahdollisuuksista.

InOva klinikan hoitaja Päivi Penttinen selvittää lähtökohtiani tutkimukselle.

 

ISTUN KLINIKAN VASTAANOTOSSA ja vastailen hoitajan kysymyksiin. Hoitajan antama hedelmällisyysneuvonta on tässä paikassa ilmaista.

–Haluatko edetä vielä lääkärin hedelmällisyystutkimukseen, hoitaja kysyy.

Minä nyökkään päättäväisenä, sillä eihän enää voi peräääntyä. Edessä ovat verikokeet ja ultraäänellä tehtävä tutkimus.

Olosuhdelapseton. Se on termi, jota olen viimeisen viikon aikana itsestäni alkanut käyttää. Olosuhdelapsettomuus; sellainen lapsettomuuden muoto, jossa olosuhteet elämässä sekä sen käänteet ja tapahtumat eivät vielä ole antaneet myötä perheen perustamiselle.

Edellisessä parisuheessa olisi ollut aika, mutta mies ei halunnut, ja sitten tuli ero, eikä sen jälkeen tilanne ole tuntunut mahdolliselta.

Villi vuoristorata rullaa olosuhdelapsettoman mielessä: yhdessä hetkessä tuntuu siltä, että joskus vielä äidiksi haluaa ja heti taas toisessa siltä, että ei lapsen saaminen olekaan itselle niin tärkeää.

Mutta yksi asia on varmaa:

–Et suinkaan ole yksin, hoitaja kertoo.

Kaltaiseni naiset ovat hänen mukaansa klinikoiden vakivieraita. He tulevat selvittämään omaa hedelmällisyyttään ja mahdollisuuksiaan äitiyteen.

He tulevat yksin tai yhdessä puolisoidensa kanssa. He pysähtyvät, he kuulevat faktat ja tilanteen.

Ja he kohtaavat kysymyksen:

Mitä minä haluan?

Keskustelut LT, lapsettomuuslääkäri Paula Kuivasaari-Pirisen kanssa pistivät mietteliääksi.

Sitten käytiin hoitopöydälle.

ON YKSI ASA, MITÄ olosuhdelapseton ei halua. Hän ei halua kuulla ulkopuolelta niitä näkemyksiä, joita sieltä väistämättä kuitenkin tulee.

”Koskaan ei ole oikeaa aikaa saada lasta”, sanotaan joka kerta, ja sillä hetkellä tuntuu vain tarpeelliselta oksentaa.

Mistä sinä voit tietää minun tilanteeseeni, elämääni ja sen mahdollisuuksiin? Miten voit sanoa, ettei ole oikeaa aikaa, kun minä tunnen sen mahdottomuuden.

Juuri nyt minä olen 37-vuotias nainen, jonka biologinen kello ei tikitä kovaa, uusi ura vaatii tekemistä, ja ennen kuin lasta toivoo, haluaisi löytää puolison, jonka kanssa perheen lopulta rakentaa. Toive on ihan tavallisesta perheidyllistä – kuten monella kaltaisellani.

Mutta aika on julma naiselle. Vaikkei biologinen kello tikittäisikään, aikapommi saattaa räjähtää. Voisiko vielä odottaa, että isä lapselle löytyy?

–Kun olet yli 40, sanoisin, että peli on menetetty, hoitaja latoo tiskiin faktoja.

35-vuotiaana hedelmällisyys alkaa laskea. Yksilöllisesti toki, mutta iän myötä myös keskenmeot lisääntyvät, minkä johdosta elävänä syntyvän lapsen todennäköisyys laskee. Alle 35-vuotiaana raskausennuste on 40 prosenttia ja 42 vuotiaana se on jo alle 5 prosenttia.

Eihän se tunnu, että nykyaikana vähän vaille nelikymppisen modernin naisen elämä kaikkine mahdollisuuksineen olisi ohi viidessä vuodessa; mutta hedelmällinen ikä voi olla.

Vaikka muuten olisi nuorekas fyysiseltä ja henkiseltä olemukseltaan, munasarjat ovat saman ikäiset kuin itse on. Niihin alkaa tulla rakenteellisia poikkeavuuksia, mitkä johtaa siihen, ettei raskautta tule tai joutuu kokemaan keskenmenoja. Ja ikinä ei ole sittenkään varmaa, voiko lasta saada.

Ainoa mitä voidaan tehdä, on kartoittaa hedelmällisyyttä. Ja edelleenkään ei tiedetä tarkkaan millainen alamäki alkaa.


MITÄ MINÄ HALUAN?

Siinä se on taas. Tuo kysymys.

On lääkärin tutkimuksen päivä.

Hän katsoo verikokeitteni tuloksia, kysyy kysymyksiä ja suorittaa ultraäänitutkimuksen.

Minä nauhoitan koko tapaamisen ja tutkimukseni, sillä olen päättänyt jakaa tämän kokemuksen opit ja oivallukset sinun kanssasi. Haluan, että omalla esimerkilläni voin tarjota parhaiten sinullekin ajateltavaa.

–Nämä ovat hyvin herkkiä aiheita, siksi täytyy olla sanoissaan tarkka. Vastaanotolla ei saa syyllistää, lääkäri kertoo.

Siinä hetkessä minä tajuan, että olen tekemässä juuri oikein; että en minäkään paasaa tai osoita muita sormella, vaan kerron vain omista lähtökohdistani tutkimuksen sisällön. Tapauksia on yhtä monta kuin kokijoita, ja minäkin voi vain oivalluttaa muita oman tarinani avulla.

Ja nyt sinä pääset mukaan myös lääkärin vastaanotolle. TÄSTÄ LINKISTÄ (ja alla olevan videon kautta) pääset kuulemaan Yle Areenaan tekemäni jutun. Kuuntele se, sillä se on koko tämän jutun kovin oivallus ja tuotos!

(Blogiteksti jatkuu videolinkin, jolta Yle Areenan juttu myös löytyy, jälkeen)

 

 

MITÄ MINÄ HALUAN?

Hiphei, siinä se on taas. Kysymys.

Lapsen vai ydinperheen? Piinaava pohdinta, joka on tällä iällä se suurin, jota on jo alettava ajatella.

On biologia vastaan periaatteet.

Ja sitten se tulee, lääkärin suusta:

–Koskaan ei ole oikea aika lapselle. Jos haluaa lapsen, pitää vain päättää, että sen tekee, olipa elämäntilanne mikä tahansa. Mutta jos haluaa yinperheen, tässä iässä joutuu ottaa sen riskin, että sitten kun puoliso on löytynyt, lasta ei välttämättä enää ole helppo saada tai sitä ei saa ollenkaan.

Olleaan hetkessä, jota olen eniten jännittänyt: Tutkimus on tehty ja keskustelut käyty. Olen pelännyt etukäteen, millainen ajatusprosessi mielessäni käynnistyy.


JOSSAIN VAIHEESSA ON lopetettava heiluminen ja huojuminen.

On ymmärrettävä, että valinta on tehtävä ja päätettävä. On asetettava arvot puntariin ja valittava vaihtoehdoista (niistä kuulet Areenan jutussa tarkemmin).

Ja kun tekee päätöksen, hyväksyy sen, ja on valmis elämään sen kanssa. Vasta sitten voi antaa elämän näyttää, mitä sillä on tarjolla.

Puhetta hedelmällisyydestä

Ehkäisyneuvontaa ja ilmaisia kondomeja tarjotaan nuorille, mutta kuka valistaa heitä pohtimaan hedelmällisyyttä: iän vaikutuksia sekä elämänvalintojen merkitystä lapsen saamiseen jo varhaisessa vaiheessa, jotta sitten kenties myöhemmällä ja liian myöhäisellä iällä asia ei nouse esiin ensimmäistä kertaa elämässä – kuten nyt minulle?

Ehkäisykeskeisyydestä pitäisi siirtyä puhumaan hedelmällisyydestä. Tämä oli iso oivallus hedelmällisyystutkimusprosessissani, joka on nyt käyty läpi.

Yllättävän rankka tämä kokemus on ollut, ja pelottavakin, erityisesti nyt, kun aion kertoa tärkeitä oivalluksiani myös muille. Mutta jo tämä video todistaa, että aihe on nostettava esiin!

 

Lapsettomuusprojekti näkyy ja kuuluu työssäni ja blogissani viikonlopun aikana, ja MaiLifen kautta pääset käsiksi kaikkiin juttuihin. Huomenna klo 8.13–9.00 Radio Suomi Kuopiossa (www.yle.fi/kuopio) aihe suorassa lähetyksessä.

Olen lapseton nelikymppinen sinkku äitiyteen mahdottomassa elämänvaiheessa – pitäisikö nyt pakastaa munasoluja?

No nyt se iski! Ajatus siitä, että kohta vedellään viimeisiä: Olen äitiyteen iäkäs! Ilmeisesti olen lukenut lehdistä viime päivinä liian monta juttua yli kolmekymppisen hiipuvasta biologisesta kellosta ja menetetyistä mahdollisuuksista, etten voi enää sivuutta aihetta edes itseltäni.

”Varoitusvalo palaa jo 35 vuoden kohdalla”, julistetaan mediassa ja kerrotaan, että nykyuskomuksemme on harha; munasolut haparoituvat hirvittävää tahtia ja nelikymppisenä ne ovat jo aiemmin oletettua heikommassa hapessa (IL 13.4.2018). Toiset jutut syytävät syytöksiä siitä, etteivät yli kolmekymppiset muista kaiken kiireen keskellä kellonsa tikittävän (Yle Kulttuuricocktail 6.4.2018). Ne sanovat, että syy Suomen heikon syntyvyyden takana ovat kranttuudessaan itsekkäät ja uraputkessa kiipivät sinkut.

Ja minä mietin, mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella äitiyteen kohta jo liian vanhan ihmisen; naisen elämäntilanteessa, joka on yksinkertaisesti mahdoton lapsen saantiin.


MINÄ OLEN 37-VUOTIAS nainen, jolla ei ole miestä eikä lapsia. Olen määräaikaisessa työkierteessä ja satunpa vielä työni takia asumaan väliaikaisesti vieraalla paikkakunnalla, jonne en halua kaivaa juuria saati perustaa perhettä.

Menivätkö mahdollisuuteni lapsiin edellisen suhteen kariuduttua, pohdin aika ajoin. Silloin olisi ollut mahdollinen ja toivomani ajankohta. Miehen työn vuoksi vietetty aika ulkomailla oli kuin äitiysloma ilman lasta: suvantovaihe omalla uralla, jotta voi keskittyä kotona toisen tukemiseen. Mutta mies ei halunnut. Ja sitten tulikin ero.

Menneisyyden tapahtumista johtuen nyt on kurottava kasaan kariutuneen suhteen jättämä henkilökohtainen talouden taantuma ja ammennettava umpeen ammatillinen ambitio. On tultava paremmaksi ammattilaiseksi ja ansaittava yksin vakaa talous; turvattava itselle pilarit tulevaisuuteen, vaikka ulkopuoliset määrittelevät tämän itsekkääksi uraputkessa kiipimiseksi. On painettava työsopimuksesta toiseen, sillä pelko työn menettämisestä on perheenperustamisen tarvettakin suurempi.

Onpa sitä myös opeteltava taas luottamaan, poistettava edellisen elämän jättämä pelko parisuhteesta – se, jonka ulkopuolelta uskotaan olevan kranttuuttani miehenvalinnassa.


LAPSEN SAAMINEN JA äitiys ovat tämänhetkisessä elämässäni niin mahdottomia ajatuksia, etten koko asiaa ole vuosikausiin edes pysähtynyt pohtimaan. Miksi hukata aikaa sellaiseen, mitä ei ole kenties tapahtumassakaan? Luojalle kiitos biologinen kelloni ei tässä tilanteessa kärju hädissään hurjaa huutoa; sellaisiakin kun lähelläni näen, enkä voi edes kuvitellakaan kuinka hankala heidän kokemuksensa lapsettomuudesta on. En koe nyt pakonomaista tarvetta saada lasta, mutta kuka ties saattaahan sen johtua siitäkin, että siirrän ajatuksen pois tietoisuudestani osin myös suojellakseni itseäni. Yksin en lasta tekisi missään tilanteessa.

Vaikka asia tuntuu nyt kovin kaukaiselta, päätin, että on pakko pysähtyä hetkeksi ajattelemaan; aika kun on julmaa, ja se todella voi kohta yllättää. Entä jos kello alkaakin kohta huutaa?

Pitäisikö nyt pakastaa munasoluja tulevan varalle? Vai olisiko tarpeen tehdä lapsi jonkun tuntemattoman kanssa vain, että sellaisen saisi? Joko on syytä unohtaa asia kokonaan? Mitä todella tarkoittaa, jos aikoo pakastaa munasolunsa? Ja tekisinkö oikeasti niin?

Mitä minun pitäisi tehdä tai ajatella? Millaisia vaihtoehtoja minulla on? Haluanko edes lapsia?

Ei hajuakaan!

Kuva Madeiran pääkaupungin Funchalin vanhasta kaupungista.

 

Siksi päätin, että otan selvää, mitä muut ajattelevat ja kuinka ikäiseni naisen kannattaa toimia silloin, kun aika vain ei ole oikea, vaikka kello vetää viimeisiään. Haluan selvittää asiaa ammattilaisilta jakaen tietysti oppini kanssasi.

Nyt kuulisin myös mielelläni sinulta: mitä sinä asiasta ajattelet ja millaisia juttuja haluaisit asiantuntijoilta tietää? Millainen sinun tilanteesi on?

Jos et halua kaikkien kesken ajatuksiasi jakaa, laita minulle vaikka Facebook- tai sähköpostiviesti!

Isoin miettein,

Äm

Ai ni. On taas äitienpäivä – lapsettoman sinkun totuuden hetki

Mitä sinä ajattelet iltaisin, kun menet nukkumaan? Minulla on leikki, on ollut jo lapsesta lähtien: joka ilta painaessani pääni tyynyyn kuvittelen mielessäni tarinan…

* * *

RAKKAUDEN SAARI. Äitienpäivä. Auringonpaiste ja aamukävely.

Ympyrä sulkeutuu. Vuosi sitten kävelin äitienpäivänä uuden kotikaupunginosani rantoja ja tajusin ”Ai ni. Mähän oon lapseton sinkku. Tällä iällä.” kirjoittaen:

”Saarella yksin äitienpäivänä minä kävelen. Ystäväni juhlivat tänään perheineen. Minä en ole äiti. Minulla ei ole omaa perhettä. Olen lapseton sinkku. Tällä iällä. 

Munasolut hapertuvat. Joku suositteli niiden pakastamista. 

Tällä iällä!”

Tiedätkö, elämässä ehkä armottominta on se, että vuodessa ihmisen ikäänkin tulee vuosi lisää. Ja ehkä vieläkin armottomampaa on se, että vuodessa elämässä ei välttämättä tapahdu mitään. Että asiat pysyvät paikoillaan.

Vittu. Mä oon edelleen lapseton sinkku ja kävelen samoja merenrantoja pohtien samoja kysymyksiä kuin vuosi sitten – TÄLLÄ iällä ja NÄILLÄ munasoluilla.

Kuinka paljon munasolut hapertuvat vuodessa?

”Jos elämä olisi kulkenut toisin, saattaisi minulla olla nyt pari suloista lasta ja ihana äitienpäivä. Mutta joskus ihmisen elämä vain kulkee niin, että tulee se totuuden hetki, jossa on todettava, että tätä polkua ei ollut minun tarkoitukseni kulkea. Käykö minulle niin?”

NYT KULJEN POLKUA MERENRANNALLA. Tänään en halua roikkua tietokoneella. Some täynnä kuvia äideistä ja lapsista. Iloa, riemua ja täydellisen onnen hehkutusta. Äitinä nainen on täysi.

Mielessä pyörii viinilasien äärellä kaksi päivää aiemmin käyty keskustelu. Olen sattumalta törmännyt parinkymmenen vuoden jälkeen naiseen, jonka kanssa olemme viettäneet erään 90-luvun kesän Englannissa kielikurssilla.

Hän on ikäiseni. Hän on äiti. Hänellä on tänään äitienpäivä. Kuinka ihmisen elämät, kerran niin samassa vaiheessa, voivatkin kulkea näin toisin? Nuo kaksi huoletonta tyttöä, olisivatko he voineet kuvitella joskus käyvänsä tällaista keskustelua? Pohdintaa viinilasin äärellä siitä kuinka hassua on, että emme kumpikaan voi täysin ymmärtää toistemme elämää ja kokemusta; etten minä voi tietää miltä tuntuu olla äiti, eikä hän sitä mitä lapseton ihminen ajattelee. Niin. Ne eri maailmat. Niistä pitää puhua.

”Totuuden hetki. Se on jännä. Kun sanoo asian ääneen: Voi olla että minun haaveeni äitiydestä eivät koskaan toteudu. Hitot se mitään jännää ole. Se on kamalaa! Mutta karuudessaan myös helpottavaa. On mahdollista että minun elämäni voi muodostua aivan toisenlaiseksi kuin yleisesti odotetaan.

Miltä yleisesti oikeastaan odotetaan ja tarvitseeko minun mennä sen mukaan? 

Voiko näitä asioita valita?”

* * *

Joka ilta ennen nukkumaan menoa minä kuvittelen tarinan. Se on iltasatuni, jossa rakennan eteeni elämän sellaisena kuin sen unelmoin olevan.

Haaveet suurista seikkailuista. Niitähän olen tehnyt, ottanut kaiken mahdollisen irti vapaasta elämästäni ollen onnellisempi kuin koskaan. Ovatko ne tarina, jonka eteeni piirtäen nukahdan iltaisin?

IMG_0629

Vanhan ystävän tapaaminen viinilasin äärellä laittoi pohtimaan, osaisinko minä edes olla äiti. Osaisinko järjestää lasteni kanssa Kuuman Koiran Kahvilan, sellaisen josta löysin mainoksen äietinpäiväkävelylläni…

 

MINULLA ON toinenkin mielikuvitusleikki.

”Voisiko se olla tuo?

Tai tuo?

Tai tuo?”

Sitähän minä edelleen vaistomaisesti ulkona kulkiessani teen. Katson yksin liikkuvia miehiä ja mietin voisiko tuo olla Se Oikea.

Totuuden hetki – sitä äitienpäivä minulle on.

Mielikuvitusleikille äitienpäivä taas on huono hetki, sillä kaikki muut liikkuvat ulkona perheittäin. Ei voi kysyä onko se tuo, sillä on selvää, että ei ole. He ovat toistensa. Mielikuvitusleikki päättyy aina tyrmäykseen: Kaikkihan ovat kuitenkin parisuhteessa. Isiä. Ja äitejä. Tällä iällä. Paitsi minä, joka olen tällä iällä lapseton sinkku ja kummajainen. Heprtuva munasolu. Niin minä päässäni kuvittelen. Edelleen.

VOISIKO SE OLLA TUO? Tai tuo? Tai tuo? Punaista äksää ja vihreää sydäntä.

Yksi asia vuodessa on muuttunut: olen siirtänyt mieleikuvitusleikkini kännykkääni. Olen käynyt hetken Tinderissä ymmärtääkseni, ettei mikään sittenkään muutu. En minä edelleenkään osaa etsiä aktiivisesti seurustelukumppaneita tai halua tehdä tästä tavoitteellista työtä. Päämääriä ja palavereja. Jotkut niitä treffeiksikin kutsuvat.

Minä kutsun edelleen prinssiä valkoisella ratsulla kotiovelleni ja painoin jo aikapäivää sitten punaista äksää poistaen Tinderin kännykästä.

Totuuden hetki: suljinko oven kohtalolle?

NYT OVI AVAUTUU. Muistikuvissani. Sama kerrostalo kuin vuosi taaksepäin. Hymähdän. Tuosta ovesta näin äitienpäivän aamuna pariskunnan astuvan ulos.

”Mies ojentaa kättään vähän epävarman näköisenä naiselle. He hymyilevät toisilleen viehkeästi ja nainen kukertaa suustaan ihastuneen ujelluksen. Hiukset ovat pörröllään. Viime yön pikkutunneilla jossain helsinkiläisessä ravintolassa on tainnut syntyä uusi suomalainen rakkaustarina.

Miten ihmiset löytävät toisensa? Miten kaksi randomtyyppiä päätyy perustamaan perheen?”

Miksi minä randomtyyppi seison tällä samalla ovella pohtien samoja asioita. Miksi mikään ei muutu? Totuuden hetki: onko sittenkin niin, että elämän tärkein päämäärä on parisuhde ja perhe – että voin rauhoittua vasta sitten kun ne itsekin tavoitan?

IMG_0612

Tältä minun metsäpolullani näyttää

IMG_0621

Aurinko, meri, purjevene ja rannalla suuteleva pariskunta – Rakkauden Saari.

 

SULOISIA LAPSENTÖTTERÖITÄ METSÄPOLULLA. Taas tuikkaan katseeni johonkin heistä ja kehun ääneen hänen kädessään keikkuvaa pehmonallea. Taas unohdan, ettei Suomessa ole soveliasta jutella vieraille. Äiti katsoo minua kummeksuen:

”Älä puutu meidän perheeseen” -katse.

Minä olen vuoden aikana päässyt puuttumaan yhteen perheeseen. Niin, seikkailu, jonka vain lapseton sinkku voi tehdä: lähteä au pairiksi Amerikkaan. Tälläkin iällä.

”Tiedän. Ruuhkavuodet, kiukuttelevat lapset, nalkuttava puoliso, zero alone-time. Että onhan meillä yksinolijoilla helppoa, kun saamme mennä miten huvittaa. Että kääntöpuoli se on kaikella. Mutta se ei olekaan se pointti. Vaan se on, että minä haluan vain varmistaa sinun muistavan kaiken kiireen ja mekastuksen keskellä pysähtyä kiittämään siitä, ettet ole yksin. Sillä ei ihmisen kuulu yksin olla. Ihmisen kuuluu kuulua ja olla osa. Ihmisen kuuluu rakastaa ja tulla rakastetuksi. Eikä ole suurempaa rakkautta kuin perhe ja läheiset.”

Vaikka vuodessa mikään ei välttämättä muutu, saattaa oppia jotain tärkeää. Osaatko kuvitella miten hienoa on, kun joku antaa lapsettoman sinkun puuttua hetkeksi omaan perheeseensä, olla osa? Voiko perheyhteisön kokea vain siten, että on oma biologinen perhe, vai olisiko muitakin malleja? En edelleenkään tiedä mitä ajatella, kun joku äiti sanoo suurinta rakkautta julistaen, etten voisi ikinä tietää, mitä rakkaus on, ellen saa omaa lasta. Olenko minä näin vajaa?

Vaikka vuodessa mikään ei välttämättä muutu, saattavat jotkin asiat kirkastua. Minulle kirkastunut juttu on ristiriita. Tänään, äitienpäivänä, se kirkuu taas kovaan ääneen:

Totuuden hetki: Mitä minä oikeastaan haluan?

”Jos minulla olisi lapsia ja parisuhde, voisinko elää kuten nyt, itseäni toteuttaen ja seikkaillen? Arvot vaakakupissa. Puntarointi, kumpi lopulta on minun elämäni. Syyllisyyden tunne siitä, jos valitsisin toisin: olenko itsekäs selfieyhteiskunnan kierouma, siis nainen, joka elää vain itselleen?

Voiko näitä asioita valita?”

* * *

Kun menen tänään illalla nukkumaan, piirrän silmiini saman mielikuvitustarinan, iltasadun, kuin joka ilta. Totuuden hetki.

Mitä sinä ajattelet iltaisin, kun menet nukkumaan?

Tiedätkö, millainen minun tarinani on…?

 

Rakkaat äidit, kaunista äitienpäivää!

/Äm

Kaikki kursivoidut lainaukset aiemmin julkaistuista kirjoituksistani ”Ai ni. Mähän oon lapseton sinkku. Tällä iällä.” ja ”Ei ihmisen kuulu yksin olla”. Linkkien takaa pääset lukemaan tekstit kokonaisuudessaan.

Onko elämän tärkein tavoiteltava tähtäin lapsi ja perinteinen parisuhde?

Raskaana oleva nainen on yksi kauneimmista muodoista, jonka tiedän. Täydellinen kehon kurvi ja onnellisuuden odotus, jota tuo figuuri huokuu.

Kokonainen nainen.

* * *

Seison kuntosalini ahtaassa pukuhuoneessa. Aiemmin aamulla olemme tehneet intensiivisen tv-haastattelun Ylen Kioski-ohjelmaan, puhuneet toimittaja Rakel Liekin kanssa sinkkuudesta ja lapsettomuudesta.

Ja nyt seison pukuhuoneessa. Minä, lapseton sinkku kolmenkympin pahemmalla puolella. Pää pyörii ajatuksia ja tulin niitä purkamaan. Pää pyörii ja ympärilläni hyörii: kymmenkunta raskaana olevaa naista valmistautumassa mammajumppatunnille.

Kymmenkunta täydellistä muotoa.

Hymähdän kohtalolle. Kuntosalin synttäriviikko ja ekstraohjelmaa; mammajumppaa täällä ei normaalisti ole. Mutta nyt, kun se on, minä olen tässä: muotojen keskellä ahtaassa pukuhuoneessa, päivänä, jona pohdin parittomuutta enemmän kuin aikoihin.

Katson tulevia äitejä ympärilläni: ”Miltä minä näyttäisin, jos minulla olisi raskausvatsa?”, jään itselleni kiinni ajattelemasta. ”Olisinko sitten täydellinen muoto? Kokonainen nainen? Voisinko vasta sitten tietää mitä on olla rakkaudesta täysi?”

Lapsi ja lapsettomuus, parisuhde ja… suhteettomuus?

Ympärilläni keinuu kauniita, eri kokoisia vauvavatsoja – toinen toistaan lähempänä tai kauempana päätepistettään. Vilkaisen niistä yhtä ja siirrän katseeni seuraavaan. Seuraavaan. Keskustelu Rakelin kanssa rullaa mielessäni.

Onko lapsi todella hienointa mitä elämässä voi olla? Parisuhde tärkein tavoiteltava tähtäin? Voiko täydellisen rakkauden tietää vasta kun on perinteinen parisuhde ja oma lapsi? Millainen on täydellisen naisen muoto?

IMG_8031

”Ei ihmisen kuulu yksin olla”, kirjoitin sinulle taannoin kokemuksestani lapsiperhe-elämästä, jota minulla oli taannoin siunattu mahdollisuus kokea Las Vegasissa. Voit lukea jutun tästä, sillä edelleen ajattelen, ettei meitä ole tehty yksinolemiseen.

 

Tuijotan itseäni peilistä. Vertaan omaa lättänää mahaani vierelläni seisovaan kumpuun. Mittailen muotojamme. Sitähän me aina teemme erilaisista asioista. Vertailemme. Rakennamme normeja siitä miten pitäisi olla – mikä on tavoiteltavaa ja oikein. Surkuttelemme niitä, jotka eivät pääse perille.

Ja siinä kuntosalini ahtaassa pukuhuoneessa kauniiden kumpujen pyöriessä ympärilläni minä, lapseton sinkku kolemkympin pahemmalla puolella, mietin: entä jos minä olen tyytyväinen näin? Onko täydeksi tullakseni odotettava päämäärää, jota ei ehkä ole minulle olemassakaan? Entä jos en haluakaan lapsia tai sitoumuksia? Entä jos tämä onkin hienointa mitä elämässä voi olla, sillä jo huomenna kaikki saattaa olla toisin?

Olisiko minulla lupa olla näin? Annanko itselleni luvan siihen?

Annatko sinä?

Entäpä, jos täydellinen rakkaus onkin tätä? Entä, jos tätäkin olisi täydellinen muoto?

* * *

Ajatukset viikon takaisen haastattelun jälkeen rullasivat näin yhdessä pienessä hetkessä. Monta muutakin kulmaa keskustelimme, ja tänään klo 19.30  Yle TV2:n Kioskin Rakelin kuplassa -ohjelmassa lisää ajatuksia parisuhteesta, parittomuudesta, lapsista ja lapsettomuudesta. Toivottavasti tulet mukaan! Ohjelma on muuten nähtävssä myös Yle Areenassa ja Youtubessa.

Keskustelu alkakoon!

/Äm

Arkistojen aarre: Ai ni. Mähän olen lapseton sinkku. Tällä iällä.

Vähän vahingossa MaiLifessa vietetäänkin nyt parisuhdeviikkoa, sillä minut pyydettin juttelemaan aiheesta TV2:n Kioski-ohjelmaan viikon päästä tiistaina. Pengoin blogia ja huomasin, että jokunen sana on tullut aiheesta kirjoitettua. Siksi seuraavien päivien aikana uusintana pari tekstiäni sinkkuudesta ja parisuhteesta vähän niinku aihetta lämmittelemään ja ajatuksiasi kirvoittamaan ensi viikon suurta sinkkushowta ajatellen.

Muistatko tämän viime äitienpäiväisen?

* * *

Ai ni. Mähän olen lapseton sinkku. Tällä iällä.

Äitienpäivä. Aurinko. Olen kävelyllä helsinkiläisen saaren rannoilla. Rakkauden Saarella. Se on leikkimielinen nimi, jolla tätä asuinaluetta kutsun – joskin nimityksen olen kyllä tainnut poimia itseäni vielä vitsikkäämmältä tuttavalta. Mutta Rakkauden Saari tämä todella on. Kaikki täällä asuvat rakastavat saartaan. Ja varmasti täällä myös rakastetaan. Paljon. Minä olen muuttanut tänne vasta ja rakastunut ensisilmäyksellä. Saareen.

Rakastuminen muulla tavoin. Niin. Siitä minulla on vain hataria muistikuvia.

* * *

Saarella yksin äitienpäivänä minä kävelen. Oma äitini ja mummoni asuvat kaukana, enkä pääse päivää heidän kanssaan viettämään. Ystäväni juhlivat tänään perheineen. Minä en ole äiti. Minulla ei ole omaa perhettä. Olen lapseton sinkku. Se on päässyt unohtumaan viime aikoina, koska se ei ole ollut pällimmäisenä agendalla. Olenhan minä nainenkin. Senkään pohtimiselle ei elämässäni ole viime aikoina liiennyt aikaa. Jos olet seurannut blogiani aiemmin, tiedät, että elämäni on myllertänyt viime vuosina enemmän kuin terveellistä on. Suurin energia on mennyt päivästä toiseen selviytymiseen eikä millekään ylimääräiselle asialle ole ollut aikaa. Miehet. Parisuhde. Mitänäitänyton. Ne ovat olleet ylimääräisiä asioita. 

Päässä pyörivät eilen samppanjalasin ääressä käydyt keskustelut ystäväni, kolmen lapsen äidin, kanssa. Päässä pyörivät teidän lukuisat kysymyksenne viime aikoina: 

Noooohhh, mites miesrintamalla ja sitten se ylikorostettu ja hidastettu silmänisku, joka saa naamanne vääntymään kummalliseen asentoon ja viestii, että täytyyhän noin menevällä ja näpsäkällä mimmillä olla ainakin kolme miestä kierrossa.

Kävelen äitienpäivän auringonpaisteessa ja totean että ehkä tämän äärelle on nyt hetkeksi pysähdyttävä. Tehän tiedätte; kun te kysytte, minä pysähdyn pohtimaan ja vastaan rehellisesti. Saattaa olla, että joku toinenkin siellä miettii näitä samoja kysymyksiä. Onhan äitienpäiväkin. Ja se saa lapsettoman naissinkkuihmisen tunteet pintaan, selvähän se. Tällä iällä. Reilusti yli kolmekymppisenä.

maivei

Törmään venesatamassa vesillelaskua odottavaan purjeveneeseen. Maivei on sen nimi, jotenkin hassun sopivasti. Mailife ja Maivei, my life ja my way. Mitä ovat minun elämäni ja minun tieni?

Yksinelävä ja perheetön sinkku. Takana elettyä elämää ja epäonnistuneita parisuhteita. Niistä nousevat muurit päästää ketään liian lähelle. Tarve suojella itseä, jottei toistaisi virheitään. Täysi keskittyminen työhön ja uutena orastavaan uraan, josta ei liikene voimia eikä aikaa ajatella puolison löytämistä saati perheen perustamista.

Vaihe elämässä, jossa en oikein tiedä mitä edes ajattelen uuden parisuhteen mahdollisuudesta tai perheen perustamisesta. Ne tuntuvat isolta urakalta. Yksin oleminen tuntuu paljon helpommalta. Parisuhteita ei taivaalta tipu. Etenkään sellaisia, jotka oikeasti toimisivatkin. Mitään toimimatonta kun ei enää jaksa kannatella. Menneisyyden haamu. Yksin oleminen tuntuu turvallisemmalta. Ei tarvitse säätää.

Takaraivossa painava taakka, joka estää rohkean heittäytymisen (uskoisitko, että MINÄ sanon näin!?). Halu löytää ennemminkin jotain tasapainoista ja kestävää kuin suurta huumaa ja draamaa. Vaikka toki rauhallisina iltoina yksin kotona tekisi mieli kömpiä toisen kainaloon, sitoutuminen pelottaa. En ole siinä tähänkään mennessä onnistunut, miksi onnistuisin nyt?

sukat

Äitienpäivä on vähän huono päivä käydä kävelemässä. On vaikea leikkiä sitä tavallista leikkiä.

Voisiko se olla tuo?

Tai tuo?

Tai tuo?

Sitähän minä vaistomaisesti aina ulkona kulkiessani teen. Katson yksin liikkuvia miehiä ja mietin että voisiko tuo olla Se Oikea. Mutta nyt mielikuvitusleikille ei ole sijaa, sillä kaikki muut ulkona liikkuvat pariskunnittain tai perheittäin. On ilmeistä, että he ovat toistensa. Eivät minun. Tyrmäys.

Mutta kyllä se mielikuvitusleikkinikin aina päätyy tyrmäykseen: Kaikkihan ovat kuitenkin parisuhteessa. Isiä. Ja äitejä. Tällä iällä. Paitsi minä, joka olen tällä iällä lapseton sinkku ja kummajainen. Niin minä päässäni kuvittelen.

Enpä osannut vielä kymmenen vuotta sitten ajatella, että tällaisia ajatuksia mielessä joskus pyörii. Silloin kaikki oli mahdollista. Nyt munasolut hapertuvat. Joku suositteli niiden pakastamista.

Tällä iällä!

* * *

Vastaani pyöräilee hulvattoman hauskan näköinen pikkutötterö aurinkolaseissaan. Se potkii maata jaloillaan ja keikkuu huteran näköisesti sivulta toiselle koettaen ryömittää pyöräänsä eteenpäin. Sillä on komea isä. 

Ja äiti. 

Se kipittää pikkutötterön ja komean isän jäljessä kukka kädessä. Hörähdän naurahtamaan ääneen lapsen suloisuudelle ja toivotan äidille hyvää äitienpäivää. Hän katsahtaa minua kummissaan. Hetkeksi ehdin unohtaa, että eihän Suomessa saa sanoa mitään tuntemattomille.

Yleensä minä en sitä unohda. Kadulla leikkiessäni voisikoseollatuo-leikkiä en suin surminkaan uskaltaisi sanoa kenellekään mielenkiintoiselle mitään. Kun joku kiinnostava mies tulee vastaan, haluan pistää pääni puskaan. Kasvojen menetys olisi aivan liian suuri, jos ihan vaan muina naisina huikkaisi, että hei sä oot komea. Kun sillä on kuitenkin vaimo, rakkaus ja miten se nyt menee. Minun on oltava maailman ainoa yksin elävä ihminen! Niinhän minä ajattelen.

* * *

Kyllähän minä olen pohjimmiltani pikkutötteröihminen. Siis äitishenkilö. Mutta olenpa minä jo joutunut siihen pahimpaan mahdolliseen paikkaan: tunnustamaan ja myöntämään itselleni, että on aivan mahdollista etten koskaan saa omia lapsia.

Totuuden hetki. Se on jännä. Kun sanoo asian ääneen: Voi olla että minun haaveeni äitiydestä eivät koskaan toteudu. Hitot se mitään jännää ole. Se on kamalaa! Mutta karuudessaan myös helpottavaa. On mahdollista että minun elämäni voi muodostua aivan toisenlaiseksi kuin yleisesti odotetaan.

Miltä yleisesti oikeastaan odotetaan ja tarvitseeko minun mennä sen mukaan? Jos minulla olisi lapsia ja parisuhde, voisinko elää kuten nyt itseäni toteuttaen ja seikkaillen? Arvot vaakakupissa. Puntarointi, kumpi lopulta on minun elämäni. Syyllisyyden tunne siitä, jos valitsisin toisin: olenko itsekäs selfieyhteiskunnan kierouma, siis nainen, joka elää vain itselleen?

Voiko näitä asioita valita? Olen koettanut, mutta epäonnistunut. Jos elämä olisi kulkenut toisin, saattaisi minulla olla nyt pari suloista lasta ja ihana äitienpäivä. Mutta joskus ihmisen elämä vain kulkee niin, että tulee se totuuden hetki, jossa on todettava, että tätä polkua ei ollut minun tarkoitukseni kulkea. Käykö minulle niin?

Elämä täynnä isoja kysymyksiä. Yksi niistä myös se, miksi minun miestilanteeni on aihe, josta on tarpeellista toisten udella. Eikö nyt ole jo jotain sutinaa ja sitten se silmänisku.

Ei ole, eikä tällä menolla pitkään aikaan. Ja pohjimmiltani olen juuri nyt ihan tyytyväinen tilanteeseeni. Onko se väärin? Pitäisikö minun ainoana päämääränäni olla miehen etsiminen, avioliitto ja kolme lasta?

* * *

Kuljen kerrostalon ohi. Sen ovesta ulos astuu pariskunta. Mies ojentaa kättään vähän epävarman näköisenä naiselle. He hymyilevät toisilleen viehkeästi ja nainen kukertaa suustaan ihastuneen ujelluksen. Hiukset ovat pörröllään. Viime yön pikkutunneilla jossain helsinkiläisessä ravintolassa on tainnut syntyä uusi suomalainen rakkaustarina.

Minä en pyöri baareissa. Eilen istuin juomassa samppanjaa, mutta lähdin kotiin jo iltakymmeneltä. Tällä iällä ei jaksa. Kun alan ajatella uuden parisuhteen mahdollisuutta, käyn heti neuvotomaksi. Miten ihmiset löytävät toisensa? Mitkä ovat ihmisen motiivit parisuhteeseen? Miten kaksi randomtyyppiä päätyy perustamaan perheen?

En minä pyöri Tinderissä tai netin deittisivustoillakaan. En osaa etsiä aktiivisesti seurustelukumppaneita. En halua. Ahdistun pelkästä ajatuksesta, että tästäkin asiasta minun pitäisi tehdä tavoitteellista työtä. Päämääriä ja palavereja. Jotkut niitä treffeiksikin kutsuvat.

* * *

Saavun kotiin ja jään seisomaan kerrostalon käytävään tuijottamaan omaa oveani. Naapuri yläkerrasta laskeutuu rappusia ja kysyy olenko unohtanut avaimet kun siinä tönötän menemättä sisään. 

”Ei, minä vaan mietin että onkohan se mahdollista, että joku ritari tulisi tästä hakemaan”, sanon hänelle. 

Siis ihan oikeasti sanon!

Se on ensi kohtaamiseni tuon naapurin kanssa. Voi olla että ritarin sijaan ovellani on kohta naapurin kutsumana valkotakkista henkilökuntaa, sen verran erikoiselta hänen ilmeensä näyttää. 

Mutta minä en edes tajua nolostua omituista kommenttiani, sillä mietin toistensa käsiä haparoivaa rakkaustarina -pariskuntaa ja valkoisia ratsuja. Olen sillä tavoin naiivin yksinkertainen maalaistyttö, että ajattelen unelmieni prinssin ratsastavan auringonlaskussa kotiovelleni. Meneekö se niin? Vai olisiko tehtävä jotain? Aloitettava aktiivinen ritarinmetsästys?

Huokaan ja avaan oven.

Tulee jos on tullakseen. Voiko niin ajatella? Ajattelenko niin?

* * *

Elämä on nyt näin. Se on näin ja tässä. Ja siihenkin voi olla tyytyväinen. Sitä voi toki koettaa muuttaa, mutta mikä lopulta päättää kuinka käy? Kuka antaa vastauksen? Onko vastauksia?

Tuleehan hän? Mistä hän tulee? Milloin hän tulee? Mistä tiedän että minun kannattaa uskaltaa antaa hänen tulla? Niin minä taidan ajatella.

Mitä sinä ajattelet?

maijatuplana

/Ämmä, pohjimmiltaan pikkutötteröihminen

Kirjoitus julkaistu MaiLifessa 10.5.2015. Alkuperäinen blogi tässä.

Mitä v***ua tapahtuu seuraavaksi?

Jet lag. Seitsemättä päivää. Päästä pihalla kuin käki. Pipo päässä. Kahdet housut jalassa. Kolme paitaa päällekkäin. Peitto päällä.  Sisällä.

Kotona Rakkauden Saarella.

Kotona.

Kylmä. Joskaan ei niin kylmä kuin viikonloppuna Jyväskylässä, jossa olin viettämässä äitini syntymäpäiväjuhlia. Siellä oli lähes kolmekymmentä pakkasastetta. Matkustin tänään Onnibusilla Jyväskylästä Helsinkiin ja siellä pakkasen hellittämisen tunsi tänään varpaissaan. Mitä lähemmäs Helsinkiä bussi kulki, sitä vähemmän varpaita paleli sisällä bussissa.

Hassua.

Hassua on myös olla taas täällä. Pienessä pesässäni Helsingissä. Olen ollut täältä pois melkein kaksi kuukautta. Olin onnekas, sillä sain kotiani asuttamaan poissaoloni ajaksi vuokralaisen. Tänään hän lähti pois ja minä olen täällä.

Minä olen täällä. Jet lagissa seitsemättä päivää. Pihalla kuin käki vaikka sisällä pesässäni. Pipo päässä, kahdet housut jalassa, kolme paitaa päällekkäin ja peitto päällä.

Sisällä pesässä. Kotona.

Rakkauden Saarella.

Outoa.

Outoa on olla täällä. Ei voisi uskoa, kuinka kauas pääsee puolessatoista kuukaudessa. Outoa ovat ajatukset, jotka rullaavat päässä. Tänään matkatessani Helsinkiin katselin silmissäni filmirullaa, joka kelasi läpi viimeisiä vuosia elämässäni. Kirjaimellisesti elämäni vilisi silmissäni. Outoa, sillä en tiedä miksi tämä matkani Las Vegasiin sai pääni niin pyörälle.

Kirjoitin päiväkirjaani muutama päivä sitten yhden kysymyksen, joka ei jätä minua rauhaan: ”Mitä v***ua tapahtuu seuraavaksi?” niin minä kirjoitin.

Niin. Kaunistelematta.

Mitä v***ua tapahtuu seuraavaksi?

Jet lagissa seitsemättä päivää. Pihalla kuin käki vaikka sisällä pesässäni. Pipo päässä, kahdet housut jalassa, kolme paitaa päällekkäin ja peitto päällä.

Sisällä pesässä. Kotona.

Rakkauden Saarella.

Kotona?

sisarukset

Veljieni kanssa juhlistimme viikonloppuna äitini 60-vuotispäiviä

äitijamä

Toivottavasti äitini ikääntymisgeenit periytyvät minulle. Ei voisi uskoa, että tämä nainen on 60-vuotias.

/Ämmä, pihalla kuin käki

Turvassa

Heräsin tänään aamulla jännään tunteeseen. Tiedät sen unenpöpperön hetken, kun on juuri herännyt, vielä unen ja valveen rajamailla? Vähän pöllähtäneenä ajasta ja paikasta sekä tuntemuksistaan?

Tänä aamuna luulin minä olevani Norjassa. Niin ei ole käynyt vielä kertaakaan sieltä paluuni jälkeen. Mutta tänään minä luulin nousevani pienen punaisen kalastajakylän mökkini sängystä uuteen päivään. Oli ihan valtavan turvallinen ja hyvä olo.

* * *

Rakkauden Saarella tuulee kovaa, ja aamulla puuskainen puhallus sai minut pöpperöissäni erehtymään sijainnistani. Tuulen huminan muistijälki on syvä ja vie minut usein ajatuksissani takaisin Norjaan. Mutta se vie jonnekin kauemmaskin. Siitä tulee myös fyysinen tunne kehoon – rauhallinen ja hyvä olo. Myös tuo tunne on minulle erityisen merkityksellinen.

Tänä aamuna tunne oli niin vahva, että jäin pohtimaan: mistä johtuu, että kova tuuli yhdistettynä syksyn synkkään pimeyteen saa minut tuntemaan oloni todella turvalliseksi ja rauhalliseksi?

* * *

Minulla oli lapsena yksi lempihetki. Se, kun äidin kanssa kävimme päiväunille ja äiti veti peiton päällemme alkaen puhaltaa kovasti. Leikimme, että olimme pieniä lintuja tuulelta suojassa – turvassa.

Tänään minä tajusin, että juuri tuohon hetkeen ja tunteeseen tuuli vie minut edelleen yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Siksi minä koen oloni niin turvalliseksi mitä kovemmin tuulee ja mitä pimeämpi on.

Tiedätkö mistä puhun? Onko sinulla jotain tällaisia erityisiä hetkiä tai asioita, joista sinun olosi tulee erityisen turvalliseksi?

Rauhallisen raukeaa viikonloppua, ystäväni! Minä toivon, että nyt tuulee ja kovaa, se tarkoittaisi, että koko viikonlopun olisi näin hyvä olla. Sillä nyt on. Hyvä olla!

  
Ai ni, tai sitten olenkin orava peiton alla… Tämän postasin eilen Instagramiin ja se muistuttaa kovasti elämääni. Paitsi, että minä mussutan sipsejä. Voiko ihanampaa olla ❤

/Äm

Pysyttehän aina

   Tuolta se näyttää. Rakkaus. 

Siinä ovat minun vanhempani Rakkauden Saarella. Katsovat maisemaa, josta on tullut minun rakkauteni. Kuuntelevat meren pauhetta ja mustarastaan kujertavaa laulua – kauneinta musiikkia maailmassa.

Rakas uusi kotini. 
Rakkaat vanhempani.

Vaikka paikat ja tilanteet vaihtuvat, on aina jotain pysyvää; nämä kaksi ihmistä. Rakkaus.

Pysyttehän aina.