Tag Archives: sinkku

Korona-ajan sinkut eli kavereitten kesken KoSi vaan on syntynyt – toimisikohan tällainen koronakriisin eristämien sinkkujen yksinäisyyteen?

Posted on by

0

Teen nyt ehkä elämäni älyttömimmän jutun, ehdottomasti yhden pelottavimmista, joka saattaa epäonnistua täysin tai sitten johtaa johonkin jännittävään. Meinasin kirjoittaa ensin surumielisen postauksen someen siitä miten vaikeaa ja lohdutonta aikaa tämä korona-kriisi on yksin elävälle sinkuille kun oikeasti kaipaisi vain jotain, jonka kanssa jakaa nämä haasteelliset ajat ja ajatuksensa.

Mutta sitten tajusin kysyä itseltäni kaikista keskeisimmän kysymyksen: Sen sijaan, että valittaisin, voisinko toimia? En taida olla ainoa joka kaipaa toista lähelleen tässä tilanteessa, muttei tiedä miten voi toimia. Ja niin syntyi Korona Sinkut eli kavereitten kesken KoSi vaan – ryhmä, jossa voi kohdata ja keskustella toisten sinkkujen kanssa! Toimisikohan tällainen ryhmä koronakriisin eristämien sinkkujen yksinäisyyteen?

Korona-virus eristää kohtaamisista, mutta moni kaltaiseni yksin elävä sinkku kaipaa rinnalleen nyt – ehkä enemmän kuin koskaan – toista, jonka kanssa jakaa epätoivon ja toivon hetket, joihin tilanne meitä työntää. Samalla koemme nyt neuvottomuutta siitä, miten ketään voi kohdata aidosti, eivätkä kaikki meistä koe olemassa olevia deittisovelluksia omakseen.

Voidakseen löytää kaipaamansa, on tultava näkyväksi. Siksi päätin rohkaista itseni ja tarttua toimeen. Sen sijaan, että valittaisin, mitä voisin tehdä itseni ja muiden hyväksi?

Tämä on Korona-ajan Sinkut, kavereitten kesken KoSi vaan – pilke silmässä ja tositarkoituksella!

Ehkä ihan älytön juttu, itselleni hyvin pelottava ainakin, sillä en voi tietää miten kaikki kääntyy toteuttaessani tämän hassun idean, joka yhtäkkiä pätkähti päähän. KoSi todella syntyi pienestä ajatuksesta yhden ihmisen mielessä: Tunsin oloni lohduttomaksi yksin kotona tämän kaiken kaaoksen keskellä ja ajattelin, että nyt jos koskaan on mahdollista luoda vahvempaa yhteyttä toisiin sekä synnyttää upeita kohtaamisia myös sinkuille. Voisiko tällainen ryhmä koronakriisin eristämien sinkkujen yksinäisyyteen?

Näin homma toimii (eli samaan syssyyn ryhmän säännöt):

KoSi-ryhmässä voi esittäytyä itse ja kertoa, millaista ihmistä elämäänsä etsii ja kenet toivoisi täällä tapaavansa sekä ottaa yhteyttä toisiin ryhmän jäseniin. Täällä voi myös aloittaa keskusteluja mistä tahansa meitä yksin eläviä koskettavasta aiheesta. Ryhmä toimii vapaamuotoisesti ja sen jäsenten aktiivisesta toiminnasta. Ryhmä voi löytää myös yhdessä muita toiminnan muotoja.

Facebookissa olemme esillä suoraan omilla nimillämme ja kasvoillamme, ja se on hyvä asia – koko tämän jutun pointti. Haluan kannustaa meitä kohtaamaan toisiamme heti aitoina ihmisinä, sillä sellaisina elämme toisten rinnalla päivittäin – emme kiiltokuvina. Mieti, mitä sinun osaltasi tämä tarkoittaa!

Mieti myös kysymystä, jonka itse olen oppinut kysymään päivittäin: ”Mitä tarvitsen juuri nyt ja miten voisin antaa tuon muille?”

Tämä kysymys synnytti tämän ryhmänkin: Itse toivon aidosti löytäväni joskus kumppanin rinnalle, enkä voi uskoa olevani ainoa, joka juuri nyt tätä tarvetta kokee ehkä enemmän kuin koskaan elämässään.

Jokaisen ryhmän jäsenen osalta tuo kysymys voisi tarkoittaa asennetta ryhmään ja omaan toimintaansa. Me kaikki tarvitsemme nyt poikkeuksellisissa oloissa erityistä myötätuntoa ja kaunista kohtelua.

Kohtele toista, kuten hän olisi tärkein aarteesi sillä juuri hänestä saattaa kohta tulla sellainen!

Ketään ei kiusata, ahdistella tai kohdella muutoin epäasiallisesti. Tällainen käytös johtaa heti ryhmästä poistamiseen. Mikäli ryhmän toiminta alkaa muodostua laajemmin epäasialliseksi, eikä vastaa sen alullepanijan aitoa hyvää pyrkimystä, ryhmä lopetetaan kokonaan.

Jokainen on vastuussa omasta toiminnastaan: esittelyistään ja kaikista yksityisistä viesteistä sekä yhteydenotoistaan ja mahdollisista tulevaisuuden tapaamisista. Tämä ryhmä on vain ja ainoastaan alusta, joka tarjoaa jäsenilleen mahdollisuuden kohtaamisiin. Ryhmä perustuu omaan aktiivisuuteen ja vapaaehtoisuuteen: ole aktiivinen, mutta huomaa myös se, että yhteydenottosi vastaanottajalla on vapaus valita kenen kanssa hän keskustelee. Mikäli toinen ihminen ei vastaa tai anna muuta reaktiota yhteydenottoon, hänen annetaan olla rauhassa.

Toistan, ettei tässä ryhmässä sallita yhtään ahdistelua tai huonoa käytöstä.

Ryhmän alullepanija ei ole vastuussa yhdestäkään yksittäisestä keskinäisestä kanssakäymisestä tai mihin se johtaa. Alullepanija toimii moderaattorina ryhmän toiminnan ajan 22.3.–30.4. ja seuraa, että keskustelu sekä esittelyt KoSi-Facebook-ryhmässä ovat asiallisia. Muuten toiminta on sen yksittäisten jäsenten vastuulla.

Ryhmä toimii tällaisena 30.4.2020 asti. Sen jälkeen KoSi lopetetaan tai siirrytään mahdollisesti toiseen toimintamalliin. Ryhmä on tarkoitettu korona-virusajan kohtaamisten lisäämiseen.

Ryhmään pääsyn ehtona on, että jokainen vastaa kahteen kysymykseen: antaa oikean nimensä, ikänsä ja paikkakuntansa sekä vahvistaa sitoutuvansa ryhmän sääntöihin.

Tämä ryhmä tarvitsee jokaisen henkilökohtaista heittäytymistä ja uskallusta avautua. Tänne saa tulla vain ihmettelemään ja katsomaan keitä täällä on, ottamaan suoraankin yhteyttä kivaksi katsomakseen ihmiseen, mutta haastan jokaisen avautumaan itse tekemällä esittelyn. Koetan antaa itse siihen pienen esimerkin omalla esittelylläni ja kannustan nyt kaikkia toimimaan samoin: kokeilemaan mahdollisuutta löytää merkityksellinen ihminen elämään. Jos ei toimi, mitään ei tapahdu – vain tästä syystä itse perustan nyt tämän ryhmän.

Haluan jakaa mahdollisuuden eläville kontakteille, joten kannustan teitä esittelemään itsenne ja keskustelemaan videoitse. Sitten kun pääsemme kaikki karanteeneistamme on helppo tavata ihan kunnolla kasvotusten, koska tunnemme jo toisemme.

Kukin valitsee itse tavan, jolla haluaa ryhmässä esittäytyä, mutta siinä on hyvä tehdä selväksi perusasioita itsestään ja toiveestaan: kertoa ikänsä, paikkakuntansa ja esittää toiveensa selkeästi. Helpoin on varmaan, jos sitten kiinnostuneet laittavat suoraan Messenger-viestiä yksityisesti, ja keskustelua voidaan sen jälkeen valita itse valitulla tavalla.

Jokaisen KoSi-ryhmän jäsenen on omalla toiminnallaan luotava vilpittömästi turvallista ilmapiiriä hienojen kohtaamisten takaamiseksi.

Yksityishenkilönä tämän ryhmän pystyttäjänä pyydän teiltä valtavaa viisautta nähdä sen, mikä tämän ryhmän todellinen tarkoitus on: Avata keskustelun ja tapaamisen mahdollisuuksia sinkuille, vaikka olemme nyt vailla mahdollisuutta tavata toisiamme kosketusetäisyydellä.

Pyydän ymmärrystänne ja täyttä sitoutumista toimintaanne sekä vastuuta itsestänne. Arvaatte varmaan, että tällaisen teon tekeminen on minulle yksittäisenä ja tavallisena ihmisenä hyvin jännittävää, pelottavaakin, mutta se ei ole syy minulle jättää sitä tekemättä. Ajatella, minkä mahdollisuuden syntymisen voisin estää, jollen nyt antaisi tämän ryhmän näyttää miten se toimii vai toimiiko.

Tämä ei ole deittisovellus, vaan vapaamuotoinen ryhmä, eikä perustajan sinkkuuden markkinoimiskanava, vaan olen täällä itse yhtenä jäsenenä muiden joukossa. Jos alun jälkeen näyttää sille, ettei tämä ryhmä toimi lainkaan tai että yhteydenotot kohdistuvat vain sen perustajaan, perustaja pidättää oikeuden lopettaa ryhmä jo ennen 30.4.2020.

Teen tämän puhtaasta myötätunnosta kaikkia samankaltaisten elämäntilanteen kanssani jakavalle. Taustalla ei ole muita pyrkimyksiä tai vaikuttimia eikä minkäänlaisia kaupallisia kytköksiä. Facebook siksi, että tämä tarjoaa helpoimman alustan toimia näin vapaamuotoisesti.

Kun näen, miten tämä ryhmä otetaan vastaan – vai otetaanko – saatetaan toimintaan tehdä jotain muutoksia. Jos sinulle tulee jotain mieleen, miten tämä voisi palvella paremmin, laita minulle Messengerissä viestiä.

Nyt on aika toimia! Toivon jokaiselle ryhmän jäsenelle rohkeutta ja rakkautta! Mihin tämä tie vie, sitä kukaan meistä ei voi tietää – mutta varmaa on se, että nyt on aika yhteydelle.

 

Ryhmän löydät täältä https://www.facebook.com/groups/223576105395059/

 

❤ Maija

 

Nelikymppisellä lapsettomalla naisella ei ole varaa valita parisuhdemarkkinoilla

Posted on by

3

Törmäsin Helsingin Sanomien juttuun parisuhteenmuodostuksen kommervenkeistä. ”Sopivan puolison valintaan kannattaa satsata: Näin vältät huonot päätökset jo tutustumis­vaiheessa”, sen otsikko vihjaa.

Jutussa muun muassa muistutetaan siitä, että sen oikean kumppanin löytäminen on kovaa hommaa ja että varmistaakseen valintansa oikeaksi kannattaa satsata paljon siihen, millä perustein kumppaninsa valitsee. Ja jos ei natsaa niin sitten siirrytään seuraavaan.

Tämä kaikki on totta, ja sinällään Hesarin juttu on todella tarpeellinen näkökulma parisuhteen rakentamiseen, sillä se muistuttaa ettei suhteeseen ole hyvä rynnätä suinpäin pelkästä pyhästä rakkauden huumasta jättäen realiteetit ja isot keskustelut sivuun, sillä tämä kaikki saattaa kostaantua myöhemmin. Mutta kun tarkastellaan tuota sen ajatusta ”huonojen päätösten välttämisestä”, ”sopivan puolison valinnasta” sekä siihen ”satsaamisesta” (tiedän, jutussa puhutaan myös muustakin), kaltaiselleni neljääkymmentä kolkuttelevalle lapsettomalle naiselle tämä näkemys on kovin ristiriitainen.

Ensinnäkin se on ristiriitainen siksi, että meitähän arvostellaan yleensä juuri aivan päinvastaisesta näkökulmasta: mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän saa kuulla ulkopuolelta arvioita siitä, kuinka nirsoja olemme ja kuinka yksinolomme syy on siinä miten korkeita kriteereitä asetamme potentiaalista puolisoa kohtaan. Ei kai meidän tällaisen ajattelun mukaan enää enempää kannattaisi valikoida ja pohtia puolisoehdokkaan potentiaalia.

Ja toinen ristiriita, edellistäkin ehkä isompi, on se että ei meillä nelikymppisillä juurikaan ole valinnan varaa parisuhdemarkkinoilla puntarointiin. Puolisoa ei enää tällä iällä voi valita kymmenien tai satojen vaihtoehtojen joukosta – saattaahan olla, ettei vaihtoehtoja edes ole tarjolla. 

Kuva: Mirkku Merimaa

 

JOS haluaa perheen, siis koko paketin puolisoineen ja lapsineen, ja vaikkei olisi yhden ainutta kriteeriäkään miestä kohtaan, tosiasia voi olla, ettei potentiaalista parisuhdetta löydy esimerkiksi seuraavista syistä johtuen:

  1. Itselleni käy useimmiten se selkein: mies, josta kiinnostun, on varattu. Useimmiten omanikäiseni miehet ovat parhaassa vaiheessa perhe-elämää – jotkut heistä jo sellaisen toisella kierroksella – eikä heidän joukostaan puolisoa valita. Tämä on se ikävä seinä johon usein törmää ja joka saa epävarmaksi. Voiko olemassa olla edes ketään joka on vielä vapaa ja joka haluaisi kanssani samoja asioita, tulee väistämättä ajatelleeksi.
  2. Ikäiseni nainen alkaa myös törmätä kummalliseen realiteettiin: nuorempien joukossa emme ehkä olekaan enää ykkösvalinta toiselle sukupuolelle. Ikä tuo mukanaan monta positiivista asiaa, mutta kenties puhtaan biologiselta kannalta ja niinä eläiminä vaistoineen, joita mekin vain lopulta olemme, hedelmällisyytensä ehtoopuolta kolkutteleva nainen ei kiinnosta. Puhtaasta suvun jatkamisen näkökulmasta vanhemman naisen kanssa ei ehkä ole enää takeita ja siksi sellaiseen ei kannata käyttää aikaa.
  3. Sitten ovat taas ne jo varttuneemmat miehet, joita kyllä tarjolla kenties olisi, mutta jotka eivät usein halua lapsia. Heillä saattaa olla sellaisia jo itsellään tai ovat tehneet päätöksen, etteivät sellaisia haluakaan. Ylipäänsä he, joilla on jo lapsia, eivät enää koe samalla tavalla tarvetta perhearkeen ja uusien lasten hankintaan. Mitä nuorempi mies puolestaan on, sitä vähemmän hänen vielä tarvitsee huolehtia perheen perustamisesta, sillä sen ehtii myöhemminkin. Mutta naisen biologia ei anna armoa.
  4. Ja sitten tullaan kaikenlaisiin kummallisiin ilmiöihin, jotka kenties ovat nostaneet päätään sosiaalisen median myötä entistäkin enemmän: esimerkkinä niistä ”ghostaaminen”, jossa toinen häipyy ja hiljenee aivan yllättäen. Itselläni ei ole kokemusta kuin kohtaamisista miesten kanssa, enkä suinkaan väitä, että tämä olisi vain miesten toimintamalli, mutta olen kuullut paljon kokemuksia siitä, kuinka pari on tavannut useampiakin kertoja ja on orastavan suhteen alkutaipaleella, mutta sitten yhtäkkiä mies jättää saapumatta sovituille treffeille ja/tai lopettaa yhteydenpidon kokonaan tuosta vaan selityksiä antamatta. Se on julma kokemus, sillä jos on jo antanut toiselle palan sydäntään ja tämä häviääkin jälkiä jättämättä, tulee aika lohduton olo. Lupauksia on jo ollut, mutta sitten onkin taas puilla paljailla. Oliko tämä viimeinen mahdollisuuteni ja ainoa oljenkorsi, sitä väistämättä ajattelee ja punnitsee onko valmis aloittamaan kaiken taas alusta.
  5. Entä ne kriteerit sitten. Tottahan se on, että itsetuntemus lisääntyy sitä mukaa kun elämää näkee ja tämä tarkoittaa tietysti, että sillä tavoin tietää tarkemmin millaista kumppanuutta toisesta ihmisestä hakee ja mitä itse tarvitsee. Mutta naiselle itsetuntemuksen kasvussa on myös sellainen kummallinen puoli, että mitä tietoisemmaksi itsestään ja enemmän omilla jaloillaan seisovaksi tulee, sitä useampaa tällainen nainen myös ”pelottaa” ja tämä taas työntää häntä markkinoiden marginaaliin.

Muun muassa nämä ovat asioita joihin tällä iällä ja lapsettomana törmää jos paria etsii. Unohdinko jotain keskeistä tai tuntuvatko nämä tutuilta? Tässä ne ovat mitenkään arvottamatta tai ottamatta kantaa sen enempää suuntaan tai toiseen, kokemuksina, joita vastaan on tullut. Kirjoitan nyt lapsettoman naisen näkökulmasta, sillä miesten maailmasta tässä asiassa en niin tiedä – mutta kuulisin siitä mielelläni! Olisi hienoa puhua myös siitä millaisia kokemuksia ja ajatuksia miehillä on.

 

”PUOLISON valitseminen on yksi isoimpia valintoja elämässä. Siihen kannattaa satsata…”, Hesarin jutussa sanotaan ja todetaan, että huonot päätökset voidaan välttää jo tutustumisvaiheessa. Tämän me kaikki neljääkymppiä ja isompiakin ikävuosia kolkuttelevat tiedämme varmasti tarkkaan, sillä suurin osa meistä todennäköisimmin juuri sellaisesta syystä on yksin juuri nyt.

Mutta mitkä ovat huonoja päätöksiä ja mitkä taas oikeita juuri tällä iällä ja kaltaisilleni naisille – ja onko meillä todellisuudessa enää edes varaa pohtia mitään tällaista jos haluaa kokea rakkauden ja kenties vielä lapsiakin saada?

Kuinka paljon valinnan varaa todella on?

Vastauksista, en oikeista enkä vääristä, osaa itse sanoa. Jos osaisin, en ehkä olisi nyt yksin. Mutta näissä kysymyksissä yhä useampi nainen ja mies pyörii tälläkin hetkellä, ja tämä on nelikymppisen sinkun todellista elämää. Jotenkin tuli vain mieleen juuri tänään jakaa tämä ajatus, sillä tajusin, ettei tätä tietenkään välttämättä moni tiedä, eikä moni näissä kokemuksissa juuri nyt kulkeva uskalla ääneen sanoa.

/Äm

 

 

Olen sinkku koska pelkään itseäni – Miksi annamme mielen vankiloiden hallita elämäämme?

Posted on by

1

ULKOPUOLINEN katse on hurja; se tuntuu näkevän itseäni tarkemmin, miksi elän elämääni kuten elän. Sinkkuuteni saa jatkuvasti arvioita ihmisiltä, jotka tietävät paremmin: 

”Olet yksin siksi, koska olet nirso ja liian valikoiva. Tavoittelet jotain, mitä et voi saada”, ne kuuluvat ykskantaan.   

Olen aika raakileena tämän asian kanssa, mutta päättänyt kuitenkin jakaa julkisesti ajatukseni aidoimmillaan ja tuoreimmillaan, jotta muutkin voisivat tehdä esimerkkini kautta löytöjä itseen.

Vaikka altistan omat ajatukseni muiden eteen, itsetuntoni parisuhteeseen liittyvissä kysymyksissä on kuitenkin melko heikko, ja siksi tällaiset kommentit raastavat usein syvältä. 

En oikeastaan enää jaksa yhtään ihmettelyjä tai viisaita tietäjiä, jotka kertovat sinkkuuteni syyt ja jakelevat anteliaasti kärkkäitä neuvojaan. Sen sijaan haluan jakaa suuren oivalluksen, jonka olen tehnyt. Haluan keskustella kanssasi mielen vankiloista – siitä, kuinka kummallisia ajattelun lukkoja ihminen itselleen rakentaa ja antaa niiden ohjata elämäänsä.

EI. En ole nirso, enkä tavoittele kuuta taivaalta; enhän luoja paratkoon viiteen vuoteen ole edes antanut mahdollisuuksia parisuhteelle. En ole treffaillut, en ole etsinyt. Olen vain koettanut parantua.

Olen kirjoittanut jo niin monta kertaa elämästä, jota elin, kun viimeksi olen ollut parisuhteessa. Siksi kertaan tarinan vain lyhyesti ja voit lukea lisää siitä tämän tekstin lopusta löytyvistä linkeistä.

Edellisessä suhteessani asuimme Ruotsissa, ja toisen elämä määritti arkemme tahdin, sillä hänen työnsä takia muutimme Suomesta. Minä jäin syrjään, yksinäiseksi koettaen rakentaa omaa elämää uuteen maahan. 

Mutta sitä en ole kertonut, mitä minulle tapahtui tuon kaiken keskellä. En siksi, että on hävettänyt, en siitä syystä, että muutuin kaiken keskellä itsellenikin tuntemattomaksi.

Minusta tuli tuossa suhteessa kaikkien vaikeuksien alla nalkuttava, roikkuva ja riiippuva – läheisriippuvainen, arvioisin näin jälkikäteen. Kaikki ilo imeytyi minusta pois, hymy karisi huuliltani. Katsoessani peiliin, näin hirviön, jota vihasin itsekin. Mutten osannut tehdä sille mitään, enkä saanut sitä pois itsestäni, olosuhteet ja osaamattomuutemme voittaa vaikeudet kiinnittivät sen minuun yhä tiukemmin.

Kaikki tämä oli osallisena siinä, että suhde päättyi eroon, vaikka sille paljon muitakin itsestäni riippumattomia syitä oli. 

Viiimeiset vuodet eron jälkeen olen rakentanut itsetuntoani uudelleen, elämääni alusta ja nollasta. Olen toipunut, vahvistunut ja tehnyt valtavan määrän töitä.

Mutta parisuhteelle en ole antanut minkäänlaista mahdollisuutta. 

Kuva: Matti Myller

 

PITKÄÄN olen ajatellut, että jaloilleen pääseminen vie aikaa, että olen vielä niin heikko, etten pysty aloittamaan uutta. Mutta yhtäkkiä havahduin; entä jos kyse ei olekaan enää toipumisesta, paranemisesta?

Entä jos olen vanginnut itseni omaan mieleeni?

Olen sinkku siksi, että pelkään itseäni, oivalsin. 

Viimeisimmäksi jääneen parisuhteeni huonoon kokemukseeni pohjaten ajattelen, että jos olen parisuhteessa, vaarana on, että ajaudun riippuvaksi jälleen. Että minusta tulee kamala ja huutava akka, hirviö, jota en missään maailman tilanteessa halua olla itselleni enkä kenellekään muulle. Pelkään valuvani taas samaan kaavaan ja että minusta tulee samanlainen kuin aiemmassa suhteessani. En usko itseeni parisuhteen kontekstissa.

Tämä mielikuva kahlitsee minua. En näe muuta totuutta.

Kuvani parisuhteesta ja itsessäni siinä on värittynyt mustaksi synkän kokemukseni seurauksena. Lukkiutunut ajatukseni itsestäni kahlitsee ja hallitsee niin voimakkaasti, että suljen kaiken parisuhteen mahdollisuuden pois. Vaikka saattaisinhan myös yllättyä positiivisesti itsestäni?

SYY sinkkuuteeni olen minä itse.

Syy sinkkuuteeni on, että pelkään itseäni.

Tuon pelon rakennan aivan itse, joka päivä uudelleen. Asioita on sattunut ja tapahtunut, ja muutkin ihmiset niiden kulkuun vaikuttaneet, mutta itse olen valinnut lukita itseni pelkoon sen sijaan, että näkisin mahdollisuuden.

Mitä pidempään annan tämän pelon rajoittaa elämääni, sitä syvemmälle itseni itseni ajan pelkoon – yksinäisyyteenkin. Sitä kauemmaksi itseni etäännytän hyvästä, joka voisi tulla.

Mitä kauemmin olen tämän pelon antanut lukita minut mieleni vankilaan, sitä varmempi olen juuri tänään, että on vain yksi ratkaisu, jolla voin päästä eteepäin – jos eteepäin haluan mennä.

Päätös. On itse tehtävä päätös siitä haluanko luopua pelostani vai jatkanko elämääni sen kanssa.

AJATELLA, millaisia mielen vankiloita ihminen itselleen rakentaa ja kuinka paljon hyvää ne voivat estää tulemasta! Tämä pätee niin moneen muuhunkin asiaan kuin vain parisuhteeseen.

Oletko sinä rakentanut itsellesi jonkin mielen vankilan? Millainen se on? Voisitko tehdä päätöksen luopua siitä?

 

Kuva: Matti Myller

 

Linkkejä aiemmin kirjoittamaani/minusta kirjoitettuun:

Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi, kun elin miehen rahoilla
Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää
Rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin – näin selvisin, vaikka mieleni romahti
”Mies jätti – nyt olen rahaton ja asunnoton” – Joululoma päättyi shokkiin, kun Maijan mies kertoi haluavansa erota

Ja luithan jo tämän uusimman vieraskynäni Hidasta elämää -sivustolle!
Olin parisuhteessa yksinäisempi kuin koskaan – Toinen ihminen ei voi poistaa tarvetta yksinäisyyden takana

Elämästä on uskallettava nauttia myös yksin – sinkkuus ei ole sairaus!

Posted on by

0

”No, onko löytynyt jo joku? Oliko sillä Kanarialla ketään ”pabloa”? Miten sä nyt noin hymyilet, nyt oot kyllä rakastunut!? Mistä sä kuule löytäisit äkkiä miehen, niin ei tarvitsisi matkustaa yksin? Pitäiskö sun nyt alkaa myös miettiä vaihtoehtoa, että tekisit lapsen yksin, kyllä se lapsi tuo merkityksen elämään?”

Muita kysymyksiä en enää keksi. Nuo ovat yhtään kärjistämättä ne, joita minulle aina ensimmäisenä esitetään, kun kohdataan. 

Miksi olet vielä yksin? 

 

VIETIN juuri ihanan loman Kanarialla, Gran Canarian pienessä Arinagan kylässä. Se oli kaukana turistikohteista ja seuranani olivat vain paikalliset ihmiset. Asuin suloisessa majatalossa meren rannalla. Villiinnyin vapaudesta ja iloitsin rauhasta, nautin auringosta ja tuulesta! Sillä kävinkin: kuljin oman tuuleni mukaan ja sinne minne nenä kulloinkin näytti. 

Silti ensimmäisenä reissunikin jälkeen kysyttiin: ”Onko sinulla nyt jo joku?” 

Kuva: Milo’s Surf Travels

 

Tiedän, nuo kysymykset tarkoittavat vain hyvää ja tuohon asiaan on helppoa tarttua; olenhan nainen, joka on ollut yksin jo monta vuotta, ja yksin oleminen siksi ulospäin selvä minua määrittelevä muoto.

Mutta se, minkä joku toinen kokee oikeaksi maailmanjärjestykseksi ei välttämättä ole sitä minulle. Ei ainakaan ainoa asia johon elämäni keskittyy. Minulla on mielessä niin paljon muutakin: toiveita, unelmia, tavoitteita. Niin paljon elettävää elämää ja hyvää, jota voin tehdä yksinkin.

Silti nuo kysymykset saavat minut pohtimaan: Olenko oikea ihminen tällä tavoin ollenkaan? Onko elämän päätavoite vain löytää pari? Onko minulla lupa elää täysipainoista elämää yksinäänkin ja ottaa siitä kaikki irti? 

Eihän sinkkuus ole sairaus! 

 

YKSIN oleminen ja yksinäisyys ovat aivan eri asioita. Tämän ymmärsin ensimmäistä kertaa kunnolla, kun olin puolen vuoden seikkailullani Norjassa; kun muutama vuosi sitten asuin pienessä kalastajakylässä luonnonvoimien armoilla (lue täältä lisää). Vaikka olin aivan yksin, en tuntenut itseäni koskaan yksinäiseksi. Ympärilläni oli jotain itseäni paljon suurempaa, luonto ja sen ääretön turva, jotka saivat minun kokemaan olevani osa, kuuluvani tuohon suureen kokonaisuuteen.

Tämä sama kokemus toistui kauniilla tavalla nyt Kanarialla lenkkeillessäni saaren karuilla aavikkopoluilla, kiivetessä korkealle vuorelle ihailemaan merimaisemaa tai istuessani illan pimeydessä rannassa aaltoja kuunnellen ja tähtiä tuijottaen.

Kuinka vapaa onkaan ihminen, joka uskaltaa olla yksin – miten tasapainoiseksi sielun saa, kun voi olla itsensä kanssa ja hiljaa. Mitä sydämeen kertyykään, kun vain keskittyy elämään!

Kuva: Milo’s Surf Travels

 

MUUALLA maailman eri kolkissa olen ollut välillä kovinkin yksinäinen, ja tulen varmasti vielä tuota tunnetta kokemaan, senhän olen todennut ääneen jo aiemmin. Mutta yksin eläminen tai oleminen eivät tuota yksinäisyyden kokemustani. Sen taustalla on paljon isompia elämänkulkuja, joista vielä eräänä päivänä kirjoitan, sen lupaan! Mutta ennen sitä haluan vain muistuttaa, että elämästä on uskallettava nauttia myös yksin.

Ihmisen on osattava olla yksin. On niin paljon sellaisia, jotka välttelevän yksin jäämistä viimeiseen, ihmisiä, jotka ympäröivät itsensä alati muilla tai keksivät koko ajan jotain tekemistä. Yksin ollessa joutuu kohtaamaan hiljaisuuden, itsensä ja omat ajatuksensa. Yksin ollessa pääsee kohtaamaan itsensä – myös huonoine puolineen. Ja se on pelottavaa, tiedän sen. 

Yksin on opittava olemaan.

 

TOIVOISIN, että jokainen meistä, elämäntilanteestaan riippumatta saisi kokea yksin olemisen kauneuden. Kun osaa olla itsensä kanssa, huomaa, ettei tarvitse toista täyttämään mitään. Tajuaa sen, että toisten ihmisten tehtävä on täydentää kokonaisuutta; ei paikata puuttuvaa tai täyttää tyhjyyttä.   

Jokainen vaihe elämää on ohimenevää. Siksi ajattelen, että kaikista eri aikakausista tulisi nauttia. Tulisi olla lupa nauttia! Mitä on elämä, jos vain etsii ja odottaa jotain tapahtuvaksi? 

Ehkä siitä meidän tulisi toisiltamme kohdatessamme kysyä ensimmäisenä: Olethan varmasti nauttinut elämästäsi?

 

Kuva: Milo’s Surf Travels

 

Huh, näitä Milo’s Surf Travelsin upeita kuvia (heidän majatalossaan asuin ja päädyin myös kuvattavaksi Gran Canarian Barranco de Guayadequen upeissa maisemissa)! Toivon, että ne kiteyttävät sen kauneuden, jonka voi kokea vain yksin.

 

/Ämmänne, jonka hymy hehku tulevat auringosta, hyvästä voinnista ja innostuksesta elämään!

Hyvää joulua!

Posted on by

0

Hyvät ystävät! Syksy on ollut kovin uuvuttavaa aikaa kaikkien muutosten keskellä, ja siksi onkin ihanaa, että nyt muutaman päivän voin levähtää toisissa maisemissa. Saavuin Budapestiin viettämään joulua, terveiset täältä! Kaunis, jouluinen kaupunki on vastaanottanut luokseen ilolla, ja tämä matkalainen tutustuu innoissaan joulunviettoon Unkarissa.

Tämä vuosi on ollut poikkeuksellisen hiljainen blogissani, mutta päässä kehkeytyy tällä hetkellä jos jonkilaisia uusia ajatuksia ja aiheita, joihin varmasti myöhemmin ielä palaan.

Nyt haluan vielä erikseen kiittää teitä suuresta määrästä yhteydenottoja ja viestejä, joita olette minulle viime päivinä osoittaneet liittyen haastatteluuni, jonka annoin Ilta-Sanomille. Vastaan teille kaikille varmasti, mutta se vie hetken suuren viestimäärän ja joululomani takia.

Jos et vielä juttua ole lukenut, se löytyy täältä:

 

”Radiojuontaja turhautui Tinderiin – nämä kuvat eivät tuottaneet tulosta: ”Koin sovelluksen itsetunnon kannalta lamauttavaksi”

 

Olen valtavan otettu, että tämä työni yksinäisyyden ja yksin elävien äänitorvena noteerataan, ja mediat ottavat jatkuvasti yhteyttä haastattelupyynnöin. Nämä ovat pienen ihmisen näkökulmasta esitettyjä, isoja ja yhteiskunnallisesti merkittäviä asioita, joista olen päättänyt rohkeasti puhua – tämä tuore Ilta-Sanomien juttu erinomaisena esimerkkinä. Toivon, että luet tämän jutun ihmisten kohtaamisten puolestapuhujana ja kuvana ajastamme. Mitä sinä tästä asiasta ajattelet?

Ja oli muuten juuri näitten sinkkuhommien vuosipäiväkin tänään, tajusin just. Tasan viisi vuotta sitten oli muuten, huh, vähän rankka meininki (linkin takana lisää). Onneksi elämä on kuljettanut nyt tähän pisteeseen…

 

Hyvää ja rauhallista joulua kaikille; te olette taas tänä vuonna antameet uskoa siihen, että jotain on tullut tehtyä elämässä oikeinkin!

 

Lämmöllä Äm

Missä yksinäiset ikinä kohtaavat? Tinder-kokeiluni yllättävä lopputulos pysäytti

Posted on by

2

Jokohan minä olisin valmis? Se on kumma kysymys, jonka olen kohdannut tänä syksynä. Uskaltaisinkohan jo uuteen?

Joskus elämän tapahtumat jättävät vähän syvemmät jäljet, ja niitä täytyy kunnolla korjailla ennen kuin voi mennä eteenpäin. Vain muutaman päivän päivän päästä minulle tulee täyteen viisi vuotta sinkkuna. Näin kauan on kestänyt uskaltaa edes ajatella asiaa.

Mutta nyt! Käänne kaikessa; jospa nyt olisi aika?

MENIN Tinderiin kaksi viikkoa sitten. Päätin antaa sille uuden mahdollisuuden, sillä olin jo aiemmin testannut tätä deittisovellusta hetken ajan.

Tuolloin Tinder tuotti alussa jännittävää kutkutusta elämään. Vaihdoin viestejä ihmisten kanssa ja jopa sovin parit treffitkin. Mutta kun noiden tapaamisten aika tuli, treffikumppanit peruuttivat ne viime hetkellä. Se tuntui kovin käsittämättömältä, sillä syitä ohareille ei annettu. Lopulta päätin lopettaa homman, koska se ei tuntunut toimivan.

Siksi tällä kertaa olo oli jo alusta alkaen hyvin epäilevä. Päätin kuitenkin suhtautua positiivisesti ja tykätä vastaan tulevasta tyypistä aina silloin, kun vähänkään siltä tuntui.

Mutta enpä arvannut, kuinka hurja tunne nyt heräsi jo aivan alkumetreillä. Itsetuntoni on romahtanut näiden viikkojen aikana on melko matalaksi.

OLENKO minä vain yksi kasvo muiden joukossa, ja parin etsiminen peli, jota pitäisi osata ja jaksaa pelata oikein – tehdä hommasta tavoitteellista työtä laittaen itsensä alttiiksi kerta toisensa jälkeen vailla mitään varmuutta?

Haluanko minä toimia niin?

Sain aika vähän osumia Tinderissä, enkä tiedä mitä tein väärin. Ajatus siitä, että soveluksessa on niin monta muutakin, enkä ymmärrä millä periaattein parit muodostuvat tai mitä miehet hakevat, alkoi ahdistaa. Pelotti, että yltäkylläisyyden äärellä ihmiset alkavat kohdella toisiaan kertakäyttötavarana, sillä nurkan takana saattaakin olla vielä joku parempi.

Tuntui, että itselleni jotain hyvin olennaista jäi puuttumaan.

NÄIDEN kahden viikon aikana olen käynyt paljon keskusteluja eri ihmisten kanssa parisuhteen muodostamisesta, kumppanin löytämisen eri tavoista. Kaksi asiaa toistuu kerta toisensa jälkeen näissä keskusteluissa.

Ensinnäkin: deittiapplikaatioiden käyttämiseen on alettu todella kyllästyä. Sen sijaan kaipaammekin aitoa, kasvokkaista ensikohtaamista ilman, että taustalla on arvioiva katsetta toisen kuvasta tai takana lyhyttä keskustelua chatti-ikkunassa. Kaipaamme kosketusetäisyyttä ja mahdollisuutta aistia koko ihminen kerralla jo ihan ensimmäisellä kerralla; saada sellainen yhteys toiseen, jota kuvien tai kevyen keskustelun välityksellä ei saa, ja tehdä päätös tykkäämisestä tuon tunteen perusteella.

Ja sitten se toinen, kysymys: Mutta missä ihmeessä ihmiset nykyään kohtavaat toisiaan tuolla tavoin? Missä yksinäiset ikinä kohtaavat, jos eivät halua käyttää sovelluksia? Kukaan ei tunnu tietävän siihen vastausta, vaikka kysymys on niin monen huulilla.

OLEN kävellyt viime päivät pitkin Helsingin katuja ja seurannut ihmisiä. Siellä me kuljemme katse maassa ottamatta kontaktia kehenkään!

Päässäni on pyörinyt kysymys, jonka joku minulle esitti: Onko luonnollinen kohtaaminen ulkoistettu nykyisin näihin deittisovelluksiin ja naamojen pyyhkiminen kännykän näytöllä syrjäyttänyt silmiin katsomisen? Kenties otamme kontaktia vähän, sillä tiedämme helpomman kokonaisen maailman maukkaita vaihtoehtoja aukeavan, kun vain asettuu turvallisesti omalle sohvalle ja avaa älylaitteen.

Miksi kukaan ei katsoa toisiaan silmiin kadulla ja hymyile? Tervehdi iloisesti ja sano, jos toinen näyttää mielenkiintoiselta? Tuntuu, että ihmisten tapaamisesta ja tutustumisesta onkin tullut sovellusten myötä ihan hirveän vaikeaa ja luonnotonta – sillä tavoin itsetuntoa syövää kuin tämän kaiken itse esimerkiksi nyt koin.

 

Tästä asiasta on ihan turha paasata, ellei itse ole valmis toimimaan esimerkillisesti. Siksi, vaikka pelottaakin, aion itse nostaa pääni nyt maasta ja katsoa rohkeasti silmiin.

Jos teen sinulle niin kohdatessamme kadulla, uskaltaisitko katsoa takaisin?

 

 

Poistin tänään tilini Tinderistä. Mutta vaikka se ei toiminut minulle, moni muu löytää sieltä tälläkin hetkellä etsimänsä. Se on hienoa. Kenties oma silmiinkatsomiskokeiluni tuottaa vielä jotain tulosta…

 

Kuva: Panu Luoma

Kun sinkku lähti sokkotreffeille tunturiin – arkistojen aarre nyt videona!

Posted on by

0

On tämä blogi kyllä aikamoinen aarrearkku! Sen jotenkin aina välillä unohtaa, kun tuskailee tässä bloggaajan arjessa – silloin, kun ei oikein tunnu olevan mitään kirjoitettavaa.

Tiedät tyylini: huumoria, heittäytymistä ja syvällistä sanomaa, johon kaikki voivat samaistua. Ja tuolla tyylillä on syntynyt monta suosittua timanttia, jotka vaatisivat myös koostamista kirjan muotoon. Mutta luulenpa, että blogini suosituin kirjaversio voisi olla myös äänikirja. Tai joku näytelty kirja, jos sellainen muoto olemassa olisi.

Tuli vähän leikittyä, ja nyt Youtubessa tarjolla Maija-tädin satutunti aikuisille. Tänään kerron tarinan siitä, kun sinkku lähti sokkotreffeille tunturiin, Arctic Challenge estejuoksukisaan tietenkin. Tämä on yksi blogini kaikkien aikojen suosituimmista tarinoista ja yksi itseänikin edelleen inspiroivimmista kirjoituksista! Sille on syynsä…

Tässä tekemäni trailer

 

Ja tässä koko tarina Youtube-versiona. Ihan erialaisen sävyn juttu saa, kun sen tekee eri muodoissa.

 

Ja tämän linkin takaa löydät tuon heinäkuussa 2016 kirjoitetun tarinan!

Puhetta hedelmällisyydestä

Posted on by

0

Ehkäisyneuvontaa ja ilmaisia kondomeja tarjotaan nuorille, mutta kuka valistaa heitä pohtimaan hedelmällisyyttä: iän vaikutuksia sekä elämänvalintojen merkitystä lapsen saamiseen jo varhaisessa vaiheessa, jotta sitten kenties myöhemmällä ja liian myöhäisellä iällä asia ei nouse esiin ensimmäistä kertaa elämässä – kuten nyt minulle?

Ehkäisykeskeisyydestä pitäisi siirtyä puhumaan hedelmällisyydestä. Tämä oli iso oivallus hedelmällisyystutkimusprosessissani, joka on nyt käyty läpi.

Yllättävän rankka tämä kokemus on ollut, ja pelottavakin, erityisesti nyt, kun aion kertoa tärkeitä oivalluksiani myös muille. Mutta jo tämä video todistaa, että aihe on nostettava esiin!

 

Lapsettomuusprojekti näkyy ja kuuluu työssäni ja blogissani viikonlopun aikana, ja MaiLifen kautta pääset käsiksi kaikkiin juttuihin. Huomenna klo 8.13–9.00 Radio Suomi Kuopiossa (www.yle.fi/kuopio) aihe suorassa lähetyksessä.

Hedelmällisyystesti, täältä tullaan!

Posted on by

0

Mitä yli kolmekymppisen lapsettoman sinkun täytyy ymmärtää hedelmällisyydestään ja lapsensaannin mahdollisuuksista? Taannoinen tekstini ”Olen lapseton nelikymppinen sinkku äitiyteen mahdottomassa elämänvaiheessa – pitäisikö nyt pakastaa munasoluja?” herätti teissä niin paljon liikehdintää, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin pistää itseni likoon ehkä hurjimmalla tavalla kuin ikinä.

Näistä asioista kukaan ei puhu ääneen, joten nyt on toimittava: Hedelmällisyystesti, täältä tullaan!

Menen hedelmällisyysklinikalle etsimään vastauksia meitä lapsettomia sinkkunaisia mietityttäviin kysymyksiin ja testautan oman tilanteeni. Mutta koska itselläni ei ole mitään käsitystä mitä nyt tapahtuu, pyydän apuanne, jotta osaan kysyä oikeat kysymykset.

Katso tästä lisää…

 

Viestiä voit toki myös laittaa tämän bloginikin kautta tai somessa!

Olen lapseton nelikymppinen sinkku äitiyteen mahdottomassa elämänvaiheessa – pitäisikö nyt pakastaa munasoluja?

Posted on by

2

No nyt se iski! Ajatus siitä, että kohta vedellään viimeisiä: Olen äitiyteen iäkäs! Ilmeisesti olen lukenut lehdistä viime päivinä liian monta juttua yli kolmekymppisen hiipuvasta biologisesta kellosta ja menetetyistä mahdollisuuksista, etten voi enää sivuutta aihetta edes itseltäni.

”Varoitusvalo palaa jo 35 vuoden kohdalla”, julistetaan mediassa ja kerrotaan, että nykyuskomuksemme on harha; munasolut haparoituvat hirvittävää tahtia ja nelikymppisenä ne ovat jo aiemmin oletettua heikommassa hapessa (IL 13.4.2018). Toiset jutut syytävät syytöksiä siitä, etteivät yli kolmekymppiset muista kaiken kiireen keskellä kellonsa tikittävän (Yle Kulttuuricocktail 6.4.2018). Ne sanovat, että syy Suomen heikon syntyvyyden takana ovat kranttuudessaan itsekkäät ja uraputkessa kiipivät sinkut.

Ja minä mietin, mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella äitiyteen kohta jo liian vanhan ihmisen; naisen elämäntilanteessa, joka on yksinkertaisesti mahdoton lapsen saantiin.

MINÄ OLEN 37-VUOTIAS nainen, jolla ei ole miestä eikä lapsia. Olen määräaikaisessa työkierteessä ja satunpa vielä työni takia asumaan väliaikaisesti vieraalla paikkakunnalla, jonne en halua kaivaa juuria saati perustaa perhettä.

Menivätkö mahdollisuuteni lapsiin edellisen suhteen kariuduttua, pohdin aika ajoin. Silloin olisi ollut mahdollinen ja toivomani ajankohta. Miehen työn vuoksi vietetty aika ulkomailla oli kuin äitiysloma ilman lasta: suvantovaihe omalla uralla, jotta voi keskittyä kotona toisen tukemiseen. Mutta mies ei halunnut. Ja sitten tulikin ero.

Menneisyyden tapahtumista johtuen nyt on kurottava kasaan kariutuneen suhteen jättämä henkilökohtainen talouden taantuma ja ammennettava umpeen ammatillinen ambitio. On tultava paremmaksi ammattilaiseksi ja ansaittava yksin vakaa talous; turvattava itselle pilarit tulevaisuuteen, vaikka ulkopuoliset määrittelevät tämän itsekkääksi uraputkessa kiipimiseksi. On painettava työsopimuksesta toiseen, sillä pelko työn menettämisestä on perheenperustamisen tarvettakin suurempi.

Onpa sitä myös opeteltava taas luottamaan, poistettava edellisen elämän jättämä pelko parisuhteesta – se, jonka ulkopuolelta uskotaan olevan kranttuuttani miehenvalinnassa.

LAPSEN SAAMINEN JA äitiys ovat tämänhetkisessä elämässäni niin mahdottomia ajatuksia, etten koko asiaa ole vuosikausiin edes pysähtynyt pohtimaan. Miksi hukata aikaa sellaiseen, mitä ei ole kenties tapahtumassakaan? Luojalle kiitos biologinen kelloni ei tässä tilanteessa kärju hädissään hurjaa huutoa; sellaisiakin kun lähelläni näen, enkä voi edes kuvitellakaan kuinka hankala heidän kokemuksensa lapsettomuudesta on. En koe nyt pakonomaista tarvetta saada lasta, mutta kuka ties saattaahan sen johtua siitäkin, että siirrän ajatuksen pois tietoisuudestani osin myös suojellakseni itseäni. Yksin en lasta tekisi missään tilanteessa.

Vaikka asia tuntuu nyt kovin kaukaiselta, päätin, että on pakko pysähtyä hetkeksi ajattelemaan; aika kun on julmaa, ja se todella voi kohta yllättää. Entä jos kello alkaakin kohta huutaa?

Pitäisikö nyt pakastaa munasoluja tulevan varalle? Vai olisiko tarpeen tehdä lapsi jonkun tuntemattoman kanssa vain, että sellaisen saisi? Joko on syytä unohtaa asia kokonaan? Mitä todella tarkoittaa, jos aikoo pakastaa munasolunsa? Ja tekisinkö oikeasti niin?

Mitä minun pitäisi tehdä tai ajatella? Millaisia vaihtoehtoja minulla on? Haluanko edes lapsia?

Ei hajuakaan!

Kuva Madeiran pääkaupungin Funchalin vanhasta kaupungista.

 

Siksi päätin, että otan selvää, mitä muut ajattelevat ja kuinka ikäiseni naisen kannattaa toimia silloin, kun aika vain ei ole oikea, vaikka kello vetää viimeisiään. Haluan selvittää asiaa ammattilaisilta jakaen tietysti oppini kanssasi.

Nyt kuulisin myös mielelläni sinulta: mitä sinä asiasta ajattelet ja millaisia juttuja haluaisit asiantuntijoilta tietää? Millainen sinun tilanteesi on?

Jos et halua kaikkien kesken ajatuksiasi jakaa, laita minulle vaikka Facebook- tai sähköpostiviesti!

Isoin miettein,

Äm