Kutsuni sinulle, joka olet kavereita ja tekemistä vailla: löydetään yhdessä ilo arkeen!

VIIKKO SITTEN KERROIN yksinäisestä elämästäni uudessa asuinkaupungissani.

”Minulla on kaksi vaihtoehtoa. Voin joko valittaa ja uhriutua siitä mitä minulla ei ole tai kääntää koko homman päälaelleen: tarjota muille sitä mitä itse olen eniten vailla. Ehkä jossain on joku tai joitakin, jotka ovat nyt samanlaisessa elämäntilanteessa ja ovat vailla sitä mitä minäkin. Ehkä muutos tapahtuukin vain, kun antaa sen, mitä itse tarvitsee?”

Näin kirjoitin uuden vuoden alkajaisiksi (katso tästä) ja kehotin sellaisten ottamaan yhteyttä, jotka kenties kaipaisivat elämään uusia ihmisiä ja tekemistä.

 


EN TIENNYT MITÄ kirjoittamastani ajatella tai odottaa. Niinpä en jäänyt asiaa sen kummemmin vatvomaan. Päätin vain katsoa, mitä tapahtuu.

Yllätyksekseni sain paljon viestejä. Totta puhuakseni, en ehkä uskonut itsekään, että juttuni toimisi näin hyvin. Mutta se toimi todella, ja huomasin, että kavereita ja uutta tekemistä arkensa iloksi kaipaavia on paljon. Yhteyttä ottaneet olivat muiden muassa perheellisiä, korkeassa asemassa työssään olevia, vasta kaupunkiin muuttaneita opiskelijoita – siis ihan kaikenlaisia ihmisiä.

Tajusin, ettei ulkokuori kerro, kuka ihminen todella on, mitä hän kaipaa ja tarvitsee, ja että uusia ystäviä kaipaakin yllättävän moni. Oman arkensa kulkua voi muuttaa mielekkäämmäksi vain jos toimii. Siksi päätin järjestää yhteisen kahvihetken. Toivon tämän kutsuni tavoittavan mahdollisimman monen Kuopion alueella:

 

Tule kohtaamaan uusia ihmisiä, löytämään kivoja kavereita ja keksimään yhdessä hauskaa tekemistä arjen iloksi Kuopion Hygge Brohon (Kauppakatu 28) torstaina 18.1.2018 klo 18–20.30 välisenä aikana. Tarjoamme kahvit ja pullat! *

Pyydän ilmoittatutumisesi sähköpostiini maija@ilmoniemi.com 15.1. mennessä.

Olen itse paikalla koko tuon ajan, ja sinä saat tulla vain hetkeksi pyörähtämään tai pidemmäksi aikaa juuri silloin, kun haluat. Toivon kuitenkin, että suurin osa paikalle tulijoista ajoittaisi tulonsa 18–19 aikaan, sillä silloin voisimme taata mahdollisimman suuren porukan yhteisen kohtaamisen. Myös te kuopiolaiset blogini lukijat, jotka olette minulta kaipailleet tapaamista, olette lämpimästi tervetulleita. Järjestän tapahtuman yksityishenkilönä.

 


VOI, MITKÄ SANAT osaisinkaan tähän kirjoittaa kannustaakseni; osoittaakseni, ettei minkään pelon kannata nyt rajoittaa tähän tilaisuuteen tarttumista. Ettei kenenkään, ulkoisesta asetelmastaan tai olosuhteistaan johtuen tulisi jättää tätä väliin.

Tämä ei ole ankeiden yksinäisten valituskerho, vaan toivorikkaiden ihmisten kohtaaminen. Se, mitä kukin meistä toivoo, on jokaisen oma asia, jos ei halua sitä jakaa. Tullaksesi tänne sinun ei tarvitse kokea lohduttominta yksinäisyyttä, motivaatiosi saattaa olla vain pienen piristyshetken saaminen arkeesi.

Haluaisin auttaa sinua näkemään mahdollisuuden, jonka se voi parhaimmillaan tarjota ja ymmärtämään, että jo vain lähteminen ja toimeen tarttuminen saattaakin olla tämän juju.

Haluan myös tehdä kohtaamisesta mahdollisimman vapaamuotoisen ja turvallisen. Et joudu tahtomattasi esittelemään itseäsi kaikkien edessä, et kertomaan syytäsi osallistumiseen; saat olla koko ajan hiljaakin jos niin haluat. Mutta minä olen siellä aivan varmasti, valmiina tutustumaan sinuun. Loppu on sinun käsissäsi.

Tai meidän! Toivon, että paikalle tulee useampia ihmisiä, sillä kyse ei ole minusta, vaan meistä: Joukosta ihmisiä, joka tapaa ja juo kahvit, nauttii pullat ja miettii olisiko aihetta keksiä jatkossakin jotain yhteistä tekemistä.

Näin ajattelin nyt toimia. Toivon, että sinäkin toimit!

Lämmöllä, Äm

 

*mikäli ihmisiä tulisi kymmenittäin, sitten saatan pienen kolehdin kerätä, olen varautunut kahvien tarjoamiseen rajatulle määrälle.

 

Tämä kuva ei varsinaisesti liity kirjoitukseeni, mutta sen sanoma tässä yhteydessä lienee selvä. Vaikka lupaankin, etten sinua halaa, ellet niin tahdo 😀 Kuva on tekstistäni elokuulta 2019 ”Kuuminkaan aurinko ei kuivata janoista”. Sen voit lukea tästä.

 

 

Mainokset

Kiitos viesteistänne!

Meinasin pudota tänään sijoiltani, kun luin teiltä yön aikana tulleita viestejä eiliseen kirjoitukseeni. Niitä oli tullut paljon, ja jokaista lukiessani piti vetää pari kertaa syvään henkeä – niin hurjalta tuntuu se, että tuo eilinen pieni ajatukseni saattoi synnyttää jotain tällaista.

Kiitos jokaiselle teistä viesteistä ja tarinoittenne jakamisesta. Taidamme saada pian paljon uusia ystäviä toisistamme. Jos en vielä ole viestiisi vastannut, teen sen mahdollisimman pian.

Nyt jo mielessä pyörii kuinka voisimme tästä edetä, sillä sen sain viesteissänne tuta, että jonkinlaiselle tapaamiselle olisi tarve. Pian tästä lisää!

 

Minä tänään aamulla töissä, kun tajusin, millaisia viestejä olin saanut eiliseen kirjoitukseeni.

 

Ja hei sulle, ihan yleisesti, just tänään haluan vain sanoa, että jos nyt mietityttää jokin ja pohdit, kannattaisiko toimia vai ei, niin usko; toimi! Voit saada jotain upeaa aikaan!

 

/Äm

Oletko yksinäinen? Saisinko olla ystäväsi? – Ehkä muutos tapahtuukin vain, kun antaa sen, mitä itse tarvitsee

MENIN EILEN KATSOMAAN iltaseitsemän ilotuksia Kuopion satamaan. Täällä on upea tapa tarjota ensin ilotulitus lapsille ja vielä myöhemmin keskiyöllä niille, jotka jaksavat valvoa.

Kadut täyttyivät iloisista ihmisistä: perheet, pariskunnat ja ystäväporukat.

Sitten olin minä. Yksin. Tunnustan: en ollenkaan onnellinen.

Niin, tämä oli ensimmäinen uusi vuosi, jonka olen koskaan viettänyt yksin.


OLEN MUUTTANUT KUOPIOON työn perässä. Nyt minun pitäisi oikeastaan olla jo takaisin kotona Helsingissä. Työni piti kestää vain seitsemän kuukautta, mutta päätinkin jäädä vielä hetkeksi, kun minulle tarjottiin vähän jatkoa. Saan tehdä niin upeaa työtä, etten sitä hevillä jättäisi ennen kuin voin löytää jotain vastaavaa kotoani.

Kuka tahansa kestää muutaman kuukauden poissa kotoa! Keskittyen työhöni ja siinä yhä paremmaksi tulemiseen täyttäisin päiväni täällä; niin minä aluksi ajattelin. Mutta sitten tein päätöksen jäädä, ja koti-ikäväni ja yksinäisyyteni tunne kasvoivat vain suuremmiksi.

Ja jostain syystä juuri eilen, viettäessäni uuden vuoden aattoa yksin, pysähdyin; ei kenkenkään kuulu jaksaa näin, vailla ystäviä, elämässään vain työ vieraalla paikkakunnalla.


”MENET VAAN KAIKKIALLE ja juttuihin mukaan”, näin minulle on sanottu.

Mutta ennen kuin kokee tämän kaiken, muuton yksin vieraalle paikkakunnalle iässä, jossa muut tekevät lapsia ja keskittyvät perhe-elämään, ei voi ymmärtää, ettei sitä niin vain ”mennä vaan kaikkialle ja juttuihin mukaan”

Minne menisin? Hyppäisinkö vain kadulla jonkun random-ihmisen kimppuun ja pakottaisin kaverikseni? Menisinkö vain aikaa tappaakseni kansalaisopiston virkkuukerhoon, vaikka se ei kiinnostaisi pätkän vertaa?

Ja niinpä eilen, yksin uuden vuoden aattona, tirautin pienen kyyneleen ja lausuin ääneen:

”Jos en saa edes yhtä ystävää, jotain muutakin tekemistä kuin työn, on minun lähdettävä pian takaisin kotiin.”


”EI TÄSTÄ MITÄÄN tule”, voisin nyt ajatella onnettomana. Voisin päättää, että on mahdotonta saada täältä ystäviä tai tekemistä, tuntea oloani edes vähän kotoisaksi.

Mutta entä jos miettisinkin miten voisin saada muutosta tilanteeseeni? Entä, jos en jäisikään kiinni omiin ajatuksiini, tarpeisiini vellomaan, vaan koettaisin löytää mahdollisuuksien joukosta ratkaisun?

Minulla on kaksi vaihtoehtoa. Voin joko valittaa ja uhriutua siitä mitä minulla ei ole tai kääntää koko homman päälaelleen: tarjota muille sitä mitä itse olen eniten vailla.

Ehkä jossain on joku tai joitakin, jotka ovat nyt samanlaisessa elämäntilanteessa ja ovat vailla sitä mitä minäkin. Ehkä muutos tapahtuukin vain, kun antaa sen, mitä itse tarvetsee?


PALJON KEINOJA TUNTEMATTOMASSA kaupungissa minulla ei ole. Mutta minulla on blogini, joka tavoittaa, tajusin tänään. Ja niin päätin kokeilla; entä jos tarjoaisinkin nyt muille sitä, mitä itse eniten kaipaan? Ystävyyttä ja yhteistä tekemistä.

Joten:

Oletko yksinäinen? Kaltaisessani tilanteessa tai muuten vailla ystäviä? Täällä Pohjois-Savossa, ehkä Kuopiossa? Minkä ikäinen hyvänsä ja mitä sukupuolta tahansa! Voisinko olla ystäväsi? Tavataan, tehdään jotain yhdessä! En ole vielä suunnitellut mitään sen suurempaa, mutta katsotaan kuinka monta yksinäistä tämä kutsuni saattaisi yhdistää. Ja jos joku tai joitakin ilmenee, lupaan järjestää meille yhteisen kohtaamisen pian.

Laita minulle sähköpostia osoitteeseen maija@ilmoniemi.com tai viesti Facebookissa.

Huomaathan kuitenkin, ettei tämä ole mikään Tinder-viesti, ja vaikka julkista työtä teenkin, toivon, että saan vain vilpittömiä, tähän kutsuun liittyviä yhteydenottoja yksityishenkilönä.


TÄMÄ ON PIENI mikrotason tarina ja teko, ja pienimmillään tässä ehkä kaksi ihmistä kohtaavat ja käyvät pari kertaa kahvilla – saaden näin iloa arkeensa ja uskoa elämään.

Mutta ehkä se voisi vaikuttaa laajemminkin, isommassa kuvassa? Ehkä ajatus olisi kokeilemisen arvoinen myös muillekin: jos haluaa muutosta johonkin itseään vaivaavaan tilanteeseen, entä jos useampi meistä lopettaisi valittamisen ja uhriutumisen ja kokeilisi rohkeasti antaa toiselle jotain sellaista, jota itse eniten toivoo.

Rakkautta?

Armoa?

Turvaa?

Lämpöä?

Ystävyyttä?

Mitä sitten voisikaan käydä?

Ehkä se olisi toiveeni tälle vuodelle meille kaikille.

Kaipaatko sinä muutosta johonkin tilanteeseen? Mitä tämä ajatukseni voisi sinulle tarkoittaa?


Nämä alla olevat kuvat ovat huhtikuulta 2016. Silloin päätin järjestää Helsingissä itsensä yksinäiseksi tunteville yhteisen iloisen hetken trampoliinikeskuksessa (lue tästä, ”Kutsuni yksinäiselle: tapetaan yksinäisyyhätä yhdessä” lisää), ja se oli huippujuttu.

Tässä video, joka syntyi tapahtumasta ja ajatuksistani yksinäisyydestä.

Tällä kertaa en voi ehkä luvata ihan vastaavaa, mutta sen takaan, että jos porukka löytyy täältä Pohjois-Savosta, ihan varmasti jotain hienoa järjestän.

/Äm

 

 

 

 

Yksinäisyydessä tappavinta on tunne tarpeettomuudesta

Kävin eilen ruokakaupassa. Matkalla sinne on kahvila. Kahvilassa istui mies, johon katseeni kummallisesti kiinnittyi. Edessä kuppi, pää alas painuneena ja katse huolestuneena mies istui pöydän ääressä. Hän näpräsi sormiaan keskittyneen näköisenä. Tuntui, kuin ajatukset olisivat leijuneet hänen edessään mustana pilvenä.

Jokin sattui minuun näkemässäni, eikä tämä saa minua edelleenkään rauhaan. Minä tunsin hänen mustan pilvensä. Tunnistin taakan hänen harteillaan.

Tuntui, kuin olisin katsonut itseäni etäisyyden takaa. 


”TUO MIES ON KOVIN YKSIN”, ajattelin. En voi tietää onko todella näin, mutta katsoessani häntä tunnistin hänen silmiensä takaa väsymyksen ja toivottomuuden –sellaiset tunteet, jotka usein omasta peilistänikin paistavat.

Olisin kovin halunnut mennä koskettamaan häntä olalle ja sanoa: ”Minä olen tässä”. Mutta ei. Sellaista ei ole soveliasta tehdä; se ei ole sosiaalisesti sallittua.

Siksi minä päätin kirjoittaa. Sekin on siinä sosiaalisten sääntöjen rajalla. Paine piilottaa heikkoutensa on kova. 

Mutta jos kukaan ei sitä tee, miten maailma voi muuttua?


* * *

Räpsräps, tonktonk, piippiip. Tonk.

On aamu, ja pursuava roskapussi kädessä seison pienen kopperon edessä. Roskakatos.

Meteli. Pieni lautaseinäinen koppero, jonka yläosaa kiertää tiheä kanaverkko, ja kamala kaaoksen ääni.

Avaan oven.

Paniikki. Räpsräps, tonktonk, piippiip.

Lintu.

Se on jäänyt vangiksi. Kopin takaosassa se hakkaa päällään kanaverkon reikää tietäen itsekin ettei pääse siitä ulos. Mutta se ei näe muutakaan reittiä. Sen voimat ovat vaarassa ehtyä, ties kuinka kauan se on koettanut löytää tietä vapauteen. Ja kun voimat loppuvat, se tuupertuu. Kuihtuu. Kuolee… 

”Rakas, tule tänne!” huudan. Hätä sumentaa linnun pään. Mitähän se nyt ajattelee? Ajattelevatko linnut?

* * *

Minä ajattelen. Ratkaisuja. Enhän voi jättää sitä tänne, mutten uloskaan kantaa. Miten voin auttaa? Paniikki. Keksin kiertää ulkoa kopin toiselle puolelle ja säikäytän linnun kohti ovea. Räpsräps, se lehahtaa, ja silmänräpäyksessä se on poissa. Ei se ehdi jäädä kiittämään. Mutta ei se haittaa. Minä haluan vain, että se pääsee ystäviensä luo.

Alan itkeä. Olen ollut vähän herkillä.

(Kirjoitus julkaistu MaiLifessa 14.4.2016, lue se kokonaan täällä.)

* * *


TUON TARINAN KIRJOITIN blogiini TASAN vuosi sitten. Niin, se vähän huvittaakin: samat aiheet seuraavat polullani, ja jostain syystä ne nostavat päätään samoihin vuodenaikoihin.

Kerroin sinulle silloin yksinäisyydestäni ensimmäistä kertaa. Tuo tuska ja kokemus johtivat hienoihin juttuihin. Tähän:


HERKILLÄ JUU, TÄNÄKIN vuonna tähän aikaan. 

Näky kahvilan pöydässä. 

Minä itse peilaantuneena näkemääni.

Kirjoitan tämän kaiken tuon tyypin takia – toivoen, etä tulkintani hänestä on täysin väärä, ettei hän edustaisi sitä iso joukkoa suomalaisista, joka tälläkin hetkellä räpiköi omassa roskiskatoksessaan. 

En ollut aikeissa kirjoittaa omasta yksinäisyydestäni nyt, sillä en tässä elämäntilanteessa halua leimaantua sääliä tai huomiota hakevaksi luuseriksi. Sellainen somemaailma tuntuu nykyisin olevan. Lytätään ennen kuin ajatellaan. Enkä minä halua tulla lytätyksi, ei minussa ole mitään vikaa. Minä olen vain yksinäinen jä kyllästynyt olemaan tarpeeton.

Jos joku leiman minuun isketään, olkoon se äänitorvena olo monelle kaltaiselleni, joka nytkin pyhien aikaan pohtii yksinäisyyttään. Vielä vähemmän minä haluan, että kukaan joutuu tuntemaan tällaista…


NYT, TASAN VUOSI sen jälkeen kun kohtasin roskislinnun, jostain kulmasta katsottuna voisi todeta tilanteeni olevan vieläkin vaikeampi kuin aiemmin.

Loukkaannuin syyskuussa, jouduin liikkumiskyvyttämäksi ja pitkälle saurauslomalle (lue tästä lisää) – ja yksinelävänä, perheettomänä yrittäjänä tilanne on kaikin kulmin kimurantti. 

Viimeiset seitsemän kuukautta olen käytännössä maannut yksin yksiössäni. Vaikka pari siitä olenkin ollut jo paremmassa kunnossa, vaatii polvi vieläkin veronsa, enkä voi tehdä mitään ylimääräistä. Nyt suurimman työn vaatii kova kuntoutus ja töiden löytäminen.

Arkeni koostuu pienistä palikoista. Pääsääntöisesti vietän aikaani tietokoneella. Sairausomani jälkeen minä en palaa tuttuun ja turvalliseen työpaikkaan, jossa minua odotetaan ja tarvitaan, vaan pikkuyrittäjänä kursin kovaa vauhtia kasaan työkeikkoja. Se ei ole helppoa työtä, sillä sairausloman lisäksi vuodet osin poissa markkinoilta tuntuvat työntäneen minut tarpeettomaksi. Yritän tavoittaa ihmisiä ja tarjota heille palvelujani, koettaa tehdä itsestäni tarpeellisen päivittäin eri tavoin. En välttämättä tapaa ketään toista ihmistä päiviin ja pääse inhimilliseen vuorovaikutukseen. Selivytyminen on omalla vastuullani.

Tällaista ei tämä tyttö vielä pitkiin aikoihin teekään. Voit kenties kuvitella, millaisen lisän tarpeettomuuteen tuo se, ettei totutusti pääse edes purkamaan tuntojaan liikkumalla – se kun minulle on kovin tärkeää. Nämä kuvat Rushista viime keväältä. Onneksi silloin sain kokea tämän!


VAMMAUTUMISENI JA SITÄ SEURANNUT aika on ollut kova prosessi, mutta se oivalluttanut minulle sen, mikä yksinäisyydessä on tappavinta.

Se on tunne tarpeettomuudesta.

Yksinäisyydessä tappavinta on tunne tarpeettomuudesta; onnistumisen kokemusten ja posiitivisen palautteen puute.

Jos elämästäni nyt irrottaisi erilleen tämän muutaman kuukauden kestäneen hetken, näyttäisi maailma aika roisilta. Kukaan ei tarvitse minua juuri nyt, ja tämän saan tuta joka päivä.

En puhu tarpeesta selän taputteluille, peukuille tähän kirjoitukseen tai puolihuolimattomille ”Kyllä sua tarvitaan” -kommenteille; etenkään minun kaltaiselle persoonalle sellaiset eivät ole tarpeen. Puhun konkreettisista kohtaamisista, toiminnasta, mahdollisuuksia olla paras itsensa toisten kanssa, onnistua ja saada siitä positiivista palautetta.


MINUN TILANTEENI RATKEAA varmasti vähitellen sen myötä, kun saan riittävästi työkeikkoja ja kokea taas maailman kaipaavan panostani. Toivon, että tämä tapahtuu pian, mutta pelkään, että ei. Miten minun sitten kävisi? 

En voi olla miettimättä taas sitä kuinka moni kaatuu vaikeuksien alla. Mitä pidempään on yksin vailla minkään sorttista positiivista palautetta, sitä matalammaksi mieli käy. Miten jaksavat kaikki muut yksinäiset työttömät tai sairaat?

Kuinka jaksavat pariskunnat, jotka toistensa olemassa olosta huolimatta kokevat olevansa yksin? Olen myös miettinyt usein sitä, miten parisuhteessa olevista moni kokee yksinäisyyttä (minäkin edellisessä suhteessani), ja ymmärtänyt, että ehkä sekin peilautuu tähän: ettei saa todellista tukea toiselta, koe olevansa tälle tarpeellinen ja saavansa onnistumisen kokemuksia yhdessä?

Kaikista eniten mietin sitä, kuinka voisimme mahdollistaa todellisen tarpeellisuuden tunteen toisille?

Joskus kaadutaan, ja sitten koetetaan parhaansa mukan nousta – toivon, että kaikkilla meistä on voimavaroja nousemiseen!


MINÄ EN OLE TÄYDELLINEN, enkä voi koko maailmaa muuttaa. Yksi yritys siihen on ollut olla itse rohkea ja tuottaa tarinoita yksinäisyydestä koettaen avata silmiä sen edessä. Toinen yritykseni yksinäisyyteen rikastavien ratkaisujen löytämiseen on ollut olla mukana Hyvän mielen lounas -tapahtumassa.

Järjestämme 20.4. Hyvän mielen lounaan vanhuksille (muistatko tämän kirjoitukseni viime syksyltä?), jonne voi tulla vielä mukaan vapaaehtoiseksi! Se on yksi tapa saada kuulua joukkoon, jakaa hyvää mieltä ja saada itse onnistumisen ja tapeellisuuden kokemus. Jos haluat siitä lisätietoa ja tulla mukaan, tule Facebookissa tutustumaan tähän Hyvän mielen tekijät -ryhmään.

/Äm, toivoen, että tämä teksti tarjosi sinulle ajattelemisen aihetta

Välitäthän, kun välität yksinäisestä

Vähän salakavalasti ja suunnittelemattakin yksinäisyys on noussut tänä vuonna blogini yhdeksi isoimmista teemoista,  Olen viimekin päivinä käsitellyt aihetta taas ehkä uudenlaisestakin näkökulmasta. Vaikka aihe on minullekin vaikea ja aiheuttaa paljon surua, olen kovin onnellinen, että olen saanut mahdollisuuksia kiteyttää sitä eri tavoin sinunkin tarkasteltavaksesi.

Yksinäisyys saattaa koskettaa sinua läheltä, tai sitten aihe on täysin vieras. Olipa tapaus mikä tahansa, minulle tärkeää on avata silmiä ja tuoda uusia ajatuksia ja käyttää siihen omia parhaimpia lahjojani. On ollut hienoa voida olla tekemässä konkreettisia tekoja yksinäisyyden tutummaksi tekemiseen ja jopa ehkäisemiseen – luithan myös kertomukseni Hyvän mielen lounaaltamme?

Alkavalla viikolla yksinäisyys puhuttaa valtakunnan medioita myöten: Keskiviikkona Ylen A2-illassa teema on esillä isosti. Minun tuli tehtyä keväällä niin hieno ja iso satsaus tähän Rush trampoliinikeskuksen tempaukseen ja videoreportaasiini yksinäisyydestä, että nostan sen uudelleen katsottavaksesi. Tällä videolla kerron oman yksinäisyystarinani, vien sinut mukanani Rush trampoliinikeskuksessa keväällä järjestämääni yksinäisyystempaukseen (tähän) sekä Helsinki Mission toiminnanjohtaja Olli Valtosen juttusille.

Toivon, että tämä tavoittaa kaikki kiinnostuneet katsojat, jotka sitä eivät ole vielä nähneet. Välitäthän sitä eteenpäin, kun välität.

 

Yksinäisyys on vaikein vamma – kun fyysinen vamma sysäsi mentaaliselle matkalle, syttyi rakkauden kaipuu

Pari viikkoa sitten se lopulta tuli. Pimeässä ääneen lausuttu lohduton huuto ”En enää jaksa tämän läpi yksin”, sitä sävyttänyt itku ja sitten…

Ei mitään.

Hiljaisuus.

Hiljaisuuteen minäkin halusin taipua. Tästä ei saa puhua tai kirjoittaa kenellekään. Nyt jos koskaan on näytettävä reippaalta, sillä säälipistellä eivät asiat ratkea.

 

”EI KUKAAN SELVIÄ tällaisesta yksin. Välillä on voitava hajota turvallisesti”, hän sanoi. Fysioterapeuttini eilen.

Hoitoni jälkeen sysäydyimme pitkään keskusteluun siitä miten mieli myllertää, kun keho koettaa kuntoutua pahasta pulmasta.

Aika rankat kymmenen viikkoa elämää ovat nyt takanani. Vielä reilu viikko, ja sitten asetun leikkauspöydälle. Pitkä odotus päättyy, mutta samalla ollaan vasta ihan alussa. Sitten alkaa uusi kuntoutuminen. Uusi myllerrys.

En olisi voinut villeimmissä kuvitelmissanikaan piirtää paperille etukäteen maailmaa, joka on kuluneiden viikkojen aikana tapaturmani jälkeen minulle avautunut – mitä olen tuntenut, kokenut ja nähnyt. Kun käsi menee poikki, jalka napsahtaa sijoiltaan tai niska nyrjähtää, sitähän vaan hoidetaan homma lääkärissa ja kuntoudutaan, olen aiemmin ajatellut.

Tätä en ole ennen osannut nähdä.

img_4441

Tämä on vanha kuva vanhasta maailmastani. Käsi, jota minä olen viimeksi puristanut.

 

SITTEN EILEN. PÄÄTÖS. On kuitenkin kerrottava ääneen millainen mentaalinen matka alkaa, kun keho hajoaa sen verran rajusti, että koko arki heittää häränpyllyä. Se matka on kehon kohuja kovempi kestää.

Kun on sairaana tai vammautuneena, tärkein fokus pitäisi voida pitää paranemisessa. Minun huomioni on sikin sokin ja ympäri ämpäri peloissa, käytännön järjestelyissä, vastuussa, pienissä onnen pilkahduksissa, romahduksissa ja uusissa kukoistuksissa. Välillä jopa pelkään, miten kaikki stressini tulee parantumiseeni vaikuttamaan – tuskin se sitä ainakaan edistää. Huolet hurjistuvat synkkien seinien sisällä vailla toisen tukea.

”Fysioterapeuttien vastaanotolla koetaan usein vahvoja heikkoja hetkiä”, hän kertoi. Fysioterapeuttini. ”Jokaisen on voitava turvautua toiseen, ja joskus terveydenhoitohenkilökunta on potilaan tärkein tukipilari – se, jolla on aikaa pysähtyä ja kuunnella.”

Näin on nyt minulla. Olen arjessani kovin yksin. Sinkku ja sillai.

Mutta tiedän, että on monta muuta. Siksi on päätettävä kertoa ääneen tämä yllättävä puoli, jota moni vammaa kokematon ei ehkä voi ikinä muutoin ymmärtää tai osata omassa arjessaan aina kiittää.

 

TÄSSÄ SE NYT SITTEN TULEE. Suurin suru.

Minun tarpeeni. Kaipuu. Ehkä jonkun muunkin samassa tilanteessa olevan?

”Minä olen tässä, rakastan sinua ja annan sinun levätä. Lupaan, että sinäkin saat vielä jotain hyvää. Luota minuun.”

Näin haluaisin jonkun sanovan minulle juuri nyt. Sitten minä hajoaisin hetkeksi hänen turvalliseen syliinsä ja uskoisin taas, että tämäkin haasteen minä voin voittaa.

Rakkautta. Yhtä ihmistä, joka olisi hetken vain minua varten ja kantaisi, kun häntä eniten tarvitsisin. Vailla vastineita auttaisi jaksamaan arjessa, jotta minä voisin hengähtää hetkeksi. Sitä minä tarvitsisin nyt eniten.

Suurin voima vammautuneelle on rinnalla kulkeva, myllerryksessä häntä tukeva läheinen. Yksinäisyys on vaikein vamma. Sen ymmärtää, kun fyysinen vamma sysää mentaaliselle matkalle.

Saattaa syntyä rakkauden kaipuu.

 

TÄMÄ ON KOKEMUS, josta minä olen lopulta kovin kiitollinen ja hullulla tavalla jopa onnellinen; että tämä polku täytyy kulkea juuri näin. Joskus tämäkin on ohi, ja minä sitten monta tarinaa rikkaampi. En halua unohtaa, vaan tallentaa tämän sydämeeni tiukkaan.

Jos minulla joskus vielä on parisuhde, rakkaus, tämän haluan silloin arjessani muistaa.

/Ämmäsi

* * *

Jos et tiedä, mitä minulle kävi tai kaipaat vertaistukea, lue esimerkiksi nämä kirjoitukseni vammautumisesta, rakkaudesta ja yksinäisyydestä.

”Kun vammatutuminen onnettomuudessa muuttaa koko elämän”
”Auttaminen on vapaaehtoinen valinta – Tough Viking 2016”
”Putosin pienyrittäjän kuolettavaan kierteeseen”

”Ai ni. Mähän oon lapseton sinkku. Tällä iällä.”
Ei ihmisen kuulu yksin olla”
”Kun sinkku lähti sokkotreffeille tunturille”

Kutsuni yksinäiselle: tapetaan yksinäityyshätä yhdessä”
Yksinäisyydentappokone”
Suomalainen yksinäisyys on hirveä hätä

 

 

Pumppuhuoneen salaisuus – koskettavia kohtaamisia Hyvän mielen lounas -hyväntekeväisyystapahtumassa

En minä ole ikinä sitä kuullut. Että ravintola Kaivohuonetta kutsuttaisiin Pumppuhuoneeksi.

Mutta siinä hän istuu, pieni harmaahapsinen herra pyörätuolissaan, vapaaehtoisen parturin käsittelyssä. Harmaat haituvat lentelevät ilmassa, kun hän silmät loistaen julistaa minulle:

–Kaikki nämä vuodet, ja vasta nyt ymmärsin, mikä on Pumppuhuoneen salaisuus. Nyt menee iltapäivälehden etusivu uusiksi, kun minä aion salaisuuden paljastaa!”

Sitten hänen ajatuksensa pysähtyy. Herra Harmaahapsinen katsoo minua. Pohtii pitkään ja kysyy lopulta:

–Vai olisiko otsikon sittenkin parempi olla ”Kaivohuoneen salaisuus”? Ehkä ne heinähatut eivät ole kuulleetkaan nimeä ”Pumppuhuone”.

Ei. Me heinähatut emme ole kuulleet Pumppuhuoneesta saati sen salaisuudesta.

Harmaata hiusta lehahtaa ilmaan. Intoa puhkuen hän tapittaa minua päästä varpaisiin.

–Niin tai te nuoret. Ei, ehkä on parempi, että otsikko onkin ”Kaivohuoneen salaisuus”, jotta paljastus koskettaa isompia yleisöjä.

Minä olen kymmeniä vuosia Herra Harmaahapsea nuorempi. Ei. En ole ikinä kuullut Pumppuhuoneesta, mutta tätä kertomusta minä kuuntelen nyt mykistyneenä.

img_8556

Vapaaehtoisvoimin loihdittiin kampauksia vanhuksille. Kuva: Maria Syväpuro

 

ON MARRASKUUN TOINEN PÄIVÄ. Muutamaa kuukautta aiemmin päätimme järjestää tapahtuman yksinäisille vanhuksille. Emilia, johon olin tuolloin vasta tutustunut, on idean äiti, kerran lounaan jo omin voimin järjestänyt, ja minä halusin auttaa häntä. Kirjoitin sinulle lähtöpisteestämme näin.

Yksinäisyys ja vanhukset on aihe, joka puhuttaa nyt paljon. Sanojen lisäksi kaivataan toimintaa, me totesimme yhdessä tuumin, ja päätimme järjestää Emilian rakentamalle konseptille perustuvalle Hyvän mielen lounas -tapahtumalle jatkumon, nyt Kaivohuoneella. Lahjoittajien ja yhteistyökumppaneiden avustuksella tapahtumasta on voitu rakentaa nyt isompi ja mukaan otettaisiin kampaamoketju ja hierojia sekä musisoijia tarjoamaan elämyksiä. Tällä kertaa kutsuisimme mukaan myös vapaaehtoisia jakamaan hyvää mieltä kanssamme.

 

NYT KATSON IKKUNASTA ULOS hämärään aamuun Kaivopuiston yllä. Talven ensilumi leijuu maahan. Vaikka olen sisällä läpimässä, voin tuntea kevyen lumipisaran viileyden, joka hetkessä iholle asettuessaan sulaa läikehtiväksi lämmöksi.

Siitä on kyse tänään.

Harmaat ja hennot hiukset putoilevat ajatusteni tahtiin ensin parturin kaavulle, sitten ne tömähtävät lattiaan. Vaikka ne ovat niin heikkoja hapsia, ettei niiden ääntä voi kuulla, minä tunnen putoavan hapsen voiman luissa ja ytimissä.

Siitäkin on kyse tänään.

Ahkerat vapaaehtoiset ovat saapuneet paikalle aamun hämärissä. Sihistään ja suhistaan. Kannetaan ruokia, lasketaan vettä kannuihin. Orkesteri virittelee soittimiaan, hierojat lämmittelevät sormiaan. Halauksia jaellaan ja nauretaan.

Siitä on kyse tänään.

Ja lopulta, kun valmistelut ovat valmiit, ovesta ovat alkaneet lipua sisään kunniavieraamme. Lumia kopistellaan kepeistä ja rollaattoreista. Huuleen sipaistaan kaunista punaa. Astellaan rollaattorit nättiin riviin lavan viereen ja istutaan pöytään. Hymyillään, tervehditään. Nautitaan.

Kohdataan.

Siksi täällä tänään ollaan.

Hyvän mielen lounas syntyi halustamme toimia ja tarjota konkreettinen mahdollisuus kohtaamisille. Sille, joka usein arjessa unohtuu; lähimmäiselle. Nyt paikalla on 170 vanhusta ja 40 vapaaehtoista. Ilmassa kytee kymmenittäin tilaisuuksia tavata ja tervehtiä. Vaikuttua ja välittää hyvää mieltä.

img_8256

Emilia jakaa vapaaehtoisten työtehtäviä aamuhämärässä

img_8276

Juuri ennen kuin vieraat alkoivat saapua, alkoi talven ensimmäinen lumisade. Siitä viis, säntäsimme ulos ottamaan yhteiskuvaa vapaaehtoisporukalla. Kuvat: Maria Syväpuro.

 

– HIRVEÄ KELI ON NYT KYLLÄ TUOLLA.

Sisän ulko-ovista rysähtää vauhdilla vanha rouva pipoaan lumesta puhdistaen.

–Tulin Pohjois-Haagasta bussilla ja huh kun meinasin ihan myöhästyä, hän selittää.

Jono narikalle on pitkä, moni muukin on muukin tulee viime hetkillä, sillä sää on yllättänyt tänään monet. Minä olen aina rakastanut pitkiä jonoja: niissä ehtii tutustua toisiin. Ja niin tutustumme mekin, minä ja Rouva Pohjois-Haaga.

Taksit jonottavat ovella kärsivällisinä. Osa tulee omin jaloin, osa kuljetuksella, osa yksin, osa avustajan kanssa. Mutta tämä rouva on tullut yksin. Bussilla Pohjois-Haagasta. Kerron hänelle ystävästäni, joka asuu Pohjois-Haagassa ja mietimme kuinka hassua olisi jos he asuisivatkin naapureina. Kyllähän niistä naapureista olisi hieno saada kahviseuraa hiljaisiin päiviin.

Hetkeä aiemmin ovesta on astunut sisään toinen vanha rouva – heitä tänään ovesta tulevista enemmistö on. Narikalla siesovat vapaaehtoiset auttavat takin hänen päältään, ja märässä lumessa kastuneen turkin alta paljastuu on kaunis keltainen paita.

–Vähän parempaa päälle tänään, toteaa hän, Rouva Keltapaitainen, jonka toinen vapaaehtoisemme on ottanut vastaan. Saa kuulla, että arki kulkee vailla ystäviä, on yksinäistä. Välillä keltapaitaisillakin on.

–Minä järjestän sinulle ystävän, on vapaaehtoisemme hänelle luvannut, huikannut minullekin tiedon lupauksestaan myös minulle ja ohjaa Rouva Keltapaitaisen lounaspöytään.

Ja nyt, Rouva Pohjois-Haagasta on astunut ovesta sisään ja minä tiedän: tässä on Rouva Keltapaitaisen uusi ystävä.

Pieni silmänisku toiselle vapaaehtoiselle, ja hän tulee hakemaan Rouva Pohjois-Haagan.

–Teille on täällä ystävä odottamassa, vapaaehtoinen sanoo ja Rouva Pohjois-Haagan silmät sulavat syvään hymyyn.

img_8384

Kuvat: Maria Syväpuro

img_8372

 

EMILIA KULKEE PINKISSÄ vapaaehtoispaidassaan, silmät loistaen, pöytien välissä kyselemässä kuinka lounas maittaa. Ajatella, miten yhden ihmisen pienestä ideasta voi lähteä liikkeelle isoja juttuja.

Aika kulkee tänään sukkelaan. Siirryn hetkeksi Herra Harmaahapsisen luota seuraamaan sivusta vieraiden ruokailua. Nykykansanmusiikkiyhtye soittaa lavalla. Vapaaehtoiset jakelevat lounaskeittoa käsittämättömällä sulavuudella. Kuinka ikinä tänne on voitu saada tällainen superporukka?

Keiton jälkeen pöytään kannetaan kahvit ja omenakakku. Sitten vietetään yhdessä hauska musiikkihetki kauniita, monia nuoruudesta muistuttavia lauluja laulaen. Rytmimunien suhinan ja Karjalan heilin lakatessa osa vanhuksista alkaa lähteä takaisin koteihinsa, osa jää vielä hetkeksi viihtymään.

Hymyilyttää. Kauempana Rouvat Pohjois-Haaga ja Keltapaitainen puhua pulputtavat keskenään kuin vanhat tutut. Katseet kiinni toisissaan, kädet heiluan ilmassa he höpöttävät jotain. Kunpa kuulisin tänne, mitä he toisilleen kertovat.

–Tää on ollut aivan ihana päivä. Siis A-I-V-A-N ihana päivä! jostain eteeni lehahtaa tyttämäistä iloa hehkuva rouva.

–Ni, arvaa mitä mä aion seuraavaksi tehdä, hän kysyy.

–No, mitä? Minä kuiskaan kyyristyen kiinnostuneeseen asentoon.

–Mä otan ratikan ja menen Stockalle katselemaan nuoria miehiä. Mutta ei liian nuoria, sellasia seitsemänkymppisiä, ne on parhaita! Siihen kun samppanjabaariin istuu, niin ei tartte kun hetki olla, niin siitä heti seuraa sitte kyllä.

–Mä oon vähän tällai iloluontoinen, hän jatkaa hymähtäen ilkikurisesti, ja yhtä äkillisesti kun hän on siihen lehahtanutkin, on hän jo poissa. Neiti Iloluontoinen.

Olen juuri tainnut kohdata itseni muutaman kymmenen vuoden päästä… Kuinka hän sattuikaan pyrähtämään minun luokseni?

img_8558

Olet ihana -kauneusstudio tarjosi vanhuksille hierontaa. Kuva: Maria Syväpuro

 

HAVAHDUN. HERRA HARMAAHAPSI ja lentelevät haituvat! On saatava tietää mikä on Pumppuhuoneen salaisuus.

Palaan parturipisteelle ja katson Herraa kysyvästi:

–No kato tossa vessamatkalla mä sen tajusin. Kato kun toi vesiklosetti on tuossa ulko-oven vieressä, tuolla mistä ei näe tänne saliin. Aikoinaan kundien kanssa laskettiin aina että mites monta baaritiskiä täällä on. Yks, kaks, kolme… Ja kato sit aina tuotiin kundien kanssa tänne gimmoja syömään ja viihtymään. Ja sit ne muut kundit lähti aina vessaan ja sit niil aina kesti kauheen pitkään ennen kuin ne tuli veke sieltä ja mä mietin et mikä siinä nyt sitten.

Hengitykseni alkaa muuttua tiheämmäksi, kohta on loppuratkaisu lähellä.

–Niin nyt kun menin vessaan! Tuollahan on vielä yksi baaritiski tuolla toisella puolella! Niin mä oon aina miettinyt, et miten ne kundit sitten aina haluskin tulla daamiensa kanssa ja miten ne aina niin täällä viihtyi.

Saksien kilahdus katkaisee keskittymiseni.

–Anteeks herra, mutta voisitteko te olla hetken paikoillaan kun näitä hiuksia on aika vaikea leikata, kun te heilutte niin kovin” parturi sanoo.

Herra Harmaahapsi pysähtyy kuin seinään ja sanoo:

–SE on Pumppuhuoneen salaisuus. Etusivu menee uusiks kun mä pääsen täältä kotiin. Mä soitan niille heti, Harmaahapsi julistaa.

Huolimatta siitä, onko meistä tarinaa kuulleista kukaan lopulta täysin tajunnut tätä suurta skuuppia, minä sulan siihen paikkaan.

Ikinä en olisi muualla voinut kokea tätä hetkeä. Jotenkin se kalpenee kovasti näin jälkikäteen siitä kirjoittaessa.

 

img_8506

Nykykansanmusiikkiyhtye Valma & Varsinaiset musisoi tapahtumassa. Kuva: Maria Syväpuro

 

HERRA HARMAAHAPSI, ROUVA ILOLUONTOINEN ja kymmenet muut vanhukset ovat poistuneet Pumppuhuoneelta. Kyllä, Pumppuhuone otsikon on oltava, olemme Harmaahapsen kanssa yhteistuumin todenneet vielä ennen kuin olemme hvyästelleet toisemme.

Silmäkulmassani näen vielä tutut hahmot. Rouva Keltapaitainen ja Rouva Pohjois-Haaga. He ovat poistumassa viimeisten joukossa, nyt narikalla yhdessä vetämässä takkeja päälleen.

Tulivat yksin ja lähtivät yhdessä hymyillen.

Ehkä tämä onkin se todellinen Pumppuhuoneen salaisuus! Ehkä meillä jokaisella mukana rinnassa sykkii oma pieni pumppuhuone, joka on tehty sykkimään lämpöä toisille ihmisille?

–Ja ehkä minun pitäisi lähteä nyt Stcokalle Neiti Iloluontoisen perään samppanjalasilliselle. Ehkä minun pitäisi nauttia hänen kanssaan lasi samppanjaa ja kuulla lisää hänen elämänoppeja, mietin mielessäni ja hymähdän ilkikurisesti painaessani Pumppuhuoneen ovea kiinni perässäni. Hieno päivä. Kerrassaan upea.

img_8538

Kuva: Maria Syväpuro

 

TÄNÄÄN KIRJOITTAESSANI TÄTÄ TEKSTIÄ ja palatessani muistoissani parin viikon takaiseen tapahtumaan sanoja kiitollisuudellani ei oikeastaan ole sanoja. Sain olla osa upeaa kokemusta; kohtaamista, joka jättää jäljet. Ihmiset ja voima, jota voimme toisillemme antaa. Yhteisten hetkien jakaminen, yhdessä kokeminen. Heikkoman auttaminen ja avun vastaanottaminen silloin kun on sen aika.

Tästä on kyse elämässä. Miksi se niin usein unohtuu arjen kiireiden keskellä?

Joka päivä on uusi mahdollisuus kohdata ja koskettaa. Aina ei tarvitse järjestää isoa tapahtumaa ja koota yhteen satoja ihmisiä. Tärkeintä on toiminta. Että tarttuu toiseen, koskettaa. Että jakaa omastaan.

Kenet sinä voisit juuri tänään kohdata?

* * *

Kiitos kaikki vapaaehtoiset, Eläkeliitto, Helsinki Missio, Tero Niinivirta, MRoom, Olet Ihana -kauneusstudio, V2B, Kaivohuone ja La Maison, että saimme kanssanne tehdä upean päivän vanhuksille!

Ja kiitos, rakas Emilia, että olet ja että olen saanut sinuun tutustua! Hyvää tulee, kun hyvää tehdään – yhdessä!

/Äm, pohtien nyt sitten vaan, että mitäs sitä seuraavaksi keskittäisiin uusien kohtaamisten edistämiseksi…

Lue tästä taustatarina tapahtuman synnystä

Hullun hienoa ja hyvää

Päässä keinuu. Kirjaimellisesti. Oikeastaan tuntuu, että koko kroppa hyllyy vinksin vonksin ja miten sattuu.

Terveiset Tallinnasta! Kävin siellä hermolomalla rakkaiden ystävieni kanssa. Lauttamatka tuntuu edelleen päässä ja kehossa, siksi keinuttaa. Hassua miten erityisesti näin keppihyypiönä elellessä kaikki jalkapohjien alla tapahtuvat muutokset tuntuvat ylikorostetun paljon. Kun laahaa jalkoja hitaasti pitkin maata, tuntee jo omassa kotonaankin pienetkin kohoumat lattialautojen alla, saati sitten, kun syksyisen meren velloessa köpöttää eteenpäin pitkin laivan ikkunatonta käytävää.

Outoa.

img_4290

hyvanmielenlounas_banneri

Mutta päässä keinuu kyllä ihan yhtä lailla tämäniltiasen kenraaliharjoituksenkin takia. H-hetkeen, Hyvän mielen lounas -hyväntekeväisyystapahtumaan on nimittäin vain viisi päivää, ja tänään toistakymmentä vapaaehtoistamme kokoontui kanssamme Kaivohuoneelle käymään ensi viikon lounaamme kuviot läpi.

Kaikki alkaa nyt konkretisoitua, vaikka en edelleenkään villeimmissä kuvitelmissanikaan osaa ajatella, miltä tämä paikka näyttää keskiviikkona 2.11, kun paikalle saapuu lähes 200 lounasvierasta. Hullua. Olemme kovin onnekkaita, sillä olemme vapaaehtoisten lisäksi saaneet mukaan hienot yhteistyökumppanit ja rahoittajat.

Sanoinko jo että hullua?

Hullun hienoa. Ja hyvää!

Mutta hullun hienoa ja hyvää syntyy, kun tehdään hyvää. Mikä upea kokemus onkaan järjestää tällaista hyväntekeväisyys- ja vapaaehtoistapahtumaa.

img_4275

Hullua oli myös tuo ylläoleva. Hienoudesta en ole aivan varma. Mutta siihen on tultu, että minu piti kärrätä pyörätuolilla Tallinnan lautalta terminaaliin. Kasvattaa luonnetta, sillä meinasi olla kaltaiselleni liikkuvalle ja itsenäiseen toimintaan tottuneelle naiselle vähän tiukka paikka joutua myöntämään, ettei jaksa kävellä pitkin pitkää terminaalisiltaa.

Tiesitkö muuten, että Tallinkin laiturista Tallinnan terminaaliin on 660 metriä? Se ihan vaan tiedoksi, jos polvivammaisena aiot maahan…

Ja sekin vaan tiedoksi, että tämä polvivammainen hyväntekijä on nyt kovin väsynyt. On aika painua iltajumpalle ja unten maille.

 

Kutsumme sinulle, yksinäinen: tule kanssamme rakentamaan hyväntekeväisyystilaisuutta yksinäisille vanhuksille!

Mietin pitkään kuinka aloittaisin tämän kirjoitukseni. Löytäisinkö jotain suurta tarinaa, joka säväyttäisi sinut? Olisiko oikeita sanoja, vaikuttavia vastauksia?

Ei. Suurta tarinaa ei vielä ole. Mutta alku sille on. Nämä sanat…

Kaikilla meistä tulee olla oikeus ja mahdollisuus tuntea itsensä tärkeäksi, osalliseksi ja merkitykselliseksi. Mutta kukaan ei voi keksiä itsekseen olevansa arvokas. Tarvitaan merkityksellisiä kohtaamisia. Tarvitaan toimintaa.

TÄMÄ VUOSI ON VÄRITTYNYT blogissani monin erilaisin seikkailuin. Vaikka monenlaista tempausta, kaikille tekemisilleni on yksi yhdistävä teema.

Se on kohtaaminen. Se on toinen ihminen. Ihmeet, joita hän tuo mukanaan…

EMILIA ÅBERG. UPEA NAINEN. Hän on isänsä omaishoitaja ja kirjoittaa kokemuksistaan myös blogia. Isäni merimies. Isänsä kautta Emilia on törmänyt omakohtaisesti vanhusten yksinäisyyteen. Halusta auttaa hän järjesti kesäkuussa 2016 Hyvän Mielen Lounaan. Tapahtumaan saapui yli 150 vanhusta nauttimaan lahjoittajien mahdollistamasta yhteisestä hetkestä. Lounas oli menestys ja se sai Emilian oivaltamaan kuinka merkityksellinen kohtaamisen voima on. Hän alkoi haaveilla uuden tapahtuman järjestämisestä.

Vain hetki aiemmin minä olin kertonut blogissani omasta yksinäisyydestäni. Kutsuin itsensä yksinäiseksi tuntevia ihmisiä ikään tai elämäntilanteeseen katsomatta kanssani trampoliinikeskukseen hauskaan hetkeen. Tapahtuma onnistui yli odotusten. Se myös aiheutti minulle paljon yhteydenottoja erilaisilta yksinäisiltä. Niinpä tutkin aihetta syvemmin ja tuotin yksinäisyydestä myös videoreportaasin.

Suomalainen yksinäisyys on hirveä hätä. Se on kaikenlaisia ihmisryhmiä koskettava ongelma, johon on rohkeasti etsittävä ratkaisuja. Yksinäisyyttä ei korjata yhdellä kertaa, mutta jostain on lähdettävä liikkeelle.

hml1

Ensimmäinen Hyvän Mielen Lounas yksinäisille vanhuksille järjestettiin kesäkuussa.

rush_7

Trampoliinikeskuksessa pidettiin hauskaa yhdessä huhtikuussa.

 

EI. ON TOINENKIN TEEMA. Se on voima.

Voima, joka jyllää kun kohtaa toisen. Kun ei ole yksin.

Yhteisen ystävän yhdistämänä me tutustuimme Emilian kanssa kesällä. Huomasimme jakavamme samat arvot, tavoitteet sekä tekemisen energian. Olimme kumpikin tahoillamme tehneet yksittäisen teon yksinäisyyshädälle. Mutta saadakseen aikaan vaikutusta ja muutoksia, työtä täytyy tehdä syvemmin. Yksittäiset tempaukset synnyttävät hyvää mieltä ja energiaa – tämä voima on saatava jylläämään yhä suurempana yhteiskuntaan.

Yksinäisyys on ennen kaikkea kokemus kuulumattomuudesta. Tavallaan kovin helppo olisi ratkaisu siihen: Tarvitaan puitteet, joissa yksinäiset voivat yhdistyä sekä kokea olevansa osa ryhmää, merkityksellinen ja arvostettu.

ARAVAAT JO! KYLLÄ. ON VIELÄ KOLMAS TEEMA. Se on toiminta.

Kun kyseessä on iso ihmisyyttä koskettava aihe, sitä voi olla vaikea kohdata. Siksi tarvitaan itsensä alttiiksi pistäviä ja toiminnan vauhtiin sysääviä ihmisiä. Me päätimme Emilian kanssa uskaltaa olla sellaisia rohkeasti, sillä meillä ei oikeastaan ole vaihtoehtoja. Yksin viimeisten päivien aikana mediassa on kirjoitettu valtava määrä yksinäisyydestä.*

Päätimme yhdistää voimamme ja tuoda yhteen hyväntekeväisyystempaustemme kohderyhmät: järjestämme 2.11. Hyvän Mielen lounaan yhdessä HelsinkiMission kanssa Helsingissä. Koska pienestä on aloitettava, lähdemme liikkeelle läheltä meitä, mutta tuomme tapahtuman mielellämme myös muille paikkakunnille. Ota meihin yhteyttä ja kerro, missä apua tarvitaan!

 

Nyt on aika ensimmäisen kutsun. Se on sinulle:

HML_kutsu_final

 

KYLLÄ! ON! VIELÄ YKSI TEEMA. Se on seikkailu.

Kukaan ei tiedä mihin tie tästä vie, mitä matkan varrella tapahtuu ja mihin kaikki kehittyy. Mutta varmaa on se, että kohtaamiset synyttävät voimaa ja voima synnyttää toimintaa. Ja elämä on toimintaa – seikkailu!

Ystävä, ilmoittaudu ja tule mukaan 20.9, sillä suurin tarina rakennetaan aina yhdessä.

Sydämellä,
Maija ja Emilia

Emilia_Maija

 

*Esimerkiksi tällä tavoin yksinäisyys ja välittäminen ovat viime päivinä puhuttaneet

Vahuksille etsitään ystäviä Tampereella – Näin kauniisti 25-vuotias Hanna kertoo ystävämummostaan
Tutkimus: Facebook ei luo samanlaista yhteenkuuluvuudentunnetta kuin elävä vuorovaikutus kasvoista kasvoihin
Kirjailija Laura Honkasalo kirjoitti yksinäisyydestä kirjan
Todellinen välittäminen punnitaan teoissa

Avoin kirje lukijalleni, osa 2: Kenenkään ei tarvitse tyytyä

”Kato, pyhimys on palannut. Sunkin kannattais vaan olla hiljaa ja tyytyä. Luuletko olevas nyt jotenki parempi ihminen kun oot tehny tollasen raportin? Sä yrität vaan käyttää muita päästäkses esille. Aika surkee yritys ratsastaa toisten hädällä. Myönnä et sun kiinnostus oli vain tehdä tuollainen video jota kuitenkin kohta käytät hyväkses jossain kun koitat epätoivoisesti löytää itselles jotain vitun töitä. Oikeesti tyydy siihen. Ja nythän sua kiinnostaa oonko mä se sama ihminen jolle jo kirjoitit aiemmin julkisesti vastauksen. Vai onko olemassa kenties useampiakin ihmisiä jotka vihaa sua?! Sillä voin kertoo et on! Taidat kävellä tuolla pitkin katuja nyt pää pystyssä ylpeänä kun oot muka saanut jotain aikaan.” *

Tähän tyyliin.

Palaute.

Nimettömänä taas, arvannet jo.

Siksi kirjoitan vielä kerran julkisen vastauksen. Ei ole kauaakaan siitä kun tein sellaisen viimeksi. Taas olen hieman ihmeissäni. Mutta palaute antoi kuitenkin uuden lahjan; mahdollisuuden kirjoittaa jostain paljon suuremmasta.

Tällaisesta:

Hyvä ystäväni,

Olen saanut viime päivinä lukuisia yhteydenottoja. Selvästi nyt pari viikkoa katsottavissanne ollut yksinäisyysreportaasi on saanut teidät tuntemaan monenlaisia tunteita ja käymään läpi erilaisia kokemuksia. Se oli tavoitteenikin.

Viikonloppuna kirjoitin näin: ”jotain on kai maailmassa kliksahtanut paikoilleen. Jokin pieni ajatuksen siemen. Jokin pala toimintaa, otettu askel, jota eivät ohjaa pelot, vaan usko mahdollisuuksiin. Olen valtavan kiitollinen kaikesta siitä luottamuksesta, jota minulle osoitatte. Kun yksi ihminen avautuu, heittäytyy koko sielullaan, on myös muiden helpompi toimia. Sen minä olen tällä viikolla ymmärtänyt.”

Olen todella ymmärtänyt ja oppinut viime viikkoina paljon. Mutta yhtä minä en ymmärrä: miksi sinä olet niin vihainen minulle? Siksikö, että uskallan? Koska teen erilaisia asioita ja nautin niistä? Siksikö, että freelancer-yrittäjänä joudun myös etsimään töitä? Että haluan kuulua ja vaikuttaa sekä käyttää siinä työssä parhaimpia puoliani?

Jostain syystä aktiivinen toimintani ja erilaiset hyväntahtoiset tempaukseni ovat herättäneet myös negatiivisia reaktoita ihmisissä, haluaisin ymmärtää miksi.

Sinä puhut tyytymisestä. Mihin sinä haluat minun tyytyvän? Siihenkö, että kohtelet minua sanoillasi kaltoin? Siihenkö, että elämä on paskaa ja kamalaa? Siihenkö, että minusta ei olisi mihinkään?

Eräs psykologi sanoi minulle kerran, että ihmisten suurin vastustus ja viha toisia kohtaan syntyy usein juuri niistä asioista, jotka heitä satuttavat itsessään eniten. Joudutko sinä tyytymään johonkin, mihin et halua? Ethän vain rajoita itseäsi liikaa?

Minua ei kiinnosta oletko sinä sama ihminen, joka minua on jo arvostellut, vai onko teitä useampia. Minua kiinnostaa se, millaisia ajatuksia tässä maailmassa liikkuu ja miten me kohtelemme toisia ihmisiä.

Ja nyt; jos oloasi helpottaa se, että saat arvostella minua, tee se. Mutta varmistakin, että tällaista paskaa et työnnä kenenkään sellaisen päälle, joka on liian heikko sitä kestämään. Kukaan ei ansaitse tulla toisen lannistamaksi tällä tavoin. Kenenkään ei tarvitse tyytyä toisen alentaviin sanoihin ja epäilyihin.

Ja minä sydämestäni toivon, ettei kukaan pistä sinuakaan kärsimään sellaisesta kivusta. Minä toivon, että sinä saat osaksesi kannustusta ja tukea siinä minkä koet itsellesi tärkeäksi. Toivon, että saat ymmärtää päivittäin olevasi arvokas. 

Tiedätkö, minä olen käynyt läpi sellaisen myllyn elämässäni (mitä ilmeisemmin olet siihen perehtynyt blogissani), etten ole ikinä ollut näin vahva ja rohkea. Olen kovin onnekas, että esimerkiksi tuohon yksinäisyysreportaasiini sain haastatella muita rohkeita ihmisiä, jotka uskaltavat kertoa vaikeistakin asioista. Ja siinä olet kyllä täysin oikeassa; tuo reportaasinihan oli minulta myös erinomainen työnäyte. Sellaista en häpeä sanoa enkä näyttää. En häpeä edes sanoa, että tarvitsen apua urallani.

Mutta nyt sinä saisit hieman hävetä.

Minä en käytä ketään hyväkseni. Muistathan sen. Edes oman hätäni kustannuksella kukaan ei ansaitse minulta kaltoinkohtelua.

Tulitko itse ajatelleeksi käyttäväsi minua nyt hyväksi kohteena vihallesi?

En voi uskoa, että minä olisin pahan olosi aiheuttanut. Mikä sen aiheuttaa? Mitä voisimme yhdessä sille tehdä?

Muista, että sinun ei tarvitse tyytyä pahaan oloon.

Kenenkään ei tarvitse tyytyä pelkoihin. Jos tyytyy, mitä kauneutta jää näkemättä? Mitä voimia jää käyttämättä? Mitä vaikutuksia jää saamatta aikaan? Millaista elämää jää elämättä?

Minä todellakin kävelen kaduilla pää pystyssä ja aion niin tehdä jatkossakin. Ylpeänä ja varmana itsestäni. Kiitollisena. Kuljen pää pystyssä nähdäkseni. Niin moni juoksee ympäriinsä kuin zombie, välittämättä, kiinnostumatta ja innostumatta, että niillä, joille on annettu riittävä rohkeus näyttää mallia on velvollisuus toimia uskaliaasti. Tiedätkö mitä minä myös ymmärsin viime viikolla? Sen, että minulla on nyt niin paljon voimia, etten aio tyytyä edes siihen, että tekisin kaiken kuten tähän asti. Aion tehdä vielä isommin, sillä en ole saanut vielä aikaan läheskään niin paljon kuin voin.

Muistathan, että kenenkään ei tarvitse tyytyä – kaikilla on voimaa toimia.

Ja minä lupaan, että tyydyn vasta sitten, kun saan sinutkin oivaltamaan nämä asiat. Mutta nyt en enää aio kirjoittaa sinulle tästä asiasta. Aion vain toimia.

Lämpimin ajatuksin,
Maija

IMG_3488

Koska oli taas hieman vaikea löytää arjestani soveltuvaa kuvaa tämän tekstin yhteyteen, laitan tämän: kuvan roskiksen kannesta. Lauantaina odottaessani bussia ystävän rapujuhlista kotiin, näin tämän roskikseen raapustetun riimin.

 

*Palautteessa oli muitakin ajatuksia, mutta poimin tähän kehittävimmät niistä.