Maailman huipulta elämän notkoon

Kaksi viikkoa ja kolme kovinta kopastuskiveä juuri nyt ovat:

  1. yksinäisyys
  2. mitääntekemättömyys
  3. liikkumiskyvyttömyys

Ja bonussektorina kipu, joka onneksi on jo laantunut, mutta muuttanut muotoaan, eikä edelleenkään hellitä hurjasta otteestaan. Olo on suhteellisen sietämätön.

Luojan kiitos olen joutunut jo useamman kerran aiemmin elämässäni opettelemaan paljon yksin olemista ja sietämään mitääntekemättömyyttä. Olen muistellut viime päivinä paljon aikoja Ruotsissa, jossa asuin tuntemattomassa ympäristössä vailla omaa lähipiiriä miehen ollessa pajon töissä ja matkoilla. Ja Norjaa, jossa saatettiin elää päiväkausia vailla tekemistä.

Jos en olisi jo monta kertaa aiemmin elämässäni päässyt harjoittelemaan osaa nykyisen arkeni kompastuskivistä, saattaisi pää jo vähitellen räjähtää. Ja makuulihakset.

Yksinäisyys on helpointa. Oikeastaan en edes nyt jaksaisi tavata ketään, vaikka tiedänkin, että ihmiset ovat tärkein voimani ja innostukseni lähde. Mitääntekemättömyys johtuu pitkälti liikkumiskyvyttömyydestä – kun ei voi mennä välttämättömien vessa- ja keittiövisiittien lisäksi sänkyä pidemmälle, tekeminen on kovin rajattua. Ja sängyssä makaaminen myös tekee entistä väsyneemmäksi ja laiskemmaksi.

Liikkumiskyvyttömyys on pahinta. Aiemmissa elämänkoettelemuksissa olen kuitenkin päässyt aina liikkumaan ja se on ollut parasta lääkettä yksinolemiseen ja mitääntekemättömyyteen.Nyt huomaa, että pää alkaa jo suunnata ajatuksia tulevaan, ja pienet epätoivoisetkin ajatukset nousevat pintaan. Puhdasta sietokykyä vaaditaan nyt. Aikaa on tapettava rankalla kädellä.

Mutta parempaan mennään joka päivä. Ja suklaata riittää!

Selailin blogiani äsken vuoden takaiseen aikaan. Hah. Arvaa missä olin tasan vuosi sitten? No täällä

12390960_10153523740524457_7833879085104597877_n

Las Vegasissa Stratosphere-kasinon huipulla huvipuistolatteessa. Jos haluat lukea hauskempia juttuja, niin käy kurkkaamassa koko juttu täältä. Tämä on näitä hauskoja elämän perspektiivejä. Vuosi sitten maailman huipulla ja nyt elämän notkossa.

Näin tänään. Ja noin vuosi sitten. Mitäköhän vuoden päästä? Onneksi ei voi tietää juuri nyt.

/Äm
Mainokset

Ei ihmisen kuulu yksin olla

Olen ollut viime päivinä surullinen. Masentunutkin, vaikken haluaisikaan liittää tuota sanaa itseni yhteyteen, sen verran rankka ilmaisu se on. Pää on pyörällä, sillä tulin vasta takaisin Amerikasta, jossa vietin toista kuukautta ystäväperheeni au pairina.

Niin, au pairina aikuisiällä. Niinkin voi tapahtua.

Mutta se ei ole se pointti, vaan se on, että takasin tultuani mikään ei ole oikein tuntunut olevan ennallaan tai paikallaan.

Monenlaisista syistä johtuen olen ihan aikuinen nainen, mutten ole omaa perhettä saanut. Enkä ehkä koskaan tule saamaankaan, siihenkin on jo myönnyttävä. Mutta sekään ei ole se pointti, vaan se on, että reissun jälkeen elämä niin kuin ennen ei ole tuntunut elämältä. Amerikassa sain ensimmäistä kertaa aikuisiälläni kokea millaista perhe-elämä on.

Sen, kun on lapsia ja puoliso ja käydään kaupassa ja nahistellaan ja halataan.

* * *

Merkittävä kokemus. Intensiivinen jakso elämää. Huomiota vaativat lapset, yhdessä perheen kanssa vietetyt lämpimät hetket ja koetut muistot. Ja nyt Suomi. Hiljaisuus omassa pienessä yksiössä. Seinän takaa kuuluva kolina ja naapurin nauru. Tietokoneen naputtavat näppäimet ja illan hämärässä vähitellen näkymättömiin katoava olohuoneen nurkka, jota tuijotan. Ei ole pikkutötteröä, joka nappaa hihasta ja pyytää leikkiin. Ei ole ruokapöytää, jota siistiä ruokailun jälkeen, ei joulukuusen koristeiden askartelua. Ei ole leikkipuistoa tai kylvyn jälkeen sylissä kylmyyttään tärisevää naperoa, vaan hiljaisuus ja natiseva nojatuoli ja tylsistyminen tekemättömyyden äärellä.

Ja sitten se ohimenevän äkillinen hetki, kun istuu natisevaan nojatuoliin, nappaa kännykän käteen aikeissaan veistää jonkin nasevan päivityksen Instagramiin ja tajuaa, että mitä väliä on sillä, kuinka suosittua blogia kirjoittaa tai mitä työssään saa aikaan tai mitä Instagramiinsa veistelee. Mitä väliä, jos on yksin.

Ei ihmisen kuulu yksin olla. Ihmisen kuuluu olla yhdessä.

tötteröt

Tätä näkymää minä kaipaan: tötteröitäni laittamassa hillovoileipiä Las Vegasin -kotimme keittiössä.

 

Tiedän. Ruuhkavuodet, kiukuttelevat lapset, nalkuttava puoliso, zero alone-time. Että onhan meillä yksinolijoilla helppoa, kun saamme mennä miten huvittaa. Että kääntöpuoli se on kaikella. Mutta se ei olekaan se pointti. Vaan se on, että minä haluan vain varmistaa muistathan kaiken kiireen ja mekastuksen keskellä pysähtyä kiittämään siitä, ettet ole yksin.

Sillä ei ihmisen kuulu yksin olla. Ihmisen kuuluu kuulua ja olla osa. Ihmisen kuuluu rakastaa ja tulla rakastetuksi. Eikä ole suurempaa rakkautta kuin perhe ja läheiset.

Minä olen tänään kiitollinen siitä, että olen saanut olla osa yhtä upeaa perhettä, sen elämää ja kokea tuon rakkauden. Olla osa ja kuulua.

Sillä se on se pontti.

Jaettu rakkaus. Mikä siunaus on saada kokea se.

Sen minä tajusin tänään. Ihan vain ohimenevän yhtäkkiä, kun tartuin kännykkääni aikeissa veistää jonkin nasevan päivityksen Instagramiin.

insta

Tämän nasevan Instagram-päivityksen minä laitoin tänään. Tapasin perheen äitiä lounaalla (no okei, muistelimme maanantain kunniaksi matkaa keskipäivän drinkkien kera…), ja jotenkin kai palasin takaisin siihen tunteeseen, jonka Amerikassa koin, sillä sitten tämä blogiini nyt piirtynyt ajatus vain iski.

 

/Ämmä, kysyen mihin perheeseen voisi seuraavaksi tulla au pairiksi

Joskus suuria seikkailuja seuraa syvä suo

Haluatko tietää, mitä täällä on tapahtunut viimeisinä päivinä?

Minä hankin Netflixin ja olen katsonut putkeen valtavan määrän elokuvia. Ihan vähän juonut punaviiniä päälle, ja pariin otteeseen pistänyt nokkani ulos käydäkseni kävelemässä ja kuntosalilla.

Eipä paljon muu nappaa.

* * *

Joskus suuria seikkailuja seuraa syvä suo.

Siellä minä taidan olla nyt. Vähän neuvottomana ja ihmeissäni siitä mitä seuraavaksi tapahtuu. Etenkin, kun tuoreen yrittäjän arki on paloissa missä lie ja tarttumapinnan kanssa on vähän miten sattuu.

On kova ikävä Vegasiin. Tämä seikkailu oli erityinen; pääsin takaisin maailmaan, jossa kauan sitten elin ja näin kaikki rakkaat ihmiset. Sitten jouduin jättämään heidät taas taakseni. Jouduin jättämään rakkaan maailman, vaikka oikeastaan haluaisin olla vielä siellä. Tuntuu, että jotain jäi kesken.

* * *

Tiesitkö muuten, että Netflixissä on lukemattommia Las Vegasista kertovia elokuvia?

Älä katso niitä! Ne eivät tee oikeutta sille maailmalle. Minun silmissäni siintävät vuoret, aurinko ja ihmisten hymy. Oma hymyni, joka on ollut viime päivinä hieman kateissa.

Joskus suuria seikkailuja seuraa syvä suo.

Tiedätkö mitä tarkoitan? Tunnetko sen tunteen?

tuulenkanto

Tämä kuva ei ole suolta. Se on meri. Se on meri tänään rankassa lumisateessa. Varjoliitäjät jäällä kokeilemassa tuulen kantoa.

Joskus suurten seikkailujen jälkeen kokeillaan tuulen kantoa.

Mihin lie tuuli kantaa suuren seikkailijan seuraavaksi? Mitä sinä arvaat? Kerro minulle nyt, sillä itse aion nyt avata Netflixin miettiäkseni tuulen kantoa seuraavan kerran huomenna.

/Ämmä

Mitä v***ua tapahtuu seuraavaksi?

Jet lag. Seitsemättä päivää. Päästä pihalla kuin käki. Pipo päässä. Kahdet housut jalassa. Kolme paitaa päällekkäin. Peitto päällä.  Sisällä.

Kotona Rakkauden Saarella.

Kotona.

Kylmä. Joskaan ei niin kylmä kuin viikonloppuna Jyväskylässä, jossa olin viettämässä äitini syntymäpäiväjuhlia. Siellä oli lähes kolmekymmentä pakkasastetta. Matkustin tänään Onnibusilla Jyväskylästä Helsinkiin ja siellä pakkasen hellittämisen tunsi tänään varpaissaan. Mitä lähemmäs Helsinkiä bussi kulki, sitä vähemmän varpaita paleli sisällä bussissa.

Hassua.

Hassua on myös olla taas täällä. Pienessä pesässäni Helsingissä. Olen ollut täältä pois melkein kaksi kuukautta. Olin onnekas, sillä sain kotiani asuttamaan poissaoloni ajaksi vuokralaisen. Tänään hän lähti pois ja minä olen täällä.

Minä olen täällä. Jet lagissa seitsemättä päivää. Pihalla kuin käki vaikka sisällä pesässäni. Pipo päässä, kahdet housut jalassa, kolme paitaa päällekkäin ja peitto päällä.

Sisällä pesässä. Kotona.

Rakkauden Saarella.

Outoa.

Outoa on olla täällä. Ei voisi uskoa, kuinka kauas pääsee puolessatoista kuukaudessa. Outoa ovat ajatukset, jotka rullaavat päässä. Tänään matkatessani Helsinkiin katselin silmissäni filmirullaa, joka kelasi läpi viimeisiä vuosia elämässäni. Kirjaimellisesti elämäni vilisi silmissäni. Outoa, sillä en tiedä miksi tämä matkani Las Vegasiin sai pääni niin pyörälle.

Kirjoitin päiväkirjaani muutama päivä sitten yhden kysymyksen, joka ei jätä minua rauhaan: ”Mitä v***ua tapahtuu seuraavaksi?” niin minä kirjoitin.

Niin. Kaunistelematta.

Mitä v***ua tapahtuu seuraavaksi?

Jet lagissa seitsemättä päivää. Pihalla kuin käki vaikka sisällä pesässäni. Pipo päässä, kahdet housut jalassa, kolme paitaa päällekkäin ja peitto päällä.

Sisällä pesässä. Kotona.

Rakkauden Saarella.

Kotona?

sisarukset

Veljieni kanssa juhlistimme viikonloppuna äitini 60-vuotispäiviä

äitijamä

Toivottavasti äitini ikääntymisgeenit periytyvät minulle. Ei voisi uskoa, että tämä nainen on 60-vuotias.

/Ämmä, pihalla kuin käki

Kotimaan kulttuurishokki

Usein sanotaan, että ihminen ulkomaille mennessään kokee kulttuurishokin. Että erilainen tapa elää ja toimia tuntuu vieraalta ja oudolta aiheuttaen vaikeutta sopeutua. Vastustustakin.

On minulla ollut kulttuurishokkia joskus ulkomailla, mutta nyt minulla on käänteinen kulttuurishokki; kotimaan kulttuurishokki. Erityisen poikkeuksellinen tällä kertaa, sillä se on alkanut heti palattuani. Useimmiten reissuilta palatessani jaksan matkan antamin voimin joitakin viikkoja, mutta tällä kertaa palaaminen Suomeen on ollut uskomattoman vaikeaa. Jet lag vaivaa, kylmyys vaivaa, hymyjen puute vaivaa, ikävä vaivaa… Pää on sekaisin ajatuksista.

Jos ei olisi näitä naisia, olisin varmasti jo varaamassa paluulippuja Vegasiin.

  
Siis aivan oikeasti. Jos elämässäni ei olisi näitä yhtiökumppaneita ja ystäviä, en tiedä mitä tekisin; ehkä ilman heitä minulla ei juuri olisi syytä jäädä Suomeen. 

Jetlag on vaivannut pahasti, mutta eilen sain yllätyshemmottelut näiden naisten kanssa. Meille oli järjestetty visiitti spahan pedikyyreineen ja hierontoineen sekä Escape Room -huonepakopeli.

Maatessani span hoitopöydällä tunsin käsittämätöntä kiitollisuutta; elämäni on aika upeaa, kunhan vain muistan aina nauttia kovan työn lomassa näistä hienoista asioista, joita saan kokea. Sillä niitä riittää.

     
  

Hemmottelujen, seikkailuiden ja illallisen jälkeen hyppäsin vielä junaan ja matkustin Jyväskylään. Ehkä tälle viikolle on nyt reissattu riittämiin. Pää ja sisäinen kello ovat aivan sekaisin, mutta siitä huolimatta tänään illalla juhlitaan äitini 60-vuotisjuhlia.  

Kaunista viikonloppua sinulle, ystäväni! 

/Ämmä

Kahden maailman välissä

  
Joo. Olen mä hengissä. Vaikka vähän kiikun kaakun. Jet lag ja sillai. Hurja kotimatka kesti yhteensä noin 26 tuntia ja nukuin koko aikana tunnin. Nyt lepuuttelen helsinkiläisessä hotellissa pari päivää. Kotonani on poissa oloni ajan ollut vuokralainen, ja pääsen sinne vasta ensi viikolla. Itse asiassa aika näppärä pehmeä lasku kun ei mene suoraan kotiin, vaan voi olla hetken tässä kahden maailman välissä. Fyysisen väsymyksen lisäksi ilmassa on pientä kulttuurista shokkia… 

Fiilis on siis aika hutera kaiken kaikkiaan, mutta ehkä elämä kohta voittaa. Koetan pitää itseäni hereillä vielä hetken, jotta unirytmi joskus alkaisi tasaantua.

/Ämmä

Smile!

Hyvää huomenta Suomi ja kauniita unia Amerikka!

Nämä lauseet tulevat nyt lausutuiksi toistaiseksi viimeistä kertaa.

Käyn kohta nukkumaan herätäkseni muutaman tunnin kuluttua varhaiseen aamuyöhön. On aika lähteä Suomeen.

En pysty sanoin nyt summaamaan näitä viikkoja Vegsissa, kuvailemaan kaikkea kokemaani ja tuntemaani kiteytetysti. Yksi seikkailu on nyt päätöksessä, mutta minusta tuntuu, että tämä on vasta jonkin alku.

 

 

Kävin tällä viikolla Céline Dionin konsertissa, ja tämä oli sen viimeinen kappale. Koska en kyene nyt sanailemaan ajatuksiani, tässä sinulle tuo laulu; ehkä se kertoo jotain siitä mitä juuri nyt ajattelen. Ja kyllä, minä hymyilen vaikka kyynel pyrkii silmäkulmaan hetkenä minä hyvänsä.

Hymyilethän sinäkin? Läpi koko alkavan viikon, jotta siitä tulisi upea?

/Amerikan-Ämmä

Ps. Ja kyllä, tämä on nauhoitettu vessassamme, akustiikka on siellä vaan niin täydellinen. Olen testannut monta kertaa näiden viikkojen aikana… 😂

Hullu haikeus

Kello on 1 yöllä.

Veikkaanpa, että tänään ei uni tule.

Sur.

Rurrurr.

Huomenna herätään viimeiseen kokonaiseen päivään Vegasissa.

On haikea olla. Vietin illan vanhojen ystävieni kanssa, joita en ole nähnyt melkein kahteenkymmeneen vuoteen. Hullua. Siis se, miten ihmiset eivät muutu ollenkaan ja samalla muuttuvat niin paljon. Hullua, miten jossain kohtaa elämän varrella meistä on tullut aikuisia. Tavallaan. Ja tavallaan olemme edelleen niitä high school -ikäisiä villikkoja.

Moni asia muuttuu ja lopulta ei mikään.

Hullua.

vegas1

Melissa, Carrie, Liz, R.J. ja minä. Kuvat eivät oikein tee oikeutta kohtaamisemme kauneudelle hämärän ravintolatilan takia. Mutta suurinta kauneutta ei voi kuviin vangita. Suurimman kauneuden voi vain tuntea.

vegas2 vegas5 vegas3

Hirveän vaikeaa selittää mitä juuri nyt tunnen.

Hullua haikeutta. Käsittämätöntä kolahtelua. Mielen myllerryksiä. Tämä reissu on palauttanut mieleeni niin monta suunnitelmaa, unelmaa ja toivetta, jotka ovat olleet unohduksissa vuosien ajan. Muistoja, tuoksuja ja tunteita. Elämää. Näiden ihmisten näkeminen saa minut kaipaamaan. Tämä koko matka on saanut minut kaipaamaan. Niin montaa asiaa, ettet uskokaan.

vegas6 vegas4 vegas7

Vietimme yhdessä hauskan illan illallisineen ja peleineen. Oli haikeaa ja vaikeaa hyvästellä heidät. Hullua. Siis se, miten tämä reissu on saanut minut kaipaamaan takaisin. Niin monesta eri syystä, ettet uskokaan.

/Ämmä, joka koettaa nyt nukahtaa hetkeksi

Surinaa ja tikitystä

Tiktaktiktaktiktak.

Noin sanoo kello.

Kolmanneksi viimeinen päivä Vegasissa kääntyy yöhön.

Surrurrururrurr.

Noin sanoo minun pääni, sillä kello oikeastaan huutaa:

TIKTAKTIKTAKTIKTAK!!

Siis huutaa ja juoksee kohti toiseksi viimeistä päivää Vegasissa.

SURRUURRUR huutaa minun pääni, sillä tuntuu, että niin paljon on vielä tekemättä ja jotain jää kesken. Ja minä panikoin, sillä jotain jää kesken ja minä en halua että niin on.

* * *

”Don’t think ahead. Anything can happen anytime”, kirjoitin eilen päiväkirjaani. Ihan tuosta noin vaan tuo virke tuli mieleeni.

Niin, ei kai kannattaisi kuunnella kellon tikitystä, ja ajatella maanantaiaamun kotiinlähtöä jottei pää turhaan surisisi. Sillä mitä tahansa voi tapahtua milloin vaan.

Tänään tapahtui muun muassa tällaisia asioita

IMG_8785

Aamun ensimmäinen drinkki. Hirveä kolpakollinen vihersmoothieta. Ei täällä vain hampurilaisia vedetä…

IMG_8824

Aamupäivän shoppailureissun turistihomia. Las Vegas Town Squaren ostoskeskuksen yli laskeutuvat lentokoneet viereiselle McCarranin lentokentälle. Käytin 30 minuuttia elämästäni koettaen saada täydellista lentokoneselfietä. Ni, miten käy?! Kaksoisleuka. Mut on tuo kone aika lähellä, vai mitä!?

IMG_8910

Kyllä. Oli pakko mennä vielä samoilemaan Red Rockiin. Tässä muutamia kuvia lisää tuosta upeasta paikasta.

IMG_8915 IMG_8939 IMG_8976

IMG_8950

Täydellinen vuoriselfie. Ja kaksoisleuka.

IMG_8982

Auringonlaskun värit takapihallamme.

 

IMG_8992

Tyttöjen vanhemmat lähtivät tänään illalliselle ulos ja minä jäin neitien vahdiksi kotiin. Tässä he tekevät minulle iltapalaksi maapähkinävoi- ja hillotoasteja samalla kun minä makaan sohvala odottaen että he tarjoilevat purtavan minulle. Tätä kutsutaan täydelliseksi ulkoistukseksi!

IMG_8991

Ja näitä täydellisiksi jäähtyneiksi ja ällömakeiksi hiilaripommeiksi.

IMG_8986

Ja tätä taas kutsutaan ihan vaan jäätelöksi. Tästä puuttuu enää taustamusiikkina Celine Dionin ”All by myself”. Se itse asiassa löytyisi minulta videonpätkänä toissapäiväisestä Celinen konsertista (AI NIIN, en muistanut kertoa koko konsertista sinulle!) nauhoitettuna, mutta koska kuvasin konsertissa luvatta, niin jätettäköön jakamatta…

 

Tiktaktiktaktiktak, huutaa kello.

Onneksi minä en enää kuule sitä, vaan vain keskityn nyt ottamaan kaiken irti viimeisistä päivistä.

/Ämmä

Red Rock Canyon on ulkoilmahörhön paratiisi

Tänään ei tarvita sanoja. Vain nämä kuvat. Las Vegas on jokaiselle jotain. Ulkoilmahörhö pääsi tänään vaeltamaan Red Rock Canyonille. Tänään ei ole muuta tarvittu.

Paitsi vähän jäätelöä.

Ja viiniä.

Olen onnellinen.

IMG_8668

IMG_8672 IMG_8695 IMG_8743 IMG_8764 IMG_8748 IMG_8723 IMG_8721

IMG_8727 IMG_8729 IMG_8733

 

 

IMG_8751 IMG_8766 IMG_8749 IMG_8756

Red Rock Canyon on luonnonsuojelualue reilun parinkymmenen kilometrin päässä Las Vegasista. Se on tunnettu punakivistään. Mahtava kiipeily- ja vaelluskohde etenkin näin talviaikaan, kun ilma on raikasta.

Tänään vuorille satoi lisää lunta. Me säästyimme kuitenkin sateilta ja saimme vaeltaa kunnon lenkin kiipeillen kalliolla.

Sanoinko jo, että olen onnellinen?
/Ämmä