Vapaakasvatus on saatanan keksintö – tribuuttini Kalevauvalle

Taisin jo pari päivää sitten mainita, miten onnellinen ja kiitollinen olen siitä, että voin työskennellä paikassa, joka antaa kaiken luottonsa minulle ja tämän hullun luovuuden kukkani loistaa.

No, tässä on oiva osoitus siitä. Laulu, jonka tein. Enkä saanut sen seurauksena potkuja 😀

Tiedätkö Kalevauvan, joka tekee humoristisia kappaleita netin Vauva.fi-keskusteluryhmästä? Me Radio Suomen Kuopion aamuissa päätimme näyttää, että löytyy niitä aiheita lauluun myös ihanista paikallisista kaupunkien Facebook-ryhmistä. ”Vapaakasvatus on saatanan keksintö” – tässä tribuuttimme Kalevauvalle ja Kuopion Puskaradiolle!

Pilkettä silmäkulmaan ja ihanaa joulukuun ensimmäistä!

/Äm

Mainokset

Savon seikkailu jatkuu myös vuonna 2018

Viime viikot ovat olleet vaikeita. Olen ollut blogissanikin ihan hiljaa, sillä syksyn pimeyden ja rankkojen aamutöiden ohella on täytynyt tehdä isoja päätöksiä. Saapuessani Kuopioon kesäkuussa matkani täällä piti olla vain seitsemän kuukauden mittainen. Mutta yhtäkkiä viime viikoina minulle tarjottiinkin mahdollisuutta jatkaa työssäni Ylen aamujuontajana.

Koti-ikävä Helsinkiin on painanut päätöstä, on valtava kaipuu läheisten luo ja kotikaupunkiin – uusi elämä kun ei ihan niin helposti ole auennut täällä Savossa. On täytynyt punnita työn ja muun elämän tasapainoa ja arvoa; onko valmis asettamaan työn vielä hetkeksi kotia suurempaan arvoon, sillä sitähän elämä täällä minulle nyt tarkoittaa.

Ja sitten toisaalta päätös oli aivan selvä. Missä muualla pääsisin tekemään työtä tällä tavoin? On valtavan suuri kunnia voida olla töissä paikassa, joka uskoo tähän luovaan hulluuteeni ja antaa luovuuteni päästä ääneen ja näkyviin tällä tavoin, tukee sen kehittymistä ja taitaa vähän jopa tykätäkin. Parempaa työpaikkaa ja työkavereita saa etsiä.

Siksi olen päättänyt jatkaa seikkailuani Savossa toistaiseksi. En tiedä kuinka pitkäksi aikaa tänne jään, mutta nyt onkin yhtäkkiä näin. Hassua, miten yhdessä hetkessä voi olla niin innoissaan ja heti kohta kovin kaihoissaan. Sitä kai se elämä on, tasapainottelua eri valintojen ja tunteiden välissä.

Mutta ehkä tähän kohtaan kannattaa pistää silmään vähän uutta vaihdetta ja sanoa: Bring it on, Savo! Näytä, mitä sinulla on vielä minulle piilossa, sillä emme tainneetkaan päästä toisistamme ihan niin helpolla!

Ei kai sitä nyt voi muuta kuin jäädä työpaikkaan, joka sallii jopa tällaisen maailman rumimman tonttuoven askartelemisen ja tuotostensa jakamisen julkisuuteen 😀 Kuva: Antti Karhunen

/Äm

Rakkaus työhön – tässä Nenäpäivän esimerkki

Perjantai. Huh, takana on taas hurjan vauhdikas työviikko, ja nyt kyllä väsyttää toden teolla aikaiset aamuheräämiset, pimeä syksy ja se, että antaa itsestään viimeisenkin pisaran joka aamu. Mutta tiedätkö, taas tänään pysähdyin pohtimaan yhtä hyvin tärkeää asiaa: kertaakaan en ole ajatellut, etten halua mennä töihin aamulla. Joka aamu saan kokea niin upeita ilon ja onnistumisen tunteita, etten vaihtaisi niitä mihinkään. Minä rakastan sitä mitä saan tehdä. Yksinkertaisesti.

Tänään oli Nenäpäivä, ja se tarkoitti minullekin erityisen hauskoja juttuja työpäivässäni. Lähdimme yllättämään ihmisiä. Soitimme vähän musiikkiakin. Laulaminen oli erityisesti ihanaa. Olipa kiva nähdä miten ihmisten ilmeet valaistuivat, kun esitimme musiikkia.

Aamuvarhaisella valloitimme Kuopion rautatieaseman virallisen Nenäpäivän hanuristimme kanssa. Anssi K. Laitinen on muuten haitarinsoitin ME-mies; hän pitää jo 7. vuotta peräkkäin hallussaan Guinnesin ennätysten kirjoissa olevaa ennätystä; mies on siis soittanut 31 tunnin ja 25 minuuttia putekeen haitarilla, ja vieläpä niin, ettei kappaleiden joukossa ollut yhtään samaa kappaletta kahdesti.

Sitten suuntasimme yllätysvisiitille vanhusten palvelutaloon.

Hupimaisteri Juha Jylhäsalmen kanssa yllätimme yhden tämän palvelutalon työntekijäistä ja palkitsimme hänet hyvästä työstä. Juha kuvassa oikealla.

 

Tämän linkin takaa löydät puolestaan Ylen uutisjutun Nenäpäivän aamustamme  Sieltä pääset myös kuulemaan miten laulut asemalla raikuivat.

Hyvää, iloista ja naurun täyteistä viikonloppua, ystävät!

/Äm

 

Ps. Niin, ja ai niin; onhan täällä vielä tämä somevideokin vanhustentyöntekijän yllätyksestä. Tätä kuvattaessa tein siis samalla suoraa radiolähetystä, siksi kuljen Juhan perässä hölmön näköisenä mikrofonin ja kuulokkeiden kanssa 😀

 

Näillä ohjeilla teet itsellesi oman Nenäpäivän nenän

Nenäpäivä-kampanja maailman heikoimmassa olevien lasten hyväksi käynnistyy huomenna, 26.10. Minäkin olen kampanjassa vahvasti mukana, ja radiomme aamutiimissä teemme monta eri tempausta saadaksemme myös muita liikkeelle – mahdollisuuksia osallistua on niin monta, että jokainen meistä löytää varmasti omansa.

Omalta osaltani kampanja käynnistyi jo tänään esivalmisteluilla huomiseksi, jolloin vielä salaisessa paikassa ja paljastamattomien ihmisten kanssa ponkaisemme haasteen liikkeelle. Tästä huomenna lisää, mutta nyt on aika askarrella!

Tee sinäkin itsellesi oma punainen nenä ja valitse sitten oma tapasi osallistua. Laitetaan hyvä kiertämään!

 

/Äm

Yhteiskunta syrjii yksinelävää, mutta uhriutuminen se vasta perseestä onkin – näin sinäkin otat vastuun rahastasi, sinkku

Miksi yhteiskunta kurittaa yksineläviä, kysyy Iltalehdessä viikonloppuna julkaistu artikkeli. Sinkuilla menee yhteiskunnassa muita huonommin, ja minulta pyydettiin haastattelua juttuun, sillä olen jo monta kertaa aiemmin toiminut äänenä näille aiheille.

Iltalehden jutussa on monta mielenkiintoista kulmaa, joihin voisin tarttua jatkokäsittelyn aiheena. En kuitenkaan toivo, että tämä keskustelu jää helpon harmittelun, syyttelyiden ja uhriutumisen tasolle. Siksi haluan pohtia tänään sitä, miten voimme omilla toimillamme vaikuttaa taloudelliseen pärjäämiseemme – ovatpa yhteiskunnan yleiset raamit mitkä tahansa.

Koen tärkeäksi avata tarinaani, jotta se voi toimia esimerkkinä ja muistutuksena siitä, miten kenelle tahansa saattaa yllättäen käydä huonosti. Koska sinkkuus, raha ja menetykset ovat monelle vaikea aihe, tunnen olevani myös vastuussa ja velvollinen puhumaan rohkeasti ääneen.  Jos olet nyt ajautunut ensimmäistä kertaa blogiini, voit taustaksi lukea tämän aiemmin kirjoittamani tekstin.

Tässä koko Iltalehden juttu kuvina, klikkaa niitä erilliseen ikkunaan, niin voit suurentaa ja lukea jutun helpommin.

Juttu löytyy nettiversiona täältä, mutta voidaksesi lukea sen kokonaan, on sinun ladattava Iltalehden mobiilisovellus.

 

ON TOTTA, ETTÄ yhteiskunnan rakenne syrjii yksin eläviä, ja tärkeää, että näitä rakenteellisia epäkohtia avataan. Yksin elävien (niin yksinäisten kuin yksin- tai yhteishuoltajuudessa elävien sinkkujen) tilanne on huono, kuten Iltalehden juttu ansiokkaasti konkreettisin esimerkein näyttää. Yhteiskunnan rakennetta on tältä osin ehdottomasti muutettava.

Suurimpia haasteita ovat mm. sinkkujen asumiskustannukset.  Ratkaisuja voisivat olla esimerkiksi jonkinlainen yksinelävien tukijärjestelmä tai kevennetty veroratkaisu. Erityisen tärkeitä ovat myös yksinhuoltajien tuet –  yksin elävät lasten vanhemmat kun ovat meitä lapsettomiakin vaikeammassa tilanteessa. Haaste ovat myös asenteet, joilla yksineläviin suhtaudutaan.

Mutta vaikka yhteiskunta syrjii ja rakenteet ovat haastavat, pahin virhe on se, että uhriutuu. Suomalainen perisynti tuntuu olevan, että olemme tottuneet tukeutumaan yhteiskuntaan; ajattelemme, että se kantaa kaiken vastuun. Ja kun näin ei tapahdu, on helppo jäädä vain valittamaan.

Yhteiskunnan raastavista raameista huolimatta yksilön tasolla tilanteeseen voi vaikuttaa. Sinkulla on myös vastuu omasta elämästään ja yksin eläväkin voi pärjätä taloudellisesti, ainakin yrittää sitä. Mutta  on osattava tehdä asioita oikein ja viisaita valintoja – sekä haluttava myös antaa muutokselle mahdollisuus.


MITEN SINKKU VOI tulla taloudellisesti toimeen ja mitä minun kannattaisi nyt tehdä, kysyin eilen varallisuusvalmentaja Terhi Majasalmelta.

Hän kertoi minulle yksinkertaisen kaavan:

  1. pyri kasvattamaan sitä, mikä luo toisille arvoa ja mistä he ovat sinulle valmiita maksamaan,
  2. säästä,
  3. hanki vararahasto
  4. ja tämän jälkeen aloita tuottavan varallisuuden hankkiminen

Sinkku voi siis pärjätä taloudellisesti hyvin simppelein ohjein: hankkimalla ensin vararahaston ja alkamalla sitten kerryttää omaa varallisuuttaan.


HAAVEILEN TALOUDELLISESTA RIIPPUMATTOMUUDESTA. Tämän toiveen toteuttaminen on ollut näihin päiviin asti mahdotonta, sillä elämäni on muutamien vuosien ajan ollut sitkuttelua nihkeästi kädestä suuhun.

Olen käynyt myös sossun luukulla, ja omasta kokemuksestani käsin tiedostan tarkkaan, että jollekin tekstini näkökulma on mahdoton: aina ei voi edes pientä penniä laittaa säästöön. Mutta KUN ylimääräistä on, kannattaa se laittaa poikimaan.

Nyt olen vihdoin uudessa tilanteessa. Palkastani jää hieman ylimääräistä, ja on mahdollista alkaa laittaa rahaa sivuun säästöön.


KUN JUTTELIN VARALLISUUSVALMENTAJAN kanssa, tajusin yhtäkkiä, että vaikka yhtään fyysistä rahalappusta minulla ei ole vielä ollut varallisuutta kartuttamassa, vaurastumiseni polulla olen kuitenkin tehnyt jo ison työn. Se kulminoituu tuohon ohjeiden ensimmäiseen kohtaan: olen kasvattanut omaa, niin kutsuttua ansaintakykyäni.

Iltalehden jutussa sanotaan, että olen nyt saanut töitä ”vain” seitsemäksi kuukaudeksi ja vieläpä ”satojen kilometrien päästä kotoa”. Olen siis muuttanut työn perässä Helsingistä Kuopioon ja uhrannut paljon muusta elämästäni (jos et tiedä mistä on kyse, lue tämä ja tämä). Olen kuitenkin tehnyt valintani hyvin tietoisesti ja tarkoituksella, eikä tämä ei ole minulle mikään ”vain seitsemän kuukautta”, vaan tavoittellista osaamiseni kartuttamista ja markkina-arvoni nostamista – siis keskeinen osa vaurastumisstrategiaani.

Ajattele! Jo se, että kehittää itseään ja vahvistaa osaamistaan on varallisuuden kartuttamista; kun on enemmän kannuksia, voi esimerkiksi nostaa palkkatoivettaan tai yrittäjänä hinnoitteluaan.

Ja tämä puolestaan kasvattaa varahastoa, siis noin kuuden kuukauden kiinteitä kuluja vastaava määrää rahaa, joka laitetaan sivuun. Kun tällainen vararahasto on kasassa, on hyvä hetki alkaa sijoittaa ja kerryttää varallisuutta.


KAIKKI ALKAA PIENISTÄ palasista, ja vaatii myös vähän viitseliäisyyttä. On aloitettava, jotta voi päästä liikkeelle.

On puhuttava, jotta asioista tulisi arkipäivää mahdollisimman monille. On pohdittava, että voi hahmottaa mikä sopii itselle. On kerrottava, jotta ymmärrettäisiin uhriutumisen ja toimeen tarttumisen ero. Minäkin olen nyt tarpeeksi jakanut päiviteltävää ja pysäyttävää tarinaani. On aika keskittää ”avoin rohkeuteni” omaan toimintaan ja siihen muiden kannustamiseen. Esimerkiksi itselleni nämä eivät ole olleet ollenkaan helppoja, vaikka ehkä jollekin toiselle ihan arkipäivää.  Ehkä tämä motivoi jotain kaltaistani pohtimaan mitä voisi oman taloudellisen hyvinvointinsa eteen tehdä.

Kannattaisi, sillä tämä on yksi keino ottaa elämä omiin käsiinsä, ja varmistaa, että yhteiskunnan raaka raami ei runtele. Kukapa meistä haluaa olla yhteiskunnasta riippuvainen.

/Äm

Voisiko minusta tulla kaupunginjohtaja?

Se on tämä tyttö nyt hakenut Kuopion uudeksi kaupunginjohtajaksi. Kävin Kuopion kaupunginhallituksen puheenjohtaja Antti Kivelän työhaastattelusssa. Kivelä arvioi cv:ni ja antoi tuomionsa.

Aukesiko paikka Savon suurnaisena selviää tästä…

 

Onhan se jo uusia duuneja alettava haarukoida, kun tämän nykyisen komennuksen loppu häämöttää vuoden vaihteessa.

Sellainen show tänään.

Iloa iltaan!

/Äm

Vaikka tungettelevat treffipyynnöt ahdistavat ja likaiset lyönnit loukkaavat, tuntuu palautteen puutekin tappouhkaukselta – vinkkini palautteen käsittelemiseen

Kun vuosia sitten aloitin blogin kirjoittamisen, tein tietoisen päätöksen siitä, että osasta elämääni tulisi julkista. Sittemmin myös muut työtehtäväni ovat olleet julkisia, mikä tarkoittaa, että työni tulokset ja elämäni osaltaan ovat jatkuvasti muiden arvioitavana.

Työni on laadultaan sellaista, että seuraajien, kuuljoiden ja katsojien määrällä sekä laadulla on väliä; yksi onnistumisen keskeisistä mittareista on se, kuinka pystyn koskettamaan ihmisiä, saamaan heitä tarinoitteni pariin ja pysymään seurassani.

Joka päivä on ansaittava paikkansa yleisön edessä, ja siksi palautetta on nöyränä kuunneltava. Olen kovin kiitollinen, että saan jatkuvasti ja paljon yhteydenottoja. En ainoastaan äkkipikaisia ääripäiden kommentteja, vaan myös poikkeuksellisen paljon pitkiä, häkellyttävän kauniita ja harkittuja viestejä, joissa lähettäjä jakaa paljon itsestääni. Nämä ovat hienoimpia, mutta usein myös pelottavimpia palautteita. Tunnen suurta vastuuta siitä, mitä viestin lähettäjälle vastaan.


TAPANI ON PÄÄSTÄÄ ihmiset hyvin lähelle itseäni ja ajatuksiani. Radiossa olen läsnä yleisöni aamuissa ja arjessa, blogissani hyvin intiimeissäkin hetkissä ja tuntemuksissa. Jotkut ihastuvat, toiset vihaavat ja kolmannet inspiroituvat. Tässä piilee myös illuusion vaara. Moni ajattelee julkista toimintaani seuratessa, että tuntee minut näin kokonaan. Se ei ole totta, vaan vain osa elämästäni ja ajatuksistani on julkisia – osan pidän aina vain itselläni ja vain ne, jotka todella ovat tekemisissä kanssani voivat minut tuntea.

Ymmärrän hyvin, miksi minuun on helppo ihastua tai vihastua. Kun antaa itsestään paljon ja päästää lähellle, herättää se väistämättä tunteita ja kehottaa toisia avautumaan tunteissaan. Ja se on tarkoituksenikin. Kaltaiselleni tekijälle tietysti suurin surma olisi olla hajuton ja mauton.


MINUA HENKILÖKOHTAISESTI ON KOSITTU, kysytty emännäksi maataloon sekä haukuttu ulkonäkö ja ajatukset. Välillä treffipyynnöt ahdistavat, enhän voi kaikkien tuntemattomien tunteisiin saati edes viesteihin vastata, ja kaikenlaiset loukkaukset lannistavat. Ja silti, jos työstä ei tule palautetta, tuntuu kuin olisi saanut tappouhkauksen olemassaololleen.

Palautteen suurin ristiriita on se, että siitä tulee helposti myös riippuvaiseksi. Se koukuttaa ja jos sitä ei saa, voi tuntua, ettei ole olemassa. Että on ilmaa ihmisille, eikä kukaan ole kiinnostunut. Ja sitten taas samalla koko ajan toivoo, ettei kukaan sanoisi mitään, jotta voisi kuvitella kaikkien pitävän minusta – hyväksyntäähän ja konfliktien välttämistähän jokainen meistä haluaa. Tämän ristiriidan tunnistavat varmasti ainakin kaikki julkista työtä tekevät.

Itsensä julkisesti altistaminen ja tästä palautteen saaminen on jatkuvaa hämmentävää pyöriskelyä oman häpeän ja onnistumisen tunteiden välillä. Rakastan palautetta, arvostan sitä ja tarvitsen sitä. Mutta samalla joka kerta saapuessaan se säikäyttää. On osattava käsitellä kaikki palaute järkevästi ja oikein; ettei ylpisty ylistyksistä, eikä lannistu lyönneistä.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen)

Tämä yllätys ja ihana palaute suoraan aamun lähetykseemme perjantaina oli kyllä hetkeen kaikista upein ja pysäyttävin. Sain kukkia kiitokseksi kuulijaltani. Tällaista ei sentään ihan joka päivä tapahdu!

 

ONPA TYÖ MIKÄ TAHANSA, kun siitä saa palautetta, on tämä usein kriittistä sävyä. Vaikka positiivisella aikeella ja kehittävästi annettu, silti kritiikki itseä kohtaan tuntuu pahalta – taidat tunnistaa tilanteen? Eivätkä kehutkaan saisi kolahtaa liikaa.

Miten sinä käsittelet saamaasi palautetta?

Palaute minun työssäni on usein äärimmäistä: isoa ihastusta tai hurjaa haukkumista. Tästä äärilaitojen kokemuksesta käsin pohdin tänään, miten käsitellä palautetta; ottaa siitä oikeat oivallukset opiksi ja tunnistaa turhat äkkipikaisuudet. Mitä voisit oppia tästä seuraavasta…?

* * *

Huolimatta siitä, onko palaute ensisilmäykseltä kannaltani postiivista tai negatiivista, jotakuinkin tällainen prosessi pyörähtää päässäni kun saan palautetta:

 

YKSI: IRROTA OMAT TUNTEET.

Ihan ensimmäisenä irrotan itseni palautteen annon tilanteesta ja pyrin erottamaan oman tunnereaktioni palauttesta. Palautetta ei pysty käsittelemään, eikä kehittävästi antamaankaan, jos sitä ei saa irti itsestään, egostaan ja akuutista tunnereaktiosta, jonka palaute herättää. Jotta pystyisin suhtautumaan palautteen ojektiivisesti, saatan käyttää jopa mielikuvaharjoitetta, jossa piirrän silmieni eteen mielessäni kuvan itsestäni katsomassa palautetta– kaikki keinot ovat sallittuja.

Suoraviivaisia tilanteet eivät aina tietenkään ole. On selvä, että aina palaute kolahtaa jollain tavoin syvälle sieluun. Joskus palaute satuttaa niin paljon, että jopa oma itsetunto joutuu koville. Silloin ei ole muita keinoja kuin jutella muiden kanssa, yrittää saada perspektiiviä palautteeseen keinolla millä hyvänsä.

 

KAKSI: HAE PERSPEKTIIVI.

Perspektiivin saamiseksi pohdin aina palautetta itsessään krittisesti, arvioin sen sanomaa ja antajan motiivia: Miksi ja miten tämä palaute on annettu? Onko se nopea ja äkkipikainen roiskaus vai harkittu ja palautteen antajasta paljon ammentava? On tärkeää muistaa, että lopulta palaute kertoo vain hyvin vähän minusta; ennemminkin se kuvaa antajansa maailmaa ja ajattelua, enkä siihen minä voi vaikuttaa, vaikka mihin suuntaan kääntyisin.

Osa palautteesta pitää asettaa heti omaan arvoonsa. Niin sanottua paskaa lentelee tasaisin väliajoin. On muistettava, ettei kaikille voi koskaan kelvata. On tajuttava, että kaikkiin ei kolahda.

 

KOLME: PÄÄTÄ MITEN TOIMIT.

On tärkeää päättää, mitä palautteella tekee: otanko jotain siitä mukaani vai onko palaute sellainen, että se on parempi jättää omaan arvoonsa. Usein palaute saa minut oivaltamaan jotain tärkeää. Otan palautteen aina huomioon, ja mikäli koen että siinä on jotain merkityksellistä, se ilman muuta jollain tavalla vaikuttaa toimintaani.

Joskus palaute koskettaa kuitenkin esimerkiksi persooonaani tai jotain sellaista elementtiä minussa, jolle en voi enkä halua tehdä mitään; eipäs-juupas-asioita siitä äännänkö asiat siten kuin tämä kyseinen kuulija haluaisi. Silloin päätän jatkaa kuten aina ennenkin. Minä olen minä, ja juuri tällaisena työhöni valittu.

 

NELJÄ: ARVOSTA. AINA.

Arvostan aina palautetta ja kiitän siitä. Otan jokaisen palautteen tosissani. Joka kerta palautetta saadessani ihmetyn siitä, että joku ihminen todella on vaivautunut lähestyä, ottanut sille ajan. Millainen tahansa palaute sävyltään onkaan, erityisesti minun työssäni tämä tarkoittaa, että kyseinen ihminen on koskettunut ja liikuttunut työstäni. Usein negatiivinenkin palaute on parempi kuin ei palautetta lainkaan.

Mikäli palaute lähetetään minulle suoraan esimerkiski sähköpostiini, vähintään vastauksena kiitän saamastani palautteesta; on kunnia-asiani vastata sen lähettäjälle jotain (aina, ja jos palautetta tulee paljon, ei ehdi). Esimerkiksi saamani treffipyynnöt ja suuret ihastuksen osoitukset ahdistavat minua usein juuri siksi, että arvostan jokaista palautteen antajaa, enkä halua vaikuttaa ylimieliseltä. On vaikeaa vastata näille ihmisille, koska en halua loukata. Tosiasia kuitenkin on, etten voi jokaisen minuun ihastuneen tunteisiin vastata. Enkä osaa kaikkiin viesteihin vastata mitään; joskus vain kiitos ja tämän häkellyksen kertominen ääneen riittää.

 

VIISI: ÄLÄ JÄÄ KIINNI.

Kun olen käsitellyt palautteen, siirryn eteenpäin, sillä mihinkään ei tule jäädä kiinni. Onpa palaute minua mairittelevaa tai kritisoivaa, on tärkeää on ymmärtää, että kaikki palaute on ohi menevää. Huomenna kaikki jo unohtuu. Positiivisen palautteenkaan ei saa antaa ylpistää.

Ja jos sitä palautetta ei tulekaan, ei se automaattisesti tarkoita, että olisi ilmaa vain. Joskus myös hiljaisuus on tarpeen. Se opettaa nöyräksi, sekin. Tärkeintä on, että keskittyy aina työhönsä ja sen tekemiseen omien arvojen mukaisesti ja yleisöään ja työtovereitaan kunnioittaen. Siten pääsee parhaaseen tulokseen.

 

Uskomattominta ja siksi niin hienoa on se, miten yleisöni vaivautuu palautteen annossa. Tämän mielipiteen Viikko-Savo-nimisessä paikallislehdessä huomasi eräs tuttavani. En osaa itse aina ajatellakaan, miten tekemiseni tai olemiseni ihmisiä voi liikuttaa. Aina palaute ei tule suoraan minulle, vaan sitä laitetaan näköjään myös muihin medioihin. (Radio Suomi ja Yle Kuopio, jossa nyt olen töissä, on ennen ollut nimeltään Radio Savo.) Minusta tämä on hauska siksi, että Savo on selvästi saanut sisäisen jyväskyläläisen ja sanojen venyttämisen minusta esiin… 😀

 

Annathan minulle jatkossakin paljon palautetta ja avaat myös minulle ajatuksiasi! Vain siten voin tarjota ajateltavaa ja inspiraatiota, joilla todella on merkitystä.

Ja vaikka työni ei olekaan mikään Tinderi, älä silti lopeta lähettämästä treffipyyntöjä 😀 Eihän sitä koskaan tiedä…

/Äm

Kun elämässä ei ole muuta kuin työ – muutto vieraalle paikkakunnalle herätti yllättävän yksinäisyyden

–Tunnetko olevasi täällä kuin turisti? kysyi työkaverini tänään, kun juttelimme muutostani Savoon.

–Ei. Minä tunnen, että olen vain töissä täällä ja ihan hemmetin yksinäinen.

Näin vastasin hänelle.

Tämä keskustelu pysäytti minut. Pystyin vihdoin kiteyttämään ääneen ajatuksen, joka on viime viikkoina vaivannut mieltäni.


NYT SE KUHERRUSKUUKAUSI on kai viimeistään loppunut. Olen muuttanut pääkaupunkiseudulta työkomennukselle Savoon kohta neljä kuukautta sitten.

Alussa ehkä tuntuikin kuin olisin turisti ihmeellisessä maailmassa, mutta nyt uuden ihmetys on vaihtunut tyhjyyden tunteeseen. Elämän keskiössä on työ. Vain työ. Älä ymmärrä väärin, olen työstäni kovin innoissani ja kiitollinen, asiat kun ovat olleet joskus huonomminkin. Mutta se ei poista tunnetta, joka on nyt alkanut kalvaa.

Se ei poista ajatusta, joka mielessäni pyörii:

vaikka mitä kuvittelin, ei ihminen vain työllä elä. Se tarvitsee myös muuta.

Minä tarvitsen myös muuta!


MUISTAN, MITEN OTTAESSANI tämän työtarjouksen vastaan moni ihmetteli rohkeuttani lähteä vieraalle paikkakunnalle, josta en tunne juuri ketään – se kun tarkoittaisi kokonaan uuden elämän aloittamista ja rakentamista.

Itse en tuolloin osannut ajatella sitä niin isona juttuna. Kuvittelin selviytyväni tästä hyvin: kävisin töissä, hoitaisin työkomennukseni ja vapaa-ajallani kuntouttaisin leikattua polveani.

Mutta tämä onkin paljon kovempi pala kuin romantisoiduissa kuvitelmissani mietin. En osannut ajatella, että kokisin tällaisia tunteita. Ulkopuolelta on ehkä helppo ohjeistaa, että hakeudu ihmisten ilmoille ja harrastuksiin. Mutta vieras kaupunki ja rajatut mahdollisuudet tekevät tästä vaikeaa. Kun tulen töistä kotiin, ei minulla ole juuri mitään tekemistä saati seuraa. Olen vähän umpikujassa. Miten ja mistä voisin löytää jotain mielekästä tekemistä tai tarvittavia verkostoja?

Ennen minulla oli koira, tämä ihana Herra Hermanni, joka oli seuranani, vaikka olin muuten yksin. Esimerkiksi Norjan seikkailullani se oli tärkeä kaveri. Nyt kun muistelen aikoja taaksepäin, huomaan, että jo pelkästään lemmikkieläin täyttää elää ja tekee siitä paljon rikkaampaa. Nyt ei ole tätä rakastakaan enää seurana.


YKSINÄISYYS EI SUINKAAN
ole minulle uusi tuttavuus. Se on seurannut minua polullani erilaisissa muodoissa. Olen kokenut muun muassa Ruotsissa asuessani millaista yksinäisyys voi olla parisuhteessa. Ja vain vuosi sitten tutustuin onnettomuuteni myötä tunteeseen, joka syntyy kun jää kuukausiksi yksin kotiin makaamaan sairaana ja liikuntakyvyttömänä.

Ja nyt tämä yksinäisyyden uusi muoto. Siihen sekoittuu ajatus väliaikaisuudesta, siitä, ettei edes uskalla alkaa rankentaa juuria ja verkostoa, sillä arvelee kuitenkin pian lähtevänsä taas jonnekin muualle; onhan työkomennukseni seitsemän kuukauden mittainen.

Mutta vaikka kuinka väliaikaista, ei elämä voi vain pyöriä työn ympärillä.

Sinulle, jolla on ystäviä, sukua ja perhe lähellä, mutta silti valitset keskittää elämäsi työhösi, haluan sanoa: pysähdy, ja käännä katseesi ihmisiin ympärilläsi. Mieti mikä todella on tärkeää. Ei ihminen työllä elä. Kaikilla kun ei ole varaa valita. Jotkut täyttävät elämänsä työllä, sillä ei ole mitään muuta.

Tämän minä olen nyt tajunnut.


JOS OLET SEURANNUT toimiani, tiedät, että olen aina pyrkinyt kääntämään nämä oman elämäni isot kysymykset ja hankaluudetkin niin opiksi kuin innostukseksi muille.

Reilu vuosi sitten kertoessani ensimmäistä kertaa yksinäisyydestäni päätin järjestää tempauksen kaltaisilleni yksinäisille. Siitä syntyi hieno kohtaaminen upeiden ihmisten kanssa ja muun muassa tämä video.

Nyt mietin, voisinko tehdä taas jotain tämän kaltaista. Keksisinkö jotain? Mitä?

Oletko sinä muuttanut vieraalle paikkakunnalle vailla verkostoja? Miten olet löytänyt itsellesi tekemistä ja seuraa? Vai oletko?

/Äm, ratkaisuja pohtien

Harvinainen kurkistus hautaustoimiston arkeen – nyt videolla

Tänään julkaistiin eilisestä työharjoittelustani tehty video. Katso tästä, miten kävi, kun menin töihin hautaustoimistoon. Tällaista et varmasti ihan joka päivä näe…