Vaikka tungettelevat treffipyynnöt ahdistavat ja likaiset lyönnit loukkaavat, tuntuu palautteen puutekin tappouhkaukselta – vinkkini palautteen käsittelemiseen

Kun vuosia sitten aloitin blogin kirjoittamisen, tein tietoisen päätöksen siitä, että osasta elämääni tulisi julkista. Sittemmin myös muut työtehtäväni ovat olleet julkisia, mikä tarkoittaa, että työni tulokset ja elämäni osaltaan ovat jatkuvasti muiden arvioitavana.

Työni on laadultaan sellaista, että seuraajien, kuuljoiden ja katsojien määrällä sekä laadulla on väliä; yksi onnistumisen keskeisistä mittareista on se, kuinka pystyn koskettamaan ihmisiä, saamaan heitä tarinoitteni pariin ja pysymään seurassani.

Joka päivä on ansaittava paikkansa yleisön edessä, ja siksi palautetta on nöyränä kuunneltava. Olen kovin kiitollinen, että saan jatkuvasti ja paljon yhteydenottoja. En ainoastaan äkkipikaisia ääripäiden kommentteja, vaan myös poikkeuksellisen paljon pitkiä, häkellyttävän kauniita ja harkittuja viestejä, joissa lähettäjä jakaa paljon itsestääni. Nämä ovat hienoimpia, mutta usein myös pelottavimpia palautteita. Tunnen suurta vastuuta siitä, mitä viestin lähettäjälle vastaan.


TAPANI ON PÄÄSTÄÄ ihmiset hyvin lähelle itseäni ja ajatuksiani. Radiossa olen läsnä yleisöni aamuissa ja arjessa, blogissani hyvin intiimeissäkin hetkissä ja tuntemuksissa. Jotkut ihastuvat, toiset vihaavat ja kolmannet inspiroituvat. Tässä piilee myös illuusion vaara. Moni ajattelee julkista toimintaani seuratessa, että tuntee minut näin kokonaan. Se ei ole totta, vaan vain osa elämästäni ja ajatuksistani on julkisia – osan pidän aina vain itselläni ja vain ne, jotka todella ovat tekemisissä kanssani voivat minut tuntea.

Ymmärrän hyvin, miksi minuun on helppo ihastua tai vihastua. Kun antaa itsestään paljon ja päästää lähellle, herättää se väistämättä tunteita ja kehottaa toisia avautumaan tunteissaan. Ja se on tarkoituksenikin. Kaltaiselleni tekijälle tietysti suurin surma olisi olla hajuton ja mauton.


MINUA HENKILÖKOHTAISESTI ON KOSITTU, kysytty emännäksi maataloon sekä haukuttu ulkonäkö ja ajatukset. Välillä treffipyynnöt ahdistavat, enhän voi kaikkien tuntemattomien tunteisiin saati edes viesteihin vastata, ja kaikenlaiset loukkaukset lannistavat. Ja silti, jos työstä ei tule palautetta, tuntuu kuin olisi saanut tappouhkauksen olemassaololleen.

Palautteen suurin ristiriita on se, että siitä tulee helposti myös riippuvaiseksi. Se koukuttaa ja jos sitä ei saa, voi tuntua, ettei ole olemassa. Että on ilmaa ihmisille, eikä kukaan ole kiinnostunut. Ja sitten taas samalla koko ajan toivoo, ettei kukaan sanoisi mitään, jotta voisi kuvitella kaikkien pitävän minusta – hyväksyntäähän ja konfliktien välttämistähän jokainen meistä haluaa. Tämän ristiriidan tunnistavat varmasti ainakin kaikki julkista työtä tekevät.

Itsensä julkisesti altistaminen ja tästä palautteen saaminen on jatkuvaa hämmentävää pyöriskelyä oman häpeän ja onnistumisen tunteiden välillä. Rakastan palautetta, arvostan sitä ja tarvitsen sitä. Mutta samalla joka kerta saapuessaan se säikäyttää. On osattava käsitellä kaikki palaute järkevästi ja oikein; ettei ylpisty ylistyksistä, eikä lannistu lyönneistä.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen)

Tämä yllätys ja ihana palaute suoraan aamun lähetykseemme perjantaina oli kyllä hetkeen kaikista upein ja pysäyttävin. Sain kukkia kiitokseksi kuulijaltani. Tällaista ei sentään ihan joka päivä tapahdu!

 

ONPA TYÖ MIKÄ TAHANSA, kun siitä saa palautetta, on tämä usein kriittistä sävyä. Vaikka positiivisella aikeella ja kehittävästi annettu, silti kritiikki itseä kohtaan tuntuu pahalta – taidat tunnistaa tilanteen? Eivätkä kehutkaan saisi kolahtaa liikaa.

Miten sinä käsittelet saamaasi palautetta?

Palaute minun työssäni on usein äärimmäistä: isoa ihastusta tai hurjaa haukkumista. Tästä äärilaitojen kokemuksesta käsin pohdin tänään, miten käsitellä palautetta; ottaa siitä oikeat oivallukset opiksi ja tunnistaa turhat äkkipikaisuudet. Mitä voisit oppia tästä seuraavasta…?

* * *

Huolimatta siitä, onko palaute ensisilmäykseltä kannaltani postiivista tai negatiivista, jotakuinkin tällainen prosessi pyörähtää päässäni kun saan palautetta:

 

YKSI: IRROTA OMAT TUNTEET.

Ihan ensimmäisenä irrotan itseni palautteen annon tilanteesta ja pyrin erottamaan oman tunnereaktioni palauttesta. Palautetta ei pysty käsittelemään, eikä kehittävästi antamaankaan, jos sitä ei saa irti itsestään, egostaan ja akuutista tunnereaktiosta, jonka palaute herättää. Jotta pystyisin suhtautumaan palautteen ojektiivisesti, saatan käyttää jopa mielikuvaharjoitetta, jossa piirrän silmieni eteen mielessäni kuvan itsestäni katsomassa palautetta– kaikki keinot ovat sallittuja.

Suoraviivaisia tilanteet eivät aina tietenkään ole. On selvä, että aina palaute kolahtaa jollain tavoin syvälle sieluun. Joskus palaute satuttaa niin paljon, että jopa oma itsetunto joutuu koville. Silloin ei ole muita keinoja kuin jutella muiden kanssa, yrittää saada perspektiiviä palautteeseen keinolla millä hyvänsä.

 

KAKSI: HAE PERSPEKTIIVI.

Perspektiivin saamiseksi pohdin aina palautetta itsessään krittisesti, arvioin sen sanomaa ja antajan motiivia: Miksi ja miten tämä palaute on annettu? Onko se nopea ja äkkipikainen roiskaus vai harkittu ja palautteen antajasta paljon ammentava? On tärkeää muistaa, että lopulta palaute kertoo vain hyvin vähän minusta; ennemminkin se kuvaa antajansa maailmaa ja ajattelua, enkä siihen minä voi vaikuttaa, vaikka mihin suuntaan kääntyisin.

Osa palautteesta pitää asettaa heti omaan arvoonsa. Niin sanottua paskaa lentelee tasaisin väliajoin. On muistettava, ettei kaikille voi koskaan kelvata. On tajuttava, että kaikkiin ei kolahda.

 

KOLME: PÄÄTÄ MITEN TOIMIT.

On tärkeää päättää, mitä palautteella tekee: otanko jotain siitä mukaani vai onko palaute sellainen, että se on parempi jättää omaan arvoonsa. Usein palaute saa minut oivaltamaan jotain tärkeää. Otan palautteen aina huomioon, ja mikäli koen että siinä on jotain merkityksellistä, se ilman muuta jollain tavalla vaikuttaa toimintaani.

Joskus palaute koskettaa kuitenkin esimerkiksi persooonaani tai jotain sellaista elementtiä minussa, jolle en voi enkä halua tehdä mitään; eipäs-juupas-asioita siitä äännänkö asiat siten kuin tämä kyseinen kuulija haluaisi. Silloin päätän jatkaa kuten aina ennenkin. Minä olen minä, ja juuri tällaisena työhöni valittu.

 

NELJÄ: ARVOSTA. AINA.

Arvostan aina palautetta ja kiitän siitä. Otan jokaisen palautteen tosissani. Joka kerta palautetta saadessani ihmetyn siitä, että joku ihminen todella on vaivautunut lähestyä, ottanut sille ajan. Millainen tahansa palaute sävyltään onkaan, erityisesti minun työssäni tämä tarkoittaa, että kyseinen ihminen on koskettunut ja liikuttunut työstäni. Usein negatiivinenkin palaute on parempi kuin ei palautetta lainkaan.

Mikäli palaute lähetetään minulle suoraan esimerkiski sähköpostiini, vähintään vastauksena kiitän saamastani palautteesta; on kunnia-asiani vastata sen lähettäjälle jotain (aina, ja jos palautetta tulee paljon, ei ehdi). Esimerkiksi saamani treffipyynnöt ja suuret ihastuksen osoitukset ahdistavat minua usein juuri siksi, että arvostan jokaista palautteen antajaa, enkä halua vaikuttaa ylimieliseltä. On vaikeaa vastata näille ihmisille, koska en halua loukata. Tosiasia kuitenkin on, etten voi jokaisen minuun ihastuneen tunteisiin vastata. Enkä osaa kaikkiin viesteihin vastata mitään; joskus vain kiitos ja tämän häkellyksen kertominen ääneen riittää.

 

VIISI: ÄLÄ JÄÄ KIINNI.

Kun olen käsitellyt palautteen, siirryn eteenpäin, sillä mihinkään ei tule jäädä kiinni. Onpa palaute minua mairittelevaa tai kritisoivaa, on tärkeää on ymmärtää, että kaikki palaute on ohi menevää. Huomenna kaikki jo unohtuu. Positiivisen palautteenkaan ei saa antaa ylpistää.

Ja jos sitä palautetta ei tulekaan, ei se automaattisesti tarkoita, että olisi ilmaa vain. Joskus myös hiljaisuus on tarpeen. Se opettaa nöyräksi, sekin. Tärkeintä on, että keskittyy aina työhönsä ja sen tekemiseen omien arvojen mukaisesti ja yleisöään ja työtovereitaan kunnioittaen. Siten pääsee parhaaseen tulokseen.

 

Uskomattominta ja siksi niin hienoa on se, miten yleisöni vaivautuu palautteen annossa. Tämän mielipiteen Viikko-Savo-nimisessä paikallislehdessä huomasi eräs tuttavani. En osaa itse aina ajatellakaan, miten tekemiseni tai olemiseni ihmisiä voi liikuttaa. Aina palaute ei tule suoraan minulle, vaan sitä laitetaan näköjään myös muihin medioihin. (Radio Suomi ja Yle Kuopio, jossa nyt olen töissä, on ennen ollut nimeltään Radio Savo.) Minusta tämä on hauska siksi, että Savo on selvästi saanut sisäisen jyväskyläläisen ja sanojen venyttämisen minusta esiin… 😀

 

Annathan minulle jatkossakin paljon palautetta ja avaat myös minulle ajatuksiasi! Vain siten voin tarjota ajateltavaa ja inspiraatiota, joilla todella on merkitystä.

Ja vaikka työni ei olekaan mikään Tinderi, älä silti lopeta lähettämästä treffipyyntöjä 😀 Eihän sitä koskaan tiedä…

/Äm

Mainokset

Pystyn mihin vaan, vaikkei siltä aina tuntuisikaan

Et arvaakaan, kuinka vaikeaa minulle tuon parin päivän takaisen blogitekstin kirjoittaminen ja julkaiseminen oli. Kerroin siinä, miten mieltä madaltavaa elämä vammautuneena neljän kuukauden jälkeen on.

Yritin pitkään löytää tekstiini sellaista sävyä, etten vaikuttaisi liian heikolta. Kuinka reipasta naamaa pitäisi näyttää, vaikka voimat ovat vielä vähäiset? Mitä toiset ajattelevat? Nämähän ovat niitä tuttuja kysymyksiä, joihin aina aika ajoin palaan blogissani. Olen asettanut itseni riipaisevan alttiiksi edessäsi, eikä se aina suinkaan ole helppoa.

Paljastumisen pelon lisäksi kulunut vuosikolmannes on purkautunut minulle alusta alkaen itsesyytöksin (voin kertoa, että neljän kuukauden jälkeen alkaa polla olla syytöksistä sekaisin…). Olen selainen nainen, jonka pitäisi pystyä kaikkeen. Ja kun en pysty, syytän itseäni päivittäin siitä kuinka heikko voin olla. Epäilen itseäni; eihän yksi vamma polvessa ja sitä seurannut leikkaus voi näin heikoksi viedä kehoa ja mieltä. Yrittäjänä olisi oltava jo hankkimassa töitä, yksin elävänä kukaan toinen ei kannattele. Siksi pelkäsin erityisesti, että minusta tulisi julkisesti sellainen kuva, että olen käyttökelvoton ja masentunut – minulla kun tällaisena ”vapaana taiteilijana” esimerkiksi kaikki työt ovat kiinni siitä, miten ihmiset uskovat kykyihini.

Mutta hetkellä, jolla saan tällaisen palautteen, tiedän, että olen juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan tekemässä oikeita asioita, vaikka ne pelottaisivatkin.

 

palaute

 

Tämä palaute, yksi monien viestienne joukossa tähän ja aiempiin vaikeisiin teemoihini liittyen sai minut taas kerran ymmärtämään, että pelkoni ovat aivan typeriä. Minä olen tällainen, olen kokenut tuollaista ja jokainen olisi tällaisessa tilanteessa tällainen.

Ihminen.

Jos heikkona raakileena, heittäen peliin aidoimman itseni, pystyn tekemään toiselle tällaista, pystyn ihan mihin vain.

Ja olen aika varma, että tämä pätee meistä ihan jokaiseen. Entäpä jos olisimmekin toisillemme vain ihmisiä kaikkine heikkouksinemme ilman naamioita? Minkähänlainen maailma sitten olisi?

/Äm, suunnaten kanssasi kohti uutta ja parempaa viikkoa

Avoin kirje lukijalleni, osa 2: Kenenkään ei tarvitse tyytyä

”Kato, pyhimys on palannut. Sunkin kannattais vaan olla hiljaa ja tyytyä. Luuletko olevas nyt jotenki parempi ihminen kun oot tehny tollasen raportin? Sä yrität vaan käyttää muita päästäkses esille. Aika surkee yritys ratsastaa toisten hädällä. Myönnä et sun kiinnostus oli vain tehdä tuollainen video jota kuitenkin kohta käytät hyväkses jossain kun koitat epätoivoisesti löytää itselles jotain vitun töitä. Oikeesti tyydy siihen. Ja nythän sua kiinnostaa oonko mä se sama ihminen jolle jo kirjoitit aiemmin julkisesti vastauksen. Vai onko olemassa kenties useampiakin ihmisiä jotka vihaa sua?! Sillä voin kertoo et on! Taidat kävellä tuolla pitkin katuja nyt pää pystyssä ylpeänä kun oot muka saanut jotain aikaan.” *

Tähän tyyliin.

Palaute.

Nimettömänä taas, arvannet jo.

Siksi kirjoitan vielä kerran julkisen vastauksen. Ei ole kauaakaan siitä kun tein sellaisen viimeksi. Taas olen hieman ihmeissäni. Mutta palaute antoi kuitenkin uuden lahjan; mahdollisuuden kirjoittaa jostain paljon suuremmasta.

Tällaisesta:

Hyvä ystäväni,

Olen saanut viime päivinä lukuisia yhteydenottoja. Selvästi nyt pari viikkoa katsottavissanne ollut yksinäisyysreportaasi on saanut teidät tuntemaan monenlaisia tunteita ja käymään läpi erilaisia kokemuksia. Se oli tavoitteenikin.

Viikonloppuna kirjoitin näin: ”jotain on kai maailmassa kliksahtanut paikoilleen. Jokin pieni ajatuksen siemen. Jokin pala toimintaa, otettu askel, jota eivät ohjaa pelot, vaan usko mahdollisuuksiin. Olen valtavan kiitollinen kaikesta siitä luottamuksesta, jota minulle osoitatte. Kun yksi ihminen avautuu, heittäytyy koko sielullaan, on myös muiden helpompi toimia. Sen minä olen tällä viikolla ymmärtänyt.”

Olen todella ymmärtänyt ja oppinut viime viikkoina paljon. Mutta yhtä minä en ymmärrä: miksi sinä olet niin vihainen minulle? Siksikö, että uskallan? Koska teen erilaisia asioita ja nautin niistä? Siksikö, että freelancer-yrittäjänä joudun myös etsimään töitä? Että haluan kuulua ja vaikuttaa sekä käyttää siinä työssä parhaimpia puoliani?

Jostain syystä aktiivinen toimintani ja erilaiset hyväntahtoiset tempaukseni ovat herättäneet myös negatiivisia reaktoita ihmisissä, haluaisin ymmärtää miksi.

Sinä puhut tyytymisestä. Mihin sinä haluat minun tyytyvän? Siihenkö, että kohtelet minua sanoillasi kaltoin? Siihenkö, että elämä on paskaa ja kamalaa? Siihenkö, että minusta ei olisi mihinkään?

Eräs psykologi sanoi minulle kerran, että ihmisten suurin vastustus ja viha toisia kohtaan syntyy usein juuri niistä asioista, jotka heitä satuttavat itsessään eniten. Joudutko sinä tyytymään johonkin, mihin et halua? Ethän vain rajoita itseäsi liikaa?

Minua ei kiinnosta oletko sinä sama ihminen, joka minua on jo arvostellut, vai onko teitä useampia. Minua kiinnostaa se, millaisia ajatuksia tässä maailmassa liikkuu ja miten me kohtelemme toisia ihmisiä.

Ja nyt; jos oloasi helpottaa se, että saat arvostella minua, tee se. Mutta varmistakin, että tällaista paskaa et työnnä kenenkään sellaisen päälle, joka on liian heikko sitä kestämään. Kukaan ei ansaitse tulla toisen lannistamaksi tällä tavoin. Kenenkään ei tarvitse tyytyä toisen alentaviin sanoihin ja epäilyihin.

Ja minä sydämestäni toivon, ettei kukaan pistä sinuakaan kärsimään sellaisesta kivusta. Minä toivon, että sinä saat osaksesi kannustusta ja tukea siinä minkä koet itsellesi tärkeäksi. Toivon, että saat ymmärtää päivittäin olevasi arvokas. 

Tiedätkö, minä olen käynyt läpi sellaisen myllyn elämässäni (mitä ilmeisemmin olet siihen perehtynyt blogissani), etten ole ikinä ollut näin vahva ja rohkea. Olen kovin onnekas, että esimerkiksi tuohon yksinäisyysreportaasiini sain haastatella muita rohkeita ihmisiä, jotka uskaltavat kertoa vaikeistakin asioista. Ja siinä olet kyllä täysin oikeassa; tuo reportaasinihan oli minulta myös erinomainen työnäyte. Sellaista en häpeä sanoa enkä näyttää. En häpeä edes sanoa, että tarvitsen apua urallani.

Mutta nyt sinä saisit hieman hävetä.

Minä en käytä ketään hyväkseni. Muistathan sen. Edes oman hätäni kustannuksella kukaan ei ansaitse minulta kaltoinkohtelua.

Tulitko itse ajatelleeksi käyttäväsi minua nyt hyväksi kohteena vihallesi?

En voi uskoa, että minä olisin pahan olosi aiheuttanut. Mikä sen aiheuttaa? Mitä voisimme yhdessä sille tehdä?

Muista, että sinun ei tarvitse tyytyä pahaan oloon.

Kenenkään ei tarvitse tyytyä pelkoihin. Jos tyytyy, mitä kauneutta jää näkemättä? Mitä voimia jää käyttämättä? Mitä vaikutuksia jää saamatta aikaan? Millaista elämää jää elämättä?

Minä todellakin kävelen kaduilla pää pystyssä ja aion niin tehdä jatkossakin. Ylpeänä ja varmana itsestäni. Kiitollisena. Kuljen pää pystyssä nähdäkseni. Niin moni juoksee ympäriinsä kuin zombie, välittämättä, kiinnostumatta ja innostumatta, että niillä, joille on annettu riittävä rohkeus näyttää mallia on velvollisuus toimia uskaliaasti. Tiedätkö mitä minä myös ymmärsin viime viikolla? Sen, että minulla on nyt niin paljon voimia, etten aio tyytyä edes siihen, että tekisin kaiken kuten tähän asti. Aion tehdä vielä isommin, sillä en ole saanut vielä aikaan läheskään niin paljon kuin voin.

Muistathan, että kenenkään ei tarvitse tyytyä – kaikilla on voimaa toimia.

Ja minä lupaan, että tyydyn vasta sitten, kun saan sinutkin oivaltamaan nämä asiat. Mutta nyt en enää aio kirjoittaa sinulle tästä asiasta. Aion vain toimia.

Lämpimin ajatuksin,
Maija

IMG_3488

Koska oli taas hieman vaikea löytää arjestani soveltuvaa kuvaa tämän tekstin yhteyteen, laitan tämän: kuvan roskiksen kannesta. Lauantaina odottaessani bussia ystävän rapujuhlista kotiin, näin tämän roskikseen raapustetun riimin.

 

*Palautteessa oli muitakin ajatuksia, mutta poimin tähän kehittävimmät niistä.

Avoin kirje lukijalleni (ja suomalainen: hei, löysää pipoa, jooko!)

”Oot viime aikoina taas vaan tyrkyttänyt itseäs joka suuntaan. Sulla taitaa taas olla joku maaninen vaihe päällä. Ootko miettinyt, että jengiä saattaa ärsyttää se, että sä jatkuvasti kehut itseäs ja postailet someen. Kaikki lauluvideot, työnhakujutut. Ja sit välillä kirjotat jostain yksinäisyydestä niinku oisit joku maailman säälittävin ihminen. Ootko miettiny, että sulla vois olla kaksisuuntainen mielialahäiriö?!”

Ja niin edelleen.

Palaute tänään.

* * *

Minulla on periaate. Pyrin aina vastaamaan jokaiselle minua lähestyneelle lukijalle. Saan teiltä paljon viestejä ja kaikki toivotan tervetulleeksi arvostuksella, sillä ne antavat minulle aina jotain ajateltavaa. Joskus niin paljon, että niistä on syytä ihan kirjoittaa julkisesti.

Ja tänään, kun saan tämän palautteen, joka loppuu sanoihin: ”Vittu mitä paskaa, hae apua.”, on olo, että haluan kirjoittaa muutaman rivin.

Tai oikeastaan kirjoitan tämän siksi, että viesti oli tullut salanimellä, enkä voi kirjoittajalle itselleen tätä vastausta antaa. Julkaisin eilen työnhakuani varten tekemäni videon, mikä oli saanut tämän seuraajani mietteliääksi. 
 

Sen, mitä olisin hänelle vastannut olisi mennyt jotakuinkin näin:

 

Hei blogiystäväni!

Kiitos viestistäsi ja palautteestasi. Olit selvästi laittanut siihen aikaa ja energiaa, hienoa! Olin kuitenkin hieman yllättynyt sen sävystä.

Onhan sinulla ollut mukava kesä?

Saan paljon viestejä lukijoiltani, toiset niistä minua ihmisenä enemmän mairittelevia, toiset vähän vähemmän. Suhtaudun kriittiseen palautteeseen suurella kiitollisuudella, sillä se antaa minulle usein ajateltavaa – jopa enemmän kuin kehut.

Kunnioitan toisia ihmisiä käyttäytyivätpä he minua kohtaan miten tahansa. Minulla ei hirveästi ole tarvetta provosoida tai provosoitua. Toivottavasti et siis odottanut, että vastaisin sinulle äkkipikaisesti tuohtuneisuudestani käsin ja ilkeästi, sillä niin en halua tehdä. Sen sijan rauhoitin aikaa päivästäni vastatakseni sinulle ajatuksella.

Tiedän, että kriittisessä palautteessa kyse ei yleensä ole minusta laikaan, vaan viestit heijastavat ennemminkin niiden lähettäjän tunteita ja kokemuksia. Ehkä se on kateutta, ehkä kyse on vain siitä, että lähettäjä ei ole päässyt käymään sokkotreffeillä vähään aikaan ja päätä pikkusen puristaa.

Toivottavasti sinulla on kuitenkin kaikki hyvin?

Minulla nimittäin on! En ole koskaan elämässäni ollut näin innoissani, onnellinen ja vapautunut. Se johtuu siitä, että olen vihdoin uskaltanut sanoa ääneen asiat, joita elämässäni eniten rakastan ja päättänyt mitä haluan elämässäni tehdä. Päätöksenteko on vapauttavaa. Kun tietää mitä haluaa ja mitä voi toisille antaa, uskaltaa olla oma itsensä täysin rinnoin!

Olit tehnyt hienon havainnon: minä todellakin mietin somepostauksiani strategisesti. Ilman muuta haluan jakaa asioita ja valottaa teille erilaisia kulmia itsestäni sekä osaamisestani, jotta voin näyttää kuka minä todella olen ja mihin pystyn. Mietin tarkoituksella tarkkaan kuinka haluan sosiaalista mediaa käytän myös omien ja toisten tarpeitten edistämiseen. Minulle some on työkalu ja työpaikka, jossa jaan ajatuksiani samalla yrittäen antaa myös muille. 

Olen tainnut antaa sinullekin jotain ajateltavaa, kun jaksoit kirjoittaa minulle näin pitkän palautteen?

Siinäkin osut naulan kantaan, että minä todella olen aika jakomielinen. Ajattele, miten ihminen voikin olla niin monipuolinen persoonaltaan ja osaamiseltaan. Ja mikä hurjinta, en ole koskaan elämässäni ollut näin aito oma itseni ja rehellinen kuin nyt!

Entä jos jakomielisyys olisikin positiivinen asia? Entä jos se monipuolisuus olisikin onnellisuutta?

Olen tässä oman elämäni varrella huomannut, että usein suurimmat yhteentörmäykset ihmisten välillä syntyvät siitä, kun eletään eri tavoin eikä ymmärretä toisen näkökulmaa elämään. Satuitkohan lukemaan aikoinaan, kun kirjoitin oivalluksen, jonka sain käydessäni treenileirillä yhdistetyn maajoukkueen poikien kanssa. Se meni näin:

”Niin, ajattele: näinkin voi joku elää. Ja sitten samalla jossain toisaalla joku toinen hiihtää lukemattomia tunteja metsissä, hyppää kerta toisensa jälkeen mäestä ja hikoilee. Sitten joku kolmas yhdistää meidät tarjoten mahdollisuuden maailmoillemme kohdata. Ja meille jokaiselle on paikkamme. Toinen ei ole toistaan vähempi tai enempi, kyse on siitä, miten meidän kunkin parhaat kykymme pääsevät ilmaissuiksi ja palvelemaan maailmaa.

Minä haluaisin kuulla miltä sinun maailmasi näyttää!

Maailmassa, jossa minä elän ja työskentelen, töitä etsitään tällä tavoin: avataan verkostoja, koetetaan erottautua luovilla keinoilla, uskalletaan tuoda omia valttikortteja esiin ja jaetaan työnäytteitä. Minun maailmassani ei kävellä kerran kuussa palkkatoimistoon hakemaan palkkakuittia, vaan työt ovat levällään eri paikoissa. Siksi maailmassani osaamistaan joutuu myymään rohkeasti, mielikuvitusta käyttäen ja itseensä luottaen.

Tämä voi olla yhä useamman muun tulevaisuus, kun työpaikat ja työsuhteet muuttuvat. Minä veikkaan, että moni muukin joutuu opettelemaan kommunikoimaan osaamistaan uudella tavalla, kehumaan ja tyrkyttämään itseään mielipuolisesti (jos niitä sanoja haluaa käyttää) sekä etsimään innovatiivisia tapoja myydä osaamistaan ja vakuuttamaan valitsijat. Minä olen valinnut tämän tavan elää, sillä muu ei kaltaiselleni sopisi, mutta jotkut saattavat myös joutua vasten tahtoaan etsimään töitä freelancer- ja pätkätyösuhteissa.

Millainen tapa elää sopii sinulle parhaiten?

Tiedätkö, minä todellakin aion kehua ja tyrkyttää itseäni, käyttäytyä kuin mielipuoli, jos toimintani rohkaisee edes yhtä teistä ymmärtämään, että niinkin saa tehdä. Jopa Suomessa!

Sillä, ajattele; meille jokaiselle todella on paikkamme huolimatta siitä millaisia olemme tai miten toimimme. Ja kun tuntee olevansa oikeassa paikassa, kuten minä nyt, tietää, ettei toinen ihminen erilaisine toimintamalleineen ole mahdollinen uhka, vaan potentiaalinen ystävä. Tärkeintä on kunnioittaa itseään ja toista.

Kiitos että olet löytänyt blogini! Toivon, että saan inspiroida sinua tulevaisuudessakin ja jopa tuoda hymyn kasvoillesi. Sillä tiedätkö, on tunnustettava; minä en hymyillyt ensin, kun luin viestisi.

Mutta nyt minä hymyilen. Oivalsin nimittäin juuri jotain todella suurta itsekin, ja siksi kiitän tästä lahjastasi!

Hymyilyttääkö sinua jo?

Jos ei, niin sitten ehkä sanoisin sinulle, että: ”Hei, löysää pipoa, jooko!”

Ystäväsi,
Maija

KaraVaanari

Kyllä. Tämä kuva todella löytyi arkistoistani, kun etsin hetkiä elämästäni duuntraileriani varten. Vuosi taitaa olla 2010 ja tässä mennään Pori Jazzeille – karaoketaksilla tietty…

Niin, että tyrkyti-tyrk ja omakehuhaisee: näitkö jo paljon parjatun trailerini, jolla haen duunikeikkaa? Etisitkö ihmistä energisoimaan vieraasi, hurmaamaan kuulijasi tai esiintymään kamerallesi? Minä haluan auttaa!

 

Tein trailerin myös englanniksi, sillä osaan myös enkkua aika hyvin! Vai mitä olet mieltä?

 

Ja ps. nuo linkit tekstissä, katso ne, sillä niitten takaa löytyy muutama minusta ihan älyttömän hyvin onnistunut juttu. Työnäytteitä nekin!

 

Sydämen laulu

Voi te ihanat, rakkaat ihmiset! Kiitos viesteistänne ja kommenteistanne sunnuntaiseen pohdintaani kuunelemisesta, keskustelemisesta ja palvelemisesta. Odotan edelleen ajatuksianne, sillä olen tosissani; haluan olla täällä teitä varten ja teidän kanssanne. Siksi katson suurella uteliaisuudella, mitä seuraavien viikkojen kuluessa tapahtuu.

Sain eräältä teistä tänään upean viestin. Ja linkin erääseen yksinkertaisesti järisyttävään videoon, jonka haluan jakaa kanssanne. Se on tämä

 

Katso se, ja halutessasi, kerro minulle mitä ajatuksia se herätti. Minä olen sanaton, sillä tuo upea Tiger Singleton kosketti minua syvältä aitoudellaan ja olemuksellaan. Videolla hän lausuu runon, jonka poimin tähän myös luettavaksesi.

The Heart’s Song

What could be said about following the heart?
As I sit quietly, I’m tempted to say nothing
For when I speak to your soul, the mind only hears words
Just waiting for the chance to interrupt me
So many thoughts you have
Believes
Opinions
Silly expectations
Sitting in your mind like an empty brick

All wait but with no real sustenance

When might you be done?

Finished with this mental game?
Asking questions without listening
Seeking thoughts of a different color
Trying to avoid the end of your egoic flame
The eternity you long for will never be found in the jungle of your mind

Such a tool was not meant to discover the infinite

So get off the mental wheel of searching for what it cannot find

This expedition is for the heart
A journey of a thousand souls
To reach that, which is everywhere, one must stop looking for gold
To hear the whispers of life, one must move with a new way of listening

To heart the heart and to follow it’s movement, one just has to be willing to give up everything

Sydämen laulua keskiviikkoiltaasi! Ja kiitos sinulle, ihana, joka lähetit tämän linkin minulle!

/Äm

Heikko kovaan ääneen – sinua varten!

En tiedä oikein mitä kirjoittaisin. Tai tiedän oikeastaan MITÄ haluan sanoa, mutta en sitä MITEN. Kello on yksi iltapäivällä. Heräsin vasta pari tuntia sitten. Siitä, mikä oli ennen minulle kovin poikkeuksellista, on nyt yhtäkkiä tullut melkein tapa. Olen niin väsynyt, että nukun minun mittakaavassani ihan järjettömän pitkään. Mutta nyt sille on tarve. Pakko tunnustaa, että olen iloinen, että päivät ovat lyhyitä: iltakymmeneltä olen taas ihan valmis nukkumaan. Joskus on vaan parempi koettaa vauhdittaa aikaa keinolla millä hyvänsä. Vaikka aika tuntuukin pysähtyneen. Hassu tunne, mutta ehkä sinä ymmärrät mitä tarkoitan.

Istun 22-neliöisen asuntoni lattialla nojaten sänkyyn, jota en ole vielä pedannut. Hermanni nukkuu vieressäni pitäen kiinni jaloistani, Tiikeri-ystävänsä lähellään. Koira on siitä tehnyt selvän jo aikoja sitten, mutta aina ne ovat toistensa lähellä.

1207

Onneksi tänään aurinko ei porota täydeltä taivaalta, sillä silloin täällä olisi ihan sairaan kuuma. Viimeiset päivät on kärvistelty.  Olisinko jotakin aikoja sitten kuvitellut asuvani pienen pienessä yksiössä täällä muiden pikuluukkujen keskellä, en tiedä. Mutta soljuuhan se elämä tässäkin, onpa tämä sitten vain väliaikainen vaihe elämässäni tai pidempi – sitä en nyt tiedä. Haluaisin kyllä hetkeksi pois: eilen tutkin jo äkkilähtöjä minne tahansa, mutta ei näköjään ihminen voi edes yksin matkustaa ilman että joutuu vararikkoon. Kaikki taloudellisesti huokeahintaiset äkkilähdöt on tehty kahdelle ihmiselle. Ja sitä paitsi, minunhan pitää säästää. Joka sentti talteen syksyn varalle.

* * *

Olen pyörittänyt päässäni sitä, miten blogiani kirjoitan. Edelleenkin hengitetään ja katsellaan kuinka syvälle haluan mennä – arvioin mitä kaikki tämä antaa suhteessa siihen mitä sille annan. Homma on oikeastaan aika kiero. Aina kun olen valmis lopettamaan tämän, sähköpostini tai Facebookini kilahtaa minulle uuden viestin joltakin teistä. Ja sitten taas muistan, miksi tätä teen ja miksi minun tulisi uskoa, että se on sen arvoista. Se on tämä

hanko3

Tajusin eilen, että tämä kuva on konkreettinen osoitus siitä, miksi MaiLife on kaiken arvoinen. Minä ja Lotta Hangossa. Tähän(kään) naiseen en olisi ikinä tutustunut ilman blogiani! Hän kirjoitti minulle jo pari vuotta sitten Sarastus-blogini innoittamana, jakoi omia kokemuksiaan ja ajatuksiaan ja nyt olemme kuin sielunsiskot! Puoli vuotta sitten tapasimme ensimmäistä kertaa kasvotusten, Lotta kutsui minut kotiinsa, ja kirjeenvaihtomme muuttui eläväksi ystävyydeksi.

Ja sinä olet kirjoittanut minulle! Viimeisten parin vuoden aikana olen tutustunut niin upeisiin ihmisiin, etten voi uskoa. Olen käynyt keskusteluja niin viestiste kuin kasvotuste ihmisten kanssa, joihin en olisi muuten koskaan tutustunut. En voi lakata kiittämästä teitä siitä, kuinka lähelle olette minut päästäneet. Välillä tunnen jopa riittämättömyyttä, kun haluaisin vastata kaikkien teidän viesteihinne heti ja yhtä suurella syvyydellä kuin te teette. Mutta en aina pysty. Mutta ehkä sinä luet monia vastauksia tai peilauksia ajatuksiisi täältäkin.

* * *

Tämä videoblogini tuli nyt yhtäkkiä mieleeni. En edes muista mitä sillä puhun, enkä haluakaan enää katsoa sitä itse. Mutta heikkoudesta ja ihmisten yhdistymisestä siinä on kyse. Siitä, että ihmiset lähentyvät toisiaan heikkouden keskellä. Ja sitä minä haluan. Että ihmiset lähenisivät toisiaan, jakaisivat ajatuksiaan, tukisivat toisiaan. Siksi minä haluan olla heikko ihan kovaan ääneen.

Kiitos sinulle! Muista, että olen täällä, ja minuun voit aina olla yhteydessä.

/Ämmä

 

 

Lisää tätä vai jotain muuta – mistä sinä haluaisit kuulla?

Tänään mulla on sulle kaksi ihanaa asiaa!

1) luonto on nyt kauneimmillaan ja kesä on vaan niin ihana. Koitin tallentaa tämän kesän kauneuden sinulle nähtäväksi, mutta sen samalla sekunnilla kun painoin nappulaa Hermanni pykäs kuvaan kakalle.

20140604-165036-60636213.jpg

2) mun haba on kasvanut ihan hirveän suureksi. Tajusin tänään. Koitin ottaa tästäkin sinulle kuvan (koska olet varmasti tosi kiinnostunut), mutta ei sekään onnistunut. Aika onnettomalta toi patti tuossa näyttää…

20140604-165320-60800218.jpg
Hei, mä kelailin tässä, että olisi kiva kuulla mistä haluaisit blogissani lukea (tai katsoa) enemmän ja mistä vähemmän. Kerro minulle! Toivon kuitenkin, että kommenttisi ja toiveesi ovat asiallisia ja arvostavia sillä vain ne johtavat johonkin.

/Ämmä, ajatuksiasi odotellen

Tyhmä, tyhmempi, MINÄ!

Anna Perho on kirjoittanut tänään Iltasanomissa erinomaisen kolumnin ”Tyhmä, tyhmempi, missi”. Minäkin katsoin Miss Suomi -kisoja sunnuntaina ja heräsin yhtäkkiä siihen, että tunsin myötähäpeää näitä neitoja kehotaan kun he latelivat hassuja vastauksiaan juontajien kysymyksiin ja esittelivat pikkubikinejään Turkin aurinkorannalla. Pyörittelin päätäni ja huokailin ääneen; miten nämä tyttöset altistavat itsensä tällaiseen ja puhuvat noin hemmetin tyhmiä ja siis nuohan on ihan tavallisen naapurintytön näköisiä?

Sitten iski syyllisyyden tunne. Muistin tämän; minähän sain hyvin aiheellista palautetta aiemmin tästä aiheesta kirjoittaessani blogin ”Miehen näkökulma treenattuihin kroppiin ja pumpattuihin tisseihin”. Itse ajattelemattomuuttani kun sukelsin tuolloin tähän samaan nettikiusaamisen suohon ja nyt missikriitikkona sama rulla alkoi pyöriä…

palaute

 

Sitten haastoin itseni; vaihdoin näkökulmaa ja totesin, että itse asiassahan nuo missit ovat suloisia nuoria tyttöjä! Minä itsekin olen ollut joskus nuori ja mielipiteeni ovat olleet varmasti vielä hassumpia jonkun silloin minua vanhemman ja kokeneemman näkökulmasta. Kuinka monta kertaa minulle onkaan pyöritelty silmiä tai ajateltu, että ”voivoi, oppii sitten kun vähän kasvaa”. En ole osallistunut ulkonäöllisten rajoitteideni takia missikisoihin, mutta keskittänyt oman mielenkiintoini toisiin asioihin ja tehnyt omia juttujani. Ja olen ollut varmasti yhtä suloisen tietämätön monesta asiasta. Miksi siis tuntisin myötähäpeää tai parjaisin näitä nättejä tyttöjä! Maailma tarvitsee myös missejä!

Ehkä tuon Annan otsikon kuuluisikin olla: ”Tyhmä, tyhmempi, MINÄ!” Koska se on niin oivallinen, nappaan sen itse…

 

missit

Anna twiittasi jo sunnuntaina missikisojen jälkeen tästä asiasta, ja minä kommentoin tämän oivalluksen hänen hänen twiittiinsä. Siksi olin iloinen myös huomatessani, että Anna oli tarttunut aiheeseen syvemmin.

Olen usein miettinyt mikä tekee missien ja erilaisten tukiaisten kiusaamisesta yleisesti hyväksyttyä, kun minkä tahansa muun ihmisryhmän kohdalla me tuomitsemme sellaisen käytöksen kuten kuuluukin… Poikkeuksellisen kaunista ihmistä saa lyödä kuin vierasta sikaa. Miksi?”, hän kirjoittaa. 

Tätä samaa asiaa, ihmisten syrjimistä heidän ulkonäkönsä perusteella, pohdittiin myös tiistaisessa Älä laihduta -päivän paneelissa. Keskusteluussa siitä, kuinka paino- ja laihduttamiskeskustelussa ja näissä länsimaisissa kauneusihanteissa ihannoidaan langanlaihuutta, Demi-lehden päätoimittaja Anni Lintula totesi, että aivan yhtä syrjivää tämä keskustelu on luontiasesti hoikille. Heitä syyllistetään anorektikoiksi, vaikka he hiki hatussa söisivät itsensä ähkyyn suklaalla ja roskaruoalla. Kun he eivät vaan lihoa! Ja sitten saavat niskaansa syömishäiriöisen polttomerkin.

Tutkija Monica Ålgars kysyi tilaisuudessa osuvasti: ”Voisiko fokus tyttöyden tai naiseuden määrittelemisessä olla joskus joku muu kuin ulkonäkö: voisivatko tytöt olla joskus vaikka rohkeita, hauskoja tai fiksuja?”

Anna Perho kysyy kolumnissaan: Mitä misseiltä näyttävien naisten sitä paitsi pitäisi itselleen tehdä jos klassinen kauneus julistetaan pannaan? Pistää pussi päähän tai hankkia helvetillinen akne?

Ja minä kysyn: Voisimmeko me lopettaa toistemme kahdehtimisen ja olla iloisia siitä miten monenlaisia, eri taustaisia ja eri intressisiä  ihmisiä maailmaan mahtuu! Meille kaikille on täällä oma hyvä paikka!

mitäootmieltä

Vai mitä oot mieltä?

/Ämmä, joka, ugh, on nyt puhunut.

 

 

Tämä palaute satutti!

Olen ollut valtavan yllättynyt siitä kuinka moni lukee blogiani. Ja se, kuinka paljon olen saanut palautetta ja viestejä saa minut hämmästelemään kerta toisensa jälkeen. Miten kiitollinen olenkaan! Olen päättänyt olla perustelematta, alleviivaamatta, selittelemättä ja puolustelematta tekstejäni. Ne tulevat sisältäni ja ovat minun ajatuksiani. Ja ajatus on vain ajatus, ei koko totuus. Enkä aio perustella tai puolustella nytkään, vaikka sain tänä aamuna eräältä lukijaltani viestin, joka pysäytti minut karuudellaan.

”Sun blogi on koskettanut minua ja siitä syystä näinä päivinä ajattelen sua hyvin paljon. Kosketuksella tarkoitan sitä että tulen helvetin vihaiseksi kun luen sun blogia.”
what
Kukaan ei ole aiemmin sanonut blogistani näin.

”Maija, sulla on kaikki maailman edellytykset saada juuri sellainen elämä kun haluat. Sulla on kauneutta, älyä, olet taiteellisesti lahjakas, pystyt puhumaan itsesi minne vaan ja tuntuu että mihin vain olet ryhtynyt niin asiat on onnistunut. Nyt sen sijaan että käyttäisit tuota voimaa ja tekisit asioille jotain niin olet valinnut itsesäälin ja uhrin aseman jolle asiat vaan tapahtuvat. Saanko kertoa sinulle että tämä elämä ei ole helppoa kenellekään meistä. Mikä erottaa ihmiset jotka jatkavat eteenpäin niistä jotka jäävät peiton alle makaamaan on se pieni asenne sisällä joka kertoo että kyllä tämä tästä ja aiheuttaa toiminnan korjaavaan suuntaan. Tuntuu, että kun sinun blogia lukee niin siinä ei ole mitään toivoa. Tai jos on niin kumoat sen 100 litralla itsesäälipaskalla seuraavana päivänä.”

Tämä palaute kosketti. Siksi, että siinä on niin paljon totta; juuri niitä ajatuksia, joita olen mielessäni pohtinut, mutta joista en ole osannut vielä kirjoittaa. Mutta se myös satutti. Ja kovasti. Lukijani kirjoitti: ”En oikein ymmärrä sinun blogisi tarkoitusta kun minulle se on vain jonkinlainen avunhuuto.

Vain? Jonkinlainen? Avunhuuto? Sisälläni vihlaisi. Tuntui kuin pohja olisi viety kaikelta. Lopetanko sitten vain koko blogin kerralla, jos nämä rehelliset, yksityiset ajatukseni, joita sydämestäni jaan ovatkin vain avunhuuto eikä mitään muuta?

getting

– Positive thinking

”Tämä viesti on kirjoitettu puhtaasti sydämestä, kaikella rakkaudella ja kunnioituksella toivoen sinulle vaan kaikkea parasta.”, hän kirjoitti. Ja kun rauhoituin, ymmärsin, että niin todellakin oli: joskus se, mikä satuttaa eniten, on tärkeintä mitä voi tapahtua. Tämä palaute on minulle lahja. Tämähän on juuri se syy miksi kirjoitan blogiani: että ajatukseni hetättäisivät tunteita! Jokainen lukijani lukee blogiani omista lähtökohdistaan ja peilaa itseään, kokemuksiaan ja omaa maailmaansa ajatuksiini. Ja kun herättää tunteen, tietää että on koskettanut. Vaikka lukija tulisikin helvetin vihaiseksi.

Twitterprofiilini olen kirjoittanut ”Above else I want to feel”; enemmän kuin mitään muuta minä tahdon tuntea. Ja minä haluan, että myös te, rakkaat lukijani tunnette. Tunnette ja kovaa!

depp

– Positive thinking

/Maija, jolle tämän blogin kirjoittaminen oli koko MaiLifen historian vaikein. Rehellisesti.

Ps. Huomaa, että olen poiminut saamastani palautteesta tähän blogiin vain osan, ja että kaikessa kirjoittamisessa kirjoittaja valitsee tekstiinsa jonkin näkökulman, josta maailmaa tarkastelee. En selitä. Totean vaan 😉