Fanipostia – esimerkki arjen ihanasta kohtaamisesta

On helppo paasata, mutta toiminta onkin sitten toinen juttu. Kun eilen harmittelin arjen kohtaamisen vähyyttä, päätin tänään rohjeta jakaa yhden tositarinan, joka tapahtui jo joitakin aikoja sitten. Kerron tämän siksi, että toivon voivani toimia ensin itse esimerkillisesti siinä mistä muita haluan muistuttaa. Ja jaan tämän siksi, että edelleen tuo tapahtuma hymyilyttää. Jos henkilö, jota tämä tapahtuma koskee sattuisi postaukseni näkemään, haluan vielä kerran kiittää ihan mahtavasta kohtaamisesta, joka kesti vain pienen hetken ihmisen elämässä, mutta tuntuu tuottaneen meille molemmille paljon iloa. 
Työpaikkani on iso talo ja siellä on paljon ihmisiä töissä – valtavasti sellaisia, joita en tunne lainkaan. Erään henkilön, joka ei ole minun organisaatiostani eikä suora työkaverini, kanssa olemme satunnaisesti törmänneet töissä. Pistin jo ensimmäisinä kertoina hänet nähdessäni merkille, miten mukava tapa hänellä on moikata tuntemattomiakin ja siitä on aina tullut minulle hyvä fiilis.
Eräänä päivänä satuimme törmäämään hänen postilaatikkonsa läheisyydessä töissä. Vitsaillen hän kertoi minulle siinä tulleensa katsomaan olisiko saanut fanipostia. Laatikko oli kuitenkin tyhjä ja siinä huulta heittäen harmittelimme tilannetta. Satuin siinä vain sanomaan hänelle, että ”kuule, minä voin kirjoittaa sinulle fanipostia”. Hän naurahti iloissaan ja tiemme tuossa hetkessä erkanivat.
Oli jännää, mitä minulle tapahtui tuon hetken jälkeen: Tiesin saman tien, että nyt on toimittava. Nyt on kirjoitettava ja kerrottava kiitos hänelle – olenhan fanittanut hänen mukavaa käyttäytymistään. Niinpä kirjoitin hänelle kirjeen, tämän kuvassa (muutama henkilöön liittyvä sana kirjeestä poistettuna). Tuli ihan valtavan hyvä mieli itselle. En edes tiennyt hänen nimeään, mutta onneksi sain sen selville, jotta sain kirjeen laitettua oikeaan postilaatikkoon. Ja niin oli seuraavana päivänä minun postilaatikkooni ilmestynyt pieni post-it-lappu, jolla oli hymiö kiitokseksi. Ja tuosta lähtien, aina silloin tällöin kun satumme törmäämään töissä, moikkaamme ja juttelemme hetken.
 
Tämän kerrottuani hymyilyttää taas. Miten hyvä mieli tuollaisesta pienestä asiasta tulikaan! Ja koko jutun ydin oli siinä, että toimin, kun tuli sellainen tunne. En osaa tätä paremmin selittää, mutta ehkä se ei sanoja enempää kaipaakaan.
 
Tällainen nyt vain tuli mieleeni jakaa, vaikka alunperin meinasin pitää tämän tapahtuman vain meidän välillämme – mutta ehkä juuri nämä asiat on tehty jaettavaksi.
Mainokset

Kohtaamiset kadulla antavat voimaa

Aina kun kerron somessa jotain yksinäisyydestäni, tulee sellainen piikki yhteydenottoja: ”Hei, nähdään, tehdään jotain, tule meidän mukaan”, sanotaan. Se on aivan ihanaa ja toivon että niin tapahtuu jatkossakin, mutta jos joudut valitsemaan, lupaathan, että ennemmin, ihan arjessa ja missä tahansa kuljetkin, ottaisit tavaksesi kohdata vastaantulijasi, osoittaa jollakin eleellä – nyökkäykselllä, hymyllä tai vaan katseella – hänelle, että huomaat hänet. On niin monta jotka eivät puhu näistä ääneen, mutta saavat jo pienestä kadun kohtaamisesta voimaa elämään.

On valinta kääntyä pois tai katsoa kohti, mutta takaan, että jokainen hyötyy siitä ja saa tunteen, että olemme täällä yhdessä.

Tätä tulin ajatelleeksi juuri äsken, kun kävellessäni kadulla jouduin kerta toisensa jälkeen kohtaamaan väistyvän katseen yritykseeni hymyillä ja katsoa kohti toista. Lopulta hymyn sijaan tulinkin tosi surulliseksi, olisin tarvinnut niitä kohtaamisia todella, mutta mitä voisin tehdä asialle muuta kuin jatkaa itse yrittämistä ja muistuttaa nyt siitä sinuakin tällä tavoin? Osaatko sanoa miksi on niin paljon houkuttelevampaa kääntää katse kuin kohdata kanssakulkija reippaasti?

Epäluottamus eristää ihmiset toisistaan – tarina komeasta argentiinalaisesta

Kävelen pitkin mallorcalaista rantakatua omiin ajatuksiini syventyneenä. Naputan samalla kiivaasti kännykän muistioon mieleeni juuri pälkähtänyttä ajatusta, olenhan vetäytynyt reissuun kirjoittamaan isoa urakkaa valmiimmaksi, ja tekstinpalaset tunkevat tajuntaani nyt kaikkialla. Kirjoitustyö on matkani päätarkoitus, ja päivissäni on jo selkeä rytmi: herättyäni suuntaan aamulenkille ja sitten palaan takaisin vuokraamalleni yksityisasunnolle kirjoittamaan koko päiväksi. Tänä aamuna olen päättänyt kuitenkin tehdä toisin ja lähteä rantaan ottamaan aurinkoa hetkeksi ennen päivän töitä.

Luoja paratkoon sitä saksankielistä juhlatunnelmaa, joka jo aamukymmeneltä kohoaa silmieni eteen kipittäessäni kovaa vauhtia ohi saksalaisturistien kansoittaman aurinkorannan. Aamuisilla lenkeilläni olen löytänyt pienen paikallisten suosiman, rauhallisen yksityisrannan pienen kävelymatkan päästä, mutta sinne pitää kulkea ohi kaiken tämän hulluuden. 

Päänsisäinen luova kaaokseni sekä aamuauringon ja viinan marinoimat turistit; kaikki tässä yhdessä hetkessä kokemani maailmat sekoittuvat kummallisella tavalla päässäni ja tuntuu lähinnä, että olisin saksalaisten kanssa jalkapallo-ottelussa. Tiedätkö sen kummallisen mölinän, joka syntyy joukkuettaan kannattavista mieskatsojista jalkapallopelissä? Se kaikuu kovaa korvissani nyt.

Siksi suorastaan hätkähdän, kun joku suhauttaa polkupyörällään vierelleni.

”Huh, minun piti oikein ottaa rivakampi tahti tuolla turistien ja autojen lomassa, kun yritin saada sinut kiinni”, tuntematon mies sanoo espanjaa särähtelevällä englannillaan.

”Niin, taidan olla aika nopea kävelijä”, tuumaan hänelle ihmetellen tuota täyttä katkosta maailmaan, jossa juuri olen kulkenut saksalaisten jalkapallokenttien kautta. Kuka ihme tämä mies on ja kuinka pitkään hän on kävelyäni jo seurannut?

Hän pyytää lupaa saada pyöräillä vierelläni, kysyy minne olen matkalla. Nyökkään hänelle hyväksyvästi, ja kerron yksitysrannasta, jolle olen menossa. Samaan hengenvetoon tajuan pahoitella omaa poissaolevuuttani ja kerron, että menen nyt muissa maailmoissa, sillä olen tarkoituksella vetäytynyt yksinoloon.

”Aah, Suomi! Minä olen Argentiinasta kotoisin”, mies sanoo huomattavan huojentuneena kun kerron, etten ole saksalainen.

”Miksi haluat olla yksin?” hän kysyy.

 

TOISEN yksityisyyteen ei tungeta, kaikuu suomalainen mantra päässäni. Mutta täällä espanjalaisella rannalla, argentiinalaisen pyöräillessä vieressä, tuota yksityisyyttä ei tunneta.

Kerron olevani toimittaja ja kirjoitushommissa tällä matkalla. Sitä en kuitenkaan argentiinalaiselle tunnusta, että toivoisin hänen jättävän minut rauhaan. Mitä ihmettä hän haluaa? Ja miksi kaikesta tästä ihmisvirrasta hän on päättänyt lähteä juuri minun perääni?

Juttelen niitä näitä osoittamatta isompaa kiinnostusta häneen, sellainen on ennenkin pelastanut kuumottavista tilanteista.

Huojennukseni on tienristeys. Saavumme kujalle, josta erkanee tie rannalle. Hänen pyöräilymatkansa päätepiste jatkuu toiseen suuntaan risteyksestä, ja hyvästelemme.

”Oli hauska tavata, nähdään taas”, huikkaan hänelle kevyesti ja olen valmiina sujahtamaan taas kirjailijamaailmaani, mieleni suojiin turvallisen rauhalliseen paikkaan, jossa saan olla poissa kenenkään katseilta.

Nyt tuon rauhan kuitenkin rikkoo sinne pilkahtava kummallinen ajatus: Olisipa ehkä ollutkin hauskaa vielä jatkaa matkaa argentiinalaisen kanssa, miksi halusin hänestä nopeasti eroon? Ehkä eristäytyneisyyteni olisi vielä hetken pidempään kestänyt keskustelua hänen kanssaan.

 

KULJEN muutaman metrin, kun takaani kuuluu pyrönjarrujen kitinä.

”Sallisitko, jos kävelisin kanssasi vielä hetken”, argentiinalainen kysyy kauniisti. Hän on kääntynyt kannoillaan ja lähtenyt perääni uudelleen.

Itsehän jatkoa tilasin, hymähdän mielessäni, ja annan hänelle taas luvan. Hän hyppää pois pyörän selästä ja alkaa taluttaa kulkupeliään.

Hän kysyy mistä kirjoitan kirjaa, ja kerron, että se on tarina, joka pohjaa omiin kokemuksiini elämässä.

”Olet noin nuori, kuinka sinulla voi olla niin paljon jo nyt elettyä elämää, että siitä saa ihan kirjan?”, hän ihmettelee.

Kerron olevani jo 37-vuotias, mutta kai tähänkin ikääni nähden ehtinyt aika paljon kokea, jotta kirjoittaa kannattaa.

”Mutta uskon kyllä, että meillä kaikilla on tarina, jossa riittää aineksia muille jaettavaksi”, jatkan ja katsahdan häntä.

Hän pysähtyy, selvästi pohtien asiaa, ja alkaa kertoa omaa tarinaansa siitä, kuinka Argentiinasta lähdettyään on reissannut ympäri maailmaa asettuen nyt Mallorcalle. Se on kiehtova tarina, ja hän… no, onhan hän nyt ihan syötävän komea.

 

OLEMME saapuneet rannalle, ja ehtineet jo jutella hyvän tovin, mutta argentiinalainen tuntuu toivovan keskustelullemme vielä jatkoa. Hän katsahtaa minua, ja sanoo taas kysyvän näköisenä:

”Taidat nyt haluta takaisin omaan rauhaasi?”

 

Mallorcan Arenalissa näyttää tältä.

 

Minulla on kaksi vaihtoehtoa. Voin pyytää häntä jäämään vielä seuraani tai kauniisti kehottaa tässä vaiheessa poistumaan.

Vaikka mihin suuntaan aivoni ajattelurattaat haluaisinkaan kääntää, en voi välttyä miettimästä, mitä tuo mies haluaa. Hän on maailman kohtelian, kiinnostavin ja rauhallisin, mutta silti minä pelkään mitä hän saattaisikaan minulle tehdä tai minulta haluta, jos sallisin hänelle vielä seuraani.

”Kyllä, jos et pahastu, niin jatkaisin päivää nyt yksin, sillä tämä kirjoitusprosessi tunkee läpi kaikkialta, vastaan hänelle totuudemukaisesti, ja jatkan:

”Ehkä näemme vielä uudelleen”.

Näin hyvästelemme jo toistamiseen. Alan kävellä kohti rannan toista laitaa, suojaan ja mahdollisimman kauas hänestä. Näen miten argentiinalainen raahaa polkupyöräänsä pitkiä betonirappusia ylös mäenrinnettä, ja minua hymyilyttää, sillä onhan tuo näkymä suhteellisen suloinen. Huomaan miten hän pysähtyy rappusten yläpäähän ja jää pitkäksi aikaa sinne tuijottamaan rantaa. Tunnen poraavan katseen myös selässäni, ja hyvin hitaasti, jotain kammottavaa käännettä peläten, alan riisua vaatteitani niiden alle pukemieni bikinien päältä.

Asetan pyyhkeen maahan ja tartun kirjaan, jonka olen rantalukemisekseni ottanut mukaan. Kirja tarjoaa minulle turvallisen keinon päästä pois tilanteesta omaan rauhaani. Syvennyn siihen hetkeksi, ja kun nostan pääni seuraavan kerran, huomaan, että argentiinalainen on laskeutunut takaisin alas rappusia ja istuu nyt rantalaiturilla.

Työnnän pääni takaisin kirjaan ja vannotan itseni pysymään täällä niin pitkään, että mies lähtee pois. Ehkä hän odottaisi ikuisuuden vain päästäkseen takaisin seuraani? Pääni hakkaa kaikenlaisia kauhukertomuksia siitä, miten yksin matkustava nainen on vuosien jälkeen ajautunut luurankona rantaan kaiken kokemansa kauhun jäljiltä.

Seuraavan kerran, kun nostan pääni kirjasta, argentiinalaista ei enää näy.

Tässä minun salainen, ihana rantani.

 

TOISEN yksityisyyteen ei tungeta. Tämä mantra tarkoittaa, että muille on annettava oma tila, niin minun muille kuin muiden minulle, eikä sinne saa mennä omilla muka tärkeillä asioillaan sorkkimaan. Eikä, luoja paratkoon, ainakaan keskeyttää ihmistä silloin, kun hän näyttää vetäytyneen omaan rauhaansa.

Tätä mantraa olen miettinyt läpikotaisin nyt tavattuani argentiinalaisen. Olen pohtinut pääni puhki pelkoa; sitä itselleni tuttua asetelmaa, jossa aina tällaisessa tilanteessa valitsen paeta. Vain varmuuden vuoksiko valitsen epäillä toisesta pahinta ja työntää hänet syrjään, jotta säästyisin?

Miltä haluan säästyä? Mistä pelkoni kumpuaa?

Olen miettinyt luottamusta toisiin ihmisiin. Miksi aina ajattelen ensimmäisenä, että he haluavat minulle jotain pahaa? Pohdin luottamusta itseeni: uskallanko todella avautua toiselle ja antaa palan itsestäni?

Miksi nyt suljin mahdollisuuden pois, monta kertaa? Vetosin kirjailijan kiireisiini; perustelin päätöstäni vetäytyä tarpeeseellani olla yksin ja ajatella. Ne ovat täysin totta, ja kirjoittaminen tärkein prioriteetti reissullani, mutta olisinko kuitenkin vielä pienen hetken vielä voinut toimia toisin ja päästää argentiinalaisen hetkeksi pidempään elämääni, jotta voisin kuulla hänen tarinaansa vielä syvempään. Ehkä hän ei olisikaan nylkenyt minua luurangoksi Välimeren vietäväksi.

Kannattaako aina ajatella pahinta toisesta?

 

YKSINÄISYYTTÄ koskevissa tutkimuksissa on tultu yhteen erityiseen tulokseen: Yksinäiseksi itsensä kokevat tuntevat suurempaa luottamuspuolaa toisia ihmisiä kohtaan. Muut ihmiset näyttäytyvät yksinäiselle uhakana, ja tämä estää toisten lähelle päästämisen ja heihin tutustumisen.

Olen itse aina ollut tällainen: lähtökohtaisesti pelkään toisten ihmisten tarkoitusperiä, sitä, mitä muut minusta haluavat.

On jännä, että esimerkiksi olen itse ylipäänsä onnistunut olemaan kahdessa pidemmässä parisuhteessa, sillä minun on luottamuksen takia hyvin vaikea päästää ihmisiä lähelleni. Tämähän on suorastaan ristiriitaista: toisaalta olen maailman helposti lähestyttävin ihminen, joka tulee toimeen kaikkien kanssa – kirjoitankin syvimmistä tuntemuksistani muille hyvin avoimesti.

Mutta siellä, kaiken keskellä, kulkee tarkka raja, sellainen, joka eristää tiukimman yksityisyyden ja syvimmät tunteet ulkopuolisilta, estää sellaisen läheisen, ihminen ihmiselle -tutustumisen. Sen rajan rakentaa pelko siitä, että toinen satuttaa ja haluaa vain hyötyä sekä saatuaan haluamansa hylkää.

Tuo pelon raja eristää minut muista, tukahduttaa aidon yhteyden mahdollisuuden ja syvempien suhteiden syntymisen.

ON tunnustettava kaksi asiaa. Ensinnäkin, juuri nyt, palatessani mielessäni eiliseen kohtaamiseen, harmittaa vietävästi, etten kutsunut argentiinalaista sittenkin seuraani pidemmäksi aikaa. Se olisi voinut avata minulle aivan uuden maailman, tätäkin tekstiä isompia ajatuksia, mutta jotka nyt päätin sulkea pois, sillä toisen yksityisyyteen ei tungeta. Ja se, että suljin itseni häneltä, tarkoitti nyt, että  minun epäluottamukseni eristi meidät ihmisinä toisistamme.

Toiseksi, tämän tekstin kirjoittaminen nolottaa, sillä kuva minustahan on sellainen, että heittäydyn aina kaikkeen ja annan palaa. Sitä kuvaahan minun tulisi ylläpitää ja kertoa seikkailuista, joihin komean argentiinalaisen kanssa sysäydyin, eikö niin?

Mutta ei. Nyt minä kirjoitan tätä sinulle, ja totean: Ihmisellä voi olla isoja ajatusten lukkoja suhteessa luottamukseen. Näihin omiin rajoihini on perehdyttävä, mietittävä mistä ne syntyvät ja mitkä on niiden syyt. Ja erityisesti: voisiko asialle tehdä jotain, jotta saisi takaisin luottamuksen? Sillä enhän minäkään toivo, että lopun elämääni annan pelkojeni rakentamien rajojen eristää minut toisista ihmisistä.

Mutta vaikka tuo eilinen vain pieni hetki se lopulta oli, ajatella, minkälaisen ajatuksen tuo kohtaaminen argentiinalaisen kanssa saattoikaan synnyttää!

 

Tämä leveä hymy siitä syystä, komealle argentiinalaiselle. Ja ehkä vähän siitäkin, etten ainakaan tällä kertaa päätynyt luurangoksi Välimereen. Ja ihan ehdottomasti siksi, että jo viikon oltuani, ja voimaannuttuani itse tästä tekstistäni, olen nyt menossa ensimmäistä kertaa ulos illalliselle tällä reissualla. Ja ehkä hymy vähän siitäkin, että huomisen aamuni ajattelin aloittaa taas omalla yksityisellä rannallani… Katsotaan, kuinka sitten käy!

/Äm

Kirjeet ovat kaunis kohtaamisen muoto – minulla on uusi blogi!

Kaiken lomatohinan keskellä olen unohtanut kertoa: Minulla on uusi blogi!

Ei, ei syytä huoleen, MaiLife porskuttaa edelleen, mutta nyt sen rinnalla kokeilen jotain ihanaa ja uutta.

Tänä vuonna tuntuu siltä, että elämäni ja tekemiseni erityinen teema on ”Yhdessä”. Haluan tehdä asioita muiden kanssa. Kun palasin syksyllä Helsinkiin takaisin Kuopiosta, jossa vietin paljon aikaa yksin, olen nyt halunnut tavata ystäviä niin paljon kuin mahdollista – kun siihen nyt on vihdoin parempi mahdollisuus täällä kotonani.

Olen kirjoittanut ajatuksiani myös tähän blogiini kovin yksin. Mielessä on jo pitkän muhinut, että haluaisin tehdä jotain yhdessä; kirjoittaa jotain jonkun kanssa yhdessä keskustellen elämästä, ihmetellen isoa ihmisyyttä, valaen uskoa, tukien toista. Kenties kirjeitä toiselle, joita muutkin pääsisivät lukemaan, ajattelin idean idean saadessani. Mutta ihan kuka tahansa ei ehkä kykenisi kanssani tällaiseen, ja olenkin etsinyt sopivaa kirjekaveria jo jonkin aikaa.

Sitten viime kesänä lähdin filosofi Esa Saarisen seminaariin Pafokselle, muistatko kun kirjoitin mm. tämän? Kohtasin siellä Ulrika Björkstamin, jonka kanssa ystävystyimme huomatessamme, että kokemuksissamme on paljon yhteistä. Ja niinpä me, ystävänpäivänä julkistimme yhteisen blogimme KIRJEITÄ SINULLE!

Tuon linkin takaa pääset blogiin, mutta haluan tässä erikseen jakaa eilisen kirjeeni Ulrikalle, sillä sen tarina on sellainen, jonka haluan myös MaiLife-ystävieni lukevan.

Tervetuloa siis myös Kirjeitä sinulle -blogin seuraan! Olen itse kovin innostunut ja ihmeissäni siitä, mihin tuo matka saattaakaan johtaa.

Nämä ihanat blogimme kuvat otti Mirkku Merimaa.

 

Olen kiinnostunut sinusta!
(Julkaistu Kirjeitä sinulle -blogissa 24.2.2019)

Hei Ulrika!

Jessica Myers Kalifornian Sacramentosta! Hän oli ensimmäinen kirjekaverini ala-asteen kolmannella luokalla. Mitähän hänelle mahtaa kuulua? Jessica palasi mieleeni, kun puhuit viime kirjeessäsi kirjeenvaihdon hienoudesta ja jännittävyydestä.

Voi, millainen maailma aukesikaan Keski-Suomessa asuvalle pikkutytölle kahdeksankymmentäluvun lopussa, kun hän sai kirjeitä kaukaa meren takaa! En ikinä unohda Jessican lähettämiä kuvia maatilalta, jossa hän perheineen asui. Olin valtavan kiinnostunut Amerikasta, maailmasta jossa kirjeystäväni eli. Ahmin kaikki tarinat, joita hän elämästään kertoi ja innostuin jakamaan omiani. Ajattele, millä tavoin kaksi pientä koululaista voivatkaan kohdata – ala-asteemme opettajat olivat ihan sattumanvaraisesti laittaneet juuri meidät kirjeenvaihtoon.

Kirjeet ovat kaunis kohtaamisen muoto.

Luulen, että kirjeiden taika on siinä, että ne todella osittavat kiinnostuksen. Vaihdetaan kuulumisia, ja ollaan kiinnostuneita siitä, mitä toiselle kuuluu! Kun viitsii ja vaivautuu kirjoittaa, ajatella toista ja sitä mitä juuri hänelle haluaisi sanoa tai kysyä, on yksi hienoimmista keinoista kertoa olevansa aidosti kiinnostunut toisesta. Kirje vaatii sen, että istuu ajattelemaan ja pureskelemaan hetkeksi, mitä oikeastaan haluaa sanoa ja toiselta kuulla. 

Ai niin, terveiset Kanarialta! Lähdin tänne vähän äkkiyllättäen yksin lomalle, sillä tunsin tarpeen päästä etäälle, ottaa vähän aikaa ja pysähtymään saada perspektiiviä elämään; mikä oikeastaan juuri nyt onkaan tärkeintä? Sellaiseen usein toimii juuri lähteminen pois omista ympyröistä. Ja etenkin täällä, pienessä paikallisessa Arinagan kylässä, kaukana turistirysistä ja tekemispaljoudesta, mieli on vapaa.

Olen täällä miettinyt paljon kohtaamisia; kuinka hassua on, miten eri tavoin ihmisten tiet kohtaavat.

Onpa se sitten sattumaa tai jostain korkeammalta suunniteltua, erilaiset kohtaamiset ovat arvokkaimpia asioita elämässä, joita tiedän. Ajattelen, että muut ihmiset asettuvat polullemme opettajiksi, peileiksi ja usein joksikin sellaiseksi vertaisiksi, että – kun annamme itsellemme siihen luvan – ymmärrämme heidän kauttaan paljon enemmän elämästä, itsestämme.

Täällä reissussa on tapahtunut käsittämättömän upeita kohtaamisia. Ihmiset kylässä, jossa majoitun tässä pienessä majatalossa, jonka katolla sinulle juuri kirjoitan, ovat iloisia, ystävällisiä, hymyileviä. Puhuvat käsillään ja kovaan ääneen, sitä minä rakastan! Jo pelkästään kaiken tuon näkeminen antaa minulle paljon.

Aivan kuten nyt täällä, kaikki kohtaamiset eivät ole kovin pitkiä, eivätkä kaikki ihmiset jää elämäämme pitkäksi aikaa. Joskus kohtaaminen on vain yhden nyökkäyksen tai tervehdyksen mittainen. Mutta, oletko ajatellut, että sekin saattaa olla kovin merkityksellinen? 

Kuten sinäkin kerroit kirjeessäsi, myös minä ollut ollut paljon yksin – yksinäinenkin. Olen monessa eri tilanteessa omassa arjessani viime aikoina harmitellut, kun kukaan ei talven synkkyydessä edes hymyile toisilleen muusta kohtaamisesta puhumattakaan.

Ja olenpa minä mietiskellyt sitäkin, millaisia kohtaamisia tiellemme asettuu päivittäin, jotka voisivat antaa meille paljon, mutta me päätämmekin torjua ne.

Kerron sinulle esimerkin:

 

***

Istuin raitiovaunussa jokin aika sitten. Tiedät ne sellaiset neljän hengen penkit, joissa istutaan vastatusten ja jollaisia sitten on käytävän molemmin puolin?

Eräs nainen astui raitiovanuun sisään. Hän ei näyttänyt laitapuolen kulkijalta, mutta jotain silmiinpistävää hänessä oli; sellaista, että hänen olemuksensa sai ihmisen pysähtymään. Nainen oli pukeutunut tummiin ja oli alakuloisen oloinen.

Näillä neljän istuttavilla paikoilla, ikkunan vieressä kasvot menosuuntaan istui kaksi miestä, siis yksi kummallakin puolella käytävää. Muut kolme paikka heidän vieressään olivat tyhjiä.

Nainen kysyi ensin toiselta heistä: ”Anteeksi, olisiko mahdollista saada istua paikallesi siihen ikkunan viereen?” 

Mies katsoi naista vihaisen lasittunein silmin, ei sanonut mitään, mutta hänen katseesestaan pystyi lukemaan: “Mitä sinä keskeytätä minun kännykkän tuijottamiseni ja tuollaista kysyt, mene muualle, tämä on minun paikkani!”

Nainen huokaisi surullisena ja kääntyi toisella puolella käytävää istuvan miehen puoleen: ”Anteeksi, olisiko mahdollista saada istua paikallesi siihen ikkunan viereen?” 

Tämä toinen mies harkitsi asiaa sekunnin sadasosan, päätti antaa paikkansa naiselle ja siirtyi sitten istumaan tätä vastapäätä.

”Miksi halusit istua siihen, kun täällä on niin monta vapaata paikkaa?” mies kysyi.

”Minua pelottaa”, nainen vastasi.

”Miksi sinua pelottaa?”, mies ihmetteli.

Sitten nainen ryhtyi kertomaan kuinka on niin monta kertaa raitiovaunussa tippunut penkiltä siksi, että kuljettajat tekevät äkkiliikkeitä ja ajavat kovaa. Häneen on todella sattunut ja se on jättänyt pelon.

Näin nuo kaksi sysäytyivät hyväksyvään ja ymmärtävään ajatusten vaihtoon, ja minä sain seurata tätä kaikkea etäänpää.

Parin pysäkin jälkeen nainen poistui raitiovaunusta ja hymyili kevyesti. Tuo kohtaaminen saattoi olla hänelle hyvin merkityksellinen: Että joku kiinnostui ja kuuli! Hän sai kertoa pelostaan, josta, väitän, ei juuri ollut puhunut ihmisille puhunut. Ehkä ketään ei kiinnostanut? 

Ja mikä hienoa, myös tuo mies hymyili aivan eri tavalla kuin oli raitiovaunnuun astuessaan tehnyt.

***

 

Olen pyörittänyt tuota tapahtumaa mielessäni ja luulen oivaltaneeni yhden keskeisen avainajatuksen:

Kyky kiinnostua.

Kyky kiinnostua on ehkä tärkein asia, kun kuljemme kaduilla toistemme ohitse. Silloin, kun meille tarjoutuu kohtaamisen mahdollisuus. Siis se kyky katsoa ympärilleen ja kiinnostua havaitsemastaan. Sitten on valmis kohtaamaan, ja ottamaan vastaan kaiken mitä tuo kohtaaminen voi tarjota. Silloin on valmis moikkaamaan, hymyilemään tai pysähtyä hetkeksi keskustelemaan. Vai onko se kenties uskallus; uskallus kiinnostua?

Milloin olet viimeksi sanonut jollekin: “Olen kiinnostunut sinusta”? Mitähän tapahtuisi, jos sanoisi sen?

Lämpimin ajatuksin, Maija

Ps. En malta odottaa seuraava kirjettäsi, sillä olen valtavan kiinnostunut kuulemaan millaisia ajatuksia sinulla liikkuu mielessä juuri nyt!

 

Missä yksinäiset ikinä kohtaavat? Tinder-kokeiluni yllättävä lopputulos pysäytti

Jokohan minä olisin valmis? Se on kumma kysymys, jonka olen kohdannut tänä syksynä. Uskaltaisinkohan jo uuteen?

Joskus elämän tapahtumat jättävät vähän syvemmät jäljet, ja niitä täytyy kunnolla korjailla ennen kuin voi mennä eteenpäin. Vain muutaman päivän päivän päästä minulle tulee täyteen viisi vuotta sinkkuna. Näin kauan on kestänyt uskaltaa edes ajatella asiaa.

Mutta nyt! Käänne kaikessa; jospa nyt olisi aika?


MENIN Tinderiin kaksi viikkoa sitten. Päätin antaa sille uuden mahdollisuuden, sillä olin jo aiemmin testannut tätä deittisovellusta hetken ajan.

Tuolloin Tinder tuotti alussa jännittävää kutkutusta elämään. Vaihdoin viestejä ihmisten kanssa ja jopa sovin parit treffitkin. Mutta kun noiden tapaamisten aika tuli, treffikumppanit peruuttivat ne viime hetkellä. Se tuntui kovin käsittämättömältä, sillä syitä ohareille ei annettu. Lopulta päätin lopettaa homman, koska se ei tuntunut toimivan.

Siksi tällä kertaa olo oli jo alusta alkaen hyvin epäilevä. Päätin kuitenkin suhtautua positiivisesti ja tykätä vastaan tulevasta tyypistä aina silloin, kun vähänkään siltä tuntui.

Mutta enpä arvannut, kuinka hurja tunne nyt heräsi jo aivan alkumetreillä. Itsetuntoni on romahtanut näiden viikkojen aikana on melko matalaksi.


OLENKO minä vain yksi kasvo muiden joukossa, ja parin etsiminen peli, jota pitäisi osata ja jaksaa pelata oikein – tehdä hommasta tavoitteellista työtä laittaen itsensä alttiiksi kerta toisensa jälkeen vailla mitään varmuutta?

Haluanko minä toimia niin?

Sain aika vähän osumia Tinderissä, enkä tiedä mitä tein väärin. Ajatus siitä, että soveluksessa on niin monta muutakin, enkä ymmärrä millä periaattein parit muodostuvat tai mitä miehet hakevat, alkoi ahdistaa. Pelotti, että yltäkylläisyyden äärellä ihmiset alkavat kohdella toisiaan kertakäyttötavarana, sillä nurkan takana saattaakin olla vielä joku parempi.

Tuntui, että itselleni jotain hyvin olennaista jäi puuttumaan.


NÄIDEN kahden viikon aikana olen käynyt paljon keskusteluja eri ihmisten kanssa parisuhteen muodostamisesta, kumppanin löytämisen eri tavoista. Kaksi asiaa toistuu kerta toisensa jälkeen näissä keskusteluissa.

Ensinnäkin: deittiapplikaatioiden käyttämiseen on alettu todella kyllästyä. Sen sijaan kaipaammekin aitoa, kasvokkaista ensikohtaamista ilman, että taustalla on arvioiva katsetta toisen kuvasta tai takana lyhyttä keskustelua chatti-ikkunassa. Kaipaamme kosketusetäisyyttä ja mahdollisuutta aistia koko ihminen kerralla jo ihan ensimmäisellä kerralla; saada sellainen yhteys toiseen, jota kuvien tai kevyen keskustelun välityksellä ei saa, ja tehdä päätös tykkäämisestä tuon tunteen perusteella.

Ja sitten se toinen, kysymys: Mutta missä ihmeessä ihmiset nykyään kohtavaat toisiaan tuolla tavoin? Missä yksinäiset ikinä kohtaavat, jos eivät halua käyttää sovelluksia? Kukaan ei tunnu tietävän siihen vastausta, vaikka kysymys on niin monen huulilla.


OLEN kävellyt viime päivät pitkin Helsingin katuja ja seurannut ihmisiä. Siellä me kuljemme katse maassa ottamatta kontaktia kehenkään!

Päässäni on pyörinyt kysymys, jonka joku minulle esitti: Onko luonnollinen kohtaaminen ulkoistettu nykyisin näihin deittisovelluksiin ja naamojen pyyhkiminen kännykän näytöllä syrjäyttänyt silmiin katsomisen? Kenties otamme kontaktia vähän, sillä tiedämme helpomman kokonaisen maailman maukkaita vaihtoehtoja aukeavan, kun vain asettuu turvallisesti omalle sohvalle ja avaa älylaitteen.

Miksi kukaan ei katsoa toisiaan silmiin kadulla ja hymyile? Tervehdi iloisesti ja sano, jos toinen näyttää mielenkiintoiselta? Tuntuu, että ihmisten tapaamisesta ja tutustumisesta onkin tullut sovellusten myötä ihan hirveän vaikeaa ja luonnotonta – sillä tavoin itsetuntoa syövää kuin tämän kaiken itse esimerkiksi nyt koin.

 

Tästä asiasta on ihan turha paasata, ellei itse ole valmis toimimaan esimerkillisesti. Siksi, vaikka pelottaakin, aion itse nostaa pääni nyt maasta ja katsoa rohkeasti silmiin.

Jos teen sinulle niin kohdatessamme kadulla, uskaltaisitko katsoa takaisin?

 

 

Poistin tänään tilini Tinderistä. Mutta vaikka se ei toiminut minulle, moni muu löytää sieltä tälläkin hetkellä etsimänsä. Se on hienoa. Kenties oma silmiinkatsomiskokeiluni tuottaa vielä jotain tulosta…

 

Kuva: Panu Luoma

”Kuinka usein täytyy sheivata jos käy salilla?” – suomalaisuus ja parisuhteiden synty nyt videolla

Tarina voi saada aivan uuden ulottuvuuden, kun se kerrotaan ilmein. Muistako, kun kirjoitin pari vuotta sitten sinulle tästä kummallisesta kohtaamisesta keskellä kirkasta päivää kadulla? Nyt se saa siivet uusimmalla Youtube-videollani.

Oi suloinen suomalaisuus! Tunnistatko tämän tunteen?

 

Övereistä oppii

Sitten kun minulla on kaksi koipea ja kamala kiire, lupaan sinulle tekeväni (mm.) seuraavat asiat: 1) en kiidä kadulla katse kännykässä, jottei joku heikompi jää huomioimattomuuttani alleni 2) myyn itseni bussifirmoille kouluttamaan ainutlaatuisen asiakaspalvelun abc:n, joka opettaa kuskeja kohtaamaan kyytiläisensä ja arvioimaan kenen istumaan pääsyä kannattaa odottaa ennen kuin kaahaa kiireeseensä (sivuhuomiona jo näin yksikoipisena kiitän niitä nopearekatioisia bussimatkustajia, jotka estivät ison itkun syntymisen…). 

Tunnustan. Tänään tuli vedettyä överit. Mutta itsensä käpertymisen ja toisen huomioimien lisäksi opin tänään kautta kävelykeppieni, että joskus omat voimansa voi tunnistaa vasta kun niiden rajat ylittää.

Ja sitä paitsi juuri tänään tämä oli kokeiltava, sillä kohta, jos ja kun leikkaukseni pian tulee, en varmaan taas hetkeen pääse liikkumaan kuin muutaman metrin. Tämä vapauden tunne (kamala sellainen) oli koettava ennen kuin on taas hetkeksi liian myöhäistä.

Niin. Tämän maanantain haaste on suoritettu. Lähdin kampaajalle yksin klo 16 ruuhkassa bussilla kahdella vaihdolla ja luvattomalla maarällä kävelyä. Paluu samaan malliin, ni, vielä ruokakaupan kautta. Olipa jännä tunne laittaa ostoksia täynnä oleva, vähän painava reppu lisäpainoksi selkään. Kaikenlaisia kummia kokemuksia näinä aikoina…

Mutta tunnustan. Kotiovelle päästyäni tirautin itkun. Ja matkalla kaksi. Mut voiton puolella ollaan: edelleen elossa, hiukset heleästi hehkuen ja einespastaa syöden.

Ja sitä paitsi oli tämän reissun jälkeen ehkä kovin nälkä kuin pariin kuukauteen! Täytyy joku kerta laittaa Suuntoni mittaamaan kulutustustani, sillä aloin mielenkiinnolla pohtimaan kuinka paljon tämä kävelykeppielämäni itseassaa kuluttaa. Rankkaa se nimittäin on.

Mutta hei: Millaisesta haasteesta sinä suoriuduit tänään ja mitä se sinulle opetti? Voitko sinä tehdä tänään jonkin lupauksen?

img_3638

Nyt on huonot kuvapäivät, ei juuri tule napsittua kuvia kun liikkuessaan ei voi ja suurimman ajan viettää kotona. Tämä on viimeinen kännykästäni löytyvä kuva, joka on otettu aikana, jolloin minulla oli vielä kaksi koipea. Tässä surullisen kuuluisaan Tough Viking -kisani alkuun on vain tunti. Ilme kertonee monta tarinaa…

 

/Äm, joka taitaa nukahtaa nyt pystyyn. Huh, mikä päivä.

Uusi tarina alkaa rohkeudesta aloittaa se – minä ja Se Komea Personal Trainer, jolla on nyt nimikin

Joskus suuret tarinat syntyvät silmänräpäyksessä, joskus ne kytevät pitkään, unohtuvatkin, kunnes liekki liehahtaa roihuun. Joskus suurta tarinaa ei synnykään, joskus se saakin odotetusta poikkeavan ja paremman muodon. Mutta tarinan juonta ei voi tietää, ellei anna sille mahdollisuutta kirjoittua. Jos ei kokeile ja töki tulta…

 

MUISTATKO, KUN YLI KAKSI VUOTTA sitten, kesänä ennen Norjaan lähtöäni kerroin sinulle kuntosali-ihastuksestani? Siitä Komeasta Personal Trainerista, joka viikosta toiseen samaan aikaan kanssani kävi jumppauttamassa Vanhaa Harmaata Charmanttia Herraa yhteisellä kuntosalillamme?

”Sometime, baby”, kirjoitin ensin, jatkaen sitten kertomalla strategisesta kohtaamisestani Sen Komean kanssa ja kysyen Tältäkö tuntuu rakkaus? Ja lopulta, juuri kun tämä huima jatkokertomus oli saamassa käänteen, kerroin Minusta, Mister Myrphysta ja Siitä Komeasta Personal Trainerista ja lähdöstäni kuukausiksi Norjaan.

Tarina ei koskaan päässyt loppuhuipennukseen, vaan se jäi auki ilmaan.

 

ON TUNNUSTETTAVA JOTAIN. En kertonut sinulle koskaan yhtä asiaa. Sitä, mitä tein juuri ennen lähtöäni. Olin kiitollinen Sille Komealle, sillä kohtaamisissamme syntyneet oivallukset olivat antaneet minulle paljon. Olin tehnyt hienoja havaintoja Siitä Komeasta ja Vanhasta Charmantista, itsestäni ja naisen elämän peruskysymyksistä sekä saanut aiheita hauskoille tarinoille sinun kanssasi jaettavaksi. Peilasin monille tuttuja kokemuksia hölmöstä ja utopistisesta ihastuksen tunteesta ja te innostuitte – osa jopa kyseli loppuratkaisun perään.

Halusin antaa Sille Komealle kiitoksen ajatuksista, joita hän oli auttanut tietämättään minut kiteyttämään; kertoa, että olin kirjoittanut hänestä. En tiennyt edes hänen etunimenimeään saati, että minulla olisi ollut hänen yhteystietojaan. Olisin halunnut antaa kiitokseni kasvotusten, mutta en ehtinyt enää suunnitelmieni mukaan muuttokiireessä kuntosalille. Päätin selittää tilanteen kuntosalin asiakasneuvojalle ja kysyin häneltä palvelusta. Kirjoittaisin Sille Komealle kiitoskirjeen ja pyysin asiaksneuvojaa toimittamaan sen tälle! Mitään mukisematta asiakasneuvoja lupasi auttaa.

En enää muista tarkalleen mitä kirjeeseen kirjoitin, mutta kiitin siinä Sitä Komeaa ilosta ja inspiraatiosta, jota hän oli minulle tarjonnut. Linkkasin blogini hänelle ja kerroin motivaationi olevan vilpitön kiitos vailla taka-ajatuksia, mielessäni kun siinsivät toisenlaiset suuret seikkailut pienessä kalastajakylässä Norjassa.

Lähetin kirjeen sähköpostitse asiakasneuvojalle, mutten sen koomin kuullut kuntosalista tai Siitä Komeasta enää. Joskus kalansuolia peratessani mielessäni kävähti hetken oliko hän saanut kirjeeni, lukenutkin sen, mutta se jäisi minulle nyt salaisuudeksi. Asia ja kirje unohtui, sillä norjalainen elämä vei vauhdilla suurin seikkailuihin.

img_4256

Sorry, tänään on vähän huono kuvapäivä, ei ole viime päivinä tallentunut kovin kummoista settiä kameralle…

 

SEITSEMÄN VIIKKOA SITTEN olin onnettomuudessa. Lauantaisena päivänä polveni pamahti pahasti ja elämäni kääntyi äkillisesti kummalliseen asentoon. Olin tapahtuneesta kovin sekaisin, yhtä kysymysmerkkiä kuinka nyt kävisi.

Sunnuntai-iltana asiat sen kuin kummenivat.

Sain sähköpostin.

Se oli häneltä: Siltä Komealta Personal Trainerilta!

Hän kertoi viestissään saaneensa kirjeeni, lukeneensa sen ja päättäneensä tuolloin olla vastaamatta. Sen sijaan hän oli valinnut säilyttää kirjeen ja päättänyt vastata minulle, kun aika tuntuisi oikealta.

Ja nyt yli kaksi vuotta kaiken jälkeen, juuri, kun minä olin ollut elämäni suurimmassa onnettomuudessa, käännekohdassa, hän kirjoitti. Kertoi, ettei ollut tarkoituksella seurannut minua netissä tai fyysisesti (ei siis ollut tietoinen loukaantumisestanikaan), sillä haluaa tutustua ihmisiin ilman ennakko-oletuksia. Hän myös kertoi, ettei vuosisadan suurinta rakkaustarinaa syntyisi, sillä hänellä on edelleen sama upea vaimo ja ihanat lapset kuin  kirjeeni saadessaan.

”Mutta tavataanko, sillä kaikkea muuta tästä voi kyllä syntyä”, hän kysyi.

?????????????????????????????????

Ni, sä arvaat. Yllä oleva kysymysmerkkirivistö kuvaa suoraa reaktiotani viestin luettuani.

Kuka? Miksi juuri nyt? Mitä? Onko tämä totta?

”Tilanne on sen verran omituinen, että tietysti tapaan sinut! Etpä olisi parempaan aikaan tätä piristävää viestiäsi kirjoittaa, sillä olen juuri ollut onnettomuudessa. Ja juuri siitä syystä, että et ehdota romanttisviritteisiä treffejä, olen sinut vieläkin innokkaampi tapaamaan. Vaikka sinkku olenkin, elämäntilanteeni kaikesta sekasorroista johtuen on sellainen, että romanttiseen suhteeseen minusta ei ehkä nyt olisikaan.

Haluan selvittää, miksi sinulle on juuri nyt oikea aika kirjoittaa”, minä vastasin.

 

JA TÄNÄÄN ME TAPASIMME. Takki auki molemmat. Itsekään en edes googlannut tätä tyyppiä. Niin minäkin toimin; en halua selvittää ihmisistä etukäteen, vaan luotan kohtaamisen hetkeen. Luotan ihmiseen ja kykyymme löytää oikeat sävelet keskusteltaessa, aivan kuten hänkin oli minulle viestissään kirjoittanut.

Pari tuntia istuimme ja juttelimme. Kaikki kysymykseni saivat vastaukset sillä sekunnilla, kun istuimme alas. Asiat ovat yksityisiä, ja kummatkin jakavat tapaamisemme tuottamia oivalluksiaan haluamalla tavalla läheisilleen. Tämän blogin sisältöön ne eivät kuulu, mutta en ihmettelisi, vaikka joskus esittelisin sinulle tämän uuden ystäväni.

Nyt hänellä on nimikin. Myös sen minä kuitenkin pidän nyt yksityisyyssyistä itselläni.

Mutta sen minä voin kertoa, että tapasin tänään huipputyypin, johon en olisi välttämättä ikinä tutustunut, elleivät asiat olisi menneet juuri kuten ne menivät ja juuri tällä aikataululla. Sain kohtaamisestamme paljon, ehkä enemmän kuin osaan vielä tänään kiteyttää. Luulen, että palaan niihin vielä myöhemmin.

 

NO OKEI. On vielä toinenkin asia, jonka haluan jakaa keskustelustamme.

”No mitä sä aiot kirjoittaa tästä blogiisi?”, Se Komea, jolla on nyt nimikin, kysyi minulta tehdessämme lähtöä.”En mä… ollut ajatellut… Saanko, onko se sulle ok?” ihmettelin ja suorastaan takeltelin, sillä en ollut ajatellut kertovani tästä julkisesti mitään.

”No kyllähän tämä tarina nyt täytyy loppuun kertoa ja aloittaa sitten aivan uusi”, hän vastasi.

Niin, tämä tarina täytyy kertoa viimeiseen pisteeseen asti, sillä sen loppu on kovin tärkeä.

Sen loppu on uusi alku. Ei maailmanhistorian suurimman romattisen rakkaustarinan, mutta jonkin toisen. Millaisen, silläkään ei oikeastaan ole nyt merkitystä. Tärkeintä on se, mitä haluan sinulta tämän tarinan siivittämänä kysyä ja käskeä heti perään:

Mitä itsellesikin yllätyksellistä sinä haluat juuri nyt tehdä? Tee se kummempia kelailematta heti – se näet saattaa olla jonkin jännittävän ja yllätyksiä täynnä olevan tarinan alku!

img_4258

Tämä on ollut kummallinen päivä monella tapaa. Tämä on ollut erikoinen syksy kaikenlaisista vinkkeleistä. Mutta juuri tänään minä kiitän itseäni siitä, että jaoin kirjeessäni kiitoksen Sille Komealle, jolla on nyt nimikin. Etten pitänyt pyytentötä palautetta peloissani itselläni, vaan annoin sen sille ihmiselle, jolle se kuuluikin.

Ystäväni, ole rohkea! Tämä sateentuhruinen tiistai on täydellistä toivoa täynnä!

/Äm, joka nyt miettii minkä yllättävän liikkeen itse tekee seuraavaksi

Ps. Siniset linkit johdattavat sinut tarinoihin tämän takana

Inhimillinen kohtelu on jokaisen vastuulla – millaista myötätuntoa sinä siirrät eteenpäin?

Hassua, miten samalla kun omassa elämässä tapahtuu jotain, alkaa koko maailma heijastella tuota asiaa takaisin itselle. Makaan nyt seitsemättä päivää lähes liikkumiskyvyttömänä omassa kotisängyssä. Viikko taaksepäin jouduin onnettomuuteen ja sen myötä sain myös tuntumaa parin päivän ajan sairaaloiden arkeen.

Media on viime päivinä räjäyttänyt esiin ison aiheen: potilaiden kohtelun sairaanhoitotyössä. Mielipidekirjoituksissa on kerrottu kokemuksista kaltoinkohtelusta sairaaloiden päivystyksissä ja valtakunnan päämedia on selvittänyt, että 63% ihmisistä on kielteisiä kokemuksia sairaaloiden päivystyksistä, erityisesti niiden epäystävällisestä kohtelusta. Hurjaa.

 

”TEEMME PÄIVITTÄIN VALINTOJA siinä kuinka toiseen ihmiseen suhtaudumme ja kuinka muita kohtelemme. Auttaminen on vapaaehtoinen valinta. Ehkä kovin viikinki onkin se, joka auttaa toista”, kirjoitin viikko sitten. Onnettomuuteni pisti minut miettimään auttamisen teemaa laajemmin. En tuolloin vielä osannut arvata millainen keskustelu aiheesta nousee sattumalta yhtäaikaa.

Ollaan siis selvästi ytimessä.

Mutta minusta ydin on jossain muualla kuin sairaanhoidon ongelmissa. Nyt keskustelu ihmisen myötötunnosta, toisen inhimillisestä kohtelusta ja kohtaamisesta ulkoistetaan sairaanhoitajiin. On helpompi tarkastella asiaa johonkin ulkopuoliseen ryhmään liitettynä, jolloin itse voi turvallisesti jäädä sen ulkopuolelle, päivittelemään tilannetta ulkopuolelta – enhän minä, mutta sairaanhoitajat.

Minusta kyse ei ole vain yksittäisestä ihmisryhmästä, vaan meistä kaikista! Tämä keskustelu tarjoaa nyt hyvän mahdollisuuden jokaiselle  tarkastella itseään ja omaa toimintaansa.

 

YKSIKÄÄN LAIMINLYÖNTI TAI kaltoinkohtelu terveydenhoidossa ei tieteenkään ole oikein. En väitä, etteikö myötätunnon puuttuminen olisi ongelma myös sairaanhoidossa. Mutta se on vain yksi heijaste yhteiskuntamme isommasta kuvasta. Kiire, ylityöllistyminen ja työn vaatimukset painavat meistä jokaista, mutta kyse on lopulta vain kunkin omasta valinnasta joko antaa näiden heijastua kohtaamisiin muiden ihmisten kanssa tai sitten ei. Tämä ei ole helppoa, mutta jo vain tietoiseksi tuleminen on askel asiassa eteenpäin.

Sitä aina toivoisi, että me kaikki omassa työssämme muistaisimme miksi sitä lopulta teemme: usein tehtävä on palvella jotain toista. Se joku toinen, olkoon hän asiakas tai potilas, on koko työn olemassa olon tarkoitus, palkkamme maksava pomo.

Kyse on vain ja ainoastaan jokaisen omasta valinnasta siihen miten toisen ihmiseen asennoituu olosuhteista huolimatta. Ei mistään muusta! Joskus tätä ei muista ennen kuin itse joutuu tilanteeseen, jossa ei selviä ilman apua.

Inhimillistä kohtaamista ja myötätuntoa ei voida opettaa enää sairaanhoitajakoulussa tai yliopistoissa – silloin on jo liian myöhäistä. Myötätunnon opiskelu lähtee paljon syvemmältä; kotoa, ja se on jokaisen meistä vastuulla.

Siksi tänään haluaisinkin kysyä sinulta: millaista myötätunnon ja auttamisen asennetta sinä siirrät eteenpäin? Tajuuthan, että inhimillinen kohtelu on sinunkin vastuullasi!

img_3624

Minulla on jäänyt tämä kuvien ottaminen viime päivinä aika vähille. Tuon löysin kamerani rullalta. Siinä makaan Haartmanin päivistyksessä odottamassa tietoa kohtalostani. Sain hienon sermin, jolle laittaa kuivumaan Tough Viking -kisan jäävesiuintiesteellä läpimäräksi kastuneet vaatteeni. Niin ja minä; matessani sängyssä ja kuunnellessani sivukorvalla hoitajien juttuja muistan ajatelleeni, että tässäpä mukava työyhteisö. He nauroivat, vitsailivat keskenään ja tuo ilo siirtyi myös hoidossa minuun. Oma sairaalakokemukseni päällisin puolin positiivinen. Lääkärit kenties ihan vähän olisivat ihmisläheisempiä saaneet olla. On muuten jännä, miten siinä herkässä tilassa, jossa sairaalaan menemme, kaikki pienikin tunne (tai tunteettomuus) korostuu!

Iloa sunnuntaihin täältä sängyn pohjalta!

/Äm

Kutsumme sinulle, yksinäinen: tule kanssamme rakentamaan hyväntekeväisyystilaisuutta yksinäisille vanhuksille!

Mietin pitkään kuinka aloittaisin tämän kirjoitukseni. Löytäisinkö jotain suurta tarinaa, joka säväyttäisi sinut? Olisiko oikeita sanoja, vaikuttavia vastauksia?

Ei. Suurta tarinaa ei vielä ole. Mutta alku sille on. Nämä sanat…

Kaikilla meistä tulee olla oikeus ja mahdollisuus tuntea itsensä tärkeäksi, osalliseksi ja merkitykselliseksi. Mutta kukaan ei voi keksiä itsekseen olevansa arvokas. Tarvitaan merkityksellisiä kohtaamisia. Tarvitaan toimintaa.

TÄMÄ VUOSI ON VÄRITTYNYT blogissani monin erilaisin seikkailuin. Vaikka monenlaista tempausta, kaikille tekemisilleni on yksi yhdistävä teema.

Se on kohtaaminen. Se on toinen ihminen. Ihmeet, joita hän tuo mukanaan…

EMILIA ÅBERG. UPEA NAINEN. Hän on isänsä omaishoitaja ja kirjoittaa kokemuksistaan myös blogia. Isäni merimies. Isänsä kautta Emilia on törmänyt omakohtaisesti vanhusten yksinäisyyteen. Halusta auttaa hän järjesti kesäkuussa 2016 Hyvän Mielen Lounaan. Tapahtumaan saapui yli 150 vanhusta nauttimaan lahjoittajien mahdollistamasta yhteisestä hetkestä. Lounas oli menestys ja se sai Emilian oivaltamaan kuinka merkityksellinen kohtaamisen voima on. Hän alkoi haaveilla uuden tapahtuman järjestämisestä.

Vain hetki aiemmin minä olin kertonut blogissani omasta yksinäisyydestäni. Kutsuin itsensä yksinäiseksi tuntevia ihmisiä ikään tai elämäntilanteeseen katsomatta kanssani trampoliinikeskukseen hauskaan hetkeen. Tapahtuma onnistui yli odotusten. Se myös aiheutti minulle paljon yhteydenottoja erilaisilta yksinäisiltä. Niinpä tutkin aihetta syvemmin ja tuotin yksinäisyydestä myös videoreportaasin.

Suomalainen yksinäisyys on hirveä hätä. Se on kaikenlaisia ihmisryhmiä koskettava ongelma, johon on rohkeasti etsittävä ratkaisuja. Yksinäisyyttä ei korjata yhdellä kertaa, mutta jostain on lähdettävä liikkeelle.

hml1

Ensimmäinen Hyvän Mielen Lounas yksinäisille vanhuksille järjestettiin kesäkuussa.

rush_7

Trampoliinikeskuksessa pidettiin hauskaa yhdessä huhtikuussa.

 

EI. ON TOINENKIN TEEMA. Se on voima.

Voima, joka jyllää kun kohtaa toisen. Kun ei ole yksin.

Yhteisen ystävän yhdistämänä me tutustuimme Emilian kanssa kesällä. Huomasimme jakavamme samat arvot, tavoitteet sekä tekemisen energian. Olimme kumpikin tahoillamme tehneet yksittäisen teon yksinäisyyshädälle. Mutta saadakseen aikaan vaikutusta ja muutoksia, työtä täytyy tehdä syvemmin. Yksittäiset tempaukset synnyttävät hyvää mieltä ja energiaa – tämä voima on saatava jylläämään yhä suurempana yhteiskuntaan.

Yksinäisyys on ennen kaikkea kokemus kuulumattomuudesta. Tavallaan kovin helppo olisi ratkaisu siihen: Tarvitaan puitteet, joissa yksinäiset voivat yhdistyä sekä kokea olevansa osa ryhmää, merkityksellinen ja arvostettu.

ARAVAAT JO! KYLLÄ. ON VIELÄ KOLMAS TEEMA. Se on toiminta.

Kun kyseessä on iso ihmisyyttä koskettava aihe, sitä voi olla vaikea kohdata. Siksi tarvitaan itsensä alttiiksi pistäviä ja toiminnan vauhtiin sysääviä ihmisiä. Me päätimme Emilian kanssa uskaltaa olla sellaisia rohkeasti, sillä meillä ei oikeastaan ole vaihtoehtoja. Yksin viimeisten päivien aikana mediassa on kirjoitettu valtava määrä yksinäisyydestä.*

Päätimme yhdistää voimamme ja tuoda yhteen hyväntekeväisyystempaustemme kohderyhmät: järjestämme 2.11. Hyvän Mielen lounaan yhdessä HelsinkiMission kanssa Helsingissä. Koska pienestä on aloitettava, lähdemme liikkeelle läheltä meitä, mutta tuomme tapahtuman mielellämme myös muille paikkakunnille. Ota meihin yhteyttä ja kerro, missä apua tarvitaan!

 

Nyt on aika ensimmäisen kutsun. Se on sinulle:

HML_kutsu_final

 

KYLLÄ! ON! VIELÄ YKSI TEEMA. Se on seikkailu.

Kukaan ei tiedä mihin tie tästä vie, mitä matkan varrella tapahtuu ja mihin kaikki kehittyy. Mutta varmaa on se, että kohtaamiset synyttävät voimaa ja voima synnyttää toimintaa. Ja elämä on toimintaa – seikkailu!

Ystävä, ilmoittaudu ja tule mukaan 20.9, sillä suurin tarina rakennetaan aina yhdessä.

Sydämellä,
Maija ja Emilia

Emilia_Maija

 

*Esimerkiksi tällä tavoin yksinäisyys ja välittäminen ovat viime päivinä puhuttaneet

Vahuksille etsitään ystäviä Tampereella – Näin kauniisti 25-vuotias Hanna kertoo ystävämummostaan
Tutkimus: Facebook ei luo samanlaista yhteenkuuluvuudentunnetta kuin elävä vuorovaikutus kasvoista kasvoihin
Kirjailija Laura Honkasalo kirjoitti yksinäisyydestä kirjan
Todellinen välittäminen punnitaan teoissa