Pyysin Turun yliopiston professori ja yksinäisyystutkija Niina Junttilan, sosiaalipsykologi ja HelsinkiMission yksinäisyystyön päällikkö Maria Lähteenmäen sekä filosofi ja tutkija Frank Martelan lukemaan kirjani sekä kutsuin heidät paneeliin keskustelemaan kanssani yksinäisyydestä.
Aivan aluksi tosin heitettiin tittelit syrjään ja todettiin, että puhutaan ihan vaan ihmisinä ihmisille, eikä tutkijoiden, tohtoreiden tai kirjailijoiden titteleiden takaa – sillä jokainen meistä on pohjimmiltaan samanlainen inhimillinen ihminen. Keskustelussa kuulette, että meistäkin jokainen on kokenut yksinäisyyttä jossain vaiheessa elämäänsä!
Voinette päätellä paneelistien perusteella, että syntyi timanttista ajattelua, jonka ihan jokaisen olisi hyvä katsoa ja kuunnella. Onpa kokenut itse yksinäisyyttä tai ei, yksinäisyyden helpottaminen on on jokaisen juttu ja yhteinen asia.
Olen sydämeni pohjasta kiitollinen Niinalle, Marialle ja Frankille, että he antoivat aikaansa tälle keskustelulle. Vain yhdessä ja rohkeasti ääneen puhumalla me voimme luoda myötätuntoa maailmaan ja helpottaa yksinäisyyttä!
Yksinäisyys on ratkaistavissa ja sinäkin voit toimia sen helpottamiseksi – Maija Ilmoniemen uutuuskirja Yksinäinen on saatavissa nyt!
Jokaisesta myydystä kirjasta lahjoitetaan yksi euron Lähde liikkeen yksinäisyystyöhön, ja jo ostamalla kirjan sinäkin osallistut siis suoraan myötätuntoisemman yhteiskunnan rakentamiseen.
”Astun eteenne nyt täysin alastomana julkisesti, ja se tuntuu oikeammalta kuin mikään muu aikoihin. Kirjoitin kirjan yksinäisyydestä, sillä haluan murtaa tabun ja hiljaisuuden sen ympärillä. Annan yksinäisyydelle rehelliset kasvot, sillä toivon ihmisten ymmärtävän, kuinka normaali ja yleinen kokemus se on. Luovutan käsiisi todellisen tarinani lapsuudesta tähän päivään jakaen kaiken kokemani ja oppimani vaikeimpiakin vaiheita myöten, koska haluan antaa rikastavia ratkaisuja yksinäisyyden helpottamiseen.
Yksinäinen on kirjoitettu kaikille jotka ihmettelevät yksinäisyyttä: niin heille, jotka ovat itse sitä kokeneet kuin heille jotka seuraavat yksinäisyyttä ympärillään. Jos yksikään ihminen kirjani luettuaan uskaltaa puhua yksinäisyydestä ääneen, saa siitä lohtua tai tekee pienen hyvän teon kohti yhteyttä, olen työni tehnyt. Tämä on minulle sydämen asia, ja toivon, että Yksinäinen tavoittaa mahdollisimman monen, jolle siitä voi olla apua. Kiitollisin olen, jos jaat tätä videota niille, joiden se kuuluisi nähdä. ”
Niin armoton ja arvaamaton on yksinäisyyden tunne; kulkee aalloittain ja vaihtelee voimaansa, mutta tullessaan ei jätä mitään arvailujen varaan. Yksinäisyyteni on kummallisia purskahduksia. Välillä en tunne sitä lähes lainkaan ja välillä se taas on lohduttoman kovaa. Nyt meneillään on tuo jälkimmäinen. Kai se on tämä kesä ja se, että seuraan vierestä, miten maailma menee minusta viis.
Huomaan kuitenkin, että jotain on tapahtunut suhtautumisessani yksinäisyyteeni: ehkä osaan nyt, kaikkien näiden sen kanssa painittujen vuosien jälkeen suhtautua tunteeseen armollisemmin ja maltillisemmin. Yritän olla takertumatta siihen ja antaa sen soljua sisään ja ulos omaan tahtiinsa.
Äh. Ällöttää kirjoittaa näin, sillä jokainen joka on kokenyt yksinäisyyttä, tietää, että hetkellä jolloin tuo tunne on terävimmillään kaikki ulkopuolelta syötetyt paskapuheet ”sisään ja ulos soljumisesta” ja ”tunteeseen tarttumisesta” saisi työntää maailman mustimpaan pers’aukkoon. Kun yksinäisyys iskee, kaikki lamaantuu. Tuntuu, ettei ole arvoa ihmisenä, kun kukaan ei kaipaa tai tarvitse.
Jollain tavoin näistä lamaannuksen hetkistä on kuitenkin päästävä eteenpäin, sillä kyse yksinäisyyden tunteen hallintaan saamisesta on vain toiminnassa. Itselläni keinot ovat viime aikoina olleet jotenkin kummallisen vähissä. Tänään haluaisinkin kysyä sinulta: Miten sinä, joka koet tai olet kokenut yksinäisyyttä toimit, kun lohduton yksinäisyyden hetki iskee? Millaisia keinoja käytät, mitä teet? Kirjoita pliis minulle, joko kommentoimalla tähän tai yksityisesti laittamalla viestiä Messengerissä tai sähköpostiini. Haluaisin tietää, mitä muut tekevät ja kuinka yksinäisyyttään koettavat ratkaista ja ymmärtää yksinäisyyttä tältä osin paremmin. Olisi ihanaa keskustella tästä kanssanne!
Yksinäisyys ei ole sairaus, eikä se tarkoita välttämättä totaalista syrjäytymistä – yksinäisyydellä on monta erilaista muotoa. Se on monelle tuttu kokemus erilaisissa elämänvaiheissa. Se tunne, johon – niin väitän – voi myös itse vaikuttaa. Kyse on paljon omasta ajattelusta. Ja toiminnasta!
Tuorein lehtihaastatteluni yksinäisyydestäni on tässä. Vaikket ikinä lukisi muita haastattelujani, luethan tämän! Siinä on kyse jostain paljon itseäni suuremmasta.
Klikkaamalla kuvia saat ne suuremmaksi ja tekstin helpommaksi lukea.
Viime kuukausina on käynyt hyvin selväksi, että yksinäisyys on todella on iso ja kiinnostava yhteiskunnallinen ilmiö. Moni media on halunnut minua aiheesta jututtaa, ja uusin, aiempia syvempi haastatteluni on julkaistu Idealistassa.
Nyt voin vain avoimesti kertoa omaa tarinaani sekä tehdä pieniä tekoja, jotta tätä(kin) tabua voidaan murtaa. Ja teen tämän ilolla, sillä, kuten jo Kuopion Kaverikerhosta on huomattu, pieni ele saattaa merkitä toiselle ihmiselle enemmän kuin ensin osaa ajatellakaan.
Mutta selvää on, että jotain muutakin minun on tehtävä asian parissa tulevaisuudessa, kun joku voima siihen on kai jaettu (saa vinkata ideoita, olen käytettävissä!).
Mutta juuri nyt kaikista eniten toivon, että sinulle tarinani todistaa, että vahvin on hän, joka heikkoutensa paljastaa – ja että sinäkin voit niin pienillä teoilla saada suuria aikaan.
Ajattele, että suurin osa ihmisistä pelkää vanhenemisessa eniten yksinäisyyttä. Siksi joka kerta, erityisesti kun näen ja kuulen näitä vieraidemme tarinoita, ymmärrän miten tärkeää on tarttua toimeen ja tehdä pieniäkin tekoja lähimmäisille. Kuka tahansa meistä voi saada paljon aikaan, kun vaan haluaa. Olkoon tämä tarina osoitus siitä.
Itsenäisyyspäivän alla saimme taas ilon piristää ikäihmisten arkea ja järjestimme jo kuudennen Hyvän mielen tapahtuman. Tältä Helsingin Cafe Caruselissa näytti. Videon on tehnyt Vaasan, joka kokosi oman vapaaehtoistensa porukan mukaan vapaaehtoisiksi…
–Tunnetko olevasi täällä kuin turisti? kysyi työkaverini tänään, kun juttelimme muutostani Savoon.
–Ei. Minä tunnen, että olen vain töissä täällä ja ihan hemmetin yksinäinen.
Näin vastasin hänelle.
Tämä keskustelu pysäytti minut. Pystyin vihdoin kiteyttämään ääneen ajatuksen, joka on viime viikkoina vaivannut mieltäni.
NYT SE KUHERRUSKUUKAUSI on kai viimeistään loppunut. Olen muuttanut pääkaupunkiseudulta työkomennukselle Savoon kohta neljä kuukautta sitten.
Alussa ehkä tuntuikin kuin olisin turisti ihmeellisessä maailmassa, mutta nyt uuden ihmetys on vaihtunut tyhjyyden tunteeseen. Elämän keskiössä on työ. Vain työ. Älä ymmärrä väärin, olen työstäni kovin innoissani ja kiitollinen, asiat kun ovat olleet joskus huonomminkin. Mutta se ei poista tunnetta, joka on nyt alkanut kalvaa.
Se ei poista ajatusta, joka mielessäni pyörii:
vaikka mitä kuvittelin, ei ihminen vain työllä elä. Se tarvitsee myös muuta.
Minä tarvitsen myös muuta!
MUISTAN, MITEN OTTAESSANI tämän työtarjouksen vastaan moni ihmetteli rohkeuttani lähteä vieraalle paikkakunnalle, josta en tunne juuri ketään – se kun tarkoittaisi kokonaan uuden elämän aloittamista ja rakentamista.
Itse en tuolloin osannut ajatella sitä niin isona juttuna. Kuvittelin selviytyväni tästä hyvin: kävisin töissä, hoitaisin työkomennukseni ja vapaa-ajallani kuntouttaisin leikattua polveani.
Mutta tämä onkin paljon kovempi pala kuin romantisoiduissa kuvitelmissani mietin. En osannut ajatella, että kokisin tällaisia tunteita. Ulkopuolelta on ehkä helppo ohjeistaa, että hakeudu ihmisten ilmoille ja harrastuksiin. Mutta vieras kaupunki ja rajatut mahdollisuudet tekevät tästä vaikeaa. Kun tulen töistä kotiin, ei minulla ole juuri mitään tekemistä saati seuraa. Olen vähän umpikujassa. Miten ja mistä voisin löytää jotain mielekästä tekemistä tai tarvittavia verkostoja?
Ennen minulla oli koira, tämä ihana Herra Hermanni, joka oli seuranani, vaikka olin muuten yksin. Esimerkiksi Norjan seikkailullani se oli tärkeä kaveri. Nyt kun muistelen aikoja taaksepäin, huomaan, että jo pelkästään lemmikkieläin täyttää elää ja tekee siitä paljon rikkaampaa. Nyt ei ole tätä rakastakaan enää seurana.
Ja nyt tämä yksinäisyyden uusi muoto. Siihen sekoittuu ajatus väliaikaisuudesta, siitä, ettei edes uskalla alkaa rankentaa juuria ja verkostoa, sillä arvelee kuitenkin pian lähtevänsä taas jonnekin muualle; onhan työkomennukseni seitsemän kuukauden mittainen.
Mutta vaikka kuinka väliaikaista, ei elämä voi vain pyöriä työn ympärillä.
Sinulle, jolla on ystäviä, sukua ja perhe lähellä, mutta silti valitset keskittää elämäsi työhösi, haluan sanoa: pysähdy, ja käännä katseesi ihmisiin ympärilläsi. Mieti mikä todella on tärkeää. Ei ihminen työllä elä. Kaikilla kun ei ole varaa valita. Jotkut täyttävät elämänsä työllä, sillä ei ole mitään muuta.
Tämän minä olen nyt tajunnut.
JOS OLET SEURANNUT toimiani, tiedät, että olen aina pyrkinyt kääntämään nämä oman elämäni isot kysymykset ja hankaluudetkin niin opiksi kuin innostukseksi muille.
Reilu vuosi sitten kertoessani ensimmäistä kertaa yksinäisyydestäni päätin järjestää tempauksen kaltaisilleni yksinäisille. Siitä syntyi hieno kohtaaminen upeiden ihmisten kanssa ja muun muassa tämä video.
Nyt mietin, voisinko tehdä taas jotain tämän kaltaista. Keksisinkö jotain? Mitä?
Oletko sinä muuttanut vieraalle paikkakunnalle vailla verkostoja? Miten olet löytänyt itsellesi tekemistä ja seuraa? Vai oletko?
Jos minä saisin päättää, niin jokainen suomalainen voisi tehdä yhden päivän vuodessa vapaaehtoistyötä jotain hyvää tarkoitusta varten. Haluaisin tarjota mahdollisimman monelle kokemuksen siitä, mitä voi saada aikaan, kun osallistuu vapaaehtoistyöhön. Hyvän tekeminen on vapaaehtoinen valinta ja sen vastine on sellainen, etten oikein osaa sitä edes sanoin kuvailla. Tällä videolla yritän pukea kuviin ja sanoihin sen, miksi on pienen vaivan arvoista lähteä liikkeelle ja tehdä hetki hyvää.
Järjestimme huhtikuussa jo kolmannen Hyvän mielen lounas -hyväntekeväisyystapahtuman Helsingissä. Tähän mennessä tapahtuma on jakanut hyvää mieltä ja lounasta jo sadoille yksinäisille vanhuksille sekä tarjonnut mahdollisuuden kymmenille vapaaehtoisille päästä tekemään hyvää.
Tervetuloa tämän videon myötä mukaan sympaattiselle Hyvän mielen lounaalle! Se on yksi esimerkki siitä miten voi toimia ja osallistua.
Emilia järjesti ensimmäisen Hyvän mielen lounaan viime vuoden kesäkuussa ja minä hyppäsin hänen avukseen syksyllä. Tästä blogitekstistäni voit lukea tapahtumamme taustasta enemmän.
Mitä jos sinä lähtisit päiväksi vapaaehtoiseksi tekemään jotain hyvää? Mitä voisit tehdä?
On vähän takki tyhjä ja olo kummallisen kaihoisa – mutta sydän täynnä lämpöä ja mieli raukean onnellinen.
Syy tähän kummallisen sekavaan oloon on tässä:
Vieraita ja vapaaehtoisia Hyvän mielen lounaalla
Tänään järjestimme Hyvän mielen lounas -hyväntekeväisyystapahtumamme G Livelabissa Helsingissä. Se meni upeasti: paikalla oli 100 vanhusta ja parikymmentä vapaaehtoista. Nämä ovat kovin intensiivisiä päiviä ja sitä antaa aivan kaikkensa vieraiden viihtyvyyden ja hyvän mielen eteen. Jotenkin kumman syvältä kumpuaa halu varmistaa, että jokainen vieras lähtee kotiin tapahtuman jälkeen suuri lämpö mielessään ja hymy kasvoillaan. Ja siksi nyt vilskeen ja vilinän rauhoittuessa väsymys meinaakin viedä.
Kerron tämänkertaisesta tapahtumasta enemmän myöhemmin, mutta sitä odottaessa voit lukea tämän edellisen, marraskuussa järjestetystä tapahtumasta kertovan tarinani ”Pumppuhuoneen salaisuus”.
Tekstini lopussa kirjoitin näin:
Ihmiset ja voima, jota voimme toisillemme antaa. Yhteisten hetkien jakaminen, yhdessä kokeminen. Heikkoman auttaminen ja avun vastaanottaminen silloin kun on sen aika.
Tästä on kyse elämässä. Miksi se niin usein unohtuu arjen kiireiden keskellä?
Joka päivä on uusi mahdollisuus kohdata ja koskettaa. Aina ei tarvitse järjestää isoa tapahtumaa ja koota yhteen satoja ihmisiä. Tärkeintä on toiminta. Että tarttuu toiseen, koskettaa. Että jakaa omastaan.
Ehkä meillä jokaisella mukana rinnassa sykkii oma pieni pumppuhuone, joka on tehty sykkimään lämpöä toisille ihmisille?
Kävin eilen ruokakaupassa. Matkalla sinne on kahvila. Kahvilassa istui mies, johon katseeni kummallisesti kiinnittyi. Edessä kuppi, pää alas painuneena ja katse huolestuneena mies istui pöydän ääressä. Hän näpräsi sormiaan keskittyneen näköisenä. Tuntui, kuin ajatukset olisivat leijuneet hänen edessään mustana pilvenä.
Jokin sattui minuun näkemässäni, eikä tämä saa minua edelleenkään rauhaan. Minä tunsin hänen mustan pilvensä. Tunnistin taakan hänen harteillaan.
Tuntui, kuin olisin katsonut itseäni etäisyyden takaa.
”TUO MIES ON KOVIN YKSIN”,ajattelin. En voi tietää onko todella näin, mutta katsoessani häntä tunnistin hänen silmiensä takaa väsymyksen ja toivottomuuden –sellaiset tunteet, jotka usein omasta peilistänikin paistavat.
Olisin kovin halunnut mennä koskettamaan häntä olalle ja sanoa: ”Minä olen tässä”. Mutta ei. Sellaista ei ole soveliasta tehdä; se ei ole sosiaalisesti sallittua.
Siksi minä päätin kirjoittaa. Sekin on siinä sosiaalisten sääntöjen rajalla. Paine piilottaa heikkoutensa on kova.
Mutta jos kukaan ei sitä tee, miten maailma voi muuttua?
* * *
Räpsräps, tonktonk, piippiip. Tonk.
On aamu, ja pursuava roskapussi kädessä seison pienen kopperon edessä. Roskakatos.
Meteli. Pieni lautaseinäinen koppero, jonka yläosaa kiertää tiheä kanaverkko, ja kamala kaaoksen ääni.
Avaan oven.
Paniikki. Räpsräps, tonktonk, piippiip.
Lintu.
Se on jäänyt vangiksi. Kopin takaosassa se hakkaa päällään kanaverkon reikää tietäen itsekin ettei pääse siitä ulos. Mutta se ei näe muutakaan reittiä. Sen voimat ovat vaarassa ehtyä, ties kuinka kauan se on koettanut löytää tietä vapauteen. Ja kun voimat loppuvat, se tuupertuu. Kuihtuu. Kuolee…
”Rakas, tule tänne!” huudan. Hätä sumentaa linnun pään. Mitähän se nyt ajattelee? Ajattelevatko linnut?
* * *
Minä ajattelen. Ratkaisuja. Enhän voi jättää sitä tänne, mutten uloskaan kantaa. Miten voin auttaa? Paniikki. Keksin kiertää ulkoa kopin toiselle puolelle ja säikäytän linnun kohti ovea. Räpsräps, se lehahtaa, ja silmänräpäyksessä se on poissa. Ei se ehdi jäädä kiittämään. Mutta ei se haittaa. Minä haluan vain, että se pääsee ystäviensä luo.
Alan itkeä. Olen ollut vähän herkillä.
(Kirjoitus julkaistu MaiLifessa 14.4.2016, lue se kokonaan täällä.)
* * *
TUON TARINAN KIRJOITIN blogiini TASAN vuosi sitten. Niin, se vähän huvittaakin: samat aiheet seuraavat polullani, ja jostain syystä ne nostavat päätään samoihin vuodenaikoihin.
Kerroin sinulle silloin yksinäisyydestäni ensimmäistä kertaa. Tuo tuska ja kokemus johtivat hienoihin juttuihin. Tähän:
HERKILLÄ JUU, TÄNÄKIN vuonna tähän aikaan.
Näky kahvilan pöydässä.
Minä itse peilaantuneena näkemääni.
Kirjoitan tämän kaiken tuon tyypin takia – toivoen, etä tulkintani hänestä on täysin väärä, ettei hän edustaisi sitä iso joukkoa suomalaisista, joka tälläkin hetkellä räpiköi omassa roskiskatoksessaan.
En ollut aikeissa kirjoittaa omasta yksinäisyydestäni nyt, sillä en tässä elämäntilanteessa halua leimaantua sääliä tai huomiota hakevaksi luuseriksi. Sellainen somemaailma tuntuu nykyisin olevan. Lytätään ennen kuin ajatellaan. Enkä minä halua tulla lytätyksi, ei minussa ole mitään vikaa. Minä olen vain yksinäinen jä kyllästynyt olemaan tarpeeton.
Jos joku leiman minuun isketään, olkoon se äänitorvena olo monelle kaltaiselleni, joka nytkin pyhien aikaan pohtii yksinäisyyttään. Vielä vähemmän minä haluan, että kukaan joutuu tuntemaan tällaista…
NYT, TASAN VUOSI sen jälkeen kun kohtasin roskislinnun, jostain kulmasta katsottuna voisi todeta tilanteeni olevan vieläkin vaikeampi kuin aiemmin.
Loukkaannuin syyskuussa, jouduin liikkumiskyvyttämäksi ja pitkälle saurauslomalle (lue tästä lisää) – ja yksinelävänä, perheettomänä yrittäjänä tilanne on kaikin kulmin kimurantti.
Viimeiset seitsemän kuukautta olen käytännössä maannut yksin yksiössäni. Vaikka pari siitä olenkin ollut jo paremmassa kunnossa, vaatii polvi vieläkin veronsa, enkä voi tehdä mitään ylimääräistä. Nyt suurimman työn vaatii kova kuntoutus ja töiden löytäminen.
Arkeni koostuu pienistä palikoista. Pääsääntöisesti vietän aikaani tietokoneella. Sairausomani jälkeen minä en palaa tuttuun ja turvalliseen työpaikkaan, jossa minua odotetaan ja tarvitaan, vaan pikkuyrittäjänä kursin kovaa vauhtia kasaan työkeikkoja. Se ei ole helppoa työtä, sillä sairausloman lisäksi vuodet osin poissa markkinoilta tuntuvat työntäneen minut tarpeettomaksi. Yritän tavoittaa ihmisiä ja tarjota heille palvelujani, koettaa tehdä itsestäni tarpeellisen päivittäin eri tavoin. En välttämättä tapaa ketään toista ihmistä päiviin ja pääse inhimilliseen vuorovaikutukseen. Selivytyminen on omalla vastuullani.
Tällaista ei tämä tyttö vielä pitkiin aikoihin teekään. Voit kenties kuvitella, millaisen lisän tarpeettomuuteen tuo se, ettei totutusti pääse edes purkamaan tuntojaan liikkumalla – se kun minulle on kovin tärkeää. Nämä kuvat Rushista viime keväältä. Onneksi silloin sain kokea tämän!
VAMMAUTUMISENI JA SITÄ SEURANNUT aika on ollut kova prosessi, mutta se oivalluttanut minulle sen, mikä yksinäisyydessä on tappavinta.
Se on tunne tarpeettomuudesta.
Yksinäisyydessä tappavinta on tunne tarpeettomuudesta; onnistumisen kokemusten ja posiitivisen palautteen puute.
Jos elämästäni nyt irrottaisi erilleen tämän muutaman kuukauden kestäneen hetken, näyttäisi maailma aika roisilta. Kukaan ei tarvitse minua juuri nyt, ja tämän saan tuta joka päivä.
En puhu tarpeesta selän taputteluille, peukuille tähän kirjoitukseen tai puolihuolimattomille ”Kyllä sua tarvitaan” -kommenteille; etenkään minun kaltaiselle persoonalle sellaiset eivät ole tarpeen. Puhun konkreettisista kohtaamisista, toiminnasta, mahdollisuuksia olla paras itsensa toisten kanssa, onnistua ja saada siitä positiivista palautetta.
MINUN TILANTEENI RATKEAA varmasti vähitellen sen myötä, kun saan riittävästi työkeikkoja ja kokea taas maailman kaipaavan panostani. Toivon, että tämä tapahtuu pian, mutta pelkään, että ei. Miten minun sitten kävisi?
En voi olla miettimättä taas sitä kuinka moni kaatuu vaikeuksien alla. Mitä pidempään on yksin vailla minkään sorttista positiivista palautetta, sitä matalammaksi mieli käy. Miten jaksavat kaikki muut yksinäiset työttömät tai sairaat?
Kuinka jaksavat pariskunnat, jotka toistensa olemassa olosta huolimatta kokevat olevansa yksin? Olen myös miettinyt usein sitä, miten parisuhteessa olevista moni kokee yksinäisyyttä (minäkin edellisessä suhteessani), ja ymmärtänyt, että ehkä sekin peilautuu tähän: ettei saa todellista tukea toiselta, koe olevansa tälle tarpeellinen ja saavansa onnistumisen kokemuksia yhdessä?
Kaikista eniten mietin sitä, kuinka voisimme mahdollistaa todellisen tarpeellisuuden tunteen toisille?
Joskus kaadutaan, ja sitten koetetaan parhaansa mukan nousta – toivon, että kaikkilla meistä on voimavaroja nousemiseen!
MINÄ EN OLE TÄYDELLINEN, enkä voi koko maailmaa muuttaa. Yksi yritys siihen on ollut olla itse rohkea ja tuottaa tarinoita yksinäisyydestä koettaen avata silmiä sen edessä. Toinen yritykseni yksinäisyyteen rikastavien ratkaisujen löytämiseen on ollut olla mukana Hyvän mielen lounas -tapahtumassa.
Järjestämme 20.4. Hyvän mielen lounaan vanhuksille (muistatko tämän kirjoitukseni viime syksyltä?), jonne voi tulla vielä mukaan vapaaehtoiseksi! Se on yksi tapa saada kuulua joukkoon, jakaa hyvää mieltä ja saada itse onnistumisen ja tapeellisuuden kokemus. Jos haluat siitä lisätietoa ja tulla mukaan, tule Facebookissa tutustumaan tähän Hyvän mielen tekijät -ryhmään.
/Äm, toivoen, että tämä teksti tarjosi sinulle ajattelemisen aihetta
Vähän salakavalasti ja suunnittelemattakin yksinäisyys on noussut tänä vuonna blogini yhdeksi isoimmista teemoista, Olen viimekin päivinä käsitellyt aihetta taas ehkä uudenlaisestakin näkökulmasta. Vaikka aihe on minullekin vaikea ja aiheuttaa paljon surua, olen kovin onnellinen, että olen saanut mahdollisuuksia kiteyttää sitä eri tavoin sinunkin tarkasteltavaksesi.
Yksinäisyys saattaa koskettaa sinua läheltä, tai sitten aihe on täysin vieras. Olipa tapaus mikä tahansa, minulle tärkeää on avata silmiä ja tuoda uusia ajatuksia ja käyttää siihen omia parhaimpia lahjojani. On ollut hienoa voida olla tekemässä konkreettisia tekoja yksinäisyyden tutummaksi tekemiseen ja jopa ehkäisemiseen – luithan myös kertomukseni Hyvän mielen lounaaltamme?
Alkavalla viikolla yksinäisyys puhuttaa valtakunnan medioita myöten: Keskiviikkona Ylen A2-illassa teema on esillä isosti. Minun tuli tehtyä keväällä niin hieno ja iso satsaus tähän Rush trampoliinikeskuksen tempaukseen ja videoreportaasiini yksinäisyydestä, että nostan sen uudelleen katsottavaksesi. Tällä videolla kerron oman yksinäisyystarinani, vien sinut mukanani Rush trampoliinikeskuksessa keväällä järjestämääni yksinäisyystempaukseen (tähän) sekä Helsinki Mission toiminnanjohtaja Olli Valtosen juttusille.
Toivon, että tämä tavoittaa kaikki kiinnostuneet katsojat, jotka sitä eivät ole vielä nähneet. Välitäthän sitä eteenpäin, kun välität.
MaiLife 