Kun vuosia sitten aloitin blogin kirjoittamisen, tein tietoisen päätöksen siitä, että osasta elämääni tulisi julkista. Sittemmin myös muut työtehtäväni ovat olleet julkisia, mikä tarkoittaa, että työni tulokset ja elämäni osaltaan ovat jatkuvasti muiden arvioitavana.
Työni on laadultaan sellaista, että seuraajien, kuuljoiden ja katsojien määrällä sekä laadulla on väliä; yksi onnistumisen keskeisistä mittareista on se, kuinka pystyn koskettamaan ihmisiä, saamaan heitä tarinoitteni pariin ja pysymään seurassani.
Joka päivä on ansaittava paikkansa yleisön edessä, ja siksi palautetta on nöyränä kuunneltava. Olen kovin kiitollinen, että saan jatkuvasti ja paljon yhteydenottoja. En ainoastaan äkkipikaisia ääripäiden kommentteja, vaan myös poikkeuksellisen paljon pitkiä, häkellyttävän kauniita ja harkittuja viestejä, joissa lähettäjä jakaa paljon itsestääni. Nämä ovat hienoimpia, mutta usein myös pelottavimpia palautteita. Tunnen suurta vastuuta siitä, mitä viestin lähettäjälle vastaan.
TAPANI ON PÄÄSTÄÄ ihmiset hyvin lähelle itseäni ja ajatuksiani. Radiossa olen läsnä yleisöni aamuissa ja arjessa, blogissani hyvin intiimeissäkin hetkissä ja tuntemuksissa. Jotkut ihastuvat, toiset vihaavat ja kolmannet inspiroituvat. Tässä piilee myös illuusion vaara. Moni ajattelee julkista toimintaani seuratessa, että tuntee minut näin kokonaan. Se ei ole totta, vaan vain osa elämästäni ja ajatuksistani on julkisia – osan pidän aina vain itselläni ja vain ne, jotka todella ovat tekemisissä kanssani voivat minut tuntea.
Ymmärrän hyvin, miksi minuun on helppo ihastua tai vihastua. Kun antaa itsestään paljon ja päästää lähellle, herättää se väistämättä tunteita ja kehottaa toisia avautumaan tunteissaan. Ja se on tarkoituksenikin. Kaltaiselleni tekijälle tietysti suurin surma olisi olla hajuton ja mauton.
MINUA HENKILÖKOHTAISESTI ON KOSITTU, kysytty emännäksi maataloon sekä haukuttu ulkonäkö ja ajatukset. Välillä treffipyynnöt ahdistavat, enhän voi kaikkien tuntemattomien tunteisiin saati edes viesteihin vastata, ja kaikenlaiset loukkaukset lannistavat. Ja silti, jos työstä ei tule palautetta, tuntuu kuin olisi saanut tappouhkauksen olemassaololleen.
Palautteen suurin ristiriita on se, että siitä tulee helposti myös riippuvaiseksi. Se koukuttaa ja jos sitä ei saa, voi tuntua, ettei ole olemassa. Että on ilmaa ihmisille, eikä kukaan ole kiinnostunut. Ja sitten taas samalla koko ajan toivoo, ettei kukaan sanoisi mitään, jotta voisi kuvitella kaikkien pitävän minusta – hyväksyntäähän ja konfliktien välttämistähän jokainen meistä haluaa. Tämän ristiriidan tunnistavat varmasti ainakin kaikki julkista työtä tekevät.
Itsensä julkisesti altistaminen ja tästä palautteen saaminen on jatkuvaa hämmentävää pyöriskelyä oman häpeän ja onnistumisen tunteiden välillä. Rakastan palautetta, arvostan sitä ja tarvitsen sitä. Mutta samalla joka kerta saapuessaan se säikäyttää. On osattava käsitellä kaikki palaute järkevästi ja oikein; ettei ylpisty ylistyksistä, eikä lannistu lyönneistä.
(Teksti jatkuu kuvan jälkeen)
Tämä yllätys ja ihana palaute suoraan aamun lähetykseemme perjantaina oli kyllä hetkeen kaikista upein ja pysäyttävin. Sain kukkia kiitokseksi kuulijaltani. Tällaista ei sentään ihan joka päivä tapahdu!
ONPA TYÖ MIKÄ TAHANSA, kun siitä saa palautetta, on tämä usein kriittistä sävyä. Vaikka positiivisella aikeella ja kehittävästi annettu, silti kritiikki itseä kohtaan tuntuu pahalta – taidat tunnistaa tilanteen? Eivätkä kehutkaan saisi kolahtaa liikaa.
Miten sinä käsittelet saamaasi palautetta?
Palaute minun työssäni on usein äärimmäistä: isoa ihastusta tai hurjaa haukkumista. Tästä äärilaitojen kokemuksesta käsin pohdin tänään, miten käsitellä palautetta; ottaa siitä oikeat oivallukset opiksi ja tunnistaa turhat äkkipikaisuudet. Mitä voisit oppia tästä seuraavasta…?
* * *
Huolimatta siitä, onko palaute ensisilmäykseltä kannaltani postiivista tai negatiivista, jotakuinkin tällainen prosessi pyörähtää päässäni kun saan palautetta:
YKSI: IRROTA OMAT TUNTEET.
Ihan ensimmäisenä irrotan itseni palautteen annon tilanteesta ja pyrin erottamaan oman tunnereaktioni palauttesta. Palautetta ei pysty käsittelemään, eikä kehittävästi antamaankaan, jos sitä ei saa irti itsestään, egostaan ja akuutista tunnereaktiosta, jonka palaute herättää. Jotta pystyisin suhtautumaan palautteen ojektiivisesti, saatan käyttää jopa mielikuvaharjoitetta, jossa piirrän silmieni eteen mielessäni kuvan itsestäni katsomassa palautetta– kaikki keinot ovat sallittuja.
Suoraviivaisia tilanteet eivät aina tietenkään ole. On selvä, että aina palaute kolahtaa jollain tavoin syvälle sieluun. Joskus palaute satuttaa niin paljon, että jopa oma itsetunto joutuu koville. Silloin ei ole muita keinoja kuin jutella muiden kanssa, yrittää saada perspektiiviä palautteeseen keinolla millä hyvänsä.
KAKSI: HAE PERSPEKTIIVI.
Perspektiivin saamiseksi pohdin aina palautetta itsessään krittisesti, arvioin sen sanomaa ja antajan motiivia: Miksi ja miten tämä palaute on annettu? Onko se nopea ja äkkipikainen roiskaus vai harkittu ja palautteen antajasta paljon ammentava? On tärkeää muistaa, että lopulta palaute kertoo vain hyvin vähän minusta; ennemminkin se kuvaa antajansa maailmaa ja ajattelua, enkä siihen minä voi vaikuttaa, vaikka mihin suuntaan kääntyisin.
Osa palautteesta pitää asettaa heti omaan arvoonsa. Niin sanottua paskaa lentelee tasaisin väliajoin. On muistettava, ettei kaikille voi koskaan kelvata. On tajuttava, että kaikkiin ei kolahda.
KOLME: PÄÄTÄ MITEN TOIMIT.
On tärkeää päättää, mitä palautteella tekee: otanko jotain siitä mukaani vai onko palaute sellainen, että se on parempi jättää omaan arvoonsa. Usein palaute saa minut oivaltamaan jotain tärkeää. Otan palautteen aina huomioon, ja mikäli koen että siinä on jotain merkityksellistä, se ilman muuta jollain tavalla vaikuttaa toimintaani.
Joskus palaute koskettaa kuitenkin esimerkiksi persooonaani tai jotain sellaista elementtiä minussa, jolle en voi enkä halua tehdä mitään; eipäs-juupas-asioita siitä äännänkö asiat siten kuin tämä kyseinen kuulija haluaisi. Silloin päätän jatkaa kuten aina ennenkin. Minä olen minä, ja juuri tällaisena työhöni valittu.
NELJÄ: ARVOSTA. AINA.
Arvostan aina palautetta ja kiitän siitä. Otan jokaisen palautteen tosissani. Joka kerta palautetta saadessani ihmetyn siitä, että joku ihminen todella on vaivautunut lähestyä, ottanut sille ajan. Millainen tahansa palaute sävyltään onkaan, erityisesti minun työssäni tämä tarkoittaa, että kyseinen ihminen on koskettunut ja liikuttunut työstäni. Usein negatiivinenkin palaute on parempi kuin ei palautetta lainkaan.
Mikäli palaute lähetetään minulle suoraan esimerkiski sähköpostiini, vähintään vastauksena kiitän saamastani palautteesta; on kunnia-asiani vastata sen lähettäjälle jotain (aina, ja jos palautetta tulee paljon, ei ehdi). Esimerkiksi saamani treffipyynnöt ja suuret ihastuksen osoitukset ahdistavat minua usein juuri siksi, että arvostan jokaista palautteen antajaa, enkä halua vaikuttaa ylimieliseltä. On vaikeaa vastata näille ihmisille, koska en halua loukata. Tosiasia kuitenkin on, etten voi jokaisen minuun ihastuneen tunteisiin vastata. Enkä osaa kaikkiin viesteihin vastata mitään; joskus vain kiitos ja tämän häkellyksen kertominen ääneen riittää.
VIISI: ÄLÄ JÄÄ KIINNI.
Kun olen käsitellyt palautteen, siirryn eteenpäin, sillä mihinkään ei tule jäädä kiinni. Onpa palaute minua mairittelevaa tai kritisoivaa, on tärkeää on ymmärtää, että kaikki palaute on ohi menevää. Huomenna kaikki jo unohtuu. Positiivisen palautteenkaan ei saa antaa ylpistää.
Ja jos sitä palautetta ei tulekaan, ei se automaattisesti tarkoita, että olisi ilmaa vain. Joskus myös hiljaisuus on tarpeen. Se opettaa nöyräksi, sekin. Tärkeintä on, että keskittyy aina työhönsä ja sen tekemiseen omien arvojen mukaisesti ja yleisöään ja työtovereitaan kunnioittaen. Siten pääsee parhaaseen tulokseen.
Uskomattominta ja siksi niin hienoa on se, miten yleisöni vaivautuu palautteen annossa. Tämän mielipiteen Viikko-Savo-nimisessä paikallislehdessä huomasi eräs tuttavani. En osaa itse aina ajatellakaan, miten tekemiseni tai olemiseni ihmisiä voi liikuttaa. Aina palaute ei tule suoraan minulle, vaan sitä laitetaan näköjään myös muihin medioihin. (Radio Suomi ja Yle Kuopio, jossa nyt olen töissä, on ennen ollut nimeltään Radio Savo.) Minusta tämä on hauska siksi, että Savo on selvästi saanut sisäisen jyväskyläläisen ja sanojen venyttämisen minusta esiin… 😀
Annathan minulle jatkossakin paljon palautetta ja avaat myös minulle ajatuksiasi! Vain siten voin tarjota ajateltavaa ja inspiraatiota, joilla todella on merkitystä.
Ja vaikka työni ei olekaan mikään Tinderi, älä silti lopeta lähettämästä treffipyyntöjä 😀 Eihän sitä koskaan tiedä…
/Äm
MaiLife 