Entä jos sattuu? Kiireinen kaupunkilainen treenileirillä luonnossa

On tunnustettava, että viime viikko oli minulle kamala. Sinä näet minusta tällä hetkellä kovin kiillotetun version. Täydellisiä tuotoksia somessa. Loppuun viilattuja videoita ja kauniita kuvia. Vain jotta sinä haluaisit ostaa minut. Vakuuttua ja viihtyä. Siihen minä nyt pyrin, sillä sitä on keikkatyöläisen arki välillä.

Todellisuudessa epävarmuus kuluttaa kehoa ja mieltä. Paniikkinappula painettuna pohjaan päivittäin. Stressi alkaa tuntua joka puolella: uni ei tule, ruoka ei sula. Tulevaisuus pelottaa – jos en nyt kiirehdi, mitä minulle tapahtuu? Olisiko sittenkin helpompi hakea turvallinen työsuhde ja siisti sisätyö? Entä jos en kestäkään enää kuluttavan keikkatyön kipua? Entä jos sattuu?

Puolet viime viikosta minä kiiruhdin paikasta toiseen. Mitä kiireisempi olen, sitä paremmalta tuntuu – ei ehdi ajatella isoja asioita. Toisen puolen viikosta vietin tuijottaen Netflixia. Sarjoja ja elokuvia, jotka veisivät ajatukseni pois kaiken kaaoksen keskeltä. Jollain on turrutettava mielensä.

Ja sitten tuli viikonloppu…

bootcamp16

Pt Peippo ja sen pesue

 

Arvannet, että kaiken stressin ja väsymyksen keskellä vihoinviimeisin asia, jonka toivon lauantaiaamuna tapahtuvan, on herätyskellon pärähtäminen iloiseen soittoon klo 6.00. Olen ilmoittautunut Arktisen Amorini Laura Peipon bootcam-treenileirille. Tällä kertaa Amor ei ole järjestänyt minulle sokkotreffejä kuten viimeksi Levillä (kyllähän sinä jo niistä luit, eikös?!), vaan nyt tämä tyttö tulisi saamaan aivan toisenlaista kyytiä.

Aiemmin näitä Arctic Bootcampeja on järjestetty Lauran kotimailla Lapissa, mutta nyt pirteä Peippo on lentänyt etelään.

Minä en lennä, vaan ruksutan bussilla halki jokaisen espoolaisen pikkulähiön; eihän tänne korpeen autoton edes pääse helposti, vaan joutuu kiertämään puolen maailman kautta. Matkalla on aikaa ajatella, ja minä kummastelen ihmisen mieltä. Miksi ilmoittautuessa niin hyvältä tuntuva ajatus muuttuu aina tosipaikan edessä suureksi lähtemisen vaikeudeksi? Likoonpistämisen hetki.

bootcamp1

Minä näytin suurimman osan viikonlopusta Edvard Muchin kuuluisalta Huuto-taululta.

 

Tämä bootcamp tarkoittaa kaksipäiväistä tehotreeniä ulkona luonnossa. Eikä Peipon kanssa paljon piipitetä. Ei nytkään lauantaiaamuna, vaan rynnätään heti tositoimiin, kun viimeinenkin bootcampilainen saapuu treenipaikalle.

Me juoksemme alkulämmittelyjä edellisen illan rankkasateen runnomalla nurmikolla. Puoli tuntia takana ja hiki tirisee jo. Huohotusta ja kurkussa hyppiviä sydämiä. Yhtäkkiä kuuluu tömähdys ja yksi meistä makaa maassa takamuksellaan. Häntäluuhun sattuu kovaa ja hän ulvahtaa kurkku suorana.

Kaikki vahvahtavat säikähdyksestä. Sattuiko? Kauhistelemme huuli pyöreänä äkillistä tilannetta ja suurta onnettumuutta. Ja olenhan se juuri minä ja minun suuri suuni, joka avautuu totetamaan kovaan ääneen kaikille tärkeän neuvon:

–Joo kuulkaa nyt kannattaa olla varovasti täällä liukkaalla. Ei tänne ole oman terveyden kustannuksella tultu leikkimään!  Entä jos sattuu pahemminkin?

Peippo katsoo minua merkityksellisen hitaasti. Hän avaa oman suunsa, ja tiedän sillä sekunnilla antaneeni aihetta jonkiasteiselle moraalisaarnalle:

–Joo, kuulkaa. Voi, voi ja byhyy. Ihminen on tullut luonnosta ja se kyllä kestää, vaikka välillä kaatuisi turvalleen nurmikkoon tai perseelleen peltoon. TÄMÄ on juuri se syy miksi me olemme täällä.

Me kaikki hiljenemme.

Vituttaahan se siinä kohtaa. Mutta tämä ajatus saattaakin olla koko keikan kolahtavin. Ainakin siitä päätellen kuinka se meidän treenileirimme tunnelman muuttaa hetkessä. Asenne räjähtää käsiin.

ME olemme tulleet luonnosta! Kaksi päivää putkeen me pyörimme pellossa ja möyrimme mudassa. Juoksemme hevosenpaskassa hikisellä metsätiellä, heitämme puupöllejä pitkin heinikkoa, punnerramme samessa joessa rapujen joukossa. Ja me annamme tömistä seurauksista välittämättä. Annamme vaatteiden kastua läpimäriksi ja maalautua mudalla mustiksi. Liu’umme nenä edellä lantaan ja haisemme helvetin hielle. Annamme kusiaisten pistää kehoomme kipeitä pistoja ja auringon polttaa päämme poroksi.

bootcamp2bootcamp3

bootcamp7

Mutaa ja möyriviä pyllyjä.

 

Entä jos sattuu, minä kysyn.

Ihmiseen kuuluu sattua. Ihmisen kuuluu kaatua. Ihmisen kuuluu liukastua nurmikkoon, lyödä häntäluunsa peltoon, kipuilla hetki ja nousta sitten ylös. Ihmisen kuuluu hörpätä suuhunsa mutaa ja oksentaa se ulos jos huono olo tulee.

Se on meille luontaista.

Mutta silti minä yritän jatkuvasti varmistaa itselleni mahdollisimman turvallista tilaa elää. Koetan hakea riskitöntä ympäristöä, etsiä keinoa suoriutua pakollisesta mahdollisimman helposti. Haluan rakentaa luonnottomia olosuhteita, suojamuureja ja linnoituksia. Pyrin pakoon. Minä olen paossa luonnostani.

Miksi minä kaikin keinoin koetan vältellä kivun kohtaamista?

bootcamp13 bootcamp10 bootcamp9

Ihmisen kuuluu heittää kengät pois, juosta paljan jaloin louhikossa ja antaa varpaiden tuntea tuska. Vuotaa verta jos tarpeen on. Sillä syvinkin lovi paranee. Ajattele! Ihminen on tehty kuroutumaan umpeen uudelleen vaikka välillä rikki menisikin.

Ihminen on tehty kokemaan, ettei sade tapa, vaan vain kastelee. Ihminen on tehty näkemään, että kuuminkaan aurinko ei kuivata janoista. Ihminen on tehty luonnosta. Ihmisen ei tarvitse pelätä sitä.

Ja silti minä annan pelon rajoittaa tekemisiäni. Että jos sattuu, että kaatuukiin. Että jos sattuu, että sattuu.

Mutta entäpä jos sattuukin, että ei satukaan? Entä jos sattuukin, että ylittää itsensä? Entä jos sattuu, että vaikka sattuu, niin juuri SE sattuu opettamaan jotain tärkeää?

HÄH!?

bootcamp11

Ja sitten, aina kun on mahdollista, voi aina halailla kaveria.

 

Ei ihmistä ole tehty itseään rajoittamaan. Ihminen on tehty kovista luista, luonnon antimista. Antaa sattua vaan, sillä sekin on ihan ookoo.

Niin. Tällä kertaa sattui (taas) niin surkuhupaisasti, että lähdin treenileirille irrottamaan itseni arjesta, ottamaan aikaa ollakseni vain oman kehoni keskellä. Toki sattui, että kävi niinkin, mutta sattuipa taas niin, että sain tästäkin kokemuksesta jotain suurempaa, ajatus, jonka on taas pakko jakaa kanssasi.

Kanssasi haluaisin myös jakaa tämän luonnon bootcamp -kokemuksen. Seuraava Arctic Bootcamp järjestetään Levillä 17-18.9. ja minä itse jo kovasti suunnittelen syysreissua Lappiin.

bootcamp14

Kuvat Laura Peippo

/Äm, infernaaliset ja ah IHMISELLE S**TANA NIIN LUONTAISET lihaskivut päällä tänään.

Mainokset

Minä sanoin TAHDON, sanoisitko sinäkin?

Muistatko Letski-projektin, jossa olen mukana? Sen, jossa kaiken muun mahtavan lisäksi minun olisi tarkoitus oppia taas hiihtämään lähes kahden vuosikymmenen tauon jälkeen? Kerroin siitä joitakin aikoja sitten sinulle esimerkiksi näin: ”Hiihtourpo but still a Queen”.

Tänään kirjoitin Letskin blogiini näin. Haluan jakaa blogini kanssasi siksi, että minulla on sinulle kutsu hiihtotreeniryhmään kanssani!

Nyt meillä olisi mahdollisuus saada aikaan vaikka ihan ikioma MaiLifen hiihtotreeniryhmä! Mitäs oisit mieltä?

* * *

Minä olen nainen, joka on kokeillut elämänsä aikana jos jonkilaisia urheilu- ja liikuntalajeja. Kuntonyrkkeilystä tennikseen, polkujuoksusta body pumpiin – kaikki on jossain vaiheessa elämää testattu ja hyväksi koettu. En ole koskaan varsinaisesti sitoutunut yhteen lajiin tai treeniin, vaan hakenut monipuolisia muotoja liikkua. Jossain vaiheessa liikuntakeskuksen ryhmäliikuntatunnit alkoivat käydä liian tutuiksi, enkä enää innostunut siitä, että minun pitäisi sitoa itseäni johonkin tiettyyn aikaan tai paikkaan. Vaihdoin kuntosalin puolelle ja juoksemaan metsään, sillä sisäliikunnan lisäksi minulle heräsi kova tarve päästä ulos urheilemaan.

Nykyisin haluan liikkua niin pajon ja juurin silloin kuin itse voin ja haluan. Janoan monipuolisia ja kokonaisvaltaisesti kehoa liikuttavia lajeja. Rakastan luontoa, ja haluan olla ulkona mahdollisimman paljon. Treenissä haluan haastaa itseäni ja pistää omat kyvyt ja kestävyyden välillä äärirajoille. Toisaalta taas haluan nauttia rennosta liikunnasta ja raittiista ilmasta ulkona. Haen erinomaista kuntoa ja hyvää mieltä; haluan jaksaa, olla energinen ja voida hyvin. Tarvitsen myös haasteita, mahdollisuutta heittäytyä uusiin kokeiluihin. Siksi jatkuvasti tutkin mikä olisi minulle parhain tapa urheilla ja pitää itseni liikkeessä.

Ja ajattele, kaikki nämä vuodet! Kaikki nämä lajit, joita olen kokeillut! Yhtä en ole sitten kouluvuosien kohdannut silmästä silmään – hiihtoa. Vaikka juuri se olisi vastaus kaikkiin liikunnalle asettamiini tavoitteisiin.

Tästä syystä, kun Toppatakkinainen Heidi ja Hiihtomutsi Hanna keväällä kysyivät haluaisinko lähteä mukaan Letski-projektiin ja oppia taas hiihtämään, en voinut muuta kuin huutaa ääneen: ”TAHDON!!” Ja monta huutomerkkiä perään!

* * *

Mitäpä jos sinäkin sanoisit “tahdon”? Nyt tulevana tiistaina 6.10. klo 19.15-20.15 Helsingin Paloheinässä starttaamme nimittäin Hiihtokoutsi-Hannan kanssa uuden Letskin hiihtokoulun treeniryhmän. Se on 2-tason ryhmä, joka on tarkoitettu jo vähän treenitaustaa ja pohjakuntoa omaaville liikkujille. Sellaisille henkilöille (siis niin naisille kuin miehille) kuten minä, jotka kaipaavat haastetta ja monipuolisuutta treeniinsä ja haluavat ensi talvena päästä hiihtämään varmistaen, että tekniikka on kunnon lisäksi kohdillaan.

Haluaisin, että sinä tulisit mukaani! Hanna valmentaa ja me treenaamme – hiki- ja hurmostakuulla! Erityisen innostunut olen siitä, että hiihtoa voi treenata myös ilman lunta ja peruskunnon hiihtoladulle voi hakea jo ennen suksien laittamista jalkaan. Tällä me myös aloitamme tiistaina. Hanna lupaa tehotreeniä esimerkiksi intervallitreenein ja sauvajuoksuin, mutta hauskalla otteella. Treenaamme toki hiki hatussa, mutta emme tiukalla pipolla. Minä toivon, että saisimme mukavan treeniryhmän kasaan, jonka kanssa voisimme vaikka yhdessä lähteä talvella hiihtoretkelle! Ja me kaikki saamme myös harjoitusohjelmat hiihtokoulun ohella tehtäväksi omatoimiseksi treeniksi, joten luvassa on upean aktiivinen treenisyksy.

* * *

On tosi helppoa sanoa tahdon, sillä sinä pääset ensimmäiselle treenikerralle täysin veloituksetta. Sen jälkeen voit päättää liitytkö mukaan treeniryhmäämme, joka jatkaa treenaamista läpi koko syksyn ja kevään. Tutustumiskerran jälkeen voit ostaa 10 kerran treenikortin hintaan 150 euroa.

Hanna ja minä odotamme ilmoittautumistasi! Laita meiliä Hannalle osoitteeseen hanna@letski.fi ja tule mukaan! Jos et pääse Paloheinään, voimme aloittaa hiihtokouluja myös muissa paikoissa 2-tasonkin treenareille. Kerro meille, mihin haluaisit treeniryhmän ja kerää pari kaveria mukaan, ja meidän valmentajamme tulee paikalle!

12053106_10153392729194457_1196716994_n

Hiihto-Urpon on brassailtava sillä mitä on. Ja kun ei ole muuta, on joka kerta brassailutarpeen syntyessä palattava 80-luvulle. Aina kun hyppään suksille, on media perässä. Tämä muisto on Petäjävesi lehdestä joskus 80-luvun alusta… Tämän kuvan taustalla on pieni tragedia. Nääs tuo nainen, jota lehti tituleeraa äidikseni, ei suinkaan ole äitini, vaan Anitta-tätini. Ja joka kerta kun minun äitini näkee tämän kuvan, jaksaa hän muistuttaa tästä traagisesta virheestä. Edelleen, 30-vuoden jälkeen. Muistoja, oi muistoja!

Kohta luodaan uusia hiihtomuistoja! Kenties yhdessä sinun kanssasi?

// Hiihto-Ämmä, niin innoissaan!

PS. Voit siis toki kysyä myös minulta lisää hiihtokoulusta!

Meditaatiojuoksija Me Naiset -lehdessä

Ah. Perjantai. Mikä ihana tekosyy lähteä vaikka lenkille!

Uusimmasta MeNaiset-lehdestä löytyy tuttu tyyppi. Annoin lehdelle taannoin haastattelun siitä mikä minua inspiroi lenkkipolulle. Nyt minua tituleerataan sitten ”meditaatiojuoksijaksi”. Sen tittelin kannan mielelläni, sillä sitähän lenkkeily minulle tarkoittaa parhaimmillaan: Oman mielen ja kehon purkamista luonnossa juosten sekä… no, loput voit lukea itse lehdestä. Käypä siis hakemassa lehti omaksesi kaupasta!

menaiset

 

Haastan sinut tänä viikonloppuna lähtemään lenkille sijainnistasi riippuen jonnekin luontoon; meren tai järven rannoille, vuorille tai tuntureille tai metsän siimekseen. Sitä minä toivoisin yhä useamman ihmisen tekevän – löytävän liikunnan ilon luonnon keskeltä!

Reipasta viikonloppua, rakkaat!

/Ämmä, joka ei kyllä nyt lähde lenkille, vaan unelmoi juuri suklaasta. Tänään on Meditaatiojuoksijan lepopäivä

Korvien välisiä supersankareita ja hillitöntä treeni-intoa

Sellainen suhteellisen tyhjä olohan tässä on nyt viime päivät ollut. Missä tahansa arjesta poikkeavassa kuplassa ihminen käy, vie sieltä pois tuleminen usein oman aikansa. Tuntuu, että on jäänyt johonkin välimaastoon, ja vähän taistelee sitä vastaan, että joutuisi sieltä pois.

Hauskaa, että piditte toissapäiväisestä matkakertomuksestani! Olen saanut siitä paljon mukavaa palautetta. Selväähän se, että halusin viedä teidät mukanani tuolle matkalle. Niin monta asiaa jäi kertomatta, mutta luulen, että ne nousevat esiin vielä tulevissa kirjoituksissani.

Muissa somekanavissani jaoinkin jo tämän kuvan, tuotakoon se nyt vielä tänne

1513924_10153208292694457_697306534040074046_n

 

Tämä oli varmasti tärkein oppini koko matkalla (senhän jo toissapäiväiseen blogiinikin kirjoitin). Se, miten sitä usein niin kovasti vähättelee omia voimiaan ja kykyjään. Minullekin moni teistä ennen matkalle lähtöäni sanoi, ettei itse ikinä pystyisi tällaiseen suoritukseen. Mutta en minä ole sen kummempi tyyppi kuin kukaan muu – aivan varmasti moni teistäkin olisi tähän kyennyt.

Jostain syystä on vaan niin paljon helpompi ajatella, ettei pysty. Niinhän minäkin pelkäsin. Olin rakentanut erilaisia skenaarioita mielessäni sille kuinka joutuisin nielemään ylpeyteni jos pyöräilymatkani tyssäisi voimieni loppumiseen. Mutta niin ei käynyt.

Varmasti puolet onnistumistani oli kiinni korvieni välistä; siitä miten suhtauduin haasteeseeni ja hetkiin, jolloin tuntui, etten enää jaksa. Minä en antanut noille ajatuksille valtaa, vaan päin vastoin ajattelin, että nyt painetaan kahta kovempaa jotta päästään nopeammin maaliin. Niin, erityisesti lauantain vastatuulipäivänä tuo oli suurin ajatus mielessäni: mitä kovemmin jaksaa painaa, sitä nopeammin on perillä.

Toki kuntoni yllätti minut. Se osoittautui erinomaiseksi. Sitähän minä olenkin tässä viime päivät ihmetellyt: löytyykö minusta todella näin paljon sisua ja kuntoa? Luulen, että olen päästänyt itseni vähän liian helpolla aiemmin. Siitä syystä olenkin tänään jo tiuhaan tahtiin vaihtanut viestiä personal trainerini Tiian kanssa. Yksi isoimmista jutuista minussa, jonka tämä Hullun Polkasu sai aikaan oli hinku saada heti jokin uusi fyysinen haaste. On pakko tunnustaa, että minä nautin siitä, kun pääsee äärirajoille. Siksipä nyt pyysin Tiia rakentamaan avukseni sellaisen viikkotreeniohjelman, jolla saan pidettyä tämän kuntoni yllä nyt seuraavaa haastetta odotellessa. Haluan rakentaa ohjelman ammattilaisen kanssa, jotta siitä tulisi oikeanlainen – tavoitteellinen mutta järkevä, sellainen, joka kehittää minua eteenpäin, mutta on ”terveellinen”. Ylilyöntejä ei saa tulla, sellaisiin saattaisin itse tietämättömänä sortua. Lepo on myös tärkeää muistaa.

Jokin uusi kipinä, se reissulla syttyi. Olo on mitä mainioin. Siitäkin olen yllättynyt, ettei mihinkään paikkaan ole koskenut reissun aikana tai sen jälkeen ja lihakset voivat hyvin. Niin hyvin, että olen jo päässyt kunnolla treenaamaan. Eilen jo pyörälenkkiä ja pitkää kävelyä, tänään reipas tunnin juoksulenkki ja sen päälle 45 minuutin vatsatreeni kuntosalilla (ja kyllä, kuntosalirakkauteni oli paikalla, mutta lähti noin kaksi minuuttia saapumiseni jälkeen, joten en ehtinyt tunnustaa vielä palavaa rakkauttani…). Nam. 😀

Varsinaista tajunnanvirtaa tänään. Nyt taidan kellahtaa nojatuoliin lepuuttamaan jalkoja.

Kuulemisiin, rakkaat!

/Ämmä

 

 

Töööööööööööööt

Olen iiiiiiihan dead. Jee! Nyt sitä sitten saatiin. Nimittäin kunnon kyytiä. Tiia oli tehnyt tälle päivälle sellaisen treenin, että minäkin joka tässä joku päivä sitten angstailin flunssan jälkeisiä ”mummotreenejäni” voin sanoa, että oho. Muuta en oikeastaan jaksa sanoa juuri nyt.

50 minuuttia reipasta kävelyä, 30 minuuttia spinningiä ja päälle tämä vatsatreeni.

 
Kuulostaa näin kirjoitettuna ja näyttää tuossa Excelissä jotenkin kovin viattomalta, mutta kun siihen sitten tarttui, voin kertoa, että viattomuus oli tästä showsta kaukana. Piti vähän testata noita maksimeja… Sen tänään tajusin, että treenaaminen saa ihan uuden aspektin siitä, kun sille on joku syy. Joku päämäärä kuten nyt minulla. Niin siistii! Polkasun jälkeen on saatava joku uusi urheilutavoite! Siinä jollekin pohdittavaa: mihin minut voisi seuraavaksi haastaa?
Nyt olen yksinkertaisesti niin tööt, että tämä tyttö on over and out loppupäiväksi. En anna yhtään ajatusta millekään työhön tai polkasuun liittyvälle. 

En edes sille, että nyt alkaa näyttää sille ettei Kuningasta (siis fillaria) saadakaan ajoissa Kuopiosta Helsinkiin. Ihanan Iikan tarjouksesta huolimatta aikataulut ja etäisyydet asettavat haastetta juttuun, joten tässä saattaa nyt käydä niin, että pikku twisti tähän juttuun vielä saadaan. Onko se niin suuri, että en ehdikään saada fillaria ollenkaan ja Ämmän Polkasu kaatuu jo ennen kuin se varsinaisesti alkaakaan…? Sen ei anneta tapahtua, eihän!

Tööt, tööt ja töttöröö! Hienoa lauantai-iltaa sulle!

/Äm

Pyllyrasvaa ja mittaushommia – fillarivinkkejä hakemassa Suunnolla

Pakko tunnustaa, että olen ihan vähän innoissani. Tosin en todellakaan siitä syystä, että tautini ei ota laantuakseen ja vielä tänäänkään ei treenata. Se ajaa minut kohta hulluuden partaalle. Sitkeä on tauti!

Intoni johtuu siitä syystä, että tänään oivalsin jotain suurta urheiluun ja liikkumiseen liittyen. Minä olen sellainen liikkuja, varmaan aika tyypillinen ja perinteinen naisihminen, että minulle urheilu tarkoittaa erityisesti hyvää oloa ja peruskunnon ja -kestävyyden ylläpitämistä. Minulle tärkeintä on liikkua paljon, jotta vireeni pysyy yllä (ja siitäkin syystä tietysti nyt sairaana tämä paikallaan oleminen rasittaa mieltä). En varsinaisesti ole mikään kisaaja, vaikka omia rajojani tykkäänkin kokeilla ja välillä vetää fyysisesti todella rankkoja suorituksia ihan äärirajoilla – kyllä sekin saa minut syttymään.

Mutta se mikä ei ole minua niin saanut syttymään on suorituksen mittaaminen ja analysointi. Jokaisen suorituksen mittaaminen itsessään ei tuota minulle ääretöntä mielihyvää eikä minun ole aiemmin tarvinnut analysoida jokaista treenikertaani atomeiksi. Enemmänkin olen halunnut juosta sen tavallisen arkilenkkini sinä tavallisena arkilenkkinä, enkä ole kokenut siinä olevan niin paljon hohtoa, että sitä kannattaisi mitata muuta kuin sykemittarista suoraan saatavien tietojen kuten syke, aika ja matka suhteen.

Jokainen meistä on erilainen sporttaaja ja eri asiat motivoivat meitä; toisille taas mitattava tieto ja sen analysointi on koko suorituksen ydin.

Mutta nyt tämä Hullun Polkaisu saa minussa esiin aivan uuden puolen. Minä nimittäin hihkun intoa juuri siitä, että tällaisessa minulle äärimmäisessä tai uudessa kokemuksessa matkalla apunani on Ambit3-sporttikelloni, josta saan aivan uuden ulottuvuuden koetokseeni. Ehkä se on siinä, että tämä fillarihaaste on sellainen selkeä kokonaisuus, jotain vähän ekstraa kuin se peruslenkki tai salitreeni, joka onkin saanut minut kiinnostumaan siitä, millaisia mitattavia kulmia fillarimatkassa voi olla.

Hullun Polkasu taitaa olla sellainen juttu, jossa vihdoin saan otettua Ambit kolmoseni kunnolla käyttöön. Muistatko kun kerroin esimerkiksi Bodom Trail -polkujuoksukisasta ja siitä miten (vähän huolestuttavan) huonosti kelloani tunsin?

suunto2

Kävinkin tänään Suunnolla hakemassa vinkkejä fillarisuoritukseeni ja neuvoja Ambit3 Sport -sporttikelloni käyttöön. Suunnon oma fillarispesialisti Mikko auttoi minua tutkimaan kelloani ja yhdessä mietimme millaista dataa voisin matkalla kerätä. Mietimme mikä voisi olla minua (ja sinua kotijoukoissa) kiinnostavaa tietoa. Mikko antoi hyviä ohjeita laitteeni parempaan hyödyntämiseen ja nyt seuraavat päivät tutustun siihen vielä itse vähän tarkemmin.

Mutta summa summarum: nyt olen aivan uudella tavalla motivoitunut suoritukseni seuraamisesta myös mittalaittein. Minun on ollut hieman vaikea itse ymmärtää, että nykyään nämä aktiivisuuskellot ovat varsinaisia tietokoneita – ja että ne toimivat yhdessä tietokoneen kanssa. Jotenkin olen vielä ollut vähän vanhakantainen ja olettanut, että kaikki tieto, mitä saatavissa on, saadaan itse kellosta, vaikka kellohan on vain puoli ruokaa.

Ambitini lisäksi seuraavina päivinä tutustumisen alla on myös Movescount-ohjelma. Sieltä minä sitten nimittäin tulen tekemään sinulle (kunhan vaan toivottavasti osaan…) oikein kunnon elokuvaa Polkasun reitistä ja matkasta. Hurjaa!

Ja mikä tärkeintä: Ambitillani on nyt Samppanja-aplikaatio, joka kertoo kuinka monta samppanjalasia voi juoda (surutta) suorituksessa kuluneilla kaloreilla!

suunto1

Tässä me Mikon kanssa paritamme. Se herätti minussa (tarpeettomia?) naurunpurskahduksia. Paritamme siis Ambitiani sykevyöhöhön. Jotta saan mitattua ja tutkittuani fillarisuoritukseni sykkeitä.

 

Mutta ennen ensi viikkoa ja torstain starttia vielä vähän opetellaan. Ja jännitetään. Toivon, että huomenna olen jo kunnossa ja pääsen jo vähän fyysisen treenin makuun.

Kysyin muuten vielä Mikolta, joka tuli suoraan viikonloppuna Tahkolla järjestetystä TahkoMTB-maastopöräilytapahtumasta, vinkkejä fillarisuoritukseeni.

Ne tulivat kuin apteekin hyllyltä:

1. Varmista, että pyörä on kunnossa (onneksi minä saan takuuvarmasti hyvän pyörän näillä näkymin Iikan Pyörävarikolta!)
2. Juoma- ja ruokahuolto on tärkein, varaa hyvät eväät matkalle (huh, tässä minua auttaa personal trainerini Tiia)
3. Vaikka alussa homma tuntuu helpolta ja luistaa hyvin, älä ota liian kovaa vauhtia ja lähtöä. Se kostautuu nopeasti, viimeistään toisena päivänä.
4. Lähde keskivaiheilla tai mieluummin loppupäässä. Himohullut menee edellä, ja niiden vauhtiin ei kannata lähteä, jotta ehtii nauttia reissusta ja näköaloista.
5. Rasvaa pyllyä. (kyllä luit oikein). Hanki kunnon rasva ja lätki reippaasti takamukseen suorituksen ajaksi. Hiertymät ovat pahinta mitä voi olla. Illaksi sitten vielä erikseen Bepanthenia.

Niin, apteekin hyllyltä. Myös sitä rasvaa berberiin. Olen nyt kaikkien käymieni keskustelujen jälkeen 100 prosenttisesti varma siitä, että fillaroinnissa ei mitään muuta tärkeää kuin keskittyä pyllyyn. Jokainen minua neuvova on antanut minulle jonkin vinkin, joka koskee takapuolta. Millaisen pyllyvinkin sinä voisit minulle antaa?

/Ämmä, joka ekaksi polkasee vähän Ambittia kiinni Movescountiin ja lähtee sitten etsimään pyllyrasvaa

 

Me Naiset metsässä

Mä näen tämän henkilökohtaisen kehityskaareni suhteellisen nousujohteisena ja räjähdyksenomaisena. Eipä ole ensimmäisestä virallisesta juoksukisastani ehtinyt kulua kuin viisi päivää, kun minua jo haastateltiin polkujuoksu-urastani Me Naiset -lehteen.

LOL, sanoisi nuorempi väki.

No, totta puhuakseni, polkujuoksukokemukseni nyt vain sattui sopivasti kuin pisteenä iin päälle tähän jo aiemmin sovittuun haastatteluun Me Naisiin, ja tätä uutta rakkauttanihan minä tietysti hehkutin. OIen edelleen ihan fiiliksissä torstaisesta kokemuksestani! Vaikka eihän polkujuoksu sinällään ole minulle mikään uusi juttu, polkujahan minä olen tallannut aina niin juosten kuin kävellen. Ehkä vaan se uusi ja innostava havainto tähän lajiin liittyen on, että tätäkin hommaa voi tehdä isossa tapahtumassa muiden ihmisten seurassa. Jotenkin minulle niin arkinen asia sai aivan uuden sävyn viime viikkoisessa Bodom Trail -tapahtumassa.

mn

Aamulla me naiset menimme metsään ja kuvasimme kolean mutaisessa säässä juttua varten valokuvaaja Satu Kemppaisen ja toimittaja Linnea Lassilan kanssa. Jotakin tällaista on luvassa 4.6. Silloin kannattaa polkaista lähimpään kauppaan hakemaan oma lehti ja lukea lisää!

Muikeaa maanantaita, mukkulat! Menkää tällä viikolla metsään! Se on kivaa. Se virkistää.

/Ämmä, joka koettaa sulattaa itseään kuvaussession koleasta kankeudesta.

 

Lauantai!

Silloin, kun luovuuteni blogin kanssa on huonoimmillaan, en keksi mitään otsikkoa. Ja sitten otsikoin sen kyseisen viikonpäivän mukaan. Ja perään laitan huutomerkin.

Arvaa kuinka luovalla tuulella olen tänään! Väsyttää ja pää käy ylikierroksilla. Mielenkiintoinen yhtälö.

Mutta tein hienon kuvakollaasin päivästä Støssä.

Huomionarvoista kuvassa on Saukon nimeltä Anu jalanjäljet (joukossa myös yksi Herra Hermannin askel) ja Suomen lomalta palannut Teemu, jonka kanssa yritimme tänään kalastaa rikkinäisellä virvelillä satama-altaasta kalaa saukon ruoaksi. Ei onnistunut. Olen vähän huolissani Anusta. Toivon, että kalastajat pääsevät merelle pian, jotta saisimme rakkaalle villieläimellemme ruokaa.

/home/wpcom/public_html/wp-content/blogs.dir/b9e/55593472/files/2015/01/img_9347.jpg

Väsymyksen ja ylikierrosten taltuttamiseksi tein myös treenin omalla varastokuntosalillamme. Toppatakki päällä tietysti, kun siellä on niin kylmä. Viimeksi treenasin kumisaappaat jalassa. Ei silsi, että tänne sataisi, vaan ihan vain huvin vuoksi. Eipä taitaisi onnistua Helsingin trenditreeniklubeilla.

Älä ihmettele, jos minusta ei kuulu pariin päivään. Taidan joutua ottamaan pienen luovuustauon. Ellei sitten taas tule joku elämän mullistava yllätyskyykku tähän Støn seesteiseen arkeen. Kalaan ei ainakaan näillä näkymin päästä tääällä hetkeen. Myrsky. Et varmaan ylläty.

Iloa ja valoa viikonloppuun!
/Ämmä

Matalia ja korkeita paineita

Tänään ei ole oikein mitään sanottavaa. Paitsi se, että kun aamulla menin koukutustuville, sisällä kalastusrakennuksessa lenteli kaksi lintua. Oli vähän hurja fiilis. Ehkä muistat, että olen aiemminkin kertonut sinulle siitä mitä linnut symboloivat minulle… Esimerkiksi tässä blogissani valotan asiaa. Lintu sisällä on aina ollut vähän tylsä juttu.

Støssä on taas kova painepesurisade, eivätkä kalastajat lähde merelle todennäköisesti koko viikonloppuna. Se surettaa. Väsymys viikon jäljiltä on kova, eikä matalapaineinen sää paranna oloa. Onneksi on Stø Boxing Club! Kävin siellä purkamassa viikon paineita. Matalia ja korkeita.

Kohti viikonloppua mennään. Rauhaa ja rakkautta sinulle!

perjantaiterkut

/Ämmä, joka ei niin pitkään aikaan ole julkaissut yhtään treeniselfietä, että onhan se jo korkea aika

Raukea sunnuntai

Aamutreeni Stø Boxing Clubilla on vienyt voimat koko päiväksi. Meillä on nyt niin kunnollinen kuntosali, että enää ei ole mitään pelkoa siitä, että lihakset pääsisivät rappeutumaan Norjan aikana.

treeni

 

Pojat nyrkkeilivät ja minä vedin jalkatreenin – ihan sen saman kuin Helsingissä kuntosalilla! Ihan turhaan pelkäsin, että täällä urheilu loppuu.

 

 

 

IMG_8266

Treenin jälkeen on sitten syöty puna-ahventa, ruijanpallasta ja katkarapuja. Tietysti omasta merestä. Alkaa olla tämä päivä tässä. Ihanan raukeaa rytmiä ja elämää täällä Støssä vietetään.