Kuntosalilla ekaa kertaa

Jo on ollut viikko. On tunnustettava, että minulla on nyt vähän hukassa ote tämän blogin kanssa. Niin paljon pohdittavaa on muualla, että tämä touhu nyt vähän kärsii.

Mutta kehitys kehittyy. Ja niin tekevät myös minun lihakseni. Hirveestpaljon muuta sanottavaa ei jotenkin oikein ole kuin että

 

Eilen kuntopyörällä 60 minuuttia – ekaa kertaa!

 

Ja tänään kuntosalilla yksin – ekaa kertaa yli kuuteen kuukauteen. Taas on laitettu uusi vaihde päälle jalan kuntoutuksessa.

Ajattelin, että kuntosalikekka olisi nostalgisen upea paluu vähitellen treenin pariin, ja hehkuttaisin sitä vuolain sanoin. Mutta vähän toisin kävi: olo ei ole kovin hehkeä. Salilla kaikki tuntui todella vaikealta. Huomaa, että kunto ja lihakset ovat todellakin rapistuneet. Polvi on kipuillut viime päivinä melko paljon.

Nöyryyttä. Sitä tämä prosessi nyt opettaa.

Iloa viikonloppuusi, ystävä!

 

/Äm

Lahden jälkeinen tyhjyys

Minä oon kyllä pikkuisen pihalla nyt. Ei oikein irtoa.

Hirveän vaikea on kuvailla sitä tunnetta, joka syntyy joka ikinen kerta, kun palaa intensiiviseltä työkeikalta kotiin – etenkin kun se värittyy flunssan ja polvivamman sumentamalla sekamelskalla. Olen edelleen kovin kipeä.

Tunne on jotain hämmennyksen, innostuksen, väsymyksen, kiitollisuuden ja tyhjyyden täyttämää myllerrystä. Näin käy, kun yhtäkkiä kaikki hälinä ympärillä laantuu, eikä ole ihmisten silmäparien tuijottamana ja löytää itsensä taas omista nurkistaan. Ihanaa, mutta samalla kovin pysäyttävää.

Lahden työkeikka, siis työ juontajana hiihdon MM-kisoissa, oli minulle tietysti odotettu juttu. Vedenjakaja, sanoisin jopa. Kaiken vamma-arkeni ja kuntoukseni keskellä se oli sellainen mittapuu, jota odotin. Siihen tietyllä tapaa päättyi vamma-aikani ja pääsin testaamaan työkuntoni. Kuntoutus keskittyi siihen, että olisin kunnossa Lahdessa, jopa leikkaukseni oli ajoitettu sen mukaan. Välillä todella jännitti, olisinko riittävässä kunnossa, mutta kuin ihmeen kaupalla (ja kovalla työllä) kunto oli oikein hyvä. Mutta nyt kaikki tietysti kasaantuu. Voimat ylipäänsä ovat olleet vähäiset ja vastustuskyky alhainen, joten flunssa pääsi iskemään pahasti ja nyt on hetki palauduttava.

Lahti oli sanalla sanottuna upea. Hienot MM-kisat, joissa sain toimia juontajana. Upea matka on kuljettu ja palkitsevaa työtä on saanut tehdä hienossa seurassa kuluneiden parin viikon aikana.

Nyt matka suuntaa kohti uusia seikkauiluja. Ehkä siksikin oloni on hämmentynyt, sillä en vielä tiedä mitä ne ovat. Lahden keikka oli selkeä, aikataulutettu piste elämässäni, jossa pitkään edessä on muutoin ollut vain epätietoisuutta. Ja nyt ihmetellään hetki taas. Luvassa on hienoja juttuja, sen tiedän, ja voin nyt jo sanoa.

Mutta nyt minä lepään vielä tämän päivän, kunto ei anna muuta myöten.

Tällaiselta(kin) maailmani näytti Lahdessa

Näkymä päätyöpaikkani, Salppurin Salonki VIP-tilojen ikkunasta. Paraatipaikat noin niinku mäkihypyfanille.

Muutamana iltana juonsin myös tällä juhla-areenan lavalla.

Ja Lahden Hiihtomuseon seinältä löytyi tuttu tyyppi. Elämäni yksi suurimmista saavutuksista päästä urheilijana museon seinälle! Elämä on.

Vakavaa analyysiä mäkihypystä Toni Niemisen kanssa.

Mietaa on niin iso, että hän sai pitää haastatteluissa mikkinsä itse 😀

On etuoikeutettu olo, sillä pääsin haastattelemaan legendaarisia suomalaisia hiihtohahmoja. Tässä kohta 80-vuotta täyttävä hiihtovalmentaja Immo Kuutsa. Näiden kuvissa näkyvien ihmisten kanssa majoituimme myös samassa hotellissa vierekkäissä huoneissa ja vietimme paljon aikaa yhdessä. Miten mielenkiintoisia keskusteluja pääsinkään heidän kanssaan käymään!

Naisflunssassa kohti uutta päivää

Hiphei! Työn ja eilisten kultajuhlien vilskeessä suhisevat nämä päivät Lahdessa. Tänään on vähän myöhäisempi lähtö juontohommiin, joten ehdin jopa ajatella blogia hetken.

Tällaiset työputket imaisevat hassulla tavalla sisäänsä. Täällä eletään varsinaisessa kisakuplassa, ja tuntuu välillä, että muu maailma ympärillä hämärtyy. Hiihtolajit täyttävät ajatukset ja ote on kiinni tapahtumissa kisa-alueella. Aamut alkavat ajatellen edellisen päivän kisatapahtumia ja valmistautumista uuden päivän koetoksiin. Hauskaa, miten ihmisestä kuoriutuu nopeasti varsinainen asiantuntija, kun on elänyt jonkin aikaa vain ajatellen ja nähden urheilu- ja urheilija-aiheisia asioita. Mutta tällaista tämä työ on parhaimmillaan; intensiivistä ja mukaansatempaavaa. Luulen, että tarkempia analyyseja minulta näistä kuluneista viikoista kannattaa odottaa vasta, kun pääsen takaisin kotiin.

Nyt minä olen näin. Tämä on normaaliksi muuttunut aamunäkymäni.

img_5400

Makaan mahdollisimman pitkään vaaka-asennossa, jalat kohotettuna, ja käymässä läpi päivän matskuja sekä haastatteluja. Tänään tosin polvivamma jää kakkoseksi: minulla on NAISflunssa. Tarkoittaa siis sitä, että kamala kuume, kurkkukipu, yskä ja nuha, mutta kaikki elämä ja työt ja muu mahdollinen hoidetaan kuin ei olisi mitään vialla. Koska nainenhan ei flunssaan kaadu. Toisin kuin miehet. Se miesflunssa onkin sitten ihan käänteinen tauti.

Iloa torstaihin! Se on toivoa täynnä myös Lahdessa.

/Äm

 

 

Vilinää elämänsyrjässä

Päivät vaan vilahtelevat ja vaihtuvat toiseen. En yhtään ymmärrä mihin aika häviää. Enkä oikein tiedä mitä tapahtuu ja vielä vähemmän osaan siitä kirjoittaa.

Eilen vietin iltapäivän studiossa spiikkaustöissä, tänään on ollut fysioterapiaa, uusien työkuvioiden suunnittelua ja tarjouksen tekoa sekä iltapäivällä tapaamista pr-henkilöni kanssa. Kaipa viime päivät voisi kiteyttää niin, että täällä minä kasailen ja käynnistän normaalimpaa elämää ja laitan vähitellen uutta vaihdetta päälle. Ja siinä se sitten vilisee.

Vielä viikko on sairauslomaa jäljellä, ja sen jälkeen olen ajatellut, että yksi vaihe elämää saa päättyä. Onhan sitä sairauslomaa jo vietettykin viisi kuukautta. Vaikka jalan kuntoutus tuleekin olemaan vielä pitkään ykkössijalla elämässäni, ja voimat vielä varmasti jonkin aikaa vähäiset, alkaa olla aika tarttua kunnolla elämänsyrjästä kiinni ja suunnata katse pois polvesta kohti uusia seikkailuja – niin toivon.

Fysioterapiassa tämän toiveen toteutuminen sai tänään kyllä paljon tukea. Fysioterapeuttini oli todella tyytyväinen viimeisen viikon sisällä tapahtuneesta kehityksestäni. Jännällä tavalla tämä kuntoutuminen on taas edennyt jotenkin piiloisesti ja ottanut yhdellä kertaa ison askeleen; fyssarini mukaan nyt otettu askel on suurin tähän mennessä tapahtuneista! En oikein itse osaa jotenkin edes ymmärtää, kun omaa kehitystään on vaikea välillä arvioida, mutta hänen sanojaan kuunnellessa ja silminnähtävää innostusta katsoessa sain itsekin vahvistusta sille, että nyt on todella kuljettu iso matka. Polveni kestävyys ja toimivuus ovat parantuneet huomattavasti nyt, 2,5 kuukautta leikkauksesta ja polvi taipuu ja ojentuu jo hyvin – ja minä luotan jalkaani jo paljon paremmin. Ensi viikolla lähdemmekin sitten fyssarin kanssa kuntosalille ja minä pääsen hikoilemaan ensimmäistä kertaa! Hurjaa. Ja vähän pelottavaakin.

Mutta nyt ennen kaikkea: voimat tyhjentävää. Fyssarin ja yhden palaverin jäljiltä olen aivan loppu!

Ai ni! Päivä on merkityksellinen myös siksi, että kävin tänään ensimmäistä kertaa yli viiteen kuukauteen Helsingin ihan ydinkeskustassa Aleksanterinkadulla ja Stockmannilla. Siellä se maailma näyttää edelleen olevan pystyssä, vaikka minä en olekaan noita katuja kuukausiin kuluttanut. Sellaista se elämä on.

IMG_0547

TÄTÄ on ollut ikävä! Kunnon treeniä ja urheilua. Toistaiseksi olen vielä joutunut vain katsomaan kuvista vanhoja muistoja, ja tällaiseen, viime keväänä Vierumäellä Yhdistetyn maajoukkueen kanssa treenileirillä tehtyyn kuntoiluun on vielä matkaa, mutta yhden askeleen lähempänä olen taas. Ja niiiiiiin onnellinen!

 

/Äm, joka ei kykene tänään tekstillisesti enää parempaan kuin tähän tajunnanvirtaan

Vieras keho

Aika hurjaahan se on. Nöyryyttävää suorastaan.

Kun joutuu opettelemaan kehonsa aivan uudelleen – tutustumaan sen toimintaan kuin ei olisi koskaan tässä vartalossa ollutkaan. Kehoni on muuttunut minulle täysin vieraaksi.

Ollaan jännässä paikassa.

On vaikeaa hyväksyä. Ettei oma ruumis tottele. Kun se ei kykene asioihin, jotka joskus ovat olleet niin helppoja.

Tänään olen hammasta purren ja itkua vääntäen opetellut uusia liikkeitä, joita aamuisella tapaamisella fysioterapeuttini kanssa lisäsimme ohjelmaani: kyykkyjä, jalan ojennuksia seisten, liikkeiden ohjaamista keskivaratalosta käsin. Fysioterapiassani on laitettu uusi vaihde päälle. Visiitit ovat nyt viikottaisia ja haastetasoa nostetaan koko ajan. Toistoja ja sarjoja tehdään useampia kuin aiemmin ja liikkeet ovat jo enemmän jumppamaisia, eivät vain hermotusta varten tehtäviä pieniä liikkeitä, jollaisia olen tähän mennessä tehnyt.

Tuntuu, etten pysy mukana. Etten pysty. Mieli on kovilla, mutta erityisen äärirajoillaan on nyt kuluneiden kuukausien heikentämä kroppani.

Ollaan kamalassa paikassa. En haluaisi uskoa, että lihakseni ja kestävyyteni ovat romahtaneet näin kokonaisvaltaisesti, vaikka vammasta on kärsinyt vain polvi. En haluaisi myöntää, että koko kroppa on sijaiskärsijä ja vie aikansa ennen kuin tästä nousen.

Että minä, kerran niin rautainen, voin olla nyt näin huonokuntoinen.

img_5200

Tämä näkymä on minulle ollut jo kuukausien ajan kuin oma nimi postilaatikossa; lähes toinen koti on tästä paikasta Helsingissä tullut. Mutta tänne on hyvä tulla upean henkilökunnan ja loistavan hoidon takia, ja mielelläni astun tähän käytävään joka kerta. Se on kuin symboli sille, että minä paranen ja että joku päivä tunnen taas kehoni sellaiseksi kuin se joskus on ollut.

Kovin kummallisia elementtejä ja ilmiöitä

No nyt en ihan täysin tiedä mistä on kyse, mutta suuren osan valveillaoloajastani olen viime päivinä katsonut erilaisia kehonrakennuksesta ja crossfit-kisoista kertovia dokumentteja Netflixistä.

Ehkä joku tutkija on perehtynyt tähän kuntoutujan arkeen, mutta minä olen nyt oman kokemukseni kautta todennut sen sisältävän kovin kummallisia elementtejä ja ilmiöitä.

Suurin niistä on kipu. Ja kivunlievitysyrityksistä aiheutuva väsymys, se erityisen mielenkiintoinen hetki, kun istuma-asennossa ollessaan ja suht skarpiksi vielä itsensä sekunnin sadasosaa aiemmin tunteneena huomaakin, että tajunta kadonnut ja sitä on nukahtanut pystyyn.

Ja järjetön suolanhimo! Suklaata ei tee yhtään mieli, mutta koska sitä minulta löytyy varmaan seitsemää eri sorttia, työnnän sitä suuhuni välittämättä siitä, etten sitä edes yhtään halua. Olo on välillä aika huono, oksettava, mutta onneksi suolanhimo kuitenkin pistää minut syömään.

Lääkeet aiheuttavat vatsan sekavuuden lisäksi myös hienoista kevytpäisyyttä – jos nyt vaatisit kirjoittamaan jotain syvää ja sykähdyttävää… huh, tämäkin tekee jo tiukkaa. Lääkkeitä olen jo onneksi voinut vähentää, mutta ei niitä ilman kyllä vielä selviä. Eilen tuntui iltasella jo hetken, että vähän helpottaisi, mutta kun lähdin yöunille vähennetyin lääkkein, heräsin tuskassa vain pari tuntia nukuttuani. Unet ovat miten sattuu, mutta onnekseni olen kuitenkin pystynyt nukkumaan öisinkin suhteellisen hyvin.

Siitä olen varma, että kohta tämä sängyssä makaaminen alkaa kuitenkin ahdistaa. Onneksi pääsen nyt jo suhteellisen sujuvasti ylös sängystä ja liikkumaan. Niille itse asiassa tulee suuri tarve tasaisin väliajoin, sillä jalka kaipaa liikettä.

img_4550

Viime päivien kuvasato on heikohkoa. Jostain syystä minunkaan ei ole juuri tullut kuvia napsittua. Nämä kuvat tiistailta sairaalasta.

 

Menneet päivät ovat sulautuneet kummalliseksi mössöksi, ennen tätä hetkeä en edes ole muistanut blogiani tai sen päivittämistä. Suurin huomio keskittyy itsensä kuuntelemiseen. On tunnustettava, että juuri nyt jaksan esimerkiksi vastata vain hyvin rajattuun määrään läheisteni yhteydenottoja, pahoittelut siis, jos en ihan jokaiselle minuun yhteyttä ottavalle heti vastaa. Kovin paljon ei ole nyt tarvetta jakaa mitään kenenkään kanssaan, jos olen rehellinen. Toki päivittäin tulee hetkiä, jolloin haluaisi kysyä joltain asiantuntijalta, onko oma outo fiilis ihan normaali. Kyllä tämä touhu minut aika herkäksi ja vähän pelokkaaksikin on vetänyt.

 

Skarpeimmilla hetkillä on tunnusteltava jalkaa ja tehtävä pieniä kuntoutussarjoja. Nekin vievät muuten järjettömän määrän energiaa. Jännä tunne on se, kun ei yhtään tiedä, tekeekö liian vähän tai liian paljon tässä vaiheessa toipumista. Kaikki on vain omien arvailujen varassa, mutta nämä ovat niitä hetkiä, joissa yhteys omaan kehoon ja oppiminen tuntemaan sitä paremmin kehittyvät valtavasti.

img_4549

 

Toki itkukin välillä iskee. Kivun ja muiden outojen tuntemusten vuoksi on välillä tirautettava muutama kyynel. Eniten itkettävät asiat, joita epäilee epänormaaleiksi, vaikka todennäköisesti kaikki tuntemukseni ja kokemukseni juuri nyt ovat kovin normaalia leikkauksen jälkeistä elämää. Kaikki ennalta kokematon ja tuntematon saa hännityksen pintaan, kuten eilen kun kävin ensimmäistä kertaa suihkussa. Oli kutsuttava ystävä avuksi, koska jännitin mitä polvea suojaavien siteiden alta paljastuisi. Mutta kaikki oli hienosti, leikkaushaava on isohko mutta siististi kurottu kasaan metallisin hakasin.

 

Vielä toistaiseksi myös veritulpanestolääkkeen pistäminen itse vatsaan on muutaman ahdistuneen kyyneleen arvoinen suoritus (tätä en osannut ajatella joutuvani tekemään). Uusin jännitys on tunne, joka syntyy polvessa nyt kun turvotus on siitä vähän laskenut ja alan tuntea leikkaushaavani umpeen kurovat metalliset hakaset. Hauskaa, jalassa on rivi niittejä, mutta niistä syntyvä tunne ei ihan aina ole niin hauska.

img_4551

Uusi tutkimusmatkahan tämä leikkaus ja siitä toipuminen minulle ovat. Ja nämä juuri kirjoittamani sanat ovat varmaan ihan käsittämätöntä tajunnanvirtaa, mutta ne nyt kuulumisinani purkautuivat näppäimistöltä. Tämä saattaa olla maailmanhistorian huonoimmin kirjoittamani teksti, tuntuu nimittäin, että sitä mukaan kun kirjoitan, olen jo ehtinyt unohtaa kirjoittamani. Minua aina ahdistaa se, jos esimerkiksi sairaus- tai väsymystilani vaikuttaa kykyyni kirjoittaa. Mutta ehkä tämä on juuri siitä syystä ihan ok teksti.

Mutta ne kehonrakennusdokumentit! Jostain syystä tekee mieli katsoa tarinoita ihmisistä, jotka valmistautuvat johonkin suureen kehon koetokseen ja urheilusuoritukseen. Ja koska Netflixissä jostain syystä vain kehonrakennusdokumentteja, niitä on nyt katsottava. Onhan tässä käsillä toki yksi aika hurja fyysinen koetos, ehkä alitajunta työstää nyt urheiludokumenttien kautta jotain tärkeää.

 

/Äm, jonka seuraava haaste on mennä nyt paistamaan kohta jääkaapista ulos kävelevät kanapalat pannulla. Ainoa asia, joka oli ”muista varmasti tehdä ennen leikkausta” -listallani oli paistaa ja pakastaa kanat. Ni. Enpä muistanut.

 

Auttaminen on vapaaehtoinen valinta – Tough Viking 2016

”Pimenee, valkeat maan,
laulupuut vaikenevat.
Katujen lapset piiloutuu,
kun rajuilma nousee.”

Puristan mikrofonia tiukkaan kädessäni ja täräytän ilmoille Sata salamaa ensisävelet. Taas yksi päivä elämää on takana ja lauluun heittäytyessäni kelaan sitä mielessäni taaksepäin. Aikamoinen kokemus, miten ikinä tämän kaiken kiteyttäisin sinulle…

* * *

AIEMMIN AAMULLA RAJUILMA on alkanut nousta Helsingin Kaisaniemessä. On lauantai, ja maan kovimmat viikingit mylvivät hiekkakentäIlle rakennetun lähtöviivan tuntumassa. Yksi punnertaa, toinen juoksee hätäpissalle Bajamajaan, kolmas ottaa tuiman ilmeen ja selfien.

img_3604

Koko hyväntekeväisyysjoukkueemme enne kisaa.

 

Jännittää. Tough Viking -estejuoksukisa on alkamaisillaan, eikä minusta tunnu kovin kovalta viikingiltä. Tämä on taas näitä; haaste, joka minulle on heitetty ja minä, kuolematon, olen sen kummempia ajattelematta ottanut sen vastaan. Tai olen minä vähän ajatellut. Hyvän tekemistä, nimittäin, jonka asialla nyt ollaan. Hyväntekeväisyyshahmo Brother Christmas, Sokos Hotels ja leikkipaikkavalmistaja Lappset ovat koonneet hyväntekekväisyysjoukkueen, johon minut on kutsuttu mukaan. Diili on, että kun tietty määrä joukkueestamme pääsee maaliin, yhteistyökummppanit tarjoavat parille vähävaraiselle perheelle hemmotteluviikonlopun kylpylässä.

Konkreettista auttamista, ilon tuomista muutaman perheen arkeen. Koko maailmaa ei voi kerralla muuttaa, mutta pienistä puroista kasvaa suuri virta.

 

TOUGH VIKINGISSA TOSIN ei ole kovin pieniä puroja. Kisa on rankka koetos juoksua ja haastavia esteitä. Kiipeilyä verkoissa, möngintää mudassa ja jättimäisiä liumäkiä meriveteen. Tänne on tultu etsimään kulmakunnan kovinta viikinkiä.

Ja nyt lähtöviivalla kaikki alkaa konkretisoitua minulle. Olisiko sittenkin pitänyt valmistautua paremmin? Miten selviyydyn esteistä? Ei auta ajatella, on vain mentävä. Uskallettava.

Parikymmenpäinen joukkueemme on jaettu muutamaan pienempään tiimiin. Minun kanssani kisaavat Päivi, Erkki, Sofia, Brother Christmas, Saara, Norppa ja Katri. Otamme yhteiset alkulämmittelyt ennen lähtöä ja tiedän heti, että tästä tulee huippukisa hienossa seurassa. Keksimme joukkueellemme nimen: Joulun Lappset.

img_3607

Team Joulun Lappset valmiina taistoon

 

Vaikka Tough Viking on voimien mittelöä, ja huumaava testosteroni täyttää koko Helsingin ilmatilan, jutun pointti on tiimityö. Kaveria kannustetaan ja autetaan yli esteiden. Reitin varrella suuntaa näyttävät vapaaehtoiset huutavat kannustushuutojaan ja vastaan tulevia tiimejä tervehtitään tsempaten. Hyvä mieli on kaikkien tavoite. Itsensä ylittämisen ei tarvitse tuntua pahalta.

Fiilis kasvaa sitä mukaa mitä paremmin ja mitä vaikeampien esteiden ylittäminen onnistuu. Itsensä voittaminen on hieno tunne. Minulle kovimpia juttuja ovat korkealle nousut ja sieltä alas pudottautuminen. Brother Christmasille kovin juttu taitaa olla hänen partansa puhtaana pitäminen kaiken mudassa mönkimisen keskellä. Seuraan jouluveljen menoa. Tavallinen suomalainen mies on päättänyt rakentaa tällaisen hahmon ja tehdä hyviä tekoja toisille. Se saa hänet kisaamaan partansa ja piponsa kanssa tänään täällä. Seuraavana päivänä hän on lähdössä Kuopioon halaamaan ihmisiä ja keräämään näin rahaa toiseen hyvään tarkoitukseen.

img_3593

Brother Christmas ja sen enkelit. Saaran kanssa meidät oli värvätty mukaan jouluveljen tiimiin.

14324498_1069587603161534_6178579744092312321_o

Ensimmäisenä kisassa kohtasimme jenkkifutarit. Kuvat Tough Viking

14242264_1069587206494907_5583359952681042330_o 14324347_1069587539828207_4689365109346015265_o 14324096_1069587509828210_2016826865159862190_o

 

JUOKSU RULLAA TIIMILTÄMME HYVIN. Jos joku jää jälkeen, muut hidastavat tahtia. Jos joku ei onnistu, muut tsemppaavat hänet esteen läpi. Nyt hölkkäämme Helsingin Alppipuiston laitaa. Maasto on kumpuilevaa ja olemme jo kohta kisan puolivälissä. SPR:n ensiapujoukot seisovat ambulansseineen puiston laidalla vartioimassa kisaajien turvallisuutta. Ohi juostessamme huudahdan heille iloisesti tervehdyksen ja kysyn kuinka heidän päivänsä on sujunut.

–Onko ollut paljon asiakkaita, utelen ja suikkaan nokkelasti silmääni vinkaten vielä perään:

–Kattokaa kun meistä ette kyllä varmasti asiakkaita tänään saa.

Pikakelaus tuosta kommentista kaksi minuuttia eteenpäin:

Minä makaan maassa ja huudan kipua. SPR:n ambulanssi kaahaa paikalle, miehet nousevat kyydistä ja sanovat hyväntahtoisesti nauraen:

–Ei kannata meille kuittailla, sitten käy just näin.

Niin. Carma is a bitch.

Mutta minä en onneksi ole, ja sen miehet näyttävät havainneen; eivät he muuten varmasti olisivat avausrepliikkiänsä pelastusoperaatiooni tuolla tavoin valinneet. Meitä kaikkia naurattaa. Sitä saa mitä EI tilaa.

Mutta naurun ohella minua itkettää. Kipu. Aina aiemmin onni on ollut minulle myötäinen. Olen tätä ennen suorittanut jos jonkilaisia fyysisiä haasteita, kuten hypännyt mäkihypyn ja pyöräillyt 24 tuntia yhteen soittoon ja selviytynyt kaikista moitteettomasti. Pakko tunnustaa, että on ollut vähän voittamaton olo. Että kyllähän minä nyt mihin tahansa pystyn, olenhan kova luu. On siis kai jo aikakin, että jotain tapahtuu – se on tainnut olla vain ajan kysymys.

Nyt minun epäonneni on lipsahtanu käsi kisan 13. esteellä, Irish Tablella. Pudottautuminen alas epätasaiselle maalle noin kahden metrin korkeudelta on epäonnistunut ja minä olen tullut alas oikean jalan varaan. Nilkka on taittunu alta taittaen samalla polven.

Ja nyt ollaan tässä. Maassa. Joukkueeni seisoo vieressä kauhistellen. Vaikken sitä pyydäkään, heille on selvää, että ennen kisan jatkumista koko joukkue odottaa että minut saadaan hoitoon. Minut siirretään ambulanssiin ja huidon joukkuekavereitan pois jatkamaan kisaansa. Heillä on tärkeä tehtävä!

img_3611

Tämän viikingin kisa päättyi ambulanssin paareille.

 

KYLMÄN HORKKA ALKAA vallata kehoa. Olemme uineet jäävedessä ja päälläni ovat edelleen märät vaatteet. Samppa (nimi muutettu) on esihoitajani ja asettelee lämmittäviä vilttejä päälleni huolehtivaisesti. Hän on ammatiltaan palomies, mutta toimii vapaa-ajallaan SPR:n vapaaehtoisena. Ihmettelen ääneen kuinka hän vielä rankan työnsä päälle jaksaa tällaista. Samppa kohauttaa hartioitaan ja sanoo ujosti:

–Tämä on minulle tärkeää.

Auttamistyön merkitys Sampalle näkyy hänen jokaisessa liikkeessään. Hän välittää. Kohti sairaalaa ajaessamme sysäydymme nopeasti puhumaan elämän isoista asioista. Keskustelemme ihmisen mielestä ja sen vaikutuksesta parantumiseen ja selvitymiseen; kipu näet meinaa sumentaa omaa positiivista suhtautumistani tilanteeseeni. Samppa kertoo tarinan:

–Mulla on kaveri. Sen nimi on Karppa. Karppa asuu Tampereella. Karpalla on mumma, joka on viisas nainen. Jos jollekin sattuu joku haveri, mumma kysyy aina: Onko joku kuollut? Onko joku raskaana? Jos ei ole käynyt kumpaakaan näistä, niin ei ole mitään hätää. Kaikesta muusta Karpan mumman mukaan selviää.

Nauramme ääneen yhdessä Karpan mummalle.

Niin. Kaikesta muusta selviää.

Kurvaamme sairaalan pihaan. Samppa on varoitellut minua etukäteen, että he joutuvat vain työntämään minut sairaalan ovesta sisään ja sitten jään seuraavien avun armoille. Pelottaa. Odotan putoamista yksin kylmään veteen. Mutta kun pääsemme sisään, Samppa päättää, että miehet jäävät valvomaan, että saavat varmistettua minulle avun. Nyt itkettää. Ei kipuni tai polveni, vaan tuon hetken kauneus. Nämä tyypit tekevät hienoa ja pyyteetöntä työtä vapaaehtoisesti!

He välittävät ja auttavat koska se on heille tärkeää.

img_3615

”PELÄTÄÄN PELKOMME POIS,
mikään ei viedä mua vois.
kun rakkaus kiinni painautuu,
ja sydän lämpenee.”

Makaan sairaalan ensiavussa tietämättömänä mitä tuleman pitää. Nyt olen yksin. Lääkäri on tehnyt pikatarkastuksen ja minut on työnnetty odottamaan. Olen viime aikoina puhunut sinulle paljon yksinäisyydestä, ja nyt sairaalapedissä maatessani huomaan saavani aiheeseen aivan uudenlaista tuntumaa. Tässä minä olen, yksinäinen sinkkusihminen ja pohdin pääni puhki sitä mitä seuraavaksi tapahtuu. Kuka minua auttaa arjessani? Lääkärit arvioivat eturistisiteen ja sivusiteen isoja vammoja, ja se voi tietää isoa operaatiota ja pitkää toipumista.

Sattuu ja pelottaa. Sairaanhoitajat suhisevat ohi. En halua tehdä itsestäni numeroa, vaikka mieli tekisi huutaa apua ja huomiota. Katson kun ohitseni kärrätään vanhuksia. Ovatkohan he yksinäisiä? Onko heillä joku joka tulee auttamaan?

Mietin avun pyytämistä. Tuntuu vaikealta laittaa viestiä kenellekään ja kysyä jeesiä. Tarvitsisin sairaalaan vähän ruokaa ja puhelimen laturin. Mitä enemmän ajattelen päiviä eteenpäin, sitä hätääntyneemmäksi käyn. Miten ikinä selviän yksin kotona?

img_3612

Ambulanssissa olen pyytänyt Samppaa ottamaan minusta kuvan, olenhan herrantähden bloggari, ja kaikki käänteet elämässä ovat aiheita tarinoihin. Julkaisen kuvan somessa ja kerron tapahtuneesta. Kysyn ruokaa ja laturia. Pelottaa, sillä en tiedä huomaako kukaan avuntarvettani. Onko kukaan kiinnostunut? Tätä olen viime aikoina pohtinut myös paljon. Kiinostaako ketään toinen ja hänen auttamisensa hädän hetkellä? On pakko tunnustaa, että usko ihmisten hyvään tahtoon on välillä koetoksella, olenhan sen kääntöpuolesta myös itse saanut tuta viime aikoina.

Voinko pyytää apua? Keneltä voin pyytää apua? Entä jos pyydän, eikä kukaan vastaakaan? Jos kukaan ei ole valmis auttamaan? Polvi tuntuu nyt toissijaiselta, omasta pärjäämisestä ja avun saamisesta minä olen huolissani.

 

”LÄHELLÄS LÄMPÖSIN SAAN,
unelma uupuvan maan.
Viimeinen haave viimalta yön
meille suojan antaa.”

Olen siksikin onnekas, että onnettomuuteni sattuu lauantaina keskipäivän aikaan. Mitä lähemmäs ilta käy, sitä vauhdikkaammaksi meno ensiavussa muuttuu. Mietin hoitohenkilökuntaa ja heidän voimavarojaan. Jos jo nyt tuntuu, ettei heillä ole minulle paljon aikaa, miten vaikeaa se voi kiireisimpinä aikoina ollakaan?

Mutta kun he tulevat luokseni, saan upeaa ja välittävää apua. Eihän siinä ole mitään järkeä, että nämä ihmiset, jotka auttavat hädässä olevia ja sairaita, ovat työllistetyimpiä ja pienimmin palkattuja.

Miksi auttaminen on niin aliarvostettu työ?

img_3633

Noja penkkeihin, kipeä jalka koholle ja yhdellä jalalla seisonta – jalkavammaisen karaokeasento.

 

”VAIN SATA SALAMAA ISKEE TULTA,
ja koko elämä räjähtää.
Ei rakkautta voi riistää multa
toivo jäljelle jää.
Kun sata aurinkoo meille paistaa,
ja laiva valmis on nousemaan,
minä turvaan vien tämän rakkauden,
ja me löydämme uuden maan”,

veisaan viimeisillä voimillani. On tultu iltaan ja minä olen karaokessa. Minut on päästetty pois sairaalasta ja ohjattu uudelleen tutkimuksiin seuraavaksi aamuksi. Joukkuetoverini Saara ja Brother Christmas ovat tulleet hakemaan minut sairaalasta hampurilaisten kera. Sitten on ollut kaksi vaihtoehtoa: joko lähteä yksin kotiin tai liittyä muun joukkueemme seuraan illalliselle ja kisan jatkoille.

Jos ihmisestä on noin yksi viidesosa pois käytöstä, tarkoittaa se, että hänestä on vielä neljä samanmoista jäljellä. Konkkaan sairaalasta saamillani sauvoilla ihan miten sattuu, eivätkä voimat ole terästä, mutta ei sen tarvitse lannistaa. Siksi on parempi painaa palkeet auki sataa salamaa hotellin karaokessa ja nauttia uusien ystävieni seurasta kuin maata yksin kotona masentuneena. Olen edelleen kovin onnekas. Vaikka ristisiteet ovatkin napsahtaneet, olisi voinut käydä paljon pahemmin. Ja jo se on syy ilonpitoon.

Kaikki auttavat minua, hakevat ruokaa, siirtävät tuoleja, tsemppaavat ja halaavat. Puhelimeeni pärisee viestejä viestin perään ja voimientoivotuksia. Vapaaehtoisesti monet tarjoavat apuaan ja ilmoittavat olevansa käytettävissä arkeni apuna.

Ajattelen Karpan mummaa. Olen hengissä. Ja raskaaksi tulemisesta tukin tänään on huolta, joten Karpan mumman logiikalla selviän varmasti kaikesta.

 

img_3640

 

”MINÄ TURVAAN VIEN TÄMÄN RAKKAUDEN,
ja me löydämme uuden maan.
Minä turvaan vien tämän rakkauden,
vaihda maan maahan valkeaan.”

Meidän hyväntekeväisyysjoukkueemme maa vaihtuu nyt maahan valkeaan – jouluveljen maahan! Pienistä miehistövajauksista huolimatta saimme tavoitteemme kasaan ja riittävän määrän jengiä maaliin. Nyt siis pari vähävaraista perhettä pääsee nauttimaan hemmotteluviikonlopusta kylpylään. Se on hienoa. Se on konkreettista ja tärkeää auttamista.

14324096_1069587509828210_2016826865159862190_o

Viimeinen este enne maalia, jonne minä en koskaan päässyt.

14257618_1069784216475206_8597870630192988312_o

Tässä iloiset Team Joulun Lappsetin jäljelle jääneet sankarit maalissa!

* * *

PURISTAN MIKROFONIA TIUKKAAN kädessäni, viimeiset sävelet Sataa salamaa soivat ja karaokekansa taputtaa käsiään. Aikamoinen kokemus takana, mutta yksi teema nousee selkeänä yli muiden:

Auttaminen. Hyvä tahto toista kohtaan.

Kaikkien meistä ei tarvitse hillua irtoparta päässä halaamassa ihmisiä, olla vapaaehtoisena ensihoitajana oman rankan työn päälle tai koota joukkue kisaamaan viikinkien taistoon. Mutta jokainen meistä on sellainen yhden hengen Team Joulun Lappset. Teemme päivittäin valintoja siinä kuinka toiseen ihmiseen suhtaudumme ja kuinka muita kohtelemme. Auttaminen on vapaaehtoinen valinta. Ehkä kovin viikinki onkin se, joka auttaa toista. Ja toiseksi kovin taas se, joka selviää ihan mistä vaan juuri sen takia että pyytää ja saa apua.

Jokainen meistä voi viedä turvaan sen rakkauden; antaa lahjaksi toiselle avun.

Jotenkin näin kai kaiken kokemani kiteyttäisin.

* * *

Tapahtuneesta ja sen tulevista seurauksista huolimatta Tough Viking oli hieno kokemus. Upeimman siitä teitte te, joukkuetoverini Sokos Hotelsista, Lappsetilta, Jokereista ja tietty te, Veli Joulu ja Saara!

Pakko tunnustaa, että tänään on ollut vähän vaikea päivä. Kipu, epätietoisuus ja huonot unet vaivaavat päätä. Eturistiside ja sivuside ovat poikki ja leikkaustarve selviää lähipäivinä. Avun pyytäminen muuten ei ole helppoa edelleenkään. Mutta tosiasia on, että tulen tarvitsemaan sitä lähiaikoina tutuilta ihmisiltä, toivottavasti ymmärrätte jos joudun ottamaa yhteyttä.

/Äm, joka on silti ihan kova viikinki, eiks vaan?

 

Lainaukset kappaleesta Sata salamaa, Virve Rosti, Petri Laaksonen ja VeePee Lehto

Kovinkin viikinki kaatuu joskus

Sunnuntaihuomen, suloiset! Terveiset Töölön sairaalasta.

Ei mennyt eilinen Tough Viking -kisa ihan putkeen. Puolessa välissä kisaa putosin esteeltä ja loukkasin polveni pahasti. Tänään odotetaan lääkärin tuomiota tilanteeseen, eturistisiteen arvellaan menneen poikki.

Näin se on kuulkaa; ei ole ihminen kuolematon. Onneksi aika pienellä kuitenkin selvittiin ja kaikki hyvin. Vielä on toivoa, ettei suurempia opetaatioita edes tarvita. Palaan blogissa tarkemmin tarinoin tapahtuneesta kunhan elämä tästä etenee.


/Äm, toughest viking

Ei ihan kaikki kovat viikingit laaksossa…

Näin. On tultu perjantai-iltaan. Ja minä olen tullut hotelliin. Olo on kuin huippu-urheilijalla, joka valmistautuu suureen suoritukseensa.

Paitsi että ei ole.

On ahistus! 

Huomenna klo 11.10 starttaa minun Tough Viking -kisani. Eikä ole näillä main vielä kovin kovaa viikinkiä nähty; vähän niinku ne muumit, ei taida olla ihan kaikki kovat viikingitkään laaksossa. Ainakaan tässä laaksossa. Väsyttää. Ei jännitä, koska en osaa jännittää ikinä etukäteen. Ehkä se iskee huomenna. Mitään hajuahan minulla ei ole millainen kisa on, koska en jaksa selvittää mitään ikinä etukäteen. Tuleepahan kaikki sitten yllätyksenä. Eikä siitäkään syystä tarvitse jännittää etukäteen – kun ei tiedä.

Koetin ottaa äsken viehkeän hotellihuonevalmnistautumis kuvan. Ei tullu mitään. Ehkä vaan parempi painaa pää hotellin pehmeään tyynyyn ja toivoa, että huomenna viikingit heräävät henkiin…


/Äm

Minusta tulee TV-dokumentaristi!

Syksy täyttyy nyt valtavasta vipinästä. Iloiten voin myös sinulle ilmoittaa, että taidan kohta osatakin jotain ihan oikeasti! Minut nimittäin valittiin opiskelemaan TV-dokumentaristiksi, ja puolentoista vuoden päästä saan TV-alan tutkinnon suoritettua. Jee!

Koko homma tipahti eteeni niin nopeasti ja hakuni tapahtui aivan viime metreillä suhteellisen impulsiivisesti, joten vieläkään en ole ihan täysin sisäistänyt kaikkea – etenkään sitä, että todella tulin valituksi. Mutta mitä enemmän tätä olen muutaman viimeisen päivän aikana ajatellut, sitä hienommaksi koko homma muuttuu. Olen paljon opetellut asioita oman kantapään kautta (moneen toki aiempi viestinnän yliopistotutkintoni jo antaa osaamisen) ja viime aikoina tehnyt myös harjoituksia Youtube-videoissani.

Ja nyt sinä mietit, miksi TV, eikä Youtube, vaikka sanotaan, että televisio kuolee pian somen ja muun uuden median alla. Minulla on kolme tavoitetta:

1) ALA: Haluan oppia tv-alan ammattilaiseksi sekä yhdistää tähän some- ja sisältömarkkinointiosaamiseni, jotta saadaan kentälle kokonaisvaltaisia monimediallisia ohjelmakonsepteja. Uudella tavalla ajattelevia ja kanavarajoihin kangistumattomia tarvitaan just nyt!

2) SISÄLLÖT: Tahdon päästä tekemään säväyttävää suomalaista sisältöä, vähän niinku palauttamaan omakin uskoni median tarinankerrontavoimaan ja siihen, että muukin kuin tissit myy (vaikkei tisseissäkään mitään vikaa ole).

3) OMA BRÄNDI: On vihdoin aika tehdä täysillä sitä mistä olen aina unelmoinut sekä valjastaa kaikki jo somebrändini ja MaiLifen kautta tekemäni työ isommille areenoille.

Näin. Opiskelu työn ohella tarkoittaa tietysti, että tekemistä riittää, mutta hei; jos jotain haluaa, täytyy olla valmis tekemään töitä. Tästä se lähtee! Sanoinko jo, että JEE!?!

* * *

Näillä seuraavilla kuvilla ei ole mitään tekemistä minkään kanssa. Paitsi viikonlopun. Olin nääs Tampereella yleisurheilukisoissa mäkihyppyhommissa. Loogista.

Elämä on. Loogista. Aika harvoin tosin. Mutta nämä kuvat niin mainioita, että pakkohan ne on kanssasi jakaa näin hienojen opiskelu-uutisten kunniaksi. Keikka Tampereelle oli hauska, vaikka työparini Hiltusen sairastapauksen vuoksi jouduin tällä kertaa hurmaamaan koko Suomi-Ruotsi-ottelun yleisön ihan yksikseni. Mutta sepä olikin lopulta hieno haaste. Sai taas vetäistä itsensä jännälle alueelle, kun piti olla ihmisten joukossa tämän näköisenä ilman parin turvaa.

14191915_1233586660024940_1561666384516624301_n

14232986_1234341453282794_5071952084935940167_n 14225397_1233586696691603_1815004967775378330_n 14212686_1234341389949467_4180629832649791631_n 14202639_1233586406691632_3607132990549596228_n

Mutta onneksi löysin lopulta maailman hienointa seuraa.

14045931_1233586716691601_5379500758473925228_n

Kuvat: Lahti2017

 

Niin. Olihan toi Antti Ruuskanenkin ihan ihana! Mut poliisit… no, sä tiiät!

Iloa iltaan ja keskiviikkoon!

/Äm