Latu palautti luottamuksen – näin liikkeelle hiihtotreenissä

–Olo on kuin kiinalaishiihtäjällä, huudahdan ehkä vähän liian kovaan ääneen astuessani ladun varteen.

Mielessä keikkuu kuva lehdessä nähkemästäni kiinalaisturistista Lapissa, sukset jalassa. Ilman pipoa, paksu toppatakki päällään ja farkut jalassa hän tönöttää lumen keskellä hätääntynyt ilme kasvoillaan.

Ihan kuin minä nyt! Ymmärrän tuon kiinalaisnaisen hädän, mutta miten minä, Suomessa syntynyt ja kasvanut, siis käytännössä sukset äidinmaidossa jalkoihini saanut ihminen, voin tuntea tällaista pelkoa astuessani suksille ensimmäistä kertaa yli 25 vuoteen.

Se kun on keissini: Nainen, joka on hiihtänyt viimeksi koulussa, on aikeissa opetella hiihtämään taas. Olen ihminen, joka on kolunnut kaikki mahdolliset lajit ja sitten viime vuosina kaikkien jumppien ja pumppien jälkeen on herännyt halu monipuoliseen liikuntaan ja kaipuu ulkoilmaan, lajiin, jossa voi joko urheilla kunnolla tai lähteä kivalle metsäretkelle.


VUOSI KAUPALLA OLEN koettanut aloittaa. Ja nyt ollaan jo pitkällä! Minulla on hiihtovalmentaja ja alla ihkaomat, ammattilaisen kanssa valitut sukset. Oikean tekniikan oppiminen ja sopivat välineet ovat tuntuneet aiemmin liian isoilta esteiltä, ja siksi olen nyt päättänyt tehdä kaiken oikein. Olen päättänyt tarttua ammattilaisten apuun ja ottaa sinutkin mukaan tähän prosessiin oppimaan kanssani.

Se on sitten sivuseikka, että valmentajani on heittänyt tavoitteekseni poimia kuun taivaalta: 1,5 kuukauden päästä aloittamisesta minun tulisi osallistua hiihtokisaan, jossa tavoitteeni on 42 kilometrin matka… Huh. Siihen kun lisää sen sivuseikan, että viimeiset puolitoista vuotta ovat menneet urheilullisesti harakoille, kun edellisessä urheiluhaasteessani (lisää tässä) loukkasin polveni. Vaikka olen jo täysin urheiluvalmiina, eikä polvi estä tätäkään tavoitetta, leikkauksen jäljiltä kaikki kehossani on romahtanut ja kunnon uudelleen rakentaminen vie aikansa.

Tiedät, että olen urheillut useita haasteita (esim. tämän, tämän ja tämän), ja olen tästä haasteesta innoissani! Ei tässä se 42 kilometriä pelota niinkään. Normioloissa se olisi melkein pala kakkua. Hurjinta on, etten tunne nyt vammani jäljiltä kehoani ollenkaan. En tiedä mikä sen kunto on tai pystyykö jalkani vielä tällaiseen. Mielessä on monta pelkoa.


NYT SEISON LADUN varressa. Vihdoin! Sukset ostettuani kelit muuttuivat kamaliksi, enkä ole päässyt lähtemään ensimmäiseen omatoimiseen treeniin. Eikä sää nytkään hyvältä näytä, mutta mentävä on. Mukana kun ovat maailman parhaimmat kirittäjät; omat vanhempani, jotka ovat hiihtäneet koko ikänsä.

Aloittaminen. Liikkeelle lähteminen ja viitsiminen; ne ovat vaikeinta elämässä. Uusi ja tuntematon pelottaa. Entä jos en osaa, en jaksa, en pysty? Entä jos muut nauravat, jospa en onnistukaan tavoitteessani. Uudessa asuinpaikassani Kuopiossa en tunne maastoja, enkä tiedä missä olisi hyvä aloittaa, ettei innostus kaadu heti liian vaikeisiin reitteihin. On myös ihan liian kiire koko ajan ja vaikea mennä mihikään, sillä minulla ei edes ole autoa, jolla hurauttaa helposti ladun varrelle. Olen rakentanut mieleeni monta kynnystä, jotka hidastavat hirveästi.

Siksi liikkeelle lähtemisessä kaikki keinot ovat sallittuja. Lahjonta, pakottaminen tai palkinnon odottaminen. Tai omat vanhemmat.

Olen raahannut sukseni bussilla Kuopiosta Keski-Suomeen, sillä vanhempani tietävät siellä mihin kannattaa mennä. Äitini on jopa aikoinaan opettanut hiihtoa, ja tiedän, että hän jos kuka saa minut liikkeelle ladulla.

Ja sitä paitsi hän jos kuka voi motivoida minut voittoon tulevassa hiihtokisahaasteessani. Onhan hän taustavaikuttajana edellisenkin (ja toistaiseksi ainoassa) hiihtokisamenestyksessäni. Hän näet raahasi minut joskus 80-luvulla Hippo-hiihtoihin ja voitin hopeaa – kisassa, jossa lisäkseni oli yksi osallistuja…


JA 2010-LUVUN loppupuolella minä yritän tarttua suksiin uudelleen. Koetan innostua lajista, johon liittyy niin paljon vaikeita muistoja. Lipsuvat sukset ja koulukaverini Kirsi, joka veti joka kerta mäessä ohi sulavalla vapaalla ja minä olin valmis heittämään sukset syvälle jorpakkoon.

Tällä vuosituhannella äitini on raahannut minut kiertämään suksilla komen kilometrin latua entisen lipeälammen viereen. Suhteellisen ironista. Keli on plussalla ja vettä tihkuttaa. Tähän keliin olisi lähdön voinut katkaista, mutta olen itse päättäväisesti hokenut edellisen illan, että säällä kuin säällä mennään. Ihan on herran haltuun heitetty, hiihdetäänkö reittiä puolikas vai useampi kerta ympäri. Kosketuspintaa minun keississäni kun ei ole, voi olla, että tästä tuli lyhyt reissu. Mutta sen ei sovi antaa hämätä. Tavoitteeksi olen asettanut itselleni hiihtää kymmenen minuuttia.

 

KIINALAISMIELIKUVA PYÖRII MIELESSÄNI, mutta hyvin nopeasti huomaan, että ladulla on kaikenlaisia hiihtäjiä lapsista vanhuksiin. Kukin hiihtää tyylillään, eikä kukaan kyttää toistaan. Paitsi tosin minä kyllä kyttään. Komeitten miesten ohi vilahtavia takamuksia hiihtotrikoissaan, mutta se on sitten ihan toinen tarina. Tuttu sinulle myös tästä urheiluhaasteestani…

Ketään toista ei kiinnosta miltä näytän ja onnistunko vai epäonnistunko minä hiihdossani. Päinvastoin, tunnelma on kovin kannustava. Laturaivosta, josta olen myös lehdistä lukenut, ei näillä main näy tai kuulu mitään. Olen ehtinyt hiihtää vain parisataa metriä kun ohitseni hiihtävä mies huikkaa:

–Wautsi, onko nuo karvapohjat, niillä näyttää kulkevan hyvin!

Huikkaan hänelle vastaukseksi vuolaat kehut uusista suksistani enkä voi olla ihmettelemättä: Tämähän todella kulkee! Latu on tällaisellakin plussakelillä erinomainen, sen jatkuva kunnossapito on ollut kriteeri juuri tämän paikan valinnalle. Netin latukartoista löytää helposti tiedon kunnossa olevista reiteistä.


HIIHTOVALMENTAJANI REETAN OHJEET pyörivät mielessäni, ja yritän kiinnittää huomion joka liikkeeseen, vetoon, työntöön, sauvan iskuun maahan ja suksen potkuun. Metri metriltä liikkeet alkavat tuntua paremmilta ja sujuvammilta. Analysoin liikettäni ja menen eteenpäin.

Kunnes. Tulee mäki. Ihan piikuruinen alasmeno, mutta mäki ja lasku kuitenkin. Eniten minua pelottaa kaatuminen, polvivammani kun aiheutui tippumisesta, ja pelko kaikkea ylhäältä alas tuloa on valtava möykky mielessä – niin iso, etten osaa sitä sanoin selittääkään.

–Jos lasku pelottaa, otat vain sukset pois jalasta, Reetan kannustava kommentti kaikuu mielessäni.

Niinpä otan sukset reippaasti pois ja kävelen mäen alas. Eikä kukaan naura tai kummastele! Ajattele!

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen)

Ja ajattele! Jo kolmannella kierroksella uskallan laskea mäen! Oikea tekniikka auttaa; alas kyykkyyn ja pylly rohkeasi alas tasapainoon jalkojen kanssa.

 

KOLME KILOMETRIÄ ON hiihtäen käsittämättömän lyhyt matka. Olen jo toisella kierroksella, eikä tunnu missään. Olen yllättynyt siitä, miten olemattomaksi luulemani kunto kestää. Se on niin hyvä, että lisään tahtia. Kymmenestä minuutista nostan tavoitetta seuraavaan kymmeneen minuuttiin, sitten minuutit muuttuvat kilometreiksi ja kierroksiksi.

Mikä tunne! Olen taivaissa; voitko kuvitella miltä tuntuu, kun puoleentoista vuoteen ei ole päässyt kunnolla nostamaan sykettä ja testaamaan oman kestävyytensä rajoja? Tätä minä rakastan. Olen sillä tavalla kummallisilla geeneillä kuorrutettu yksilö, etten juuri parempaa tunnetta tiedä kuin hengästyminen ja yläilomoissa hakkaava syke. Olo on taivaallinen.

Ja juuri tuossa hetkessä kiitän, että olen terve, ja saan tehdä tällaista. Miten olinkaan voinut estää itseäni lähtemästä liikkeelle, kun siihen minulla on kaikki mahdollisuus, eikä oikeasti mitään tarvetta tekosyille?

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen)

 

Yks onnellinen hiihtäjä mä vain! Mutta tämä on toki kuherruskuukausi. Veikkaan, että vielä notkojakin nähdään…

 

RULLAATIRULLAATI, LAULESKELEN MIELESSÄNI. Uudet karvapohjat kiitävät ja minä iloitsen. Välillä lipsuu, välillä tökkii, mutta mitä väliä; siitähän sitä oppii. Pikkulapsi vetää vapaalla tyylillä ohi, mutta minä riemuitsen siitä, että pääsen parin mummon edelle.

Neljännellä kierroksella vatsa alkaa kurnia. Se on merkki. Kilpahenkeni työntäisi vielä viidennelle kierrokselle, mutta päätän olla nyt urheilunhimoanikin viisaampi; jos viimeisestä kierroksesta jää huono maku, fiilis jää vaikuttamaan seuraavaan hiihtokertaan. Siksi on hyvä lopettaa korkealle.

12 kilometriä. Punaiset posket. Hikilammikko takin selkämyksessä. Takaisin tullut luottamus kykyihini ja kehooni. Euforia. Sama seuraavana päivänä uudestaan. Siinä ensimmäisen hiihtokertani tulos.

 

Tällä videolla näet, miten koko viikonlopun mittainen treeni vanhempien kanssa purkautui kuvallisen ilmaisun keinoin…

OMA ANALYYSINI ENSIMMÄISISTÄ HIIHDOISTA SEKÄ SEURAAVAT TAVOITTEET:

Tämän viikonlopun kahdella 12 kilometrin hiihtolenkillä tuli testattua hiihdon perustekniikka ja ajettua sitä omaan kehoon. Tärkeää oli saada kokemus, että pystyn hiihtämään ja voin kehittyä siinä. Vuorohiihto sujuu jo hyvin, potkua sukseen löytyy jo kivasti, ja näin vauhtia. Kuntosalilla hiihtolaitteella tehty yläkropan harjoitus auttoi selvästi tasatyönnön tekniikassa ja se sujui aika hyvin jo.

Oma pää haastaa kovempaan vauhtiin kuin 42 kilometrin kisasuoristustani ajatellen on järkevää, ja sen kanssa joudun tekemään töitä. Toisaalta nyt annoin myös itselleni luvan kokeilla kunnon rajoja, jotta tietäisin missä ne kulkevat ja pitkän tauon jälkeen saisin ottaa ilon irti kunnollisista sykkeistä ja hullusta hengästymisestä.

Polvelleni hiihtoliike oli uusi, olenhan joutunut opettelemaan kävelemisenkin aivan uudelleen, ja ensimmäisen päivään lenkin aikana ja sen jälkeen polvi kipuili. Mutta jo toisella lenkillä havahduin siihen, miten vahva uudelleen rakennettu polveni on. Uudet jänteet ovat ehdottomasti vahvemmat, ja sen vaikutuksen todella tuntee!

Huomiota täytyy jatkossa kiinnittää polviin, niissä kun on sellaista naisille normaalia haastetta, että ne kääntyvät hieman sisäänpäin, ja lantiota on avattava enemmän. Vähitellen sitten täytyy myös maaston suhteen lisätä haastetta. Seuraavaksi täytyy oppia jarruttamaan, auraamaan, hyppäämään pois ladulta äkillisissä tilanteissa (se on minulle yksi haasteellisimmista asioista, sillä räjähtävä ja nopea voima ja kyky reagoida nopeasti ovat pitkän polvivammatauon jälkeen kadonneet kehostani). Edellä mainittujen lisäksi painonsiirtoa on treenattava, ja nämä taidot hallitessani voi laduiksi valita haasteellisempiakin maastoja.

 

Voit lukea projektistani lisää täällä. Jutusta löytyvät myös videot suksien valinnasta sekä vuorohiihdon ja tasatyönnön tekniikasta. Tämä projekti jalkautuu Yle Radio Suomeen ja tähän blogiini.

 

Mainokset

Hiihtohenkinen Putous-show – rohkea markkinoija voittaa aina!

Sinä olet nähnyt minut mäkihyppypukuun pukeutuneena pyörimässä ympäri Suomen läpi kesän ja syksyn, mutta mitä oikeastaan on ollut meneillään? Tänään, kun olen taputellut pakettiin tältä osin viimeisen keikkani maailman parhaana mäkihyppääjänä, Lumitykkinä, ja olo on kovin ylpeä sekä nostalginen tästä matkasta, kerron sinulle nyt omin sanoin…

* * *

VIIME KEVÄÄNÄ LAHTI2017-organisaatiossa keksittiin: käännetään perinteisten, tarjouksiaan paikallaan jakavien promopisteiden ajatus päälaelleen. Pätettiin laittaa promo liikkeelle kansan pariin, ja satsata siihen, että se näkyy ja kuuluu. Luotiin mielenkiintoinen konsepti ja uskottiin rohkeasti, että sillä saavutetaan paras vaikuttavuus – ja tietysti tehokkain tulos tehdylle työlle.

Sitten mukaan otettiin minut ja kollegani Hanna. Me puhalsimme persoonillamme paloon kaksi hahmoa: Lumitykin ja Latukoneen. Tehtävämme oli astua kansan keskelle erilaisiin tapahtumiin ja kutsua niissä kohtaamme ihmiset mukaan Lahden vuoden 2017 juhla-MM-hiihtoihin.

Synnytimme Hannan kanssa hahmojamme ja rakensimme niille taustatarinat. Latukoneesta tuli Marja-Liisa Kirvesniemen henkeen reipas hiihtonainen, joka tiesi kaiken hiihtourheilusta. Ja minun hahmoni Lumitykki oli se kypäränsä sisällä vähän hitaalla käyvä mäkihyppääjä, jolla oli valtava into hyppiä paikassa kuin paikassa. Tai oikeastaan into ihan kaikkeen, osaamisesta viis.

Otettu askel oli rohkea, sillä kukaan ei tässä vaiheessa voinut täysin tietää mitä kentällä tulisi tapahtumaan. Olosuhteita tapahtumissa ei voitu suunnitella etukäteen saati arvata yleisön reaktioita. Olimme Hannan kanssa innoissamme, sillä tiesimme olevamme juuri oikeassa tehtävässä; meillä kun on luontainen osaaminen tilanteisiin tarttumiseen, rohkeaan ihmisten lähestymiseen ja improvisointiin näyttelijäntyössä. Vahvuutemme on toki myös kykymme myydä – tärkeä tehtävämme kun oli tietysti herättää ostohalut.

Ja sitten kesäkuussa me astuimme ensi kertaa ihmisten pariin ja annoimme palaa!

(Juttu jatkuu kuvien jälkeen. Kuvateksteissä kerrotaan työmme sisällöstä tarkemmin.)

IMG_1925

Olemme tavanneet suomalaisia maan joka kolkasta ja oppineet heiltä paljon. Minä puolestani olen opettanut heitä hyppäämään mäkihypyn vieden ihmisiä vituaalilaseilla Lahden Suurmäen huipulle ja liitämään sieltä alas. Tässä ollaan Jukolan viestissä Lappeenrannassa kasaamassa mäkihyppyjoukkuetta.

 

 

img_2815

Olemme esiintyneet lavalla, loistaneet televisiolähetyksissä ja sosiaalisessa mediassa sekä kohdanneet kaduilla tuhansia suomalaisia käyden heidän kanssaan mielenkiintoisia keskusteluja. Palaute työstämme on saanut välillä korvat punottamaan. ”Sä olet parasta koko päivässä”, sain kuulla Tangomarkkinoilla ennen kuningatarfinaalia. Se oli aika hurjaa. Tangomarkkinoilla ollaan myös tässä kuvassa. Ne tanssii, ketkä osaa, ja ne jotka ei… hyppää mäestä.

 

 

img_3223

Me suomalaiset todella rakastamme erilaisia komediahahmoja, sen minä ymmärsin mäkihyppääjää esittäessäni. Keikkamme ovat olleet kuin kahden naisen hiihtohenkinen Putous-show ihmisten keskellä ja todistaneet sen, että rohkea markkinoija voittaa aina. Tässä mäkihyppääjä parin muun suomalaisen supersankarin kanssa Neste Rallyn kisataipaleella.

 

 

img_3210

Kesällä Neste Rallyssa ymmärsin myös sen miksi me mäkihyppääjät teemme työtä talvella ja silloinkin vain ukona. 26 asteen helteellä Jyväskylässä oli lämpimät paikat mäkihyppypuvussa. Koira on lainattu kuvaan ja voi kuvan oton jälkeen edelleen hyvin. Mäkihyppääjä ei.

 

 

14191915_1233586660024940_1561666384516624301_n

Erotuksena tavalliselle viihdytys- tai näyttelijäntyölle me emme olleet esiintymislavan turvallisessa suojassa, vaan ihmisten keskellä, mikä vaatii rautaista improvisaatio-osaamista. Me tarjosimme yllätyksiä jatkuvasti yleisöllemme, mutta törmäsimme niihin koko ajan itsekin; mitä tahansa saattoi tapahtua milloin tahansa. Palkitsevinta työssä oli huomata se, miten oikealla tavalla reagoimalla yleisö otetaan haltuun. Sen koen olevani yksi suurimpia vahvuuksiani ja tiedän, että ihan jokainen ei kykenisi vastaavaan. Välillä joutui kannustamaan vierastakin. Tässä ruotsalaisten kanssa Suomi-Ruotsi maaottelussa Tampereella syyskuussa.

 

 

img_5052

Tammikuisessa Urheilugaalassa taisimme sitten ollakin ihan ainoat oikeat urheilijat: muut kollegat olivat pukeutuneet jotenkin ihan kummallisesti, mutta meillä urhoollisesti päällämme tietysti kisa-asut!

 

 

HAUSKAA HEITTÄYTYMISTÄ, MUTTA samalla tuloksellista markkinointia ja myyntiä.

Uusi ajattelu, tuore näkökulma, totutun kääntäminen ylösalaisin – sitähän nyt kaikki organisaatiot huutavat, ja meidän esimerkkimme osoittakoon miten tämä voi tapahtua. Mutta se vaatii rohkeutta antautua tuntemattomalle; varaa virheille, tilaa tutkimiselle. Se ei jätä sijaa menettämisen pelolle, vaan katsoo mahdollisuuteen menestyä. Se vaatii brändiltä vahvaa uskoa ja luottamusta sekä tältä esiintyjälle suotua vapaata liikkuvuutta yhdessä asetettujen raamien sisällä.

Ja mikä tärkeintä: se vaatii rohkeutta ottaa vastaan yllättävät onnistumiset ja tehokkaat tulokset. Sellaisia me kohtasimme koko projektin ajan. Vastaanotto meille oli huima ja olemme koskettaneet tuhansia suomalaisia viestillämme!

 

14232986_1234341453282794_5071952084935940167_n

Suomalaisten kannustusjoukko Suomi-Ruotsi maaottelussa syyskuussa.

 

 

img_5057

Esiinnyimme myös kisojen virallisten yhteistyökumppaneiden tilaisuuksissa. Tässä VR:n tapahtumassa Helsingin Rautatieasemalla, jossa päivän verran kolleganamme toimi hiihtäjälegenda Juha Mieto

 

 

JO KESÄLLÄ KIRJOITIN blogiini tekstin (lue se täällä kokonaisuudessaan), joka monelta osin kiteyttää kaiken työssäni oppimani ja sanomani tänään myös sinulle, hyvä markkinoija:

”Olkoonpa laji mikä tahansa, onnistuminen, suosio ja menestys syntyvät, kun fokus on yleisössä, ei itsessä. Kun haluaa antaa jotain toiselle. Ja mitä annetaan on lupa: koskettaakseen, saadakseen hymyn toisen kasvoille sekä innostuksen syttymään, on oltava ensin itse esimerkinä. On annettava lupa heittäytyä ja tuntea.

Sitten kaikki hurmaantuvat. Jonkun on näytettävä mallia. Jonkun on annettava lupa. Ja ne luvan antajat; he ovat menestyjiä!”

Ja Sata Salamaa Tangoyleisölle heinäkuussa, tsekkaa tämä video…

 

AMMATTILAISENA JA ESIINTYJÄNÄ rooli mäkihyppääjänä on ollut varsinainen tutkimusmatka ja paikka pistää parhaimpansa peliin. Jos olet lukenut blogiani, tiedät, että olen hakenut uutta suuntaa uralleni jo jonkin aikaa. Siksi henkilökohtaisella tasolla tämä työ on ollut merkityksellinen prosessi ja tärkeä virstanpylväs:

Tajusin, että minun tehtäväni todella on olla sinun luonasi ja uskallan nyt myös luottaa siihen, että siellä paikka minulle on.

Maailmassa ei ole liikaa hymyä juuri nyt. Nauru ja ilo ovat tärkeimmät asiat jotka voimme yhdessä jakaa. Siksi me, joille niitä on suotu ekstraripaus, olemme suorastaan velvoitettuja niitä jakamaan. Olen kiitollinen, että saan tehdä tätä työkseni. Omin käsin olen saanut kokea vaikutuksen, jonka ilo voi synnyttää tuhansille ihmisille – mikään muu ei ole niin hienoa.

 

Tämä kirjoitus edustaa minun näkökulmaani esiintyjän roolissa tässä ainutlaatuisesta projektissa. Ylpeänä yhteisistä saavutuksistamme haluan kiittää tänään Lahti2017-organisaatiota, joka luotti kykyyni tehdä jotain aivan uutta. En ole ehkä koskaan kokenut tällaista vapautta ja riemua tehdä työtäni. Luottamuksen saa, kun sen osaa pitää yllä, ja se oli minun tärkein tehtäväni: onnistua työssäni ja tuottaa tulosta.

16406677_1379496765433928_3442694336731450069_n

Eilen juonsimme Lahdessa MM-kisojen vapaaehtoisille (heitä on muuten huimat pari tuhatta!) järjestetyn koulutustilaisuuden ja annoimme pallon heille, siis viime kesästä Latukoneen ja Lumitykin keräämän hiihtokansan ja kisayleisön heidän palveltavakseen. Tämän joukon johdolla homma tulee kisoissa luistamaan!

 

LAHTI2017 MM-KILPAILUT JÄRJESTETÄÄN 22.2.–5.3. Kisoissa hyppään juontajan tehtäviin nyt ihan omana itsenäni. Kovasti toivoisin näkeväni sinutkin paikalla Salpausselällä, tarjontaa siellä kun on koko perheelle urheilusta viihteeseen. Menepä sinä katsomaan lisää  Lahti2017 Facebookiin, Instagramiin ja Twiteriin mitä kaikkea on tapahtunut ja mitä kisoissa tapahtuu!

 

Ja sinä, joka kiinnostuit nyt minun osaamisestani; ole minuun yhteydessä heti, sillä haluan palvella myös sinua! Löydät tarvittavan tältä minuutin mittaiselta videolta:

 

img_2799

Kuka soot? Anna kuulua itsestäsi! Moon viihryttäjä ja odotan soittoasi.

 

Näihin nostalgisiin ja innostuneisiin tunnelmiin on hieno päättää tämä viikko. Toivon sinulle ensi viikkoon yhtä suuria onnistumisen kokemuksia ja iloa, kuin olen itse saanut kokea.

/Äm, odottaen seuraavia rohkeita ja suuria seikkailuja työssä

 

Ja Ps. Kyllä minulla ihan oikeaa kokemustakin on mäkihypystä. Lue vaikka tämä juttuni.

Taklaustahto

Mikä oli sinun suurin haasteesi tänään?

Tässä minun: ekaa kertaa kuntopyörällä loukkaantumiseni jälkeen. Kelasin ensin, että että polkisi putkeen 24 tuntia, niinhän nämä fillarihaasteet on meikäläisellä ollut meikäläisellä tapana suorittaa. Ajettuani minuutin ja poltettuani 1,4 kaloria päätin, että kuntoilu riittäköön tälle päivää. Huh. Oli pelottavaa touhua, pakko tunnustaa.

img_4217

Haasteet muuttuvat menon mukana, mutta tiedätkö mikä on pysyvää, jos vain niin itse haluaa? Tahto taklata ne! Sitä se haasteiden selättäminen vaatii. Viitseliäisyyttä ja lujaa tahtoa.

Huomenna on taas uusi päivä. Onneksi.

Villiä viikkoa, sankarit! Jotta sen vire olisi oikea, käypä kertaamassa täältä millaisin ajatuksin taklasin edellisen pyöräilyhaasteeni!

/Äm, kaiholla 24 tunnin Ratareisi-pyräilyhaastetta muistellen

Ruattalaisten laulukoulu

Helan går. Kävin töissä tänään. Piti opettaa ruattalaisia laulamaan. Kyllä ne vielä oppii, Lahen kisoihin on just sopivasti aikaa.

Näissä merkeissä viikonloppu. Terveiset Ruotsi-ottelusta Tampereelta! Mulla on hiki. 

Yöttömän yön töitä


Se on poro. 


Se olen minä.

Lauantaina poro ja minä samalla, meille kaikille jo mm. viime vuotisen Hullun Polkaisu -reissuni myötä tutuksi tulleella pihamaalla äkäslompololaisen Jounin kaupan pihalla.

Samoilla kulmilla pyöri myös muutama kymmen yöttömän yön Midnight Sun Swimrun -tapahtuman osallistujaa, jotka kisasivat keskikesän kaatosateisessa yössä hurjan uinti- ja juoksuosuuksista koostuneen reitin.

Respect tälle sitkeälle porukalle!

Kävin Ylläksellä tutustumassa tähän minulle uuteen ja mielenkiintoiseen lajiin.

Ja silloin kun ei itse osallistu hulluun urheilukisaan, voi aina juontaa sen…

Anu Uhotoinen, tapahtuman järjestäjä, kertoi swimrun-lajista. Kuva: Taru Pajanen

Nyt matkataan jo kohti kotia. Oli hieno muutaman päivän reissu Lappiin töiden ja vapaa-ajan merkeissä. 

Eilen kävin vaeltamassa upean 7 tunnin reissun; kerron siitä lisää heti kun saan valikoitua sinulle parhaat kuvat.

/Äm, täynnä Lapin kesän yötöntä energiaa (toisin sanoen: en saanut taas nukuttua juuri yhtään…)i

305 kilometriä lähempänä joulua: 24 h pyöräilyhaaste Alastarossa

Olen itse hieman yllättynyt, että tein Rataeisi-polkupyörähaasteestani videon ennen blogitekstiä (sekin on vielä tulossa), mutta nämä tunnelmat inspiroivat minut kokoamaan kokemukseni sinulle ensin elävään kuvaan.

Tämän sinä haluat nähdä, sillä saatat oppia jotain; saada kenties inspiraatiota tai oivalluksia asenteesta. 24 tuntia pyöräilyä, 112 kierrosta ja 305 kilometriä Alastaron moottorirataa ylä- ja alamäkineen vain seitsemässä minuutissa. Tässä on elämäni hurjin koetos ja paras tekemäni video.

Kiitos, Anni, Lauri, Jänis-Jorma, Kaarlo, Tikka-Masala, Team Rynkeby. Kiitos joulu, joka olet taas yhden kierroksen lähempänä. Kiitos tonttu-ukot ja synkkä elämä. Kiitos aurinko, joka nouset joka aamu, vaikken siihen aina uskoisi. Kiitos luoja, että olet antanut minulle mielenkiintoisimman elämän, suurimmat seikkailut ja äänekkäimmät naurut – sinua kiitän myös Teho Sport -energiapatukasta klo 1.30 yöllä, sillä ilman sitä en olisi jaksanut laulaa kaunempia joululauluja. Ja kiitos MacBookin iMovie, joka annat käyttööni hienoimmat musiikit ilman Teostoja.

Kiitos sinä, ystäväni, että seuraat seikkailujani! Mihin sinä haluat mut haastaa? Olen valmiina. Olen sankari. Selviän mistä vaan. Bring it on, sillä mä janoan uutta!

Mä oon vähän sekopää…

 

Mutta ihan hemmetin onnellinen sellainen.

 

Palautuminen

Kaikki tämä massiivinen etukäteisvalmistautuminen 24 tunnin pyöräilykoetokseen (lue sarkasmi…) ja yhtä en ollut osannut ajatella etukäteen ollenkaan: palautuminen.

Hassua oli tänään klo 12 aikaan ajatella, että tasan 24 tuntia taaksepäin lopetin elämäni mielenkiintoisimman 24 tunnin ihmiskokeen. Ja siinä, elettyäni 24 tuntia elämää sairaan (siistin) pyöräilysuorituksen jälkeen totesin, että onhan se 24 tunia aika pitkä aika.

Pitkä aika, mutta muuten olen kyllä kaikissa mittasuhteissa yllättynyt, miten helpolta suoritukseni on tuntunut sen aikana ja sen jälkeen. Perspektiivi on hukkunut; nyt tuntuu, että olisihan sitä varmaan kovempaakin kilometrimäärään pystynyt. Jännä, miten jonkin ennalta isolta tuntuneen asian tehdässään ja siitä suoriutuessaan se alkaakin näyttää kovin pieneltä.

Kovin pieneltä tuntuu kyllä nyt oma pääkin  ja se, että sieltä ei synny tällä hetkellä yhtään ainoaa kirkasta ajatusta (pahoittelut tavalleni poikeeavasta kovin puutteellisesta ajattelusta sekä poukkoilevasta tekstistä tässä postauksessa, mutta tämä on parasta mihin juuri nyt kykenen). Väsyttää. Palautuminen on kovaa vauhtia käynnissä, mutta se mihin en ollut valmistautunut etukäteen lainkaan on se, kuinka minun oikeastaan pitäisi palautua.

Pää ja väsymys ovat, ihmeellistä mutta totta, kuitenkin ainoita minua vaivaavia asioita. Olen todella ihmeissäni, että hiertynyttä ja herkkää alapäätä lukuunottamatta mitään paikkaa ei juuri särje. Jalat toimivat, ja voin kävellä lähes normaalisti. Reisissä ei tunnu MILTÄÄN! Olenko ollutkaan pyörän päällä koko viikonloppuna.

Siksi en oikein nyt tiedä miten suhtautua tähän palautumisvaiheeseen. Olisi kyllä pitänyt selvittää vaikka Miralta pyöräilyvinkkejä kysellessäni (luitko jo tämän ”Ex-kilpapyöräilijä Mira Kasslinin vinkit 24 tunnin pyöräilyhaasteeseen” -jutun?) mitä minun pitäisi palautuakseni tehdä. Kuinka syödä (nyt tuntuu, että voisin syödä niin paljon kuin mahdollista mitä tahansa kissoja ja koiria ja Esterin perseestä satelevia mustikkaan meneviä mummoja.. ok, en taida yrittää tuottaa nyt mitään kielikuviakaan…). Miten levätä? Milloin voin alkaa liikkumaan kunnolla uudelleen, milloin kroppa on täysin palautunut?

Jos osaat auttaa, kommentoi mielellään vinkkejäsi!

Se ainakin on varmaa, että näin 24 tuntia 24 tunnin suorituksen jälkeen ei kannata tavoitella kovin isoja. Vähän jopa ahdistaa, kun olisi monta hommaa hoidettavana ja asioita suunniteltavana, mutten yksinkertaisesti näin vähillä unilla kykene ratkaisemaan kovin suuria ongelmia. Siksi on kai nyt vain uskallettava ottaa iisiä tämä päivä.

IMG_2337

Tältä näyttää muuten ihminen joulukuusenkoristeissaan klo 6.15 aamulla, kun takana on 14 tuntia, 100 kierrosta ja 270 kilometria ja kun hän on juuri yrittänyt nukkua (siinä onnistumatta) tunnin Alastaron ulkokatsomon penkeillä makuupussissa. Voin kertoa, että olo just nyt on ihan samanlainen.

Taidan syödä taas jotain.

/Äm

24 tuntia, 112 kierrosta ja 302,73 kilometriä


24 tunnin pyöräilyhaaste suoritettu. Tulos 112 kierrosta, 302,73 kilometriä. Kaikki muuten hyvin, mutta (heikkohermoiset, sulkekaa korvat!) neljän tunnin kohdalla alkoi tuntua kuin pmmp:ssä olisi peukalo (ja niinhän siellä oli, nääs peukalon kokoinen rakko) ja se vaivasi siitä kivaati sitten koko loppumatkan…

Nyt kaadan jäitä pikkuhousuihin ja totean: olipahan elämäni hurjin urheilusuoritus! Koko 24 h pyörällä, taukoja tuli pidettyä hyvin, mutta ei yhtään tuntia unta. Olen sankari.
Lisää ja tarkempaa raporttia lähipäivinä, mutta nyt syödään ja nukutaan ensin. 

/Äm, joka taisi ylittää itsensä kovemmin kuin osasi kuvitellakaan

Mestoilla 


Juhannusta jokaiseen tupaan! 

Missä sää oot? Mää oon mestoilla. Tultiin tsekkaamaan huomisen maisemat. Nämä taitaa tulla aika tutuiksi seuraavien parin päivän aikana.

Huomenna siis klo 12 starttaa Ratareisi ja 24 tunnin pyöräilyhaasteeni. Tankkaus on hallussa, mutta muuta tarkkaa varmuutta hommien onnistumisesta ei ole. Mutta sehän nähdään pian.

Koetan käynnistää Facebook live -ohjelman Facebookiin, niin pääset livenä mukaan tunnelmiin. Ja Snapchatissa matka taittuu luonnollisesti mukanani.

Mutta nyt vedän vähän pitsaa ja suklaata sekä seuraan illan kiihdytyspyöräilykusan, joka alkaa Alastarossa klo 20. Snapchatissa lisää.

/Äm, joka on just nyt ihan pihalla 

Ex-kilpapyöräilijä Mira Kasslinin vinkit 24 tunnin pyöräilyhaasteeseen

Vain muutama päivä ja sitten mennään: 24 tunnin pyöräilyhaaste odottaa. Alastarossa kajahtavat lähtölaukaukset lauantaina 25.6. klo 12 ja ruutulippu heilahtaa sunnuntaina 26.6. klo 12.

Ja minä…

Niin, minulla on ollut kamala kiire. Hirveästi tekemistä, eikä yhtään aikaa treenata. Jotta en enää enempää rakenna kauhukuvia itselleni tai sinulle, jätän kertomatta sen, että eihän minulla ole edes omaa polkupyörää, enkä ole päässyt istumaan fillarilla vielä sekuntiakaan.

Mutta viikonloppuna minun pitäisi testata millaiseen kilometri- ja kierrosmäärään kehoni taipuu, kun käytettävissä on 24 tuntia 2,70 kilometrin mittaisella moottoriradalla. Rullata siis rataa ympäri 24 tuntia, noin niinku Suomeksi sanottuna.

Vaikka teen hurjia koetoksia ja olen valmis haastamaan itseni lähes mihin tahansa, kaikki suoritukseni kulkevat terveyden ehdoilla ja järkevästi. Koska 24 tuntia pyöräilyä putkeen tuntuu vaikealta kokonaisuudelta hahmottaa, enkä oikein osaa suunnitella sen optimaalista suorittamista, päätin kysyä apua Suomen upeimmalta ex-kilpapyöräilijältä, kiinteistöruhtinatar Mira Kasslinilta. Hän voitti aikoinaan Suomen pyöräilyhistorian ensimmäisen arvokisamitalin, pronssia nuorten MM-kisoissa ja teki sen jälkeen loistokkaan uran kilpapyöräilijänä kaksine maailmanennätyksineen.

Upean nainen kovalla kokemuksella – halusin tietysti juuri hänet antamaan minulle viime hetken valmennuksen.

* * *

”Hullu.”

Noi niinku kirjaimesta kirjaimeen Miran ensimmäiset sanat minulle.

”Ja ihan sairaan onnellinen sellainen”, lisään ja hymyilen hänelle hangonkeksinä.

Niin. Hullu.

Mutta jollei ole hieman hullun kelaa päässään, ei pääsisi kokemaan hienoimpia juttuja ja haastamaan itseään omille äärirajoilleen. Silloin tapahtuu kasvua ja oppimista. Ja oppimaan minä olen tullut nytkin, jotta voisin jakaa kokemaani kanssasi.

ENSIMMÄINEN LÄKSY TULEE RUOASTA. Minun, joka olen juuri pari viikkoa sitten vetänyt kehon vähähiilihydraattisen puhdistuskuurin (no, on ollut kamala määrä kuvauksia ja on ollut pakko saada turvotukset laskemaan… mä olen kuitenkin NAINEN after all), kehoni on kuin kuivan kanan kakka ja jotain kai olisi tehtävä. Ruokavalio on nyt muutettava: hiilihydraattien syöminen ja nestetankkaus on aloitettava jo hyvissä ajoin ennen itse suoritusta.

”Koneiston on oltava täynnä hiilaria ja juoda täytyy paljon. Syö täysjyvää, pitkäkestosta hiilaria aamulla kaurapuuroa raejuustolla. Monipuolinen perusruoka on nyt parasta”, sanoo Mira ja ohjeistaa minua lataamaan täyteen myös kivennäisaine- ja magnesiumvarastot sekä hivenainetasapainon.

Ja sitten uni. Sitä tarvitaan ja paljon, sanoo Mira ja minä tuijotan tyhjyyteen. Viikonlopun 36 tunnin valvominen Jukolassa ja tulossa oleva työreissu Tampereelle, jossa kukutan kuvauksissa yötä myöten… Houston, we might have a problem; lähtökohdat haasteeseen ovat… jokseenkin haastavat.

IMG_1961

Mira Kasslinin vinkit ovat minulle kullan arvoisia, toivottavasti sinäkin saat niistä ajatuksia itsellesi!

 

”ÄLÄ ANNA KONEEN MENNÄ TUKKOON”, Mira hokee niin monta kertaa eri lauseyhteyksissä, että minäkin alan uskoa koneen olevan avainsana tässä yhtälössä. Siksi on pureuduttava koneeseen: Mitä se tarkoittaa  käytännössä?

”Jos haluat testata kestävyyttäsi ja käyttää koko 24 tuntia suoritukseesi, kone pidetään käynnissä siten, että et pidä liian pitkiä taukoja. Sinun on oltava liikkeessä lähes koko ajan”, Mira avaa.

Siis. Ei unta?

”Ei unta.”

Suorituksen aikana Mira ei kannusta nukahtamaan hetkeksikään, sillä sen vaikutus koneeseen on valtava. Valveilla on siis pysyttävä, ja 24 tuntia tuntuu minulle nyt vieläkin suuremmalta ja mössöisemmltä massalta.

Pohdimme suoritusta ja päädymme jakamaan polkuhaasteen kuuden tunnin slotteihin.

”24 tuntia kuulostaa paljolta, mutta kun sen jakaa kuuden tunnin pätkiin, alkaa aika hahmottua eri tavoin”, Mira maalailee ja ehdottaa minulle seuraavaa lähestymistapaa:

24 tuntia jaettuna neljään kuuden tunnin mittaiseen osaan. Näistä poljetaan vähän vajaa kaksi tuntia, sitten pidetään viiden minuutin tauko, jossa energiavarannot tankataan, jatketaan polkemista taas kahden tunnin ajan ja hengähdetään viisi minuuttia. Kuuden tunnin kohdlla sitten pidetään puolen tunnin tauko. Mutta ei yhtään enempää, sillä sen jälkeen kone alkaa hyytyä ja pyörän päälle palaaminen tuntuu koko ajan vaikeammalta. Puolen tunnin tauon jälkeen on tärkeää aloittaa polkeminen hyvin varovasti.

Paussien pitäminen suorituksen aikana on kuitenkin hyvin tärkeää. Koneen käynnissä pitäminen tarkoittaa, ettei lämmön saa antaa laskea ja lihasten hyytyä. Vaikka pitkä tauko saattaa kuullostaa nyt houuttelevalta hengähdyshetkeltä, tauot ovat kohtia, jossa matka on lähes suurimmassa vaarassa jäädä kesken kokonaan – mitä pidempään on poissa pyörältä, sen vaikeampaa sinne taas nousta. Jäähtynyt kone käynnistyy hyvin hitaasti.

”AJAN JAKAMINEN SLOTTEIHIN” on ensisijaisesti psykologista, Mira valistaa. Vaikka jossain kohtaa ajojaksoa tulisi tiukkaa, tietää tarkalleen milloin on levähdyksen aika.

Yläpää.

Jos jokin matkan tappaa, löytyy syyllinen useimmiten omien korvien välistä (tätähän testasin jo vuosi sitten Hullun Polkasussa). Siksi kyky määrätä omaa mieltään on tällaisen extremesuorituksen tärkein avain. fiilikseen on syytä satsata. Hyvä musiikki korviin, hauskojen juttujen veisteleminen muiden polkijoiden kanssa. Yläpään funktio koko hommassa on hyvä tiedostaa jo etukäteen, jotta siihen osaa suhtautua kun tiukka paikka jossain vaiheessa väistämättä tulee.

Ja sitten tullaan alapääosastolle.

”Suojele tärkeimpiäsi tarkkaan… Perä saattaa alkaa kiukutella, jos istut liian pitkään satulassa tai jos pyöräilyhousejen alla on alusvaatteita. Olennaista on ajoasento ja se, millainen paine tulee jalkojen väliin. Vaatteen säämiskän laadulla on myös tärkeä merkitys”, Mira kertailee.

Hän suosittelee minua tekemään usein sekeitä polkujaksoja, jolloin ajaa putkella. Jos paikat pääsevät puutumaan tai niihin kohdistuu painetta, syntyy turvotusta ja nestettä. Ja sitten loppuu kantti alapäästäkin.

IMG_3740

Viime kesänä Ylläs-Alta välillä testasin niin yläpäätä kuin alapäätä fillarilla ensimmäistä kertaa elämässäni…

 

NESTETANKKAUS ON TÄRKEINTÄ suorituksen aikana. Mira kehottaa varaamaan mukaan paljon vettä ja nestemäisiä, kivennäisaineita sisältäviä energianlähteitä. Lihaliemi toimii hyvin!

Yök.

Loppuajalle voi mukaan varata pikabuustereita tekohengittämään energiavarantoja, ensimerkiksi energiageelejä. Ekstrakofeiini saattaa auttaa jaksamaan valvomisen.

Kolme tärkeää asiaa, joita tarkkailla suorituksen aikana Mira alleviivaa minulle

  1. Sydämen kanssa täytyy olla tarkasti. Sykettä on seuratava, eikä sydäntä saa rasittaa liikaa. Jos se alkaa reistailla kummallisesti, on heti keskeytettävä.
  2. Tankkauksen kanssa on oltava tarkkana. Ei saa juoda liikaa, sillä jossain kohtaa kroppa ei ota enää vastaan nestettä. Se, mitä keho ottaa vastaan voi tulla ongelmaksi. Siksi optimaalinen tankkaus on pieniä määriä ja säännöllisesti. Nii-in, KONE ei saa mennä tukkoon, sillä sitten alkavat kivut.
  3. Rauha on koko suorituksen avain. Aikaa on 24 tuntia, eikä mihinkään ole kiire. Tärkein on aloittaa maltillisesti, jotta energia riittää koko ajalle. Vauhti ei saa tuntua tappavalta missään vaiheessa. Lopussa voi sitten ottaa pienen kirin viimeisillä voimillaan. Jos jaksaa…

 

ONHAN SE KYSYTTÄVÄ. Lähtisikö Mira itse nyt kanssani tekemään tämän suorituksen?

Ei. Mira itse ei lähtisi ajamaan fillarilla tällaista koetosta. Hän on innostunut tällä hetkellä enemmän vaeltamisesta. Viime kesänä hän kulki Tour de Mont Blancin Alppien läpi – yksin 170 kilometriä neljässä päivässä, 40-asteista maastoa ylös ja alas. Nilkat olivat kovilla, mutta reissu erityisen puhdistava omalle mielelle. Sai kulkea omaan tahtiin ottaen tärkeää aikaa itselle omien ajatusten parissa.

Seuraavana mielessä siintää Mount Everestin base camp. Tuonne perusleiriin, josta vuoren valloittajat lähtevät kiipeämään, Mira haluaisi vaeltaa kenties ensi keväänä. Vuorikiipeily häntä niinkään innosta, sen isojen riskien ja luonnon armottomuuden takia. Mutta sydän sykkii upeille vaellusreiteille.

Ja minä ja Mira… tietysti alamme hahmotella jo yhteistä vaellusretkeä. Lähtisinkö seuravaksi Mount Everestille Miran kanssa? SIITÄ tulisi upea reissu upean naisen seurassa!

IMG_1971

Mutta ennen sitä; polkaistaan nyt yksi 24 tunnin pyöräily! Eihän tästä voi tulla muuta kuin hieno seikkailu! Sinä pääset tietysti mukaan, seuraile blogiani tulevina päivinä, niin kerron lisää.

Rokkenroll!

/Äm, joka vetää lounaaksi kattilallisen pastaa…