Hittibiisi somessa, osa 2: Koskettava sanoitus antaa tilaa kuulijalle

Ilmoniemen videopajalla on työstetty viimeiset pari päivää innosta puhkuen uutta Hittibiisi somessa -sarjan jaksoa. Muistatko, kun aloitimme Hanna-Maarian kanssa tekemään biisiä?

Nyt on aika tarjoilla nähtäväksenne toisen studiosessiomme anti. Tällä kertaa jaamme opetuksia ja oivalluksia sanoitustyöstä sekä parhaat behind the scenes -matskut luovan prosessin kaavasta.

Tällä videolla näet kuinka luova prosessi etenee, mitkä ovat sen keskeiset elementit ja kuinka me sen koetamme kesyttää. Lisäksi videolla syntyy ajatuksia siihen, mikä on kuulijan rooli kappaleessa ja miten sanoittajan tulee huomioida kuulija sävellystyössään.

Prosessissamme kuljemme koko ajan kohti konkretiaa; pohdimme kuinka esittää syviä, filosofisiakin, ajatuksia ja elämänkokemuksia yhdessä lyhyessä musiikkikappaleessa. On valtavan kiehtovaa koettaa löytää oikeita sanoja ja säveliä tunteelle, jonka haluaa välittää.

Kova hommahan tämä on vielä kaiken luovan ponnistelun päälle vääntää näitä videoita koettaen löytää valtavasta materiaalimäärästä tärkeimmät oivallukset, mutta se on jokaisen sekunnin arvoista. Opin itse valtavasti luovasta prosessista käydessäni sessioistamme tallentamiamme materiaaleja läpi. Toivon, että pystyn kokoamaan sinulle kiteytetyimpiä ajatuksia ja käytännön esimerkkejä siitä, kuinka työstämme musiikkia.

Tämä prosessi on kaikkien säveltämisestä ja sanoittamisesta kiinnostuneiden lisäksi oivallinen erilaisille luovan alan ihmisille. Ja teitysti sinulle, joka haluat tirkistellä millaista on tehdä luovaa työtä – saatat saada omaan arkeesi jotain yllättävää ajateltavaa. Onneksi et pääse näkemään ihan kaikkea, sen verran sekopäistä touhua työmme välillä on 😀  Mutta hauskinta ikinä, ja minä kiitän jokaisesta sekunnista, jotka saan viettää rakastamani työn parissa. Toivotaan, että se kantaa hedelmää.

/Äm, joka painuu nyt yöksi kesämökille

 

 

Mainokset

Miten voin auttaa sinua tänä kesänä? Avoin kesätyöhakemukseni

Sinähän ehkä muistat: Vuosi sitten tupsahdin työttömänä takaisin Suomeen seikkailultani Norjasta. Oli tenkkapoo ja töttöröö; mistä löytää töitä?

Sinähän ehkä tiedät: nyt en ole enää työtön, vaan teen kirjoittajan, esiintyjän ja viestintäkonsultin töitä Somekuningattarena sekä rakennan uutta liiketoimintaa startupissa. On maaliskuun ensimmäinen, kesä koputtelee jo kovaa ovelle. Kohta koko Suomi hiljenee lomilleen, ja kaltaiselleni konsultille kesä tarkoittaa kuukausien kuolemaa; pienyrittäjän palveluja ei osteta laiturinnokassa. Tenkkapoo ja töttöröö.

Sinähän ehkä olet jo nähnyt: minulla ei ole tapana jäädä laakereilleni lepäämään. Kun haaste häämöttää, otetaan supervoimat käyttöön ja pyöräytetään päästä aivan uusi tapa tarttua toimeen. Vuosi sitten tarjosin itseni työharjoitteluun. Halusin olla jollekin hyödyksi samalla kun etsin töitä. Muistatko, katso lisää tästä?

Paljon on muuttunut vuodessa, mutta yksi asia pysyy; palava haluni palvella. Nyt edessä on yrittäjän suven suvanto, mutta minä en suinkaan halua liekkini sammuvan kuukausiksi:

tenkkapoo ja töttöröö ja supervoimat käyttöön!

On aika pienen seikkailun. Etsin itselleni nyt kesätyöpaikan. Tarjoan käyttöön kenties aivan toisenlaiset avuni. Jeesiä sinulle, joka et ehkä vielä ymmärtänyt minun voivan auttaa? Mikään ei ole liian pientä tai suurta, sillä suurin lahja elämässä on kokea eri perspektiivejä. Muottiin mahtumattomana muijana soljahdan moneen ja taustaani tuntevana uskot, että arvostan kaikkia töitä.

Kesän käsite on joustava, eikä työpaikan sijainnilla ole väliä. Tiedät, että lennähdän Las Vegasiin lastenvahdiksi tai Norjaan nieriää nylkemään – mitä suurempi seikkailu, siis mahdollisuus tehdä jotain uutta, sen houkuttelevampi haaste. Pikkukylän hotellin vastaanotto? Ehtisihän tässä vaikka yhden kesäteatteriroolin opiskella ja esittää!

#eilisenteerenkesätyttö

Vaikka kesätyötä haen, en ole kyllä enää mikään eilisen teeren kesätyttö, vaan jossain täällä kolmen- ja neljänkympin välimaastossa. Enkä missään määrin täydellinkään: Matemaattisia ongelmia en osaa ratkoa huonon matikkapään takia, hautausmaan nurmikoita en voi leikata kamalasta heinäallergiastani johtuen, eikä minulle ehkä kannata ydinreaktoria jättää pyöritettäväksi ihan vaan tukanvärini puolesta.

Mutta ihmisten kanssa ja heidän edessään minä osaan olla. Ja sinne minä haluankin: palvelemaan, koskettamaan ja vaikuttamaan. Vaikuttumaankin, sillä mukanani kulkee aina kokenut kynäni ja villi videokamerani, jotka tallentavat kertomuksia matkan varrelta. Ehkä niistäkin on sinulle hyötyä?

Och svenska går bra, norsk med. Akkurat och absolut! And English – here’s my application for the summer job!

Salaiset aseeni

Minulla on muutama hullu kyky. Salaiset aseeni ovat mäkihyppy (mieluiten arvokisoissa ja Mertarannan selostamana),

luontodokumenttien teko,

ja laulaminen

 

Monta kulmaa minusta paljastuu MaiLifen sivuilta sekä osoitteesta www.maijailmoniemi.fi, josta löydät cv:ni ja muut tärkeät tiedot taustastani.

kesätyttöfi

Niin. Miten minä voisin auttaa sinua? Millainen kesätyöpaikka sinulla olisi minulle tarjolla?

Vain mielikuvitus ja sinun tarpeesi ovat kattona. Tällä kertaa etsin rehtiä ja reipasta kesätyötä, siksi palkkaakin pyydän. Taidoillani ja ilolla, jota ympärilleni levitän on sen verran suuri arvo, ettei niitä saa palkatta painaa alas. Mutta suuuri seikkailu toki punnitaan myös vaakakupissa, ja uuden elämyksen arvotan aina kullassa.

Mitä vielä odotat? Tässä minä olen. Käytettävänäsi.

/Ämmä
maija@ilmoniemi.com

Tämä teksti englanniksi, täällä!

 

Ps. Tekstiin olen linkannut joitakin tätä stooria valottavia kertomuksia. Tässä ne sinulle vielä erikseen:

Unelmien Rekkapilotti – matka kalarekassa Norjasta Suomeen

Ota minut työharjoitteluun – tarjoan palveluksiani free of charge

Kun Samppanjapissiksestä tuli perustulon kannattaja

Muottiin mahtumaton muija

Amerikan Au Pair ja seikkailujen syvin olemus

Kun Valtiotieteiden maisterista tuli Kalastajan apulainen

Kun nössöstä tehdään mäkihyppääjä

 

 

Blogin parhaimmat nyt MaiLifessa!

Tadaa! Tutkimustyö MaiLifen historiaan on nyt tehty. Olen kirjoitanut tätä opusta varsinaisella pieteetillä – niin paljon tekstejä ja videoita on syntynyt, että käydessäni läpi blogitekstejäni en ole voinut kuin huoahtaa ihmetyksestä. Ja vaikka itse sanonkin, myös ylpeydestä. Ehkä se on se suomalaisen nöyrä vaatimattomuus, joka vähän minua jarruttelee, mutta siitä huolimatta: onpa tullut kerrottua hienoja tarinoita ja tehtyä uskomattomia oivalluksia. Tänään olen kiitollinen tästä ilmaisun lahjasta, joka minulle on suotu!

MaiLifeen on rakentunut yksi pieni elämä, ihan tavallinen sellainen, vaikka on siihen kyllä mahtunut jos jonkinlaista käännettä. Sinä, joka olet kulkenut mukanani kulkenut koko tämän ajan, olet kyllä välillä päässyt todistamaan varsinaista saippuaoopperaa. Eikä sille näy loppua tulevan…

Mutta nyt; nyt minä olen koonnut joukon blogini parhaimmistoa yhteen paikkaan, jotta pääsisit helpommin hienoimpien tuotosteni äärelle. Katsopa tästä kuvasta, mistä ne teemoitetusti löydät:

Blogin parhaimmat

Näin. Ja ei kun tutustumaan. Enpä usko, että pystyt kaikkia kerralla kahlaamaan, mutta onneksi voit palata näille sivuille kerta toisensa jälkeen uudelleen.

Ja hei, kerro jos tästä listasta puuttuu sinun suosikkisi!

/Ämmä

 

Hullun Hyppäsy, Somekuninkaallisten Show ja Mäkikotka isolla Ämmällä – minusta tulee mäkihyppääjä!

Pingon puuskuttaen ylös Vuokatin vaaran mäkihyppytornille johtavia portaita. Aamulenkin rappustreeni. Japanilainen mäkihyppyvalmentaja seisoo tasanteella antaen merkkejä torniin. Käsi sojottaa eteenpäin.

Sojottaa.

Sojottaa.

Tuulee miten sattuu. Ei saa hypätä.

Sitten käsi lopulta nousee, kuuluu suhahdus, ja näen mäkikotkan ponnistavan ilmaliitoon. Katson lukemaa hyppyrin vieressä olevalta näytöltä: kahdeksankymmentäviisipistekuusikymmentäviisi kilometriä tunnissa.

Jotakuinkin siinä kohtaa se sitten iskee. Pysähdyn. Minä olen lähtenyt aamulenkille, törmännyt pahaa aavistamatta näihin japanilaisiin mäkihyppääjiin ja sitten vaan yhtäkkiä… voi helevettiläinen, MIKSI menin lupaamaan?

Paniikki.

vuokatti

Kahdeksankymmentäviisipistekuusikymmentäviisi kilometriä tunnissa Vuokatissa.

 

Lahdessa se tuntui niin kiehtovalta ja houkuttelevalta; voisipa liitää mäkikotkan lailla. Muistatko, kun olin keväällä Salpausselän kisoissa, kiipesin mäkihyppytorniin ja kirjoitin sinulle näin:

”Huudan innosta. Maailma mäkihyppääjän silmin on kiehtova. Tästähän voisi hypätä! Liuku näyttää houkuttelevalta. Jos tässä nyt joku sanoisi minulle ”et varmaan uskalla…”, niin minä heittäisin saman tien takamukselleni ja lähtisin liukumaan alas.”

No katsos kun nyt ollaan sitten tavallaan tuossa pisteessä… Paitsi, että nyt ei heittäydytä takamukselleen, vaan… voi helevetti…

* * *

Tiedätkö sen tunteen, kun sanot ääneen haluavasi jotain, ja sitten seuraavassa käänteessä huomaat, että olet sen jo saanut.

Koska niin käy AINA!

Minun tapauksessani se on sitten mahdollisuus olla mäkikotka. Niin siinä kävi, että Maailman suurin hiihtoseura haastoi minut hyppäämään Lahden vuoden 2017 maailmanmestaruuskisojen esikisojen yhteydessä ensi helmikuussa Salpausselällä. Siis niinku mäkihyppyä.

Eikä ihan miten tahansa, vaan maailmanmestari, olympiamitalisti ja maailmancupin voittaja Anssi Koivurannan valmennettavana. Siis kelaa, Anssi on minun mäkihyppyvalmentajani! Muuta ei juuri kannata tässä vaiheessa kelata, sillä saattaa alkaa jännittää. Ahdistaakin?

Kuinka monta naista on ylipäänsä ikinä hypännyt hyppyrimäestä?

Mutta sinähän nyt minut tunnet. Minä en kelaile tai ajattele. Sanon vain joo. Aina. Tai tässä keississä ajattelin kyllä ihan vähän: nimittäin Toni Niemistä ja rakkauskirjettä, jonka hänelle kirjoitin 90-luvulla. Sen, jota en sitten koskaan uskaltanut hänelle lähettää, mikä vieläkin kaihertaa mieltäni.

Niin siksikin sanoin joo. Ihan vaan rakkaudentunnustuksena teini-ihastukselleni, kun silloin viime keväänä Salpausselän kisoissa ei mennyt ihan putkeen, siitähän kerroin sinulle blogissani

Sitä paitsi, kyllähän minä nyt yhdestä mäestä hyppään!

Hyppään?

Näet siinä kun Vuokatin mäkihyppytornin äärellä katsoin viime viikonloppuna japanilaisten lentoa, mielessä kävi sen seitinohuen hetken, että herranisätaivahan, riittääköhän edes kauan sitten kuihtunut rakkauteni Toni Niemiseen auttamaan minut tästä haasteesta.

* * *

Mutta enää ei ole perääntymistä. Sen lisäksi, että sanon aina joo ajattelematta, minä myös teen mitä lupaan. Ja nyt olen luvanut hypätä. On oltava sanojensa mittainen, jos on pokkaa uhota...

Siispä nyt se alkaa, minun mäkihyppyhaasteeni, jolla ei ole vielä nimeä. Minullahan on aina tapana nimetä nämä haasteeni. Kuten viimeksi ”Ämmän Polkasu”, Sampo Kaulasen minulle heittämä haaste polkea polkupyörällä 350 kilometriä kolmessa päivässä Hullun Polkasu -tapahtumassa treenaamatta ja kylmiltään.

En tiedä tunnenko aivan yhtä suurta rakkautta Sampo Kaulasta kohtaan kuin poltteeni Toni Nimiseen oli aikoinaan. Mutta koska rakkaus on tehty levitettävksi ja koska minä saatan jo nyt rakastaa mäkihyppyä ja koska minä selvisin Sampon asettamasta Hullu Polkasu -haasteesta ja koska jokaisella haasteella on aina vastahaaste ja koska minun oli keksittävä mahdollisimman kova vastaisku ja koska minulla on valtava tarve kostaa, totesin, että myös mäkihyppyhaasteeni on tehty levitettäväksi.

Mikä sen hauskempaa kuin liihotella kotkana yhdessä.

Siitä syystä, tattadaa, tässä se on: minun uusi haasteeni ja kostohaasteeni Sampolle!

 

Tuo japanilaisten mäkihyppääjien tuijottelu tapahtui viime viikonloppuna aivan sattumalta ja arvaamatta Vuokatin reissullani. Eilen istuin suunnitellusti ja tiedostetusti mäkihyppytornin lähtöpuomilla Anssin, siis MINUN mäkihyppyvalmentajani, kanssa ensimmäistä kertaa yhdessä Lahdessa ja virittäydyimme hyppytunnelmaan. Anssi sanoi, ettei hän ole ikinä elämässään istunut niin kauan lähtöpuomilla. Minä sanoin, että minä olen ole ikinä elämässäni ollut näin hullu.

valmentaja2

Anssi on sitä mieltä, että tämä onnistuu.

kauhu

Minä olen sitä mieltä, että tämä onnistuu.

 

Nähtäväksi jää, onko Sampossa riittävästi miestä ottamaan tämä haaste vastaan. Selvähän se, että minä tämän klaaraan; olenhan Somekuningatar ja reikä päässä syntynyt!  Se mistä mäestä ja millä tyylillä hypätään, jää Anssin päätettäväksi vähän myöhemmin, kun hän näkee millaiseen hyppykuntoon  päästään. Ja kaikki muukin selviää sitten matkan varrella. Tavoite kuitenkin on lentää mahdollisimman korkealta ja kovaa – tietysti!

Nythän sinun on alettava seurata silmä tarkkana kuinka haaste tästä etenee! Itsekin nimittäin jään mielenkiinnolla seuraamaan mitä seuraavien kuukausien aikana tapahtuu. Aikaa on ensi helmikuuhun asti (mikä kuulostaa nyt ihan hirveän lyhyeltä ajalta!) ja tämä haaste tulee kulkemaan blogissani ja monessa muussa mediassa matkan varrella. Pysyäksesi kärryillä, tule heti tykkäämään MaiLifen Facebook -ryhmästä sekä ala seurata Instagram- sekä Snapchat -tilejäni, molemmat löytyvät nimellä Maija Ilmoniemi.

Mutta jäädään nyt ensin odottamaan Sampon vastausta. Ja koetetaan keksiä haasteelle jokin nimi. Hullun Hyppäsy? Somekuninkaallisten Show? Keksitkö sinä?

Ja mitä veikkaat, uskaltaako Lapin poikha ottaa haasteen vastaan? Onko Sampo mies vai kärphänen?

Mää oon nääs ainakin Mäkikotka! Isolla Ämmällä!

sukset

Minä olen sitä mieltä, että nämä sukset ovat aivan liian isot ja painavat…

 

/Ämmä, joka ei ole nyt just ihan varma onko vapaa vai perinteinen, mutta mäkihyppääjä kuitenki nyt sitten kohta ainakin…

Ps. Liitypä muuten Maailman suurin hiihtoseura -kannattajaklubiin, tästä näin, niin saat tietoa tulevista kisoista ja haasteista

 

Oho, minä HelsinkiRealissa

Ohho. Harvemmin sitä pääsee haastateltavaksi omaan keskusteluohjelmaan… Hurjaa. Katso tästä millaisia ajatuksia liikkui päässäni ennen Norjaan lähtöä kun poijjaat pistivät haastatellen! HelsinkiReal jatkuu nyt uuden co-hostin kera. Minä lähden nyt koukuttamaan siimaa.

 

Söin, rukoilin ja rakastin Härmän tyyliin – ja nyt maijailmoniemi.fi on valmis!

Huomenta rakkaat blogiystäväni! Sallittehan, että olen hieman nostalginen tänään?

Maaliskuussa 2012 aloitin elämäni ensimmäisen blogin Hidasta Elämää -sivustolla. Sen nimeksi tuli Sarastus, sillä aurinko oli elämässäni laskenut ensimmäistä kertaa ja nyt oltiin uuden sarastuksen äärellä. Ensimmäinen blogini oli nimeltään Kaurismäkeläinen Eat, Pray, Love – tarinani kun muistutti sitä Julia Robertsin Hollywood -elokuvaa, mutta sen sijaan oli kovin suomalaispateettinen. Ei lähdetty Italiaan, Intiaan ja Indonesiaan elämäntarkoitusta tutkimaan, vaan minun versiossani itseä etsittiin kotitorpassa härmässä ja ne kolme ”iitä”, joihin päähenkilö lähti matkalle olivat ilo, innostus ja intohimo. Myöhemmin toki löysin itseni Ruotsista ja kyllähän siinä yksi ”Felipekin” tarinassa lopulta vilahti, mutta niinhän ne elokuvat menevät; aina tulee se yksi ennalta-arvaamaton käänne. Tai, no, minun keississäni pari…

Kaksi ja puoli vuotta ja jos jonkinlaista seikkailua siihen väliin mahtui ennen kuin tiesin ja uskalsin sanoa ääneen missä iloni,  innostukseni ja intohimoni on. Nyt se on koottu näille sivuille: maijailmoniemi.fi on nyt avattu. Se on työhakemukseni sinulle. Etsin siis toimittajan ja sisällöntuottajan töitä elokuusta lähtien. Kiitos, rakas Mirkku, kiitos veljeni Mikko ja VP! Ja kiitos TE rakkaat blogiystäväni, yleisöni, te, joiden äänen olen saanut päästää kuuluviin näillä sivuilla! Teitä vartenhan tätä hommaa teen.

Tässä se on: http://www.maijailmoniemi.fi

* * *

Ja tässä on se ensimmäinen Sarastus-blogini. Ilman tätä kirjoitusta en olisi tässä. Oikeasti. Ihan oikeasti!

 

 

Kaurismäkeläinen Eat, Pray, Love

Jos tämä olisi elokuva, se alkaisi näin: Päähenkilö, siis minä, makaa polvillaan maassa, otsa kiinni lattiassa, tärisee. On pimeää, tammikuun ilta. Itkunsekainen huuto. Sellainen, jossa sekoittuvat yhtä aikaa kaikki mahdolliset tunteet ja samanaikaisesti ei mitään.

Seuraava kohtaus, kylpyhuone: Tuijotan itseäni suoraan verenpunaisiin, itkuisiin silmiini peilistä, johon on roiskunut hammastahnaa. Elokuvan käsikirjoittaja on riisunut minut alasti alleviivatakseen sisäistä tilaani; olen ilkosillani itseni edessä, riisuttuna harteilleni asetetuista kantamuksista ja kasvoilleni maalaamistani maskeista. Olen turta, en enää edes osaa pelätä. Kuiskaan vain ääneen: ”Anna minulle merkki, en löydä ratkaisua.”

Myönnetään. Tämä on se oksettavan klisheinen ”ja sitten yhtenä aamuna sitten vaan heräsin eikä mikään ollut kuin ennen” -tarina. Sellainen kaurismäkeläinen Eat, pray, love: Hollywoodin elokuvaversio miinus päähenkilön matkat Italiaan, Intiaan ja Indonesiaan. Ja miinus se tulisenkiihkeä rakkaus, huh, Javier Bardemin Felipeen. Tässä versiossa itseä etsitään kotitorpassa härmässä ja ne kolme ”iitä”, joihin päähenkilö lähtee matkalle ovat ilo, innostus ja intohimo. Ja koska pääosaan ei saatu ketään Bardemin kaltaista, rakkaus tässä elokuvassa on löydettävä itsestä.

Olen kai ajautunut niin kauas aidosta, todellisesta itsestäni, että minunkin piti sortua tähän tarinaan, jolle – jos se valkokankaalle käännettäisiin – elokuvateatterista jo puolessa välissä näytöstä näyttävästi poistuneet kriitikot antaisivat sanomalehdessä kaksi tähteä ja syyttäisivät tarinaa yllätyksettömästä juonesta, ennalta-arvattavasta tarinan kehittelystä ja ”näitä on nähty tukku jo aiemmin”.

Ja nyt jo arvaat, hemmetti! Aivan kuten Julia Robertsin hahmo, minäkin kuulen kylpyhuoneessani äänen, joka käskee minut nukkumaan.

Mutta tämä ei ole elokuva, vaan blogi, kertomus muutoksesta tosielämässä. On kai sitten vain niin, että joskus ihmisen täytyy herätä yhtenä aamuna yllättäen, havahtua ja pysähtyä totuuden äärelle. Aloitan tämän blogin uskoen, että tuo alkukohtaus on tuttu meistä monelle omassa elämässä. Kirjoitan kertoakseni ihmeistä, joita tapahtuu kun uskaltaa päästää irti; luopua asioista, jotka eivät tee onnelliseksi, hypätä tuntemattomaan ja aloittaa alusta. Pistän itseni likoon ja jaan kanssasi rehellisen tarinani siitä kuinka löydän elämääni uuden merkityksen, ilon ja innostuksen (tämä siis sillä optimistisella uskolla, että näin väistämättä käy). Ehkä opimme jotain yhdessä?

Jos kriitikot parjaavat, että tämä stoori on nähty kyllästymiseen asti, miksi näitä sitten vielä kirjoitetaan koko ajan kiihtyvässä määrin? Miksi me saamme lukea naistenlehtien juttuja it-bisneksen luomuviljelyyn vaihtaneesta, uupuneesta ex-uratykistä tai kolmenkympin kriisin kourissa guruaan kaukomaille seuranneesta tytöstä tai mammoista, jotka downshiftaavat niin että takamus rutkuu? Täytyykö muutoksen olla aina näin totaalinen? Vaiko onko nyt vain muotia tehdä täyskäännös? Ja onko niin, että löytääkseen itsensä on aina käytävä pohjan kautta?

Haluan selvittää, miksi ja miten ihmiset muuttuvat sekä mihin kaikkeen vaikuttaa se, että ihminen kokee olevansa oikeassa paikassa, onnellinen. Tähän tarvitsen myös sinua: Toivon, että olet rohkeasti minuun yhteydessä, kommentoit ja kerrot myös oman tarinasi!

Elokuvan kolmas kohtaus: Päähenkilö, siis minä, herää aamulla retkottavaan, puolitangossa olevaan auringon sarastukseen, parhaimpaan mahdolliseen, jonka tammikuu voi antaa. Tästä alkaa matka, tästä alkaa sarastus!

maijanyrkki

/Ämmä, syöden, rukoillen ja rakastaen iloisena, innostuneena ja intohimoisena!

”Rakkaus tuntuu. Ihan perkeleesti.”

Se on täällä tänään: HelsinkiRealin ensimmäinen lähetys, jonka vieraana on Rakkauden suurlähettiläs, Aaro Löf. Ja toista juontajaa täällä jännittää… Katso lähetyksemme, ja saat vastauksen sihen kysymykseen, joka on kaikkien huulilla; mitä rakkaus on sekä miten rakkaus ja rakastaminen eroavat toisitaan – ja miksi Aaro sanoo, että ”rakkaus ei ole tunne, mutta sen tuntuu, ihan perkeleesti”.

Minä toivon, että tästä keskustelustamme välittyy se valtava herkkyys, jonka itse koin todella vahvana haastattelutilanteessa. Joku minussa muuttui tuon haastattelun jälkeen. Koko viikko sen jälkeen on ollut täynnä ihmeitä. Olen herkistynyt jonkin uuden äärelle. Toivottavasti sinäkin saat tästä ajateltavaa ja rakkautta niin itseäsi kuin muita kohtaan.

/Maija, rakkaudella!

Ps. Lue myös tämä aiempi blogini ”Minulle uusi keskusteluohjelma”, niin tiedät mistä tässä kaikessa on kyse.

Mahdollisuudet seurata minua ja MaiLifea

Huomenta ystäväiseni! Nukuin vielä melkein puolitoista tuntia kellonsoiton jälkeen, en vaan päässyt ylös… Uni tuli varmasti tarpeeseen, tänään on jo päässä vähän kirkkaampi päivä, migreeni alkaa väistyä. Hyvä, sillä vielä riittää viilattavaa huomisen Suomen reissun valmistelujen kanssa.

Ajattelin näin aamutuimaan listata sinulle mahdollisuudet seurata MaiLife-blogia ja minua sosiaalisessa mediassa, niitä kun tässä on jo kertynyt matkan varrella joitakin. Näistä mahdollisuuksista voit valita itsellesi parhaiten sopivat!

Linkit Blogilistaan ja Blogloviniin löytyvät tuolta MaiLifen yläpalkista. Niistä suoraan klikkaamalla (tai edellä olevia linkkejä painamalla) voit alkaa seurata blogiani. Facebookista löytyy MaiLife-ryhmä, ja siihen olet kovin tervetullut mukaan. Vinkkaa ryhmästä myös tuttavillesi, joiden uskoisit saavan ajatuksia blogistani! Kehittelen tässä Facebook-ryhmää eteenpäin, jotta sieltäkin löytyisi jotain lisäjuttuja blogipostauksieni lisäksi. Tykätä voit helposti suoraan tuosta MaiLifen sivupalkissa olevasta tykkäysnappulasta. Facebookissa voit myös ryhtyä minun seuraajakseni; etsi vain profiilini Maija Ilmoniemi ja paina Follow-nappulaa.

MaiLifen sivupalkista löytyy myös mahdollisuudet seurata minua Twitterissa ja tilata MaiLifen RSS-syöte. Voit myös sieltä tilata blogini suoraan sähköpostiisi, niin saat aina tiedon uusista postauksistani suoraan mailiisi. Lisäksi minut löytää Instagramista käyttäjänimellä @maijailmoniemi.

Unohdinkohan jotain? No, klikkaa nyt ensin nuo kaikki seurantamahdollisuudet käyttöösi, niin mietitään sitten uusia 🙂 Missä muissa medioissa mielestäsi minun kannattaisi olla mukana? Heitä ideoita ja ehdotuksia, niin otan ne käyttöön!

web-reso-2630