Kun erossa ei koskaan annettu anteeksi…

Se on se yksi golfbägi, joka minun mieltäni kalvaa. Ja se taulu. Ne pari tavaraa, jotka jäivät jälkeeni Ruotsiin ja joita en koskaan saanut takaisin. En kysynytkään, sillä en halunnut kohdata. Ei tarjottu, sillä varmasti pelätiin. Halusin työntää kaiken pois: done deal, materia on minun haavojani merkityksettömämpää.

Ja haavat unohtuvat, kun niitä ei kaivele.

Minä erosin yli puolitoista vuotta sitten. Tarina on tässä blogissa jo käsitelty, eikä sitä tai siitä allkaneita tapahtumia ole tarpeen enää toistaa. Jos et ole tuntojani ja tapahtumiani lukenut, voit katsoa vaikka nämä blogini ”Kun poikaystävä jättää”, ”Kun mieli romahtaa” ja ”Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää”

On unohdettu, on menty eteenpäin.. vai onko? Viime aikoina olen miettinyt elämääni monelta kantilta. Olen huomannut, että siinä ei ole sellaista palikkaa kuin ”mahdollisuus parisuhteelle”. Mikä estää eteenpäin menemisen? Miksi en ole avoin uusille mahdollisuuksille, vaan mieluummin kaivaudun puskaan piiloon?

Eroni oli syvä ja se palasi mieleeni tänä aamuna, kun luin Helsingin Sanomista tämän jutun Heli Thorénista. Hän käsittelee syyskuussa julkaistavassa kirjassaan eron kivuliaisuutta. Thoeén toteaa haastattelussa, että:

”Kaikki erot muistuttavat toisiaan. Tunteet ovat samat, vaikka mittakaava vaihtelee… syy on usein pohjimmiltaan heikossa itsetunnossa. Nurinkurista kyllä, tarvitaan riittävän vahvaa omanarvontuntoa, jotta vikoja uskaltaa nähdä myös itsessä. Jos lasketaan pois suhteet, joissa on väkivaltaa tai hyväksikäyttöä, yksikään ero ei ole vain toisen osapuolen syy. Erokriisissä järkevinkin meistä saattaa uhrata periaatteensa loukatakseen toista.”

Ja minä aloin miettiä omaa mittakaavaani. Omanarvontuntoani. Loukkauksia ja loukkaantumisia. Kykenemättömyyttä käsitellä tilannetta. Oli satuttamisia, mielen romahtamisia, epäkypsyyttä, jotka ajoivat kaiken yli. Annettiin mennä ja päästettiin käsistä.

Myös se ystävyys, josta suhde alkoi.

Tavarani jäivät maailmalle, monet tunteeni unohtuivat noihin tuuliin. Tuli seikkailua, tuli elämää, tuli kokemuksia. Mutta koskaan ei annettu anteeksi. Ei pyydetty anteeksi. Ei ole annettu anteeksi. Ei kohdattu ja kiitetty. Ei ole puhuttu, ei ole tavattu.

On annettu unohtua. Millaisia seurauksia on sillä, kun ei koskaan sanota kiitos ja anteeksi? Voiko toisen ihmisen vain painaa mappi ö:hön? Unohtaa? Thorén puhuu avioliitosta. Lapsista, jotka säännöllisesti saavat eronneet kohtaamaan. Entä sitten kun ei ole mitään yhdessä sitovaa liimaa; lapsia tai lemmikkieläimiä? Silloin ei ole pakkoa kohdata. Voiko joskus niin intensiivinen ja tärkeä suhde räjähtää tuhkaksi taivaalle? Kannattaako sen antaa tehdä niin?

Vai jääkö joku silti kaivamaan?

Minä en tiedä. Hyvin on mennyt näinkin. Olen tyytyväinen kaikkeen elämässäni nyt olevaan.

Mutta silti.

Voiko joku haamu hypätä esiin? Pitäisikö jotain tehdä? Mitä? Olisko minun omanarvontuntoni nyt siinä kunnossa, että se osaisi jo kiittää ja antaa anteeksi?

Materia on haavojani merkitysksettömämpää. Mutta voiko minun haavojanikin merkityksellisempää olla se kauneus, jonka yhdessä koimme? Ajat, jotka edelleen lämmittävät mieltäni?

web-reso-2412

Ensimmäinen kuva, jonka löysin Ruotsin elämästäni. Siinä minä olen. Nainen parisuhteessa.

 

/Äm, joka huomauttaa, että tämä kirjoitus syntyi muutamassa minuutissa, hetken intensiivisessä impulsissa. Mutta juuri tämä tuntui tärkeältä sanoa tänä aamuna. Juuri tällä tavalla.

 

Mainokset

Sinkkuus satuttaa syvältä – voisiko tässä olla syy?

Olen mykistynyt siitä kuinka paljon kosketuitte toissapäiväisestä kirjoituksestani ”Ai ni. Mähän olen lapseton sinkku. Tällä iällä.” Olette lukeneet blogiani taas valtavat määrät ja lähettäneet minulle paljon viestejä ja palautetta. Olette jakaneet kokemuksianne, kannustaneet ja kysyneet. Olemme käyneet hienoja keskusteluja sinkkuudesta ja siihen liittyvästä lapsettomuudesta.

Kuten kirjoituksessani kerroin, tämä sinkkuuteni on minulle aiheita, jotka ei ole ollut aktiivisella agendallani juuri lainkaan muiden isojen elämänkysymysten viedessä niiltä tilaa sekä siksi, että olen tällä hetkellä myös toisaalta aivan tyytyväinen elämääni näiltä osin. Siksi en osannut kuvitella kuinka kovasti ja syvältä sinkkuus ja lapsettomuus satuttavat – niin naisia kuin miehiä. Se on ollut keskeisin viestinne.

* * *

Sinkkuus ja lapsettomuus ovat isoja aiheita. On epätoivoivoa, luovuttamista, syvää kipua, katkeruutta ja pakkomielteisyyttäkin.

Vertaillaan. Miksi tuo, mutten minä?

Koetaan epäreiluutta. Miksi minä, joka olisin hyvä äiti tai isä, en saa itselleni perhettä?

Hävetään. Mitä muut ajattelevat minusta, säälivätkö he minua?

Halutaan. Ja kovaa!

Hallitaan. Määritellään unelmakumppani ja juostaan etsimässä juuri Häntä – Sitä Oikeaa. Täydellistä.

Pakotetaan. Hänen on löydyttävä!

Ahdistutaan. Miksi Häntä ei löydy?

Tukehdutaan. Entä jos on koskaan saakaan sitä mitä haluan.

Stressataan. Miksi mitään ei tapahdu!? Miten jotain voisi tapahtua?

Petytään.

Unohdetaan. Että elämässä voi olla muutakin.

* * *

Kirjoitin joitakin aikoja sitten blogin otsikolla Stressiä ei aiheuta epävarmuus, vaan älytön tarve kontrolloida. Vaikka se liittyykin toiseen isoon aiheeseen, nousi tuo blogi mieleeni nyt ajatellessani viestejänne ja sinkkuuden suurimpia kipuja.

Silloin kirjoitin mm. näin (lainaukset on poimittu jutusta, jonka löydät kokonaisuudessaan yllä olevan linkin takaa):

”Ajattelepa tämä keissi: Elän epävarminta aikaa elämässäni, kaikki on avoinna. Minunhan kuuluu olla valtavan stressaantunut kaikein tämän epävarmuuden keskellä! Mutta, tiedätkö, en ole ikinä eläessäni ollut näin stressitön.”

* * *

Asiat voivat muuttua hetkessä, missä tahansa ja kenelle tahansa – se on epävarmuuden syvin ydin. Ehkäpä epävarmuus onkin elämän ydin? Se muuttumaton, varmin asia elämässä? Siinä taas, yksi kuuluisa äärilaita, joita hahmottelin jo tämän linkin takaisessa, joulukuisessa blogissani: varmuus on epävarmuudessa. Epävarmuudessa on varmuus. Epävarmuus on asia, joka ei koskaan poistu ihmiselämästä. On opittava antamaan löysää. On opittava näkemään vaihtoehtoja.”

* * *

”Mitä enemmän minä stressaan, sen huonommat mahdollisuuteni ovat… En minä voi hallita tätä tilannetta muulla tavoin kuin olemalla oma itseni, valmistautumalla hyvin ja antamalla palaa… Se riittää, jos niin on. Jos ei riitä, uusia ovia avautuu. Mikään ei ole lopullista saati ainoa oikea ratkaisu.”

* * *

”Miksi epävarmuuteen liittyy aina negatiivinen sävy? Asiathan voivat muuttua myös parempaan suuntaan, kun niiden kulkua ei pyri liikaa kontrolloimaan. Ehkä joskus epävarmuus, epäonnistuminen ja isot nopeat kontrollin menetykset asetetaankin meille jotta näkisimme tämän. Epävarmuudessa eläminen voi olla paras henkinen koulu, jossa kaikki arvot ja asenteet myllätään uuteen uskoon. Näin on käynyt minulle. Minun salaisuuteni? Minä näen vaihtoehtoja. Minulla ei ole tarvetta kontrolloida ja stressata, sillä tiedän, että aina löytyy uusi polku.”

 * * *

Ja  nyt kysymykseni sinulle: Voisiko sinkuus ja lapsettomuus satuttaa suurelta osin siksi, että emme uskalla heittäytyä epävarmuuteen? Että yritämme kontrolloida ja hallita aivan liikaa ja turhaan. Että emme uskalla antaa itsellemme rauhaa ja tunnustaa, että nyt on näin ja tänään, tässä ja nyt en tiedä missä edes huomenna saati sitten vuoden päästä olen.

Entä jos olisimme rehellisiä ja armollisia itsellemme?

Tuohon blogiini kirjoitin sanat, jotka haluan sanoa sinulle edelleen tänään:

”Jos minulla olisi taikasauva, kävisin heilauttamassa sitä monessa paikassa ja monelle ihmiselle, taikoen heille uuden näkökulman. Minä haluaisin sanoa: päästä irti, anna mennä, katso mitä tapahtuu. Tee epävarmuudesta paras kavererisi ja elämäsi suurin mahdollisuus! Sillä epävarmuudessa orastaa ihmeen siemen.”

Tämä on vain yksi ajatus, joka nyt nousi minun päähäni. Mitä mieltä sinä olet? Miksi sinkkuus ja siihen liittyvä lapsettomuus satuttavat niin syvältä ja kovaa? 

* * *

Ihme voi löytyä mistä vain ja milloin vain. Ja se voi olla aivan jotain muuta kuin nyt osaamme odottaa. Se voi olla jotain vielä parempaa. Tämä on hienointa elämässä. Koskaan ei tiedä mitä saa kun vain uskaltaa luottaa.

Rakastakaa elämää ja toisianne, ystävät kullat! Ja te, joilla on parisuhde ja perhe, muistattehan arvostaa niitä! Miten sitä niin usein unohtaakaan, että arvokkaimmat ihmiset löytyvät siitä vierestä.

Kävin juoksemassa. Koetan olla tosi cool, mut oikeat tunteet tähän hetkeen liittyen löydät Instagramista, mene kurkkaamaan ja tule seuraamaan!

Kävin juoksemassa. Torstaina Bodom Trail -polkujuoksu. Koetan olla tosi cool, mut oikeat tunteet tähän hetkeen liittyen löydät Instagramista, mene kurkkaamaan ja tule seuraamaan!

/Äm, kiitollisena siitä, että on saanut elämältä lahjan ilmaista tunteitaan ja ajatuksiaan suullisesti sekä rohkeuden tuoda vaikeat asiat esiin. Olette osoittaneet minulle taas, että niille on tarvetta ja että olen oikealla polulla.

Ai ni. Mähän oon lapseton sinkku. Tällä iällä.

Äitienpäivä. Aurinko. Olen kävelyllä helsinkiläisen saaren rannoilla. Rakkauden Saarella. Se on leikkimielinen nimi, jolla tätä asuinaluetta kutsun – joskin nimityksen olen kyllä tainnut poimia itseäni vielä vitsikkäämmältä tuttavalta. Mutta Rakkauden Saari tämä todella on. Kaikki täällä asuvat rakastavat saartaan. Ja varmasti täällä myös rakastetaan. Paljon. Minä olen muuttanut tänne vasta ja rakastunut ensisilmäyksellä. Saareen.

Rakastuminen muulla tavoin. Niin. Siitä minulla on vain hataria muistikuvia.

* * *

Saarella yksin äitienpäivänä minä kävelen. Oma äitini ja mummoni asuvat kaukana, enkä pääse päivää heidän kanssaan viettämään. Ystäväni juhlivat tänään perheineen. Minä en ole äiti. Minulla ei ole omaa perhettä. Olen lapseton sinkku. Se on päässyt unohtumaan viime aikoina, koska se ei ole ollut pällimmäisenä agendalla. Olenhan minä nainenkin. Senkään pohtimiselle ei elämässäni ole viime aikoina liiennyt aikaa. Jos olet seurannut blogiani aiemmin, tiedät, että elämäni on myllertänyt viime vuosina enemmän kuin terveellistä on. Suurin energia on mennyt päivästä toiseen selviytymiseen eikä millekään ylimääräiselle asialle ole ollut aikaa. Miehet. Parisuhde. Mitänäitänyton. Ne ovat olleet ylimääräisiä asioita. 

Päässä pyörivät eilen samppanjalasin ääressä käydyt keskustelut ystäväni, kolmen lapsen äidin, kanssa. Päässä pyörivät teidän lukuisat kysymyksenne viime aikoina:

Noooohhh, mites miesrintamalla ja sitten se ylikorostettu ja hidastettu silmänisku, joka saa naamanne vääntymään kummalliseen asentoon ja viestii, että täytyyhän noin menevällä ja näpsäkällä mimmillä olla ainakin kolme miestä kierrossa.

Kävelen äitienpäivän auringonpaisteessa ja totean että ehkä tämän äärelle on nyt hetkeksi pysähdyttävä. Tehän tiedätte; kun te kysytte, minä pysähdyn pohtimaan ja vastaan rehellisesti. Saattaa olla, että joku toinenkin siellä miettii näitä samoja kysymyksiä. Onhan äitienpäiväkin. Ja se saa lapsettoman naissinkkuihmisen tunteet pintaan, selvähän se. Tällä iällä. Reilusti yli kolmekymppisenä.

maivei

Törmään venesatamassa vesillelaskua odottavaan purjeveneeseen. Maivei on sen nimi, jotenkin hassun sopivasti. Mailife ja Maivei, my life ja my way. Mitä ovat minun elämäni ja minun tieni?

Yksinelävä ja perheetön sinkku. Takana elettyä elämää ja epäonnistuneita parisuhteita. Niistä nousevat muurit päästää ketään liian lähelle. Tarve suojella itseä, jottei toistaisi virheitään. Täysi keskittyminen työhön ja uutena orastavaan uraan, josta ei liikene voimia eikä aikaa ajatella puolison löytämistä saati perheen perustamista.

Vaihe elämässä, jossa en oikein tiedä mitä edes ajattelen uuden parisuhteen mahdollisuudesta tai perheen perustamisesta. Ne tuntuvat isolta urakalta. Yksin oleminen tuntuu paljon helpommalta. Parisuhteita ei taivaalta tipu. Etenkään sellaisia, jotka oikeasti toimisivatkin. Mitään toimimatonta kun ei enää jaksa kannatella. Menneisyyden haamu. Yksin oleminen tuntuu turvallisemmalta. Ei tarvitse säätää.

Takaraivossa painava taakka, joka estää rohkean heittäytymisen (uskoisitko, että MINÄ sanon näin!?). Halu löytää ennemminkin jotain tasapainoista ja kestävää kuin suurta huumaa ja draamaa. Vaikka toki rauhallisina iltoina yksin kotona tekisi mieli kömpiä toisen kainaloon, sitoutuminen pelottaa. En ole siinä tähänkään mennessä onnistunut, miksi onnistuisin nyt?

sukat

Tänään aamulla herätessäni hämäännyin hetkellisesti epäilemään onko sängyssäni joku toinenkin ihminen. Mutta ei. Olin vaan illalla silmät ristissä tökännyt jalkoihini eri pariset villasukat.

 

Äitienpäivä on vähän huono päivä käydä kävelemässä. On vaikea leikkiä sitä tavallista leikkiä.

Voisiko se olla tuo?

Tai tuo?

Tai tuo?

Sitähän minä vaistomaisesti aina ulkona kulkiessani teen. Katson yksin liikkuvia miehiä ja mietin että voisiko tuo olla Se Oikea. Mutta nyt mielikuvitusleikille ei ole sijaa, sillä kaikki muut ulkona liikkuvat pariskunnittain tai perheittäin. On ilmeistä, että he ovat toistensa. Eivät minun. Tyrmäys.

Mutta kyllä se mielikuvitusleikkinikin aina päätyy tyrmäykseen: Kaikkihan ovat kuitenkin parisuhteessa. Isiä. Ja äitejä. Tällä iällä. Paitsi minä, joka olen tällä iällä lapseton sinkku ja kummajainen. Niin minä päässäni kuvittelen.

Enpä osannut vielä kymmenen vuotta sitten ajatella, että tällaisia ajatuksia mielessä joskus pyörii. Silloin kaikki oli mahdollista. Nyt munasolut hapertuvat. Joku suositteli niiden pakastamista.

Tällä iällä!

* * *

Vastaani pyöräilee hulvattoman hauskan näköinen pikkutötterö aurinkolaseissaan. Se potkii maata jaloillaan ja keikkuu huteran näköisesti sivulta toiselle koettaen ryömittää pyöräänsä eteenpäin. Sillä on komea isä.

Ja äiti.

Se kipittää pikkutötterön ja komean isän jäljessä kukka kädessä. Hörähdän naurahtamaan ääneen lapsen suloisuudelle ja toivotan äidille hyvää äitienpäivää. Hän katsahtaa minua kummissaan. Hetkeksi ehdin unohtaa, että eihän Suomessa saa sanoa mitään tuntemattomille.

Yleensä minä en sitä unohda. Kadulla leikkiessäni voisikoseollatuo-leikkiä en suin surminkaan uskaltaisi sanoa kenellekään mielenkiintoiselle mitään. Kun joku kiinnostava mies tulee vastaan, haluan pistää pääni puskaan. Kasvojen menetys olisi aivan liian suuri, jos ihan vaan muina naisina huikkaisi, että hei sä oot komea. Kun sillä on kuitenkin vaimo, rakkaus ja miten se nyt menee. Minun on oltava maailman ainoa yksin elävä ihminen! Niinhän minä ajattelen.

* * *

Kyllähän minä olen pohjimmiltani pikkutötteröihminen. Siis äitishenkilö. Mutta olenpa minä jo joutunut siihen pahimpaan mahdolliseen paikkaan: tunnustamaan ja myöntämään itselleni, että on aivan mahdollista etten koskaan saa omia lapsia.

Totuuden hetki. Se on jännä. Kun sanoo asian ääneen: Voi olla että minun haaveeni äitiydestä eivät koskaan toteudu. Hitot se mitään jännää ole. Se on kamalaa! Mutta karuudessaan myös helpottavaa. On mahdollista että minun elämäni voi muodostua aivan toisenlaiseksi kuin yleisesti odotetaan.

Miltä yleisesti oikeastaan odotetaan ja tarvitseeko minun mennä sen mukaan? Jos minulla olisi lapsia ja parisuhde, voisinko elää kuten nyt itseäni toteuttaen ja seikkaillen? Arvot vaakakupissa. Puntarointi, kumpi lopulta on minun elämäni. Syyllisyyden tunne siitä, jos valitsisin toisin: olenko itsekäs selfieyhteiskunnan kierouma, siis nainen, joka elää vain itselleen?

Voiko näitä asioita valita? Olen koettanut, mutta epäonnistunut. Jos elämä olisi kulkenut toisin, saattaisi minulla olla nyt pari suloista lasta ja ihana äitienpäivä. Mutta joskus ihmisen elämä vain kulkee niin, että tulee se totuuden hetki, jossa on todettava, että tätä polkua ei ollut minun tarkoitukseni kulkea. Käykö minulle niin?

Elämä täynnä isoja kysymyksiä. Yksi niistä myös se, miksi minun miestilanteeni on aihe, josta on tarpeellista toisten udella. Eikö nyt ole jo jotain sutinaa ja sitten se silmänisku.

Ei ole, eikä tällä menolla pitkään aikaan. Ja pohjimmiltani olen juuri nyt ihan tyytyväinen tilanteeseeni. Onko se väärin? Pitäisikö minun ainoana päämääränäni olla miehen etsiminen, avioliitto ja kolme lasta?

* * *

Kuljen kerrostalon ohi. Sen ovesta ulos astuu pariskunta. Mies ojentaa kättään vähän epävarman näköisenä naiselle. He hymyilevät toisilleen viehkeästi ja nainen kukertaa suustaan ihastuneen ujelluksen. Hiukset ovat pörröllään. Viime yön pikkutunneilla jossain helsinkiläisessä ravintolassa on tainnut syntyä uusi suomalainen rakkaustarina.

Minä en pyöri baareissa. Eilen istuin juomassa samppanjaa, mutta lähdin kotiin jo iltakymmeneltä. Tällä iällä ei jaksa. Kun alan ajatella uuden parisuhteen mahdollisuutta, käyn heti neuvotomaksi. Miten ihmiset löytävät toisensa? Mitkä ovat ihmisen motiivit parisuhteeseen? Miten kaksi randomtyyppiä päätyy perustamaan perheen?

En minä pyöri Tinderissä tai netin deittisivustoillakaan. En osaa etsiä aktiivisesti seurustelukumppaneita. En halua. Ahdistun pelkästä ajatuksesta, että tästäkin asiasta minun pitäisi tehdä tavoitteellista työtä. Päämääriä ja palavereja. Jotkut niitä treffeiksikin kutsuvat.

* * *

Saavun kotiin ja jään seisomaan kerrostalon käytävään tuijottamaan omaa oveani. Naapuri yläkerrasta laskeutuu rappusia ja kysyy olenko unohtanut avaimet kun siinä tönötän menemättä sisään.

”Ei, minä vaan mietin että onkohan se mahdollista, että joku ritari tulisi tästä hakemaan”, sanon hänelle.

Siis ihan oikeasti sanon!

Se on ensi kohtaamiseni tuon naapurin kanssa. Voi olla että ritarin sijaan ovellani on kohta naapurin kutsumana valkotakkista henkilökuntaa, sen verran erikoiselta hänen ilmeensä näyttää. 

Mutta minä en edes tajua nolostua omituista kommenttiani, sillä mietin toistensa käsiä haparoivaa rakkaustarina -pariskuntaa ja valkoisia ratsuja. Olen sillä tavoin naiivin yksinkertainen maalaistyttö, että ajattelen unelmieni prinssin ratsastavan auringonlaskussa kotiovelleni. Meneekö se niin? Vai olisiko tehtävä jotain? Aloitettava aktiivinen ritarinmetsästys?

Huokaan ja avaan oven.

Tulee jos on tullakseen. Voiko niin ajatella? Ajattelenko niin?

* * *

Elämä on nyt näin. Se on näin ja tässä. Ja siihenkin voi olla tyytyväinen. Sitä voi toki koettaa muuttaa, mutta mikä lopulta päättää kuinka käy? Kuka antaa vastauksen? Onko vastauksia?

Tuleehan hän? Mistä hän tulee? Milloin hän tulee? Mistä tiedän että minun kannattaa uskaltaa antaa hänen tulla? Niin minä taidan ajatella.

Mitä sinä ajattelet?

maijatuplana

/Ämmä, joka toivottaa kaunista äitienpäivää kaikille ihanille äideille – erityisesti teille, ystäväni, jotka vietätte sitä ensimmäistä kertaa elämässänne!

Mielenterveys on suoraa puhetta ja toimintaa, ei turhia tabuja!

Istuin bussissa muutama päivä sitten. Katselin keskittyneesti ikkunasta ulos ja kuuntelin musiikkia iPhonestani. Jostain syystä minulle tuli yhtäkkiä kova tarve kääntää katseeni takaisin sisälle bussiin. Muutama penkki edessäni selkä menosuuntaan ja suoraan minua kohti istui nuori vaaleahiuksinen nainen. Hänkin kuunteli musiikkia kännykästään. Jokin hänessä sai kiinnostukseni heräämään ja minulle tuli tarve jäädä katsomaan häntä pidempään. Välillä oli pakko kääntää pää pois että hän ei olisi huomannut kiinteää tuijotustani. Hetken aikaa häntä katsottuani huomasin; hän itki vuolaasti. Kyyneleet pirskahtelivat silmistä poskille, ilme oli lohdutun ja kasvoilta paistoi epätoivo. Mieleni valtasi iso huoli, miksi hän itkee…

* * *

Kaksi sydäntäni hyvin lähellä olevaa asiaa ovat nuoret ja mielenterveys. Siksi saadessani kutsun olin enemmän kuin innoissani lähdössä tutustumaan Nuorten mielenterveysseura Yeesin toimintaan viime perjantaina.

Yeesi on Suomen ensimmäinen nuorten mielenterveysseura, jossa nuoret vapaaehtoiset järjestävät mielenterveyttä edistävää toimintaa nuorille.

yeesi1

– Tavoitteena meillä on saada nuoria 13-30-vuotiaita mukaan vaikuttamaan ja saamaan oivalluksia siitä mitä mielenterveys tarkoittaa oman hyvinvoinnin ja elämän kannalta, kertoo minut vastaanottanut projektipäällikkö Emmi Laurila.

Emmille nostan hattua. Tämä nainen on tehnyt ison työn ja rakentanut Yeesin nollasta, hankkinut sille RAY:n rahoituksen ja pyörittää nyt esimerkillistä vapaaehtoisuuteen perustuvaa toimintaa maanlaajuisesti. Vuonna 2011 Emmi tutki opinnäytetyössään Suomen Mielenterveysseuran tunnettuutta ja sai idean nuorten omasta yhdistyksestä; sellaista ei vielä ollut ja sitä juuri eniten tarvittiin. Ja tuumasta toimeen, kohta toiminta pyöri jo täysillä lähes sadan vapaaehtoisen avustuksella. Tällaista työtä minä arvostan!

yeesi3

yes1

Paikalla Yeesin Pasilan toimistossa törmäsin myös ystävääni Fatbardhe Hetemajhin, jonka kanssa meillä oli suuri kunnia päästä keskustelemaan toimiston väen kanssa siitä, mitä mielenterveys meille tarkoittaa ja millä eri tavoin nuorten hyvinvointia voitaisiin edistää.

Kerta toisensa jälkeen keskustelumme ohjautui siihen miten suuri tabu mielen asiat vielä ovat tänä päivänä. Miksi on niin vaikea puhua siitä, jos oma mieli väsyy tai on muuten vaikeaa? Porukalla päätimme, että sitoudumme kukin toimimaan esimerkkeinä siitä, että on ihan ok, vaikka välillä voimat horjuvat. Kukaan ei ole superihminen, eikä kenenkään tarvitse olla sitä. Erityisesti tarvitaan vertaistukea, tosielämän tarinoita sekä nuorten ja heidän vanhempiensa vuorovaikutussuhteen vahvistamista. Tässä työssä minä haluan olla mukana.

– On tosi tärkeää, että ihan tavallinen, tervekin nuori pysähtyisi miettimään, miten hyvää mieltä ja omia voimavaroja voisi lisätä, ja tähän me haluamme tarjota erilaisia konkreettisia mahdollisuuksia, Emmi ja hänen työkaverinsa pohtivat. Tapaamisemme jälkeen naiset suuntasivat suoraan Helsingin Narinkkatorille järjestämään onnellisuuspäivän katuliitutempausta. Hyvän mielen saaminen ei isoja operaatioita tarvitse, vaan hymyn voi saada kasvoille tarjoamalle toiselle käteen liidun ja pyytämällä piirtämään kuvan asfalttiin. Sanoisinpa siis, että meillä kaikilla on aika helppo mahdollisuus saada tuotettu hyvää oloa itselle ja muille!

yeesi yeesi2

Yeesi toimii RAY:n rahoituksella vuoteen 2016 asti. Sen jälkeen jatko on avoin. Minä sanon: TÄMÄ toiminta jos joku ansaitsee kaikki mahdolliset rahat. Muistatko, kun kirjoitin jo vuosi sitten ajatuksistani joita heräsi nuorten graffittitaiteilijoiden kanssa graffittiseinällä? Tällaisia mahdollisuuksia omien unelmien toteuttamiseen ja mielen pitämiseen virkeänä jokainen nuori tarvitsee. On tärkeää, että yhteiskunta osallistuu tähän työhön sillä näin saatamme välttää monta isompaa ongelmaa.

Pakko sanoa, että eräs Yeesin suunnitelmissa oleva projekti kiehtoo minua niin paljon, että lupasin lähteä siihen mukaan. Siinä jutussa pääsen yhdistämään omat rakkauden kohteeni. Kerron lisää, kunhan asiat etenevät…

* * *

Bussissa tuijotin tyttöä herkeämättä. Tuli kova tarve tehdä jotain. Olin ollut itse vain reilu vuosi sitten se, joka itki bussissa. Enhän minä voi mitään tehdä, ajattelin. Mitä minä voisin tehdä? Voiko toisen elämään puuttua? Pysäkkini lähestyi. Tovoin, että hän jäisi pois samalla pysäkillä. Kokosin tavarani näyttävästi, jotta saisin hänen huomionsa. Kuljin hänen ohitseen, kosketin olkapäälle ja hymyilin hänelle ajatellen: ”Sinä selviät. Mitä ikinä sinulla onkaan nyt menossa, sinä selviät.” Hän katsoi minua ja kyynel vierähti hänen silmästään.

* * *

Jos voin jotain tänään toivoa on se se, että me kaikki uskaltaisimme osallistua ja toimia. Pieni katse, pieni kosketus tai pieni ääneen lausumaton ajatuskin voi muuttaa toisen ihmisen mielen paremmaksi. Tärkeintä on viestiä: Minä olen tässä!

Hyvää mieltä sunnuntaihin, rakas blogiystäväni!

Rakkaudella, Äm niinku Maija.

Maailma tarvitsee näkyvää heikkoutta

Støssä on myrsky. Pitäisi varmaan laskea kaikki kirjoitukseni tässä blogissa, jotka alkavat tuolla lauseella. Niitä on tämän kahden ja puolen kuukauden aikana kertynyt aikamoinen määrä.

Vaikka tilanteet syksyn aikana ovat muuttuneet monta kertaa, yksi asia on määrittänyt tätä loppuvuotta. Myrsky. Tänään se on vain vaihtanut muotoaan. Ensi yöksi on luvattu vaarallisen kovaa tuulta. On monta lämpöastetta, tiet ovat muuttuneet tappavan liukkaiksi ja sataa vaakasuoraan.

Viime päivät ovat olleet vaikeita. Olen joutunut miettimään voinko jäädä Norjaan. Reissuni ei ole osoittautunut tähän mennessä suureksi menestykseksi taloudellisesti – ja sinähän tiedät ne lähtökohdat, joista tänne lähdin, tähän ei todellakaan olisi varaa. Nyt ihmetellessäni kuinka maksan ensi kuun vuokrani on ollut pakko pysähtyä.

Onko järkeä kiduttaa itseään?

Taas olen sen saman äärellä: mikä järki on järjettömyydessä. Onko sitä?

* * *

”Anna jokin merkki, mikä tahansa, että minun kannattaa vielä uskoa ja jatkaa.”

Niin minä sanoin ääneen eilen nukkumaan mennessäni. En minä uskonut siihen itsekään. Että mitään merkkiä tulisi.

Aamulla, kun vasten repivää tuulta kampesin itseni koukutustuvalle katsomaan toimisiko siellä internetyhteys, meinasin pyörtyä. Jotain on tapahtunut yön aikana – minun sähköpostini, Facebookini ja blogini pursuavat viestejä teiltä, ajatuksia taannoin kirjoittamaani blogiin liittyen.

Minä räjähdin itkemään. Olen liikuttunut ja sanaton kaikkien viestienne ja tarinoittenne keskellä.

Tämä kuulostaa ehkä kornilta näin suomeksi ja ventovieraille lausuttuna, mutta minä rakastan teitä. Minä rakastan sinua. Mikään seikkailu ei vedä vertoja sille yhteydelle ja rakkaudelle, jonka olen saanut kanssanne jakaa.

* * *

Riittämättömyys. Riittämättömyyttä minä tunnen juuri nyt. Riittämättömyyttä siitä, että toimimattoman nettiyhteyden takia en pysty vastaamaan teille niin nopeasti kuin haluaisin; joudun matkustamaan kahdenkymmenen kilometrin päähän, jotta saan rauhassa olla hyvän netin ääressä.

Riittämättömyyttä siitä, että en tiedä mitä teille sanoisin. Olette mykistäneet minut kauneudellanne. Tuntuu, etten keksi sellaista vastausta viesteihinne, joka kiteyttäisi kaiken mitä ajattelen ja tunnen. Kaiken sen, mitä minulle on tapahtunut, sen mitä haluaisin sinulle sanoa.

* * *

Noustaksemme arjen yläpuolelle, pois sen huolista ja vaikeuksista me tarvitsemme kauniita tarinoita. Maailma tarvitsee kauneutta; kauniita kuvia, nättejä hetkiä. Se tarvitsee rohkeita tarinoita ja urheita sankareita. Maailma tarvitsee seitsemän stepin ohjeita menestykseen ja kolmen kilon laihdutukseen.

Mutta se näyttää tarvitsevan myös näkyvää heikkoutta. Esimerkillistä heikkoutta. Sillä heikkouden keskellä me yhdistymme, aivan kuten viime helmikuussa tällä videolla totesin.

Mitään muuta en ensi vuodelle toivo kuin sen, että saan jatkaa näin. Tätä. Kokemusteni kiteyttämistä niiden jakamista kanssasi. Keskustelua sinun kanssasi.

Tämän vuoden aikana minä olen löytänyt elämäni kadonneen merkityksen – se on tämä työ, nämä kohtaamiset kanssasi ja kanssanne. Ja se antoi minulle tänään tarvittavat voimat uskoa vielä hetken siihen, että joku merkitys tällä, joka nyt hetkellisesti tuntuu itsensä kiduttamiselta, on. Nyt kun mietin vuottani taaksepäin ja katson teidän palautettanne, tiedän: kaikki on ollut tämän arvoista. Minä olen selvinnyt tähän asti ja selviän nytkin. Jollain tavalla. Sitä tapaa en vielä vain tiedä.

Jollain tavalla ihminen selviää aina.

IMG_8201

Ja se vastaukseni, jota en nyt osaa kiteyttää. Se on täällä blogissani, näiden tämän vuoden varrella kirjoittamieni rivien välissä. Se on uskoa, toivoa, epätoivoa, heikkoutta, rehellisyyttä… äärilaitoja.

Toivotan sinulle jo nyt hyvää uutta vuotta, sillä en ole varma pääsenkö huomenna netin ääreen. Kiitos tästä vuodesta! Ensi vuonna me rokataan, eiks vaan! Niin minä olen päättänyt. Ja tuo tuossa yläpuolella on kaunein kuva, jonka olen tänä vuonna ottanut. Kännykällä, ilman mitään kuvankäsittelyjä.

Maailma on kaunis, ilman kuvankäsittelyä.

❤ Ämmä

Tältä näyttää selviytyminen

Vuosi näiden kuvien välillä. Alkoi jopa vähän naurattaa, kun tajusin suunnittelematta ottaneeni kaksi niin samankaltaista kuvaa tasan vuoden välein.

Tältä näyttää selviytyminen. Pyjamat vaihtuvat, ajatukset ja tunteet – ne todella vaihtuvat.

Jos käyt nyt läpi vaikeita aikoja, kuule tämä: kaikki menee ohi. Ota kärsivällisesti kaikki aika, jonka tarvitset, ja muista – sinä et ole yksin. Joskus täytyy pelätä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää.

Kaunista, kaunista joulua sinulle!

/home/wpcom/public_html/wp-content/blogs.dir/b9e/55593472/files/2014/12/img_9203-0.jpg

/Äm, poistuen nyt sillinhajuisesta koukutustuvasta (edelleen ainoa paikka, jossa netti jotenkin toimii) takaisin jouludiskoon Herra Hermannin kanssa

Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää

On joulukuun kahdeskymmenesviides päivä vuonna kaksituhattakolmetoista. Neljä päivää aiemmin olen pudonnut alas. Syvemmälle kuin koskaan. Istun pimeässä autossa. Olemme vanhempieni kanssa ajaneet Jyväskylästä Turkuun, pysähtyneet siellä viideksi minuutiksi ottamaan kyytiin jouluhoidossa olleen koiran ja kääntyneet saman tien takaisin. Turusta Jyväskylään.

”Lumi on jo peittänyt kukat laaksosessa, järven aalto jäätynyt talvipakkasessa.”

Kuusi tuntia pimeässä autossa hiljaa. Minä olen rikki. Hajalla. Radiossa soivat melankoliset joululaulut. Itken koko matkan. En voi enää ikinä kuunnella yhtään suomalaista joululaulua. Miksi niiden täytyy olla niin alavireisiä? Ulkona on synkkää, lumikaan ei varjele mieltämme tänä jouluna. Sataa mustaa, raskasta vettä.

”Varpunen pienoinen syönyt kesäeinehen. Järven aalto jäätynyt talvipakkasesssa”

Minusta tuntuu, että pääni halkeaa kohta murusiksi. Että sekoan.

”Joulu on, koditon varpuseni onneton. Tule tänne riemulla, ota siemen multa.”

Olemme perillä. Vanhempieni luona. Sinne olen neljä päivää aiemmin saapunut sekavana junalla Helsingistä. Paljon tapahtumia edellisten päivien ja vuosien varrelta, jotka rullaavat päässäni katkeamattomana kuvavirtana. Väläys lopullisesta murtumispisteestä.

Minä lattialla voimattomana.

Junassa.

Sairaalassa ja kriisikeskuksessa.

”En mä ole, lapseni, lintu tästä maasta. Olen pieni veljesi, tulin taivahasta.”

Isä keittää glögin ja laittaa television päälle. Sieltä tulee joulukonsertti. Samat laulut kuin hetki sitten auton radiossa pimeyden keskellä.

Sillä hetkellä minä luulen kuolevani. Varpunen jouluaamuna.

Se on romahdukseni pahin hetki. Vajoan lattialle ja huudan suoraa huutoa. Rukoilen isää laittamaan television kiinni. Muuten he joutuvat viemään minut jonnekin suljettuun paikkaan. Joululaulut tappavat minut. Siitä olen varma.

Isä laittaa television kiinni ja äiti soittaa kriisikeskukseen. Ojentaa puhelimen minulle. Tuttu ääni juttelee korvaani.

Sen jälkeen kaikki on sumua. Illalla äiti valvoo vieressäni kunnes nukahdan. En usko, että pystyn enää ikinä olemaan yksin.

* * *

Viime päivinä minä olen yrittänyt itkeä. Ihan koettamalla koettanut puristaa kyyneleitä ulos. Ajatellut viime joulua. Katsonut kuvia parin viime vuoden ajalta ja muistellut elämää, joka minulla kerran oli.

Ei onnistu.

Kyyneleen kyyneltä ei tule ulos.

Minua ei itketä.

Enää.

mieli

Tuossa minä olen joulukuun kahdentenakymmenentenä viidentenä päivänä. Silloin päätin tallentaa seuraavan vuoden ajan yhden kuvan itsestäni päivässä. En oikeastaan tiedä miksi. Ehkä halusin vangita kuvaan jotain kustakin päivästä.

Se tuntui oikealta.

mieli2

Tuossa olen minä muutama päivä sitten Øksnesin kirkossa Sommarøyan saarella Norjassa. Sain koristella siellä joulukuusen ennen adventtikonserttia.

Näiden kahden kuvan välissä on pitkä polku. Missä olen nyt? Kuinka olen selvinnyt?

* * *

Tasan vuosi sitten vuoden lyhyimpänä päivänä, joulukuun kahdentenakymmenentenä ensimmäisenä mieleni romahti. Yksittäinen tapahtuma mursi vuosien padot. Niinhän siinä käy; jossain vaiheessa, kun paine pullossa kasvaa liian kovaksi, korkki räjähtää auki.

Tämä ei ole sankaritarina. Maailman syrjä on ollut varmasti pahempiakin romahduksia. Tämä ei ole kertomus siitä kuinka voitin demonini ja olen vahvempi kuin koskaan.

Moni haava jää. Ehkä pysyvästikin.

Tämä on yhden ihmisen kokemus siitä kuinka romahduksesta selvitään.

* * *

Rakkaus ja välinpitämättömyys.

Heikkous ja vahvuus.

Yksinäisyys ja yhteys.

Pimeys ja kirkkaus.

Hitaus ja nopeus.

Kaaos ja harmonia.

Romahdus ja kukoistus.

* * *

Tähän vuoteen on mahtunut korkeimpia kukkuloita ja matalimpia laaksoja. Olen käynyt läpi kaikki mahdolliset äärilaidat niin tunteissa kuin olosuhteissa ja kokenut sellaisia mielen vaihteluita, että olen hetkittäin luullut menettäneeni järkeni. Sinäkin olet ehkä ajatellut niin?

Olen halunnut rehellisesti näyttää sinulle kaikki kukkulat ja laaksot. Sen kuinka olen muotoutunut uudelleen romahduksen jälkeen.

Se on tuntunut oikealta.

* * *

Itsenäisyys ja riippuvuus.

Epätoivo ja usko.

Itku ja nauru.

Epäonnistuminen ja onnistuminen.

Vapaus ja vankeus.

Elämä ja kuolema.

Viha ja välinpitämättömyys.

Ilmoniemi_Maija_DSC1713_2048px

Tämän vuoden aikana olen yrittänyt ymmärtää elämää enemmän kuin koskaan. Hakea vastauksia. Etsiä järkeä järjettömyyteen. Tuloksetta.

Tänään tutkiessani itsestäni ottamia kuvia ja istuessani kirjoittamaan sinulle jokin iski minuun. Ei ole erikseen järkeä tai järjettömyyttä. Merkitystä tai merkityksettömyyttä.

Ilman järjettömyyttä ei olisi järkeä.

Ilman järkeä ei olisi järjettömyyttä.

Kun kokee elämän äärilaidat ja kykenee näkemään ne yhtä aikaa, toistensa välttämättöminä kumppaneina, voi löytää järjen järjettömyydessä. Järjettömyyden järjessä. Merkityksen merkityksettömyydessä. Merkityksettömyyden merkityksessä.

Silloin voi ymmärtää elämää.

Selvitäkseni romahduksesta minun on täytynyt uskaltaa kohdata jokainen äärilaitani. Ymmärtääkseni itseäni minun on täytynyt nähdä itseni rajat. Tuntea jokainen tunne.

* * *

Välinpitämättömyys on rakkauden vastakohta. Välinpitämättömyys on vihankin vastakohta.

Välinpitämättömyys on tunteista kylmin. Me tarvitsemme kaikkia mahdollisia tunteita ymmärtääksemme itseämme, toisiamme ja elämää. Tarvitsemme myös välinpitämättömyyttä ymmärtääkseen mitä on todellinen rakkaus. Joskus on romahdettava tietääkseen mitä on todellinen kukoistus.

Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää.

Ilmoniemi_Maija_DSC1612_2048px

Tämä blogi on ollut monena hetkenä elämäni lanka. Haluan kiittää sinua, rakas blogiystäväni. Olet pitänyt minua hengissä lukemalla ja jopa kommentoimalla ajatuksiani. Se on hienointa, mitä elämässäni voi olla. Yksikään seikkailu ei vedä vertoja sille, mitä kirjoittaminen ja sinun läsnäolosi ovat minulle tarkoittaneet. Toivon, että uskot. Sillä sinä olet uskonut minuun silloin kun itse en ole.

* * *

”Palkita Jumala tahtoo kerran sinua. Kiitollisna siemenen otan kyllä sulta.”

Itku ei enää tule.

Sen ei tarvitse tulla.

Kaikesta selviytyy, kun vain tahtoo. Kun uskaltaa. Joskus selviytyminen kestää pidemmän ajan, joskus lyhyemmän. Minä olen nyt valmis sulkemaan yhden jakson elämässäni. Sillä sitähän elämä on; toisiaan seuraavia jaksoja. Voin nyt lopettaa ottamasta itsestäni kuvan päivässä. Nyt tiedän, että elämä kulkee eteenpäin, vaikka jostain päästääkin irti.

Moni haava jää. Ehkä pysyvästikin. Mutta niiden täytyykin jäädä jotta muistaisin ikuisesti kaikista olennaisimman. Sen, mikä on jäänyt jäljelle, kun voimani vedettiin pois ja sydämeni tyhjäksi. Sen kiteytin tähän videolle. Toivon, että katsot sen, sillä se on viisainta, mitä voin sinulle koskaan sanoa.

 

En tiedä mihin polkuni nyt kulkee, mutta juuri nyt, tässä hetkessä, sillä ei ole merkitystä. Vaikken oikeastaan ymmärräkään miksi juuri tässä, tiedän, että tässä minun kuuluukin olla. Se tuntuu oikealta. Rehelliseltä. Tärkeintä on se, että minä olen tässä. Että sinä olet tässä. Kyllä me joskus ymmärrämme. Jos edes tarvitsee ymmärtää: ymmärrys on usein ymmärtämättömyydessä.

Tämä joulu on muuten ensimmäinen, jonka vietän yksin. Ajattele! Vaikka vuosi sitten en olisi uskonut että uskaltaisin enää koskaan olla yksin. Tänään minä olen hyvin väsynyt. Viimeisten vuosien äärilaidat uuvuttavat. Ehkä tämä yksinäinen joulu ilman toimivaa nettiyhteyttä täytyy kokea, jotta voin levähtää kunnolla. Toivon, että tuleva vuosi kohtelee minua tasapainoisemmin.

Rakkautta, kukoistusta ja tasapainoa jouluusi!

/Ämmäsi

Tältäkö tuntuu rakkaus?!? Strateginen kohtaaminen Sen Komean kanssa

Kyllä! Se on koettu taas: housuistairtaantumiskokemus (vähän niinku sukulaiskokemuksensa ruumiistairtaantuminen). Minä ja se Komea! Salilla taas. Samaan aikaan!

Tää oli strateginen. Täysin. Meikkasin aamulla. Mä en ikinä meikkaa salille. Mut mä osasin odottaa, että hän ja harmaa charmikas herra teenaavat yhdessä perjantaiaamuisin. Ni mä meikkasin. Ja no okei, laitoin hajuvettä!

komea2

Otin salakuvan itsestäni, jotta muistaisin tämän hetken aina.

No sit se tuli, just siihen aikaan kun mä olin laskelmoinutkin ja meni suoraan sellaiseen sivuvenyttelyhuoneeseen. Mä olin tekemässä ojentajia.

Sitten keksin juonen (siinä pelossa, että ne ei ehkä tuliskaan ollenkaan pois sieltä sivuvenyttelyhuoneesta, vaan olisikin koko treeninsä siellä)! Ni, mulle tulikin yhtäkkiä kauhee tarve niistää nenä. Koska se nenänniistopaperiteline on siellä sivuvenyttelyhuoneessa!

Siinä sarjojen välissä mä rohkaistuin. Menin hakemaan nenänniistopaperia, vaikka olin just ennen treenin alkua hakenu jo nenännisstopaperia ja asettanut sen urheilutopin sisään, koska mulla ei ollut taskuja. Ja sit ne oli siinä nenänniistipaoeritelineen vieressä venyttelemässä ja sit mä menin siihen muina miehinä ja sit vetäsin sen nenänniistopaperin siitä rullasta, niistin, pistin uuden nenänniistopaperin urheilutopin alle ja tosi huolettomasti vaan heilautin päätäni ja nostin katseen niitä kohti. 

Ni sit ”terve” tuli ulos suusta.

Ja mua alko hävettää niin paljon että pinkasin vaan äkkiä karkuun. 

Tältäkö tuntuu rakkaus!?!??

Huh.

Sit meillä oli vielä toinen kohtaaminen myöhemmin kun ne sit tuli pois sieltä sivuvenyttelyhuoneesta. Ni meidän silmät kohtasi vaan sillee puolihuolimattomasti toisensa. Mun mielestä se oli niinku meinaamassa just tulla kysymään mua kahville. Oon aika varma.

Sit mä menin vielä siihen lopuksi tekee sellaisia penkiltäjalatalaslaskisvatsalihasliikkeitä suoraan sen Komean eteen. Sellaista missä lasketaan jalat penkiltä alas. Ihan tahattomasti sen tein. Muka. Kun siinä se pylly jotenkin tulee esiin jännästi. Siis mulla on joku vanha kuva siitä liikeestä.

Tämä:

komea

Nyt on reilu viikko aikaa tehdä seuraava strateginen liike ennen kuin lähden. Mikä se on? Kerro?!

Ihanaa perjantaita, puput! Rakastukaa tänään johonkin. Rakkaus on ihanaa!

/Ämmä ❤

Säilyisi tulevallekin mahdollisuus

Täytyy tunnustaa, että tänään en ole jaksanut tehdä yhtään mitään. Olen vain käynyt pitällä lenkillä koiran kanssa ja nukkunut. Olen aika väsynyt. Niin väsynyt, etten ole vielä saanut vastata kaikkiin minulle viime päivinä tulleisiin viesteihin. Köyhyysaiheinen blogini on herättänyt paljon ajatuksia. Itse en oikein osaa tehdä enää mitään sen kummempaa yhteenvetoa saamieni yhteydenottojen herättämistä ajatuksista. Pintaan nousi vain aikamoinen väsymys. Kuten jo kirjoitinkin, tuntuu, että olen nyt aika vapaa eräänlaisista kahleista. Ei ole mitään salattavaa, ja olen vapaa.

Minä en ole ainoa tässä taloudessa, joka on väsynyt. Tietokoneenikin alkaa näyttää vähän hyytymisen merkkejä. Kävin äsken läpi vanhoja koneelle tallennettuja valokuvia, ja poistelin tarpeettomia, jotta tilaa vapautuisi muistilevylle. Törmäsin näihin kuviin, joita en ole oikeastaan muistanut olevan olemassa.

IMG_0486 IMG_0482 IMG_0483 IMG_0484 IMG_0485 IMG_0481

Sinusta ne saattavat näyttää vähän oudoilta. Sitähän ne tavallaan ovatkin. Tämä hautakiviä muistuttava taideteos löytyy Jyväskylästä. Minulle ne ovat kuitenkin merkityksellisiä. Löysin nämä kivet nimittäin viime jouluna kun ensimmäistä kertaa uskaltauduin lähtemään ulos vaikeiden päivien jälkeen. Lähdimme äitini kanssa kävelylle, ja törmäsimme näihin. Se oli taas niitä ”merkkejä” elämässäni.

Muistatko kun kirjoitin sinulle joulukuun kahdeskymmenestoisesta päivästä? Siitä kun sairaalassa kohtasin enkelin?

Tuosta tapahtumasta kerroin sinulle näin.

* * *

Tiedättekö milloin minä aloin uskoa enkeleihin?

Joulukuun kahdeskymmenestoinen päivä kello 15.34.

 

Se oli elämäni romahtamisen toinen päivä. Olin edellisenä iltana matkustanut junalla Helsingistä Jyväskylään vanhempieni luokse pitkän kärsimysmatkan. Olin shokissa kaikesta päivän aikana tapahtuneesta. En pystynyt kuin itkemään ja hokemaan ”Anna hyvä jumala minulle toinen mahdollisuus.”. Myöhään illalla vanhempani raahasivat minut Jyväskylän keskussairaalaan; ei ollut muuta keinoa kuin mennä pyytämään sieltä rauhoittavaa lääkettä. Vaikka itse olen kovin lääkevastainen, oli pakko suostua, sillä en uskaltanut mennä nukkumaan eikä mieleni rauhoittunut.Saavuimme ensiapuun kello 22.30 ja istuimme odotushuoneessa aamu kolmeen. Oli perjantai-ilta, ja kaikki pikkujouluissa päänsä auki kolhineet juopuneet juhlijat lipuivat ohitsemme lääkärin vastaanotolle. Itkin hysteerisesti koko tuon ajan. Lopulta sain lääkkeen ja tainnutin itseni kotona uneen.
* * *
Seuraava päivä tuntui yhtä kamalalta. Itku ei ollut loppunut, mieli ei rauhoittunut. Äitini keskusteli puhelimessa sairaanhoitajan kanssa ja he koettivat saada minulle vielä yhden lääkkeen illaksi. En voinut kuvitella meneväni taas juopuneiden keskelle jonottamaan ja koetimme saada reseptin ilman lääkärintarkastusta. Lääkäri kuitenkin vetosi vahvaan etiikkaansa ja sanoi ettei muuta vaihtoehtoa ole. Niinpä suuntasimme uudellen ensiapuun.
* * *
Saavuimme paikalle kello 15 ja minut kutsuttiin sisään jo puolen tunnin päästä. En voinut uskoa sitä todeksi, luulimme, että joudumme odottamaan ikuisuuden. Astuin sisään huoneeseen ja kättelin lääkäriä purskahtaen itkuun. Lääkärillä ei ollut päällään valkoista takkia, vaan hän näytti aivan sairaanhoitajalta. Katosin hänen rintakylttiään ja siinä luki lääkäri.Kerroin tilanteeni ja hän hiljeni hetkeksi. Sitten hän tarttui käteeni sanoen: ”Nyt minä siirrän hetkeksi tämän lääkärintittelini syrjään ja puhun sinulle kuin ihminen ihmisenä.Suuni loksahti auki. Hän kertoi, että tasan kuusi vuotta sitten hän harhaili Helsingissä Töölönlahdella samassa tilassa kuin minä. Hän oli asunut Saksassa miehensä työn perässä ja tullut juuri eronneena naisena takaisin kotiin. Hän kertoi minulle elämäntarinansa. Hän kertoi, että nyt hän oli naimisissa ja neljän upean lapsen äiti.”Sinä selviät tästä. Me selviämme tästä. Minä selvisin tästä! Ja elämä muuttuu paremmaksi!”, hän huusi minulle uskoa valaen. Itkin. Mukanani ollut äitini itki. En voinut uskoa mitään todeksi.
* * *
Hän oli minun enkelini! Hän oli se sama lääkäri, joka puhelimessa kieltäytyi uusimasta respetin. Minun oli tarkoitus tavata hänet!”En tiedä onko tämä sallittua käytöstä potilaalta”, sanoin, ”mutta voinko minä halata sinua?”. Ja sitten me halasimme; lääkäri ja potilas, kaksi elämän kohimaa naista. Ja nyt toukokuun yhdeksäntenä kello 9.06 julkaistessani tämän kirjoituksen minä tiedän että hän oli oikeassa. Minä selvisin tästä!
* * *
Jaan tämän minulle todella vaikean tarinan kanssasi vain siksi, että haluan toivoa sinulle jotain tänään, toukokuun yhdeksäntenä. Jos minä voin sinulle jotain tänään toivoa, se olisi tämä: Usko siihen, edes tämä yksi päivä, että elämällä on tarkka suunnitelma meitä jokaisten varten. Elä täysillä ja usko, että nurkan takana sinuakin vartioi pieni enkeli ja se tulee luoksesi kun on sen aika!

* * *

Ja sitten parin päivän päästä tästää tapahtumasta löysin nämä kivet, ja niiden sanoma kosketti syvästi. Ne osuivat tielleni oikeaan aikaan. Tämä kaikki tuli nyt vain mieleeni kun löysin nuo kuvat ei minulla tähän liity mitään sen suurempaa sanomaa.

Mikä sinua noista kivistä koskettaa eniten?

Minulle on tämä:

IMG_0486

 

Ihanaa alkavaa viikkoa sinulle, ystäväni!

 

Kun Samppanjapissiksestä tuli Köyhä – tällaista on köyhyys

Tätä asiaa minä häpeän. Todella. Mutta mitäpä sitä kiertelemään. Minä olen köyhä.

Olen pitkään miettinyt uskallanko kirjoittaa tästä aiheesta leimaantumisen pelossa. Köyhyys on tabu. Se on nolo asia. Se on tuomittavaa; itse kuitenkin olet tilasi aiheuttanut! Tuntuu, että köyhyys tekee minusta ihmisenä toisarvoisen. Paljastamalla olevansa vähävarainen sitä pelkää menettävänsä kasvonsa. Pelkää, että vuokranantaja ei enää luota ja pistää ulos. Ajattelee, että minut leimataan, kuin minulla olisi joku rutto. Että minua aletaan karttaa. Siihen on kasvatettu: pitää näyttää ulospäin, että kaikki on hyvin, vaikkei olisikaan. Tällaiset asiat voivat vaikuttaa maineeseen! Sitä joutuu koko ajan todistelemaan olevansa hyvä ja ahkera ihminen. Ehkä eniten itselleen?

Mutta stten tänään törmäsin ikäiseni ja monella tapaa kaltaiseni naisen Facebook-päivitykseen, jossa hän kertoi mitä jää käteen kun kituuttaa toimeentulotuella. Tuo kirjoitus auttoi minua tajuamaan, että en minä ole yksin. Tätä tapahtuu, tämä on ihan normaalia – moni ihminen todella putoaa köyhyysrajan alapuolelle hetkittäisesti. Meitä ihan eläviä, järjissämme olevia, kovaan työntekoon tottuneita ihmisiä, jotka jakavat saman kokemuksen – sen, mitä on olla köyhä – on olemassa. Suurin osa meistä rahattomista vaikenee kuten minäkin. Siksi kiitän Katjaa, joka avasi suunsa! On todella tärkeää, että jotkut meistä uskaltavat kertoa miltä elämä näyttää vähän toisesta perspektiivistä. Ja siksi minäkin ajattelin kertoa oman tarinani, vaikka edelleen pelkään miten minuun tämän jälkeen suhtaudutaan.

Miksi sitä on niin vaikea myöntää olevansa köyhä? Miten sinä syhtaudut köyhyyteen? Oletko ajatellut, että joskus voisit kokea taloudellisen romahduksen? Mitä sitten tekisit?

maija_ihmettelee

Kuva: Mirkku Merimaa Photography

Niin. Taloudellinen romahdus, sen minä olen kokenut. Jos luet blogiani nyt ensimmäistä kertaa, toi tossa yllä oon mä. Ehkä sinun on hyvä vähän tietää taustaani…

Olen palannut Ruotsista Suomeen tammikuussa. Asuin siellä pari vuotta ”kotirouvana” vähän töitä tehden, mutta en mitään säästöön kartuttaen. Elin toisen elämä etusijalla. Oli ajatus aloittaa perhe. Se ei toteutunut, vaan tuli ero. Hyvin yllättäen. Palasin Suomeen vailla… no, mitään, ja aloitin kaiken alusta. Sain ison kolhun, enkä tiedä luotanko enää koskaan kehenkään toiseen ihmiseen. Nyt on koetuksella vähän myös usko suomalaiseen yhteiskuntaan.

Minä olen ollut tavallaan mahdollistamassa tätä järjestelmää. Olin yrittäjä ja maksoin veroja ihan jokaiseen mahdolliseen suuntaan ja jokaisesta mahdollisesta asiasta. Työllistin ihmisiä, ja sain itse palkkaa vain silloin, kun jotain on yli jäänyt. Ei silloinkaan rahaa liiemmin ollut, mutta riittämiin olen päässyt nauttimaan elämän rahallisista nautinnoista – matkustelusta, kouhujuomasta, hinoista ravintoloista ja shoppailusta, mitä näitä nyt on. Firmani ei lopulta ollut menestys, ja minä väsähdin, kun koin omat ponnisteluni merkityksettömiksi ja palkitsemattomiksi. Lopetin yrityksen. Sitten päätin uskoa rakkauteen ja lähdin Ruotsiin tukemaan miestäni. Loppu on historiaa, eikä enää edes vaivan arvoista nostaa tässä esiin. Blogistani voit lukea lisää.

* * *

Kerron tämän taustan, jottei heti joku syyttävä sormi osoittaisi minuun ja haukkuisi laiskaksi ja aikaansaamattomaksi. Ihan vaan, jotta voin todistaa etten ole luuseri. Koska sitähän eniten pelkään. Se taitaa olla kaltaiseni köyhän pahin pelko. Ihmisen, joka on yllättäen, osin omista, osin jonkun muun tekemistä valinnoista johtuen joutunut kohtamaan elämän erilaiset kasvot. En kirjoita tätä tekstiä naristakseni katkerana, hakeakseni huomiota tai tehdäkseni minkäänlaista poliittista kannanottoa – eiköhän jokainen ole viime viikkoina tajunnut, että kyllä tästä maasta löytyy aika monta, joka tienaa way below 2 100.

Haluan vain kertoa, millaisia ajatuksia omakohtainen köyhyys herättää ja miten helposti voi syrjäytyä, kun rahaa tai työtä ei ole. Tällaisen kertominen on todella kamalaa, siksi meistä varmasti kovin moni ei ääneen tunnusta tilannettaan. Mieluummin vetäytyy yksinäisyyteen kuten minäkin välillä.

20140116-185546.jpg

Tämä oli kalliolaisen kahvilan seinässä tammikuussa, silloin kun minäkin olin näissä tunnelmissa. Osuvaa…?

Kun tulin Suomeen, elin pari kuukautta toimeentulotuella. Sossun luukulle marssiminen oli elämäni nöyryyttävin hetki. Mutta siitäkin selvisin ja olen valtavan kiitollinen siellä saamastani avusta. Sillä pärjäsin. Ei minun tule mieleenikään valittaa rahasta, jonka sain, vaikkei se suuri ollut. Sossun luukulla tajusin, kuinka moni oikeasti joutuu pitkänkin aikaa tukeutumaan tähän rahaan. Aloin nähdä kaupan kassalla toistuvasti ihmisiä, jotka maksoivat ostoksiaan kunnan maksusitoumuksilla. Oltiin niinku samaa jengiä. Hurjaa.

Onnekseni sain kahdessa kuukaudesa projektityön ja sillä juuri sen verran rahaa, että pärjäsin edelleen seuraavat viisi kuukautta. Omin voimin pärjäämisestä on tullut kunnia-asiani. Tärkeintä minulle on maksaa laskut. Vuokra, puhelin ja satunnaisesti muuten elämään kuuluvat välttämättömimmät asiat menevät kaiken muun edelle. Sitten tulee ruoka. Nyt punnitsen, joudunko lopettamaan kuntosalijäsenyyteni, sillä siihen ei ehkä enää kohta ole varaa. Vaikka juuri se on ollut jaksamiseni kannalta kaikista tärkeimpiä asioita.

Kaikesta muusta nipistän. Olen koko vuonna käynyt ravintolassa syömässä kaksi kertaa sekä kolme kertaa lounaalla, ja jokaisen näiden kerran jälkeen olen tuntenut valtavaa syyllisyyttä siitä että raha olisi pitänyt säästää tulevan varalle. En käy baareissa, ja joudun vastaamaan aina uloslähtemiskutsuihin ”kiitos ei”. Vähäisissä rahoissa harmittaa eniten, että se vaikuttaa väistämättä suoraan sosiaalisiin suhteisiin. Sitten en tietenkään voi matkustaa mihinkään, kävelen kaikkialle. Pääsääntöisesti vietän paljon aikaa kotona ja ulkoilen koirani kanssa – blogini on onneksi mahdollistanut monta hauskaa kokemusta, ihan ilmaiseksi. Viime viikolla kun koirani joutui sairaalaan, talous meinasi romahtaa. Onneksi olen piilottanut vähän rahaa laatikkoon kotonani. Mitään yllättävää ei saa sattua. Viiden kuukauden projektityöni jälkeen olen nyt taas työtön. Se on vain hetkellistä, tiedän. Mutta hetkellisyydessäänkin hyvin pelottavaa. Ja kovin uusi kokemus minulle, joka olen tottunut saamaan sen minkä haluan.

Isompi koti, sisustaminen, luksusvatteet tai -laukut ovat minulle utopiaa. Kuolaan aina teidän kuvianne uusista hilavitkuttimista Instagramissa, kunnes totean olevani ihan tyytyväinen elämään ilman niitä. Joskus vähän harmittelen, kun joku kiroaa sitä miten ei halua mennä takaisin töihin loman jälkeen, kunnes muistan; meillä kaikilla on erilainen perspektiivi elämään, ja joskus toisen ongelmat ovat toisen näkökulmasta aika pieniä. Mutta ei se tee niistä väärempiä tai epäoikeutettuja.

Parisuhdetta en edes haaveile saavani, sillä kukapa köyhän haluaa. Enhän minä voi tehdä mitään. Eikä kukaan halua toista elätettäväkseen – enkä kyllä minäkään missään tapauksessa turvautua toiseen. En koe voivani olla tasavertainen kumppani kenellekän ja siksi on parempi olla yksin. Raha on yllättävän iso juttu parisuhteissa.

sängynpohja

Sain tällä viikolla tiedon, että minulle on myönnetty minimimääräinen työttömyyskorvaus. Ensimmäisen tukipäätöksen saaminen vei kuukausia hirvittävän paperisodan tuloksena. Juuri nyt yrittäjyys ei tunnu kannattaneen. Silti en halua lainata rahaa keneltäkään, ja säännökseni olen ottanut, että kerran voin ottaa vastaan yhdeltä ihmiseltä kahvit tai lounaan, mutta siihen se jää. En halua yhtään velkaa mihinkään. Niihin olisi hirveän helppo nyt kaatua. Kaunein hetki oli, kun kampaajani tarjosi minulle ilmaisen hiustenvärjäyksen tammikuussa. Sellaista hyvyyttä en olisi koskaan voinut uskoa saavani keneltäkään. Kahden läheisimmän ystäväni apu on ollut elämänlankani. Avun vastaanottaminen on muuten yllättävän vaikeaa, sitä joutuu ihan harjoittelemaan!

En ole nirso työn suhteen, ja otan vastaan mitä tahansa saan, vaikka samalla etsin myös unelmieni työtä. Tiedän, että tilanne muuttuu pian, ja teen jatkuvasti töitä sen eteen. Mutta uskoa koetellaan alituiseen. Silti en koskaan luovu intohimoistani ja uskostani huomiseen. Mielessäni on unelma, joka on alkanut näyttää nyt hyvin todennäköiseltä mahdollisuudelta. Kun se toteutuu, sinäkin ehkä ihmetyt. Mutta sitten minä haluan kertoa sinulle jo ihan uutta kertomusta, odota siis hetki!

äläluovuta

Kirjahyllyssäni on tasan 222 kirjaa. Sekin on ollut aikaa laskea… tästä kerroin toissa päivänä. Jännä kakkosista koostuva luku, sitä jäin ihmettelemään. Joku sanoo, että enkelit jättävät meille viestejä nostamalla esiin sarjan samoja numeroita. Uskoo tähän ken tahtoo, mutta minä googlasin mitä luku 222 tarkoittaa. ”Älä luovuta viittä minuuttia ennen ihmettä!”, sanoivat nyt sit mun enkelini. Tuo sateenkaari näkyi ikkunastani viime viikolla.

Kaikesta tästä huolimatta, kaikista luopumisista ja taloudellisista haasteista viis, tiedätkö mitä? Köyhyys on yksi tärkeimpiä kokemuksia elämässäni monestakin syystä. Siksi, että opin näkemään mikä elämässä on tärkeintä. Olen todistanut, että minä pärjään. Olen oppinut luottamaan siihen, että kaikki järjestyy, ja että ihan jokaista asiaa minä en voi kontrolloida. Ja kun en voi, silloin on nostettava rohkeasti kädet ilmaan. Olen nähnyt toisen puolen elämään.

Samppanjaa trendibaarin VIP-tilassa nauttivasta bisnesnaisesta on tullut nyt luontoon kaipaava, yksinkertaisista asioista nauttiva, kirjoittamista ja toisia ihmisiä rakastava ihminen.

Olen testannut, että turvaverkko ei petä, vaikka se nyt kovin kapea onkin. Että tärkeimmät ihmiset säilyvät elämässä, olenpa sitten Samppanjapissis tai Köyhä. Niin karuja kuin tällaiset kokemukset ovat, tiedän, että monelle muullekin tällaisen elämän perusarvojen törmäys vasten kasvoja olisi kokemisen arvoinen juttu – jopa tarpeellinen. Tämä matka on pistänyt arvoni aivan uuteen järjestykseen. Enää en tavoittele rahaa, vaan rikkaus tarkoittaa minulle jotain aivan muuta. Tämä seikkailu on tehnyt minusta minut. Nyt hetkellisesti numeroissa köyhän, mutta mielikuvituksessaan rikkaan.

Ja toivottavasti nyt todistan itselleni myös sen, että tämän kertomisessa ei ole mitään hävettävää. Ehkä se antaa sinulle jotain ajateltavaa?

/Maija, joka yritti pidätellä tämän kirjoituksen julkaisemista yön yli, että olisi voinut miettiä julkaisemisen järkevyyttä nukuttuaan… mutta ei, tuntuu, että tämä on tehtävä juuri nyt ihan vaan meidän kaikkien ihanien köyhien takia 🙂