Sen saa, minkä itse tekee todeksi

AION kirjoittaa kirjan. Se on maailman lyhin elämäntaito-opas nimeltään ”Sen saa, minkä itse tekee todeksi”. Kirjassa on kaksi sivua. Etusivulla lukee ”Viitsi.” ja takasivulla ”Toimi.” Ja kannen kirjailijaesittelyssä sanotaan, että: ”Lue nämä kaksi sivua jo kirjakaupassa, äläkä edes osta kirjaa itsellesi. Jos on pakko, polta kirja mahdollisimman pian.”

Kun nyt olen saanut elämäni suunnan korjattua parempaan, näennäisesti toteuttanut unelmani ja päässyt sinne mihin olen halunnut, minulta on viime aikoina kyselty paljon, miten tämä polku on kulkenut ja kuinka voi päästä tavoitteesensa, esimerkiksi unelmiensa ammattiin.

Kysymykset ovat pysäyttäneet minut pohtimaan; mitä oikeastaan kysyjille haluan sanoa?


OLEN tehnyt tätä yhden naisen elämäntaito-opasta, blogiani, jo lähes kahdeksan vuoden ajan, kulkenut haparoiden ja etsien, hirveästi hukaten ja suloisia siemeniä saalistaen – mutta huomaatko, mikä tuon tarinan ydin on?

No perkele se, että menee ja tekee! Viitsii, vaivautuu, toimii. Toimii! Analysoi tapahtuneen, ja korjaa suuntaa jos siihen tarve on. Tunnustelee tietäen, mikä tuntuu hyvältä. Ohjenuorana onnistumiseen ilo.

 

”Itsensä löytää kun elää itsensä todeksi.

Muutoksen saa, kun ltse on tuo muutos juuri nyt.

Uuden suunnan saa, kun lähtee kulkemaan eteenpäin.

Sen saa, minkä itse tekee todeksi – minkä asettaa arkeensa askelmerkiksi”, minä sanon kysyjille, ja samaan hengenvetoon totean: Saanko jo lopettaa asian alleviivaamisen kaunein korulausein? Kun oikeasti tahdon vain sanoa:

 

”Sen, mitä haluaa ja etsii, mistä unelmoi, täytyy viitsiä itse tehdä.”

 

On jännä, miten moni meistä yrittää ulkoistaa elämänsä toisille tehtäväksi ja toteutettavaksi; itsekin olen ollut siellä. Haetaan onnea toisista ja vastauksia itsensä ulkopuolelta. Ulkopuoliset ja ympristö voivat auttaa innostumaan ja inspiroitumaan, mutta kukaan ei tee työtä toisen puolesta. Mitään taikasauvaa ei ole, eikä löytöjä tehdä elämäntaito-oppaita lukemalla. On tartuttava toimeen ja elettävä jo nyt sillä tavoin kuin käsillä olisi jo se kaikki, mitä eniten maailmassa haluaa.

Kaikista eniten toivon, että tässä blogissani – kertoessani vaihe vaiheelta elämäni käänteistä ja tekemisistäni – olisin voinut osoittaa nämä sanani käytännössä. On ihan hirveän vaikea lyhyesti kertoa tuo kaari, sillä toinen toistaan pysäyttävämpiä blogimerkintöjä on syntynyt matkan varrella ihan valtava määrä, mutta laitan tämän tekstin loppuun joitakin linkkejä tästä blogista.


PYRI, tavoittele, haali – niin meille opetetaan. Itselleni suurin oivallus ja käänteentekijä on ollut se hetki, kun tajusin lopettaa tuon kaiken.

Tavoittelemisen sijaan aloin ajatella, että asia, jota juuri tuolla hetkellä olin tekemässä, oli suurinta ja mahtavinta, mitä voisin ikinä tehdä. Ajattelin olevani paljon pidemmällä kuin olinkaan ja tekeväni asiat paljon suuremmin kuin todellisuudessa tein.

Aloin kirjoittaa blogia, ja sitä luki todennäköisesti vain kaksi ihmistä. Mutta silti tein ja toteutin tuota asiaa kuin olisi ollut hienointa ja innostavinta mitä voisin koskaan saada tehdä. Näin itseni niin suurena kuin halusin olla, vaikken ollut vielä lähelläkään. Tuskin ikinä olen, siksi onkin aivan turhaa yrittää saada jotain tavoittelemattomissa olevaa.

Vain syventymällä ja paneutumalla meneillään olevaan, siihen mitä on, voi saada asiat alulle. Teot kasaantuvat ja niistä alkaa muodostua kokemus – lopulta oivallukset ja onnistumiset, jotka johtavat taas askeleen eteenpäin. Ajattele, että minulle juuri tämän blogin kirjoittaminen oli avain kaikkeen, missä olen nyt.


JA NYT,hyvä ystävä, tullaan kaikista olennaisimpaan: Kaikki muuttuu sillä hetkellä, kun ymmärrät pitää juuri tätä hetkeä, sitä asiaa jota juuri nyt teet, maailman suurimpana saavutuksena, johon pystyt. Vaikka tiedät, että sinusta on vielä suurempaankin, avain on olla tyytyväinen kussakin hetkessä. Minullakin on vielä monta kiveä käännettävänä ja suuria tavoitteita mielessä, mutta sillti olen onnellisin juuri näin. Kaikki muu, mikä tähän päälle tulee, on plussaa.

 

”Opi arvostamaan askeleita, jotka olet ottanut ollaksesi juuri tässä. Lakkaa tavoittelemasta. Lakkaa valittamasta, ettet ole sielä minne haluaisit.

Tajua, että olet itseasiassa juuri siellä minne olet halunnut; siellä, minne olet mennyt tehtyäsi asiota joita olet tehnyt. Jos se ei ole oikea paikka, toimi ollaksesi muutos”, niin minä sanon kysyjille.

 

Jostain syystä sitä aina rakentaa itselleen tavoitteen, kuvan siitä, mikä on täydellisintä, mitä haluaa. Sitten yrittää hypätä suoraan tuohon täydelliseen tavoitetilaan, imaista itsensä sellaisella putkessa kulkevalla kapselilla – tiedätkö, sellaisella joita on joissakin kaupoissa tai apteekeissa – suoraan perille. Ainoa vaan, että noin samalla sekunnilla kun kapseliin astuu, huomaakin, ettei tuohon tavoitteeseen voikaan näin hypätä.

Täytyy osata katsoa ohi ilmeisen ja itsestäänselvän. Täytyy kääntää katseensa sivupoluille ja tarttua oviin, jotka aukeavat helpoimmin. Ei ole menetys aloittaa toiselta tai alemmalta askeleelta; se on viisautta!


KUN ITSE kahdeksan vuotta sitten tajusin, että olen väärässä paikassa, silloin viestintäfirman yrittäjänä ja uupuneena taakana alla, ei ollut vaihtoehtoja. En tiennyt yhtään, mikä oikea suunta on, kuka olen parhaimmillani tai mitä ylipäänsä haluan. Oli vain tartuttava jokaiseen pienimpäänkin oljenkorteen, ja katsottava miltä ne näyttivät ja tuntuivat.

Tärkeä oivallus oli ymmärtää sivupolkujen merkitys; se, että en ehkä pääsisikään perille suoraan eteenpäin kulkemalla, vaan oli katsottava, mitä tien vieressä oli. Ymmärsin, että on parempi valmis kulkemaan sivupoluilta kohti suurempaa. Viimeisin siirtoni, muutto Kuopioon oli hyvin strateginen askel. En missään vaiheessa ajatellut jäväni Kuopioon lopullisesti, mutta tiesin, että se on minulle paras ja hienoin paikka kehittyä.

Ja se poiki siemenen. Annoin kaikkeni, ja paljon enemmän; näyttöjä joka suuntaan ja rakastin kaikkea tekemistäni. Ja vaikka olenkin matkan varrella joutunut tekemään myös tylsiä tehtäviä, olen kaikesta etsinyt ilon: sen pienen asian, joka auttaa innostumaan myös epämotivoivien tehtävien äärellä.

 

”Tee töitä, anna näyttöjä. Mitä enemmän antaa, sitä varmemmin saa. Kun tekee tosissaan, muttei vakavasti, virta vie lähes huomaamatta maaliin. Äläkä mieti liikaa; se tuhoaa hyvän siemenet!

Maailma antaa tavoittelemasi vasta, kun olet tyytyväinen toimintaasi.

Ja muista, tyytyminen on eri asia kuin tyytyväisyys”, niinkin minä kysyjälle nyt sanon ja kerron samaan hengenvetoon, ettei tarinaani liity mitään taikaa tai sankariutta, ihan vaan hemmetisti työtä ja uhrauksia – uskoa itseen ja siihen, mitä juuri minä parhaimmillani voin olla.

 


TÄMÄN kuvan tein ja ajatukset kirjoitin jo muutama vuosi sitten. Mutta edelleenkin, ja vielä ehkä nyt vahvemmin se koskettaa itseänikin. Näihän kaikki on mennyt! Hemmetin nerokkaita ajatuksia!

 

 

/Ämmänne

 

TARINANI KULKU:

Tämä on hyvä, lyhyt läpileikkaus viimeisiin kahdeksaan vuoteen ja sen sisältä löytyy lisää linkkejä eteenpäin tekseihini:

”Löytääkseen merkityksen elämään on rohkeasti kohdattava karuimmatkin kasvonsa”

 

Mainokset

Arkistojen aarre: Taloudellinen tasapaino on parisuhteessa yhteinen päätös – ja koskee niin naista kuin miestä

Ymmärrykseni mukaan Iltalehdelle antamani haastattelu on nyt julkaistu. En ole juttua vielä nähnyt itse, mutta blogissa virta näyttää nyt myös sähköistyneen, joten haluan tervehtiä kaikkia uusia lukijoita. Ihana, että olette täällä!

Elämässäni on nyt meneillään muutoksen vaihe: palasin pari viikkoa sitten Helsinkiin takaisin Kuopiosta, missä olin vajaat puolitoista vuotta työkeikalla. Nyt olen myös uudessa työssä, ja tämä kaikki muutos ja muutto ovat vieneet voimat ja huomioni niin, että blogi on päivittynyt hieman rauhallisemmin viime aikoina.

Iltalehden juttu käsittelee tarinaani ja elämänseikkailuani, jossa vahvassa roolissa on myös talouden teema, se miten nainen ajattelee rahasta. Tämä on minulle tärkeä läheinen, kantapään kautta opittu teema.

Siksi ajattelin nostaa esiin uudellee tämän arkistojeni aarteen, tuoreimman blogitekstini, jossa olen käsitellyt naisen rahat -teemaa. Ja näitähän tästä blogista löytyy muitaki – tervetuloa penkomaan! Ja tule seuraamaan minua somessa. Instagram päivittyy aina aktiivisesti!

 

 

Taloudellinen tasapaino on parisuhteessa yhteinen päätös – ja koskee niin naista kuin miestä

(Julkaistu MaiLifessa 24.7.2018)

 

Nostin viime perjantaina uudelleen esiin sosiaalisessa mediassa minusta Kodin Kuvalehteen kirjoitetun jutun, jossa kerron tarinaani siitä kuinka minulle kävi, kun päädyin elämään parisuhteessani miehen rahoilla ja kohtasin lopulta yllättävän eron; ja kuinka tämä kokemus auttoi minut hyvin konkreettisesti ymmärtämään miten tärkeää on, että naisella on parisuhteessa omat rahat.

Palasin tuohon juttuun juuri perjantaina siksi, että luin iltapäivälehdesttä jutun, jossa laulaja Marita Taavitsainen kertoi, kuinka hänen vasta päättyneessä avioliitossaan mies vastasi kaikesta taloudesta. Jopa Taavitsaisaisen pankkitunnukset olivat miehen hallussa.

”Eron jälkeen ei ole edes omia pankkitunnuksia”, luki lehden lööpissä isoin kirjaimin.

Ja kuinkas sitten kävikään? No, Taavitsaiselle ei ehkä ihan yhtä huonosti kuin minulle. Minulla kun eron jälkeen ei ollut omaa rahaa juuri lainkaan. Siksi tiedän hyvin tarkkaan kokemuksesta, mistä puhun.


”SYDÄMENI SAI osuman. Voi, kunpa otsikot tämän sijaan kertoisivat siitä, kuinka naiset ottavat oman taloutensa haltuun. Itse olen kokenut tuon kummallisen kääntöpuolen (paitsi, että minulla kyllä oli sentään omat pankkitunukset) ja siksi ole halunnut siitä muillekin muistuttaa”, kirjoitin somenostojeni yhteyteen.

Naisella täytyy olla omat rahat ja tuntuma talouteensa. Tämän ajatuksen takana aion seistä maailman tappiin asti. Sen verran syvä ja mullistava kokemukseni kohta jo viiden vuoden takaisen eromme jälkeen on ollut. Täältä voit lukea tarinani ”Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi kun elin miehen rahoilla”taustaksi.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Ja tässä Kodin Kuvalehdessä lokakuuss 2016 ilmestynyt juttu.

 

PERJANTAISTA SOMENOSTOANI ja kirjoitustani luettiin sekä tykättiin ja kommentoitiin suhteellisen paljon. Kävin useammankin keskustelun aiheesta, ja ne jäivät pyörimään päähäni. Erityisesti minua jäivät pohdituttamaan pari erityistä kommenttia.

”Oma kokemukseni on että toimivassa parisuhteessa on yhteiset rahat ja naisen rahat. Yhteisistä rahoista hoidetaan talousmenot, investoidaan, käydään ulkona syömässä ja matkustellaan. Naisen rahoilla nainen voi ostaa jotain kivaa itselleen. Jos miehellä sattuu kuitenkin olemaan ”omaa jemmahyvää”, se on tarkoitettu naisen lahjoihin”, kommentoi eräs mies.

Veikkaan ja toivon, että tuo kommentti on osin vitsillä kirjoitettu, mutta jos ei, niin tuolla pariskunnalla on kyllä aika paljon puhuttavaa.

Se, että naisella täytyy olla omat rahat ei ole mitenkään mieheltä pois.

Eikä se, että miehellä on rahaa, tarkoita automaattisesti, että ne ovat naisen.

Tai toisinpäin.


KYSE ON mielestäni taloudellisesta tasapainosta parisuhteessa. Tasapaino tarkoittaa, että raha- ja talousasiat ovat tasa-arvoisesti molempien osapuolien vastuulla – vähintäänkin niin, että kummallakin on ymmärrys yhteisistä, omista sekä toisen rahoista ja että jonkinlainen pohjakassa kummallakin on yllätysten varalle. Täysin ymmärrettävää on, että usein toisella osapuolella on enemmän ymmärrystä taloudenpidosta ja jopa suuremoi vastuu raha-asioista. Mutta kumpikaan ei saa olla altavastaaja.

Ja taloudellinen tasapaino on yhteinen päätös parisuhteessa. Rahasta on puhuttava heti suhteen alussa, sovittava siihen säännöt ja ymmärrettävä, että molemmilla on vastuu tasapainon ylläpitämisestä, ja valta omiin rahoihinsa, jos sellaiset päätetään yhteisesti pitää. Kukinhan luo omat sääntönsä, ja jollekin voi toimia sekin, että päävastuullinen talouden ylläpidosta ja perhee elättämisestä on vain toinen suhteen osapuolista.

Vain silloin jokin asia voi ylipäänsä toimia, jos on päätetty ottaa asiasta omistajuus; keskusteltu ja luotu pelisäännöt. Silloin voidaan myös soveltaa tilanteissa, joissa joustoa tarvitaan.


JA TÄSTÄ pääsemmekin erääseen toiseen kommentoijaan, jonka ajatus pysäytti minut miettimään pitkäksi aikaa.

”Onko sitten väärin, että mies on vastuussa taloudesta ja nainen elää hänen turvaamana?”, hän kysyi ja kertoi oman tarinansa menneisyydestä, jossa hän oli ottanut uuden suunnan uralleen, opiskelleen ja etsineen uusia töitä, millä välin mies oli ollut päävastuullinen tienaaja perheessä.

Toistan itseäni: Vain silloin jokin asia voi ylipäänsä toimia, jos on päätetty ottaa asiasta omistajuus; keskusteltu ja luotu pelisäännöt. Silloin voidaan myös soveltaa tilanteissa, joissa joustoa tarvitaan.

Sillä joustoa tarvitaan. Se lienee parisuhteen peruslogiikka. Se lienee tasapainon peruselementti.

Taloudellista tasapainoa ei olisi ilman epätasapainoa – toistensa äärilaidat määrittävät kokonaisuuden. (Äärilaidoistahan olen sinulle usein kirjoittanut, muistatko esimerkiksi tämän tarinani ”Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää”? Kun yhteinen keskustelu on käyty, asiat ymmärretään samalla tavoin ja on luotu pelisäännöt, parisuhde kestää hetkellisen heilunnan suuntaan ja toiseen.

Sitä vartenhan ihmiset toisiinsa sitoutuvat pitkällä tähtäimellä: että ollaan toisen tukena. Silloin nähdään isompaan kuvaan ja ymmärretään, että hetken epätasapaino on toisen hetken tasapaino ja kolmannessa hetkessä osat voivat myös kääntyä.

Minun tapauksessani ei näin ollut. Tämän ymmärrän nyt jällikäteen hyvin tarkkaan. Ei oltu sitouduttu riittävästi, saati käyty keskustelua tilanteesta. Kuka ties eroakaan ei olisi tullut, elleivät säännöt olleet selvät – ja kumpikin sitoutunut toiseensa.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

TALOUDELLINEN TASAPAINO on asia, johon meidän pitäisi kiinnitää huomiomme, kun puhutaan rahasta parisuhteessa. Taloudelinen tasapaino kulkee molempiin suuntiin, on parisuhteessa yhteinen päätös ja molempien vastuulla. Tässä maailmassa vain nyt vielä tuntuu, että erityisen paljon rahasta ja parisuhteen taloudesta puhuessa täytyy voimistaa naisten osaamista ja ymmärrystä rahasta; autta naisia ottamaan ote omasta taloudenpidosta.

Minä olen nyt jossain alkuvaiheessa tuota matkaa nyt koettuani aika kovan koulun.

/Ämmänne, kiittäen kaikista kommenteistanne, ne ovat suuria lahjoja, ja pistävät aina pohtimaan.

Talouttani horjutti vielä tässä eron jälkeen esimerkiksi vammani yrittäjäaikana. Siitä taustaksi lisää tässä kirjoituksessani ”Putosin pienyrittäjän kuolettavaan kierteeseen”.

Isoja muutoksia edessä!

Huh, miten pitkään aikaan en ole kirjoittanut! Ensin siitä syystä, että asiat, joita elämässäni nyt tapahtuu, on täytynyt pitää salassa – eikä sitten mielessä ole liikkunut mitään muutakaan kerrottavaa. En ole kyennyt kirjoittamaan mitään, sillä on täytynyt sulatella ja punnita muutosta, joka muutama viikko sitten elämään asettui. Ja sitten kirjoittaminen on jäänyt siitä syystä, että kun viime viikolla uutiseni tulivat julkisiksi, on ollut hurja härdelli päällä. Kaikenlaista järjesteltävää, ja koko joukko sulateltavaa.

Hyvänen aika; meinasin kokonaan kertoa kaiken täällä, kun pää on vähän pyörällä… Äkillisesti kaikki kävi, ja minut on kutsuttu töihin juontajaksi Radio Suomeen Helsinkiin! Mikä käsittämätön kunnia, mutta samalla myös hyvin hämmentyneen haikea fiilis, eikä kaikkea todellakaan vielä tajua.

Jotain on kai tullut tehtyä oikein, ja löydettyä oikea tehtävä elämässä, jotta tällainen tilaisuus tarjotaan yllätyksenä ja pyytämättä. Ja koska tämän ämmän käänteet ovat aina rivakat, lokakuussa alkaa uusi työ (1.10.) ja Helsinki kutsuu. Viime viikonloppu vierähti Helsingissä, ja onnekseni sain aivan käsittämättömän upean asunnon nopeasti.

Muuta en vielä osaa, voi tai halua sanoa, kolme viikkoa painetaan vielä täysillä Kuopion rakkaissa aamuissa. 

Mutta olo on juuri kuin näiss kuvissa…

Ystäväni usko itseesi ja unelmiisi, tee töitä nöyrästi ja askel kerrallaan, ja tartu rohkeasti niihin mahdollisuuksiin, jotka mahanpohjassa kutittavat; näin haluan sinulle tänään sanoa.

Palaan pian kunhan saan ajatukseni kasaan.

/Äm

Kollegat (eli Vapise, Profeetat): Kollegiaalista anteeksiantoa

Kuinkas sinulla lomaltapaluu arkeen on sujunut? Joillakin se on vähän rakempaa kuin muilla, kuten nyt omalla kollegallani… Sai näet tänään kuulla, että olen tappanut hänen rakkaan kukkansa.

Hän (myös hortonomina tunnettu!) pirskale jätti lomalle lähtiessään kukkansa vastuulleni, ja tiesihän sen, miten tässä epäkätevän emännän otteilla käy. Nyt on sitten radion kuulijoiden kanssa mietitty, että kuinka kertoa toiselle, että on turmellut tämän omaisuutta.

Ni, parempaa en nyt keksiny. Mitä olet mieltä?

Videolla näet myös kollegan reaktiot tänä aamuna, ensimmäisenä työpäivänään, radion suorassa lähetyksessä asiasta ja tämän biisin.

Kas tässä: Kollegat (eli vapise, Profeetat) ja Kollegiaalista Anteeksiantoa. DJ Juhani Forsman:

 

On ihan sanoinkuvaamattoman upeaa voida tehdä töitä ympäristössä, jossa luovaa hulluttani ja ”artistiuittani” tuetaan. On valtavan tärkeää voida työskennellä työyhteisössä, jossa, vaikka kiire välillä painaa, ollaan rautaisia ammattilaisia ja jossa niin johto kuin kollegat tukevat sekä kannustavat toisiaan heittäytyeen kaikenlaiseen.

Pilkettä maanantai-illan silmäkulmaan, ystävät!

/Räp-Ämmänne

Arkistojen aarre: Saanko luvan? Tangomarkkinat ja menestyksen oppitunti

”Elämä on kontaktilaji. Parhaimman vaikutuksen toiseen tekee kiinnostumalla hänestä, antamalla hänelle täyden huomion ja osoituksen siitä, että välittää. Niin menestytään. Kaikki muu – taito, mammona, whatever – on toissijaista.

Tärkein on kohdata ja koskettaa. Antaa toiselle lupa nauttia, tuntea, elää. Sitten kaikki hurmaantuvat. Jonkun on näytettävä mallia. Jonkun on annettava lupa. Ja ne luvan antajat; he, ovat menestyjiä!”

Voi, miten minä rakastan tätä tangoväkeä! Muistatko, kun pari vuotta sitten, oltuani töissä Tangomarkkinoilla kiteytin tuon viikon kovimman opin yllä olevaan ajatukseen? Nostan sen tänään uudelleen esiin arkistojen aarteena, sillä tänään sain ilon tutustua taas yhteen Tangokuninkaalliseen! Kuningatar Tiina Räsänen oli aamun vieraanani radiossa, ja todisti tämän menestyksen oppitunnin todeksi jälleen. Kerrassaan upea ihminen, ja hieno keskustelu, joka palautti minut tähän menestyksen oppituntiin!

Hauskoja ja lämpimiä hetkiä tänään tangokuningatar Tiina Räsäsen kanssa.

(Ja jos nyt et yhtään ymmärrä, miksi olen juoksennellut Tangomarkkinoilla mäkihyppääjänä, voit lukea lisää tästä jutusta: ”Hiihtohenkinen putous-show”)

 

 


 

 

Saanko luvan? Tangomarkkinat ja menestyksen oppitunti
(Julkaistu MaiLifessa 14.7.2016)

Jotakuinkin hengissä. Neljä päivää toipumista pitkän vapaapäivättömän työrupeaman jäljiltä. Kellon ympäri nukuttuja päiviä. Lukemattomia päiväunia. Hirveästi hiilaria. Siis suklaata…

Olen antanut kaikkeni.

Siksi en ole osannut viime päivinä kirjoittaa. Väsymyksen lisäksi kirjoittamistani haittaa sekava tunnelma…

Uusi Tangokuningas Marco Lundberg ja joku urheiluhihhuli.

 

Viikko taaksepäin keskiviikkona astuin ulos junasta Seinäjoen rautatieasemalla hieman huolestuneena ja ahdistuneena. Edessä oli viisi päivää työkeikalla Tangomarkkinoilla. Ensimmäinen kerta, eikä tietoa mitä tuleman pitää. Vähemmästäkin ihmetyttää.

Kelaus tuosta viisi päivää eteenpäin: sekava tunnelma, sillä olen taivaissa.

Mitä tapahtui?

Okei:

Seinäjoki.

Kaatosade.

Kylmä.

Kuuma.

Kylmä.

Kuuma.

Hikinen mäkihyppypuku.

Märkä mäkihyppypuku.

MÄKIHYPPYPUKU?!?!?!?!?!?

Olemattomat yöunet.

Ruisleipä pääsääntöisenä ruokavaliona.

 

Yksi elämäni hienoimmista kokemuksista!!

Voisi kuvitella, että elämän hienoimmat kokemukset on tehty vähän jostain muusta. Mutta tiedätkö, minä väitän, että tärkeintä ei ole se kuinka kauaksi ja vieraaseen kulttuurin matkustaa, miten hienoja maisemia saa ihailla tai miten hurjista haasteista suoriutuu.

Kovimmissa kokemuksissa on kyse siitä mitä oppii. Siitä, kuinka muuttuu.

Jotta nyt ei jää yhtään epäselväksi, niin minä ja Hiltune ollaan valtakunnan viralliset urheilijähihhulit. Jos en tällä antautumisella saa teitä jokaista helmikuussa Lahti2017-MM-kisoihin, niin sitten en tiedä enää mille ryhdyn…

 

TANGO ON YLEISÖLAJI. Tangoartistit veivät minulta jalat alta. Kerrassaan hurmaavia, hauskoja ja koskettavia ihmisiä. Minulla oli ilo työskenellä heidän kanssaan ja siinä sivussa, tangokuninkaallisia seuraten opin tärkeän läksyn menestyksestä. Nämä upeat artistit tekevät työtään meille – sinulle ja minulle. Laulun ja tunteiden tulkinnan lahjallaan he haluavat antaa jotain meille.

Ja minä ymmärsin: olkoonpa laji mikä tahansa, onnistuminen, suosio ja menestys syntyvät, kun fokus on yleisössä, ei itsessä. Kun haluaa antaa jotain toiselle.

Vaikka vastaan tulisi sekopäisiltä vaikuttavia mäkihyppääjä ja hiihtäjä, ei katsota nenänvartta pitkin, vaan pysähdytään kuuntelemaan ja juttelemaan. Loistetaan lavalla toista ajatellen. Otetaan jokainen vastaan, ollaan uteliaita, kiinnostuneita, annetaan aikaa.

Annetaan!

Ja mitä annetaan on lupa: koskettaakseen, saadakseen hymyn toisen kasvoille sekä innostuksen syttymään on oltava ensin itse esimerkinä. On annettava lupa – ensin itselle ja sitten toiselle – heittäytyä ja tuntea.

 

Hiltune, Heikki ja mä

Keskiviikkoillan Tangoparaatissa bongattu Visa Luttinen, joka (kantaa objektiivisesti ottamatta) oli mun ja Hituse suosikki.

Käytiin myös Asuntomessuilla Marko Maunukselan ja perässähiihtäjän kanssa.

Kuningasfinaalin backstagella torstaina.

Ja myöhemmin katsottiin saman konsertin taltiointia ja omaa Ladidaa-showtamme Yle Areenasta mahtavien tanssijakollegoidemme kanssa. Paino sanalla ”kollega”, joka siis tarkoittaa, että ollaan samalla alalla. No, jos näit showmme, tiedät, että ei muuten olla samalla alalla…

Puettiin pojat asianmukaisiin vermeisiin perjantain Tango Liikuttaa -konserttiin

Kontaktiaji, indeed. Tässä vahvaa pyramidinrakennusta Kyösti Mäkimattilan kanssa.

 

ELÄMÄ ON KONTAKTILAJI. Parhaimman vaikutuksen toiseen tekee kiinnostumalla hänestä, antamalla hänelle täyden huomion ja osoituksen siitä, että välittää. Niin menestytään. Kaikki muu – taito, mammona, whatever – on toissijaista.

Tärkein on kohdata ja koskettaa. Antaa toiselle lupa nauttia, tuntea, elää. Sitten kaikki hurmaantuvat.

Kaikista eniten minä rakastuin hurmaavaan Tangokasaan, ihanaan yleisöön, jolle minäkin työtäni tein. He syttyivät. He tunsivat. He nauroivat. He rakastivat. He uskalsivat! Tango antoi siihen luvan.

Jonkun on näytettävä mallia. Jonkun on annettava lupa. Ja ne luvan antajat; he, ovat menestyjiä!

 

Ihana ja karistmaattinen uusi Tanagokuningatar Erika juuri kruunustaan luopuneen Susannan selfiessä.

Voittajien joukkueessa!

Uudet ihanat ystäväni kovin hämärissä tunelmissa: vas. Jukka Hallikainen, Susanna Heikki, Teemu Roivainen ja Marko Maunuksela pääsivät kaikki kanssani Lahden Suurmäkeen hyppäämään virtuaalihypyn. Eivätkä ehkä enää koskaan palanneet siltä reissulta…

Eivätkä kenties nämä kaksi urheiluhihhuliakaan… Kuva: Esa-Matti Åkerberg

Minun elämäni huippuhetki. Sata salamaa Tangomarkkinoilla täydelle katsomolle. Kaikki on tehty, nähty ja koettu. Ja annettu.

 

MÄKIHYPPY ON HULLUJEN LAJI. Mutta onnellisten sellaisten. Tangomarkkinat yllätti minut joka tasolla, ja itse sain tehdä hauskinta ja minulle parhaiten sopivinta työtä: olla ihmisten parissa, kohdata, jutella, esiintyä, viihdyttää, hauskuuttaa. Olen nyt hulluna tangoon. Oikeastaan, minä olen nyt hulluna elämään! Minä muutuin tangomarkkinoilla siksi, että sain itsekin luvan, siis itseltäni, ja palautteen yleisöltäni. Minä muutuin, sillä astuin taas askeleen oikeampaan suuntaan omassa elämässäni.

Mihin sinä voisit antaa itsellesi luvan tänään? Miten voisit sen johdosta muuttua?

/Äm

Olet ihana!

”Olet ihana” on kauneinta, mitä voi toiselle todeta! Milloin olet viimeksi sanonut niin jollekin?

Kokemuksesta voin kertoa, että saa vastaanottajassa aikaan pysäyttävän kiitollisuuden tunteen. Tällainen viesti kuulijalta tipahti aamulla studioon. En kestä, miten onnekas olen, kun saan työstäni tällaista palautetta!

Kunnia-asiani joka ikinen aamu on se, että saan ihmiset liikkeelle uuteen päivään hyvillä ja iloisin mielin – just nyt tuntuu, että tuo tavoite on tainnut onnistua.

 

Tahto vie perille

Jos sinä juuri nyt etsit suuntaa, itseäsi, kuule tämä tarkkaan: viimeiset 7 vuotta olen yrittänyt ymmärtää kuka olen parhaimmillani ja mitä tärkeintä tarjottavaa minulla on maailmalle. Tänään ainoa pyyntöni on, että saan olla aina juuri näin! Vaikka paikat vaihtuvatkin tulevaisuudessa, tässä olen. Parhaimmillani!

Mahtava päivä: Onnistunut lähetys, vieraana studiossa kakkutaitelija, joka yllätti macaroneilla. Ja mitkä mahtavat kuulijat, joidan kanssa vuorovaikutus on kaiken suola! Tänään kerroin kuinka kuumuus ahdistaa ja eräs laittoi viestin studioon:

”Mene kuopiolaiseen rantaan. Kuuntele tuulta, ihaile aaltojen liiikkehdintää ja veden värinää. Nauti ilmasta ja maisemista! Ja kerro sitten kokemuksesta radiosssa.”

Ja niin lähdin töitten jälkeen. Ostin evääksi punajuuripiiraan, mangokakkua ja juoman. Nautin auringosta ja kävin uimassa kauniissa Kallavedessä. Matkalla pois poikkesin tervehtimään erikoislähteystä radion iltapäivälähetykseen uimarannalla tekeviä kollegoja ja suuntasin vielä rantakahvilaan lukemaan loppuun kirjan luovuudesta.

Huomenna aamulla sitten kerron kaikki oivallukseni radioon, sitten kirjoitan ne blogiinikin, joten kannattaa huomenna kuunnella ja lukea! Eivät päivät aina ole näin täydellisiä (ainakaan marraskuussa klo 4.00 herätyskellon soidessa), mutta hittovie mitään en vaihtaisi.

Usko mua, kun sanon: Hakkaa päätä seinään, etsi, kokeile, epäonnistu rohkeasti, päästä irti tarvittaessa, mutta älä ikinä lakkaa tahtomasta. Sillä se vie sinut perille. Tahto!

Kakkutaiteiija Nanna Mononen kävi haastateltavanani.

Maailman parhainta punajuuripiirasta!

Kollegani uutistoimittaja Markku Malinen sekä juontaja Petri Julkunen.

Luova prosessi konkretisoituu salamaniskussa – yksi ratkaisu ”writer’s blockiin”

Kuten eilisessä kirjoituksessani kerroin, en ollut aikeissa kirjoittaa erityisherkkyydestä – ainakaan vielä tässä vaiheessa. Tämä johtui osin tuosta liiallisen ”uuh, olen löytänyt tästä kehyksestä itseni” -hehkutuksen välttelystä johtuen ja osin puhtaasti siitä syystä, etten ole tiennyt mitä ja miten asiasta kirjoittaa.

Koko kevään ajan mielessäni on hahmottunut tiettyjä tähän teemaan liittyviä aiheita, mutta jokin blokki on ne tähän mennessä siirtänyt syrjään eikä ole purkautunut oikeiksi sanoiksi. Tuossa vaiheessa en edes vielä osannut osoittaa noita ajatuksia kuuluvaksi herkkyyden teemaan, mutta sitten, kun näin erityisherkkyydestä kertovan dokumentin, josta jo eilen mainitsin, aloin ymmärtää miten irrallaan toisistaan leijailleet ajatukset liittyivät toisiinsa.

Mutta siltikään, en ajatellut, että olisi tarpeen kirjoittaa.

Mutta sitten tuli se lauantainen ukkonen.

Tämä tarina on vaan pakko kertoa erityisesti siksi, että se on iso oivallus jo sinällään: Oppi siitä mitä luovuus on ja kuinka luovat ideat syntyvät. Ja kuinka yllättäen ajattelua estävät muurit murtuvat.


SEN LISÄKSI, että olen lukenut viime aikoina erityisherkkyydestä, luen parhaillaan kirjaa luovuudesta. Nuo teemathan kohdallani liittyvätkin vahvasti yhteen, sillä erityisherkkyyteni ilmenee erityisesti ja hyvin ilmeisenä vahvassa luovuudessani ja lahjakkuudessani.

Kaltaiseni luova ihminen törmää jatkuvasti blokkeihin, jotka yhtäkkiä ilmestyvät kulman takaa järkyttämään luovuuden virtaa. Sellaisen olen viime viikkoina, jopa koko keväänä kokenut. En vain ole saanut kirjoitettua blogiini juuri mitään; en mistään aiheesta. Ja tässä vaiheessa todettakoon, että tämä blogi on minulle yksi merkittävimmistä kanavista, joissa toteutan luovuuttani.

Mutta sitten: Ukkonen!

Olin lajittelemassa pyykkiä, kun se iski. Tuo ukkonen todella tuli puskien takaa, sillä vain hetkeä aiemmin oli ollut pilvetön taivas, eikä merkkiäkään myrskystä.

Pyykkien parissa ajatellut mitään erityistä, en varsinkaan sitä, että olisin aikeissa kirjoittaa jotain, sillä tiesin jo, että se ei tuolla hetkellä onnistuisi. Olin keskittynyt viikaamiseen ja vaatteiden viemiseen vaatekaappiini paikoilleen. Käteni olivat hyvin konkreettisessa tekemisessä ja työssä. Samalla sekunnila, kun ukkonen iski, ryntäsin ikkuaan ihmeissäni. Jollain tavalla tajusin heti, että jokin sytyke syntyi. Keskeytys tasaiseen toimintaani oli nin äkilllinen ja kova (ukkosen jylinä oli todella kovaa), tulin uteliaaksi nähdä muuttuneen tilanteen.

Juoksin ikkunalta toiselle ja jollain tavalla tulin hyvin tietoiseksi tilanteesta ja olin siinä vahvasti läsnä. Palasin useamman kerran pyykkieni pariin ja sitten taas takaisin ikkunalle. Ukkonen, sen ennalta-arvaamaton räiske ja kova sade olivat minusta käsittämättömän mielenkiintoiset.

Ja yhtäkkiä salamojen välkkymisen myötä mieleni palautui lapsuuden kokemukseen pallosalamalla pelottelusta. Ehkä kyseessä oli ihan todellinen fyysinen ja erityisesti kuuloaistini virittänyt myrskyn ääni, joka myös minussa sai aikaan ”salamaniskun” Huh, tämä kuulostaa varmaan tosi kummalliselta, mutta sellaista se luovuus ja luva prosessi on: Yksi nopea impulssi johtaa toiseen, avaa muiston, tunteen ja sitä kautta johtaa johonkin päättelyketjuun.

Lapsuuden muisto viritti toisen ajatuksen peloista, tämä puolestaan johti seuraavaan, ja… Pyykkien laitto jäi minulta kesken, ja ryntäsin tietokoneelle. Aloin kirjoittaa, ja yhdellä, hyvin lyhyellä istumalla (en muista tarkkaan, mutta tuskin puolta tuntiakaan meni, kun se oli valmis) kirjoitin tekstin. Se vain tuli kauttani ja mudostui sanoiksi blogiin. Kun olin saanut tuon kaiken kirjoitettua, laitoin loput pyykit paikoilleen ja päätin mennä viimeistelemään tekstin lasillisen äärelle. Matkalla sain vielä mieleeni muutamia lauseita ja ajatuksia, ja ne auttoivat minua viimeistelemään tekstin.

Suhteellisen suoraviivaista, sanoisin!


TUOSSA SALAMANISKUSSA, kirjaimellisesti, palaset loksahtivat kohdilleen eikä minun ei enää tarvinnut tavallaan tehdä mitään. Vastustelu ja epätietoisuus ratkesivat itsestään.

Enää ei ollut kysymystäkään, etteikö tuota tarinaa ja kertomusta erityisherkkyydestäni olisi kuulunut juuri tuolla hetkellä kertoa. Olin miettinyt monta muuta aihetta, joista olisin voinut kirjoittaa, mutta mikään niistä ei lähtenyt purkautumaan todelliseksi tekstiksi. Sitten vain tuli tuo kertomus.

Näin se menee. Joka ihmeen kerta. Saattaa olla pitkäkin aika, joka tuntuu itsestä järjettömältä blokilta, mutta asiat kehittyvät mielessä, ja kun niille on oikea aika tulla ulos, ne tulevat. Kyseessä on juuri tuollainen jokin pieni hetki, joka varastaa huomion, ohjaa ajattelun johonkin ilmeisestä poikkeavaan ja luo tilan synnyttää se ”luova tuote”, jota on tekemässä. Pitää luottaa prosessiin. Ja siihen, että joskus asiat vain ratkeavat itsestään, omasta puolesta.


LUOVUUS JA LUOVA prosessi ovat ihan järjettömän mielenkiintoinen asia. Ehkä joku, joka osaa ns. mallintaa toimintaa, siis poimia tällaisesta kertomuksesta itselleen malliksi konkreettisen prosessi, jolla olen kyseisessä tilanteessa toiminut – itse kun en osaa sitä tämän paremmin ja vähemmän hörhömmin juuri nyt kuvata.

Ehkä oppi tässä lopulta on se, että prosessiin luottamisen lisäksi blokkitilanteissa on hyvä hakeutua jonkin uudenlaisen ja erilaisen impulssin pariin, jos luonto ei sellaista tällä tavoin järjestä, tekemään jotain erilaista, ihan muuta kuin ilmeistä kirjoittamiseen liityvää.

Ohhoh. Olipas purkaus 😀 Mutta ihan järjetön kokemus itselleni, ehkä edes pieni osa siitä välittyy sinullekin tämän tekstin kautta.

Ah! Tämä on työni yksi hienoja puolia! Koska työpäiväni alkaa jo aamulla klo 5 ja työt loppuvat jo puolen päivän jälkeen, pääsen nauttimaan näin kesäisin pitkästä iltapäivästä auringossa. Tänään lähdin puistoon ottamaan aurinkoa ja lukemaan. Nyt luen Elisabeth Gilbertin kirjaa luovuudesta. Suosittelen, jos asia kiinnostaa! Enemmän tämä kenties tarjoaa inspiraatiota ja kannustusta oman luovan työn tekemiseen kuin varsinaista oppia. Mutta se on kerrassaan inspiroiva teos!

Unelma

Minulla on unelma: Kirjoitettuani MaiLife-blogiani nyt viisi vuotta ja ennen sitä pari vuotta Hidasta elämää -sivustolle, toivoisin, että nämä tarinat tavoittaisivat ihmiset vieläkin laajemmin. Ehkä, seurattuasi tätä tarinaa ymmärrät miksi näin ja mistä tässä kaikessa on kyse.

Se oli sellainen viaton ja utelias kokeilu alkaa rehellisesti ja avoimesti kertoa omaa tarinaa vaiheessa, jossa jätin entisen ja hyppäsin tuntemattomaan tyhjän päälle. Matkasta alkoi syntyä tarina, joka kertoo ihmiselämän peruskysymyksistä, menestyksistä ja menetyksistä, hurjimmista seikkailuista, joihin kuka tahansa voi päästä mukaan, kun vain lähtee!

Nämä seitsemän vuotta ovat muuttaneet tämän yhden ihmisen elämän (ja monta kertaa…), mutta kuulemani mukaan myös monen muun. Itselleni on vähitellen alkanut kolahtaa tajuntaan se, miten upeita ja ensisijaisesti (näin toivon) muille ajatuksia tuovia kertomuksia olen osannut kiteyttää – tästä on pirskattivie tullut elämäntehtäväni, ja olen kehittynyt niin ihmisenä kuin kirjailijana valtavasti! Ja nyt uskallan sen jo sanoa ääneen, vaikka edelleenkin joka toinen kerta tekstejäni julkaistessa pelottaa ja joka toinen kerta hävettää; ja ovatpa jotkut uskoani kovasti koettaneet horjuttaa. Mutta näinkin saa tehdä, ehkä jopa pitää!

Haaste tällaisessa kirjoittamisessa on se, että vaikka lukijoita riittää paljon, moni ei teksteistäni somessa julkisesti tykkää, sillä ne saattavat kolahtaa niin kovaa, että lukukokemus halutaan pitää henkilökohtaisena. Ja niin se saa ollakin! Saan valtavan määrän henkilökohtaista palautetta, ja se yllättää aina; näinkö moni tarinaani seuraa!? KIITOS SIITÄ! En teekään tätä tykkäyksien takia, mutta saamani palaute huomioiden ja ne monet sadat tunnit sekä eletty elämä, jonka tähän tekemiseen olen laittanut, tarkoittavat, että nyt on aika viedä tätä hommaa uudelle tasolle.

KUN tykkäät, niin tykkää rohkeasti! Ja tykkää blogini Facebook-sivusta, suosittele sitä kenties ystävillesi.

Ja sitten se toinen unelma: Nyt on aika kirjata tämä matka ja MaiLifen tarinat sekä niiden takana olevat kertomukset kirjan kansiin. Otan vastaan yhteydenottoja kustantajilta, erityisen suuri tarve käsikirjoitusvaiheessa olisi kustannustoimittajalle! Että tykkää tästä erityisesti KUN haluat kuulla koko tarinan kirjana 😀

(Niin ja se kolmas unelma; että saisin laulaa enemmän! Tämä video siksi, että tämä on tasan kaksi vuotta sitten ystävieni häissä esitetty, ja vaikka vähän rosoinen ääneltään, just nyt ja tähän kohtaan, enemmän kuin täydellinen.)

Etäisyys auttaa löytämään juuret

Tänään on juhlapäivä: Tasan vuosi Kuopiossa takana! Ajan kulkua ei voi ymmärtää.

Mikä mieletön mahdollisuus, mutta samalla rankka taival on tämä mennyt aika ollut. Olen niin kiitollinen siitä, miten olen päässyt kehittymään ammatissani ja millaisen tuen olen täällä saanut.

Mutta yhtä suuri – ja hyvin yllättävä – oppi tällä reissulla on ollut ymmärtää juuret. Että minullakin on sellaiset! Olen ajatellut olevani juureton ihminen, vailla sijaa kartalla, mutta täällä omista juurista on tullut hyvin selkeät ja tärkeät. Ajatella, että olen asunut poissa Helsingistä vuosia myös Ruotsin ja Norjan aikoina, mutta silti nyt ensimmäistä kertaa, täällä Kuopiossa, olen todella tuntenut koti-ikävää – ja ymmärtänyt, että minun juureni ja kotini on Helsinki. Mutta tämä on ollut se tarvittava etäisyys, riittävän lähellä, ja kuitenkin kovin kaukana, jotta olen voinut ymmärtää.

Tämä matka ei ole vielä lopussa, sillä on vielä jotain varallaan ja minulla paljon annettavaa, mutta kun se päättyy, palaan ilolla kotiini.

Missä sinun juuresi ovat?