Ajattelutauko Pafoksella

Olen tullut viikoksi Kyproksen Pafokselle.  Pai päivää on nyt takana. Tämän viikon teema on ajattelutauko; osallistun filosofi Esa Saarisen seminaariin, jossa olen ollut kolme kertaa aikaisemminkin. 

Kymmenen vuotta sitten oli ensimmäinen kertani täällä ja on hyvin mielenkiintoista käydä mielessään läpi tuota kulunutta aikaa ja löytää uusia ajattelun eväitä tuleville vuosille. Kirjoitan oivalluksistani myöhemmin, mutta nyt hiljenen blogissa loppuviikoksi. Kuvia kyllä tulee Instagramiin.

Eilisillan auringonlasku merellä


Aamulenkkimaisemat

Mainokset

Kun sinkku lähti sokkotreffeille tunturiin – arkistojen aarre nyt videona!

On tämä blogi kyllä aikamoinen aarrearkku! Sen jotenkin aina välillä unohtaa, kun tuskailee tässä bloggaajan arjessa – silloin, kun ei oikein tunnu olevan mitään kirjoitettavaa.

Tiedät tyylini: huumoria, heittäytymistä ja syvällistä sanomaa, johon kaikki voivat samaistua. Ja tuolla tyylillä on syntynyt monta suosittua timanttia, jotka vaatisivat myös koostamista kirjan muotoon. Mutta luulenpa, että blogini suosituin kirjaversio voisi olla myös äänikirja. Tai joku näytelty kirja, jos sellainen muoto olemassa olisi.

Tuli vähän leikittyä, ja nyt Youtubessa tarjolla Maija-tädin satutunti aikuisille. Tänään kerron tarinan siitä, kun sinkku lähti sokkotreffeille tunturiin, Arctic Challenge estejuoksukisaan tietenkin. Tämä on yksi blogini kaikkien aikojen suosituimmista tarinoista ja yksi itseänikin edelleen inspiroivimmista kirjoituksista! Sille on syynsä…

Tässä tekemäni trailer

 

Ja tässä koko tarina Youtube-versiona. Ihan erialaisen sävyn juttu saa, kun sen tekee eri muodoissa.

 

Ja tämän linkin takaa löydät tuon heinäkuussa 2016 kirjoitetun tarinan!

Etäisyys auttaa löytämään juuret

Tänään on juhlapäivä: Tasan vuosi Kuopiossa takana! Ajan kulkua ei voi ymmärtää.

Mikä mieletön mahdollisuus, mutta samalla rankka taival on tämä mennyt aika ollut. Olen niin kiitollinen siitä, miten olen päässyt kehittymään ammatissani ja millaisen tuen olen täällä saanut.

Mutta yhtä suuri – ja hyvin yllättävä – oppi tällä reissulla on ollut ymmärtää juuret. Että minullakin on sellaiset! Olen ajatellut olevani juureton ihminen, vailla sijaa kartalla, mutta täällä omista juurista on tullut hyvin selkeät ja tärkeät. Ajatella, että olen asunut poissa Helsingistä vuosia myös Ruotsin ja Norjan aikoina, mutta silti nyt ensimmäistä kertaa, täällä Kuopiossa, olen todella tuntenut koti-ikävää – ja ymmärtänyt, että minun juureni ja kotini on Helsinki. Mutta tämä on ollut se tarvittava etäisyys, riittävän lähellä, ja kuitenkin kovin kaukana, jotta olen voinut ymmärtää.

Tämä matka ei ole vielä lopussa, sillä on vielä jotain varallaan ja minulla paljon annettavaa, mutta kun se päättyy, palaan ilolla kotiini.

Missä sinun juuresi ovat?

Valitse, omista, valmistaudu – henkilöbrändäyksen kolme askelta

Tämä blogi on yksi osoitus siitä, kuinka omaa persoonaansa voi brändätä ja miten omaa henkilöbrändiään voi rakentaa. Oma brändini on rakentunut pitkälle tässä blogissa ja sen ansioista – sinkäkin olet päässyt tätä prosessia matkani varrella seuraamaan.

Myös oma filosofiani siitä, mitä henkilöbrädnäys on kehittyi tässä blogissa jakamieni kokemusten seurauksena.

Olin toissa viikolla kouluttamassa henkilöbrändäys-teemasta, ja esitin siellä erään ajattelumallin lähestyä henkilöbrändiä ja oman asiantuntija-, osaajaprofiilinsa tai persoonansa brändäämistä. Tänään haluan jakaa kanssasi lyhyen kiteytyksen filosofiastani. Se on tässä. Toivottavasti opit siitä ja saat oivalluksia!

Ja koska oman henkilöbrändini olennainen osa on ääni, toivon tämän Youtube-videon olevan myös musiikkia korvillenne – enjoy! Kerro, mitä ajatuksia herättää. Ja jaa eteenpäin!

Arkistojen aarre: Näin minusta photoshopattiin kansikuvamalli

Jostain syystä huomioni on kiinnittänyt viime aikoina useampikin dokumentti ja juttu naisen kehonkuvasta ja ulkonäköpaineista. Muun muassa Yle Areenassa on tuore, suuresti arvostamani toimittaja Louis Therouxin dokumentti anoreksiasta (jonka suosittelen muuten katsomaan!).

Mieleni palautuikin muutaman vuoden taakse, jolloin tein hurjan ihmiskokeen; muistatko, kun teetätin itsestäni ”täydellisen naisen” ja kansikuvamallin standardein photoshopatun kuvan?

Tässä se arkistojen aarteena uudelleen! Mitä ajatuksia tarinani sinussa herättää? Tällaistahan kuvakirjo nykyisin somessakin jo on…


 

Näin minusta photoshopattiin kansikuvamalli
(Julkaistu MaiLifessa 6.4.2014)

 

HALUSIN TEHDÄ testin: miltä näyttäisi ”täydellinen minä”, naistenlehtikansikuvien standardien mukaisesti retusoitu Maija. Halusin nähdä iteseni nykymaailman kauneusihanteiden mukaisena täydellisenä naisena ja tutkia millaisia ajatuksia itsensä näkeminen kuvassa käsiteltynä herättää.

Halusin, että ammattilainen ottaisi pois kaiken epätäydellisyyden ja voisin ihailla itseäni kerrankin virheettömänä – sellaisena kasvona ja vartalona, joka myisi aparaatin kuin aparaatin, saisi kaikki maailman naiset haluamaan olla kaltaisensa ja miehet lankeamaan viettelykseen.


OLEN AINA vihannut isoja hörökorviani, leveää nenänpäätäni, epäsymmetristä leukaani, laatikon mallista päätäni, isoja reisiäni, sitä miten hymyillesäni leveästi ikeneni näkyvät…. Oman kuvan katsominen on todella vaikeaa. Sitä keskittyy epätäydellisyyksiin, siihen mikä minussa on vialla, vertailee itseään muihin oman kauneusihanteensa mukaisiin ihmisiin ja useimmiten ajattelee olevansa ihan kammottava.

Niinpä pyysin valokuvaajaystävääni Mirkku Merimaata photoshoppaamaan yhden valokuvan minusta. Pyysin häntä tekemään minusta kansikuvakaunottaren, lähes nuken, sellaisen, joita me katsomme silmästä silmään kioskien lehtihyllyillä päivittäin. Valitsimme ihmiskokeeseemme tämä Niina Stoltin minusta kuvaaman kuvan:

 

Ja sitten sain, mitä halusin; Mirkku väänsi kuvani uuteen uskoon vallalla olevan länsimaisen kauneusihanteen mukaan…

 

 

JUURI NYT TUNTUU siltä, etten pysty kirjoittamaan mitään. Ensimmäinen reaktioni kuvan nähdessä on totaalinen shokki, siis oikeasti olen aika mykistynyt järkytyksestä. Miten feikki! Siis katso kasvojani! En se ole minä – se on joku joka yrittää jotain. Niin ajattelen kun näen kuvan ensimmäistä kertaa.

Kaikista eniten minua ahdistavat nuo nukkemaiset kasvot. Tuo nukke puristaa ja pinnistää ollakseen kaunis, tai ollakseen ylipäänsä jotain. En minä ole sellainen. Sen kaula on nostettu, hampaat vaalennettu ja hymy levennetty, silmiä suurennettu, lantio käännetty, tissejä kohotettu ja pyöristetty, käsivarsia kavennetty ja pää väännetty luonnottomaksi; sehän näyttää ihan avaruusoliolta!

En näe tässä kuvassa itseäni. Identiteettini on muuttunut kokonaan. Minulle tuossa ihmisessä ei ole mitään persoonaa ekä tuo virheettömyys tunnu todelliselta. Näen tässä kuvassa aika surullisen ihmisen. Mistä se ajatus tulee? Siitä, että tuo pää jotenkin vangitsee minut epäaitoudellaan.

Silmä palaa koko ajan takaisin alkuperäiseen kuvaan. Kun vertailen näitä kuvia, en yllättäen enää näekään tuossa alkuperäisessä kuvassa virheitäni, vaan bongaan sieltä asioita, joista todella pidän itsessäni. Ja ne piirteet on myös häivytetty minusta pois photoshopatussa kuvassani. Yhtäkkiä pidänkin hymystäni, jossa vilahtavat ikenet, silmistäni, jotka ovat pienet, mutta kertovat jotain tarinaa, jota käsitellyssä kuvassa ei näy. Pää ei enää näytäkään laatikolta, kun vertaan sitä noihin avaruusolon kasvonpiirteisiin. Vertaa sinäkin nyt vielä tästä:

 

OLEN YLLÄTTYNYT reaktiostani. Halusin, että olisin rakastunut itseeni photoshopattuna. Että olisin voinut vaihtaa tämän kuvan Facebookin profiilikuvaksi ja saada sille sata tykkäystä. Minähän voisin myös todeta olevani tuossa kuvassa aika kuuma kissa! Juuri sellainen viidakontähtönen, jota tuijotan televisiosta ja mietin miksi itse en ole sellainen.

Mutta enemmän tuo kuva antaa minulle vaan vilunväristyksiä. Tällaisena olen halunnut nähdä itseni, mutta nyt kun katson kuvaani, en oikeastaan nauti näkemästäni – ja se kaikki kulminoituu ajatukseen feikkiydestä, epäaitoudesta. Minusta tuntuu enemmänkin, että kaikki kauneus on otettu pois minusta. Sillä kauneuteni koen tulevan juuri monestä epätäydellisestä piirteestäni ja siitä tarinasta, jota minun kauneusihanteesta poikkeavat piirteeni kertovat.

Mitä sinä olet mieltä? Erityisesti sinä mies, kumpi sinua miellyttää enemmän? Entä nainen, kumpi sinä haluaisit olla näistä kahdesta?

Tämä kuva on ilman muuta överikäsittely ja ajatus siitä, miten naisesta saa tehtyä lähes nuken. Mutta tällaiseen länsimaiseen nukkenaiseen me törmäämme jatkuvasti. Eikä ole ihme, että monella itsetunto omasta kropastaan pyörii nollalukemissa. Minulla myös. Varsinkin nyt eron jälkeen, kun tunnen olevani kaikista elossa (jotenkuten) olevista eliöistä epähaluttavin muinaisjäänne. Ja sitähän minä kuitenkin vain haluaisin, että olisin haluttava; että kuvani olisivat kauniita ja täydellisiä ja sitten joku unelmieni prinssi tulisi ja ratsastaisi minut auringonlaskuun.


KUVAAJA MIRKKU kiteytti asian hyvin:

”Musta tuo kuva näyttää kuitenkin aika ”oikealta ihmiseltä”, mutta se onkin niin järkyttävää, koska tuota ihmistä ole olemassakaan. Se on silti selvästi valokuva, jota me katsotaan kuin dokumenttia ja aitoa asiaa, vaikka tuo on kaukana aidosta.”

Niin. Erityisesti, kun parin kolmekymppisen miehen testiryhmästä toisen näistä mielestä kuva oli näyttänyt ”tosi kuumalta”… Mutta sekin on ihan ok, sillä kauneus on aina katsojan omassa päässä. Se, minkä minä miellän kauniiksi, voi ollakin sinun mielestäsi tosi rumaa. Sinä saat tykätä minusta enemmän photoshopattuna – tai pitää minua rumana edelleen käsittelynkin jälkeen.

Mielenkiintoista minusta tässä on se, että vaikka kauneus on aina suheellista, joku meitä ihmisiä suurempi voima voi määritellä sen, mikä on yleisesti kaunista ja kuumaa rakentaen meille ideaalimallin, johon kaikkien pitäisi sulloutua.


EN OTA KANTAA siihen, onko oikein vai väärin käsitellä kuvaa ja rakentaa tällaista illuusiota. On täysin luonnollista olla kriittinen itsensä suhteen ja verrata itseään johonkin yleiseen idaaliin. Mutta samalla on tärkeä muistaa, että tätä kansikuvan ideaalinaista ei ole olemassa.

Tällainen naiskuvasto luo meille naisille (ja miehillekin?) paineita, hyvin epärealististisia sellaisia. Naisten pitäisi olla tätä ja miesten pitäisi haluta tätä? Mirkku sanoi, ettei hän missään tapauksessa tekisi tällaista koetta kenenkään epävarman nuoren ihmisen kanssa, sillä tämä on aika raaka testi – sen tajusin nyt itsekin. Aika vereslihalla täällä ollaan juuri nyt. Todella outoa!

Muotilehtien mainoksissa on varmasti vielä kovempiakin muutoksia. ”Noiden huippumuotilehtien mainosten photarigurut ovat niin taitavia ettei me nähdä sitä trikkiä”, sanoi Mirkku ja kertoi photaroinnin tekemisen olleen myös kauheaa tehdä. ”Tuli oikeasti paha mieli: eletään kyllä kauheiden sterotypioiden ja väkisin samaan muottiin puristamisen aikaa. Persoonat häviävät tässä puuhassa.”

Niin, mitä mieltä sinä olet?

/Maija, sanattomana… kauneudesta?

”Yksinäisyys on tunne siitä, ettei kuulu joukkoon tai ei ole juuria”

Viime kuukausina on käynyt hyvin selväksi, että yksinäisyys on todella on iso ja kiinnostava yhteiskunnallinen ilmiö. Moni media on halunnut minua aiheesta jututtaa, ja uusin, aiempia syvempi haastatteluni on julkaistu Idealistassa.

Lue juttu kokonaan tästä linkistä!

 

Nyt voin vain avoimesti kertoa omaa tarinaani sekä tehdä pieniä tekoja, jotta tätä(kin) tabua voidaan murtaa. Ja teen tämän ilolla, sillä, kuten jo Kuopion Kaverikerhosta on huomattu, pieni ele saattaa merkitä toiselle ihmiselle enemmän kuin ensin osaa ajatellakaan.

Mutta selvää on, että jotain muutakin minun on tehtävä asian parissa tulevaisuudessa, kun joku voima siihen on kai jaettu (saa vinkata ideoita, olen käytettävissä!).

Mutta juuri nyt kaikista eniten toivon, että sinulle tarinani todistaa, että vahvin on hän, joka heikkoutensa paljastaa – ja että sinäkin voit niin pienillä teoilla saada suuria aikaan.

/Ämmäsi

Olisiko minusta vielä äidiksi? Yli kolmekymppinen lapseton, tämä sinun täytyy tietää hedelmällisyydestäsi

Kyllähän se jännittää, kun ei tiedä mitä edessä on. Paitsi sanat: lapsettomuuslääkärin hedelmällisyystutkimus hedelmällisyysklinikalla. Sellaiseen minä olen nyt suuntaamassa.

Jännittää ja tärisyttää, kun en tiedä, milaisen päänsisäisen prosessin tämä käynnistää? Entä jos maailmani ei ole enää entisensä tämän klinikkakäynnin jälkeen? Ikimaailmassa en olisi arvannut, että tällaiseen ryhdyn. Mutta aivan yhtäkkiä ja yllättäen ajatus minuun on iskenyt: Mitä minä oikeastaan haluan? Olisiko minusta äidiksi siltikin?


OLOSUHTEET OVAT AJANEET minut tähän: sinkuksi ja lapsettomaksi, kun kolkuttelen jo kohta neljääkymppiä.

Elämä on sillai jännä, että sellaiset asiat, jotka ovat isoja, jotka tuntuvat juuri nyt kaukaisilta ja mahdottomilta, on helpompi vain siirtää mielestään pois. Pyyhkiä syrjään aktiivisesta ajattelusta, jottei niitä tarvitsisi kohdata tai käsitellä – tai tehdä päätöksiä siitä, kuinka niihin itse suhtautuu ja haluaa toimia.

Peloksikin sitä kai kutsutaan.

Mutta kun on lapseton sinkku ja kolkuttelee kohta neljääkymppiä, on eräs asia, jota on pakko pysähtyä pohtimaan, vaikka kuinka pelottaa: lapsen saaminen.

Minä en ole tähän päivään mennessä vielä pystynyt pohtimaan omaa haluani tulla äidiksi. Ja siksi olen päättänyt pakottaa itseni nyt aiheen ääreen.

Ja hetken harkinta on johtanut päätökseen: haluan ajatteluni avuksi ammatilaisen. Ja niin päädyin tähän. Lapsettomuuslääkärin hedelmällisyystutkimukseen hedelmällisyysklinikalla, jotta voisin ottaa selvää sinullekin; mitä yli kolmekymppisen lapsettoman sinkun täytyy ymmärtää hedelmällisyydestään ja lapsen saamisen mahdollisuuksista.

InOva klinikan hoitaja Päivi Penttinen selvittää lähtökohtiani tutkimukselle.

 

ISTUN KLINIKAN VASTAANOTOSSA ja vastailen hoitajan kysymyksiin. Hoitajan antama hedelmällisyysneuvonta on tässä paikassa ilmaista.

–Haluatko edetä vielä lääkärin hedelmällisyystutkimukseen, hoitaja kysyy.

Minä nyökkään päättäväisenä, sillä eihän enää voi peräääntyä. Edessä ovat verikokeet ja ultraäänellä tehtävä tutkimus.

Olosuhdelapseton. Se on termi, jota olen viimeisen viikon aikana itsestäni alkanut käyttää. Olosuhdelapsettomuus; sellainen lapsettomuuden muoto, jossa olosuhteet elämässä sekä sen käänteet ja tapahtumat eivät vielä ole antaneet myötä perheen perustamiselle.

Edellisessä parisuheessa olisi ollut aika, mutta mies ei halunnut, ja sitten tuli ero, eikä sen jälkeen tilanne ole tuntunut mahdolliselta.

Villi vuoristorata rullaa olosuhdelapsettoman mielessä: yhdessä hetkessä tuntuu siltä, että joskus vielä äidiksi haluaa ja heti taas toisessa siltä, että ei lapsen saaminen olekaan itselle niin tärkeää.

Mutta yksi asia on varmaa:

–Et suinkaan ole yksin, hoitaja kertoo.

Kaltaiseni naiset ovat hänen mukaansa klinikoiden vakivieraita. He tulevat selvittämään omaa hedelmällisyyttään ja mahdollisuuksiaan äitiyteen.

He tulevat yksin tai yhdessä puolisoidensa kanssa. He pysähtyvät, he kuulevat faktat ja tilanteen.

Ja he kohtaavat kysymyksen:

Mitä minä haluan?

Keskustelut LT, lapsettomuuslääkäri Paula Kuivasaari-Pirisen kanssa pistivät mietteliääksi.

Sitten käytiin hoitopöydälle.

ON YKSI ASA, MITÄ olosuhdelapseton ei halua. Hän ei halua kuulla ulkopuolelta niitä näkemyksiä, joita sieltä väistämättä kuitenkin tulee.

”Koskaan ei ole oikeaa aikaa saada lasta”, sanotaan joka kerta, ja sillä hetkellä tuntuu vain tarpeelliselta oksentaa.

Mistä sinä voit tietää minun tilanteeseeni, elämääni ja sen mahdollisuuksiin? Miten voit sanoa, ettei ole oikeaa aikaa, kun minä tunnen sen mahdottomuuden.

Juuri nyt minä olen 37-vuotias nainen, jonka biologinen kello ei tikitä kovaa, uusi ura vaatii tekemistä, ja ennen kuin lasta toivoo, haluaisi löytää puolison, jonka kanssa perheen lopulta rakentaa. Toive on ihan tavallisesta perheidyllistä – kuten monella kaltaisellani.

Mutta aika on julma naiselle. Vaikkei biologinen kello tikittäisikään, aikapommi saattaa räjähtää. Voisiko vielä odottaa, että isä lapselle löytyy?

–Kun olet yli 40, sanoisin, että peli on menetetty, hoitaja latoo tiskiin faktoja.

35-vuotiaana hedelmällisyys alkaa laskea. Yksilöllisesti toki, mutta iän myötä myös keskenmeot lisääntyvät, minkä johdosta elävänä syntyvän lapsen todennäköisyys laskee. Alle 35-vuotiaana raskausennuste on 40 prosenttia ja 42 vuotiaana se on jo alle 5 prosenttia.

Eihän se tunnu, että nykyaikana vähän vaille nelikymppisen modernin naisen elämä kaikkine mahdollisuuksineen olisi ohi viidessä vuodessa; mutta hedelmällinen ikä voi olla.

Vaikka muuten olisi nuorekas fyysiseltä ja henkiseltä olemukseltaan, munasarjat ovat saman ikäiset kuin itse on. Niihin alkaa tulla rakenteellisia poikkeavuuksia, mitkä johtaa siihen, ettei raskautta tule tai joutuu kokemaan keskenmenoja. Ja ikinä ei ole sittenkään varmaa, voiko lasta saada.

Ainoa mitä voidaan tehdä, on kartoittaa hedelmällisyyttä. Ja edelleenkään ei tiedetä tarkkaan millainen alamäki alkaa.


MITÄ MINÄ HALUAN?

Siinä se on taas. Tuo kysymys.

On lääkärin tutkimuksen päivä.

Hän katsoo verikokeitteni tuloksia, kysyy kysymyksiä ja suorittaa ultraäänitutkimuksen.

Minä nauhoitan koko tapaamisen ja tutkimukseni, sillä olen päättänyt jakaa tämän kokemuksen opit ja oivallukset sinun kanssasi. Haluan, että omalla esimerkilläni voin tarjota parhaiten sinullekin ajateltavaa.

–Nämä ovat hyvin herkkiä aiheita, siksi täytyy olla sanoissaan tarkka. Vastaanotolla ei saa syyllistää, lääkäri kertoo.

Siinä hetkessä minä tajuan, että olen tekemässä juuri oikein; että en minäkään paasaa tai osoita muita sormella, vaan kerron vain omista lähtökohdistani tutkimuksen sisällön. Tapauksia on yhtä monta kuin kokijoita, ja minäkin voi vain oivalluttaa muita oman tarinani avulla.

Ja nyt sinä pääset mukaan myös lääkärin vastaanotolle. TÄSTÄ LINKISTÄ (ja alla olevan videon kautta) pääset kuulemaan Yle Areenaan tekemäni jutun. Kuuntele se, sillä se on koko tämän jutun kovin oivallus ja tuotos!

(Blogiteksti jatkuu videolinkin, jolta Yle Areenan juttu myös löytyy, jälkeen)

 

 

MITÄ MINÄ HALUAN?

Hiphei, siinä se on taas. Kysymys.

Lapsen vai ydinperheen? Piinaava pohdinta, joka on tällä iällä se suurin, jota on jo alettava ajatella.

On biologia vastaan periaatteet.

Ja sitten se tulee, lääkärin suusta:

–Koskaan ei ole oikea aika lapselle. Jos haluaa lapsen, pitää vain päättää, että sen tekee, olipa elämäntilanne mikä tahansa. Mutta jos haluaa yinperheen, tässä iässä joutuu ottaa sen riskin, että sitten kun puoliso on löytynyt, lasta ei välttämättä enää ole helppo saada tai sitä ei saa ollenkaan.

Olleaan hetkessä, jota olen eniten jännittänyt: Tutkimus on tehty ja keskustelut käyty. Olen pelännyt etukäteen, millainen ajatusprosessi mielessäni käynnistyy.


JOSSAIN VAIHEESSA ON lopetettava heiluminen ja huojuminen.

On ymmärrettävä, että valinta on tehtävä ja päätettävä. On asetettava arvot puntariin ja valittava vaihtoehdoista (niistä kuulet Areenan jutussa tarkemmin).

Ja kun tekee päätöksen, hyväksyy sen, ja on valmis elämään sen kanssa. Vasta sitten voi antaa elämän näyttää, mitä sillä on tarjolla.

Puhetta hedelmällisyydestä

Ehkäisyneuvontaa ja ilmaisia kondomeja tarjotaan nuorille, mutta kuka valistaa heitä pohtimaan hedelmällisyyttä: iän vaikutuksia sekä elämänvalintojen merkitystä lapsen saamiseen jo varhaisessa vaiheessa, jotta sitten kenties myöhemmällä ja liian myöhäisellä iällä asia ei nouse esiin ensimmäistä kertaa elämässä – kuten nyt minulle?

Ehkäisykeskeisyydestä pitäisi siirtyä puhumaan hedelmällisyydestä. Tämä oli iso oivallus hedelmällisyystutkimusprosessissani, joka on nyt käyty läpi.

Yllättävän rankka tämä kokemus on ollut, ja pelottavakin, erityisesti nyt, kun aion kertoa tärkeitä oivalluksiani myös muille. Mutta jo tämä video todistaa, että aihe on nostettava esiin!

 

Lapsettomuusprojekti näkyy ja kuuluu työssäni ja blogissani viikonlopun aikana, ja MaiLifen kautta pääset käsiksi kaikkiin juttuihin. Huomenna klo 8.13–9.00 Radio Suomi Kuopiossa (www.yle.fi/kuopio) aihe suorassa lähetyksessä.

Urheilupsykologi kannustaa asettamaan tavoitteen kuntoliikuntaankin – polkujuoksuprojektin maali kyseenalaistui

Just nyt epäilys on, että juhannuksena on edessä 23 kilometrin polkukävely. Jos sekään. Tänään kyseenalaistan kovaa koko polkujuoksuprojektini tavoitteen.

Polveni alkoi ensimmäisten juoksukokeilujen jäljiltä oireilla ja kipuilla, ja fysioterapeuttini laittoi juoksulle tauon. Jalka ei kestänyt vielä kunnolla iskua, joka juoksusta syntyy. Pari viikkoa olen joutunut olemaan juoksematta, ja täyttä lepoakin oli viikko. Nyt olen käynyt testaamassa polven kestävyyttä eikä tämä ihan kovin suurta uskoa juoksuun saati tavoitteeseni pääsemiseen ole luonut.

Juoksukunto ja -askellus ovat vielä täysin hukassa, eikä se tästä nyt kovin paljon pääse kehittymään, mikäli polvi päättää alkaa reistailla taas. Kello tikittää, kohta on jo kesäkuu! Ahdistaa, ärsyttää ja tuntuu niin riittämättömältä, kun joutuu edelleen myöntymään kehonsa kehnon tilan alla. Mutta nyt täytyy vain hitaasti koettaa ja maltillisesti mennä eteenpäin yksi askel kerrallaan. On kai vain hyväksyttävä se, että minun elämäni kaiken kokemani jälkeen on nyt siinä pisteessä, että joudun opettelemaan juoksemaankin ihan alusta alkaen.

Ja se tavoite, Tahko Trail juhannuksena, tuntuu aika mahdottomalta ajatukselta juuri. Enkö olisi vain voinut opetella juoksemaan ilman tällaista tavoitetta? Miksi kaltaisellani tavallisella kuntourheilijalla pitäisi olla tavoite? Täytyykö aina olla maali, mihin pyrkiä?


MIELENI PALAUTUU KESKUSTELUUN, jonka kävin juoksuprojektissani mukana olevan urheilupsykologini Saara Grönholmin kanssa. Hänen kanssaan pohdimme tavoitteen merkitystä urheilussa – tai oikeastaan ihan millä tahansa elämän osa-alueella.

Tavoite toki voi olla se, että pitää itsestä huolta, eikä sen aina tarvitse tietenkään olla jokin kisa. Minulle tietysti pelkästään polveni kuntoon saaminen voisi olla ihan kelpo tavoite. Kuitenkin konkreettinen päivämäärä, jossa kuntoa mitataan (vaikka vain itselle), tuo suunnan tekemiseen. Joka viikko on yksi viikko vähemman aikaa, jos lykkää harjoitteluja.  Tavoite tuo suunnitelmallisuutta tekemiseen. Ja kun se on aktiivisesti läsnä arjessa, suunnittelee myös tietoisesti tekoja tavoitteeseen pääsemiseksi.

Liikuntaa on tärkeää harjoittaa huvikseen ja arkiliikunnan kannalta, mutta tavoitteellisuus luo raamia tekemiseen. Aika on kortilla, ja se tulee otettua asioille helpommin, kun niillä on joku tavoite, päämäärä kalenterissa – piste, johon treenaa.

Tavoitteen asetannassa kaikki oman elämän asiat pistetään vaakakuppeihin ja punnitaan niiden merkitystä itselle – kun tämän harkinnan tekee, osaa priorisoida tavoitteensa muiden arjen askareiden joukossa korkeammalle ja oikeaan järjestykseen.


JA NYT TÄNÄÄN tikuttaessani tipun askelilla eteenpäin, muistin erään tärkeän asian, josta Saara puhui. Hän sanoi, että hänelle on tavoitteen asetannassa yksi asia on erityisen kiinnostavaa. Se, kuinka joillakin ihmisillä tavoite voi kääntyä siihen, että siitä tulee todella joustamaton; että aletaan toteuttaa ohjelmaa, joka hajottaa paikat tai mielen.

Tavoitteessa olennaista olisikin se, että sitä kykenee ajattelemaan mielessä joustavasti ja soveltamaan tilanteen mukaan sopivasti. Saara sanoi, että tavoitteeseen liittyy se, että on joku raami, mutta myös oma joustavuus: että pystyy etenemään kohti tavoitetta, mutta myös tekemään tekoja, joilla ei hajota itseään tai ettei siitä tule suoritusta. Olennaista on, että pystyy nauttimaan itse matkastakin ja niistä yksittäisistä asioista, joita tekee päästäkseen kohti tavoitetta.

Tavoitteen tavoite onkin se, että lopussa, maaliin päästyään, voisi sanoa, että olisi tehnyt tämän ilman sitä tavoitettakin. Askeleet ovat arvokkaita itsessään, eikä pelkästään loppuhuipentuma. Ja tämän voi ymmärtää vain, kun tavoitteen on alunperin asettanut.

Ehkä siis nämä ottamattomatkin askeleet, kipuilu ja päänsisäinen kärsimys ovat merkityksellisiä minun matkallani, kävipä lopputavoitteen sitten kuinka tahansa.

Taannoisella yhteislenkillämme haastattelin Saaraa radioon tavoitteista urheilussa.

/Äm, joka ei aio luovuttaa, mutta joutuu nyt vähän tekemään ekstratyötä, erityisesti mielessään

 

Uusi sivusto maijailmoniemi.fi vinkiksi työnhakuun ja henkilöbrändäykseen

Olen päästänyt sinut mukaan oppimaan ja oivaltamaan kanssani uutta myös työnhaussa ja henkilöbrändyksessä oman esimerkkini avulla. Nyt olisi taas tarjottavaa sillä saralla.

Tein uudet nettisivut, joiden toivon auttavan minua eteenpäin, kun nyt teen päätöksiä omasta jatkostani tämän nykyisen Kuopion pätkän päättyessä elokuun lopulla.

Menepä katsomaan sivut osoitteessa www.maijailmoniemi.fi Tsekkaa ne myös siinä mielessä, mitä oivalluksia voisit saada siinä, kuinka paketoida omaa osaamistasi.

Ja minä tietysti otan työtarjouksia vastaan. On tämä oman tulevaisuutensa pohtiminen aina jännää…

 

Sivuni osoitteessa http://www.maijailmoniemi.fi. Tästä pääset suoraan perille!

 

/Ämmä, toiveikkaana