Missä määrin ajatukset itsestä vastaavat todellisuutta – auttaisitko minua selvittämään tätä?

Voisitko auttaa? Kun katsot minua tai kohtaat minut, mitä näet ja ajattelet?

Pohdin työni taustaksi ihmisen ajattelumalleja itsestään; siis sitä, missä määrin omat ajatukset itsestä vastaavat todellisuutta, sitä miten muut minut näkevät, tai kuinka ne eroavat ulkopuolelta katsovien näkökulmasta.

Olen itse ajautunut elämäntilanteeseen, jossa suurimman osan ajasta olen yksin, yksinäinenkin, ja ajattelen yksin jäämiseni johtuvan siitä, että olen outo, poikkeava ja pelottava, ”too much” kaikkea – ja koska minusta ei ole suoranaista hyötyä kenellekään, kukaan ei tarvitse minua (toki työ poislukien). Ajattelen, että se, että olen yhtä aikaa valtavan vahva ja sitten taas äärettömän herkkä, ja annan tämän näkyä avoimesti, pelottaa monia ja että siksi minua on mielenkiintoista kyllä seurata etäältä, mutta aina kohdatessa suhtautua hieman epäillen ja varautuneesti, sillä ei koskaan tiedä mitä keksin tai mihin käännyn. Ajattelen, että osaan kyllä viihdyyttää ja hauskuuttaa muita, mutta tämä kaikki tekee minusta niin erilaisen ja oudon, että on helpompi vetäytyä kuin lähestyä aidosti. Pelkään, että esimerkiksi parisuhdemielessä en koskaan tule löytämään sopivaa vastinkappaletta, joka tarjoaa tasa-arvoisen vastapainon minulle.

Onko näissä totuuden siementä; missä määrin tämä on muidenkin jakama ”totuus” ja missä vain oman pääni sisäinen ajattelun (virheellinen?) kaava? Sitä haluan nyt selvittää. En tietenkään voi tehdä tästä laajaa tieteellistä tutkimusta, mutta itseni voin koettaa altistaa ja pohtia sitä kautta syntyviä ajatuksia.

Nyt, huomatkaa, että olen näiden kaikkien ajatusteni kanssa todella sinut, miettinyt niitä paljon ja ja juuri näistä puolista itsessäni pidän: tämä postaus ei siis ole pyrkimys saada huomiota ja hyväksyntää tai kehuja – helpompi olisi jättää tämä kokonaan tekemättä, sillä altistani itseni tässä aika kovasti myös kokemaan kolhuja, vastauksenne eivät varmasti kaikki hivele egoni sileää pintaa. Mutta ajattelin, että te jotka jollain tasolla minua olette seuranneet, voisitte auttaa vastaamalla realistisesti, ja että tämän jutun win on isommassa mittakaavassa, joka paljastuu sinullekin myöhemmin. Joskin toivon tämän jo tällaisenaan toivottavasti palvelevan muitakin: Olisikin hienoa jos kommentoisitte suoraan tähän jotta tämä avaisi kenties keskustelua ja ajatuksia. Mutta myös yksityisviestiä saa toki laittaa. Todennäköisimmin en nyt itse tässä vaiheessa ota kommentteihin kantaa muutoin kuin kiittämällä, sillä tarkoitus on prosessoida tätä isommaksi kokonaisuudeksi ajattelua. Mutta moderoin kyllä keskustelua, joten jos jokin tässä menee ala-arvoiseksi haukkumiseksi tjms, poistan kommentit tai toimin muutoin niiden tarvitsemalla tavalla. 

Kiitos jo nyt! Tästä on oikeasti minulle hyötyä, niin toivon!

 

Kuva Mirkku Merimaa

Kohtaamiset kadulla antavat voimaa

Aina kun kerron somessa jotain yksinäisyydestäni, tulee sellainen piikki yhteydenottoja: ”Hei, nähdään, tehdään jotain, tule meidän mukaan”, sanotaan. Se on aivan ihanaa ja toivon että niin tapahtuu jatkossakin, mutta jos joudut valitsemaan, lupaathan, että ennemmin, ihan arjessa ja missä tahansa kuljetkin, ottaisit tavaksesi kohdata vastaantulijasi, osoittaa jollakin eleellä – nyökkäykselllä, hymyllä tai vaan katseella – hänelle, että huomaat hänet. On niin monta jotka eivät puhu näistä ääneen, mutta saavat jo pienestä kadun kohtaamisesta voimaa elämään.

On valinta kääntyä pois tai katsoa kohti, mutta takaan, että jokainen hyötyy siitä ja saa tunteen, että olemme täällä yhdessä.

Tätä tulin ajatelleeksi juuri äsken, kun kävellessäni kadulla jouduin kerta toisensa jälkeen kohtaamaan väistyvän katseen yritykseeni hymyillä ja katsoa kohti toista. Lopulta hymyn sijaan tulinkin tosi surulliseksi, olisin tarvinnut niitä kohtaamisia todella, mutta mitä voisin tehdä asialle muuta kuin jatkaa itse yrittämistä ja muistuttaa nyt siitä sinuakin tällä tavoin? Osaatko sanoa miksi on niin paljon houkuttelevampaa kääntää katse kuin kohdata kanssakulkija reippaasti?

Kuinka sinä toimit kun lohduton yksinäisyys iskee?

Niin armoton ja arvaamaton on yksinäisyyden tunne; kulkee aalloittain ja vaihtelee voimaansa, mutta tullessaan ei jätä mitään arvailujen varaan. Yksinäisyyteni on kummallisia purskahduksia. Välillä en tunne sitä lähes lainkaan ja välillä se taas on lohduttoman kovaa. Nyt meneillään on tuo jälkimmäinen. Kai se on tämä kesä ja se, että seuraan vierestä, miten maailma menee minusta viis.

Huomaan kuitenkin, että jotain on tapahtunut suhtautumisessani yksinäisyyteeni: ehkä osaan nyt, kaikkien näiden sen kanssa painittujen vuosien jälkeen suhtautua tunteeseen armollisemmin ja maltillisemmin. Yritän olla takertumatta siihen ja antaa sen soljua sisään ja ulos omaan tahtiinsa.

Äh. Ällöttää kirjoittaa näin, sillä jokainen joka on kokenyt yksinäisyyttä, tietää, että hetkellä jolloin tuo tunne on terävimmillään kaikki ulkopuolelta syötetyt paskapuheet ”sisään ja ulos soljumisesta” ja ”tunteeseen tarttumisesta” saisi työntää maailman mustimpaan pers’aukkoon. Kun yksinäisyys iskee, kaikki lamaantuu. Tuntuu, ettei ole arvoa ihmisenä, kun kukaan ei kaipaa tai tarvitse.

Jollain tavoin näistä lamaannuksen hetkistä on kuitenkin päästävä eteenpäin, sillä kyse yksinäisyyden tunteen hallintaan saamisesta on vain toiminnassa. Itselläni keinot ovat viime aikoina olleet jotenkin kummallisen vähissä. Tänään haluaisinkin kysyä sinulta: Miten sinä, joka koet tai olet kokenut yksinäisyyttä toimit, kun lohduton yksinäisyyden hetki iskee? Millaisia keinoja käytät, mitä teet? Kirjoita pliis minulle, joko kommentoimalla tähän tai yksityisesti laittamalla viestiä Messengerissä tai sähköpostiini. Haluaisin tietää, mitä muut tekevät ja kuinka yksinäisyyttään koettavat ratkaista ja ymmärtää yksinäisyyttä tältä osin paremmin. Olisi ihanaa keskustella tästä kanssanne!

Kuva: Tua Tapper

Paradiso Garden – merkitys täyttää kuuluvuuden tarpeen

Tämä katu kuin mistä tahansa espanjalaisesta aurinkorantakaupungista, mutta silti aivan omanlaisensa. Seuraan sen elämää ja asukkaiden menoa joka ilta asuntoni terassilta. Turvallisesti etäältä katsoen koen aivan tavalliseen elämän täällä turistien kansoittamien rantojen ulkopuolella.

On kalpea Partamies – värittömyydessään poikkeuksellinen näkymä näillä auringonpaahtamilla teillä – joka kävelee ostoksista puolityhjä kauppakassi käsissään kadun toisella puolella sijaitsevan talon raput ylös, vetää oven kiinni perässään ja avaa sen uudelleen vasta seuraavana aamuna lähteäkseen. Joka päivä tämä toistuu samaan malliin vailla mitään muutosta. Mitä löytäisin hänen kauppakassistaan jos nyt kurkistaisin, kummastelen.

On Kitaramies, joka iltaisin riisuu paidan ja istuutuu työpöytänsä ääreen, kuuntelee hetken heviä ja tapailee samalla musiikin tahtiin omalla sähkökitarallaan. Sitten avaa kannettavansa, ja avoimesta parvekkeen ovesta kuulen iloisen naurun sekä hiljentyneet hetket: koko yhteisen pitkän illan, jonka Kitaramies viettää ruudun toisella puolella elävän naisen kanssa. Missä tuo nainen nyt on ja miksi mies ei soita heviä hänelle, mietin.

On Koiramies ja vähän filippiiniläiseltä näyttävä vaimo, jotka auringonlaskussa lähtevät ulkoiluttamaan isoa koiraansa ja pian palaavat takaisin terassilleen. Sen kaiteella istuu muovinen varis kertoen, että linnut eivät ole tänne tervetulleita – mutta koirat kyllä. Ja linnuttomalla terassillaan he istuvat koko illan kovaan ääneen saksankielellä puhuen, Uno-kortteja pelaten. Kuinkahan kauan vaimolla on kestänyt oppia saksankieli, ihmettelen.

On toinen talo tällä kadunpuolen, jossa myös asuu saksalaisia, he todella ovat täällä kaikkialla. Kerran herään keskellä yötä kovaan huutoon. ”Nein, du hasst mich”, ne huutavat. No, eivät kyllä huuda, mutta koska en itse osaa enää mitään muuta lausetta saksaksi, enkä syvästä unestani juuri herättyäni saa sanoista selvää, kuvittelen jälkikäteen puuttuvan paikalle tuon lauseen, tuon ainoan, jonka osaan. Eikä sekään tarkoita, että ”sinä vihaat minua”, vaan jotain muuta, jota en sitäkään enää muista. Nukahdan kesken kaiken, kesken tuon lauseen, jolla maanitellaan takaisin yön pimeydessä karkuun lähtenyttä koiraa, enkä tiedä, löytyykö se koskaan. Onkohan kaikilla saksalaisilla täällä kaverinaan koira, pohdiskelen. Entä jos ei ole, kenen nimeä ne sitten öisin huutavat?

Ovat nuorinainen ja nuorimies, jotka asuttavat naapurin hulppeaa villaa. He kulkevat korkeista porteista eestaas ja häviävät aina talonsa turvaan. Kerran he suutelevat toisiaan pitkään ja himoiten ja huomatessaan minun häveliäisyyttään poispäin vetäytyvän katseen terassiltani, he sulkevat pian taas takanaan oven. Ja aina illan tullessa he lähtevät liikkeelle kauniisiin vaatteisiin pukeutuneena kantaen mukanaan kummallisia pussukoita, joissa on paljon papereita. Miehellä on monta erilaista autoa, joilla he eri päivinä kurvaavat matkoihinsa. Minne he ovat menossa, mietin.

 

PARADISO GARDEN, nimeän katumme sen lähellä siintävän hotellin nimeä mukaillen. Paradiso Garden, täydellisten tarinoiden tie, joka kirvoittaa mielikuvitukseni huimiin sfääreihin ja valtaviin kysymyksiin puuttuvista palasista. Terassillani istuen ja tätä maailmaa seuraten voin nähdä kaiken, kirjoittaa nuo ihmiset tarinoiksi.

Senkin, että eräänä iltana kaikki menee sekaisin, kun kalpea Partamies kävelee täysi kauppakassi kädessään Koiramiehen ja vähän filippiiniläiseltä näyttävän vaimon koiran kanssa heidän ovestaan sisään. Mitä nyt tapahtuu, miksi muuttumattomimmatikin kaavat aina kumoutuvat, kummastelen käännettä.

Paradiso Gardenin päästä alkaa aurinkoranta, jonka janoiset turistit täyttävät päivittäin. Kuuma kesähuuma, virtaava viini ja humala valtaavat ilman, kun kävelee vain pienen matkan kohti tämän paratiisisaaren rantaa.

On pelipaidat: Sellaisiin tiimiä tunnustaviin t-paitoihin turistit tällä ovat pukeutuneet. Niissä lukee heidän joukkueensa nimi: ”Kaljankittaajat”, ”Saksan kovimmat runkkarit”, ”Äitisi ei tiedä missä juuri nyt olet – eikä haluakaan tietää”. Du hasst mich -saksallani nämä kaikki käännökset tiimien nimistä ovat toki arvailuja, mutta paitojensa pitäjän käyttäytymistä katsomalla kykenen kääntämään kielen kovin tarkasti.

Paitoihin on leimattu keskeisin informaatio heidän minuudestaan: se, mihin joukkoon he kuuluvat, se, keitä he ihmisinä ovat. Paidat antavat heille yhteyden, ja jokainen tietää tarkalleen mitä he yksilöinä edustavat.

Turistien tiimi matkalla jonnekin.

 

KUMMA TUNNE: täällä paratiisisaarella en ole yksinäinen. Minulla on Paradiso Garden ja se riittää. En kaipaa näiden turistien mukaan, en kaipaa kaljankittaajien tiimipaitaa päälleni merkiksi siitä, että olen tässä.

Olen tullut tänne vetäytyäkseni yksin ja tarkoituksella. Parin viikon päästä palaan taas omaan arkeeni, ja tiedän, että tämä yksinolo on turvallista, sillä olen sen itse valinnut. Olen tullut kuuntelemaan, katsomaan ja kirjoittamaan. Minulla on täällä tehtävä, joka täyttää minut ja joka antaa merkityksen. Minulla on sellainen ihan oma paradiso garden.

Mietin merkitystä: miten tärkeää on se, että ihminen kokee itsellään olevan jotain merkityksellistä, jotain jonka vuoksi elää, jonkin joka määrittää hänen kuuluvuutensa tarpeen. Olkoonpa se sitten ihminen, tiimi tai jokin tehtävä. Tärkeintä on saada täyte tarpeelleen merkityksestä, sellaisesta kokonaisuudesta, joka antaa tunteen tarpeellisuudesta. Jotain, jonka pariin voi aina palata ja tietää, että tässä on minun suuntani.

Tämän kaiken Paradiso Garden minulle opettaa.

Haluatko päästä elämässä helpolla? Älä sitten ainakaan lue minun kirjoituksiani – Ymmärtääkseen yksinäisyyttä on mentävä matkalle minuuteen

Yleisön pyynnöstä kirjoittamiseni Hidasta elämää -sivustolle saa tulevaisuudessa jatkoa, kun jaan siellä havaintoja ajatuksistani ”Ihmisten keskellä”. Myös MaiLifeen tulen nostamaan nämä tekstini sellaisenaan, mutta – ainakin silloin tällöin – kirjoitan niihin liittyen myös pienen ”kommenttiraidan”, jatkoajatuksen kustakin tekstistäni ja sen taustoista.

Tänään haluan kirjoittaa helpoista vastauksista.

Ajatus tuohon tuoreeseen tekstiini ”Ymmärtääkseen yksinäisyyttä on mentävä matkalle minuuteen” Hidasta elämää -sivustolla syntyi palautteesta, jonka sain ensimmäisistä vieraskynä kirjoituksistani. Lukija koki, että jakaessani ”vain” vertaistarinaa siitä miten olen yksinäisyyden kokenut, kukaan toinen yksinäinen ei voisi saada mitään apua. Hän halusi minun kirjoittavan keinoista ja tarjoavan mallia siihen, millaisin askelein yksinäisyydestä voisi päästä eroon. Hän kyseenalaisti mahtaisinko itsekään tietää mitään ratkaisuista, vai kirjoittaisinko vain”minä-minä”-tarinaa paremman puutteessa.

VASTAREAKTIO, sellaisen olen kokenut itsekin kymmeniä kertoja. Olen lukenut valtavan määrän elämäntaito-oppaita ja imenyt itseeni niistä ajatuksia ihmisyydestä, milloin mistäkin näkökulmasta. On ihana seurata sellaisia selkeitä steppejä, jotka vapauttavat huolista, ohjaavat mahdolliseen muutokseen ja tarjoavat voimaantumisen hurmion. Mutta silloin, kun kohtaan jotain liian vaikeaa, minulta ajattelua tai toimintaa vaativaa tai törmään peiliin itsestäni ja omista vaikeimmista virheistäni, syntyy vastareaktio. En pidä kuulemastani, vaan haluan painaa kirjan kiinni.

Miten meistä on tullut sellaisia, että vaadimme vain helppoja vastauksia?

NOPEAT fiksaukset ja self help -kaavat tappavat toiminnan, ne tappavat ihmisen oman älyn ja toimintakyvyn. Ne tekevät tietoisuudesta naiivia ja elämästä itsestäänselvää. Kaiken ytimessä tulisi olla kyky tarkastella itseään kriittisesti, ei itsestäänselvyytenä tai helppoina ylhäältäpäin jonkun viisaamman kiteyttäminä yleistyksinä.

Oma elämä on helppo ulkoistaa erilaisiin oppaisiin, uskoa, että on kevyt tie, sellainen, joka viidellä askeleella voimaannuttaa ja vie vapauteen. Mutta voimaantuminen ei itsessään riitä muutoksen aikaansaamiseksi, se ei vapauta, vaan päinvastoin voi jopa tehdä entistä onnettomaksi, kun lukija saa mallin, että kaiken pitäisi olla niin helppoa, vaikkei sitten käytännössä elämässä kuitenkaan mikään muutu. Helppojen vastausten maailmaan ei voi jäädä loputtomiksi ajoiksi, jos haluaa jotain tapahtuvan.

Oman voiman täytyy antaa virrata toiminnassa. Tarvitaan toimintaa ja se puolestaan tarkoittaa pitkiäkin aikoja ja painiskelua turhauttavissa tunteissa, mutta juuri nuo todelliset tunteet on kohdattava.

Ah tätä kaunista maisemaa, jota nyt illasta toiseen auringonlaskun aikaan saan katsoa. Sen myötä toivotan sinulle levollista juhannusta!

 

JOKAISELLE elämänalueelle nykyisin ulottuvan self help -maailman suurin ongelma on se, että se kasaa meidät yhteen tuohon valtavaan voimaantumiseen toistamaan joukkohypnoosia muistuttavassa tilassa toinen toistaan itsestäänselvempiä mantroja siitä, kuinka muutos tapahtuu tai elämä muuttuu. Tuo hypnoositila poistaa kaiken itsekriittisyyden, virtaviivaistaa elämän jonkinlaiseksi kummalliseksi kauneudeksi, jota todellisuus ei ole ikinä tavannut.

Self help -maailman mahdollisuus puolestaan on siinä, että se sysää ihmisen liikkeelle ja hän itse tajuaa, että tämä kaikki vaatii valtavasti työtä asettuakseen arkeen. Se sysää halun kohdata todellisuus ja toimia itsenäisenä, aktiivisena yksilönä, joka ei hypnoosin haalentuessa anna tahdon toimia haihtua helposti.

Siksi tarvitaan kirjoittajia, jotka sanovat sen mitä lukija ei osaa odottaa, tai halua kuulla päästäkseen itse helpolla; kirjoittajia, jotka kertovat vain oman totuutensa. Tuo totuus on se, joka lopulta tarjoaa vastauksia, herättää kysymyksiä edelleen ja sysää lukijansa liikkeeseen.

Jos vain pakenemme alituisesti, vetäydymme turvallisten ja valmiiksipureskeltujen ideoiden äärelle, mikään ei muutu. Me emme muutu.

En halua tarjota helppoa, vaan oivallukseni elämästä tekevät myös kovasti kipeää, ja minun lailla lukijani joutuu kohtaamaan myös itsensä. Juuri siihen minä työlläni pyrin ja siksi en tarjoa aina vain valmiita vastauksia. Enhän minä muuten tarinaani näin avoimesti jakaisi, juuri tällä tavoin, jollen tietäisi sen liikuttavan toisia ja olevan tarpeellista myös muille.

Mikä muu merkitys on kirjoittamisella ja tarinoiden jakamisella, jos niiden tarkoitus ei ole palvella toisten hyvää? Kirjoitukseni eivät ole mitään, jos ne eivät sysää sinua jollain tavoin liikkeelle, ajatteluasi uusille ja, kyllä, itseäsi haastaville ja ravisteleville radoille.

 

Tämä mielessä pitäen, tässä sinulle luettavaksesi uusi kirjoitukseni, joka on nyt julkaistu Hidasta elämää -sivustolla:

 

Ymmärtääkseen yksinäisyyttä on mentävä matkalle minuuteen

Kirjoitin keväällä Hidasta elämää -vieraskynässä kolme kertomusta yksinäisyydestäni. Tekstien ilmestyttyä sain viestin eräältä lukijalta.

”Pelkästään vertaiskokemukset eivät auta ketään kohti parempaa, pitäisi olla jotain käytännön keinoja, edes jotain pientä, joilla voisi yrittää vaikuttaa omaan mieleen. Tuskin Maijakaan selvisi yksinäisyyden kokemuksesta pelkästään ajattelemalla ”tämä on tunne mutta ei todellisuus”, lukija kirjoitti.

Kiitollisena tästä tärkeästä ajatuksesta jäin pitkäksi toviksi pohtimaan pieniä keinoja, joilla voittaa yksinäisyys. Kuinka sellaiset olisivat kiteytettävissä ja toisen ihmisen kopioitavissa käytäntöön?

Kunpa voisin kertoa yhdellä kertaa kaiken mitä olen oppinut, mietin tuskissani. Siihen en kuitenkaan kykene, sillä yksinäisyys ei ole ratkaistavissa yhdessä blogitekstissä, ei kenties kymmenessäkään. Haluan kuitenkin yrittää syventää ymmärrystä yksinäisyydestä, sen olemuksesta ja ratkaisuista, ja siksi kirjoitan jatkossa aiheesta vielä jatkossa lisää tässä blogissa.

”Yksinäisyys on minuuteen elämän varrella nakertuva käsitys itsestä yksilönä ja suhteessa muihin – se on minuuden määritelmä ihmisten keskellä”, olen kiteyttänyt viime aikoina yksinäisyyden olemuksen.

Ensin on tehtävä selväksi kaksi tärkeä asiaa: Yksinäisyyttä ei voi koskaan kokonaan poistaa tai ratkaista, mutta tunnetta voi vähentää. Minä en ole ”selvinnyt yksinäisyydestä”, se ei ole mahdollistakaan. Yksinäisyys tulee aina olemaan osa elämääni, mutta nyt, ymmärtäessäni sitä paremmin, osaan hallita sitä – vain irrottamalla haitalliset ajatukset kokemuksistaan voi yksinäisyyden haitallista voimaa ja otetta omasta elämästä pienentää.

Ja toiseksi: Mikään ulkoa annettu ohje ei tuo täydellistä muutosta. Ainoa keino käsittää yksinäisyys on ensin pysähtyä, kohdata itsensä ja oma tarinansa sekä tunnistaa ja tunnustaa tunteensa itselleen. Yksinäisyys on kunkin ihmisen henkilökohtainen prosessi, oma yksityinen polku.

Elämäntaito-oppaiden aikakaudella olemme tottuneet, että tunteiden käsittelemiseen, selviytymiseen tai itsensä voittamiseen pitäisi olla tarjolla helppoja, muutaman askeleen malleja. Mitä enemmän yksinäisyyteen perehtyy, sitä tarkemmin hahmottaa, kuinka monimutkaisesta kudelmasta kokemuksia yksinäisyys syntyy ja miten syvälle omaan minäkäsitykseen tuo tunne kietoutuu.

Jotta voi ymmärtää yksinäisyyttä, on hyväksyttävä, ettei helppoja malleja ole, ja aivan aluksi on lähdettävä matkalle minuuteen.

Minun matkani alkoi kahdeksan vuotta sitten elämänmuutoksen yhteydessä. Etsin itseäni monissa eri paikoissa asettuen kussakin vaiheessa hyvin erilaisiin rooleihin. Ajattelin, että kyseessä on uuden suunnan ja ammatin löytäminen, mutta pian huomasin, että pohjalla olikin isompi kysymys: Minuuteeni tiukasti kietoutunut kokemus yksinäisyydestä, joka oli seurannut elämäni kaikissa vaiheissa. Oivalsin, että voidakseni löytää paikkani uudelleen, minun olisikin selvitettävä yksinäisyyteeni.

On vaatinut vuosia ja ääretöntä rohkeutta astua itseni eteen vastustamatta. On täytynyt löytää sille aika ja sitoutua tekemään töitä sekä hyväksyä, että tällä matkalla koko käsitys itsestä muuttuu. Se on pelottavaa, mutta juuri siksi, että se asettaa pelkojen äärelle, tuo matka minuuteen vapauttaa vähitellen.

Tulet teksteissäni tapaamaan jatkossa muiden muassa Samppanjapissiksen, Urheiluvaimon, Kalastajanapulaisen ja sen ehkä kaikista käänteentekevimmän, Nimettömän linnun, jolle yksinäisyyden vyyhti alkoi vähitellen purkautua. Kaikki nuo hahmot olen minä, minuuteni ilmentymiä elämäni eri vaiheissa, joihin tutustuminen – niin toivon – antaa myös sinulle avaimia ymmärtää sekä käsitellä yksinäisyyttä. Kirjoitan omista kokemuksistani ja yksilötasolta, mutta myös havainnoistani ihmisten keskellä, sillä ratkaisut yksinäisyyteen ovat yksilön lisäksi myös yhteiskunnan käsissä.

Toivon, että hyväksyt ajatukseni, että vain tällä tavoin, päästämällä sinut lähelleni voin auttaa ja olet sen avulla myös valmis ottamaan turvallisen riskin pysähtyä oman elämäsi äärelle.

Aiemmat vieraskynä-kirjoitukseni voit lukea täältä, täältä ja täältä.

Epäluottamus eristää ihmiset toisistaan – tarina komeasta argentiinalaisesta

Kävelen pitkin mallorcalaista rantakatua omiin ajatuksiini syventyneenä. Naputan samalla kiivaasti kännykän muistioon mieleeni juuri pälkähtänyttä ajatusta, olenhan vetäytynyt reissuun kirjoittamaan isoa urakkaa valmiimmaksi, ja tekstinpalaset tunkevat tajuntaani nyt kaikkialla. Kirjoitustyö on matkani päätarkoitus, ja päivissäni on jo selkeä rytmi: herättyäni suuntaan aamulenkille ja sitten palaan takaisin vuokraamalleni yksityisasunnolle kirjoittamaan koko päiväksi. Tänä aamuna olen päättänyt kuitenkin tehdä toisin ja lähteä rantaan ottamaan aurinkoa hetkeksi ennen päivän töitä.

Luoja paratkoon sitä saksankielistä juhlatunnelmaa, joka jo aamukymmeneltä kohoaa silmieni eteen kipittäessäni kovaa vauhtia ohi saksalaisturistien kansoittaman aurinkorannan. Aamuisilla lenkeilläni olen löytänyt pienen paikallisten suosiman, rauhallisen yksityisrannan pienen kävelymatkan päästä, mutta sinne pitää kulkea ohi kaiken tämän hulluuden. 

Päänsisäinen luova kaaokseni sekä aamuauringon ja viinan marinoimat turistit; kaikki tässä yhdessä hetkessä kokemani maailmat sekoittuvat kummallisella tavalla päässäni ja tuntuu lähinnä, että olisin saksalaisten kanssa jalkapallo-ottelussa. Tiedätkö sen kummallisen mölinän, joka syntyy joukkuettaan kannattavista mieskatsojista jalkapallopelissä? Se kaikuu kovaa korvissani nyt.

Siksi suorastaan hätkähdän, kun joku suhauttaa polkupyörällään vierelleni.

”Huh, minun piti oikein ottaa rivakampi tahti tuolla turistien ja autojen lomassa, kun yritin saada sinut kiinni”, tuntematon mies sanoo espanjaa särähtelevällä englannillaan.

”Niin, taidan olla aika nopea kävelijä”, tuumaan hänelle ihmetellen tuota täyttä katkosta maailmaan, jossa juuri olen kulkenut saksalaisten jalkapallokenttien kautta. Kuka ihme tämä mies on ja kuinka pitkään hän on kävelyäni jo seurannut?

Hän pyytää lupaa saada pyöräillä vierelläni, kysyy minne olen matkalla. Nyökkään hänelle hyväksyvästi, ja kerron yksitysrannasta, jolle olen menossa. Samaan hengenvetoon tajuan pahoitella omaa poissaolevuuttani ja kerron, että menen nyt muissa maailmoissa, sillä olen tarkoituksella vetäytynyt yksinoloon.

”Aah, Suomi! Minä olen Argentiinasta kotoisin”, mies sanoo huomattavan huojentuneena kun kerron, etten ole saksalainen.

”Miksi haluat olla yksin?” hän kysyy.

 

TOISEN yksityisyyteen ei tungeta, kaikuu suomalainen mantra päässäni. Mutta täällä espanjalaisella rannalla, argentiinalaisen pyöräillessä vieressä, tuota yksityisyyttä ei tunneta.

Kerron olevani toimittaja ja kirjoitushommissa tällä matkalla. Sitä en kuitenkaan argentiinalaiselle tunnusta, että toivoisin hänen jättävän minut rauhaan. Mitä ihmettä hän haluaa? Ja miksi kaikesta tästä ihmisvirrasta hän on päättänyt lähteä juuri minun perääni?

Juttelen niitä näitä osoittamatta isompaa kiinnostusta häneen, sellainen on ennenkin pelastanut kuumottavista tilanteista.

Huojennukseni on tienristeys. Saavumme kujalle, josta erkanee tie rannalle. Hänen pyöräilymatkansa päätepiste jatkuu toiseen suuntaan risteyksestä, ja hyvästelemme.

”Oli hauska tavata, nähdään taas”, huikkaan hänelle kevyesti ja olen valmiina sujahtamaan taas kirjailijamaailmaani, mieleni suojiin turvallisen rauhalliseen paikkaan, jossa saan olla poissa kenenkään katseilta.

Nyt tuon rauhan kuitenkin rikkoo sinne pilkahtava kummallinen ajatus: Olisipa ehkä ollutkin hauskaa vielä jatkaa matkaa argentiinalaisen kanssa, miksi halusin hänestä nopeasti eroon? Ehkä eristäytyneisyyteni olisi vielä hetken pidempään kestänyt keskustelua hänen kanssaan.

 

KULJEN muutaman metrin, kun takaani kuuluu pyrönjarrujen kitinä.

”Sallisitko, jos kävelisin kanssasi vielä hetken”, argentiinalainen kysyy kauniisti. Hän on kääntynyt kannoillaan ja lähtenyt perääni uudelleen.

Itsehän jatkoa tilasin, hymähdän mielessäni, ja annan hänelle taas luvan. Hän hyppää pois pyörän selästä ja alkaa taluttaa kulkupeliään.

Hän kysyy mistä kirjoitan kirjaa, ja kerron, että se on tarina, joka pohjaa omiin kokemuksiini elämässä.

”Olet noin nuori, kuinka sinulla voi olla niin paljon jo nyt elettyä elämää, että siitä saa ihan kirjan?”, hän ihmettelee.

Kerron olevani jo 37-vuotias, mutta kai tähänkin ikääni nähden ehtinyt aika paljon kokea, jotta kirjoittaa kannattaa.

”Mutta uskon kyllä, että meillä kaikilla on tarina, jossa riittää aineksia muille jaettavaksi”, jatkan ja katsahdan häntä.

Hän pysähtyy, selvästi pohtien asiaa, ja alkaa kertoa omaa tarinaansa siitä, kuinka Argentiinasta lähdettyään on reissannut ympäri maailmaa asettuen nyt Mallorcalle. Se on kiehtova tarina, ja hän… no, onhan hän nyt ihan syötävän komea.

 

OLEMME saapuneet rannalle, ja ehtineet jo jutella hyvän tovin, mutta argentiinalainen tuntuu toivovan keskustelullemme vielä jatkoa. Hän katsahtaa minua, ja sanoo taas kysyvän näköisenä:

”Taidat nyt haluta takaisin omaan rauhaasi?”

 

Mallorcan Arenalissa näyttää tältä.

 

Minulla on kaksi vaihtoehtoa. Voin pyytää häntä jäämään vielä seuraani tai kauniisti kehottaa tässä vaiheessa poistumaan.

Vaikka mihin suuntaan aivoni ajattelurattaat haluaisinkaan kääntää, en voi välttyä miettimästä, mitä tuo mies haluaa. Hän on maailman kohtelian, kiinnostavin ja rauhallisin, mutta silti minä pelkään mitä hän saattaisikaan minulle tehdä tai minulta haluta, jos sallisin hänelle vielä seuraani.

”Kyllä, jos et pahastu, niin jatkaisin päivää nyt yksin, sillä tämä kirjoitusprosessi tunkee läpi kaikkialta, vastaan hänelle totuudemukaisesti, ja jatkan:

”Ehkä näemme vielä uudelleen”.

Näin hyvästelemme jo toistamiseen. Alan kävellä kohti rannan toista laitaa, suojaan ja mahdollisimman kauas hänestä. Näen miten argentiinalainen raahaa polkupyöräänsä pitkiä betonirappusia ylös mäenrinnettä, ja minua hymyilyttää, sillä onhan tuo näkymä suhteellisen suloinen. Huomaan miten hän pysähtyy rappusten yläpäähän ja jää pitkäksi aikaa sinne tuijottamaan rantaa. Tunnen poraavan katseen myös selässäni, ja hyvin hitaasti, jotain kammottavaa käännettä peläten, alan riisua vaatteitani niiden alle pukemieni bikinien päältä.

Asetan pyyhkeen maahan ja tartun kirjaan, jonka olen rantalukemisekseni ottanut mukaan. Kirja tarjoaa minulle turvallisen keinon päästä pois tilanteesta omaan rauhaani. Syvennyn siihen hetkeksi, ja kun nostan pääni seuraavan kerran, huomaan, että argentiinalainen on laskeutunut takaisin alas rappusia ja istuu nyt rantalaiturilla.

Työnnän pääni takaisin kirjaan ja vannotan itseni pysymään täällä niin pitkään, että mies lähtee pois. Ehkä hän odottaisi ikuisuuden vain päästäkseen takaisin seuraani? Pääni hakkaa kaikenlaisia kauhukertomuksia siitä, miten yksin matkustava nainen on vuosien jälkeen ajautunut luurankona rantaan kaiken kokemansa kauhun jäljiltä.

Seuraavan kerran, kun nostan pääni kirjasta, argentiinalaista ei enää näy.

Tässä minun salainen, ihana rantani.

 

TOISEN yksityisyyteen ei tungeta. Tämä mantra tarkoittaa, että muille on annettava oma tila, niin minun muille kuin muiden minulle, eikä sinne saa mennä omilla muka tärkeillä asioillaan sorkkimaan. Eikä, luoja paratkoon, ainakaan keskeyttää ihmistä silloin, kun hän näyttää vetäytyneen omaan rauhaansa.

Tätä mantraa olen miettinyt läpikotaisin nyt tavattuani argentiinalaisen. Olen pohtinut pääni puhki pelkoa; sitä itselleni tuttua asetelmaa, jossa aina tällaisessa tilanteessa valitsen paeta. Vain varmuuden vuoksiko valitsen epäillä toisesta pahinta ja työntää hänet syrjään, jotta säästyisin?

Miltä haluan säästyä? Mistä pelkoni kumpuaa?

Olen miettinyt luottamusta toisiin ihmisiin. Miksi aina ajattelen ensimmäisenä, että he haluavat minulle jotain pahaa? Pohdin luottamusta itseeni: uskallanko todella avautua toiselle ja antaa palan itsestäni?

Miksi nyt suljin mahdollisuuden pois, monta kertaa? Vetosin kirjailijan kiireisiini; perustelin päätöstäni vetäytyä tarpeeseellani olla yksin ja ajatella. Ne ovat täysin totta, ja kirjoittaminen tärkein prioriteetti reissullani, mutta olisinko kuitenkin vielä pienen hetken vielä voinut toimia toisin ja päästää argentiinalaisen hetkeksi pidempään elämääni, jotta voisin kuulla hänen tarinaansa vielä syvempään. Ehkä hän ei olisikaan nylkenyt minua luurangoksi Välimeren vietäväksi.

Kannattaako aina ajatella pahinta toisesta?

 

YKSINÄISYYTTÄ koskevissa tutkimuksissa on tultu yhteen erityiseen tulokseen: Yksinäiseksi itsensä kokevat tuntevat suurempaa luottamuspuolaa toisia ihmisiä kohtaan. Muut ihmiset näyttäytyvät yksinäiselle uhakana, ja tämä estää toisten lähelle päästämisen ja heihin tutustumisen.

Olen itse aina ollut tällainen: lähtökohtaisesti pelkään toisten ihmisten tarkoitusperiä, sitä, mitä muut minusta haluavat.

On jännä, että esimerkiksi olen itse ylipäänsä onnistunut olemaan kahdessa pidemmässä parisuhteessa, sillä minun on luottamuksen takia hyvin vaikea päästää ihmisiä lähelleni. Tämähän on suorastaan ristiriitaista: toisaalta olen maailman helposti lähestyttävin ihminen, joka tulee toimeen kaikkien kanssa – kirjoitankin syvimmistä tuntemuksistani muille hyvin avoimesti.

Mutta siellä, kaiken keskellä, kulkee tarkka raja, sellainen, joka eristää tiukimman yksityisyyden ja syvimmät tunteet ulkopuolisilta, estää sellaisen läheisen, ihminen ihmiselle -tutustumisen. Sen rajan rakentaa pelko siitä, että toinen satuttaa ja haluaa vain hyötyä sekä saatuaan haluamansa hylkää.

Tuo pelon raja eristää minut muista, tukahduttaa aidon yhteyden mahdollisuuden ja syvempien suhteiden syntymisen.

ON tunnustettava kaksi asiaa. Ensinnäkin, juuri nyt, palatessani mielessäni eiliseen kohtaamiseen, harmittaa vietävästi, etten kutsunut argentiinalaista sittenkin seuraani pidemmäksi aikaa. Se olisi voinut avata minulle aivan uuden maailman, tätäkin tekstiä isompia ajatuksia, mutta jotka nyt päätin sulkea pois, sillä toisen yksityisyyteen ei tungeta. Ja se, että suljin itseni häneltä, tarkoitti nyt, että  minun epäluottamukseni eristi meidät ihmisinä toisistamme.

Toiseksi, tämän tekstin kirjoittaminen nolottaa, sillä kuva minustahan on sellainen, että heittäydyn aina kaikkeen ja annan palaa. Sitä kuvaahan minun tulisi ylläpitää ja kertoa seikkailuista, joihin komean argentiinalaisen kanssa sysäydyin, eikö niin?

Mutta ei. Nyt minä kirjoitan tätä sinulle, ja totean: Ihmisellä voi olla isoja ajatusten lukkoja suhteessa luottamukseen. Näihin omiin rajoihini on perehdyttävä, mietittävä mistä ne syntyvät ja mitkä on niiden syyt. Ja erityisesti: voisiko asialle tehdä jotain, jotta saisi takaisin luottamuksen? Sillä enhän minäkään toivo, että lopun elämääni annan pelkojeni rakentamien rajojen eristää minut toisista ihmisistä.

Mutta vaikka tuo eilinen vain pieni hetki se lopulta oli, ajatella, minkälaisen ajatuksen tuo kohtaaminen argentiinalaisen kanssa saattoikaan synnyttää!

 

Tämä leveä hymy siitä syystä, komealle argentiinalaiselle. Ja ehkä vähän siitäkin, etten ainakaan tällä kertaa päätynyt luurangoksi Välimereen. Ja ihan ehdottomasti siksi, että jo viikon oltuani, ja voimaannuttuani itse tästä tekstistäni, olen nyt menossa ensimmäistä kertaa ulos illalliselle tällä reissualla. Ja ehkä hymy vähän siitäkin, että huomisen aamuni ajattelin aloittaa taas omalla yksityisellä rannallani… Katsotaan, kuinka sitten käy!

/Äm

Yksinäisyydestä syntyy helposti kierre, joka johtaa syvemmälle yksinäisyyteen – Mutta se on mahdollista katkaista

Tässä viimeisin kirjoitukseni tämänkertaisista Hidasta elämää -sivuston vieraskynistä.

 

* * *

Yksinäisyydestä syntyy helposti kierre, joka johtaa syvemmälle yksinäisyyteen – Mutta se on mahdollista katkaista
(Julkaistu Hidasta elämää -sivustolla 8.4.2019)

 

Miksi ihmiset kadulla kääntävät katseensa pois, kun kävelen vastaan? Kukaan ei heitä hymyä tai tervehdi toisiaan, ja samalla itse leijun yksinäisenä kaikkien keskellä saamatta kaipaamaani kontaktia kehenkään.

Olen seurannut mielenkiinnolla niin ihmisten käyttäytymistä arjessa kuin julkista keskustelua yksinäisyydestä.

Merkillepantavaa on huolipuhe. Ollaan kauhuissaan ja säikähdetään jos joku kertoo yksinäisyydestään. Järjestetään hankkeita, joissa haetaan helpotusta kärsivälle. Se on toki tärkeää, mutta haluaisin, että maailma ymmärtäisi: yksinäistä ei voi pelastaa.

Ulkopuolisten hätääntyminen ei välttämättä auta yksinäisyydessä taistelevaa, sillä asia on aina yksilön kokemus. Entä jos huolipuheella yksinäisyyteen liittyvää tabua rakennetaankin vain syvemmäksi ja lamaannutetaan yksinäistä yhä enemmän?

Koska olen itse yksinäinen, tiedän, että yksinäinen haluaa tulla kohdatuksi, että moikataan keskellä katua, hymyillään, kysytään mitä kuuluu. Niin pieni jo riittää, ja tämän arjen kohtaamisen tulisi olla jokaisen vastuulla!

Toivon, että yksinäisyydestä poistuisi ulkopuolisen kauhistelun leima ja että yksinäiset puolestaan itse ymmärtäisivät, että asialle voi tehdä jotain; että kyse on paljon omasta mielestä.

Olen tehnyt paljon töitä ymmärtääkseni mitä voin tehdä, jos haluan muutoksen tilanteeseeni. En ole tutkinut asiaa terapiassa, vaan oivaltanut nämä asiat itse, ja siksi tuntuu tärkeältä jakaa yksi suurimmista löydöistäni.

Tiedän, että hylätyksi tulemisen pelko on usein vahvempi kuin se, että näkisi mahdollisuuden saada helpotusta tilanteeseen. Yksinäisyyden möykky tuntuu mahdottomalta ymmärtää ja on helpompi kaivautua syvemmälle yksinäisyyteen kuin tarttua toimeen. Mutta uhriutuminen tai vaikeneminen eivät kannata.

Itselleni olennaista oli oivaltaa, että yksinäisyys on tunne ja tulkinta, joka on syntynyt minussa erilaisten kokemusten seurauksena. Yksinäisyys on minulle totta, tulkinta kasaantuneista kokemuksista, mutta se ei ole todellisuus.

Jos minut on hylätty lapsena, se ei tarkoita, että kaikki hylkäisivät minut. Tai jos olen joutunut sopeutumaan nopeasti vaihtuviin tilanteisiin ja paikkoihin, ei se tarkoita, etten voi rakentaa jonnekin juuria. Tai jos joku toinen on kokenut, että kaverit koulun pihalla syrjivät, sekään ei tarkoita, että kukaan ei koskaan haluaisi olla kaveri.

Yksinäisyydestä muodostuu helposti kokijalleen karu kierre, niin oli varassa käydä minullekin. Ymmärsin, että voin itse muuttaa totuuttani tiedostamalla itseni, kokemukseni ja ajattelumallini. Kokemus vahvistaa totuuttani. Mitä enemmän koen tiettyä toimintaa, sitä vahvemmaksi totuudeksi se rakentuu. Ehkä silloin myös positiiviset kokemukset voisi kasaantua ja muodostua vahvemmaksi totuudeksi?

Yksinäisyyden ratkaisemista ei voi ulkoistaa. Olen itse myös ajatellut, että kenties minun on hyväksyttävä yksinäisyyden olevan tunne, joka seuraa elämässäni aina; vain muuttaen muotoaan ja laatuaan. Mutta sitten minulla on siitä jo parempi ote, eikä se saata epätoivoon, sillä tiedän, että itse voin vaikuttaa.

Kuva Ihana elämys

Olen sinkku koska pelkään itseäni – Miksi annamme mielen vankiloiden hallita elämäämme?

ULKOPUOLINEN katse on hurja; se tuntuu näkevän itseäni tarkemmin, miksi elän elämääni kuten elän. Sinkkuuteni saa jatkuvasti arvioita ihmisiltä, jotka tietävät paremmin: 

”Olet yksin siksi, koska olet nirso ja liian valikoiva. Tavoittelet jotain, mitä et voi saada”, ne kuuluvat ykskantaan.   

Olen aika raakileena tämän asian kanssa, mutta päättänyt kuitenkin jakaa julkisesti ajatukseni aidoimmillaan ja tuoreimmillaan, jotta muutkin voisivat tehdä esimerkkini kautta löytöjä itseen.

Vaikka altistan omat ajatukseni muiden eteen, itsetuntoni parisuhteeseen liittyvissä kysymyksissä on kuitenkin melko heikko, ja siksi tällaiset kommentit raastavat usein syvältä. 

En oikeastaan enää jaksa yhtään ihmettelyjä tai viisaita tietäjiä, jotka kertovat sinkkuuteni syyt ja jakelevat anteliaasti kärkkäitä neuvojaan. Sen sijaan haluan jakaa suuren oivalluksen, jonka olen tehnyt. Haluan keskustella kanssasi mielen vankiloista – siitä, kuinka kummallisia ajattelun lukkoja ihminen itselleen rakentaa ja antaa niiden ohjata elämäänsä.


EI. En ole nirso, enkä tavoittele kuuta taivaalta; enhän luoja paratkoon viiteen vuoteen ole edes antanut mahdollisuuksia parisuhteelle. En ole treffaillut, en ole etsinyt. Olen vain koettanut parantua.

Olen kirjoittanut jo niin monta kertaa elämästä, jota elin, kun viimeksi olen ollut parisuhteessa. Siksi kertaan tarinan vain lyhyesti ja voit lukea lisää siitä tämän tekstin lopusta löytyvistä linkeistä.

Edellisessä suhteessani asuimme Ruotsissa, ja toisen elämä määritti arkemme tahdin, sillä hänen työnsä takia muutimme Suomesta. Minä jäin syrjään, yksinäiseksi koettaen rakentaa omaa elämää uuteen maahan. 

Mutta sitä en ole kertonut, mitä minulle tapahtui tuon kaiken keskellä. En siksi, että on hävettänyt, en siitä syystä, että muutuin kaiken keskellä itsellenikin tuntemattomaksi.

Minusta tuli tuossa suhteessa kaikkien vaikeuksien alla nalkuttava, roikkuva ja riiippuva – läheisriippuvainen, arvioisin näin jälkikäteen. Kaikki ilo imeytyi minusta pois, hymy karisi huuliltani. Katsoessani peiliin, näin hirviön, jota vihasin itsekin. Mutten osannut tehdä sille mitään, enkä saanut sitä pois itsestäni, olosuhteet ja osaamattomuutemme voittaa vaikeudet kiinnittivät sen minuun yhä tiukemmin.

Kaikki tämä oli osallisena siinä, että suhde päättyi eroon, vaikka sille paljon muitakin itsestäni riippumattomia syitä oli. 

Viiimeiset vuodet eron jälkeen olen rakentanut itsetuntoani uudelleen, elämääni alusta ja nollasta. Olen toipunut, vahvistunut ja tehnyt valtavan määrän töitä.

Mutta parisuhteelle en ole antanut minkäänlaista mahdollisuutta. 

Kuva: Matti Myller

 

PITKÄÄN olen ajatellut, että jaloilleen pääseminen vie aikaa, että olen vielä niin heikko, etten pysty aloittamaan uutta. Mutta yhtäkkiä havahduin; entä jos kyse ei olekaan enää toipumisesta, paranemisesta?

Entä jos olen vanginnut itseni omaan mieleeni?

Olen sinkku siksi, että pelkään itseäni, oivalsin. 

Viimeisimmäksi jääneen parisuhteeni huonoon kokemukseeni pohjaten ajattelen, että jos olen parisuhteessa, vaarana on, että ajaudun riippuvaksi jälleen. Että minusta tulee kamala ja huutava akka, hirviö, jota en missään maailman tilanteessa halua olla itselleni enkä kenellekään muulle. Pelkään valuvani taas samaan kaavaan ja että minusta tulee samanlainen kuin aiemmassa suhteessani. En usko itseeni parisuhteen kontekstissa.

Tämä mielikuva kahlitsee minua. En näe muuta totuutta.

Kuvani parisuhteesta ja itsessäni siinä on värittynyt mustaksi synkän kokemukseni seurauksena. Lukkiutunut ajatukseni itsestäni kahlitsee ja hallitsee niin voimakkaasti, että suljen kaiken parisuhteen mahdollisuuden pois. Vaikka saattaisinhan myös yllättyä positiivisesti itsestäni?


SYY sinkkuuteeni olen minä itse.

Syy sinkkuuteeni on, että pelkään itseäni.

Tuon pelon rakennan aivan itse, joka päivä uudelleen. Asioita on sattunut ja tapahtunut, ja muutkin ihmiset niiden kulkuun vaikuttaneet, mutta itse olen valinnut lukita itseni pelkoon sen sijaan, että näkisin mahdollisuuden.

Mitä pidempään annan tämän pelon rajoittaa elämääni, sitä syvemmälle itseni itseni ajan pelkoon – yksinäisyyteenkin. Sitä kauemmaksi itseni etäännytän hyvästä, joka voisi tulla.

Mitä kauemmin olen tämän pelon antanut lukita minut mieleni vankilaan, sitä varmempi olen juuri tänään, että on vain yksi ratkaisu, jolla voin päästä eteepäin – jos eteepäin haluan mennä.

Päätös. On itse tehtävä päätös siitä haluanko luopua pelostani vai jatkanko elämääni sen kanssa.


AJATELLA, millaisia mielen vankiloita ihminen itselleen rakentaa ja kuinka paljon hyvää ne voivat estää tulemasta! Tämä pätee niin moneen muuhunkin asiaan kuin vain parisuhteeseen.

Oletko sinä rakentanut itsellesi jonkin mielen vankilan? Millainen se on? Voisitko tehdä päätöksen luopua siitä?

 

Kuva: Matti Myller

 

Linkkejä aiemmin kirjoittamaani/minusta kirjoitettuun:

Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi, kun elin miehen rahoilla
Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää
Rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin – näin selvisin, vaikka mieleni romahti
”Mies jätti – nyt olen rahaton ja asunnoton” – Joululoma päättyi shokkiin, kun Maijan mies kertoi haluavansa erota

Ja luithan jo tämän uusimman vieraskynäni Hidasta elämää -sivustolle!
Olin parisuhteessa yksinäisempi kuin koskaan – Toinen ihminen ei voi poistaa tarvetta yksinäisyyden takana

”Olen yksinäinen, vaikka minulla on paljon seuraa – Tuntuu siltä, ettei minulla ole merkitystä”

Yksinäisyydelle on annettava kasvoja ja ääniä, jotta sitä olisi helpompi ymmärtää. Siksi olen valinnut puhua omasta yksinäisyydestäni julkisesti aina, kun pyydetään. Nyt luvassa on muutaman vieraskynä-kirjoituksen sarja Hidasta elämää -sivustolle, jaan ne sellaisenaan myös täällä MaiLifessa.

Tässä ensimmäinen kirjoitukseni:

 

* * *

Olen yksinäinen, vaikka minulla on paljon seuraa – Tuntuu siltä, ettei minulla ole merkitystä
(Julkaistu 25.3.2019 Hidasta elämää -sivustolla)

 

Minä en kuulu mihinkään. Kuka minua todella tarvitsee? Kuka hoitaa, jos kaadun? Kenen puoleen käännyn silloin, kun haluan jakaa suurimmat iloni?

Kun katsot minua ulkopuolelta, et voi aavistaakaan millaisen surun sisääni kätken. Olen sosiaalinen, upea nainen, monessa mukana ja ympärilläni on paljon ihmisiä. Sopeudun mutkattomasti tilanteeseen kuin tilanteeseen ja olen usein seurueitteni tunnelman ylläpitäjä.

Silti olen yksinäinen. Kun päivän päätteeksi painan kotioven kiinni perässäni, häviän maailmasta.

Tein karun laskelman: kuinka moni tuhansista tuttavistani jäisi kaipaamaan, jos nyt todella häviäisin. Kuinka monen elämään syntyisi peruuttamaton lovi, jos katoaisin tuosta vaan, savuna ilmaan. Tiedätkö, sellaisia ei juuri ole.

Olen työssä käyvä, yksin elävä ja perheetön sinkku. Yksinäisyys on seurannut elämääni sen eri vaiheessa. Välillä vetäydyn tarkoituksella vain itseni seuraan ja nautin ajastani yksin. Saan energiani toisista ihmisistä, mutten jaksa tuntitolkulla jauhaa puhelimessa enkä kaipaa kaveria, jolle koko ajan selittää kuulumisia.

Mutta välillä yksinäisyys on tehnyt minut lohduttoman epätoivoiseksi; miksi kukaan ei tarvitse minua?

Sitähän yksinäisyys on. Tappava tunne ja sisällä kalvava kokemus siitä, ettei ole osa mitään merkityksellistä.

Yksinäisyyttä on ulkopuolisten hyvin vaikea ymmärtää, mutta myös itse kokija on usein tietämätön tunteensa juurista. Kokemuksena yksinäisyys on niin kokonaisvaltainen ja lohduton, että siihen voi olla vaikea tarttua ja analysoida. Kuitenkin juuri tuo pysähtyminen itsensä eteen on ollut minulle ratkaisevin tekijä, jotta olen saanut jonkinlaisen otteen yksinäisyydestäni.

Olen tehnyt paljon töitä ymmärtääkseni, miksi yksinäisyys seuraa minua. Ajatella mitä tajusinkaan: tuon tunteen minussa synnyttääkin juuri sosiaalisuuteni.

Yksinäisyys on tunne ja tulkinta, joka on syntynyt minussa erilaisten kokemusten seurauksena. Juuret kulkevat aina lapsuuteeni, siihen kun ollessani vuoden vanha biologinen isäni hylkäsi minut. Hän lähti pois elämästäni, eikä koskaan palannut siihen. Uusi rakastava isähahmo tuli kyllä elämääni myöhemmin, mutta sitten piti sopeutua uuteen ja hyvin erilaiseen sukuun ja yhteisöön, jossa koin olevani outolintu.

Muutimme lapsuudessani paljon, ja minun täytyi aina löytää uusi paikka. En kuitenkaan koskaan voinut asettua paikalleni täysin, sillä aina oli mahdollista, että lähtö seuraavaan tulisi pian.

Hylkäämisen kokemus ja uuteen sopeutumisen vaatimus alkoivat määrittää elämääni. Opin ajattelemaan, että pitää sopeutua jokaiseen yhteisöön, johon minut laitetaan. Minusta tuli juureton, jolla ei koskaan oikein ollut pysyvää yksikköä ja tämä synnytti tunteen yksinäisyydestä. Olen ollut aina vähän ulkopuolinen ja pelännyt, että kuka tahansa voi hylätä – mutta samalla olen tuntenut valtavan tarpeen mukautua ja miellyttää.

Olen aina etsinyt paikkaa, johon kuulua. Merkitystä, joka tarjoaa minulle tunteen siitä, että kelpaan.

Yksinäisyyteni juurten oivaltaminen on ollut rankkaakin, mutta toisaalta todella huojentavaa. Olen ymmärtänyt, että tunnistettuani tilanteen ja ajatukseni, voin myös tehdä asialle jotain. Usein yksinäisyydestä muodostuu valtava tunnemöykky, jonka ratkaiseminen tuntuu mahdottomalta. Mutta ei niin ole – avaimet ovat omissa käsissäni!

Uskoisitko, että tämä nainen on yksinäinen, kun seuraat hänen elämäänsä ulkopuolelta? En minäkään, mutta niin vain on; yksinäisyys on seurannut elämässäni lapsuudesta lähtien, vaikka olen maailman sosiaalisin ihminen.

Elämästä on uskallettava nauttia myös yksin – sinkkuus ei ole sairaus!

”No, onko löytynyt jo joku? Oliko sillä Kanarialla ketään ”pabloa”? Miten sä nyt noin hymyilet, nyt oot kyllä rakastunut!? Mistä sä kuule löytäisit äkkiä miehen, niin ei tarvitsisi matkustaa yksin? Pitäiskö sun nyt alkaa myös miettiä vaihtoehtoa, että tekisit lapsen yksin, kyllä se lapsi tuo merkityksen elämään?”

Muita kysymyksiä en enää keksi. Nuo ovat yhtään kärjistämättä ne, joita minulle aina ensimmäisenä esitetään, kun kohdataan. 

Miksi olet vielä yksin? 

 

VIETIN juuri ihanan loman Kanarialla, Gran Canarian pienessä Arinagan kylässä. Se oli kaukana turistikohteista ja seuranani olivat vain paikalliset ihmiset. Asuin suloisessa majatalossa meren rannalla. Villiinnyin vapaudesta ja iloitsin rauhasta, nautin auringosta ja tuulesta! Sillä kävinkin: kuljin oman tuuleni mukaan ja sinne minne nenä kulloinkin näytti. 

Silti ensimmäisenä reissunikin jälkeen kysyttiin: ”Onko sinulla nyt jo joku?” 

Kuva: Milo’s Surf Travels

 

Tiedän, nuo kysymykset tarkoittavat vain hyvää ja tuohon asiaan on helppoa tarttua; olenhan nainen, joka on ollut yksin jo monta vuotta, ja yksin oleminen siksi ulospäin selvä minua määrittelevä muoto.

Mutta se, minkä joku toinen kokee oikeaksi maailmanjärjestykseksi ei välttämättä ole sitä minulle. Ei ainakaan ainoa asia johon elämäni keskittyy. Minulla on mielessä niin paljon muutakin: toiveita, unelmia, tavoitteita. Niin paljon elettävää elämää ja hyvää, jota voin tehdä yksinkin.

Silti nuo kysymykset saavat minut pohtimaan: Olenko oikea ihminen tällä tavoin ollenkaan? Onko elämän päätavoite vain löytää pari? Onko minulla lupa elää täysipainoista elämää yksinäänkin ja ottaa siitä kaikki irti? 

Eihän sinkkuus ole sairaus! 

 

YKSIN oleminen ja yksinäisyys ovat aivan eri asioita. Tämän ymmärsin ensimmäistä kertaa kunnolla, kun olin puolen vuoden seikkailullani Norjassa; kun muutama vuosi sitten asuin pienessä kalastajakylässä luonnonvoimien armoilla (lue täältä lisää). Vaikka olin aivan yksin, en tuntenut itseäni koskaan yksinäiseksi. Ympärilläni oli jotain itseäni paljon suurempaa, luonto ja sen ääretön turva, jotka saivat minun kokemaan olevani osa, kuuluvani tuohon suureen kokonaisuuteen.

Tämä sama kokemus toistui kauniilla tavalla nyt Kanarialla lenkkeillessäni saaren karuilla aavikkopoluilla, kiivetessä korkealle vuorelle ihailemaan merimaisemaa tai istuessani illan pimeydessä rannassa aaltoja kuunnellen ja tähtiä tuijottaen.

Kuinka vapaa onkaan ihminen, joka uskaltaa olla yksin – miten tasapainoiseksi sielun saa, kun voi olla itsensä kanssa ja hiljaa. Mitä sydämeen kertyykään, kun vain keskittyy elämään!

Kuva: Milo’s Surf Travels

 

MUUALLA maailman eri kolkissa olen ollut välillä kovinkin yksinäinen, ja tulen varmasti vielä tuota tunnetta kokemaan, senhän olen todennut ääneen jo aiemmin. Mutta yksin eläminen tai oleminen eivät tuota yksinäisyyden kokemustani. Sen taustalla on paljon isompia elämänkulkuja, joista vielä eräänä päivänä kirjoitan, sen lupaan! Mutta ennen sitä haluan vain muistuttaa, että elämästä on uskallettava nauttia myös yksin.

Ihmisen on osattava olla yksin. On niin paljon sellaisia, jotka välttelevän yksin jäämistä viimeiseen, ihmisiä, jotka ympäröivät itsensä alati muilla tai keksivät koko ajan jotain tekemistä. Yksin ollessa joutuu kohtaamaan hiljaisuuden, itsensä ja omat ajatuksensa. Yksin ollessa pääsee kohtaamaan itsensä – myös huonoine puolineen. Ja se on pelottavaa, tiedän sen. 

Yksin on opittava olemaan.

 

TOIVOISIN, että jokainen meistä, elämäntilanteestaan riippumatta saisi kokea yksin olemisen kauneuden. Kun osaa olla itsensä kanssa, huomaa, ettei tarvitse toista täyttämään mitään. Tajuaa sen, että toisten ihmisten tehtävä on täydentää kokonaisuutta; ei paikata puuttuvaa tai täyttää tyhjyyttä.   

Jokainen vaihe elämää on ohimenevää. Siksi ajattelen, että kaikista eri aikakausista tulisi nauttia. Tulisi olla lupa nauttia! Mitä on elämä, jos vain etsii ja odottaa jotain tapahtuvaksi? 

Ehkä siitä meidän tulisi toisiltamme kohdatessamme kysyä ensimmäisenä: Olethan varmasti nauttinut elämästäsi?

 

Kuva: Milo’s Surf Travels

 

Huh, näitä Milo’s Surf Travelsin upeita kuvia (heidän majatalossaan asuin ja päädyin myös kuvattavaksi Gran Canarian Barranco de Guayadequen upeissa maisemissa)! Toivon, että ne kiteyttävät sen kauneuden, jonka voi kokea vain yksin.

 

/Ämmänne, jonka hymy hehku tulevat auringosta, hyvästä voinnista ja innostuksesta elämään!